OIKEUSPOLIITTISEN TUTKIMUSLAITOKSEN JULKAISUJA 214. NUORTEN RIKOSKÄYTTÄYTYMINEN Teemana sosiaalinen pääoma

OIKEUSPOLIITTISEN TUTKIMUSLAITOKSEN JULKAISUJA 214 Janne Kivivuori & Venla Salmi NUORTEN RIKOSKÄYTTÄYTYMINEN 1995 2004 Teemana sosiaalinen pääoma ENGLISH SUMMARY Trends of Self-reported Juvenile Delinquency in Finland, 1995 2004 Helsinki 2005

ESIPUHE Kyselytutkimukset ovat tärkeä väline nuorisorikollisuuden mittaamisessa. Niiden avulla pyritään saamaan oikeasuhtainen käsitys nuorten kokonaisrikollisuudesta, johon sisältyvät muutkin kuin ilmi tulevat teot. Siksi kyselytutkimukset täydentävät, ja monesti myös oikaisevat, poliisitilaston sekä yksittäisten rikostapausten pohjalta muodostuvaa kuvaa nuorten rikollisuuden laadusta, määrästä ja suunnasta. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen kriminologinen yksikkö käynnisti vuonna 1995 nuorten rikollisuutta mittaavat kyselytutkimukset. Tuorein kysely tehtiin keväällä 2004. Tämä raportti luo siten katsauksen vuosikymmenen mittaiseen ajanjaksoon, jota ovat leimanneet suuret yhteiskunnalliset muutokset. Voimme nyt vastata kysymykseen, millaisia muutoksia on samana aikana tapahtunut nuorten massarikollisuudessa, sen kontrollin tehossa ja nuorten suhtautumisessa normien rikkomiseen. Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos kiittää tutkimukseen osallistuneiden koulujen oppilaita, opettajia ja rehtoreita hyvin sujuneesta yhteistyöstä. Kyselyn aineiston kokoamista koordinoi valt. yo Minna Viuhko. Aineiston käsittelyyn osallistui hänen ohellaan myös valt. yo Yaira Obstbaum ja VTM Mirka Smolej. Raportin ulkoasusta on huolehtinut Eira Mykkänen. Käsikirjoitusta ovat eri vaiheissa kommentoineet Tapio Lappi-Seppälä, Jukka Savolainen ja Noora Ellonen. Tutkimus on hyötynyt myös palautteesta, jota ulkopuoliset asiantuntijalukijat antoivat anonyymin referee-menettelyn yhteydessä. Vuoden 2004 tutkimus on toteutettu osana Suomen Akatemian rahoittamaa hanketta Local Community and School as Sources of Trust and Social Support for Adolescents (projekti 207367). Hankkeen tulokset ilmestyvät suurelta osin artikkeleina ulkomaisissa julkaisuissa. Siksi on nähty hyödylliseksi, että tässä raportissa on esitelty myös suomen kielellä sosiaalisen pääoman näkökulmaa nuorten rikollisuuteen. Local Community and School -projektia johtaa professori Ilmari Rostila Tampereen yliopiston Porin yksiköstä. Käsillä oleva tutkimus ei olisi ollut mahdollinen ilman hänen ja professori (ma.) Juha Kääriäisen myötävaikutusta. Helsingissä 1. päivänä huhtikuuta 2005 Janne Kivivuori tutkimusjohtaja Venla Salmi tutkija

SISÄLLYS 1 PIILORIKOLLISUUDEN TUTKIMUS, Janne Kivivuori... 1 1.1 Nuoruus rikollisena elämänvaiheena... 1 1.2 Ongelmana piilorikollisuus... 2 1.3 Itse ilmoitetun rikollisuuden tutkimus... 5 Millainen on hyvä rikollisuuden mittari?... 7 Tutkimuspaikkana koulu... 8 Kirjallisuus... 9 2 NUORET RIKOSTEN TEKIJÖINÄ, UHREINA JA KONTROLLIN KOHTEINA 1995 2004, Janne Kivivuori... 11 Kysymysten vertailtavuus 1995 2004... 12 2.1 Elämän aikainen osallistuminen tekoihin... 13 Tekokohtainen tarkastelu... 13 Yleiskuva keskeisistä rikostyypeistä... 14 2.2 Kuluneen vuoden aikainen osallistuminen tekoihin... 17 Tekokohtainen tarkastelu... 17 Yleiskuva keskeisistä rikostyypeistä... 18 Luvaton poissaolo, kotoa karkaaminen ja ajokortitta ajo... 20 Vahingonteot... 21 Kaupasta tai kioskista varastaminen... 21 Muut varkaudet... 22 Kiusaaminen... 23 Tappelu julkisella paikalla... 23 Pahoinpitely... 23 Huume- ja päihdeteot... 24 2.3 Rikoskäyttäytymisen laajuus... 28 2.4 Rikosten määrän kehitys... 31 Tekoja vähintään viidesti tehneet... 31 Rikoskäyttäytymisen intensiivisyys... 32 Tekojen määrät... 36 Rikoskäyttäytymisen rakenne... 39 2.5 Tekojen kasaantuminen... 40 2.6 Alkoholin osuus nuorten rikoksissa... 43 2.7 Opettajiin kohdistuneet teot... 45 Vuoden 2003 lainmuutoksen vaikutuksesta... 46 Opettajauhritutkimusten tarve... 47 2.8 Nuoret rikosten uhreina... 48 Rikosuhrikokemukset 1998 2004... 48 2.9 Poliisin tietoon tuleminen... 50 Poliisin tietoon tulleiden osuus... 51 Poliisin tietoon tulon todennäköisyys... 53 2.10 Nuorten suhtautuminen nuorten rikoksiin... 57

2 2.11 Yhteenveto... 60 Rikoskäyttäytymisen päämuutokset 1995 2004... 60 Mistä muutokset johtuvat?... 63 Kirjallisuus... 69 3 SOSIAALINEN PÄÄOMA JA NUORTEN RIKOLLISUUS, Venla Salmi... 71 3.1 Sosiaalinen pääoma ja kriminologia... 71 Sosiaalisen pääoman teoria... 71 Sosiaalinen pääoma ja kriminologian teoriat... 74 Rikollisuuden tutkimus ja sosiaalinen pääoma... 76 Rikollisuus, itsekontrolli ja evokatiivinen käyttäytyminen... 78 3.2 Sosiaalisen pääoman, itsekontrollin ja rikoskäyttäytymisen mittarit... 80 3.3 Sosiaalisen pääoman ja itsekontrollin yhteys rikoskäyttäytymiseen... 83 Vanhempien kontrolli, tuki ja verkostot... 83 Opettajien kontrolli ja tuki... 86 Naapuruston kontrolli... 86 Luottamus... 88 Itsekontrolli... 88 3.4 Monimuuttuja-analyysit... 89 Sosiaalinen pääoma ja itsekontrolli yleisen rikosalttiuden selittäjinä 89 Tekokohtaisia tarkasteluja... 94 3.5 Rikoskäyttäytymisen riskitekijöiden kumuloituminen... 98 3.6 Sosiaalisen pääoman ja itsekontrollin suhde... 99 3.7 Pohdinta... 103 Päätulokset... 103 Johtopäätöksiä... 105 Kirjallisuus... 108 LIITE 1 Vuoden 2004 nuorisorikollisuuskysely... 111 Tutkimuskoulujen valinta ja tietojen kerääminen... 111 Kyselyjen laadun seuranta... 112 Puuttuvat tiedot ja painokertoimet... 114 Ongelmia ja kehittämistarpeita... 114 LIITE 2 Vertailevia huomioita eri kyselyjärjestelmien tuloksista... 117 LIITE 3 Sosiaalisen pääoman muuttujat: jakaumat ja summamuuttujien ominaisuudet... 123 LIITE 4 Sosiaalisen pääoman ulottuvuuksia ja itsekontrollia mittaavat asteikot 125 LIITE 5 Vuoden 2004 nuorisorikollisuuskyselyn lomake... 127 SUMMARY... 159

