Julkaisija: Sähkötieto ry Kustantaja: Sähköinfo Oy 7.1.2017 Harakantie 18 B, PL 55, 02601 Espoo Puhelin 09 547 610 www.sähkötieto.fi Copyright: Sähkötieto ry Kopioiminen sallittu omaan käyttöön. RTS 17:4 Ohje-ehdotus 1(8) Korvaa RT 75-10155 ST VALAISTUSTEKNIIKAN PERUSSUUREET JA MÄÄRITELMÄT LAADITTU 2017-02-06 SISÄLLYS VALAISTUSTEKNIIKAN PERUSSUUREET JA MÄÄRITELMÄT 1 JOHDANTO 2 NÄKÖAISTI 2.1 Näkemiseen liittyviä käsitteitä 2.2 Häikäisy ja häikäisyn lajit 2.3 Päivänäkeminen, hämäränäkeminen ja mesooppinen näkeminen 3 VALO JA VALAISTUS 3.1 Valovirta 3.2 Valovoima 3.3 Valaistusvoimakkuus 3.4 Luminanssi 4 VALON VÄRIOMINAISUUDET 4.1 Värikoordinaatit ja väriavaruus 4.2 Värisävy, värilämpötila ja ekvivalenttinen värilämpötila 4.3 Värintoisto, värintoistoindeksit ja Ra-indeksi 1 JOHDANTO Tässä kortissa esitellään valaistustekniikan perussuureet ja keskeiset määritelmät, jotka liittyvät näkemiseen, valaistuksen arviointiin, valon väriominaisuuksiin, valonlähteisiin, valaisimiin, valaistuslaskentaan sekä valaistuksen suunnitteluun ja toteutukseen. Muissa ST-korteissa voidaan lisäksi erikseen määritellä kyseisen kortin sisällössä esiintyviä erityisiä käsitteitä. 2 NÄKÖAISTI 2.1 Näkemiseen liittyviä käsitteitä Näöntarkkuus kertoo, kuinka pieniä yksityiskohtia voidaan nähdä. Näöntarkkuuden yksikkö on visus (V). Normaali näkökyky on V = 1,0. Näkötehokkuus puolestaan kertoo, kuinka nopeasti ja virheettömästi näkötehtävä voidaan suorittaa. Näkeminen perustuu luminanssi- ja värierojen havaitsemiseen. Merkittävin näkyvyyteen vaikuttava tekijä on 5 VALAISTUSLAITTEET 5.1 Valonlähteisiin liittyviä käsitteitä 5.2 Valaisimiin liittyviä käsitteitä 6 VALAISTUSLASKENTA 6.1 Hyötysuhdemenetelmä 6.2 Pistemenetelmä 6.3 Tasajakoinen hajaheijastuminen ja Lambertin laki 7 VALAISTUKSEN SUUNNITTELU JA TOTEUTUS 7.1 Työskentelyalueiden määrittely 7.2 Valaistuksen määrä ja laatu 7.3 Valaistustavat 8 HAKEMISTO 9 LÄHTEET luminanssikontrasti. Kontrasti voi olla positiivinen tai negatiivinen. Positiivisessa kontrastissa vaalea kohde erottuu tummaa taustaa vasten ja negatiivisessa päinvastoin. Kontrastin arvo lasketaan pintojen luminansseista kaavalla: K = (L vaalea -L tumma )/L vaalea Kontrasti riippuu valaistuksesta ja näkökohteen heijastumisominaisuuksista. Jos halutaan arvioida eri valaistustilanteita kontrastin hyvyyden kannalta, käytetään kontrastitoistosuhdetta (CRF = Contrast Rendering Factor), joka on tutkittavassa valaistuksessa mitatun kontrastin ja referenssitilassa (tasahajottava valaistus) mitatun kontrastin suhde. Valaisevan pinnan kuvastumista näkökohteesta kutsutaan harsoheijastumiseksi (aiemmin käytettiin termiä kiiltokuvastuminen). Harsoheijastuminen alentaa kontrastia ja heikentää näkemistä. Näköaistin toiminnan kannalta olennaisia silmän toimintoja ovat sopeutuminen (adaptoituminen) ja mukautuminen (akkommodoituminen). Silmä sopeutuu erilaisiin valaistustilanteisiin säätämällä verkkokalvon valoherkkyyttä sekä säätelemällä silmään pääsevää valoa muuttamalla 1 70.12
