KATSOMUSOPETUKSEN KEHITYSNÄKYMÄT SEMINAARI 11.11.2005 1. Seminaarin tarkoitus ja kohderyhmä Vokke projekti ja Helsingin yliopiston soveltavan kasvatustieteen laitos järjestivät katsomusaineiden opettajankoulutuksen kehittämisseminaarin Katsomusopetuksen kehitysnäkymät 11.11.2005 klo 10.00 15.15 Helsingin yliopistolla, kotitalous ja käsityötieteiden laitoksella (Siltavuorenpenger 10, Auditorio 2). Seminaarin vastuuhenkilönä toimii professori Arto Kallioniemi, Helsingin yliopisto, soveltavan kasvatustieteen laitos ja päivän vetäjänä toimii FL, assistentti Eero Salmenkivi, Helsingin yliopisto, soveltavan kasvatustieteen laitos. Seminaarin ohjelma on muistion liitteenä 1. (Ohjelma löytyy myös Voken verkkosivuilta http://www.helsinki.fi/vokke/seminaarit/katsomusopetuksenkehitysnakymat_ohjelma_02 1105.pdf) Seminaarin luentokalvoja löytyy Voken sivuilta (http://www.helsinki.fi/vokke/seminaarit.htm ). Seminaarin tarkoituksena oli: herättää keskustelua katsomusaineiden asemasta yleissivistävässä koulussa pohtia uskonnon ja elämänkatsomustiedon opetuksen erilaisia vaihtoehtoisia malleja suomalaisessa koulutusjärjestelmässä vaikuttaa katsomusaineiden opettajankoulutuksen tilanteeseen Seminaariin ilmoittautui 61 henkilöä. Osallistujalista on liitteenä 2. (Osallistujalista löytyy myös Voken verkkosivuilta http://www.helsinki.fi/vokke/seminaarit) 2. Seminaarin luennot 2.1. Seminaarin avaus Hannele Niemi, Helsingin yliopiston 1. vararehtori ja Vokke neuvottelukunnan puheenjohtaja, professori Alustuksessaan Niemi toi esiin eurooppalaisia näkökulmia siitä, mikä on merkittävää opettajan työtä ja koulutusta kehitettäessä viitaten European Testing Conferencen raporttiin. Olennaista on, että 1) opettajankoulutus on osa korkeakoulutusta, sillä opettajat tarvitsevat työssään korkeatasoista tutkimukseen pohjautuvaa tietoa, 2) koulutus on systemaattisesti organisoitua (life long learning), 3) ammatillinen liikkuvuus maasta toiseen mahdollistuu ja 4) opettajien ammatti pohjautuu kumppanuuteen ja yhteistyöhön eri tahojen kanssa. Niemi nosti esiin myös kaksi tärkeää uhkatekijää, jotka liittyvät erityisesti vielä katsomusaineiden opetukseen: 1) välinpitämättömyys, demoralisointi ja depotisointi, eli asiat ja tapahtumat käsitellään neutraaleina, 2) fundamentalismi ja mitä mahdollisuuksia koululla on sen torjumisessa. Nykymaailmassa uskontokasvatukseen ja katsomusaineiden opetukseen Niemi liittää myös erilaisten kulttuurien ymmärtämisen,
