Uuden Valamon arkea 1940 73

Elsi Takala Uuden Valamon arkea 1940 73

Elsi Takala Uuden Valamon arkea 1940 73 Valamon luostari

Vanhenevan veljestön aika noin 1947 1963........... 131 Saatteeksi........................... 7 Ennen Papinniemeä...................... 10 Sota- ja pulavuodet 1940 noin 1947............... 13 Tästä alkoi evakkokausi................... 14 Kartanon osto ja kunnostus.................. 24 Taustalla Laatokan Valamo.................. 34 Säännöstelytalous...................... 46 Säännöstely Papinniemessä.................. 52 Kansanhuoltoa kirjeitse................... 60 Pulaa oli kaikesta...................... 68 Pulavuosien ruokatalous................... 74 Palkatut tyontekijät..................... 80 Hevoset kuuluivat luostariin................. 84 Karjasta saatiin perusravinto................. 94 Kasvinviljelyä pellolla ja puutarhassa............ 106 Metsä oli talouden perusta................. 126 Valamon veljestö..................... 132 Petsamon ja Konevitsan veljestot.............. 150 Luostarin tarkastuksia................... 158 Kehittämisehdotuksia................... 168 Suhteet kirkollishallitukseen................ 176 Arjen toimeentulo..................... 184 Työntekijöitä tarvittiin lisää................. 198 Ruokatalous monipuolistui................. 206 Pelto- ja puutarhaviljely.................. 216 Karjanhoito........................ 228 Metsä ja kalastus..................... 232 Pyhiinvaeltajat ja matkailijat................ 240 Luostarin tilanne 1960-luvun puolivälissä........... 248 Suurten muutosten aika 1964 1973.............. 259 Muutokseen johtanut taloussuunnitelma........... 260 Pieni veljestö....................... 276 Maatilan hoito...................... 290 Matkailu......................... 302 Luostarin tarkastukset................... 308 Näky uudesta noususta................... 316 Elämä jatkuu Papinniemessä................. 326 Henkilöluettelo....................... 329 Kirjallisuutta........................ 334

Valamon luostarista on kirjoitettu lukuisia teoksia erityisesti luostarin historiasta ja luostarissa harjoitetusta hengellisestä elämästä. Pääosa julkaisuista liittyy nimenomaan Laatokan Valamoon, siellähän on eletty valtaosa luostarin historiasta. Valamosta tunnetaan monia merkittäviä hengellisiä opettajia ja hartaita lakkaamattoman rukouksen harjoittajia, jotka voivat olla esikuvina nykypäivän kilvoittelijoille, niin luostarissa kuin sen ulkopuolellakin eläville. Tätä teosta suunniteltaessa mielenkiinto kuitenkin kohdistui Papinniemen aikaan, sodan jälkeisiin vuosikymmeniin ja tämän ajan käytännön asioihin. Miten veljestön asettuminen Heinäveden Papinniemeen käytännössä tapahtui? Miten ikääntyvä veljestö selvisi hevosvetoisesta maataloudesta kivikkoisilla savolaispelloilla? Miten hoitui kartanon mukana ostettu karja? Entä rakennusten muutos- ja kunnostustyöt, lukuisien rakennusten lämmitys ja polttopuiden hankinta? Millaista oli terveydenhuolto ja sairaiden hoito, kun ammattiapu oli kirkonkylällä puolen päivän matkan päässä hevosella kulkien? Luostarin sodanjälkeisiin arkistoihin tutustuminen toi vielä yhden uuden näkökulman: pula-ajan ja säännöstelytalouden. Vaikka korttiaika on useimmille sodan jälkeen syntyneille tuttu vanhempien sukupolvien muisteluista, sitä itse kokemattoman on mahdotonta käsittää, miten säännöstelytalous käytännössä saatiin toimimaan. Säännöstelyn toteutukseen tarvitun hallintokoneiston ja byrokratian laajuus ällistyttää jopa EU:n hallintokäytäntöihin perehtyneet. 7

Valamon luostarin perustivat perimätiedon mukaan Sergei ja Herman Valamolaiset. Luostarin perustamisajankohdasta tutkijoilla on erilaisia käsityksiä: rohkeimmat arvelut ajoittavat luostarin alun 800- tai 900-luvulle, varovaisimmat tyytyvät 1300- tai 1400-lukuun. Yleisin käsitys lienee se, että luostari sai alkunsa 1100- tai 1200-luvulla. Sergein ja Hermanin luostari syntyi Karjalaan, Laatokan järven Valamon saaristoon. Karjalan alue oli vielä useita vuosisatoja Venäjän ja Ruotsin valtakuntien kiistakapulana ja taistelutantereena, ja luostarikin joutui toistuvasti etenevien ja perääntyvien sotajoukkojen hävityksen kohteeksi. Pietari Suuren käynnistämä Venäjän valtion uudistamis- ja kehittämistyö toi lopulta Valamoonkin pari rauhallisempaa vuosisataa. Tuona aikana luostari kasvoi ja vaurastui, siitä tuli yksi Venäjän merkittävimmistä hengellisistä keskuksista. Suurimmillaan Valamo oli 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa. Silloin saarella oli noin 350 munkkia, noin 550 noviisia eli luostarielämän harjoittelijaa sekä veljestöön kuulumatonta työväkeä parisataa henkeä. Pääkirkon ja sitä ympäröivän luostarin keskuksen lisäksi luostariin kuului kolmetoista skiittaa eli sivuluostaria, joista osa sijaitsi Valamon saariston syrjäisemmillä saarilla ja osa mantereen puolella. Luostari sai toimeentulonsa pääasiassa maanviljelyksestä ja metsätaloudesta, mutta myös matkailijoita ja pyhiinvaeltajia vieraili saarella erityisesti kesäisin. Keisarillisen hovin ja muiden varakkaiden lahjoittajien tuella voitiin toteuttaa rakennushankkeita ja kaunistaa kirkkoja. Luostarin kasvun aika pysähtyi ensimmäiseen maailmansotaan. Venäjän armeijaan kutsuttiin asevelvollisuusikäiset miehet, jotka eivät vielä olleet antaneet munkkilupauksia yhteensä noin 400 miestä. Pääosa heistä ei palannut Valamoon. Maailmansodan jälkimainingeissa syttyi Venäjän vallankumous ja sen jälkimainingeissa Suomi itsenäistyi. Kaakossa Suomen ja Venäjän raja noudatti vanhaa Suomen suuriruhtinaskunnan rajaa ja näin suuri osa Karjalaa jäi edelleen Suomen tasavallan alueelle, niin myös Valamon luostari. Kun raja Neuvostoliittoon sulkeutui, loppui venäläisten nuorten miesten tulo Valamoon. Sen myötä veljestön määrä kääntyi laskuun ja veljestön keski-ikä jatkoi vuonna 1914 alkanutta nousuaan. Itsenäinen Suomi pyrki ensimmäisinä vuosikymmeninään kehittämään Valamoa kohti suomalaista luostaria. Veljestö toki oli pääosin venäjänkielistä ja jumalanpalveluskielenä säilyi kirkkoslaavi. Varsinkin kesäisin pyrittiin kuitenkin järjestämään suomenkielisiä jumalanpalveluksia ja luostaria mainostettiin suomalaisena matkailukohteena. Etenkin 1930-luvun kesinä saarella vierailikin vuosittain tuhansia matkailijoita ja pyhiinvaeltajia niin Suomesta kuin etäämpääkin Euroopasta. Veljestön tulevaisuuden varmistamiseksi saarelle perustettiin 1930-luvulla poikakoti orvoille ja varattomille karjalaispojille. Talvisodan kynnyksellä luostariin veljestöön kuului noin 200 miestä. Pari nuorinta oli alle 40-vuotiaita, vanhimmat yli 80-vuotiaita. Keski-ikä oli 63 vuotta. Luostarin johtajana oli vuodesta 1933 toiminut igumeni Hariton (1872 1947). 10 11