1 PIILORIKOLLISUUDEN TUTKIMUS Janne Kivivuori Tässä luvussa tarkastellaan sitä, miksi piilorikollisuutta tutkitaan, ja miten itse ilmoitetun rikollisuuden menetelmää käytetään koululaiskyselyissä. Lukijan, jota kiinnostavat vain tulokset ja rikollisuuden trendit, kannattaa siirtyä suoraan lukuun 2. 1.1 Nuoruus rikollisena elämänvaiheena Viime vuosikymmenen vaihteessa nuorten tekemät rikokset saivat poikkeuksellisen paljon huomiota julkisuudessa. Syynä olivat eräät vakavat väkivallanteot, erityisesti Imatralla tapahtunut koulutytön surma, Keravalla sattuneet henkirikokset sekä ns. Heinojen tapaus, jossa ryhmä eri ikäisiä nuoria surmasi kaksi aikuista. Nuorten tekemät henkirikokset nousevat julkisuudessa otsikoihin helpommin kuin henkirikokset keskimäärin, ja tämä ilmiö voimistui mainittujen tapausten johdosta (Kivivuori ym. 2002). Muutama törkeä tapaus johtaa helposti siihen, että nuorten väkivalta on uutisoinnin kestoaihe. Nuoruuden keskeinen asema rikollisuusilmiössä ei kuitenkaan ole yksinomaan mediakohun tuottama harhakuvitelma. Nuoruus on elämänkaaren rikollisinta aikaa ainakin jos tarkastellaan yleisimpiä omaisuus- ja väkivaltarikollisuuden lajeja. Kuviossa 1 on esitetty vuonna 2003 varkaus- tai pahoinpitelyrikoksesta epäiltyjen ikäryhmän kokoon suhteutetut määrät. Kuvio perustuu niin sanottuun nettotilastoon, jossa henkilö voi esiintyä vain kerran. Jos henkilö on ollut syylliseksi epäiltynä useisiin selvitettyihin rikoksiin, hän tilastoituu törkeimmän rikoksensa mukaan. Suhdeluvut on laskettu ikäryhmän tuhatta henkeä kohden.

2 16 14 12 Varkausrikoksia 1000 h. kohti Pahoinpitelyrikoksia 1000 h. kohti 10 8 6 4 2 0 0 5 10 15 20 25 30 35 40 45 50 55 60 65 70 75 80 85 90 95 Kuvio 1 Varkaus- ja pahoinpitelyrikoksesta poliisin tietoon tulleita ikäryhmän 1 000 henkeä kohden 2003. Laskettu Tilastokeskuksen luvuista. Eri ikäryhmistä 13-vuotiaat osallistuivat eniten varkauksiin. Pahoinpitelyyn osallistumisen huippu oli 19-vuotiaana 1. Varastamiseen osallistumisen yleisyyttä kuvaavan käyrän huippu, noin 13 epäiltyä 1 000 samanikäistä kohti, tarkoittaa noin 1,3 prosenttia ikäryhmän nuorista. Vastaavasti pahoinpitelyrikosten ikähuipulla noin joka sadas 19-vuotias oli tehnyt poliisin kirjaaman pahoinpitelyn. Kuviossa 1 esitetyt tiedot perustuvat siis poliisin tietoon tulleisiin selvitettyihin rikoksiin. Mutta voidaanko viranomaistilastoihin nojautua, jos halutaan selvittää nuorten rikollisuuden todellista määrää, kehitystä ja teonpiirteitä? Pitääkö todellakin paikkansa, että esimerkiksi 15-vuotiaista vain noin joka sadas teki varkauden vuonna 2003? 1.2 Ongelmana piilorikollisuus Rikollisuutta kuvaavat viranomaistilastot eivät sisällä tekoja, jotka eivät syystä tai toisesta ole tulleet poliisin tietoon. Niin sanottu piiloon jäävä rikollisuus puuttuu niistä kokonaan. Siksi esimerkiksi kuvion 1 tiedot aliarvioivat voimakkaasti nuorten osallistumista varkauksiin ja väkivaltaan. 1 Monissa muissa rikoslajeissa, esimerkiksi petos- ja kavallusrikollisuudessa sekä talousrikollisuuden eri muodoissa, ikähuippu ajoittuu aikuisryhmiin.

Poliisin tietoon tulleen rikollisuuden tasossa ilmenevät muutokset voivat johtua muista seikoista kuin rikollisen käyttäytymisen yleisyyden muutoksesta. Tärkeimpiä poliisitilastoon vaikuttavia muita tekijöitä ovat: 1) rikoslain muutokset, 2) uhrien ja muiden alttius ilmoittaa rikoksista poliisille, 3) rikosten kontrollin tehokkuus ja kohdentaminen; ja 4) mahdolliset muutokset ilmi tulleiden tekojen rekisteröinnissä, kirjaamisalttiudessa ja laskennassa (Rüther 2001, 297, ks. myös kuvio 2). Kuvio 2 Tilastoidun rikollisuuden määrään vaikuttavia tekijöitä Kuinka merkittävä virhe syntyy, jos rikoksia tekevien määriä arvioidaan viranomaistilaston perusteella? Tämä riippuu paljolti siitä, mistä rikoslajista on kysymys. Esimerkiksi kuolemaan johtaneen väkivallan määrästä saadaan verraten luotettava kuva poliisi- ja kuolemansyytilastojen avulla. Mutta heti kun siirrytään tarkastelemaan muuta rikollisuutta, viranomaistilastojen käyttöarvo laskee. Sitä voidaan arvioida esimerkiksi kysymällä nuorilta, ovatko he tulleet poliisin tietoon rikostensa johdosta. Kuten kuvio 3 osoittaa, verraten pieni osa rikoksia tehneistä nuorista on tullut poliisin tietoon. Myymälävarkauden tehneistä 17 prosenttia oli tullut teon johdosta poliisin tietoon joskus elämässään; pahoinpitelyn kohdalla vastaava osuus oli 15 prosenttia. Nämä luvut kuvaavat poliisin tietoon tulleiden osuutta, eivät välttämättä rikosilmoitusjärjestelmään kirjattujen osuutta. Nuoret voivat tulla tekojensa johdosta poliisin tietoon ilman että heistä tehdään rikosilmoitus. Kyselyaineistoissa voidaan havaita myös teon vakavuuden yhteys poliisin tietoon tuloon. Niistä pahoinpitelyistä, joissa uhri ei tarvinnut hoitoa, 9 prosentissa tekijä tuli poliisin tietoon. Sen sijaan niistä pahoinpitelyistä, joiden uhri tarvitsi hoitoa, 33 prosentissa tekijä tuli poliisin tietoon (siis myös vammaan johtaneissa tapauksissa enemmistö tekijöistä ei tullut poliisin tietoon). Myymälävarkauksissa voidaan vastaavasti havaita varastetun tavaran arvon vaikutus poliisin tietoon tuloon. Teon piirteillä on suuri vaikutus tekojen tilastoitumiseen: mitä vakavampi teko, sitä todennäköisemmin se näkyy tilastoissa.

4 0 5 10 15 20% auton varastaminen kaupasta varastaminen 17 17 pahoinpitely osallistuminen tappeluun vahingonteko 12 15 15 ilman ajokorttia ajaminen 8 humalassa ajaminen marihuanan tai hasiksen käyttö 5 6 lääkkeen päihdekäyttö varastetun tavaran osto graffitien teko vahingonteko koulussa 3 3 3 2 muun huumeen käyttö 1 koulusta varastaminen 1 Kuvio 3 Poliisin tietoon teon johdosta tulleita nuoria (%), niistä jotka ovat tehneet teon ainakin kerran elämänsä aikana, NRK-2004 Piilorikollisuus on siis laajaa. Kuten jo todettiin, muutokset tilastoidun rikollisuuden tasossa johtuvat keskeisesti myös ilmi tulemiseen vaikuttavista tekijöistä (kuvio 2) eivätkä siten liity yksinomaan rikollisuuden määrään. Siksi piilorikollisuuden ongelma on merkittävä myös yhteiskuntapoliittisesta näkökulmasta. Ilman käsitystä kokonaisrikollisuuden kehityksestä ei ole mahdollista arvioida rikollisuustilanteen kehitystä, yleistä turvallisuustilannetta tai vaikkapa poliisin toiminnan tehokkuutta. Ongelman korjaamiseksi kriminologiassa on kehitetty täydentäviä menetelmiä, joilla voidaan selvittää rikoskäyttäytymisen todellista tasoa ja sen mahdollisia muutoksia. Nämä menetelmät perustuvat yleensä kyselyjen käyttöön. Tutkimustapoja voidaan luokitella sen perusteella, mikä on pääasiallinen kysymystyyppi. Vastaajilta voidaan kysyä, ovatko he joutuneet rikosten kohteeksi (uhritutkimus) tai tuntevatko he lähipiirissään henkilöitä, jotka ovat tehneet rikoksia tai joutuneet niiden kohteeksi (sijais- ja jäsenarviot). Kolmas ja tämän tutkimuksen kannalta tärkein tapa tutkia rikosten todellista määrää on kysyä vastaajilta, ovatko he itse tehneet rikoksia. Seuraavassa osassa tarkastellaan lähemmin itse ilmoitetun rikollisuuden tutkimusta.