mikä liittyy läheisesti myös meitä ympäröivien ilmiöiden ymmärtämiseen ja tunnistamiseen. (Suora linkki Niemen esityskalvoihin http://www.helsinki.fi/vokke/seminaarit/katsomusseminaari111105_hniemi.pdf ) 2.2. Katsomusaineiden opetuksen visioita Arto Kallioniemi, professori, Helsingin yliopisto, soveltavan kasvatustieteen laitos Arto Kallioniemi aloitti luentonsa toteamalla muun muassa, että viimeaikaiset yhteiskunnalliset tapahtumat osoittavat, että uskonnonopetus on välttämätöntä, sillä oppilaiden kehittyminen edellyttää myös henkistä ja spirituaalista kehittymistä. Kuitenkin uskonnonopetus vaihtelee maasta toiseen ja Kallioniemi etenikin luennossaan kertomalla erilaisista eurooppalaisista uskonnonopetusmalleista. Uskonnonopetus on osa koulun antamaa opetusta eri Euroopan maissa. Kuitenkin Kallioniemi viittasi Hulliin, joka on listannut tekijöitä, jotka vaikuttavat uskonnonopetuksen luonteeseen ja lähestymistapaan. Näitä ovat yhteiskunnan uskonnollinen ilmapiiri, uskonnon ja maallisen suhde kussakin maassa, eri maiden historiallinen traditio sekä käsitykset uskonnonopetuksen tehtävästä ja olemuksesta yhteiskunnan koulutusjärjestelmässä. Uskonnonopetuksen vertailu eri Euroopan maissa on ongelmallista myös siksi, että ensinnäkin uskonnonopetus käsitteenä on erilainen maasta riippuen, toiseksi kielten ja kulttuurien välillä on eroja ja kolmanneksi myös koulutusjärjestelmien välillä on eroja. Kallioniemi esitti kaavion, miten uskonnonopetus eri maissa on ratkaistu. Mallit vaihtelevat yhdenmukaisen, vahvan ratkaisun sisällä siitä, että uskonnonopetus on osa koulun opetussuunnitelmaa kaikille oppilaille (esim. Italia) siihen, että uskonnonopetusta ei anneta yleissivistävässä valtion koulussa (esim. Ranska). Monimuotoisen, heikon ratkaisun maissa liikutaan sekoittuneista järjestelmistä, joissa useat koulut perustuvat uskonnolliselle pohjalle (esim. Irlanti) sekulaareihin järjestelmiin, jossa uskonnolliset ryhmät ovat mukana uskonnonopetuksen koordinaatiossa (esim. Suomi). Seuraavaksi Kallioniemi esitteli Suomen uskonnonopetuksen mallia 1920 luvulta alkaen päätyen siihen, että nykyinen vähemmistöuskontojen myötä monipuolistunut malli tulee lähelle itävaltalaista tai saksalaista mallia. Itävallassa opetetaan uskontoa pakollisena oppiaineena ja siellä opetetaan sitä uskontoa, jota tunnustaa. Saksassa uskonto on myös pakollinen oppiaine. Tämän jälkeen Kallioniemi esitteli kaksi esimerkkiä, Englannin ja Norjan. Molemmissa maissa on käyty keskustelua uskonnonopetuksen järjestämisestä ja on päädytty siihen, että se on kaikille tarkoitettu oppiaine. Tehdyt ratkaisut kuitenkin poikkeavat toisistaan. Englannissa siirryttiin Raamattukeskeisestä uskonnonopetuksesta avoimeen moniuskontoiseen lähestymistapaan. Uskonnonopetuksen tulee kehittää esimerkiksi sellaisia taitoja kuin tutkiminen, arviointi, tulkinta, reflektointi ja empaattisuus. Norjassa rakennettiin uusi aine Kristinusko ja elämänkysymykset. Uskonnonopetuksessa esitellään kaikki uskonnot sisältäpäin ja opetuksen peruslähtökohdaksi asetettiin oppilaiden
