INKERINSUOMALAISTEN YLÄASTEIKÄISTEN NUORTEN TOIVEITA JA MIELIKUVIA VUOSAAREN SEURAKUNNAN PALVELUISTA

INKERINSUOMALAISTEN YLÄASTEIKÄISTEN NUORTEN TOIVEITA JA MIELIKUVIA VUOSAAREN SEURAKUNNAN PALVELUISTA Kaisa Malinen - Muska Tinkanen - Henna Villanen Päättötyö Kevät 2000 Diakonia-ammattikorkeakoulu Alppikadun yksikkö

2 TIIVISTELMÄ DIAKONIA-AMMATTIKORKEAKOULU/ ALPPIKADUN YKSIKKÖ Kaisa Malinen-Muska Tinkanen-Henna Villanen Helsinki, huhtikuu 2000 Ohjaajat: Anne Meretmaa, Stefan Djupsjöbacka sivumäärä: 58 YLÄASTEIKÄISTEN INKERINSUOMALAISTEN NUORTEN TOIVEITA JA MIELIKUVIA VUOSAAREN SEURAKUNNAN PALVELUISTA Päättötyömme tarkoituksena oli selvittää, millaisia tarpeita, toiveita ja mielikuvia inkerinsuomalaisilla nuorilla on liittyen Vuosaaren evankelis-luterilaiseen seurakuntaan ja vastaavatko olemassaolevat palvelut niihin. Tarkoituksenamme oli myös selvittää, onko Vuosaaren seurakunnan palveluilla merkitystä inkerinsuomalaisten nuorten sopeutumisessa suomalaiseen yhteiskuntaan. Tutkimusaineisto koostui 33 yläasteikäisen inkerinsuomalaisen nuoren haastattelusta, joka toteutettiin molemmilla Vuosaaren yläasteilla. Tutkimuksemme on kvantitatiivinen tutkimus, joka tehtiin kyselylomakehaastatteluna. Aineisto analysoitiin SPSS-ohjelman avulla ja taulukot tehtiin käyttäen Microsoft Excel-ohjelmaa. Haastattelemillamme nuorilla oli suppea kokemus Vuosaaren seurakunnan toiminnasta. Suurin osa nuorista oli käynyt vain jumalanpalveluksissa. Vähäisestä käyntimäärästä voitaneen tehdä se johtopäätös, että tämän tutkimuksen mukaan seurakunnan toiminnalla ei ole mainittavaa merkitystä nuorten sopeutumiseen suomalaiseen yhteiskuntaan. Nuorista erityisesti yli 15-vuotiaat toivoivat seurakunnalta erilaisia tilaisuuksia, kuten nuorten iltaa (30 %) ja liikuntakerhoa (30 %). Suurin osa vastanneista (64 %) toivoi tilaisuuksien olevan tarkoitettu kaikille nuorille etnisestä taustasta huolimatta. Nuorten mielikuvat seurakunnan palveluiden käyttäjistä olivat totuudenmukaisia siinä, että seurakunnan palvelut on tarkoitettu kaikille ihmisille. Tutkimuksemme tarkoituksena on antaa Vuosaaren seurakunnalle lisää tietoa inkerinsuomalaisten nuorten tarpeista, toiveista ja odotuksista seurakunnan nuorisotyötä kohtaan, jotta he voivat kehittää toimintaansa niin, että se tavoittaa myös nämä nuoret. Avainsanat: Inkerinsuomalainen, nuorisotyö, Vuosaaren seurakunta, maahanmuuttajatyö, sopeutuminen Säilytys: Helsingin Diakonia-ammattikorkaeakoulun Alppikadun yksikkö, kirjasto

3 ABSTRACT DIACONIA POLYTECHNIC/ALPPIKATU UNIT Kaisa Malinen Muska Tinkanen Henna Villanen Helsinki, April 2000 Tutors: Anne Meretmaa, Stefan Djupsjöbacka Pages: 58 THE WISHES AND IMAGES OF INGRIAN FINNISH YOUNG PEOPLE AT THE UPPER LEVEL OF A COMREHENSIVE SCHOOL RELATING TO THE EVANGELIC LUTHERAN PARISH OF VUOSAARI The objective of our research was to clarify what needs, wishes, expectatations and images Ingrian Finnish young people had relating to the Evangelic Lutheran parish of Vuosaari and whether the existing services would meet them. It was also our aim to find out if the Vuosaari parish services were of importance in the adaptation process of Ingrian Finnish young people to Finnish society. The research material consisted of the interviews of 33 Vuosaari upper level of a comprehensive school students. Our research was a quantitative one carried out by a questionnaire. The material was analyzed with the SPSS program and the spreadsheets were done using the Microsoft Excel program. The interviewees had a limited experience of the activities of Vuosaari parish. Most of them had only attended the Sunday services. Judging by the low number of attendance it would be logical to conclude that the parish activities were not of any particular importance in the adaptation process of these young people to Finnish society. Especially the 15+ age group hoped for certain activities such as evenings for the young (30%) and a sports and exercise club (30%). The majority of the the interviewees (64%) wanted these activities to be open to all young people regardless of their ethnic backgrounds. The interviewees images of the users of the parish services were realistic as the services are indeed meant for all people. In conclusion, it is our wish as the objective of this research to supply Vuosaari parish with more information about the needs, wishes and expectations for the parish youth activities and work to enable them to further develop their activities to reach these young people. Key words: Ingrian Finn, youth activities and work, Vuosaari congregation, immigration work, adaptation Storage: In the library of diakonia polytechnic /Alppikatu unit