Kannonkoskella veljestön tukikohtana toimi Piispalan koulu (teksteissä nimi on usein muodossa Pispala). Valamon luostarin veljestö evakuoitiin Laatokan Valamosta talvisodan loppupuolella. Neuvostoliiton lentokoneet pommittivat luostarisaarta vuoden 1940 tammikuun alkupuolelta lähtien ja ankarimmat pommitukset koettiin tammikuun 24. ja 25. päivä sekä 2. ja 4. helmikuuta. Veljestön määrä vuoden 1939 lopussa oli 197 henkeä. Luostarin tilastoissa joukko on jaoteltu seuraavasti: varsinainen veljestö 77 Suomen kansalaista, 90 ulkomaan kansalaista, yhteensä 167 henkeä sekä harrastajat (ts. ei vielä veljestöön otetut) 10 Suomen kansalaista, 20 ulkomaan kansalaista, yhteensä 30 henkeä. Kansanhuoltoministeriön suunnitelmien mukaan luostariväen evakkopaikkana oli Kannonkoski pohjoisessa Keski-Suomessa. Kannonkoskelle oli jo talvisodan alkuvaiheessa kuljetettu kaikki sairaat veljestön jäsenet sekä ne, jotka eivät olleet Suomen kansalaisia. Joulukuun alussa oli myös luostarin poikakoti evakuoitu Outokumpuun, senaikaiseen Kuusjärven pitäjään. Samoin luostarin johto oli jo joulukuussa huolehtinut kaikkein arvokkaimman kirkollisen esineistön talteen kuljettamisesta. Arvokkaimpaan esineistöön kuuluivat mm. pyhittäjäisien Sergein ja Hermanin hopeinen muistoarkku eli kenotafi, hopeisia alttaripöytiä sekä joukko arvokkaimpia ikoneita. Pommitusten yltyessä sekä luostarin väki että viranomaiset alkoivat perusteellisesti huolestua veljestön kohtalosta, ja niinpä helmikuun 4. päivän iltana veljestö kuljetettiin armeijan kuorma-autoilla Laatokan jään yli mantereen puolelle Lahdenpohjan kauppalaan. Kaikkina talvina Laatokka ei ollut vielä tuohon aikaan kantavan jään peitossa, mutta varhainen ja äärimmäisen kylmä talvi oli hoitanut asian. Lahdenpohjasta matka jatkui Kannonkoskelle, minne veljestö noin 200 henkeä, pääosin vanhuksia sekä luostarin mukana evakuoidut naisvanhukset majoitettiin kansanhuollon järjestämiin tiloihin. Pääasiassa käytössä olivat sodan vuoksi toimintansa lakkauttaneet kansakoulut. Evakuointityötä viimeistelemään saarelle jäi neljä veljestön jäsentä: sotilaspappeina toimivat pappismunkit Paavali ja Pietari, pappismunkki Simforian ja munkki Irakli sekä maallikko Vladimir Kudrjavtsev. Talvisodan päätyttyä viimeisetkin veljet jättivät saaren maaliskuun 18. päivänä. 14 15

sen yhteisaterian. Sairaat saivat ruoan erikseen. Iltapäivällä he saivat kylpeä saunassa ja pukeutuivat puhtaisiin alusvaatteisiin. Oli nyt heille kaikki tämä suurenmoista ja tutustuivat, katsellen ja intoillen kaikkea sitä mikä täällä oli ja mitä on saatu aikaan. Seuraavana päivänä käytiin hevosilla hakemassa asemalta saapuneiden tavaroita. Asia oli järjestynyt niin hyvin, sekä tavarat ensimmäisessä autossa lähetetyt että veljet saivat tulla III luokan eri vaunussa, ilman muuttoa rauhassa ja vaivatta....näin seikkaperäisesti tahdoimme ilmoittaa Teille, kunnia-arvoinen herra J. Oikari, Teille meidän huoltojohtajamme, sekä kauttanne arvoisille apureillenne Opettajattarille y.m ja eritoten arvoisalle Perheellenne. Kahden vuoden aikana olemme olleet Teidän huollon ja johdon alaisianne ja yhä pienempi ryhmä on mitä vaikeampana vallitsevan maassamme aikana, aina saaden osaksemme puolestanne hyväntahtoisuutta, huolellista johtoa, hoitoa y.m. Te sekä apurinne väsymättöminä, kärsivällisinä olette kaikintavoin ymmärtää, auttaa ja tukea meidän vaikeimpina elämämme päivinä, tukea meitä siirtolaisina, kodittomia, joka on suurenmoista, arvokasta ja uhrautumista. Kaiken ylläsanotun johdosta pyydän esittää Teille ja kauttanne apureillenne puolestani sekä koko luostarin veljestön puolesta vilpittömät kiitoksemme ja sydämelliset terveisemme. Korkein siunatkoon ja auttakoon Teitä. Kunnioittaen Igumen Hariton Pappismunkki Pamva (1877 1965) luostarin päärakennuksen kolmanteen kerrokseen kalustetussa kirkossa. Kuvaa myytiin myös postikorttina. Jumalanpalvelukset Luostarin hengellinen elämä jatkui keskeytymättä evakko-oloissakin. Veljestön ensimmäisen ryhmän saavuttua Papinniemeen toimitettiin päärakennuksen yläkerrassa 29.6.1940 vedenvihkimisrukoushetki. Luostarin johtaja toimitti rukoushetken ja vihmoi rakennuksen joka huoneen pyhitetyllä vedellä. Heinäkuun 6. päivänä toimitettiin samassa paikassa ensimmäinen vigilia ja seuraavana aamuna ensimmäinen liturgia. Heinäkuun 11. päivästä lähtien palvelukset toimitettiin säännöllisesti. Luostarin vuosikertomuksen mukaan jumalanpalvelusjärjestys oli seuraava: Illalla ehtoo- ja ehtoonjälkeinen palvelus kolmikanooneineen ja akatistoksineen, aamulla klo 5 keskiyö- ja aamupalvelus. Pyhäpäivinä liturgia ja niiden aattoina vigilia. Iltarukoussääntö alettiin pitää 14.7 lähtien illallisen jälkeen. 19.8 lähtien ruvettiin toimittamaan jokapäiväinen liturgia; se liittyi välittömästi aamupalvelukseen, joka aloitettiin klo 4. Pyhäpäivinä liturgia klo 6. Otettiin käyttöön myös jokapäiväinen liturgianjälkeinen rukoushetki Jumalan Äidille ja Pyh. Sergei ja Herman Valamolaisille. Ehtoopalvelus aloitettiin arkipäivinä klo 4 tai 5, kesällä myöhemmin. Vigiliat aloitettiin klo 6. Joulukuun 5 päivästä siirryttiin pitämään jumalanpalvelukset kirkossa; ensimmäinen palvelus oli klo 15 alkanut vedenvihkimisrukoushetki, jolloin siunatun veden vihmomisella toimittamatta toistaiseksi varsinaista kirkonvihkimistä uusi rakennus otettiin käyttöön. Sen jälkeen tavalliseen aikaan pieni ehtoo- ja ehtoonjälkeinen palvelus kolmikanooneineen ja akatistoksineen ja illallisen päätyttyä pidettiin juhlallinen vigilia ja seuraavana aamuna liturgia, jota välittömästi seurasi rukoushetki Pyh. Nikolaukselle. Valamolaisten asettuminen Papinniemeen oli koko Suomenkin mittakaavassa merkittävä uutinen. Jälleenrakennustyötä seurattiin lehdistössä ja syyskuun 23. päivänä 18 19