persoonallisuuden kehitys. Lisäksi oppiaine nähdään avainvälineenä saavuttaa yhteiskunnan kansallinen henki. Lopuksi Kallioniemi esittää vielä visioita suomalaisen mallin kehittämiseksi. Ensimmäinen on luopuminen omaan uskontoon liittyvästä mallista ja kaikille yhteisen oppiaineen rakentaminen. Toinen vaihtoehto olisi jatkaa nykyisellä mallilla. Kolmanneksi omaa uskontoa ja tunnustuksellista ainesta voitaisiin lisätä. Neljäs malli yhdistää ensimmäisen ja toisen kohdan peruslähtökohdat, jolloin osa uskonnonopetusta olisi yhteisenä oppiaineena ja osa eriytetysti. Kaiken kaikkiaan suomalaisen katsomusmallin visiointi vaatii syvällistä perehtymistä muissa maissa toteutettuihin malleihin. Lisäksi Kallioniemen mielestä keskustelua on käyty liiaksi uskonnollisten yhdyskuntien näkökulmasta siten, että olemme herkkiä kuulemaan, mitä vähemmistöt haluavat. Aihe vaatiikin tutkimista, jotta voitaisiin avata päättäjille erilaisia näkökulmia. (Suora linkki Kallioniemen esityskalvoihin http://www.helsinki.fi/vokke/seminaarit/katsomusseminaari111105_akallioniemi.pdf ) 2.3. Moniuskontoisuuden ja monikulttuurisuuden haaste katsomusopetukselle Tuula Sakaranaho, dosentti, Helsingin yliopisto, uskontotieteen laitos Sakaranaho esitteli lukuina uskonnollisten vähemmistöjen osuuksia suomalaisissa kouluissa. Hän kertoi, kuinka 1990 luku on ollut Suomessa valtavaa muutoksen aikaa ja kouluissa muutos näkyy ehkä eniten. Ensimmäiseksi Sakaranaho esitteli uskonnon ja elämänkatsomustiedon oppilasmääriä kunnallisissa peruskouluissa Helsingin, Espoon ja Vantaan alueilla. Luvuista ilmeni, että vähemmistöuskontojen määrä on pieni verrattuna luterilaiseen eli olemme siinä mielessä vieläkin homogeeninen yhteiskunta. Esimerkiksi luterilaisia näiden kaupunkien kouluissa oli yhteensä 69201, elämänkatsomustiedon opiskelijoita 5343 ja suurimman vähemmistöuskonnon edustajia, islamilaisia, oli 2556. Sakaranaho pohti sitä, katsotaanko massaa liiaksi ja mitä tarkoittaa Suomen monikulttuuristuminen. Suomessa on hänen mukaansa yleviä ohjelmia ja vaikuttaisi siltä, että meillä ymmärretään hienosti vähemmistöuskontojen edustajia. Sakaranaho kuitenkin kysyy, kenen oikeuksista on loppujen lopuksi kyse ja kenen ehdoilla mennään. Kenen ääni kuuluu? Sakaranaho ottaa esille uuden uskonnonvapauslain, joka yrittää vastata monikulttuurisuuden haasteeseen. Miten voitaisiin tasapainottaa enemmistön ja vähemmistön oikeudet? Meneekö luterilaisuus edelle, koska se on kytköksissä Suomen historiaan tiiviimmin vai pitäisikö kaikille uskontokunnille olla samat oikeudet? Uskonnonopetuksessa tämä tarkoittaa sitä, että täytyy pohtia esimerkiksi, missä lapset sosiaalistetaan omaan uskontoon ja traditioon. Tapahtuuko se kotona vai koulussa? Sakaranaho toteaa, että eri uskontokunnilla on erilaiset tarpeet ja erilaiset mahdollisuudet, sillä todellisuus on näille erilainen. Luennoitsijan mukaan aito monikulttuurinen keskustelu meillä ei ole oikeastaan vielä edes alkanut. Opettajankoulutuksesta Sakaranaho toteaa, että eri uskontojen opettajaksi opiskeleminen on teoriassa mahdollista, mutta käytännössä on räikeitä eroja toteutuksessa.
