040 Peruste #3 2013 perhe Oudot perheet miten sateenkaariperhe rakennetaan? Sateenkaariperheet ovat tulleet julkisuuteen rytinällä 2000-luvun kuluessa. Perheistä käytävä yhteiskunnallinen keskustelu on tähän mennessä keskittynyt näiden perheiden ihmeellisyyden ihmettelyyn. Mutta olisiko sateenkaariperheillä myös jotakin uutta annettavaa yhteiskunnalliseen perhekeskusteluun? anna moring
Oudot perheet miten sateenkaariperhe rakennetaan? 041 oiko lapsen jakaa kaverin kanssa? otsikoi Helsingin Sanomien kolumninsa Heidi Väärämäki 1.8.2013. Kolumni käsitteli ajatusta kahden ystävän tai kahden heteroparin keskenään jakamasta vanhemmuudesta. Ajatuksella leikittiin tekstissä hyvin maltillisesti. Asiantuntijana haastateltu kasvatustieteilijä Hennariikka Linnavuori leimasi sen absurdiksi ja nosti suurimmiksi tällaisen perheen perustamisen ongelmaksi sen, ketkä valikoituvat biologisiksi vanhemmiksi ja miten vauva-aikana asutaan. Aihe on mielenkiintoinen. Erityisen mielenkiintoiseksi sen tekee se, että heteroseksuaalisessa parisuhteessa elävien ihmisten vanhemmuuden jakamista parisuhteen ulkopuolisten henkilöiden kanssa ei käytännössä Suomessa esiinny kuin uusperheissä, joissa taustalla on lähes aina vanhempien välinen ero. Kahden erillisen perheyksikön kesken jaettu vanhemmuus eli apilaperheellisyys on sen sijaan yleistä sateenkaariperheiden parissa. 1 Näissä perheissä tällainen rakenne syntyy siten, että miespari ja naispari, itsellinen mies ja naispari tai itsellinen nainen ja itsellinen mies päättävät jakaa vanhemmuutta keskenään. Yleensä tämä toteutuu niin, että yksi miehistä ja yksi naisista ovat lapsen biologiset vanhemmat ja muut osapuolet sitten sosiaalisia vanhempia. Vanhemmuutta jaetaan siten, että lapsi tai lapset asuvat joko 50/50 molemmissa perheyksiköissä tai pääosin jommassakummassa kodissa ja osin toisessa, riippuen siitä miten osapuolet ovat keskenään sopineet. Toisin kuin Hennariikka Linnavuori Helsingin Sanomien kolumnissa ennusti, ongelmaksi näissä perheissä ei nouse se, kuka on biologinen vanhempi tai miten vauva-arkea eletään. Sen sijaan ongelmat tulevat eteen silloin, kun vauvaajasta on selvitty ja tarkoitus on aloittaa kasvatuskumppanuus toden teolla, lapsen arkipäivän jakaminen kahden kodin, kahden erilaisen kasvatussysteemin ja kaksien eri periaatteiden ja sääntöjen välillä. Yksi ongelmatekijä näissä perheissä on myös jommassakummassa perheyksikössä tapahtuva ero tällöin lapsella voi olla kolme tai jopa neljä eri kotia. Toisaalta apilaperheissä vanhemmat jaksavat paremmin, kun saavat välillä levätä, ja useamman vanhemman mukana olo lasten elämässä ehkäisee tehokkaasti myös esimerkiksi alkoholin tai huumeiden aiheuttamia ongelmia, lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa tai muita vastaavia vakavia ongelmia. Jos jotakin tällaista ilmenee, se ei apilaperheessä todennäköisesti jää neljän seinän sisälle, vaan tulee ilmi toisessa kodissa ja tilanteeseen oletettavasti puututaan. 1 Sateenkaariperheet ovat perheitä, joissa joku vanhemmista kuuluu seksuaali- tai sukupuolivähemmistöön: käytännössä siis homojen, lesbojen, biseksuaalien, transsukupuolisten tai transgenderien perheitä, jotka voivat olla muodoltaan tai rakenteeltaan lähes minkälaisia tahansa. Yleisin sateenkaariperheen muoto on kahden äidin ydinperhe, apilaperheitä on eri lähteiden mukaan noin 10 30 % kaikista sateenkaariperheistä.