Valamon nunnat Ateria tallirakennuksen renkituvassa syksyllä 1940. lähetettiin ensimmäinen radiolähetys luostarista. Radioreportteri Toivo Rasilainen toimitti luostarista ohjelman, johon sisältyi kellotorniin juuri asennettujen kirkonkellojen soittoa, kirkkokuoron laulua ja veljestön jäsenten haastatteluita. Lähetyksestä valmistettiin myös gramofonilevy. Vuoden 1941 vuosikertomukseen on kirjattu kuvaus Suuren paaston ja pääsiäisen ajan jumalanpalvelusjärjestyksestä: Suuren paaston aikana aamupalveluksen jälkeen (alkanut klo 4) oli väliaika ja klo 9 alkoi hetkipalvelus. Ennen vihittyjen lahjain liturgia aloitettiin klo 8. Pienen ehtoonjälkeisen palveluksen sijaan toimitettiin paastossa suuri ehtoonjälkeinen palvelus. Pääsiäisenä puoliyöpalveluksen jälkeen ristisaatto ympäri ruokalakirkon, samoin suuren lauantain aamupalveluksessa. Luostarin rannassa vedenvihkiminen elok. 1 pv, vihkien kuitenkin ei itse järven vettä, vaan maljakossa ennakolta varustettua. Päärakennuksen 3. kerroksen kirkossa toimitettiin liturgia vain pääsiäispäivänä, yksi pappismunkki (kuten Laatokan Valamossa, kaikissa kirkoissa tuolloin liturgia). Erityinen kummajainen Valamon veljestön joukossa oli ryhmä, joita kutsuttiin huollettaviksi naisvanhuksiksi, luostarin eteen työtä tekemään tulleiksi ulkomaalaisiksi vaimoiksi ja ajoittain paremman nimityksen puutteessa Valamon nunniksi. Parikymmentä venäläistä naista, joista vanhin oli syntynyt vuonna 1856 ja nuorin vuonna 1888, oli vallankumouksen jälkeen jäänyt Valamon saarelle, missä he olivat olleet pyhiinvaelluksella. Paluu kuohuvaan ja uskontokielteiseen kotimaahan ei houkuttanut, joten naiset jäivät luostariin talkoolaisiksi: pyykkäreiksi, ompelijoiksi, puutarha- ja keittiöapulaisiksi, karjanhoitajiksi, siivoojiksi. Kuusitoista Valamon nunnaa oli vielä elossa, pääosa heistä vanhoja ja sairaalloisia, kun talvisodan aikana luostarisaarelta lähdettiin evakkoon. Nämä naiset päätyivät veljestön mukana Kannonkoskelle. Veljestön päästessä muuttamaan Papinniemeen jäi Kannonkoskelle, Kymin Lauttausyhdistyksen taloon, kuitenkin vielä neljä sairasta munkkia sekä joukko Valamon nunnia, joille Papinniemestä ei löytynyt majoitustiloja. Luostari maksoi heidän kulujaan, mm. kustansi vanhuksille kaksi hoitajaa (alkuun 150 markan kuukausipalkalla) sekä vaatelaskuja kunnalle. Huhtikuussa 1942 Lauttausyhdistys halusi talon käyttöönsä. Igumeni Hariton lupasi siirtää jäljellä olevat munkit Papinniemeen, mutta pyysi jättämään naiset vielä Kannonkoskelle. Lisäksi hän sijoitti igumeni Gabrielin Kannonkosken alueen siirtoväen sielunhoitotyöhön, kunnes koko veljestö pääsisi palaamaan Laatokalle. Igumeni Gabriel ja hänen lukkarinaan toimiva munkki Moisei kuitenkin palasivat takaisin Heinävedelle vuoden kuluttua huonon terveytensä vuoksi. Tammikuussa 1943 kunnan huoltojohtaja ilmoitti, että kahdeksan Kannonkoskella olevista vanhuksista oli vuodepotilaana ja kaksi naisista oli kuollut. Hän pyysi luostaria lähettämään avuksi sairaanhoitoon tottuneen ihmisen. Igumeni Hariton lähetti pappismunkki Timonin sekä suomenkielentaitoisen noviisin Herman Smirnoffin avuksi sekä lupasi ottaa yhden parempikuntoisen naisvanhuksen Papinniemeen pyykinpesijäksi. Naisvanhusten huolto Kannonkoskella jatkui yli 1940-luvun puolivälin. Luostari maksoi ensin kahden, sittemmin yhden hoitajan ja kahden apumiehen palkan ja näki verrattain paljon vaivaa kuolleiden vanhusten hautajaisten ja omaisuuden käsittelyn vuoksi. Vuosien mittaan kirjeissään luostariin mummot pyytelivät pappia toimittamaan jumalanpalveluksia sekä ripittämään kuolemansairaita. Vuonna 1945 kunnan huoltojohtaja esitti, että vanhusten hoitajan palkkaa korotettaisiin huomattavasti, koska elinkustannukset olivat kohonneet. Igumeni Hariton teki ilmeisesti parhaansa saadakseen kunnan kantamaan oman vastuunsa vanhusten 20 21