Mielenkiintoista on, mihin suuntaan ollaan menossa. Jos tulevaisuudessa muutetaan oman uskonnonopetusta, ei enää tarvita vähemmistöopetusta. Muutoksessa Sakaranaho näkee kaksi suuntaa. Ensinnäkin on kansallisvaltio, jota Suomi hänen mielestään edustaa, joka on homogeeninen ja jossa on muodollinen tasa arvo ja positiivinen uskonnonopetus. Kaikkia kohdellaan samalla lailla, samanlaisina. Toinen on kansalaisyhteiskunta, jossa on sisällöllinen tasa arvo ja negatiivinen uskonnonvapaus sekä ihmiset nähdään erilaisina, heterogeenisina. Koko kuvio on hyvin monisyinen ja Suomessa ollaankin nyt historiallisesti mielenkiintoisessa tilanteessa. Luennon jälkeen keskusteltiin paljonkin siitä, miten monikulttuurisuus otetaan huomioon kouluissa. Samalla todettiin, että keskustelua käydään yleisellä tasolla ja että kentällä nähtäisiin käytännön todellinen tilanne. (Suora linkki Sakaranahon esityskalvoihin http://www.helsinki.fi/vokke/seminaarit/katsomusseminaari111105_tsakaranaho.pdf ) 2.4. Elämänkatsomustiedon opetuksen pitkän tähtäimen kehitystarpeet Jussi Kotkavirta, professori, Jyväskylän yliopisto, yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitos Kotkavirta luennoi elämänkatsomustiedon opetuksen sisällöistä ja tulevaisuuden suuntauksista. Ensinnäkin hän kertoi, että elämänkatsomustiedon asema on monessa suhteessa vakiintunut 20 vuoden aikana. Viimeinen opetussuunnitelmien perusteiden laatimiskierros on ollut Kotkavirran mukaan elämänkatsomustiedolle hyvä, sillä sen kuva on kirkastunut entisestään. Kokonaisuudessaan, jos kuitenkin tarkastellaan uskontoa ja elämänkatsomustietoa, nähdään, että elämänkatsomustieto on kompromissien kautta tullut oppiaine, eikä niinkään katsomusta pohtiva oppiaine. Mitä elämänkatsomustiede sitten voisi olla? Kotkavirta heittää utopistisen skenaarion siitä, että ei olisi uskontoa oppiaineena vaan olisi yhteinen katsomusaine. Elämänkatsomustieto oppiaineen nimenä on myös hankala, sillä se ei ole neutraali vaan suuntaa mielikuvia oppiaineesta ja ohjaa katsomusainetta eri tavalla kuin uskonto. Olennaista elämänkatsomustiedossa olisi kehittää oppilaiden valmiuksia pohtia katsomuksellisia kysymyksiä. Samoin uskontoa ja elämänkatsomustietoa olisi kehitettävä enemmän irrallaan erilaisista intresseistä ja pitäisi pohtia, mitä oppilaat tarvitsevat. Ihanne olisi, että oppilaat oppisivat katsomusaineissa elämän hahmottamista nykymaailmassa, keskeisten uskontojen luonteen ja eurooppalaisen kulttuurin perinteiden ymmärtäminen. Näin tuetaan kasvua aktiiviksi kansalaisiksi. Tästä ihanteesta ollaan kuitenkin kaukana toteuttamisessa, sillä uskonnonopetuksen rungon muodostavat edelleenkin uskonnolliset opinkappaleet ja elämänkatsomustiedon sisältö määräytyy uskonnon negaationa. Kotkavirran mielestä uskonnosta ja elämänkatsomustiedosta pitäisi tehdä valinnaiset oppiaineet, jotka voisi valita riippumatta siitä, mihin uskontokuntaan kuuluu tai ei kuulu. Tämä mahdollistaisi sekä uskonnon että elämänkatsomustiedon opetuksen kehittämisen uudelta pohjalta.