042 Peruste #3 2013 Sateenkaariperheiden apilaperhemalleissa taustalla näyttää siis olevan usko siihen, että lapsi tarvitsee molempia sukupuolia olevia vanhempia kasvaakseen tasapainoiseksi aikuiseksi. Tämän mallin eteen ollaan valmiita uhraamaan paljon, esimerkiksi oman perheyksikön suvereenius ja yksinoikeus päättää lapsen kasvatuksesta, arjen ratkaisuista ja aikatauluista. Ongelmia on kaikissa perheissä, ja apilaperheen ongelmat muistuttavat hyvin paljon keskiverto uusperheen ongelmia, toki yleensä ilman taustalla olevaa vanhempien välistä eroa konflikteineen. Helsingin Sanomien kolumni herättää kuitenkin mielenkiintoisen kysymyksen: Miksi heterot eivät jaa vanhemmuutta keskenään apilaperhekuviossa? Ja toisaalta, miksi sateenkaariperheet niin tekevät? Mitkä syyt johtavat sateenkaariperheissä apilaperheiden perustamiseen ja miksi nämä syyt eivät aktualisoidu heteroseksuaalisissa parisuhteissa elävien vanhempien harkitessa lapsiperheen perustamista? Eräs näiden kysymysten kannalta kiinnostavimmista kirjoista, joihin olen aihetta tarkastellessani törmännyt, on Annika Hamrudin Queer Kids och deras föräldrar (2005). Hamrud kertoo kirjassaan naisparista, joka oli pitkään etsinyt lapsilleen isää. Hän kuvaa naisten kokemusta ruotsalaisesta sateenkaariperhekulttuurista näin: Kristina ja Lotta kokivat tunnelman etenkin Tukholman aktivistien joukossa sellaiseksi, että [ ] lesbojen tulisi hankkia lapsia homomiesten kanssa antaakseen lapsille miehen malleja ja etenkin oikeita, tärkeitä, miessukupuolisia isiä. (Hamrud 2005, 53.) Hamrudin mukaan tämän keskustelun taustalla on Ruotsissa 1990-luvulla käyty yhteiskunnallinen keskustelu siitä, että lapsille olisi haitallista kasvaa homoseksuaalisten vanhempien perheessä. Psykodynaamiset teoriat olivat homoja lesbopiireissä tärkeässä roolissa, kun alettiin pohtia sitä, kuinka perhe tulisi näissä tilanteissa rakentaa, ja miesten läsnäoloa naisparien lasten elämässä pidettiin äärimmäisen tärkeänä. Samanaikaisesti yhteiskunnallinen isäkeskustelu oli muutenkin kovassa käynnissä ja isien aktiivista roolia lasten kasvatuksessa ja perheen arjessa korostettiin tuolloisessa ruotsalaisessa keskustelussa kovasti. (Hamrud 2005, 52 55.) Suomessa sateenkaariperheiden varsinainen gayby-boom on alkanut noin 10 vuotta Ruotsin jälkeen, ja perhepohdintoihin on haettu malleja nimenomaan naapurista. Niinpä myös Suomessa apilaperheellistymisen taustalla vaikuttaa usein olevan ajatus siitä, että lapsi tarvitsee molempaa sukupuolta olevia vanhempia (Moring 2013). Tämän tavoitteen eteen ollaan valmiita tekemään töitä ja sen edessä uhrataan myös ydinperheen tuoma yksinkertainen ja helppo arki.