Talvisodan päätteeksi tehdyn Moskovan rauhan jälkeen Valamon veljestölle kävi selväksi, että paluuta luostarisaarelle ei ollut. Tilapäinen, ahdas majoitus Kannonkoskella rasitti kaikkia, ja veljestö päätti etsiä Manner-Suomesta oman asuinpaikan. Presidentti Kyösti Kallio antoi luostarin johdolle vihjeen myytävänä olevasta Papinniemen kartanosta Heinävedellä. Kartanon omistaja oli ministeri Yrjö Herman Saastamoinen, jolle Papinniemi oli ensisijaisesti kesäpaikka, ja joka valtion hallinnossakin mukana olleena osasi aavistaa, että kartanon maat saattaisivat joutua pakkolunastukseen siirtolaisia asutettaessa. Luostarin johtokunta vieraili Heinävedellä ja parilla muullakin paikkakunnalla katsastamassa myytävänä olevia maatiloja. Tarinan mukaan kolme seikkaa vakuutti johtokunnan siitä, että Papinniemestä oli tuleva veljestön uusi koti. Ensiksi, kartanon karja oli suurikokoista ja osin mustavalkoista, samanlaista kuin evakkomatkalla teurastettavaksi joutunut Laatokan Valamon karja. Toinen, vielä selvempi merkki oli se, 3 Kartanon kunnostetut rakennukset Juurikkasalmen takaa nähtynä, etualalla laivaranta, rantasauna ja venevaja. Laivarantaan vievät komeampi herrasväen kuusikuja ja nuorempi palvelusväen kuusikuja. Päärakennuksen eteläpäädyn seutuvilta rantaan johtaa pihlajakuja. 24

Päärakennuksen kattoterassilta oli avarat näkymät Juurikkasalmen yli. Terassilla mietteissään skeemapappismunkki Jefrem syksyllä 1940. että päärakennuksen vierashuoneesta löytyi pyhittäjäisien Sergein ja Hermanin pieni ikoni. Tämä todisti johtokunnalle, että luostarin perustajat olivat jo kotinsa valinneet. Ikonin oli jättänyt Papinniemeen Laatokan Valamossa 1920-luvun lopulla vieraillut Hollannin prinssi Henrik. Kolmantena ennusmerkkinä isät pitivät sitä, että luostarin kehnokuntoinen ja kevätrapainen tulotie oli pysäyttää heidän kotimatkansa heti alkuunsa; siispä heidän oli määrä jäädä Papinniemeen. Kauppakirja Papinniemen kartanosta tehtiin 6.6.1940. Kauppaan sisältyi 306 hehtaaria maata sekä maa-alueeseen liittyvät vesialueet, tilalla olevat rakennukset ja erillisen luettelon mukaan tilalla ollut irtaimisto noin 40-päisine lypsykarjoineen. Kauppahinta oli 2 725 000 markkaa, josta kiinteistön hinnaksi laskettiin 2 600 000 markkaa ja irtaimistolle 125 000 markkaa. Kauppaa täydennettiin saman vuoden heinäkuun lopulla, jolloin toisella kauppakirjalla ostettiin vielä 44 hehtaaria maata rakennuksineen (heinäladot) ja vesialueineen 160 000 markan kauppahinnasta. Kauppakirjan mukaan luostari sai haltuunsa seuraavat rakennukset: pääasuinrakennus (Papinniemen kartano), kolmikerroksinen, hirsistä rakennettu ja vuorattu, kokonaan sisältä ja ulkoa maalattu, ulkoa valkoiseksi; toinen asuinrakennus, jossa asui mm. tilanhoitaja, yksikerroksinen, hirsistä, vuorattu ja ulkoa vaaleankeltaiseksi maalattu; keskellä rakennusryhmää karjapalvelusväen asuntona ja meijerinä käytetty rakennus, hirsistä, punaiseksi vesivärjätty; navettarakennus, tilava, tiilinen, valkoiseksi rapattu, AIV-rehusäiliöineen ja lantaloineen, sen vinttikerroksessa säilytettiin heiniä ja olkia ja siellä oli myöskin vesijohdon keskusvesisäiliö, josta vesi kulki omalla paineellaan rakennuksiin; tallirakennus, hirsistä, punaiseksi vesivärjätty, jonka toisessa päädyssä oli tupa ja ylisillä säilytettiin heiniä; suuri ulkorakennus, jossa ajokalusuoja, varastohuoneet, liiteri ja jonka yläkerrassa alkukuivatettiin viljaa; tämä rakennus oli alakerrastaan hirsistä ja sen yläkerta lautainen, kokonaisuudessaan ulkoa punaiseksi vesivärjätty; autovajana käytetty hirsinen rakennus ja sen rinnalla kaksiosainen aittarakennus, myöskin hirsistä, punaiseksi vesivärjätyt; kaksi muuta aittaa, hirsistä, punaiseksi vesivärjättyjä, joista toisessa mm. jääkellari. Edellä luetellut rakennukset ovat lähekkäin toisistaan ja muodostavat rakennusryhmänä kokonaisuuden, joka on luostarin varsinaisena sijoituspaikkana. Erillään tästä rakennusryhmästä, rannassa on sauna, tehty hirsistä, ja nuottakota, lautainen, molemmat punaiseksi vesivärjätyt. Sillan luona: tiilinen, valkoiseksi rapattu konehuonerakennus, jossa on varsinainen konehuone lokomobiileineen ja dynamokoneineen ja asunto: keittiö ja huone; konehuonerakennuksen vieressä lautainen riihirakennus, punaiseksi vesivärjätty toisella puolen konehuonerakennusta sijaitsee pajarakennus, tehty laudoista; samassa rakennusrykelmässä vielä liiteri- ja latorakennus, laudoista, punaiseksi vesivärjätyt; heinälatoja useampia eri puolilla maa-aluetta. 26 27