5 1.3 Itse ilmoitetun rikollisuuden tutkimus Itse ilmoitetun rikollisuuden tutkimuksessa vastaajia pyydetään kertomaan, mitä rikoksia he itse ovat tehneet esimerkiksi kuluneen vuoden aikana. Yleensä kysymyksiin vastataan nimettömästi, ellei tutkimusasetelma, esimerkiksi samojen henkilöiden tutkiminen myöhemmin uudestaan, edellytä henkilötiedon keräämistä. Yhdysvalloissa tällaiset tutkimukset aloitettiin toisen maailmansodan jälkeen, joskin ne pääsivät varsinaisesti vauhtiin vasta 1950-luvulla. Ensimmäinen suomalainen itse ilmoitetun rikollisuuden tutkimus tehtiin vuonna 1962, jolloin Helsingissä ja Rovaniemellä armeijan kutsuntoihin tulleet miehet vastasivat nimettömästi omaa rikollisuuttaan koskeviin kysymyksiin (Jaakkola 1965). Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos on tehnyt vuodesta 1995 alkaen 15 16-vuotiaisiin nuoriin kohdistuvia itse ilmoitetun rikollisuuden mittauksia (tässä raportissa näistä käytetään lyhennystä NRK). Eräissä suurissa kaupungeissa on tehty erillisiä itse ilmoitetun rikollisuuden tutkimuksia, Helsingissä 1992 ja 2002, Turussa 1992 ja 2001 (Kivivuori & Savolainen 2003; Elonheimo 2002). Itse ilmoitetun rikollisuuden tutkimusmenetelmää pidetään yleisesti varsin luotettavana. Rikollisuutta mittaavien asteikkojen reliabiliteettia on arvioitu useimmiten ns. test-retest -tutkimuksin, joissa samat henkilöt vastaavat samoihin kysymyksiin esimerkiksi viikon tai kahden viikon välein. Tulosten samanlaisuus kertoo mittarin korkeasta reliabiliteetista. Näissä testeissä itse ilmoitetun rikollisuuden asteikkojen reliabiliteetti on osoittanut varsin tyydyttäväksi (Zhang ym. 2000; Thornberry & Krohn 2000, 46 49; ks. myös Honkatukia 1995). Vastaajien omaa rikollisuutta mittaavien kysymysten validiteettia on tarkasteltu vertaamalla saatuja tietoja muihin tietolähteisiin, esimerkiksi viranomaistilastoihin. Huumeiden käytön kohdalla kriteeritietona on voinut olla myös kyselyn jälkeen otettu kudosnäyte. Näissä tutkimuksissa on voitu todeta, että ihmiset vastaavat hyvinkin totuudenmukaisesti omaa rikoskäyttäytymistään koskeviin kysymyksiin (Bjarnason 1995; McGregor & Makkai 2003). Itse ilmoitetun rikollisuuden menetelmän validiteetti on yleensä todettu tyydyttävän korkeaksi (Thornberry & Krohn 2000, 50 59; ks. myös Junger- Tas & Marshall 1999). Itse ilmoitetun rikollisuuden tutkimuksen katsotaan soveltuvan parhaiten nuorten rikoskäyttäytymisen tutkimuksiin. Vastaaminen omia rikkeitä ja rikoksia koskeviin kysymyksiin sisältää vähemmän riskejä nuorten kuin aikuisten silmissä. Aikuisten on todettu mukauttavan vastauksiaan sosiaalisiin odotuksiin, mikä voi rikollisuuden kohdalla johtaa salaamiseen (Junger-Tas & Marshall 1999, 330). Metoditutkimusten perusteella menetelmää voidaan

6 pitää luotettavana, jos kysely on nimetön ja oppilaat saavat itse sulkea vastauksensa kirjekuoreen (Bjarnason 1995). Itse ilmoitetun rikollisuuden tutkimuksessa mitataan käyttäytymistä, joka on pääsääntöisesti lain mukaan rangaistavaa ja aina sosiaalisesti ja moraalisesti paheksuttua (Junger-Tas & Marshall 199, 291). Nuorten kohdalla on kuitenkin huomioitava, etteivät nuoret välttämättä pidä lain ja muiden normien rikkomista yksiselitteisen paheksuttavana. Nuorten parissa on yleistä ajatella, että normien vastainen toiminta, ja myös lain rikkominen, on nuoruusiän aikana sekä tilastollisesti että psykologisesti normaalia tai jopa tervettä (Kivivuori 1997, 38 50; vrt. Kivivuori 2000). Siksi nuorten rikollisuutta tutkittaessa on huomioitava myös rikosten liioittelun mahdollisuus. Eräs tapa tutkia liioittelun yleisyyttä on kysyä vastaajilta, ovatko he käyttäneet huumetta, jota ei ole olemassa. Vuoden 1999 ESPADtutkimuksessa vain 0,1 prosenttia suomalaisista vastaajista ilmoitti käyttäneensä tutkijoiden keksimää Relevin -huumetta. Luku oli eurooppalaista keskitasoa alhaisempi (Hibell ym. 2000, 39, 41). Liioittelu ei näyttäisi uhkaavan merkittävästi itse ilmoitetun rikollisuuden menetelmän luotettavuutta (ks. myös Naplava ym. 2002, 415 416). Vaikka nuoret liioittelevat rikoksiaan ja normirikkomuksiaan toisilleen, tämä motiivi ei näyttäisi vääristävän merkittävästi itse ilmoitetun rikollisuuden tutkimustuloksia. Luottamus tutkimusmenetelmää kohtaan lisääntyy, jos eri seurantahankkeet tuottavat samansuuntaisia tuloksia. Suomessa käynnistettiin 1990-luvulla useita kyselyjärjestelmiä, joihin liittyi myös rikoskäyttäytymistä mittaavia kysymyksiä. Näistä mainittakoon eurooppalainen alkoholi- ja huumetutkimushanke ESPAD, Maailman terveysjärjestön koululaistutkimukset sekä Stakesin kouluterveyskyselyt. Yksikään näistä ei rikoskäyttäytymisen mittaamisen osalta ole yhtä kattava kuin nuorisorikollisuuskyselyt, mutta joka tapauksessa niiden tuottamat tiedot ovat arvokkaita myös rikoskäyttäytymisen kehityssuuntien arvioinnissa. Liitteessä 2 on vertailtu eri sarjojen tuottamaa kuvaa joidenkin tekojen osalta. Näyttäisi vahvasti siltä, että sarjat tuottavat samankaltaisen kuvan siitä, mihin suuntaan nuorten rikoskäyttäytyminen kehittyy. Kun tehdään ja luetaan itse ilmoitettua kiellettyä ja rikollista toimintaa koskevia tutkimuksia, on paikallaan pitää mielessä se, mitä mitataan. Tutkittavat rikkomukset ovat pääsääntöisesti lieviä. Nyrkkisääntönä on, ettei kovin vakavista teoista ole mielekästä kysyä. Mitä vakavampi teko, sitä suurempi on vastaajan motiivi salata se. On kyseenalaista, onko luotettavaa tutkia vaikkapa laittoman kuolinavun antamista nimettömän kyselyn avulla (Maisch 1997, 188 231). Voidaan myös olettaa, että mitä vakavampi teko, sitä luotettavampia ovat viranomaistilastot, jolloin täydentäviä piilorikollisuustutkimuksia ei