pupillin kokoa. Silmä mukautuu katseluun eri etäisyyksille muuttamalla silmän taittovoimaa. Lähelle katsottaessa silmän sädelihakset supistuvat, jolloin mykiö kuperoituu ja taittovoima kasvaa. Useiden valonlähteiden valovirta vaihtelee ajan funktiona, jolloin valaistuksessa esiintyy välkyntää. Ihmisen silmän yhteensulautumistaajuus on noin 60 Hz, joten välkyntää ei yleensä havaita. Silti se saattaa häiritä ja aiheuttaa fysiologisia oireita. 2.2 Häikäisy ja häikäisyn lajit Häikäisyä syntyy, kun näköaisti ei pysty sopeutumaan näkökentän luminanssitasoihin. Häikäisy voi alla suoraa häikäisyä, jolloin valo tulee silmään suoraan valonlähteestä, tai epäsuoraa heijastushäikäisyä, jolloin valo tulee heijastuksena jostain pinnasta. Häikäisy voi vaikeuttaa näkemistä muodostamalla verkkokalvolla olevan kuvan päälle harsoluminanssin. Tällöin kyseessä on estohäikäisy. Häikäisy voi tuntua epämiellyttävältä ilman, että se haittaisi näkemistä. Tällöin kyseessä on kiusahäikäisy. 2.3 Päivänäkeminen, hämäränäkeminen ja mesooppinen näkeminen Valaistustekniikan suureet perustuvat päivänäkemiseen (fotooppinen näkeminen), joka tapahtuu silmässä olevien tappisolujen toimesta. Hämäränäkeminen (skotooppinen näkeminen) perustuu silmässä oleviin sauvasoluihin. Molempiin tilanteisiin on kansainvälinen valaistuskomissio CIE (Commission Internationale de l Eclairage) määrittänyt omat silmänherkkyyskäyränsä. Mesooppisessa näkemisessä tappi- ja sauvasolut toimivat yhtä aikaa. Tällöin näköaistiin vaikuttavat sekä päivänäkemisen tappisolut että hämäränäkemisen sauvasolut. Tilanne on yleinen ulkovalaistuksessa. Silmien sopeutumisluminanssitason laskiessa silmän herkkyys siirtyy lyhyempien aallonpituuksien suuntaan (siniseen päin). Ilmiön havaitsi ensimmäisenä Johannes Evangelista von Purkinje ja sitä kutsutaan purkinjen siirtymäksi. 3 VALO JA VALAISTUS 3.1 Valovirta Valovirta (Ø) kuvaa valonlähteen lähettämää valon määrää määrätyllä hetkellä. Se saadaan, kun valonlähteen säteilytehoa painotetaan silmän tappisolujen suhteellisella silmänherkkyydellä. Valovirran yksikkö on luumen (lm). 3.2 Valovoima Valovoima (I) kuvaa valonlähteestä tiettyyn suuntaan lähtevää valon voimakkuutta, intensiteettiä. Valovoima on valaistustekniikan perussuure, josta muut yksiköt on johdettu. Valovoiman yksikkö on kandela (cd). Yksi kandela vastaa likimain yhden kynttilän valovoimaa. Kuva 1. Suhteellinen tappisolujen silmänherkkyyskäyrä V(l). 