Kotkavirta esittää pohjaksi käytännöllisen identiteetin kehittymisen lähtökohtana henkilökohtaisen elämänkatsomuksen rakentumiselle. Käytännöllinen identiteetti rakentuu ihmissuhteiden kautta, jotka liikkuvat konkreettisista läheisistä, tunnevaltaisista ihmissuhteista abstrakteimpiin moraalisiin ja elämän suuriin tarkoituskysymyksiin liittyviin suhteisiin. Oppilaan käytännöllinen identiteetti muodostuu erilaisten suhteiden kerrostumista. Tämän pohjalta esimerkiksi elämänkatsomustiedon opetus voisi edetä oppilaan iän mukaan konkreetista abstraktiin. Myös Kotkavirran luento aiheutti yleisön joukossa paljon mielipiteitä ja kysymyksiä oppiaineen nimestä aina sisältöihin asti. 2.5. Paneelikeskustelu Paneelikeskustelun puheenjohtajana toimi dosentti Jyri Komulainen Helsingin yliopiston soveltavan kasvatustieteen laitokselta. Paneelikeskustelun aihe oli Miten katsomusopetus järjestetään Suomessa vuonna 2015? Paneelikeskustelu alkoi puheenjohtajan ja panelistien esittäytymisellä: Jyri Komulainen Komulainen alusti paneelikeskustelua puhuen uskonnonpaluusta kansainvälisessä politiikassa. Hänen mukaansa Iranin vallankumous vuonna 1979 mullisti maailmanpolitiikkaa. Toisena kehitystrendinä nähdään karismaattisen kristinuskon kasvun maailmalla. Uskonnonopetus antaa valmiuksia dialogiin ja uskontojen maailman kohtaamiseen. Lisäksi opetuksen olisi avattava uskontojen yhteiskuntaelämää elävöittävää vaikutusta. Anneli Kangasvieri, opetus ja kulttuuriasioiden johtaja, Suomen Kuntaliito Kangasvieri toi paneeliin koulutuksen järjestäjän näkökulman. Hänen mielestään pitäisi pohtia, mikä on tulevaisuudessa koulun tehtävä ja kuinka paljon silloin on uskonnollisia yhdyskuntia. Kodin ja kirkon tehtävän pohtiminen suhteessa kouluun on myös tärkeää. Mennäänkö tulevaisuudessa siihen, että kouluissa olisi uskonto oppiaineena, mutta että syvällinen tunnustus tulisi kotoa ja kirkosta? Kangasvieri peräänkuuluttaa tutkimusta aiheesta. Pekka Elo, opetusneuvos, Opetushallitus Elo muistuttaa kolme opetussuunnitelmakierrosta läpikäyneenä, että 2015 on aika lähellä ja uusia opetussuunnitelman perusteita aletaan kohta jo suunnitella. Siinä mielessä virtaukset pitäisi olla nyt jo enemmän havaittavissa. Esimerkiksi katsomuksellinen tasaarvo on hänen mielestään kehittynyt kielteiseen suuntaan. Elo vaatii laatua oppimiseen. Risto Saarinen, professori, Helsingin yliopisto, systemaattisen teologian laitos Saarinen kuvasi Ranskaa monikulttuuriseksi laboratorioksi. Lisäksi hän esitti monia kysymyksiä, esimerkiksi millaista olisi objektiivinen uskonnonopetus, miten tähän
kytketään katsomusopetus ja mikä yleensä ottaen olisi monikulttuurisen ihanteen vaatima toteuttamismalli. Irina Krohn, kansanedustaja Krohn aloitti muistuttamalla tekemästään rinnakkaislakialoitteesta, mutta jos aloitteen voisi tehdä uudestaan, hän muuttaisi sitä hieman. Hän kritisoi nykyistä mallia huonoksi, koska sen tekemisen aikoihin ei ollut sisäistä tarvetta muuttaa uskonnonopetusta. Krohnin mukaan suvaitsevaisuus perustuu monikulttuuriseen dialogiin. Hannu Koskinen, SUOL ry Koskinen taas oli nykyisen lain puolella. Hänen mielestään sen hienous oivalletaan vasta tulevaisuudessa. Koskinen korostaa, että