tarvita. Tämä koskee varsinkin kuolemaan johtanutta väkivaltaa, mutta myös muuta vakavaa väkivaltaa. Piilorikollisuustutkimus ei siten korvaa, vaan täydentää viranomaistilastojen käyttöä kriminologian lähteenä. 7 Millainen on hyvä rikollisuuden mittari? Menetelmän luotettavuuteen ja validiteettiin vaikuttaa myös se, miten ja millaisista rikoksista kysytään. Tutkimustraditiossa on kiteytynyt tietynlainen standardi, jonka noudattamista pidetään menetelmän reliabiliteetin ja validiteetin kannalta välttämättömänä ehtona. Kyselylomakkeen tulisi sisältää ainakin seuraavat piirteet: 1) Laaja rikoskäyttäytymisen kirjo. Vain muutaman rikoksen kysyminen ei operationaalista adekvaatisti rikoskäyttäytymisen teoreettista konstruktiota. Tämä edellytys johtaa siihen, että hyvät itse ilmoitetun rikollisuuden asteikot ovat suhteellisen pitkiä. 2) Vakavat teot. Varsinkin historiansa alussa, 1950-luvulla itse ilmoitetun rikollisuuden asteikot sisälsivät vain hyvin lieviä tekoja, esimerkiksi luvattomia poissaoloja tai pikkuvarkauksia. Myös vakavampia tekoja on syytä sisällyttää. 3) Tarkentavat jatkokysymykset (follow-up questions). Itse ilmoitetun rikollisuuden tutkimuksella on sisäsyntyinen taipumus kerätä verraten lieviä tekoja. Yleisimmin käytetty tapa kontrolloida näitä ongelmia on sisällyttää asteikkoon teonpiirteitä koskevia jatkokysymyksiä. Varkauksissa voidaan kysyä esimerkiksi varastetun tavaran arvosta. Väkivallan kohdalla on varsin tarpeellista kysyä, aiheutuiko tapahtumasta vammoja uhrille, sekä tiedustella mikä oli osapuolten välinen suhde. 4) Kysymykset siitä, kuinka monta kertaa vastaaja on tehnyt kysytyt teot. Vapaa tila lukumäärän ilmoittamiseen on parempi vaihtoehto kuin muutaman valmiin vastausvaihtoehdon käyttäminen, varsinkin jos rikosaktiivisimpaan kategoriaan yltää alhaisellakin tekomäärällä. Kysymystyyppi, joka ei voi erotella 5 ja 20 kertaa teon tehnyttä toisistaan, on heikko. (Thornberry & Krohn 2000, 41 43.) Suomen nuorisorikollisuuskyselyissä käytetty rikoskäyttäytymisen mittaamistapa noudattaa melko pitkälle näitä alan standardeja. Kysyttyjen tekojen kirjo on laaja: kaikkiaan 18 eri tekolajia. Lievimmät teot eivät ole edes rikoslain mukaisia rikoksia, vaan alempien normien vastaisia tekoja, kuten esimerkiksi luvaton poissaolo koulusta ja kotoa karkaaminen. Vakavammasta päästä ovat esimerkiksi sellaiset teot kuin auton varastaminen, pahoinpitely ja ns. kovien

8 huumeiden käyttö. Kysymyslomake sisältää myös jokaisen teon kohdalta seikkaperäisiä tarkentavia kysymyksiä, joiden avulla on mahdollista kuvailla teonpiirteitä ja myös erottaa triviaalien tekomuotojen osuus. Nämä tarkentavat teonpiirrekysymykset luultavasti myös vaikuttavat vähentävästi täysin triviaalien tekojen ilmoittamiseen, koska kysymykset viestivät vastaajille, millaisia ilmiöitä lomakkeella tutkitaan. Lomakkeessa tiedustellaan tekomääriä avovastauksen avulla, minkä vuoksi on mahdollista tarkastella erikseen nuoria, jotka ovat tehneet paljon rikoksia. Tutkimuspaikkana koulu Nuorten rikoskäyttäytymistä selvittävät tutkimukset tehdään usein kouluissa. Tämä johtaa verraten korkeisiin vastausprosentteihin, vaikka muodollisesti kyselyyn vastaaminen on vapaaehtoista. Koulussa tehtävä tutkimus jättää kuitenkin ulkopuolelle henkilöt, jotka ovat joko pysyvästi tai aineiston keräämisen hetkellä pois koulusta. Tutkimuspäivänä poissa olleet oppilaat eivät ole mittauksen luotettavuutta merkittävästi alentava tekijä muun muassa siksi, että suurin osa poissa olevista nuorista on keskimääräistä normikuuliaisempia (Kivivuori 2002, 121 122; liite 1). Sen sijaan nuoret, jotka eivät käy tavallista koulua ollenkaan, ovat eri asia. Kaikkein vakavimman rikollisuuden tekijät saattavat lukeutua juuri tähän ryhmään (Cernkovich ym. 1985). Koulussa tehtävän tutkimuksen rajoituksia ei kuitenkaan ole syytä liioitella. Ainakin Suomessa peruskoulu sisällyttää piiriinsä myös oppilaat, jotka on siirretty erityisopetusryhmiin käytösongelmien johdosta. Suomalainen koulu ei ole kunnollisten ja kilttien oppilaiden saareke, joka on erossa muusta yhteiskunnasta ja sen ongelmista. Hiljattain Saksassa tehdyssä metodologisessa tutkimuksessa selvitettiin nuoriin kohdistuvien rikollisuus- ja uhrikyselyjen toteuttamispaikan ja -tavan vaikutusta tuloksiin. Tutkimuksen taustalla oli nimenomaan koulukyselyihin kohdistettu metodikritiikki, jonka mukaan kaikkein rikosaktiivisimmat nuoret ovat muita todennäköisemmin poissa koulusta; kirjallisia luokkakyselyitä oli kritisoitu myös viittaamalla oppilaiden mahdollisiin luku- ja ymmärtämisvaikeuksiin (Naplava ym. 2002, 402). Tutkimuksessa vertailtiin tietojen keräämistä kirjallisesti koululuokissa ja toisaalta suullisesti kotitalouksien kautta. Tulokset viittasivat vahvasti siihen, että kotien kautta tapahtuva tutkimus johti sosiaaliryhmän mukaan vinoutuneeseen katoon. Alimmat sosiaaliryhmät eivät päästäneet haastattelijoita koteihinsa haastattelemaan nuoria yhtä helposti kuin keskiryhmät. Siksi kotona tehtäviin käyntihaastatteluihin nojaava tutkimus näytti aliarvioivan

nuorten rikoskäyttäytymisen tasoa. Koulussa tehtävä kysely antoi luotettavamman kuvan, koska eri sosiaali- ja etniset ryhmät olivat paremmin edustettuina (Naplava ym. 2002, 406 409). 9 KIRJALLISUUS Aromaa, Kauko (1994). Self-reported delinquency in Helsinki, Finland, 1992. Teoksessa Josine Junger-Tas & Malcolm W. Klein (toim.): Delinquent Behavior among Youn People in the Western World. RDC/Kugler Publicatons, Amsterdam. Bjarnason, Thoroddur (1995). Administration mode bias in school survey on alcohol, tobacco and illicit drug use. Addiction 90, 555 559. Cernkovich, Stephen A. (1985). Chronic offenders: the missing cases in self-report delinquency research. Journal of Criminal Law & Criminology 76:3, 705 732. Elonheimo, Henrik (2002). Turun nuorten rikollisuus kyselyjen valossa. Teoksessa Janne Kivivuori (toim.): Nuoret rikosten tekijöinä ja uhreina. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen julkaisuja 188, Helsinki. Honkatukia, Päivi (1995). Itse ilmoitetun rikollisuuden mittaaminen. Ryhmäkysely ja henkilökohtainen haastattelu nuorisorikollisuuden tutkimuksessa. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tutkimustiedonantoja 21, Helsinki. Jaakkola, Risto (1965). Sosiaalinen tausta ja rikollisuus. Sosiologia 2:2, 90)100. Junger-Tas, Josine & Marshall, Ineke Haen (1999). The Self-Report Methodology in Crime Research. Teoksessa Michael Tonry (toim.): Crime and Justice. A Review of Research. Vol 25. The University of Chicago Press, Chicago. Kivivuori, Janne (1997). Nuoret rikosten tekijöinä. Tekojen yleisyys, rikollisuuden ymmärtäminen ja varastamisen vaiheet. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen Julkaisuja 141, Helsinki. Kivivuori, Janne (2000). Delinquent Behaviour, Psychosomatic Symptoms and the Idea of Healthy Delinquency. Journal of Scandinavian Studies in Criminology and Crime Prevention 1:2, 121 139. Kivivuori, Janne (2002). Nuoret rikosten tekijöinä, uhreina ja kontrollin kohteina. Teoksessa Janne Kivivuori (toim.): Nuoret rikosten tekijöinä ja uhreina. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen julkaisuja 188, Helsinki. Kivivuori, Janne & Kemppi, Sari & Smolej, Mirka (2002). Etusivujen väkivalta. Väkivalta iltapäivälehtien etusivuilla, todellisuudessa ja ihmisten peloissa 1980 2000. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen julkaisuja 196, Helsinki. Kivivuori, Janne & Savolainen, Jukka (2003). Helsingin nuoret rikosten uhreina ja tekijöinä. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen julkaisuja 204, Helsinki. Maisch, Herbert (1997). Patiententötungen. Dem Sterben nachgeholfen. Kindler, Germany. McGregor, Kiah & Makkai, Toni (2003). Self-reported Drug Use: How Prevalent is Under-reporting? Trends & issues in crime and criminal justice. Australian Institute of Criminology, Canberra.

10 Naplava, Thomas & Oberwittler, Dietrich (2002). Methodeneffekte bei der Messung selbstberichteter Delinquenz von männlichen Jugendlichen. Monatsschrift für Kriminologie und Strafrechtsreform 85:6, 401 423. Rüther, Werner (2001). Zum Einfluss polizeilicher Erfassungskontrollen auf die registrierte Kriminalität. Monatsschrift für Kriminologie und Strafrechtsreform 84:4, 294 310. Thornberry, Terence P. & Krohn, Marvin D. (2000). The Self-Report Method of Measuring Delinquency and Crime. Teoksessa Measurement and Analysis of Criminal Justice. Criminal Justice 2000, Vol. 4. National Institute of Justice. Zhang, Sheldon & Benson, Theodore & Deng, Xiaogang (2000). A test-retest reliability assessment of the international self-report delinquency instrument. Journal of Criminal Justice 28, 283 295.