3.3 Valaistusvoimakkuus Valaistusvoimakkuus (E) kertoo pinnalle saapuvan valovirran tiheyden. Valaistusvoimakkuuden yksikkö on luksi (lx), joka valovirran avulla lausuttuna on lm/m². Valaistussuunnittelu perustuu osaltaan riittävän valaistusvoimakkuuden saavuttamiseen näkökohteessa. Useimmiten näkökohde on vaakatasossa olevalla pinnalla, mutta erilaisissa näkötehtävissä valaistusvoimakkuus voidaan määrittää myös muilta pinnoilta, esimerkiksi pystypinnan valaistusvoimakkuus pallovalaistusvoimakkuus puolipallovalaistusvoimakkuus sylinterivalaistusvoimakkuus puolisylinterivalaistusvoimakkuus. 3.4 Luminanssi Luminanssi (L) eli valotiheys määritellään pinnasta havaitsijan suuntaan lähtevän valovoiman ja projektiopinta-alan suhteena. Luminanssin yksikkö on cd/m². 4 VALON VÄRIOMINAISUUDET 4.1 Värikoordinaatit ja väriavaruus Kaikki eri väriä olevat valot voidaan esittää värikoordinaattien avulla yhtenä pisteenä väriavaruudessa. Yleisimmät väriavaruudet ovat kansainvälisen valaistuskomission (CIE Commission Internationale de l Eclairage) laatimat xy-väriavaruus vuodelta 1931 ja uv-väriavaruus vuodelta 1976. Jokainen väripiste voidaan muodostaa lukemattoman monella erilaisella spektrillä ja kolmen eri värin summana. 2
Kuva 2. CIE:n vuoden 1931 xy-väriavaruus. Valonlähteiden värieroja voidaan arvioida värikoordinaattien erojen avulla. Koska väriavaruudet eivät ole tasajakoisia, samanlaisen muutoksen suuruus näkyy erilaisena eri kohdissa ja eri suunnissa väriavaruutta. Samansuuruisista värieroista eri suuntiin piirretty raja-arvokäyrä näkyy avaruudessa ellipsin muotoisena kuviona. Ellipsit perustuvat vuonna 1942 MacAdamin tekemään työhön ja niistä käytetään nimitystä MacAdamin ellipsit tai SDMC-ellipsit (Standard Deviation of Colour Matching). Pienin havaittava väriero on yksi SDCM-ellipsi. 4.2 Värisävy, värilämpötila ja ekvivalenttinen värilämpötila Valon värilaji määritellään värilämpötilan (Kelvin-asteiden) avulla. Se kuvaa hehkusäteilijän valon väriä kyseisessä lämpötilassa. Hehkusäteilijä lähettää punertavaa, lämmintä valoa alhaisessa lämpötilassa ja kylmää, valkoista valoa korkeassa lämpötilassa. Koska esim. purkauslamppujen ja ledien väripisteet eivät satu hehkusäteilijän väripisteiden uralle, niille määritetään ekvivalenttinen värilämpötila (CCT = Correlated Colour Temperature). Taulukko 1. Valosta saatava värivaikutelma. Värilajiryhmä 1 2 3 Ekvivalenttinen värilämpötila, K < 3300 3300 5300 > 5300 Värivaikutelma Lämmin Neutraali Kylmä 4.3 Värintoisto, värintoistoindeksit ja R a -indeksi Värintoiston hyvyyttä kuvataan värintoistoindekseillä. Käytetyin värintoistoindeksi on yleinen värintoistoindeksi eli R a -indeksi (CRI = Colour Rendering Index), joka saa arvoja 0 100. Indeksi on määritetty niin, että kahdeksan testivärin väripistettä verrataan vertailuvalossa saatavaan väripisteeseen. 2300 5000 K lampuilla vertailuvalo on hehkusäteilijä. Siksi hehkulamppujen ja halogeenilamppujen värintoistoindeksi on lähellä arvoa 100. Yli 5000 K lamppuja verrataan päivänvalostandardeihin. R a -indeksi kuvaa vain sitä, kuinka lähellä tutkittavan valon värintoisto on vertailuvalonlähdettä. Kuva 3. Kuvassa on esitetty SDCM-ellipsit 3000 K kohdalla. Vihreä alue (kaksi ellipsiä) edustaa suositeltua vaihtelualuetta arkkitehtuuri- ja korostusvalaistuksessa, keltainen alue (neljä ellipsiä) yleisvalaistuksessa ja punainen alue (seitsemän ellipsiä) tilannetta, jossa värieroilla ei ole suurta merkitystä. 3