Salmen toisella puolella sijaitsee työläisasunto, jossa tupa ja huone pieni vanha rakennus hirsistä sekä eräitä ulkorakennuksia. Runsaan kilometrin päässä kartanossa ns. Kuikkalahdessa kaksi pientä hirsistä työläisasuntoa, vanhoja jo, ulkorakennuksineen. Molemmilla kauppakirjoilla hankitut Papinniemen maa-alueet jakautuivat maatalous- ja metsäverotuksessa seuraaviin veroluokkiin: Metsämaita I lk 189,86 ha II 62,00 III 27,95 IV 8,77 V 2,86 291,44 ha Tie- ym. maita 4,08 ha Kunnostustyöt Peltomaita I lk II III yhteensä 39,24 ha 12,85 (I ja II lk yhteensä 52,09 ha) 2,39 (niittyjä) 350,00 ha Papinniemen kartanon päärakennus rannan puolelta nähtynä siinä kunnossa kuin se oli veljestön ostaessa maatilan. Kuva syksyltä 1940. Luostarin veljestön siirtyminen Kannonkoskelta Papinniemeen edellytti rakennusten mittavia muutos- ja kunnostustöitä. Työt käynnistettiin jo heinäkuun alussa ja ne teetettiin pääosin ulkopuolisella ammattityövoimalla, vaikka työkuntoiset veljestön jäsenet luonnollisesti osallistuivatkin töihin. Enimmillään työmiehiä oli viitisenkymmentä. Ensimmäiseksi käytiin käsiksi tallirakennukseen, jonka toinen pääty oli toiminut myös renkien asuntona ja vintti heinälatona. Talli korjattiin kaksikerroksiseksi, vesikeskuslämmityksellä varustetuksi asuinrakennukseksi (nykyinen Valkoinen vierasmaja), johon sijoitettiin 37 asuinhuonetta ja käymälä. Hirsirakennus laudoitettiin ulkopuolelta ja vernissattiin. Rakennus valmistui asuntokäyttöön lokakuun alussa, jolloin ensimmäinen ryhmä kannonkoskelaisia voitiin kutsua uuteen kotiin. Väkeä oli paljon ja huoneita vähän, sen vuoksi veljet asuivat pari kolme, jopa viisikin samassa huoneessa. Uuteen asuinrakennukseen asennettiin keskuslämmityslaitos. Sen toimittajaksi valittiin tarjouskilpailulla Kotkan Vesi ja Lämpö. Sopimus asennuksesta tehtiin 31.7.1940, allekirjoittajana luostarin puolesta oli varajohtaja Isaakij. Sopimus sisälsi kattilalaitoksen, patterit ja putkijohdot sekä ryhmäsulut, paikalleen asennettuna, yhteensä 70 000 markan hintaan. Samanaikaisesti majoitustilojen kanssa käynnistyi luostarin ytimen, kirkon rakennustyö. Päärakennuksen pihassa sijainneesta autovajasta ja sen viereisestä kaksiosaisesta aitasta saatiin yhdistämällä tilava kirkkosali. Koska kirkkosali toimi myös ruokasalina, länsipäätyyn tehtiin keittiö. Palkatut kirvesmiehet tekivät myös ruokalaa varten penkit sekä kokoontaitettavat pöydät. Jumalanpalvelusten jälkeen pöydät ja penkit nostettiin paikoilleen ja keittiövuorossa olevat veljet nostivat ruokakulhot kirkkosalin puolelle keittiön ja kirkkosalin välisestä luukusta. Myös kirkkorakennus laudoitettiin ulkopuolelta ja vernissattiin. Keittiöpäätyyn rakennettiin kellotorni ja sieltä saivat paikkansa Smolenskin skiitan kellot. Kartanon päärakennuksessa merkittävimmät korjaustyöt olivat väliseinien rakentamista ja uunien muuraamista. Päärakennuksen kolmanteen kerrokseen oli heti aluksi sisustettu väliaikainen kirkko, jossa pystyttiin toimittamaan päivittäiset palvelukset. Kirkko koostui kolmesta huoneesta, joista yhteen oli tehty alttari, toisessa lauloi kuoro ja kolmannessa seisoivat rukoilijat. Entisistä tilavista saleista tehtiin lukuisia pieniä asuinkeljoja. Luostarin johtokunnan jäsenet ja eräät pappismunkit asustivat päärakennuksessa, heistäkin osa pari kolme henkeä samassa huoneessa. 28 29

Kesällä ja syksyllä vuonna 1940 tallirakennus (nykyinen Valkoinen vierasmaja) oli vielä yksikerroksinen. Ennen kirkon valmistumista veljestö ruokaili tallirakennuksen länsipäädyn renkituvassa. Kuvassa veljestö poistumassa ruokailusta, alimmalla portaalla valkoinen teemuki kädessään munkki Simforian, myöhemmin arkkimandriitta ja luostarin johtaja. Rannassa sijaitseva saunarakennus oli hankittaessa kehnossa kunnossa. Saunan seinät ja katto laudoitettiin ja uusi sementtilattia valettiin. Sauna sai myös uuden, uloslämpiävän uunin. Saunarakennuksessa ensimmäinen huone palveli pesutupana. Viimeinen kunnostettava rakennus oli entinen tilanhoitajan talo (nykyinen Vanha munkkila eli talkoolaisten talo). Se kunnostettiin syksyllä 1941 vanhan ajanlaskun kannattajia varten. Rakennus korotettiin kaksikerroksiseksi, yläkerran itäpäätyyn tehtiin avarampi tila kirkkokäyttöön ja alakertaan varattiin yksi suurempi huone sairastuvaksi ja vanhainkodiksi. Muuten tässäkin talossa oli pitkien käytävien varsilla pieniä keljoja. Oma sähkölaitos konehuone lokomobiileineen ja dynamokoneineen Sillankorvan kivirakennuksessa teki Papinniemen kartanosta huomattavan edistyksellisen. Entisen omistajan aikana pihamaalla oli jopa ulkovaloja. Sähköjohdot olivat kohtalaisen hyvässä kunnossa ja sähkölaitos saatiin pian käyttöön. Karjanhoidon helpottamiseksi myös pumppulaitos sähköistettiin. Saastamoisen aikana kartanossa oli toiminut yksityinen puhelinkeskus, mutta se siirrettiin luostarin pyynnöstä muualle vuonna 1941. Uuden asuinrakennuksen sähkötyöt teki Savon Sähkö Osakeyhtiö, jonka tarjous syyskuulta 1940: Arv. tiedustelujenne johdosta tarjoamme Teille Papinniemessä sähköjohtojen asennuksen seuraavasti: 47 valopistettä putkilangalla asuinrakennukseen 11 väliaik. kirkkoon 4 leipomoon lyijyvaippajohdolla 1 kattilahuoneeseen lyijyvaippajohdolla nousujohdot, valur. varokekaappi ja teräspeltiset ryhmätaulut Smk 15 720: Tarjous edellyttää työn aikana asentajalle vapaan asunnon ja ruoan sekä tavaroiden vapaan kuljetuksen laivasta työpaikalle. Tarjous käsittää tarjouksessa 12/9-40 mainitut tarvikkeet sekä niiden asennuksen. Toivoen tarjouksemme tyydyttävän teitä merkitsemme Savon Sähkö Osakeyhtiö Luostarin kirkko ennen ulkomaalausta. 30 31