2 NUORET RIKOSTEN TEKIJÖINÄ, UHREINA JA KONTROLLIN KOHTEINA 1995 2004 Janne Kivivuori Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos käynnisti nuorten rikoskäyttäytymisen seurannan vuonna 1995. Menetelmänä käytettiin itse ilmoitetun rikollisuuden kyselyä. Vastaava kysely on sen jälkeen toistettu vuosina 1996, 1998, 2001 ja 2004. Menetelmää on esitelty tarkemmin edellisessä luvussa. Tässä luvussa esitellään kuvailevia tietoja nuorten rikoskäyttäytymisen yleisyydestä ja muutoksista vuosina 1995 2004. Luku sisältää tietoja myös nuorten joutumisesta rikosten uhreiksi sekä nuoriin kohdistuvasta poliisikontrollista. Kyselyt on kohdistettu yhdeksännen luokan oppilaisiin, jotka ovat vastaushetkellä 15- tai 16-vuotiaita. He ovat siis rikosoikeudellisesti vastuussa teoistaan. Yhdeksäs luokkataso on valittu tutkimusten kohteeksi siksi, että silloin koko ikäluokka on viimeistä kertaa tavoitettavissa samassa instituutiossa. Peruskoulun jälkeen nuorten tiet hajoavat lukioon, ammattikouluihin ja työelämään. Muiden tutkimusten perusteella tiedetään, että esimerkiksi ammattikoulujen oppilaiden rikostaso on korkeampi kuin lukiolaisten (Kivivuori ym. 2001).Työelämään siirtyneiden rikostasoista ei ole tietoa. Peruskoulun viimeisellä luokalla eri ryhmät ovat kuitenkin vielä yhdessä, joten ko. ajankohtaa voidaan pitää optimaalisena koko ikäryhmän tutkimisen kannalta. Tuorein kysely toteutettiin keväällä 2004. Siihen vastasi 5 142 peruskoulun yhdeksännen luokan oppilasta. Tähän perusotokseen kuuluvat nuoret edustavat suomenkielisiä, kunnan ylläpitämiä oppilaitoksia. Menetelmätutkimuksen perusteella tämä rajaus ei estä tulosten yleistämistä kaikkiin

12 suomenkielisten oppilaitosten yhdeksännen luokkatason oppilaisiin (Kivivuori ym. 2001). Sen sijaan ruotsinkielisiin oppilaitoksiin tuloksia ei voi suoraan yleistää. Siksi vuonna 2004 toteutettiin erillinen ruotsinkielinen oheistutkimus, johon vastasi 1 137 oppilasta ruotsinkielisistä, kunnan ylläpitämistä oppilaitoksista. Koska kaikki aiempien vuosien kyselytiedot perustuvat vain suomenkielisiin oppilaitoksiin, tämän raportin vertailutiedot perustuvat myös vuoden 2004 osalta suomenkieliseen oppilaspopulaatioon. Ruotsinkielistä otosta käytetään myöhemmin vertailevan erillistutkimuksen aineistona. Tutkimuksen tarkat toteuttamistiedot on esitetty liitteessä 1, jossa on tietoja mm. vastausprosentista ja puuttuvien tietojen käsittelystä. Tutkimuslomake on liitteenä 5. Seuraavia tietoja arvioitaessa on huomattava, että kyse on koko maan yhdeksäsluokkalaisista yhtenä ryhmänä (tai sukupuolista erikseen). Paikallisesti voi esiintyä suuriakin rikoskäyttäytymisen tasoeroja, joita yleiskuvaus ei huomioi. Kuvioita tarkasteltaessa on syytä erityisesti huomioida se, että mittausten välit ovat eri pituisia, ja että periaatteessa mittausvuosien välisestä kehityksestä ei ole tietoa. Sitä, voidaanko otoksin havaittu muutos yleistää perusjoukkoon, on arvioitu testaamalla tuoreimman (2004) ja edeltävän (2001) mittauksen välisen eron merkitsevyyttä. Koska otoskoot ovat melko saman suuruisia 1996 2004, tämä testi antaa osviittaa trendin muiden osien arviointiin. 1 Kysymysten vertailtavuus 1995 2004 Kiellettyä ja rikollista toimintaa koskevat kysymykset on pääsääntöisesti pidetty sanamuodoiltaan identtisinä, eikä niiden esittämisjärjestystä ole muutettu. Seuraavissa taulukoissa sarjan vertailukelpoisuuden muutos on osoitettu hakasulkein siten, että hakasulkeissa olevat luvut perustuvat vanhempaan kysymysmuotoiluun kuin tällä hetkellä käytetty. Vuonna 1996 lisättiin auton varastamista koskeva kysymys. Ajokortitta ajamisen sanamuotoa muutettiin siten, että kysymys tarkoitti vain yleisiä teitä. Jälkimmäinen muutos aiheuttikin lähes 20 prosenttiyksikön suuruisen laskun osallistumisprosenttiin (taulukko 1). Luvatonta koulusta poissaoloa koskevaa kysymystä muutettiin vuonna 2001. Aiemmin käytettiin sanamuotoa ilman hyväksyttävää syytä, vuodesta 2001 alkaen sanamuotoa ilman koulun hyväksymää syytä. Muutoksen vaikutussuunta ei ole ilmeinen. Aiempi muotoilu on mahdollistanut tilanteen, 1 Kiitän erikoistutkija Reino Siréniä, jonka laatimalla kaavalla merkitsevyyttä on testattu.

jossa vastaaja ei ilmoita luvatonta poissaoloa, koska on pitänyt sen perustetta omasta mielestään hyväksyttävänä. Lisäksi vuoden 2001 kyselyssä oli uutena kysymyksenä muiden huumeiden kuin hasiksen, marihuanan tai lääkkeiden käyttöä koskeva kysymys. Muut huumeet ovat pääasiassa niin kutsuttuja kovia huumausaineita, mutta niihin sisältyy jonkin verran ns. imppaukseen liittyvää toimintaa. 13 2.1 Elämän aikainen osallistuminen tekoihin Taulukossa 1 on esitetty tiedot siitä, kuinka suuri osa kyselyihin vastanneista on tehnyt teon ainakin kerran koko elämänsä aikana. Elämän aikaista osallistumista kuvaavat luvut heijastavat ensisijaisesti eri nuorisokohorttien välisiä eroja, eivät kyselyvuosien välisiä eroja. Esimerkiksi vuoden 1995 kyselyn vastaajat syntyivät 1979 1980, ja vuoden 2004 vastaajat syntyivät 1988 1989. Toisaalta osallistuminen useimpiin tekoihin kiihtyy vasta murrosiässä. Esimerkiksi väkivallan ja huumeiden käytön osalta elämänaikainen osallistuminen viittaa lähes täysin kyselyä edeltäneen kahden tai kolmen vuoden aikaiseen toimintaan (Kivivuori 1999, 30 39). Tekokohtainen tarkastelu Kyselyvuosien vertailu osoittaa, että luvattomasti koulusta poissa olemisen ja kotoa karkaamisen yleisyydessä ei ole ilmennyt muutosta vuosien 2001 ja 2004 välillä. Moottoriajoneuvon käyttö ilman ajokorttia on yleistynyt. Vahingontekoihin osallistuminen väheni selvästi vuoteen 2001 asti, mutta sen jälkeen aleneva kehitys näyttää päättyneen. Vuoden 2004 mittauksessa havaitut muutokset eivät ole merkitseviä. Myymälävarkauksien, koulusta varastamisen ja varastetun tavaran oston kohdalla selvä aleneva kehitys on jatkunut. Varsinkin kaupasta ja koulusta varastaminen on silti edelleen yleistä. Niiden nuorten osuus, jotka ovat joskus tapelleet julkisella paikalla tai pahoinpidelleet jonkun, on vähentynyt vuosien 2001 ja 2004 välillä. Marihuanan tai hasiksen käyttö näyttää saavuttaneen lakipisteensä vuoden 2001 mittauksessa, jonka jälkeen on tultu alaspäin. Muun huumeen käyttö näyttää hieman yleistyneen. Lääkkeiden käyttö päihteenä on vähentynyt varsin dramaattisesti kyse voi olla tällaisen teon menemisestä pois muodista. Humalassa ajokin on hieman vähentynyt.