4 SISÄLLYS 1 JOHDANTO 2 KÄSITTEIDEN MÄÄRITTELY 2 3 INKERINSUOMALAISET 7 3.1 Inkerinmaan historia 7 3.1.1 Kansallisesta heräämisestä pakkosiirtoihin 8 3.1.2 Inkeriläinen siirtoväki Suomessa ja paluu Neuvostoliittoon 9 3.1.3 Hiljaiselosta oikeuksien palauttamiseen 9 3.2 Luterilaisuus Inkerinmaalla 10 3.2.1 Luterilaisuuden historia 10 3.2.2 Luterilaisuuden nykytilanne 12 3.3 Paluumuutto 13 3.3.1 Muuttosyyt Virosta ja Venäjältä 15 3.3.2 Jonotusjärjestelmät Virossa ja Venäjällä 16 3.3.3 Muuttovalmennus ja vastaanottomenettely 17 3.4 Sopeutuminen Suomeen 18 3.4.1 Sukupolvien merkitys 18 3.4.2 Inkerinsuomalaisten identiteetti 20 3.4.3 Sopeutumiseen vaikuttavia tekijöitä 23 3.4.4 Kielitaidon merkitys 25 3.4.5 Nuorten sopeutuminen 26 3.4.6 Sopeutumismallit 27 4 KIRKON MAAHANMUUTTAJATYÖ 29 4.1 Periaatteita 29 4.2 Maahanmuuttajatyö paikallisseurakunnissa 31 4.3 Kirkon työ inkerinsuomalaisten parissa 33 5 KIRKON NUORISOTYÖ 35

5 5.1 Nuorisotyön malli kristillisistä yhteisöistä 35 5.2 Nuorisotyön järjestelmän synty 36 5.3 Uudistusten aika 37 5.4 Nuorisotyön tehtävä 39 5.5 Nuorisotyö Vuosaaren seurakunnassa 42 6 TUTKIMUSONGELMAT 43 7 TUTKIMUKSEN TOTEUTTAMINEN 44 7.1 Tutkimusmenetelmän valinta 44 7.2 Kyselylomakkeen esittely 44 7.3 Aineiston keruu 45 7.4 Otanta 45 7.5 Aineiston analysointi 45 8 TUTKIMUKSEN LUOTETTAVUUS, PÄTEVYYS JA EETTISYYS 46 9 TUTKIMUSTULOKSET 47 10 POHDINTA 52 LÄHTEET 54 LIITTEET

6 1 JOHDANTO Tällä hetkellä Suomessa asuu noin 22 000 inkerinsuomalaista paluumuuttajaa (Satakunnan kansa 1999, 3). Inkerinsuomalaisuus on ollut esillä tiedotusvälineissä siitä lähtien kun presidentti Mauno Koivisto vuonna 1990 esitti lausuntonsa, jonka mukaan Suomeen tulevia inkerinsuomalaisia voitaisiin pitää syntyperänsä vuoksi paluumuuttajina (Aarrevaara 1993, 9). Inkerinsuomalaisten paluumuuton alkaessa 1990-luvun alussa oli hakijan inkerinsuomalaisstatuksen saadakseen oltava joko itse tai toisen vanhemmista tai yhden neljästä isovanhemmasta alkuperäiseltä kansalaisuudeltaan suomalainen (Inkerinsuomalaisten paluumuutto 1996, yhteenveto). Inkerinsuomalaisten paluumuuttajien sopeutuminen ei ole onnistunut odotetulla tavalla. Varsinkin nuorilla siteet suomalaiseen kulttuuriin ovat miltei olemattomat. Sittemmin lakia inkerinsuomalaisstatuksen saamiseksi onkin tiukennettu niin, että hakijan isovanhemmista ainakin kahden on oltava kansallisuudeltaan suomalainen (Inkerinsuomalaisten paluumuutto 1996, yhteenveto). Tällä lakimuutoksella pyrittiin siihen, että Suomeen muuttavilla inkerinsuomalaisilla olisi läheisemmät siteet suomalaiseen kulttuuriin ja näin myös paremmat edellytykset sopeutua suomalaiseen yhteiskuntaan. Tutkimuksessa pyrimme selvittämään, onko Vuosaaren seurakunnan palveluilla vaikutusta inkerinsuomalaisten nuorten sopeutumiseen. Lisäksi pyrimme selvittämään, millaisia mielikuvia heillä on Vuosaaren seurakunnan toiminnasta ja vastaavatko seurakunnan palvelut heidän toiveisiinsa. Rajasimme tutkimuksemme koskemaan inkerinsuomalaisia nuoria, koska juuri heidän kohdallaan sopeutumisongelmat ovat kärjistyneet. Tarkoituksenamme on antaa erityisesti Vuosaaren seurakunnalle ideoita siitä, kuinka he voisivat kehittää nuorisotyötä vastaamaan inkerinsuomalaisnuorten tarpeisiin. Tutkimus antaa myös laaja-alaista tietoa kaikille inkerinsuomalaisten parissa työskenteleville. Käsittelemme tutkimuksessamme muun muassa inkerinsuomalaisten historiaa, paluumuuttoon liittyviä seikkoja ja sukupolvien merkitystä sopeutumisprosessissa.