Taulukko 2. Värintoistoluokat. 5.2 Valaisimiin liittyviä käsitteitä Värintoistoluokka Värintoistoominaisuudet 1A erittäin hyvät R a 90 1B hyvin hyvät 80 R a < 90 2 hyvät 60 R a < 80 3 tyydyttävät 40 R a < 60 4 välttävät 20 R a < 40 5 VALAISTUSLAITTEET 5.1 Valonlähteisiin liittyviä käsitteitä Nimellisvalovirta on valmistajan tai maahantuojan ilmoittama arvo valonlähteelle, joka toimii standardin mukaisissa olosuhteissa. Valovirran alenema tarkoittaa valonlähteen polttoiän aikana tapahtuvaa valonlähteen tuottaman valovirran pienenemistä. Valotehokkuus kertoo valonlähteen tuottaman valovirran suhteessa sen ottamaan sähkötehoon. Valotehokkuuden yksikkö on lm/w. Valotehokkuus kuvaa valonlähteen hyötysuhdetta ja samalla valonlähteen energiatehokkuutta. Keskimääräinen polttoikä tarkoittaa aikaa, jonka puolet tutkittavista lampuista saavuttaa standardin mukaisessa polttoikäkokeessa. Taloudellinen polttoikä tarkoittaa aikaa, jolloin valonlähteet on syytä vaihtaa, kun valonlähteiden vaihto tapahtuu ryhmävaihtona. Ryhmävaihdossa kaikki valonlähteet vaihdetaan kerralla riippumatta siitä, toimivatko ne vai eivät. Yleensä asennuksen kokonaisvalovirta on tällöin pienentynyt 30 % johtuen osittain valonlähteiden valovirran alenemasta ja osittain toimimattomista valonläheistä. R a Valaisimien valonjako esitetään valonjakokäyrän avulla. Valonjakokäyrä esittää valaisimen valovoiman eri suuntiin valaisimesta. Valovoima esitetään yleensä suhteellisarvona (cd/1000 lm), jolloin todellinen valovoiman arvo saadaan kertomalla käyrältä saatava arvo valaisimessa olevien lamppujen valovirralla. Valonjakokäyrä esitetään yleensä napa- eli polaarikoordinaatistossa. Valonheittimillä, joiden valonjako on usein hyvin kapea, käyrä voidaan esittää myös normaalissa suorakulmaisessa koordinaatistossa. Tuoteluetteloissa valonjakokäyrä voidaan esittää graafisesti muutamista tasoista yleensä pitkittäin ja poikittain valaisimeen nähden. Tasoja nimitetään C-tasoiksi ja kulmia valaisimen valoaukon normaaliin nähden gammakulmiksi. Tarkempi valonjakokäyrä on yleensä ladattavissa numeerisessa muodossa valaisintoimittajan verkkosivuilta tietokoneella suoritettavaa valaistuslaskentaa varten. Symmetrisessä valonjaossa valonjakokäyrä on samanlainen ja epäsymmetrisessä valonjaossa erilainen C-tason 0 180 vastakkaisissa gammakulmissa. Pyörähdyssymmetrisessä valonjaossa valonjako on symmetrinen kaikissa C-tasoissa. (Kuva 4.) Valaisimen rakenteellinen häikäisysuojakulma kertoo, missä kulmassa valaisimessa oleva valonlähde alkaa näkyä vaakatasoon verrattuna. Puoliarvokulma puolestaan kertoo gammakulman, johon valaisin antaa vielä puolet maksimivalovoimastaan. Puoliarvokulmien perusteella määritetään myös valaisimen avauskulma. Valaisimen käyttöhyötysuhde kertoo, kuinka suuri osa valaisimessa olevien lamppujen valovirrasta pääsee ulos valaisimesta. Kuva 4. Valonjakokäyrän C-tasojen ja gammakulmien määrittely / 6/. 4