Oudot perheet miten sateenkaariperhe rakennetaan? 043 Tässä suhteessa Suomessa ja Ruotsissa tehtävät ratkaisut eroavat merkittävästi esimerkiksi Irlannista, jossa naisparit ovat päätyneet pääosin hankkimaan lapsia ilman lapsen elämään aktiivisesti osallistuvia isiä. Irlantilainen tutkija Roísin Ryan-Flood (2005) selittää tätä eroa sillä, että Irlannissa isän rooli yhteiskunnallisessa perhekeskustelussa ei ole kovin korostunut, ja että naisilla on vahva luottamus siihen, että lapsista kasvaa ehjiä aikuisia myös ilman läsnä olevaa isää. Mutta mihin apilaperheissä toteutuva toive tai vaatimus molemmansukupuolisista vanhemmista sitten perustuu? Tarkemmin katsoessa sen juurilta löytyvät erilaiset psykoanalyyttiset teoriat, ja nykypäivänä etenkin John Bowlbyn (1957) ajatteluun perustuva kiintymyssuhdeteoria. Kiintymyssuhdeteorian nykysovellustenkin (ks. esim. Rusanen 2011) mukaan nimittäin on niin, että lapsen tasapainoinen kehitys vaatii molempia sukupuolia olevia esikuvia niitä, joita valtavirtakeskusteluissa kutsutaan miehen ja naisen malleiksi. Muuten lapsen tasapainoinen kehitys häiriintyy. Kiinnostavaa tässä on kuitenkin se, miltä osin tämän kehityksen katsotaan häiriintyvän: miehen tai naisen mallin puute lapsen elämässä saattaa nimittäin näiden teorioiden mukaan johtaa siihen, että lapsen seksuaalisuus tai sukupuolen ilmaisu poikkeavat normaalista toisin sanoen siihen, että lapsesta tulee homo, lesbo tai transihminen (Moring 2013, 233). Tämä ajatus ei kuitenkaan esiinny nykykeskusteluissa tällaisenaan. Harva sateenkaariperhe tai naisparilta miehen mallia peräävä perheneuvoja tai psykologi ajattelee tätä ajatusta ihan näin pitkälle. Harva tiedostaa, että sateenkaariperheen kohdalla tämä kysymys on itse asiassa melko absurdi: Ethän sinä vain altista lastasi homoseksuaalisuudelle? Kuitenkin esimerkiksi sateenkaariperheisiin kohdistuvan tutkimuksen yhtenä keskeisenä fokuksena on pitkään ollut se, tuleeko nais- tai miesparien lapsista useammin homoja tai lesboja, tai kasvaako pojista näissä perheissä feminiinisempiä tai tytöistä maskuliinisempia kuin heteroperheissä kasvavista tovereistaan (ks. Solantaus 2008). Sateenkaariperheiden apilaperhemalleissa taustalla näyttää siis olevan usko siihen, että lapsi tarvitsee molempia sukupuolia olevia vanhempia kasvaakseen tasapainoiseksi aikuiseksi. Tämän mallin eteen ollaan valmiita uhraamaan paljon, esimerkiksi oman perheyksikön suvereenius ja yksinoikeus päättää lapsen kasvatuksesta, arjen ratkaisuista ja aikatauluista. Eivätkä nämä tilanteet ole myöskään emotionaalisesti helppoja lapsen kasvatusvastuun jakaminen tarkoittaa vanhemmalle myös pitkiä jaksoja erossa olemista lapsesta. Mutta mitä sitä ei tekisi lapsensa parhaaksi, kuten eräs ruotsalainen sateenkaariperheen äiti toteaa: On varmasti todella raskasta että August tulee olemaan siellä [isillään] joka toinen viikko. Mutta se tulee varmasti menemään hyvin, minulla on jo nyt turvallinen olo kun August on isillään, Anna sanoo. [ ] Pitää vain ajatella, että me teemme tämän Augustin vuoksi, että tämä on hänen parhaakseen. (Stenholm & Strömberg 2004, 33.) Heteroseksuaalisessa ydinperheessä kahden eri sukupuolta olevan vanhemman normi toteutuu ilman sen suurempia ponnisteluja. Ajatus siitä, että
044 Peruste #3 2013 Carita Maury Voima
Oudot perheet miten sateenkaariperhe rakennetaan? 045 Carita Maury Yhdessä