Arkielämän käynnistämistä Pula-aikoja kun elettiin, maanviljelyksen käynnistäminen oli yksi tärkeimmistä veljestön tehtävistä. Tilakauppaan oli kuulunut myös maalla ollut sato. Syksyllä veljestö korjasi ruista 5 267 kg, kevätvehnää 2 567 kg ja perunoita n. 900 säkkiä (à 40 kg). Lisäksi saatiin kohtalaiset määrät turnipsia, rehukaalia ja lanttua. Heinäsato oli heikohko kuivan alkukesän vuoksi, joten talven varalle jouduttiin ostamaan kauranolkia rehuksi. AIV-rehua, joka siihen aikaan oli varsin uusi keksintö, tehtiin täysi säiliö (35 m³). Kotitarvemylly uusittiin; arkistolähteiden mukaan ostettiin Sukkela-kotitarvemylly 500 mm kivillä 5 300 markan hintaan. Kaksi suurta, jatkuvaa hanketta käynnistettiin jo syksyllä 1940. Kartanon maat olivat verrattain kehnossa kunnossa, kun niiden viljely oli viime vuodet ollut lähinnä harrastuspohjaista. Savon kiviset pellot vaativat jatkuvaa kivenraivausta. Tämä urakka mainitaan parin seuraavan vuosikymmenen aikana vuosikertomuksissa toistuvasti. Alkuvuosina pyrittiin myös parantamaan peltojen laatua ajamalla niille turvetta ja suomutaa omilta soilta. Toinen suuri urakka oli polttopuiden hankinta. Päärakennuksen ja kirkon uunit sekä asuinrakennusten keskuslämmityskattilat söivät huomattavia määriä puuta, etenkin kun vanhat hirsirakennukset eivät olleet kovin tiiviitä. Tilakaupan mukana ei tullut valmista polttopuuta. Koska metsän myynti oli tulevina vuosina yksi tärkeimmistä tulonlähteistä, ei polttopuuta tehty pystypuusta vaan kerättiin jätepuuta, latvuksia ja muuta hakkuutähdettä. Sulan veden aikana nostettiin uppotukkeja luostarin rannoilta Juojärvellä ja Juurikkasalmessa uitettiin tuohon aikaan merkittävät määrät puutavaraa. Jokainen vähänkin työkuntoinen luostarin isä ja veli käytti päivittäin aikaa polttopuun keräämiseen, sahaamiseen tai pilkkomiseen. Erityisen kiirettä aikaa oli sadonkorjuun jälkeinen syksykausi, kun piti varautua tulevaan talveen. Luostari vakuutti uudet rakennuksensa pikaisesti jo loppukesällä 1940, mutta edellisen omistajan ajoilta periytyvää eläin-, kone- ja rehuvakuutusta ei uusittu. Perusteellisemmin palovakuutukseen paneuduttiin vuonna 1941. Silloin kaikki rakennukset eriteltiin ja hinnoiteltiin. Luostarille tarjottiin myös metsäpalovakuutusta, mutta ilmeisesti kalliin hinnan vuoksi sitä ei hyväksytty. Heinäkuulta 1941 löytyy arkistosta luettelo luostarissa asuvista, 18 59 vuotta vanhoista, työkykyisistä munkeista, noviiseista ja harrastajista, jotka kaikki toimivat luostarin taloustöissä. Luettelossa on viisi pappismunkkia, kolme munkkidiakonia, viisi munkkia, yksi noviisi, yhdeksän harrastajaa sekä yksi Petsamon luostarin munkki, yhteensä 24 henkeä. Tästä joukosta kymmenen oli ulkomaalaisia. Tällä joukolla siis hoidettiin kartanon käytännön työt. Palkattuna työväkenä oli yksi vakituinen Maatilan ranta sillan korvassa soveltui monenlaiseen käytännön työhön esimerkiksi kalan perkuuseen ja suolaukseen ja polttopuiden tekoon. työmies, yksi karjanhoitajanainen ja hänellä apulainen. Lisäksi kylältä kävi miehiä tilapäistöissä, esim. puunajossa ja rakennustöissä. Samoin tilapäisväkeä palkattiin heinätöihin ja perunan ja juurikasvien sadonkorjuuseen. Suhteet virkavaltaan pidettiin kunnossa Heinävedelläkin. Igumeni Hariton, perinpohjaisen kohtelias herrasmies, kirjoitti kesäkuussa 1941 Heinäveden kruununnimismiehelle: Heinäveden piirin Herra Nimismies, Heinävesi Koska luostarimme asioissa allekirjoittaneen silloin-tällöin on matkustettava eri paikkakunnille, saan kohteliaimmin pyytää Teitä järjestämään allekirjoittaneelle, igumeni Haritonille, vuoden loppuun kestävän matkustusluvan Joensuuhun, Kuopioon, Helsinkiin ja Kannonkoskelle. Oheen liitän valokuvani. Allekirjoittaneen tuntomerkit ovat: Tukka pitkä, tummanruskea; viikset ja parta harmaat, silmät harmaat, pituus n. 1,64 m. Kunnioittaen Igumen Hariton 32 33