7 2 KÄSITTEIDEN MÄÄRITTELY Inkerinsuomalainen Inkerinsuomalaiset ovat entisen Neuvostoliiton alueen kansalaisia, joilla on suomalainen syntyperä, eli he ovat kansallisuudeltaan suomalaisia. Sana "inkerinsuomalainen" on suomalaisten näkökulmasta syntynyt ilmaus, jota inkerinsuomalaiset eivät joskus edes tunnista. (Takalo & Juote 1995, 11, 53.) Inkerinmaa Inkerinmaa tarkoittaa Pietarin kaupungin välittömään läheisyyteen sijoittuvaa aluetta, jonka rajana lännessä pidetään Narvajokea, idässä Laatokkaa ja Lavajokea. Pohjoisessa alue ulottuu Suomenlahdelle ja Rajajoelle sekä vuonna 1920 solmitun Tarton rauhan rajaan saakka. Etelässä Inkerinmaan katsotaan rajoittuvan Ruotsi-Suomen ja Venäjän vuonna 1617 Stolbovassa sopimaan rajalinjaan. Alueellisessa määrittelyssä keskeisenä lähtökohtana pidetään sitä, että alueella on asunut suomensukuista väestöä. (Takalo & Juote 1995, 7.) Paluumuuttaja Paluumuuttaja on ulkomailla elänyt, alkuperäiseen lähtömaahansa vapaaehtoisesti takaisin muuttava henkilö ja hänen perheensä. Paluu tapahtuu taloudellisten, sosiaalisten tai henkilökohtaisten syiden tähden. Paluumuuttajia ovat myös ne, joiden esi-isät ovat muuttaneet Suomesta useampia sukupolvia sitten, esimerkiksi inkerinsuomalaiset. (Kirkon ulkoasiain osasto 1996, 72-73.)

8 Maahanmuuttaja Maahanmuuttaja on ulkomaalainen, joka muuttaa Suomeen tarkoituksenaan asettua maahan pidempiaikaisesti. Maahanmuuttaja voi olla paluumuuttaja, pakolainen, turvapaikanhakija tai siirtolainen. (Kirkon ulkoasiain osasto 1996, 72.) Kansalaisuus Kansalaisuus tarkoittaa jonkin maan kansalaisena olemista. Kansalaisuus saadaan syntymän tai hakemuksen kautta. Hakemuksesta kansalaisuutta voidaan vaihtaa esimerkiksi maahanmuuton yhteydessä. (Kirkon ulkoasiain osasto 1996, 71.) Kansallisuus Kansallisuus tarkoittaa johonkin kansaan kuulumista. Kansallisuuden voi saada vain syntymän kautta. Henkilö kuuluu tällöin johonkin etniseen ryhmään. (Kirkon ulkoasiain osasto 1996, 71.) Siirtolainen Siirtolainen on henkilö, joka muuttaa pysyvän asumisen tarkoituksessa toiseen maahan hankkiakseen siellä toimeentulonsa. Siirtolaisia on sekä maahan- että maastamuuttajissa. (Kirkon ulkoasiain osasto 1996, 72.) Etnisyys Etnisyydellä tai etniseen ryhmään kuulumisella tarkoitetaan ryhmää, jonka tunnuspiirteet täyttävät yleensä jonkin seuraavista tunnusmerkeistä: Yhteinen alkuperä, asuinalue, kulttuuriset tekijät tai yhteiset sosiaaliset normit, kieli, nimistö tai ulkoiset

9 tunnusmerkit, samankaltaiset fyysiset tunnusmerkit tai uskonto. Etnisyys perustuu usein eri tekijöiden yhteisvaikutukseen. Keskeistä etnisyydelle on samaistuminen kyseessä olevaan ryhmään. (Kirkon ulkoasiain osasto 1996, 74.) Kulttuurishokki Kulttuurishokilla viitataan niihin psyykkisiin reaktioihin, joita moni tuntee kokevansa joutuessaan vieraaseen kulttuuriin. Tällaisia reaktioita ovat stressi, oman sosiaalisen pohjarakenteen menetyksen tunteet, vieraan kulttuurin torjunta, omaa roolia, arvoja ja identiteettiä koskeva hämmennys sekä yllättymisen, ahdistuksen ja tyrmistyksen tunteet. (Hurme 1997, 17-18.) Akkulturaatio Akkulturaatiolla tarkoitetaan kulttuuriin sopeutumista. Nykyisen käsityksen mukaan akkulturaatio tapahtuu pääosin assimilaation tai integraation kautta. (Kirkon ulkoasiain osasto 1996, 74.) Integraatio Integraatiolla tai integraatiopolitiikalla tarkoitetaan maahanmuuttajien sopeutumista valtakulttuuriin oman kulttuurinsa ja kielensä säilyttäen, mutta myös valtaväestön kieleen ja kulttuuriin perehtyen. Integraation toinen oleellinen osa on valtaväestön sopeutuminen maahanmuuttajiin ja heidän kulttuuriinsa (Kirkon ulkoasiain osasto 1996, 74.)