oman uskonnon opiskelu antaa pohjan käydä keskustelua muitten uskontojen kanssa. Nykyinen laki suojelee lasten kotien oikeutta turvata oma uskonto. Kehitettävää hänen mielestään olisi yliopisto opetuksessa substanssiosaamisen kohdalla. Anja Huurinainen Kosunen, SOOLi ry Huurinainen Kosunen kiinnitti huomiota siihen, että monikulttuurisuus ja suvaitsevaisuus tulevat esiin koulun arjessa. Hän myös kertoi olevansa Koskisen kanssa samoilla linjoilla, sillä hän korostaa yhteenkuuluvaisuuden tunteen saavuttamista oman tradition opetuksen kautta vähemmistöille. Samoin Huurinainen Kosusen mielestä on niin, että kun tuntee oman taustansa, pystyy ymmärtämään myös muita. Näiden avauspuheenvuorojen jälkeen panelistit kommentoivat lyhyesti toistensa väittämiä, jonka jälkeen puheenvuoro annettiin yleisölle. Keskustelussa annettiin mielipiteitä siitä, tulisiko uskonnollisen kasvatuksen pohja antaa kotona vai pitäisikö kouluissa säilyttää vähemmistöuskontojen opetus. Tällä hetkellä lait suojaavat vähemmistöjä, mutta pohdittiin myös sitä, pitäisikö kaikilla olla mahdollisuus valita haluamansa uskonnon opetusta/elämänkatsomustiedon opetusta. Viitattiin yhteiskunnan kehittymiseen siten, että Eurooppa on muuttunut hiilen ja raudan yhteisöstä kulttuuriyhteisöksi, joka on tuonut aivan uudenlaisia haasteita. Yleisön muslimiedustaja ihmetteli, miksi uskonto pitäisi ylipäätään erottaa koulusta, miksei se voisi olla normaali oppiaine. Krohn esitti mallin, jonka mukaan oman uskonnon opetusta annettaisiin peruskoulun kuusi ensimmäistä vuotta, jonka jälkeen opetettaisiin filosofiaa. Hän huomautti myös, että ei uskovaa ei voida määritellä toisenlaiseksi uskonnoksi. Koskinen kiinnitti huomiota opettajien pätevyyteen. Saarinen taas huomautti kuultuaan yleisöltä käytännön esimerkkejä koulujen hyvin onnistuneista monikulttuurisista toimista, että yliopistolla ollaan kaukana lasten maailmasta ja käytännöstä. Lopuksi Huurinainen Kosunen vielä viittasi lasten oikeuksien 14. artiklaan, jossa uskonnon ja katsomusaineiden opetus todetaan lasten oikeudeksi. Lopuksi vielä emeritus professori Erkki A. Niskanen esitti puheenvuoron. Hän korosti, että uskonnonopetus nykykouluissa on asia, johon kannattaa paneutua. Hän kuvasi elämän ja maailmankatsomuksen olevan keskeinen ihmisen kypsyyden kriteeri. Tämän jälkeen Niskanen kuvaili suomalaisen uskonnonopetuksen kehittymistä 1920 luvulta päätyen nykyhetkeen. Niskasella olisi vielä ollut kerrottavaa tekemästään tutkimuksesta,
mutta paneelikeskustelun aika läheni loppuaan. Niskanen kuitenkin kertoi tekeillä olevan uskonnonopetusta käsittelevä artikkeli, jonka pitäisi ilmestyä piakkoin. 2.6. Seminaarin päätös Ritva Jakku Sihvonen, dosentti, projektinjohtaja, Helsingin yliopisto, Vokke projekti Jakku Sihvonen päätti seminaarin puheenvuorollaan, jossa hän korosti, että uskonnon ja elämänkatsomustiedon opetuksen merkityksen pohtiminen on juuri nyt erityisen ajankohtaista, sillä se heijastaa nykyisten arvojen merkitystä. Opetussuunnitelma on aina aikansa tuote ja kuvastaa yhteiskunnan immateriaalisia ja materiaalisia arvoja. Siihen tulee piirteitä yhteiskunnan kulttuurisesta, taloudellisesta ja sosiaalisesta tilanteesta. Hän kritisoi