Vuonna 1939 sodan uhka maailmassa aiheutti Suomessakin monia toimenpiteitä, mm. syksyllä alettiin varautua tulevaan pulakauteen perustamalla kansanhuoltoministeriö. Ministeriön tehtäväkenttään kuuluivat selvitykset tärkeiden hyödykkeiden määrästä ja tarpeesta, suunnitelmat tuotannon laajentamisesta ja suuntauksesta, kulutuksen järkiperäistäminen ja sen ohjaus sekä ulkomaankaupasta huolehtiminen. Lisäksi ministeriön ja sen alaisten paikallisten kansanhuoltopiirien ja -lautakuntien tuli suunnitella säännöstelyä ja puolustusvoimien hankintoja, huolehtia takavarikoinneista ja luovutuksista sekä niistä maksettavista korvauksista ja hoitaa työvoimakysymyksiä sekä muita puolustuksellisesti tärkeitä asioita. Kansanhuoltoministeriön organisaatio laajeni parin ensimmäisen vuoden aikana. Lopuksi ministeriössä oli 9 osastoa: yleinen osasto, elintarvikeosasto, teollisuusosasto, jakeluosasto, puu- ja polttoaineosasto, hintaosasto, kaupallinen osasto, nahka- ja jalkineosasto sekä tekstiiliosasto. Vuodesta 1941 alkaen valtio palkkasi maalaiskuntiin kansanhuollon johtajan ja kuntiin perustettiin kansanhuoltolautakunnat. Valtio osallistui merkittävästi kansan- 3 Jokapäiväinen keitto valmistumassa vaatimattomassa keittiössä. Kuva syksyltä 1940. 46

huolto-organisaation kuluihin. Kuntien tuli pitää jakelua harjoittavista liikkeistä ja tuottajista tarkat kortistot, joista kävi ilmi säännöstelyn alaisten tuotteiden varastot sekä luovutetut ja käytetyt tarvikemäärät. Lisäksi pidettiin luetteloa ostokortin saajista ja viljelijöiden omasta kulutuksesta. Kansanhuoltolautakunnan ohjeisiin kuului, että korttianomukset oli ratkaistava tasapuolisesti ja perustellusti. Lisäksi lautakunta vastasi alueensa tiedotus- ja valistustoiminnasta ja järjesti erilaisia kampanjoita ja talkoita. Säännöstely käytännössä Elintarvikesäännöstely lähti maatiloilta: viljelijä oli velvollinen luovuttamaan yleiseen kulutukseen sen osan satoaan, joka jäi yli oman tarpeen. Tätä varten viljelijöiden tuli etukäteen ilmoittaa, mitä kasveja aiottiin viljellä ja kuinka suurilla peltoaloilla sekä mitä kotieläimiä pidettiin. Ministeriön vahvistaman kaavan mukaan laskettiin odotettavissa oleva tuotanto. Viljelijäperheen oma kulutus sekä siemenviljaksi ja kotieläinten rehuksi varattavat määrät vähennettiin kokonaistuotannon määrästä. Loppu oli luovutettava yleiseen kulutukseen kansanhuoltoministeriön vahvistamalla hinnalla ja aikataululla. Kansanhuoltolautakunnat palkkasivat tarkastajia, jotka kulkivat tiloilla arvioimassa ja mittaamassa satoa. Luovutettavia maataloustuotteita olivat leipävilja (ruis, vehnä, ohra, ruokaherne ja sekavilja) ja viljatuotteet (jauhot, suurimot, leipä), liha, kananmunat, maito ja voi sekä eläinten vuodat, peruna ja juurikasvit, rehuvilja ja kuivaheinä. Perunan luovutuksessa 1 kg perunaa voitiin korvata 3 kilolla lanttua tai 1 ½ kilolla porkkanaa, punajuurta tai ruokanaurista. Toisiaan vastasivat myös 1 kg leipäviljaa, 1½ kg kauraa, 8 kg perunaa, 24 kg lanttua tai 12 kg porkkanaa, punajuurta tai ruokanaurista. Viljelijäperheen omaan kulutukseen voitiin varata henkeä kohti leipäviljaa 180 kg/v ja perunaa 3 aarin sato. Aluksi ilmoitettiin suuremmat annokset miehille ja pienemmät naisille ja lapsille, mutta myöhemmin päädyttiin yksinkertaisempaan laskumalliin. Liha-annos oli aluksi 30 kg/v, mutta olojen huonontuessa se pieneni 24 kiloon. Maidon oma kulutus sai aluksi olla 1 litra/pv, mutta muiden paitsi imeväisikäisten annos pieneni välillä kuuteen desilitraan. Kotivoin valmistuksen ja kulutuksen valvonta oli lähes mahdotonta, mutta vuosiannokseksi määrättiin aluksi 13½ kg/henkilö, myöhemmin määrä pieneni jopa puoleen tästä. Kotieläinten rehuksi voitiin varata esim. hevosta, lehmää ja sonnia kohden 2 400 kg korsirehua, lammasta kohden 300 kg. Säännöstelyn toinen puoli olivat sitten muut kuin maanviljelijät, siis kokonaan korttiannoksien varassa elävät, joista pääosa oli kaupunkilaisia. Ostokortteja anottiin joka kuukausi ja käytetyt kortit samoin tilitettiin kuukausittain. Kauppiaat leikkasivat korteista kuponkeja ostosten mukaan ja tilittivät ne ministeriölle. Kansanhuoltoministeriö ilmoitti kuukausittain, mitä määriä tuotteita eri korteilla oli saatavilla, ja nämä tiedotteet julkaistiin sanomalehdissä. Pääsääntöisesti korttiannoksilla elävien ruoka oli niukempaa ja yksitoikkoisempaa kuin omavaraisannoksilla elävien. Erityisesti lihan, kananmunien ja voin saanti oli kaupungeissa ajoittain jokseenkin mahdotonta ja annokset pieniä silloinkin, kun tuotteita oli saatavilla (esim. lihan korttiannos oli vain 1 / 3 ½ omavaraisannoksesta). Vastaavasti kaupunkilaisten kalorien tarve tyydytettiin perunoilla (tai niiden puutteessa lantuilla) ja sokerilla. Aluksi sokerin korttiannos oli 12 13½ kg/v riippuen työn raskaudesta ja vastaavasti omavaraistalouksissa 8 kg. Sodan loppuvaiheessa annoksia pienennettiin ja ne olivat kaikille yhtä suuret. Kaikille yhteisiä säännöstelyn kohteita olivat esim. kahvi, myöhemmin kahvinkorvike, sitten kahvinvastike. Korvikkeessa oli aluksi 25 %, sitten 15 % kahvia, loput viljaa ja vastikkeessa 85 % viljaa, 15 % sokerijuurikasta ja sikuria. Tee oli säännöstelty ja sodan loppuvuosina teen korviketta tehtiin kuivatuista mansikan, vadelman ja puolukan lehdistä. Lisäksi tupakka oli säännöstelty. Aluksi tupakka pyrittiin varaamaan vain miehille, mutta linjasta jouduttiin luopumaan. Kuitenkin tupakkakortin vaihtoehtona oli ylimääräinen sokeriannos. Esimerkkinä Savon Sanomista luostarin arkistoon tammikuulta 1944 talteen leikattu kansanhuoltoministeriön tiedote osoittaa korttikielen mutkikkuuden: Leipää ja muita viljatuotteita: A1, A2, B, C, D ja E leipäkorttien kokokupongilla tuoretta leipää 400 g ja näiden korttien sekä I-leipäkortin *-kupongilla 66 2/3 g. Kuivaa leipää tai muita viljatuotteita kokokupongilla 300 g ja *-kupongilla 50 g. I-leipäkortin **-kupongilla viljatuotteita 10 g. X-merkinnällä varustetut kupongit ovat voimassa 16 p:stä kk:n loppuun. E ja EV korttien tummat kupongit eivät ole voimassa. Vehnäjauhoja, -suurimoita, -ruokaleipää ja -korppuja sekä leivoksia A1- ja A2- korttien alleviivatuilla koko- ja *-kupongeilla; B-, C-, D- ja E-korttien vaaleilla alleviivatuilla koko- ja *-kupongeilla; S1- ja U1-korttien alleviivatuilla i-kupongeilla. Edellämainitsemattomia, sallittuja viljatuotteita ja ruokaherneitä kaikkien leipäk. voimassa olevilla kupongeilla. Lihaa ja lihajalosteita: Lihakorttien R1 ja R2 kup:lla R1 ja RR1, maatilalihak:en RV1 ja RV2 kupongeilla RV1 ja RRV1 sekä S1 kortin kup:lla RS ja U1 kortin kup:lla RU 20 p:n arvosta lihaa ja lihajalosteita. Karjanhaltija saa luovuttaa lihaa ainoastaan RV1 ja RV2-korttien 48 49