14 Taulukko 1 Elämänsä aikana teon a ainakin kerran tehneitä, prosentteina 1995 1996 1998 2001 2004 p luvaton poissaolo koulusta kotoa karkaaminen ajokortitta ajo seiniin piirtely vahingonteko koulussa vahingonteko muualla kaupasta b varastaminen koulusta varastaminen kotoa varastaminen varastetun tavaran osto auton varastaminen koulukiusaaminen osallistuminen tappeluun pahoinpitely marih. tai hasiksen käyttö lääkkeen käyttö päihteenä muun huumeen käyttö c humalassa ajo d [62,7 12,5 [50,8] 32,6 25,0 36,2 57,4 52,4 35,3 15,8.. 56,6 24,8 13,1 6,1 12,9.. 21,5 55,6 10,4 32,5 33,7 22,7 30,2 56,3 49,3 35,3 18,1 2,3 53,0 24,8 11,6 8,0 12,2.. 20,8 55,1] 11,2 27,2 31,2 22,3 27,7 49,7 44,2 35,5 13,0 1,7 45,4 24,3 10,6 8,8 10,4.. 20,7 50,6 12,8 31,7 27,4 18,3 25,9 46,2 43,9 31,5 12,3 1,6 42,8 28,0 13,8 11,6 13,8 2,4 18,9 49,6 11,7 33,9 * 25,8 18,9 24,2 42,4 40,5 30,0 9,5 2,0 44,6 21,1 11,4 10,2 7,9 3,3 17,1 N 1 195 4 204 4 503 4 347 5 142 a) Kysymysten vertailtavuudesta ks. kohta kysymysten vertailtavuus 1995 2004. b) Kaupasta tai kioskista varastaminen. c) Mittaa pääasiassa ns. kovien huumeiden käyttöä. d) Moottoriajoneuvolla. *=p<.05 *=p<.01 (2001 2004) ** ** ** ** ** * ** * ** Yleiskuva keskeisistä rikostyypeistä Nuorten rikosalttiuden muutosten yleispiirteistä saa helpommin yleiskuvan, jos samaan rikostyyppiin kuuluvia tekoja tarkastellaan yhdessä, kuten kuvioissa 1 6 on tehty. Niissä varastaminen viittaa kaupasta, kotoa tai koulusta varastamiseen tai varastetun tavaran ostoon. Omaisuuden vahingoittaminen viittaa seiniin kirjoitteluun ja piirtelyyn sekä omaisuuden vahingoittamiseen koulussa tai muualla. Väkivalta viittaa tappeluun julkisella paikalla tai toisen henkilön hakkaamiseen. Vertailun vuoksi kuvioihin on otettu mukaan myös marihuanan tai hasiksen käyttö. Tarkoituksena on nimenomaan ollut tiivistää tulokset neljän tärkeän rikostyypin varastamisen, vahingonteon, väkivallan ja huumeiden käytön osalta. Niistä nuorista, jotka olivat yhdeksännellä luokalla vuonna 1995, jopa 77 prosenttia oli varastanut elämänsä aikana (kuvio 1). Sen sijaan niistä nuorista, jotka olivat yhdeksännellä luokalla 2004, 64 prosenttia oli varastanut elämänsä aikana. Myös omaisuuden tarkoituksellinen vahingoittaminen on nykynuorille selvästi harvinaisempi kokemus kuin nuorille, jotka olivat samanikäisiä

kymmenen vuotta sitten. Väkivallassa kehitys on ollut vakaampaa. Myönteistä on se, että tuorein mittaus viittaa väkivaltaan osallistumisen vähenemiseen. Vertailun vuoksi kuvioon on otettu myös marihuanan tai hasiksen käyttö, joka on ainoa selvästi yleistynyt teko. Siinäkin tuorein mittaus viittaa kasvun päättymiseen. 15 % 90 1995 1996 1998 2001 2004 80 70 77 75 69 68 64 60 50 40 30 54 51 48 44 42 32 29 28 27 25 20 10 6 8 9 12 10 0 Varastaminen** Omaisuuden vahingoittaminen Väkivalta** Marihuanan tai hasiksen käyttö* Kuvio 1 Elämänsä aikana tekotyyppeihin vähintään kerran osallistuneita, % 15 16- vuotiaista 1995 2004. Muutos 2001 2004: *=p<.05, **=p<.01 Eri rikostyyppeihin osallistumisen kehitys on ollut varsin samansuuntaista pojilla ja tytöillä (kuviot 2 ja 3). On ilmeistä, että kehitystä selittävät tekijät ovat vaikuttaneet samalla tavalla molempiin sukupuoliin. Näitä tekijöitä on eritelty tarkemmin yhteenvetoluvussa (2.11). Yksityiskohtana voi huomioida sen, että vuonna 2001 kyselyyn vastanneiden nuorten väkivaltataso oli korkeampi kuin samanikäisillä aiemmin ja myöhemmin.

16 % 1995 1996 1998 2001 2004 90 80 78 80 71 70 67 66 59 60 56 51 50 47 47 43 40 40 40 40 34 30 20 10 7 7 8 12 10 0 Varastaminen Omaisuuden vahingoittaminen Väkivalta** Marihuanan tai hasiksen käyttö Kuvio 2 Elämänsä aikana tekotyyppeihin osallistuneita poikia, % 1995 2004. Muutos 2001 2004: *=p<.05, **=p<.01 % 90 1995 1996 1998 2001 2004 80 70 60 50 40 74 71 68 69 63 48 46 45 40 38 30 20 10 20 16 17 15 15 6 9 9 11 10 0 Varastaminen** Omaisuuden vahingoittaminen Väkivalta** Marihuanan tai hasiksen käyttö Kuvio 3 Elämänsä aikana tekotyyppeihin osallistuneita tyttöjä, % 1995 2004. Muutos 2001 2004: *=p<.05, **=p<.01

17 2.2 Kuluneen vuoden aikainen osallistuminen tekoihin Tekokohtainen tarkastelu Taulukossa 2 on esitetty tiedot siitä, kuinka suuri osa kyselyihin vastanneista nuorista teki teon ainakin kerran kuluneen vuoden aikana. Nämä luvut kuvaavat edeltäviä tarkasteluja täsmällisemmin sitä, onko 15 16-vuotiaiden nuorten rikoskäyttäytyminen lisääntynyt tai vähentynyt. Luvaton poissaolo koulusta on pysynyt osapuilleen edellisen mittauksen tasolla, samoin kotoa karkaaminen. Ajaminen autolla tai moottoripyörällä ilman ajokorttia yleisellä tiellä on yleistynyt. Kaikkiin kysyttyihin vahingonteon muotoihin osallistuminen harvinaistui 1995 2001. Vuoden 2004 mittaus viittaa siihen, että väheneminen on päättynyt ja taso vakiintunut noin kymmenen prosentin tasolle. Kaupasta ja kioskista varastaminen oli korkeimmillaan 1996, jonka jälkeen taso on laskenut tasaisesti aina vuoteen 2004 asti. Koulusta varastaneita oli vuoden 1995 kyselyssä 30 prosenttia, vuonna 2004 enää 17 prosenttia. Kotoa varastamisen vähenevä kehitys näyttää päättyneen. Auton varastaminen näyttäisi hieman yleistyneen. Väkivallan kohdalla voidaan havaita myönteinen kehitys: sekä osallistuminen tappeluun julkisella paikalla että pahoinpitely ovat harvinaistuneet. Kaiken kaikkiaan väkivallan taso on ollut koko tutkimusjaksolla 1996 2001 varsin vakaa etenkin jos sitä vertaa vahingontekoihin ja varastamiseen, joissa on ilmennyt voimakasta vähenemistä. Koulukiusaamisessa vuonna 2004 havaittava pieni nousu ei ole tilastollisesti merkitsevä. Päihdeteoissa marihuanan ja hasiksen käyttö näyttää saavuttaneen lakipisteensä eli vuosina 1995 2001 havaittu nousu ei ole enää jatkunut. Lääkkeiden käyttö päihteenä on harvinaistunut. Muiden huumeiden käytön tasossa ei ilmennyt muutosta.