6 VALAISTUSLASKENTA 6.1 Hyötysuhdemenetelmä Hyötysuhdemenetelmää käytetään keskimääräisen valaistusvoimakkuuden laskemiseen tai tarvittavan valaisinmäärän arvioimiseen, kun haluttu valaistusvoimakkuus tiedetään. Menetelmä toimii parhaiten, kun valaisinsijoittelu on likimain tasajakoinen. Hyötysuhdemenetelmän laskentakaava on seuraava: E k N Φ = η A jossa E k = huoneen keskimääräinen valaistusvoimakkuus [lx] N huoneessa olevien valaisimien lukumäärä yhdessä valaisimessa olevien lamppujen valovirta [lm] A huoneen pinta-ala [m²] valaistusasennuksen hyötysuhde Valaistusasennuksen hyötysuhde on laskettavalle pinnalle saapuvan valovirran suhde tilassa olevien valonlähteiden kokonaisvalovirtaan. Valaistushyötysuhde riippuu valaisimien valonjaosta ja hyötysuhteesta, huonepintojen heijastuskertoimista sekä tilan geometriasta. Laskettaessa vanhan asennuksen valaistusvoimakkuutta on lisäksi otettava huomioon valaisimien ja valonlähteiden sekä huonepintojen likaantuminen ja valonlähteiden valovirran alenema. Erityisesti loistelampuilla ympäristön lämpötila vaikuttaa olennaisesti lampun valovirtaan. Valaisimen hyötysuhde on valaisimen tuottaman valovirran suhde valaisimessa olevien lamppujen valovirtaan. Pinnan heijastuskerroin on pinnasta heijastuvan valovirran suhde pinnalle tulevaan valovirtaan. 6.2 Pistemenetelmä Pistemenetelmällä lasketaan yksittäisistä valaisimista suoraan tiettyyn pisteeseen tulevan valon tuottama valaistusvoimakkuus. Laskennassa käytetään hyväksi neliö- ja kosinilakia. Laista käytetään myös nimeä käänteinen neliölaki ja kosinilaki. Neliölain mukaan pistemäisen valonlähteen pinnalle tuottama valaistusvoimakkuus riippuu etäisyyden neliöstä. Kosinilain mukaan muussa kuin kohtisuorassa suunnassa pinnalle tulevan valon synnyttämä valaistusvoimakkuus riippuu tulokulman kosinista. Valon tulokulmalla tarkoitetaan pinnan normaalin ja valon tulosuunnan välistä kulmaa. Pistemenetelmän yhtälö on täten seuraava: I cosα E = r 2 (1sr ) jossa E = pinnan valaistusvoimakkuus tietyssä pisteessä [lx] I valaisimen valovoima pisteen suuntaan [cd] valon tulosuunnan ja pinnan normaalin välinen kulma r valaisimen etäisyys pisteestä [m] 1 sr yksi steradiaani (avaruuskulmayksikkö, ei vaikuta laskun lukuarvoon) 6.3 Tasajakoinen hajaheijastuminen ja Lambertin laki Valon kohdatessa jonkin pinnan se voi heijastua ja/tai absoboitua pinnasta. Aine voi myös läpäistä valoa. Teoreettisia ääritapauksia ovat suuntaheijastava (tai -läpäisevä) pinta ja hajaheijastava (tai -läpäisevä) pinta. Yleensä kyseessä on näiden yhdistelmä, jolloin kyse on sekaheijastumisesta tai läpäisystä. Suuntaheijastuksessa valo heijastuu pinnasta samassa kulmassa, jossa se pintaan tulee. Täysin hajaheijastavan tai hajasäteilevän pinnan valovoima noudattaa Lambertin lakia, jonka mukaan valovoima on suurin pinnan normaalin suunnassa ja pienenee kosinilain mukaisesti muihin suuntiin. Pienen pintaelementin valonjakokäyrä on siis muodoltaan pallon muotoinen. Koska projektiopinta-ala noudattaa myös kosinilakia, niin luminanssin määritelmän mukaan pinnan luminanssi kaikkiin suuntiin pysyy vakiona. Hajaheijastavia pintoja ovat tyypillisesti kaikki mattapinnat. Hajasäteileviä pintoja ovat esimerkiksi opaalilasilla tai -muovilla häikäisysuojatut valaisimen valoaukot ja paljas ledisiru. Kuva 5. Pistemenetelmään liittyvä piirros/ 7/. Kuva 6. Hajaheijastavan pinnan valonjako / 8/. 5
Lambertin lain perusteella voidaan heijastavan pinnan luminanssin ja valaistusvoimakkuuden välille muodostaa seuraava yhtälö: ρ E L = π (1sr ) jossa L = tasahajottavan pinnan luminanssi [cd/m²] E = pinnan valaistusvoimakkuus [lx] = pinnan heijastuskerroin = pii (~ 3,14) 1 sr = yksi steradiaani (avaruuskulmayksikkö) 7 VALAISTUKSEN SUUNNITTELU JA TOTEUTUS 7.1 Työskentelyalueiden määrittely Valaistuksen tarkoituksena on luoda näkemisen kannalta riittävän hyvät olosuhteet, jotta tilassa suoritettavat näkötehtävät voidaan suorittaa. Määrää ja laatua koskevat raja-arvot saadaan valaistustandardeista. Yleensä standardeissa arvot määritellään työalueelle, joka on alue, jossa näkötehtävät suoritetaan. Työalueen määrittää valaistuksen suunnittelija. Työaluetta ympäröi työalueen välitön lähiympäristö, joka on työaluetta ympäröivä kaista, jonka leveys sisätyöpaikkojen valaistuksessa on vähintään puoli metriä ja ulkotyöalueiden valaistuksessa vähintään kaksi metriä. Lähiympäristön ulkopuolelle jäävää aluetta kutsutaan tausta-alueeksi. Sisätyöpaikoilla tausta-alueen laajuus on vähintään kolme metriä. Lähiympäristön ja tausta-alueen valaistusvaatimukset määräytyvät työalueen valaistuksen perusteella. 7.2 Valaistuksen määrä ja laatu Standardeissa annetaan minimiarvoja valaistusvoimakkuuksille ja valaistuksen tasaisuudelle. Annetut arvot ovat ylläpidettäviä valaistusvoimakkuusarvoja, joilla tarkoitetaan arvoja huoltovälin lopussa. Siksi valaistus tulee suunnitella käyttäen alenemakertoimia (MF = maintenance factor). Alenemakertoimissa tulee ottaa huomioon lampun valovirran alenema (LLMF = lamp lumen maintenance factor), lampun elinikäkerroin (LSF = lamp survival factor), jolla tarkoitetaan toiminnassa olevien lamppujen osuutta, valaisimen alenemakerroin (LMF = luminaire maintenance factor) ja huonepintojen alenemakerroin (SFMF = room surfice maintenance factor). Alenemakertoimen arvo saadaan eri