046 Peruste #3 2013 Tämä puolestaan johtaa siihen, että sateenkaariperheissä lapsen saaminen on lähes aina harkittu ja tietoinen ratkaisu. perustaisi heteroseksuaalisen apilaperheen, tarvitsisi siis taustalleen radikaalia ajattelua. Sateenkaariperheissä tällainen ratkaisu syntyy paineen alla, pyrkimyksestä tehdä niin kuin on lapselle parasta. Valinnat tehdään tilanteessa, jossa perhe jo valmiiksi kohtaa syrjinnän pelkoa ja jossa yhteiskunnallista keskustelua on käyty nimenomaan isättömyyden mahdollisista haitoista lapselle. Annika Hamrud (2005, 54) kirjoittaa, että kaikki sateenkaariperheet eivät suinkaan ole queer-perheitä. Ne eivät tavoittele normien ylittämistä tai nurin potkimista. Päinvastoin, useimmat sateenkaariperheet haluavat Hamrudin mukaan vain kasvattaa lapsensa tietoisina siitä, että ovat tehneet kaikkensa turvatakseen lapselle onnellisen elämän ja turvallisen kasvun kaikki parhaat edellytykset - aivan kuten perheitä koskevat ihanteet 2000-luvun pohjoismaissa kehottavat. Kaksi heteroparia, jotka perustaisivat apilaperheen, tulisivat sen sijaan rikkoneeksi useaa suomalaisessa perhepuheessa melko kyseenalaistamattomana ihanteena näyttäytyvää normia. Tällaisia normeja ovat esimerkiksi ydinperhenormi, biologisen vanhemmuuden ensisijaisuuden normi ja kiintymyssuhdeteorioihin sisältyvä ajatus siitä, että lapsella tulisi ensimmäisen kolmen elinvuotensa aikana olla yksi ensisijainen kiintymyssuhde. neuvottelemalla perheeksi Apilaperheellisyys ei ole ainoa asia, jossa sateenkaariperheet kyseenalaistavat heteronormatiivisen ajattelun luonnollisuutta ja normeja. Toinen tällainen asia on tapa, jolla sateenkaariperheet neuvottelevat hyvin tietoisesti tekemällä tekevät perhettään ja erilaisia vanhemmuuksiaan. Kun nais- tai miespari tai itsellinen homo, lesbo, bi- tai transihminen alkaa haaveilla lapsesta, ei ratkaisu yleensä ole valmiina kuin tarjottimella. Ehkäisyn pois jättäminen ei paljon auta, eikä myöskään ajatus siitä, että lapsi saa tulla kun on tullakseen. Se ajatus, jonka noin joka neljäs heteropari joutuu kohtaamaan pidempiaikaisen yrittämisen ja vähittäisen havahtumisen jälkeen meille ei ehkä tulekaan vauvaa ihan luonnostaan on sateenkaariperheestä haaveilevalle itsestään selvä lähtökohta. Tämä puolestaan johtaa siihen, että sateenkaariperheissä lapsen saaminen on lähes aina harkittu ja tietoinen ratkaisu. Harkinta ja tietoisuus näkyvät sateenkaariperheissä siten, että perheissä neuvotellaan tavallista enemmän. Neuvottelevuus koskee sekä apilaperheitä että nais- tai miesparien ydinperheitä, mutta korostuu apilaperheiden kohdalla. Esimerkiksi kaikki sateenkaariperheille suunnatut opaskirjat ja www-sivut, joita olen Suomesta ja Ruotsista lukenut, kehottavat perheitä tekemään niin kutsutun aiesopimuksen, johon kirjataan ylös tulevien vanhempien yh-
Oudot perheet miten sateenkaariperhe rakennetaan? 047 Jatkuvan neuvottelun kulttuuri tarkoittaa nimittäin myös sitä, että kun jokin menee pieleen, syy on aina perheessä itsessään neuvottelut ja täydellinen varautuminen kaikkiin tilanteisiin on tällöin epäonnistunut. teisiä ajatuksia esimerkiksi siitä, missä lapsi asuu, miten tapaa muita vanhempiaan, miten raha-asiat hoidetaan ja miten toimitaan erilaisissa ongelmatilanteissa. Äkkiseltään voisi ajatella, että neuvottelevuus on sateenkaariperheissä ehdoton etu verrattuna perheisiin, joissa asiat tapahtuvat enemmän huomaamatta, ilman kovin