10 Assimilaatio Assimilaatio tai assimilaatiopolitiikka tarkoittaa maahanmuuttajista puhuttaessa vähemmistöjen sulauttamista valtakulttuuriin kielellisesti ja kulttuurisesti. Kyseessä on samanlaistuminen valtakulttuuriin. (Kirkon ulkoasiain osasto 1996, 74.) Marginalisaatio Tilanne, jossa vähemmistöön kuuluvat menettävät kulttuurisen ja psykologisen kontaktin omaan perinteiseen kulttuuriinsa saamatta otetta valtakulttuurista. Tämä aiheuttaa yhteiskunnasta vieraantumisen ja oman identiteetin kadottamisen. (Kirkon ulkoasiain osasto 1996, 75.) Separaatio Valtakulttuurista eristäytyminen eli tilanne, jossa maahanmuuttaja haluaa säilyttää oman kulttuurinsa ja samalla välttää yhteyttä valtakulttuuriin (Alitolppa-Niitamo 1994, 33). Enkulturaatio Yksilössä tapahtuva oman kulttuurin asteittainen omaksuminen (Nykysuomen laitos 1981, 101). Diffuusio Prosessi, jossa kulttuuripiirteet siirtyvät ryhmältä toiselle (Nurmi, Rekiaho & Rekiaho 1992, 39).

11 K-ohjelma Kirkon kasvatustoiminnan kokonaisohjelma, joka laadittiin 1980-luvun alussa. Muodostaa perustan kasvatustoiminnan toteuttamiselle eri ikäryhmille. (Pursiainen 1997, 118.)

12 3 INKERINSUOMALAISET 3.1 Inkerinmaan historia Suomalainen Inkerinmaa syntyi 1600-luvun suurvaltapolitiikan tuloksena. Ruotsi, Puola ja Venäjä taistelivat Itämeren itäisten alueiden omistuksesta. Ruotsi voitti taistelut ja vuonna 1617 solmitussa Stolbovan rauhassa valtakuntaan liitettiin Karjalan kannakselta Narvajoelle ulottuva alue, josta muodostettiin Inkerinmaan maakunta. Ruotsin etujen mukaista oli asuttaa seutu siirtoväellä, josta pääosa tuli Suomen Savosta ja Karjalasta. (Muukkonen 1995, 7) Inkerin väestöstä 90% oli suomensukuisia 1600- luvun lopussa.. Heistä noin kolme neljäsosaa oli siirtynyt vanhan rajan yli Suomesta ja juuri heitä ja heidän jälkeläisiään kutsutaan nykyään inkerinsuomalaisiksi. (Takalo & Juote 1995, 16.) Suuren Pohjansodan alettua venäläiset miehittivät Inkerinmaan vuonna 1704. Suomalaisten asuttama Inkerinmaa sai uuden hallitsijan ja alue liitettiin virallisesti takaisin Venäjään vuonna 1721. (Takalo & Juote 1995, 16). Pietari Suuren päätöksellä rakennettiin hänen nimikkokaupunkinsa Nevajoen suulle keskelle Inkerinmaata. Uusi pääkaupunki houkutteli alueelle venäläistä väestöä ja inkeriläisistä tuli Pietarin laajetessa vähemmistö omalla maallaan. (Muukkonen 1995, 7-8.) Inkeriläiset joutuivat kokemaan maaorjuuden, joka sitoi heidät raskaaseen työvelvollisuuteen. Maa jaettiin ylimyksille ja sisämaasta kuljetettiin Inkerinmaalle valtava määrä venäläisiä maaorjia. Hallitus halusi pitää suomalaiset erillään venäläisistä ja inkerinsuomalaisten onneksi määräsi heidät työskentelemään omilla alueillaan. (Takalo & Juote 1995, 16). Elinolojen kohenemisen myötä 1800-luvulla monet inkerinsuomalaiset kiinnostuivat juuristaan. Erityisen tärkeäksi inkerinsuomalaiset kokivat suomenkielen ja kulttuurin vahvistamisen kotiseudullaan. Inkerinsuomalaisten venäläistyminen oli yllättävän vähäistä, vaikka alueelle oli muuttanut runsaasti venäläisväestöä. Seka-avioliitot toista etnistä ryhmää edustavan kanssa olivat harvinaisia, mutta ennen kaikkea evankelisluterilainen uskonto eristi varsin tehokkaasti inkerinsuomalaiset ortodoksisista venäläisistä. (Takalo & Juote 1995, 16.)