kertoimien tulona: MF = LLMF x LSF x LMF x SFMF 6 Valaistuksen energiatehokkuus paranee, kun käytetään vaaleita huonepintoja. Siksi sisätyöpaikkojen valaistusstandardi antaa ohjearvoja myös huonepintojen heijastussuhteille. Heijastussuhde on pinnasta heijastuvan valoviran suhde pintaan tulevaan valovirtaan. Energiatehokkuutta standardeissa arvioidaan LENI-luvun avulla (Lighting Energy Numeric Indicator), joka kertoo rakennuksen sisävalaistuksen vuotuisen kokonaisenergiankuluksen pinta-alayksikköä kohden. Häikäisyä voidaan arvioida häikäisyindeksien avulla. Sisävalaistuksessa häikäisyä arvioidaan kiusahäikäisyindeksin UGR (= Unified Glare Rating) avulla. Ulkoalueiden ja valonheitinasennusten aiheuttamaa estohäikäisyä arvioidaan estohäikäisyn luokitusluvun f GR -arvon (joissain standardeissa R G -arvon) avulla. Tie- ja katuvalaistuksessa estohäikäisyn vaikutusta arvioidaan suhteellisen kynnyskontrastin kasvun f TI -arvon avulla. Ulkovalaistusstandardeissa annetaan myös raja-arvoja häiriövalolle. Häiriövalolla tarkoitetaan ulkovalaistuksesta aiheutuvaa fysiologista ja ekologista haittaa ympäristölle ja ihmisille. Häiriövaloa nimitetään puhekielessä myös valosaasteeksi. Ulkotyöpaikkojen valaistusstandardissa annetaan raja-arvoja (R UL ~ Upward Ligh Ratio, käytetty aiemmin lyhennettä ULR), kuinka suuri osa koko asennuksen valovirrasta saa suuntautua horisontaalitason yläpuolelle. 7.3 Valaistustavat Valaistus voidaan toteuttaa suoralla valaistuksella, epäsuoralla valaistuksella tai näiden yhdistelmällä. Suorassa valaistuksessa valo tulee suoraan valaisimesta valaistavaan kohteeseen. Täydellisessä epäsuorassa valaistuksessa kaikki kohteeseen tuleva valo on muista pinnoista heijastunutta valoa. 8 HAKEMISTO Termi Luku Sivu adaptoituminen 2.1 1 akkommodoituminen 2.1 1 alenemakerroin 7.2 6 avauskulma 5.2 4 CCT = Correlated Colour Temperature 4.2 3 CRI = Colour Rendering Index 4.3 3 C-taso 5.2 4 ekvivalenttinen värilämpötila 4.2 3 Standardeissa ja suosituksissa annetaan myös raja-arvoja valaistuksen tasaisuudelle ja muodonannolle. Valaistusvoimakkuuden tasaisuus U 0 määritellään keskimääräisen valaistusvoimakkuuden ja maksimivalaistusvoimakkuuden suhteena. Joissain suosituksissa ja standardeissa annetaan lisäksi raja-arvoja minimi- ja maksimivalaistusvoimakkuuden suhteelle. Muodonanto määritellään sylinteri- ja vaakatason valaistusvoimakkuuksien suhteen avulla. epäsuora heijastushäikäisy 2.2 2 epäsuora valaistus 7.3 6 epäsymmetrisessä valonjaossa 5.2 4 estohäikäisy 2.2 2 estohäikäisyn luokitusluku 7.2 6 f GR -arvo 7.2 6 fotooppinen näkeminen 2.3 2 f TI -arvo 7.2 6