tarkkaa etukäteissopimista ja suunnittelua. Neuvottelemalla perhe varautuu moniin tulevaisuuden ongelmatilanteisiin, esimerkiksi eroihin, konflikteihin, rahahuoliin tai jonkun vanhemman kuolemaan tavoilla, joiden on tarkoitus auttaa perhettä selviämään näistä tilanteista, jos ne kohdalle sattuvat. Perhe on ikään kuin ottanut oman sisäisen vakuutuksen tulevien ongelmatilanteiden varalta. Kuten kaikissa vakuutuksissa, myös etukäteisneuvotteluissa ja aiesopimuksissa on kuitenkin myös kääntöpuoli. Jatkuvan neuvottelun kulttuuri tarkoittaa nimittäin myös sitä, että kun jokin menee pieleen, syy on aina perheessä itsessään neuvottelut ja täydellinen varautuminen kaikkiin tilanteisiin on tällöin epäonnistunut. Jos esimerkiksi naisparin toinen osapuoli kuolee, ja toinen osapuoli jää kiistelemään lasten isän kanssa huoltajuudesta ja asumisesta, on jokin mennyt pieleen nimenomaan perheen keskinäisissä neuvotteluissa. Ja silloin kun koko perheen perusta on laskettu näille neuvotteluille, lankeaa epäonnistumisen taakka koko perheen harteille. Sen sijaan että apilaperheissä esiin nousevat konfliktit tai riidat nähtäisiin luontaisena osana perhe-elämää, pakollisena lisänä siihen, mitä on olla vanhempi ja jakaa vastuuta lapsen kasvatuksesta ja hoivasta toisen tai toisten vanhempien kanssa, apilaperheessä konfliktit merkitsevät helposti sitä, että on tehty jotakin väärin. Epäonnistumisen ja konfliktin pelkoon liittyy myös ilmiö, jota kutsutaan onnellisuusmuuriksi. Yhdysvaltalainen tutkija Heather Love (2008) kirjoittaa homoseksuaalien kohdalla pakollisesta onnellisuudesta, jolla hän tarkoittaa sitä, että kun seksuaalivähemmistöt ovat saaneet suhteellisen paljon oikeuksia ja kun heidät on yhä enemmän otettu osaksi yhteiskuntaa sen eri tasoilla, pitää homojen kiittää tästä olemalla mahdollisimman onnellisia. Muussa tapauksessa he vaikuttavat kiittämättömiltä. Oikeuksien tasavertaistumisen on siis pyyhittävä pois kaikki se viha ja katkeruus, jonka vuosikymmenten sorto ja syrjintä sekä erilaiset yhä jatkuvat syr-
048 Peruste #3 2013 Carita Maury Objekti jinnän muodot esimerkiksi työelämässä tai perhesuhteissa ovat aiheuttaneet. Sateenkaariperheiden kohdalla näkyy sama malli: koska perheet ovat saaneet melko suuria omiin oikeuksiinsa liittyviä voittoja viime vuosina, sateenkaariperheen on syytä olla harmoninen ja onnellinen. Onhan heillä nyt ainakin lähes kaikki kunnossa. Perhe, jossa on ongelmia ja joka näistä ongelmista avoimesti kertoo, pettää paitsi itsensä ja lähipiirinsä, myös koko sateenkaariperheyhteisön pelko on, että erilaiset poliittiset projektit kuten tasa-arvoisen avioliiton vaatimus tai ylipäänsä ajatus sateenkaariperheistä hyvänä kasvuym-
Oudot perheet miten sateenkaariperhe rakennetaan? 049 päristönä lapselle, vaarantuvat jos käy ilmi, että sateenkaariperheissäkin riidellään, ryypätään, rähjätään ja erotaan ihan yhtä lailla ja ihan yhtä rumasti kuin heteroperheissä. Apilaperheen ihannemalli on ikään kuin uusperhe ilman konflikteja. Niissä yhdistyvät, ihanteen mukaan, uusperheen rakenne ja siihen liittyvä hoiva- ja kasvatusvastuun jakaminen, ja toisaalta konfliktiton tilanne, jossa perhe on perustettu puhtaalta pöydältä ystävien kesken ilman riitaisaa eroa tai muuta taustalla olevaa mullistusta. Konflikti tuo särön tähän tilanteeseen, ja yhtäkkiä perhe ei olekaan se onnellinen ja rauhanomainen yksikkö, jonka ystävät