18 Taulukko 2 Kuluneen vuoden aikana teon a ainakin kerran tehneitä, prosentteina 1995 1996 1998 2001 2004 p luvaton poissaolo koulusta kotoa karkaaminen ajokortitta ajo seiniin piirtely vahingonteko koulussa vahingonteko muualla kaupasta b varastaminen koulusta varastaminen kotoa varastaminen varastetun tavaran osto auton varastaminen koulukiusaaminen osallistuminen tappeluun pahoinpitely marih. tai hasiksen käyttö lääkkeen käyttö päihteenä muun huumeen käyttö c humalassa ajo d [45,8 8,4 [35,9] 18,6 13,7 19,9 15,4 30,1 20,2 9,0.. 24,9 13,3 7,5 4,4 8,7.. 16,2 42,2 7,3 24,8 18,2 12,9 15,9 19,0 27,2 21,0 10,5 1,4 21,6 13,6 7,3 6,7 7,8.. 16,2 43,4] 7,1 19,9 16,1 11,3 13,5 15,2 20,5 20,9 7,5 1,1 20,3 12,6 5,9 7,0 5,8.. 16,3 38,8 6,4 21,7 13,1 8,6 10,2 11,9 19,2 16,7 5,9 0,8 14,6 13,8 8,0 8,5 7,8 1,4 12,6 37,7 6,6 24,4 * 12,0 8,7 10,6 10,4 17,2 16,8 5,2 1,3 16,0 11,5 6,0 8,0 5,3 1,7 13,7 N e 1 195 4 204 4 503 4 347 5 142 a) Kysymysten vertailtavuudesta ks. kohta kysymysten vertailtavuus 1995 2004. b) Kaupasta tai kioskista varastaminen. c) Mittaa pääasiassa ns. kovien huumeiden käyttöä. d) Moottoriajoneuvolla. *=p<.05 *=p<.01 (2001 2004) * * * ** ** ** Yleiskuva keskeisistä rikostyypeistä Rikoskäyttäytymisen muutosten suuret linjat tulevat selkeämmin esille, kun taulukosta 2 tiivistetään esiin keskeisten rikostyyppien varastamisen, vahingontekojen, väkivallan ja huumeiden käytön kehitys. Varastaminen on voimakkaasti vähentynyt mittausten kattamalla ajanjaksolla (kuvio 4). Voimakkain vähenemisjakso edelsi vuoden 2001 mittausta. Sen sijaan 2000-luvulla kehitys näyttää tasaantuneen. Sama pätee myös omaisuuden tarkoitukselliseen vahingoittamiseen. Siis: nuoret, jotka olivat 15 16-vuotiaita vuonna 2004, osallistuivat tässä ikävaiheessa paljon harvemmin omaisuusrikollisuuteen kuin samanikäiset nuoret 1990-luvun puolivälissä. Taustalla lienee yhteiskunnallisen ja taloudellisen tilanteen muuttuminen. Näitä ja muita selittäviä tekijöitä tarkastellaan lähemmin yhteenvetoluvussa (2.11). Väkivallan kohdalla ei voida havaita samanlaista johdonmukaista trendiä sen paremmin lasku- kuin kasvusuuntaankaan. Tuoreimman mittauksen osoittama taso on kuitenkin merkitsevästi alhaisempi kuin 2001.

19 % 50 47 46 1995 1996 1998 2001 2004 40 30 40 35 33 33 30 27 20 22 22 15 16 16 14 13 10 4 7 7 9 8 0 Varastaminen Omaisuuden vahingoittaminen Väkivalta** Marihuanan tai hasiksen käyttö Kuvio 4 Kuluneen vuoden aikana tekotyyppeihin osallistuneita, % 1995 2004. Muutos 2001 2004: *=p<.05, **=p<.01 Käsitys rikollisuuskehityksen luonteesta ei juurikaan muutu, kun sama tarkastelu tehdään erikseen pojilla ja tytöillä (kuviot 5 ja 6). Samat trendit ovat havaittavissa molempien sukupuolten kohdalla. Poikien kohdalla voidaan todeta, että noin 15-vuotiaana varastamiseen osallistuneiden osuus on laskenut kymmenessä vuodessa melkein 20 prosenttiyksikköä, tyttöjen kohdalla noin 10 prosenttiyksikköä. % 1995 1996 1998 2001 2004 50 50 49 40 30 20 40 34 33 36 32 28 24 24 21 21 20 21 18 10 4 6 7 9 8 0 Varastaminen Omaisuuden vahingoittaminen Väkivalta** Marihuanan tai hasiksen käyttö Kuvio 5 Kuluneen vuoden aikana tekotyyppeihin osallistuneita poikia, % 1995 2004. Muutos 2001 2004: *=p<.05, **=p<.01

20 % 50 40 30 44 43 40 36 33 29 28 26 1995 1996 1998 2001 2004 20 19 19 10 9 11 12 10 9 8 7 8 8 5 0 Varastaminen Omaisuuden vahingoittaminen Väkivalta** Marihuanan tai hasiksen käyttö Kuvio 6 Kuluneen vuoden aikana tekotyyppeihin osallistuneita tyttöjä, % 1995 2004. Muutos 2001 2004: *=p<.05, **=p<.01 Seuraavaksi eri tekoja tarkastellaan hieman tarkemmin. Sukupuolen mukaan tehdyt erittelyt on esitetty kuvioissa 7 8. Joidenkin tekojen kohdalla esitellään enemmän teonpiirteitä kuvaavia tietoja. Kohdassa 2.11 on esitetty yleinen yhteenveto nuorten rikoskäyttäytymisestä. Luvaton poissaolo, kotoa karkaaminen ja ajokortitta ajo Luvattomalla poissaololla tarkoitettiin vähintään yhden päivän kestävää poissaoloa, jolla ei ollut koulun hyväksymää syytä. Tämä teko on lähes yhtä yleinen tyttöjen ja poikien parissa. Tyttöjen osallistumisprosentti kyselyä edeltäneenä vuonna laski 49 prosentista (1995) 36 prosenttiin (2004), pojilla vastaavasti 44 prosentista 36 prosenttiin. Kuluneen vuoden poissaoloista 11 prosenttia kesti pidempään kuin yhden päivän. Osuus oli täsmälleen sama kuin 2001, joten teon tyypillisissä piirteissä ei tässä suhteessa tapahtunut muutosta. Yksin teon tehneiden osuus nousi 72 prosentista 77 prosenttiin vuodesta 2001 vuoteen 2004. Seitsemän prosenttia luvatta poissa olleista oppilaista noin 1 500 nuorta ilmoitti, että tuoreimpaan poissaoloon oli vaikuttanut kouluun menon pelkääminen. Kotoa karkaamisella viitattiin tilanteisiin, joissa vastaaja oli viipynyt ainakin yhden yön poissa kotoa ilman vanhempien tai huoltajan lupaa. Sekä tyttöjen että poikien keskuudessa kotoa karkaaminen on pysynyt pitkään

verraten vakaalla tasolla (kuvio 7a). Poikien kohdalla ilmeni tasaista laskua vuoteen 2001 asti, mutta lasku näyttää pysähtyneen. Ajokortitta ajolla tarkoitettiin auton tai moottoripyörän ajamista yleisellä tiellä ilman ajokorttia. Pojilla teko näyttää yleistyneen tasaisesti vuodesta 1998 lähtien, ja tuorein vuosi osoittaa kasvua myös tyttöjen kohdalla (kuvio 7b). 21 Vahingonteot Seiniin kirjoittelulla ja piirtelyllä tarkoitettiin kirjoitusten tai graffitien kirjoittamista seiniin, busseihin, ikkunoihin tai muihin vastaaviin paikkoihin. Tähän tekoon osallistuminen on molemmilla sukupuolilla vähentynyt. Pojilla vähentyminen on ollut tasaista, tytöillä tapahtui voimakas lasku vuosien 1996 ja 2001 välillä (kuvio 7c). Koulun omaisuuden vahingoittamisella tarkoitettiin koulun omaisuuden tai koulurakennuksen tahallista vahingoittamista tai tuhoamista. Teko harvinaistui tarkastelujaksolla voimakkaasti varsinkin poikien keskuudessa. Tuorein mittausvuosi 2004 osoittaa tason vakiintumista (kuvio 7d). Myös muun kuin koulun omaisuuden tahallinen vahingoittaminen on tarkastelukaudella 1995 2004 harvinaistunut suhteellisen voimakkaasti. Myös tässä tekotyypissä tuorein havainto viittaa siihen, että lasku on päättynyt ja uusi taso vakiintuisi (kuvio 7e). Vahingontekojen vähentyminen liittynee mm. valvonnan lisääntymiseen julkisilla paikoilla sekä mahdollisesti nuorisomuotien muutoksiin (syistä tarkemmin ks. kohta 2.11). Kaupasta tai kioskista varastaminen Kaupasta tai kioskista varastaminen harvinaistui vuoden 1996 jälkeen sekä poikien että tyttöjen tekomuotona. Tyttöjen osalta laskeva kehitys näyttäisi jatkuneen myös 2004, pojilla taso näyttäisi vakiintuneen. Moniin muihin tekoihin verrattuna myymälävarkaus on sukupuolineutraali teko, jopa niin että tytöt osallistuvat siihen hivenen enemmän kuin pojat (kuvio 7f). Myymälöistä varastavien nuorten määrä ja myymälävarkauksien määrä on siis vähentynyt. Varastamisen teonpiirteissä ei ole tapahtunut yhtä ilmeisiä ja selkeitä muutoksia. Varkauksista 40 prosenttia kohdistui ruokakauppaan, 18 prosenttia vaatekauppaan, 17 prosenttia tavarataloon ja 10 prosenttia kioskeihin. Varastamisen sosiaalisuudessa ei ole tapahtunut merkittäviä