13 3.1.1 Kansallisesta heräämisestä pakkosiirtoihin Tsaarin vallan kukistuttua 1917 Inkerinmaalla elettiin kansallisen heräämisen aikaa. Suomenkielinen opetus otettiin käyttöön ja seurakuntaelämä oli järjestyksessä. Helmikuun Vallankumouksen synnyttämä vapaa kausi muuttui kuitenkin nopeasti Lokakuun vallankumouksen luomassa uudessa tilanteessa. Yli kahden vuoden ajan Venäjällä riehui luokkasota. (Kuortti 1990, 12.) Lokakuun vallankumousta seuranneessa sisällissodassa inkeriläisiä taisteli valkoisen armeijan puolella. Erityisesti Pohjois- Inkeristä pakeni inkeriläisiä Suomeen, jossa heitä oleskeli 1920-luvun alussa n. 8 300. (Muukkonen 1995, 7-8.) Vuoden 1920 Tarton rauhansopimuksessa inkeriläisille myönnettiin kulttuuriautonomia, joka takasi ainakin periaatteessa inkeriläisille oikeuden suomenkielen käyttöön aluehallinnossa, oikeuslaitoksessa sekä kansanopetuksessa. Suomeen paenneet inkeriläiset luvattiin armahtaa, mutta osa heistä jäi kuitenkin pysyvästi Suomeen. Vielä 1920-luvun lopulla Inkerinmaalla oli noin 150 000 inkeriläistä. (Muukkonen 1995, 7-8.) Stalinin aloittaessa vuonna 1928 ns. toisen vallankumouksen alkoi venäläistämistoimenpiteet Inkerinmaalla. Kaikki Inkerin suomalaiset seurakunnat lakkautettiin 1930-luvulla ja siihen asti aktiivinen uskonnollinen elämä oman luterilaisen kirkon piirissä vaikeutui. (Muukkonen 1995, 8.) Opetuksessa korostui niin venäjän kieli kuin uskonnonvastaisuuskin ja suomalaisten koulujen opettajakuntaa venäläistettiin. Suomenkielinen opetus kiellettiin lopullisesti vuonna 1937. (Takalo & Juote 1995, 20.) Maatalouden pakkokollektivisoinnin, poliittisten puhdistusten ja kansallisuuteen kohdistuneen epäluulon vuoksi pakkosiirrettiin vuosien 1928-1938 välillä kymmeniä tuhansia inkeriläisiä Neuvosto-Karjalaan, Kuolaan, Siperiaan ja Keski-Aasiaan. Lisäksi noin 3 000 inkeriläistä pakeni Suomeen. Tuhannet inkeriläiset menettivät henkensä nälän, tautien ja teloitusten kautta.(muukkonen 1995, 8.)

14 3.1.2 Inkeriläinen siirtoväki Suomessa ja paluu Neuvostoliittoon Saksa aloitti hyökkäyksensä Neuvostoliittoon vuonna 1941 ja koko Länsi-Inkeri joutui saksalaisten haltuun. Saksa toivoi alueen tyhjentämistä ja miehitysalueelta siirrettiin Saksan ja Suomen välisellä sopimuksella noin 63 000 inkeriläistä Viron kautta Suomeen. Leningradin saartorenkaan sisäpuolelle jääneet noin 20 000 inkeriläistä kuljetettiin Neuvostoliiton sisäosiin, koska Suomi oli Neuvostoliiton kanssa sodassa ja myös inkerinsuomalaisia pidettiin epäluotettavina. Siten toinen maailmansota hajotti inkeriläiset lopullisesti asuinseuduiltaan. Rauhanehtojen mukaan 55 000 inkeriläistä palautettiin Suomesta Neuvostoliittoon, mutta lupauksista huolimatta he eivät saaneet asettua kotiseudulleen. Valtaosa inkeriläisistä kuljetettiin Neuvostoliiton sisäosiin, pääasiassa Uralille. Loppujen onnistui jäädä Suomeen tai paeta Ruotsiin, jonne siirtyi 1950-luvun loppuun mennessä yli 4 000 inkeriläistä. (Takalo & Juote 1995, 25). Inkeriläisten paluu karkotusalueiltaan Neuvostoliiton länsiosiin tapahtui vähitellen. Inkeriläisiä muutti mm. Viroon ja Neuvosto-Karjalaan. Paluu vanhalle Inkerinmaalle sallittiin vasta vuonna 1956, kolme vuotta Stalinin kuoleman jälkeen. Silloin kylät oli kuitenkin jo asutettu muulla väestöllä ja inkeriläiset muuttivat muukalaisiksi omalle kotiseudulleen. (Muukkonen 1995, 8-9.) 3.1.3 Hiljaiselosta oikeuksien palauttamiseen Monet vuosikymmenet inkerinsuomalaisuus eli hiljaiseloa, sillä kovien koettelemusten jälkeen useimmat ihmiset vaikenivat sukujuuristaan ja suomalaisuus jäi usein perheen sisäiseksi asiaksi. Karjalassa yhteydenpito inkerinsuomalaisten välillä oli runsainta. Heidän aktiivisuutensa suuntautui erityisesti epäviralliseen uskonnolliseen toimintaan. (Takalo & Juote 1995,26-27.) Inkeriläisten kansallinen herääminen alkoi 1980-luvun lopulla. Tällöin perustettiin esimerkiksi Inkeri-seuroja joiden tehtävänä oli muun muassa ajaa Neuvostoliiton inkeriläisten oikeuksia omaan kieleen ja kulttuuriin sekä väärin perustein tuomittujen historiallisten oikeuksien palauttamista eli rehabilitointia. (Muukkonen 1995, 8-9.)