sitä, että valtaeliitti sitkeästi uskoo elävänsä lähimmäisen rakkauteen perustuvassa yhteiskunnassa. Kuitenkin näkyy selvästi arvojen merkityksettömyys ja Jakku Sihvonen kysyykin, millaiseen yhteiskuntaan olemme siirtymässä. Lisäksi Jakku Sihvonen huomautti, että nykylainsäädännössä eri kirkkokuntien edustajat ovat onnistuneet hyvin keskinäisessä kunnioituksessa ja yhteistyössä. Sen sijaan Jakku Sihvonen kysyy, ovatko uskontokuntiin kuulumattomat saaneet osakseen samaa kunnioitusta. Hän myös peräänkuulutti oikeutta itsenäiseen mielipiteen muodostamiseen. 3. Lopuksi Tässä muistiossa on raportoitu Helsingin yliopistossa 11.11.2005 järjestetystä Katsomusopetuksen kehitysnäkymät seminaarista. on julkaistu Vokke projektin sivuilla (http://www.helsinki.fi/vokke/seminaarit). Kiitämme kaikkia seminaarin suunnitteluun ja järjestelyihin osallistuneita sekä kaikkia seminaariin osallistuneita aktiivisuudestaan. Helsingissä, 30.11.2005 Satu Uusiautti Vokke projektin tutkimussihteeri LIITTEET: Liite 1. Seminaarin ohjelma Liite 2. Osallistujalista
LIITE 1. Seminaarin ohjelma KATSOMUSOPETUKSEN KEHITYSNÄKYMÄT Aika: Perjantai 11.11.2005 klo 10.00 15.15 Paikka: Helsingin yliopisto, käyttäytymistieteellinen tiedekunta, kotitalous ja käsityötieteiden laitos (Aurora talo), auditorio 2 Seminaarin ohjelma: 9.30 10.00 Tervetuliaiskahvi 10.00 10.15 Seminaarin avaus Hannele Niemi, 1. vararehtori, Vokke neuvottelukunnan puheenjohtaja, Helsingin yliopisto 10.15 11.00 Katsomusaineiden opetuksen visioita Arto Kallioniemi, professori, Helsingin yliopisto, soveltavan kasvatustieteen laitos 11.00 11.45 Moniuskontoisuuden ja monikulttuurisuuden haaste katsomusopetukselle Tuula Sakaranaho, dosentti, Helsingin yliopisto, uskontotieteen laitos 11.45 12.45 Lounas Unicafe Olivia, Siltavuorenpenger 20 R, omakustanteinen 12.45 13.30 Elämänkatsomustiedon opetuksen pitkän tähtäimen kehitystarpeet Jussi Kotkavirta, professori, Jyväskylän yliopisto, yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitos 13.40 15.00 Paneelikeskustelu: Miten katsomusopetus järjestetään Suomessa vuonna 2015? Puheenjohtajana Jyri Komulainen, dosentti, Helsingin yliopisto, soveltavan kasvatustieteen laitos Panelistit: Anneli Kangasvieri, opetus ja kulttuuriasioiden johtaja, Suomen Kuntaliitto Pekka Elo, opetusneuvos, Opetushallitus Risto Saarinen, professori, Helsingin yliopisto, systemaattisen teologian laitos Irina Krohn, kansanedustaja Hannu Koskinen, SUOL ry Anja Huurinainen Kosunen, SOOLi ry
15.00 15.15 Seminaarin päätös Ritva Jakku Sihvonen, dosentti, projektinjohtaja, Helsingin yliopisto, Vokke projekti
LIITE 2. Osallistujalista KATSOMUSOPETUKSEN KEHITYSNÄKYMÄT seminaarin osallistujat 11.11.2005 Nimi Organisaatio Luennoitsijat: 1 Niemi Hannele Helsingin yliopisto 2 Kallioniemi Arto Helsingin yliopisto 3 Sakaranaho Tuula Helsingin yliopisto 4 Kotkavirta Jussi Jyväskylän yliopisto 5 Jakku Sihvonen Ritva Helsingin yliopisto Eero Salmenkivi Helsingin yliopisto, päivän vetäjä Panelistit: 1 Kangasvieri Anneli Suomen Kuntaliitto 2 Elo Pekka Opetushallitus 3 Saarinen Risto Helsingin yliopisto 4 Krohn Irina Eduskunta 5 Huurinainen Kosunen Anja SOOLi ry. 6 Koskinen Hannu SUOL ry. Komulainen Jyri