22 muutoksia. Vuonna 1998 yksin varastaneiden osuus oli 41 prosenttia, kolme vuotta myöhemmin 42 prosenttia ja 2004 osuus oli 45 prosenttia. Vuosina 1996 1998 joka viides nuorten tekemä varkaus (21 % ja 20 %) tapahtui koulumatkalla tai kouluaikana, kun vastaava osuus laski ensin 17 prosenttiin vuonna 2001 ja 14 prosenttiin vuonna 2004. Muutos voi heijastaa tehostunutta välituntivalvontaa (esimerkiksi kameravalvonta) sekä edellä mainittua tilaisuusrakenteen muutosta, siis kauppojen vähenemistä koulumatkan varrelta (ks. kohta 2.11). Toisena pienenä teonpiirremuutoksena voi mainita sen, että alkoholin vaikutuksen alaisena tehtyjen varkauksien osuus nousi vuoden 1998 seitsemästä prosentista ensin yhdeksään (2001) ja sitten 11 prosenttiin (2004). Myymälävarkauksien väheneminen johtunee usean tekijän yhteisvaikutuksesta. Näihin kuuluvat mm. kaupan rakennemuutos ja tehostuva tekninen valvonta sekä erilaiset myymälävarkauksien vastaiset kampanja (syistä tarkemmin ks. kohta 2.11). Muut varkaudet Koulusta varastaminen väheni 1995 1998, mutta on sen jälkeen pysynyt verraten vakaana. Tytöt ja pojat osallistuvat tähän tekoon yhtä usein (kuvio 7g). Koulusta varastetaan useimmiten (78 % vuoden 2004 tapauksista) koulun omaisuutta, harvemmin muiden oppilaiden (3 %) tai opettajien (5 %) omaisuutta. Kotoa varastaminen pysyi 2004 samalla tasolla kuin 2001. Tähänkin tekoon osallistuminen oli vuosina 1995 1998 yleisempää kuin sittemmin (kuvio 7h). Varastetun tavaran ostamisella tarkoitettiin jonkin sellaisen ostamista, jonka tiesit tai oletit varastetuksi. Muiden varastamistekojen tapaan myös varastetun tavaran ostaminen on nyt harvinaisempaa kuin vuosina 1995 1996 (kuvio 8a). Varsinkin tytöillä tekomuoto on jatkanut harvinaistumista. Auton varastamista kysyttiin ensimmäisen kerran vuonna 1996. Kysymys on muotoiltu siten, ettei omien vanhempien autoa oteta huomioon. Teko on harvinainen (kuvio 8b).

Kiusaaminen Kiusaamisella tarkoitettiin toisen nuoren kiusaamista koulussa tai koulumatkalla. 2 Tekoon osallistuminen nousi hieman vuonna 2004, mutta nousu ei merkinnyt palaamista vuosien 1995 1998 korkealle tasolle (kuvio 8c). Ero korkean tason vuosiin voi olla seurausta siitä, että tähän ongelmaan on kiinnitetty huomiota ja kiusaamista on pyritty aktiivisesti vähentämään kouluissa. Eräs ilmaus näistä pyrkimyksistä oli 1.1.1999 voimaan tullut perusopetuslaki, jossa turvallisuus määriteltiin oppilaiden oikeudeksi (HE 86/1997). Vuonna 1998 kuluneen vuoden tuoreimmista tapauksista 24 prosenttia sisälsi myös ruumiillista kiusaamista. Vuosina 2001 ja 2004 vastaava osuus oli 32 prosenttia. 23 Tappelu julkisella paikalla Tappelusta kysyttiin, oletko osallistunut tappeluun julkisella paikalla?. Kysymyksessä korostettiin, että kyse on omasta aktiivisesta osallistumisesta tappeluun, ei esimerkiksi tappelun seuraamisesta väkijoukossa. Kaiken kaikkiaan tämän teon taso on ollut suhteellisen vakaa koko tarkastelujaksolla 1995 2004. Tuorein havaintovuosi 2004 näyttäisi viittaavan tappelemisen lievään vähenemiseen (kuvio 8d). Niitä, jotka olivat tapelleet julkisella paikalla vuoden aikana, on pyydetty kuvailemaan eräitä tuoreimman teon piirteitä useimmissa tapauksissa tuorein teko on vuoden ainoa teko. Vastausten perusteella voidaan mm. todeta, että ihmisille vahinkoa aiheuttaneiden osuudet olivat 45, 47, 46 ja 45 prosenttia vuosien 1995 2001 kyselyissä, mutta vuonna 2004 vastaava osuus oli noussut 50 prosenttiin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita vakavan väkivallan lisääntymistä, vaan sitä, että tappelujen väheneminen on karsinut lieviä tekoja, jolloin jäljelle jääneissä on enemmän vahinkoa aiheuttaneita tekoja. Pahoinpitely Hakkaamista koskeva kysymys kuului, oletko hakannut jonkun?. Sivu oli otsikoitu sanalla pahoinpitely. Tällä otsikoinnilla on haluttu vaikuttaa siten, 2 Kiusaamista koskeva kysymys on selvästi abstraktimpi kuin esimerkiksi kouluterveyskyselyissä käytetty kysymys.

24 että kysymys keräisi nimenomaan vakavampia tekoja, sellaisia, joita nuoret itse hahmottavat pahoinpitelyiksi. Sekä poikien että tyttöjen osallistuminen toisen henkilön hakkaamiseen yleistyi 2001, mutta palasi 2004 jälleen matalammalle tasolle (kuvio 8e). Taulukko 3 Kuluneen vuoden aikaiset hakkaamiset: teonpiirteitä a 1995 2001, prosentteina 1995 1996 1998 2001 2004 Uhri tarvitsi ensiapua 17,0 14,9 15,7 10,7 10,7 Uhri joutui sairaalaan tai lääkäriin 19,8 12,4 11,5 10,9 13,5 Teko tehtiin ryhmässä 31,5 21,8 17,7 17,5 22,0 a) Kuluneen vuoden tuoreimpien tekojen joukko. N otoksessa: 99, 313, 279, 331,337. Hakkaamiset johtivat 2004 hieman useammin lääkärinhoidon tarpeeseen kuin jaksolla 1996 2001. Tässäkin on huomioitava se, että hakkaamiseen osallistuminen väheni. Kun väheneminen tapahtui lievemmän pään teoista, jäljelle jääneiden tekojen teonpiirteiden jakauma painottui hieman vakavampiin tekoihin. Tämä ei siis tarkoita, että vakavampi väkivalta olisi lisääntynyt, vaan sitä, että väkivallan väheneminen merkitsee lievimpien tekojen karsiutumista. Muilta osin väkivallan teonpiirteet pysyivät erittäin vakaina. Vuoden 2004 tuoreimmista teoista 61 prosenttia oli poikien välisiä ja 19 prosenttia tyttöjen välisiä; 18 prosentissa teoista tyttö kohdisti väkivaltaa poikaan ja 2 prosentissa teoista poika tyttöön. Nuorten väkivallanteoista 87 prosenttia kohdistui alle 20-vuotiaisiin henkilöihin. Huume- ja päihdeteot Marihuanan tai hasiksen käytöllä tarkoitettiin näiden huumeiden käyttöä tai kokeilua kuluneen vuoden aikana. Sekä poikien että tyttöjen osallistuminen tähän tekoon on lähes kaksinkertaistunut jaksolla 1995 2001 tason noustua noin viidestä lähelle kymmentä prosenttia. Vuosi 2004 ei tuonut muutosta suuntaan eikä toiseen (kuvio 8f). Marihuanaa tai hasista vuoden aikana käyttäneiltä kysyttiin, olivatko he rahoittaneet huumeiden käyttöä laittomin keinoin. Kaikista vuoden aikana marihuanaa tai hasista käyttäneistä 7,2 prosenttia oli rahoittanut käyttöään laittomin keinoin. Vuonna 2001 vastaava osuus oli 8,5 prosenttia, joten tässä suhteessa tilanne on pysynyt vakaana. Laittomin keinoin huumeisiin rahaa hankkineista yli puolet oli hankkinut rahaa myymällä huumeita, loput lähinnä varastamalla. Edellä mainittu osuus (7,2 %) oli laskettu niistä, jotka olivat