15 Kesäkuussa 1993 Venäjän korkein neuvosto hyväksyi Venäjän suomalaisten rehabilitoinnin. Vaikka asetus ei vastaa inkeriläisjärjestöjen vaatimuksia, uskotaan sen edistävän inkeriläisten asemaa jatkossa. (Takalo & Juote 1995, 29.) 3.2 Luterilaisuus Inkerinmaalla 3.2.1 Luterilaisuuden historia Luterilaisuudella on Inkerinmaalla yhtä pitkät perinteet kuin suomalaisasutuksella yleensäkin. Ruotsin valta ja suomalaiset siirtolaiset toivat mukanaan luterilaisen uskon 1600-luvulla. Ensimmäinen varsinainen inkeriläisseurakunta perustettiin 1611. Varsinainen kirkollisen elämän kehitys alkoi vasta sotien tauottua 1600-luvun lopulla, jolloin uusia seurakuntia perustettiin ja kirkkoja rakennettiin. (Muukkonen 1995, 47.) Kirkolla oli merkittävä rooli Ruotsin vallan vahvistajana ja rauhanneuvotteluja seuranneina vuosina se pyrkikin aktiivisesti käännyttämään ortodoksista venäläistä väestöä luterilaisuuteen (Takalo & Juote 1995, 15). Inkerin jouduttua Venäjän haltuun 1721 Inkerinmaan suomalaisväestölle luvattiin oikeus omaan kieleen ja uskontoon, joten suomenkieliset koulut ja luterilainen kirkko säilyivät. Sotavuosina karkotetut papit saivat palata seurakuntiinsa ja vuoteen 1760 mennessä jokaisella seurakunnalla oli Inkerinmaalla oma pappi ja oma kirkko. (Muukkonen 1995, 47.) Vuonna 1832 muodostettiin Venäjän evankelis-luterilainen kirkko. Kirkkolaki vahvisti luterilaisten aseman ja suomenkielisen kansanopetuksen säilymisen. Kirkollinen elämä elpyi erityisesti sen jälkeen, kun maaorjuus lakkautettiin 1861. Suomalaiset olivat jääneet Inkerinmaalle kansalliseksi ja kielelliseksi vähemmistöksi. Kirkko ja sen antama kansansivistys vahvistivat osaltaan suomalaista identiteettiä. (Muukkonen 1995, 47-48.) Vuonna 1917 Tsaarin vallan kukistumisen myötä Inkerinmaan luterilaisten seurakuntien yhteydet Suomeen katkesivat. Suurin osa papeista joutui pakenemaan Suomeen ja useat seurakunnat jäivät ilman pappeja (Takalo & Juote1995, 40.) Vuonna 1921 saivat Inkerin

16 seurakunnat hiippakunnan aseman Venäjän luterilaisessa kirkossa. Rauhan palautumisen jälkeen pappeja ei ollut enää mahdollisuutta saada Suomesta ja papittomiin seurakuntiin nimitettiin niin sanottuja seurakunnanhoitajia. (Muukkonen 1995, 48). Vuonna 1921 Neuvostoliitossa alkaneella uuden talouspolitiikan kaudella vähemmistökansalaisuuksien oikeuksiin suhtauduttiin muutamien vuosien ajan varsin myönteisesti. Luterilaisten oli sopeuduttava Neuvostoliiton asettamiin rajoihin, mutta seurakuntaelämä suomalaiskylissä sai jatkua lähes normaalina. (Takalo & Joute1995, 40.) Vuonna 1928 Stalinin aloittaessa niin sanotun toisen vallankumouksen, luterilaisen kirkon toiminta vaikeutui jälleen nopeasti. Seurakunnan työntekijöitä tarkkailtiin ja kokoontumisiin vaadittiin viranomaisten lupa. Vuonna 1929 tiukentuneiden määräysten mukaan papit ja seurakunnanhoitajat saivat toimia ainoastaan omalla asuinpaikkakunnallaan ja useimmat seurakunnat jäivät vaille virallista hoitajaa. (Muukkonen 1995, 48-49.) Uskonnonopetus kouluissa kiellettiin, kirkkoja suljettiin ja uskonnollisten juhlapäivien vietto lopetettiin (Takalo & Juote1995, 40). Lähes kaikki Inkerinmaan seurakuntien papit ja seurakunnanhoitajat vangittiin 1930- luvun kuluessa. Suomalaisille luvattu kulttuuriautonomia lakkautettiin 1936 ja ihmiset joutuivat vuosien ajan peittämään kansallisuutensa, kielensä ja kulttuurilliset perinteensä. Ainaisesta pidätysuhkasta huolimatta kaikki eivät suostuneet luopumaan uskonnostaan, vaan jatkoivat salaisesti erilaisten hartaushetkien ja kokousten pitämistä yksityiskodeissa. Luterilaisuus on aina ollut niin oleellinen osa inkerinsuomalaisuutta, että myös muualle Neuvostoliittoon karkotetut pyrkivät harjoittamaan uskontoaan. Rangaistukset olivat ankaria, mikäli tieto tilaisuuksista sattui kulkeutumaan neuvostoviranomaisille. Vuoteen 1937 mennessä kaikkien Inkerinmaan luterilaisten seurakuntien toiminta lopetettiin ja kirkkorakennukset hävitettiin tai otettiin muuhun käyttöön. Käytännössä Inkerin kirkko lakkasi olemasta, vaikkei sitä laillisesti lakkautettukaan. (Takalo & Juote1995, 40-41.) Stalinin kuoleman jälkeen vain yksi pappi ja yksi seurakunnanhoitaja palasivat Inkerinmaalle karkotuksesta. Molemmat asettuivat Petroskoihin ja tekivät matkoja Leningradin alueella palvellakseen seurakunnan tarpeita. Työntekijöiden puutteessa