paneelikeskustelun puheenjohtaja, Helsingin yliopisto Osallistujalista 1 Abdalla Ali Duh Espoon kaupunki/islamin opettaja 2 Airakorpi Marita Turun opetuspalvelukeskus/puolalanmäen lukio 3 Aspelin Heli Turun Normaalikoulu 4 Aurejärvi Karjalainen Anneli Helsingin vapaa ajattelijat ry 5 Auvinen Hanne Viherlaakson koulu 6 Björkgren Mårten Åbo Akademi i Vasa 7 Franssila Ylinen Liisa Itäkeskuksen lukio 8 Haikarainen Leena Kallahden peruskoulu 9 Husa Merja Joensuun yliopisto / Tulliportin koulu (norssi) 10 Hussein Samahat Espoon kaupunki/islamin opettaja 11 Hyry Katja Itäkeskuksen lukio 12 Innanen Tapani Joensuun yliopisto 13 Jokiranta Jutta Eksegetiikan laitos, Helsingin yliopisto 14 Jussila Pia Haukilahden koulu, Espoo 15 Jääskeläinen Outi Turun yliopiston kasvatustieteiden tiedekunta, opiskelija 16 Kakkuri Helena Keravan lukio, Nikkarin toimipiste 17 Kankaanpää Ulla Karakallion koulu, Espoon suomenkielinen koulutuskeskus 18 Ketola Hanna Maija Teologinen tiedekunta 19 Laine Antti Teologinen tiedekunta 20 Lehtola Kari Itä Suomen lääninhallitus/ sivistysosasto 21 Leinivaara Susanna Humanistinen tiedekunta 22 Liimatainen Ari Kustannusosakeyhtiö Tammi 23 Lindholm Anna Stina Gymnasiet Lärkan 24 Lintula Pirkko Jyväskylän normaalikoulu 25 Lod Pia Viherlaakson koulu 26 Luukkainen Jouni 1) Matematiikan ja tilastotieteen laitos, HY 2) Pääkaupunkiseudun ateistit ry 27 Lyhykäinen Kaarina Suomen ortodoksinen kirkollishallitus 28 Manninen Juha Arvid Mikael Oulun yliopisto, Helsingin yliopiston tutkijakollegium 29 Martikainen Marja K. Helsingin yliopisto, humanistinen tdk
30 Mattila Antti Järvenpään lukio 31 Mutikainen Seija Opetusalan Ammattijärjestö OAJ 32 Norkko Camilla Helsingin kaupunki/ Gymansiet lärkan 33 Pellikka Ismo Joensuun yliopisto/savonlinnan opettajankoulutuslaitos 34 Perämäki Laura Helsingin ranskalais suomalainen koulu 35 Pietilä Tuula Käytännöllisen filosofian laitos 36 Poukka Päivi Helsingin yliopisto 37 Puustinen Tuula [tyhjä] 38 Pääkkönen Tuovi Tampereen normaalikoulu 39 Ramadan Noha Abo Espoon kaupunki/islamin opettaja 40 Repo Hannele Helsingin yliopisto, Sokla 41 Ryökäs Esko Helsingin yliopisto/ Teologinen tiedekunta/ TEOTAR projekti 42 Sainio Juhani Joensuun normaalikoulu 43 Salminen Markku Suomen ortodoksinen kirkko, Helsingin ortodoksinen seurakunta 44 Sawela Henrik Suomen Humanistiliitto ry 45 Seppänen Elina Espoon aikuislukio 46 Siitonen Arto Helsingin yliopisto; käytännöllisen filosofian laitos 47 Siitonen Marianne Töölön Yhteiskoulu 48 Siren Lasse Suomen humanistiliitto 49 Tahirou Varjonen Abdoul Majid Espoon kaupunki/islamin opettaja 50 Taneli Matti Salon lukio ja Salon aukuislukio 51 Tikkanen Sari sana lehti 52 Tissari Varpu Helsingin yliopisto/ Vokke projekti 53 Tomperi Tuukka Tampereen yliopiston opettajankoulutuslaitos 54 Uittamo Marita Espoon suomenkielisen opetuksen tulosyksikkö (konsultoiva opettaja) 55 Uski Antti Jyväskylän yliopisto 56 Uusiautti Satu Helsingin yliopisto/vokke projekti 57 Vanhanen Hanna Helsingin kuvataidelukio 58 Varjonen Mariam Espoon kaupunki/islamin opettaja 59 Vasko Outi Suomen ortodoksinen kirkko, Helsingin ortodoksinen seurakunta 60 Weintraub Daniel Juutalainen koulu 61 Niskanen, Erkki A.