keskenään rakensivat. Se uhkaa luisua banaaliin riitaisten perheiden joukkoon, jota leimaavat ratkaisemattomat ristiriidat, keskusteluyhteyksien katkeaminen ja ennen kaikkea epäonnistuminen siinä kaikkein tärkeimmässä: ehdottomasti lapsen edun mukaisen kasvuympäristön rakentamisessa. Ja kuten jo aiemmin todettu, juuri lapsen etu on se ohjenuora, jonka varaan apilaperhettä on alun perin lähdetty perustamaan. Lopuksi lieneekin paikallaan tarkastella tätä kiintoisaa käsitettä hieman tarkemmin. lapsen etu kyllin hyvä lapselle Jos 2000-luvun Suomessa perheestä puhuttaessa on yksi asia, joka on pyhä ja asemaltaan kiistaton, se on lapsen etu. Samalla lapsen etu on sikäli kiinnostava argumentti, että sen nimissä voi väittää lähes mitä tahansa. Esimerkiksi sateenkaariperheille suunnatuissa opaskirjoissa lapsen edun nimissä perustellaan sekä sitä, että halutaan elää ydinperheessä että apilaperheen perustamista. Filosofi ja kirjallisuuden tutkija Lee Edelman (2007, 6) puhuu siitä, kuinka lapsen figuuria on retorisesti mahdoton vastustaa. Hänen mukaansa lapsen kuvastoon kietoutuu ajatus tulevaisuudesta ja reproduktiosta. Argumentti, joka asettuu vastustamaan tulevaisuudellisuutta, kietoutuu automaattisesti menneisyyteen ja kuolemaan. Siksi lapsen etu on käytännössä kuningasargumentti jos pystyt pitävästi osoittamaan, että jokin on lapsen edun mukaista, sitä ei ole käytännössä mahdollista vastustaa. Samalla lapsen etu on kuitenkin myös äärimmäisen hankalasti määriteltävissä, etenkin keskusteluissa, jotka koskevat perheitä ja niissä tehtäviä ratkaisuja. Lapsen etua koskevat keskustelut ovat myös hyvin herkkiä tulehtumaan. Jos 2000-luvun Suomessa perheestä puhuttaessa on yksi asia, joka on pyhä ja asemaltaan kiistaton, se on lapsen etu. Samalla lapsen etu on sikäli kiinnostava argumentti, että sen nimissä voi väittää lähes mitä tahansa.
050 Peruste #3 2013 Henkilökohtainen näkemykseni on, että yhteiskunnallisissa keskusteluissa voisi lapsen edun sijaan alkaa puhua siitä, mikä on kyllin hyvää lapselle. Tällöin saataisiin myös joustoa siihen, kuinka lapsen asioista argumentoidaan. Esimerkiksi keskustelut päivähoidon vai kotihoidon paremmuudesta, tasaarvoisen vanhemmuuden vai äidinhoivan ensisijaisuudesta tai siitä, pitäisikö sateenkaariperheillä olla lapsia ensinkään, näyttävät jatkuvasti päätyvän hedelmättömään inttämiseen siitä, mikä on lapsen edun mukaista ja mikä ei. Keskustelun ulkopuolelle jää esimerkiksi se, miten muut perheenjäsenet voivat, mikä on vanhempien jaksamisen aste ja miten voisi parhaiten tukea paitsi lasta, myös hänen koko perhettään. Lapsi rakentuu näissä puheissa ikään kuin geneeriseksi lapseksi: valkoiseksi, keskiluokkaisessa perheessä kasvavaksi, korkeintaan päiväkoti-ikäiseksi, puhtoiseksi, ongelmattomaksi ja suloiseksi palleroksi, jonka valoisaa tulevaisuutta vain ymmärtämättömät lapsen edun vastaisesti toimivat tahot voivat uhata esimerkiksi laittamalla lapsen päivähoitoon liian aikaisin. Tämä ajatus liittyy myös pakollisen onnellisuuden problematiikkaan. En tiedä, onko suomalaisessa yhteiskunnassa yhtään tahoa, jonka on niin kiellettyä olla onneton kuin juuri lapsen. Henkilökohtainen näkemykseni on, että yhteiskunnallisissa keskusteluissa voisi lapsen edun sijaan alkaa puhua siitä, mikä on kyllin hyvää lapselle. Tällöin saataisiin myös joustoa siihen, kuinka lapsen asioista argumentoidaan. Sen sijaan, että