17 myös maallikot suorittivat kasteita ja hauraansiunaamisia. (Muukkonen 1995, 49.) Karjalassa asuneet inkerinsuomalaiset aloittivat luterilaisen seurakunnan uudelleen perustamisyritykset 1950-luvun lopulla. Lupaa ei saatu, koska Neuvostoliiton uskontoviranomaisten mukaan siihen ei ollut tarvetta. (Takalo & Juote1995, 41.) Hartauskokouksia pidettiin yhä luvatta yksityiskodeissa ja hautausmailla. Viroon siirtyneiden inkeriläisten tilanne oli parempi. Virolaisseurakunnissa toimi inkerinsuomalaisia ryhmiä ja suomalaisia jumalanpalveluksia järjestettiin useilla paikkakunnilla. (Muukkonen 1995, 49.) Viimein vuonna 1970 ensimmäinen suomalainen seurakunta sai toimiluvan Petroskoissa, Karjalassa. Edessä oli kuitenkin vielä monia vaiheita, ennen kuin seurakunnan käyttöön saatiin jonkinlainen kirkkorakennus. Toinen luterilainen seurakunta pääsi aloittamaan toimintansa Pushkinissa, Inkerinmaalla 1977. Petroskoin ja Pushkinin seurakunta liitettiin Viron kirkon yhteyteen ja niiden kirkkoherroina toimivat virolaispapit Virosta käsin (Muukkonen 1995, 49). Laajempi uskonnollinen toiminta mahdollistui kuitenkin vasta 1980-luvulla alkaneiden poliittisten uudistusten myötä. (Takalo & Juote 1995, 41-42.) Avoimuuden aika, joka alkoi 1980-luvun lopulla, toi kansallisuuskysymykset esille eri puolilla Neuvostoliittoa. Myös inkerinsuomalaiset alkoivat ajaa omaa asiaansa. Inkerin Liitot perustettiin Neuvosto-Karjalaan, Leningradiin ja Viroon. Vuodesta 1988 lähtien helpottunut uskontopoliittinen tilanne mahdollisti uusien luterilaisten seurakuntien perustamisen ja niitä alkoikin syntyä nopeaan tahtiin. (Takalo & Juote 1995, 42.) Etenkin nuoremman polven parissa eli voimakkaana ajatus itsenäisen Inkerin kirkon perustamisesta (Muukkonen 1995, 50). 3.2.2 Luterilaisuuden nykytilanne Inkerin kirkko itsenäistyi Viron kirkon yhteydestä vuoden 1992 alussa. Keväällä 1994 seurakuntia oli 32. Seurakuntien jäsenmääräksi arvioidaan noin 15 000 jäsentä. Kristillisen opetuksen tarve on suuri. Rippikouluja pidetään sekä nuorille että aikuisille. Lapsityöllä on vahva asema. Kirkolla on kaksi virallista kieltä, suomi ja venäjä.

18 Neuvostoaikana suomenkieli säilyi juuri kirkon suojissa kielen määrätietoisesta syrjinnästä huolimatta. Vanhempi polvi suhtautuu venäjänkieleen epäluuloisesti, mutta nuoremman polven äidinkieli on jo venäjä. Lisäksi seka-avioliitot häivyttävät vähitellen kansallisuuksien rajoja. (Hassinen 1997, 232-235.) Kaksikielisyydestä on hyötyä, koska se auttaa kirkkoa ylittämään kansalliset rajat. Lähitulevaisuuden haasteena on yhdistää Inkerin evankelis-luterilaisesta kirkosta hengellinen yhteisö, joka ei ahtaasti samaistu inkerinsuomalaisen kansanliikkeen kanssa. (Muukkonen 1995, 50.) Venäjällä toimii saksalaistaustainen ja suomalaistaustainen kirkko, joilla on keskuspaikka Pietarissa vain muutaman sadan metrin päässä toisistaan. Myös Venäjän saksalaiset ovat kielellisesti venäläistyneet. Venäjän kieli yhdistää siten myös Venäjän kahta suurinta luterilaisten ryhmää toisiinsa. Olisikin jo luterilaisen todistuksen kannalta uskottavampaa, jos Venäjällä olisi vain yksi luterilainen kirkko. (Hassinen 1997, 232-235.) 3.3 Paluumuutto Inkerinsuomalaisten ensimmäisen muuttoaallon Suomeen synnytti presidentti Mauno Koiviston huhtikuussa 1990 televisiossa lausuma ajatus, jonka mukaan Suomeen tulevia inkerinsuomalaisia voitaisiin pitää syntyperänsä vuoksi paluumuuttajina. Inkerinsuomalaisten muuttoa Suomeen oli tapahtunut jo ennen presidentti Koiviston lausuntoa, mutta vasta tämän lausunnon jälkeen aloitettiin inkerinsuomalaisten paluumuuttajien vastaanoton valmistelu viranomaistyönä. Huolimatta siitä, että paluumuuttaja käsitteenä oli vieras niin ulkomaalaislaille kuin -asetuksellekin, saivat entisen Neuvostoliiton alueella sijaitsevat Suomen edustustot ohjeet, joiden mukaan niin sanotun inkeriläisstatuksen omaavilta viisumin hakijoilta ei enää edellytetty suomalaisen esittämää kutsua. Statukseen kuului myös rajoitukseton työ- ja oleskelulupa. (Aarrevaara 1993, 9-10; Inkerinsuomalaisten paluumuutto 1996, 5.) Konkreettisimmin ensimmäisten inkerinsuomalaisten paluumuuttoa edistivät suomalaisten työnantajien pyrkimykset saada lisää työvoimaa. Suomalaisyritykset värväsivät mm. Viron Inkeriliiton kautta inkerinsuomalaisia Suomeen töihin. (Leskinen 1992, 30.)