gammakulma 5.2 4 hajaheijastuminen (-läpäisy) 6.3 3 harsoheijastuminen 2.1 1 harsoluminanssi 2.2 2 heijastussuhde 7.2 6 huonepintojen alenemakerroin 7.2 6 hyötysuhdemenetelmä 6.1 5 häikäisy 2.2 2 häikäisyindeksi 7.2 6 häikäisysuojakulma 5.2 4 häiriövalo 7.2 6 hämäränäkeminen 2.3 2 kandela (cd) 3.2 2 keskimääräinen polttoikä 5.1 4 kiiltokuvastuminen 2.1 1 kiusahäikäisy 2.2 2 kiusahäikäisyindeksi 7.2 6 kontrasti 2.1 1 kontrastitoistosuhde 2.1 1 kosinilaki 6.2 5 käyttöhyötysuhde 5.2 4 käänteinen neliölaki 6.2 5 Lambertin laki 6.3 5 lampun elinikäkerroin 7.2 6 LENI = Lighting Energy Numeric Indicator 7.2 6 LLMF = lamp lumen maintenance factor 7.2 6 LMF = luminaire maintenance factor 7.2 6 LSF = lamp survival factor 7.2 6 luksi (lx) 3.3 2 luminanssi (L) 3.4 2 luminanssikontrasti 2.1 1 luumen (lm) 3.1 2 MacAdamin ellipsi 4.1 3 mesooppinen näkeminen 2.3 2 MF = maintenance factor 7.2 6 mukautuminen 2.1 1 muodonanto 7.2 6 neliölaki 6.2 5 nimellisvalovirta 5.1 4 näöntarkkuus 2.1 1 pistemenetelmä 6.2 5 puoliarvokulma 5.2 4 purkinjen siirtymä 2.3 2 pyörähdyssymmetrinen valonjako 5.2 4 päivänäkeminen 2.3 2 R a -indeksi 4.3 3 R G -arvo 7.2 6 R UL = Upward Ligh Ratio 7.2 6 ryhmävaihto 5.1 4 SDMC-ellipsi 4.1 3 sekaheijastuminen (-läpäisy) 6.3 5 SFMF = room surfice maintenance factor 7.2 6 skotooppinen näkeminen 2.3 2 sopeutuminen 2.1 1 suhteellinen silmänherkkyys 3.1 2 suora häikäisy 2.2 2 suora valaistus 7.3 6 suuntaheijastuminen (-läpäisy) 6.3 5 symmetrinen valaisin 5.2 4 taloudellinen polttoikä 5.1 4 tasaisuus U 0 7.2 6 tausta-alue 7.1 6 työalue 7.1 6 UGR = Unified Glare Rating 7.2 6 ULR = Upward Ligh Ratio 7.2 6 valaisimen alenemakerroin 7.2 6 valaistushyötysuhde 6.1 5 valaistusvoimakkuus (E) 3.3 2 valonjakokäyrä 5.2 4 valosaaste 7.2 6 valotehokkuus 5.1 4 valotiheys 3.4 2 valovirran alenema 5.1 4 valovirta (Ø) 3.1 2 valovoima (I) 3.2 2 visus 2.1 1 välitön lähiympäristö 7.1 6 välkyntä 2.1 2 väriavaruus 4.1 2 värikoordinaatit 4.1 2 värilaji 4.2 3 värilämpötila 4.2 3 värintoisto 4.3 3 värintoistoindeksi 4.3 3 värintoistoluokka 4.3 3 yleinen värintoistoindeksi 4.3 3 ylläpidettävä valaistusvoimakkuus 7.2 6 9 LÄHTEET SFS-EN 12665. Valo ja valaistus. Perustermit ja kriteerit valaistusvaatimusten määrittelemiseksi. Suomen Standardisoimisliitto SFS ry. 2003. Standardi kumottu vuonna 2012. SFS-EN 62504. Yleisiin valaistustarkoituksiin käytettävät ledituotteet. Termit ja määritelmät. Suomen Standardisoimisliitto SFS ry. 2015. 7
International Lighting Vocabulary. CIE. e-ilv online (http://eilv.cie.co.at/) Näin vertailet ledivalaisimia -opas. Teknologiateollisuus, valaisinvalmistajien toimialaryhmä. Versio 2.0. 2016. SFS-EN 12464-1. Valo ja valaistus. Työkohteiden valaistus. Osa 1: Sisätilojen työkohteiden valaistus. Suomen Standardisoimisliitto SFS ry. 2010. Valaistussuunnittelijan käsikirja. Fagerhult Oy. 2009. Halonen, Liisa & Lehtovaara, Jorma. Valaistustekniikka. Otatieto ry, Julkaisu 542, 1992 Valaistustekniikan käsikirja. Osa 1. Suomen Sähköurakoitsijaliitto ry:n ja Suomen Valoteknillinen Seura ry:n julkaisu. 1977. Kortin käsikirjotus: Tapio Kallasjoki 8