etsittäisiin aina vain ja ainoastaan lapsen kannalta optimaalista ratkaisua, joita helposti ajatellaan olevan vain yksi, voitaisiin alkaa keskittyä siihen, mikä on lapselle riittävän hyvä olosuhde. Tällöin tilaa saisivat myös muiden perheenjäsenten tarpeet ja perheiden monimuotoinen todellisuus, jossa keskenään hyvinkin erilaisissa perheissä, keskenään hyvinkin erilaisissa olosuhteissa ja erilaisten kasvatustapojen tuloksina, kasvaa suuri joukko kyllin hyviä lapsia lapsia, jotka voivat hyvin ja joista huolehditaan riittävästi. Samalla voitaisiin myös julkisen keskustelun tasolla alkaa huomata, että lähes tilanteessa kuin tilanteessa monet erilaiset ratkaisut voivat olla lapselle hyviä. Ne ratkaisut, jotka ovat yksiselitteisen huonoja, on melko helppo tunnistaa. Kokonaisuudessaan perheitä koskeva yhteiskunnallinen keskustelu kaipaisi aimo annoksen armollisuutta niin perheitä, vanhemmuutta, vanhempien erilaisissa tilanteissa tekemiä ratkaisuja kuin lapsia itseäänkin kohtaan. Täytyy olla myös lapsen kannalta raskasta olla hahmo, jonka etu, ja sitä myöten onnellisuus ja yhteiskunnassa menestyminen, ovat kaikkien ympärillä olevien ihmisten tarkastelussa. Sellaisessa
Oudot perheet miten sateenkaariperhe rakennetaan? 051 mikä olisi suurempi petos sateenkaariperheyhteisöä kohtaan tilanteessa, jossa perheitä jo valmiiksi epäillään lapsen edun vastaisiksi ja syrjitään monin tavoin, kuin se, että kasvaisi tällaisessa perheessä ongelmaiseksi tai onnettomaksi lapseksi? keskusteluilmapiirissä on kovin raskasta kasvaa sellaisena lapsena, jolla kaikki ei olekaan hyvin, jonka elämässä on pienempiä tai suurempia ongelmia tai jonka perhe ei sovi heteroseksuaalisen ydinperheen normiin. Se pakollinen onnellisuus, josta Heather Love yllä puhui, koskee nimittäin myös ja ehkä ennen kaikkea lapsia. Ja etenkin perheissä, jotka poikkeavat tavalla tai toisella normista, paine lapsen onnellisuudelle on lähes sietämätön. Sillä mikä olisi suurempi petos sateenkaariperheyhteisöä kohtaan tilanteessa, jossa perheitä jo valmiiksi epäillään lapsen edun vastaisiksi ja syrjitään monin tavoin, kuin se, että kasvaisi tällaisessa perheessä ongelmaiseksi tai onnettomaksi lapseksi? Kirjoittaja väitteli keväällä tohtoriksi Helsingin yliopistosta sateenkaariperheitä koskevalla väitöskirjalla Oudot perheet Normeja ja ihanteita 2000-luvun Suomessa. lähteet: Bowlby, John. 1957. Lasten hoivan ja hellyyden tarve. WSOY, Porvoo. Edelman, Lee. 2007 (2004). No future: Queer theory and the death drive. Duke University Press, Durham. Hamrud, Annika. 2005. Queerkids Och deras föräldrar. Normal Förlag, Tukholma. Love, Heather. 2008. Compulsory happiness and queer existence. New Formations 63 (Winter): 52 64. Moring, Anna. 2013. Oudot perheet. Normeja ja hiljaisuuksia 2000-luvun Suomessa. Unigrafia, Helsinki. Rusanen, Erja. 2011. Hoiva, kiintymys ja lapsen kehitys. Finn Lectura, Helsinki. Ryan-Flood, Roísin. 2005. Contested heteronormativities: Discourses of fatherhood among lesbian parents in Sweden and Ireland. Sexualities 8(2): 189 204. Solantaus, Tytti. 2008. Homoseksuaalisten vanhempien lasten kehitys. Teoksessa Sateenkaariperheet ja hyvinvointi. Toim. Juha Jämsä, 72 85. PS-kustannus, Jyväskylä. Stenholm, Sara ja Cecilia Strömberg. 2004. Homofamiljer. Guide i Praktiska, Juridiska Och Ibland Absurda Frågor För Homosexuella Som Vill Ha Barn. Wahlström & Widstrand, Finland.