kup:lla. Vasikanhyytelöä sekä peruna- ja verimakkaraa myytäessä otetaan kuponkeja 1/3 myyntiarvosta, poronlihaa, lihasäilykk., keitettyjä ja savust. siansorkkia sekä muita kuin edellä mainittuja makkaroita myytäessä ½ myyntiarvosta. Sokeria ja siirappia: Y1 yleisostokortin kup:lla Y28 ja Y2-kortin kup:lla Z27 ja 28 250 g. Kahvinvastiketta: Y1 ja Y2 yl.ostok. kup:lla X 32 250 g 42: kilohintaista. Ravintorasvoja: F-kortin kup:lla F1 ja G-kortin kup:lla G1 250 g. S1 ja U1-korttien *-kup:lla 5 g majoitus- ja rav.liikkeistä, karjanhaltijalta sekä kauppaliikkeistä. H-kortin *-kup:lla samoin, paitsi ei kauppaliikkeistä. Maitoa ja kermaa: M1-kortin alleviivaamattomalla tarkistuskupongilla 2 dl maitoa, alleviivatulla ½ dl kermaa, tai jos maitoa on riittävästi, saadaan tällä vaihtoeht. 1 dl maitoa. M2-kortin tark.kup:lla 6 dl, M3 kortin 1 litra ja M4 kortin 2 dl. S1 ja U1 kortin tark.kup:lla 2 dl. M5 kortin kupongilla majoitus- ja rav.liikkeistä tai karjanhaltijalta 1 dl maitoa. Tark. kupongit ovat voimassa niihin merkityn päivän. Niillä saadaan jakelukauden aikana antaa maitoa muinakin päivinä, jos se tapahtuu maidon säännöllistä jakelua vaarantamatta. Tilauskupongit voimassa 10-päiväkausittain. Sakariinia: Yleisostok. kup. X37 ja S7 kortin kup:lla VS 2 g kiteitä tai 100 tabl. sisältävä pakkaus. Marmelaadia: KHM:n erikseen määr. paikkak. O1 ostojärjestyskortin kup:lla n:o 10 500 g. S3-, S5- ja S6-kortit: S3-kortin kupongilla TS tupakkavalmisteita niin kuin Y1-yleisostok:n yhdellä kupongilla. S5-kortin kup:lla S 250 g sokeria ja S6-kortin kup:lla S 125 g sokeria. Itä-Karjalan kortit: Itä-Karjalan sotilashallinnon leimalla varustetut kortit, oranssinväristä S1-korttia lukuunottamatta, eivät ole voimassa kanta-suomessa. Poltto- ja voiteluainekupongit: Voimassa ovat sarjat: bensiinialkoh. D, F ja G; sekoittamaton bens. D, F ja G; moottorialkoh. lokak. 1940 leimatut kup.; kevyt bens. D. F ja G; valopetr. U, V ja X; kaasuöljy R ja S, moottoriöljy R ja S; moottoriöljyn vaihtokup. G, H, J ja K sekä voiteluainetta (ei moottoriöljyä) R ja S. Saippuaa, suopaa ja pesujauhetta: Yleisostok. kupongilla X33 250 g saipp. tai suopaa taikka 500 g pesujauhetta. Uuden L vaatetuskortin kup. L441 lisäksi 125 g saipp. tai suopaa taikka vaihtoeht. 250 g pesuj. Hienosaipp. ainoastaan tällä kupongilla. Partavaahd. tai partasaipp. 50 g tai parranajojauh. 30 g uuden K2 vaatetuskortin kup:lla K2 246. Tupakkavalmisteita: Y1 yleisostokortin kup:lla T11, T12 (1/1-31/1), T13 ja T14(16/1-31/1) vaihtoehtoisesti 2 laat. savukkeita, 8 kpl sikaareja, 20 kpl cigarilloksia, 50 g piippu- tai suutupakkaa tai 100 g nuuskaa pakkauksissa tai 90 g irrallaan. 50 51

Kesällä 1940 alkoi myös luostarissa monivuotinen kirjeenvaihto ostoluvista, ostokorteista ja kuljetusluvista. Luostarin johtaja anoi kuukausittain ostokortit 170 miehelle ilmoittaen anomuksessa, kuinka paljon joukossa oli erittäin raskaan työn, raskaan työn, keskiraskaan työn tai kevyen työn tekijöitä. Luostari luokiteltiin maataloustuottajaksi, joten omasta tuotannosta voitiin vähentää säädetyt omavaraisannokset. Väen paljouden vuoksi oma tuotanto ei kaikilta osin kuitenkaan riittänyt ja jouduttiin turvautumaan korttiannoksiin. Joka kuukausi lähetettiin kansanhuoltolautakuntaan selvitykset omasta maidontuotannosta ja voin valmistuksesta, ostetun sokerin ja margariinin määristä, palkatuille työntekijöille jaetun muonan määrästä jne. sekä palautettiin käyttämättä jääneet kortit. Vuosittain maataloustuottaja ilmoitti etukäteen, mitkä olivat seuraavan kylvökauden suunnitellut kylvöalat ja sadonkorjuun jälkeen hän raportoi korjatut määrät. Igumeni Hariton lähetti Heinäveden kansanhuoltolautakunnalle syksyllä 1940 ilmoituksen luostarin omasta tuotannosta ja omasta kulutuksesta: 52