19 Suomeen nähden hyvän maantieteellisen sijaintinsa puolesta Virosta tulleilla paluumuuttajilla oli suomenkielen taito ja suomalaisen yhteiskunnan tuntemus, mikä osaltaan helpotti Suomeen muuttoa. (Leskinen 1992, 30.) Tästä johtuen suurin osa samana vuonna Suomeen saapuneista inkerinsuomalaisista oli Virosta. Toinen suurempi muuttoaalto saavutti Suomen seuraavana vuonna ja tällöin mukana oli yhä enemmän Venäjältä saapuneita inkerinsuomalaisia. Tämän muuttoaallon aikana inkeriläisstatuksen omaavia viisumeja myönnettiin jo noin 5000. Inkerinsuomalaisten näinkin laajaa paluumuuttoa edisti varmastikin työvoimapula, joka koetteli 1990- luvun alun Helsinkiä. Sen nähtiin luovan mahdollisuuksia inkerinsuomalaisille asettua varsinkin pääkaupunkiseudulle. (Aarrevaara 1993, 9-10.) Inkerinsuomalaisten paluumuuton alkaessa 1990-luvun alussa oli inkerinsuomalaisstatuksen saadakseen hakijan oltava joko itse tai toisen vanhemmista tai yhden neljästä isovanhemmasta alkuperäiseltä kansalaisuudeltaan suomalainen. Sittemmin lakia on tiukennettu. Maahanmuutto- ja pakolaispoliittinen toimikunta esitti 30.1.1996 luovutetussa osamietinnössään, että hakija on syntyperäiseltä kansalaisuudeltaan suomalainen, mikäli hän itse, toinen vanhemmista tai ainakin kaksi hänen isovanhemmistaan on tai on ollut merkittynä asiakirjaan kansallisuudeltaan suomalaiseksi. Mikäli hakija ei tätä asiakirjoilla pysty osoittamaan, mutta hänellä on muu yhteenkuuluvuutta osoittava side Suomeen, suomalaisuuteen ja suomen- taikka ruotsin kieleen voidaan hänelle oleskelulupa myöntää. Tällaisena siteenä pidetään muun muassa välirauhasopimuksen jälkeen entiseen Neuvostoliittoon palautettujen henkilöiden, muiden kuin inkerinsuomalaisten, Suomessa oloaikaa. (Inkerinsuomalaisten paluumuutto 1996, yhteenveto.) Edellytyksenä oleskeluluvan myöntämiselle on hakijan ilmaisema tahto muuttaa Suomeen vakinaisesti asumaan sekä se, että hakija osallistuu lähtömaassa Suomen viranomaisten järjestämään tai hyväksymään maahanmuuttovalmennukseen. Mikäli hakijalla on perusteltu syy, kuten korkea ikä tai esimerkiksi pitkä etäisyys paikkakunnalta, jonka johdosta osallistuminen muuttovalmennukseen ei ole mahdollista, ei hänen tarvitse siihen osallistua. (Inkerinsuomalaisten paluumuutto 1996, yhteenveto.) Oleskeluluvan myöntämistä ollaan tuntuvasti kiristämässä, mikäli

20 sisäministeri Kari Häkämiehen ehdotus ulkomaalaislain muuttamiseksi menee eduskunnassa läpi. Asiaan perehtyneen ministerityöryhmän valmistelemassa lakiehdotuksessa esitetään, että inkerinsuomalaisten olisi hallittava suomenkieli ennen kuin paluumuuttolupa voidaan heille myöntää. Sisäministeri Kari Häkämies sanoo Helsingin Sanomien haastattelussa keväällä 1999, että inkerinsuomalaisten tarkempi seulonta johtuu kahdesta seikasta. Ensimmäinen on huumeiden käyttö ja huumekauppa ja niistä johtuva rikollisuus. Toiseksi Suomeen tulee inkerinsuomalaisstatuksella ihmisiä, joilla ei käytännössä minkäänlaisia siteitä Suomeen eikä suomenkieleen. (Niiles 1999, 6.) Lakiehdotus esitetään eduskunnassa syysistuntokaudella 2000 (Sisäministeriön ulkomaalaisosaston työntekijä, puhelinkeskustelu 3.4.2000). 3.3.1 Muuttosyyt Venäjältä ja Virosta Tärkeimmät Suomeen muuton syyt sekä Venäjältä että Virosta liittyvät huoleen taloudellisesta toimeentulosta ja lasten tulevaisuudesta (Kyntäjä 1997, 133). Maastamuuttajien joukossa on ollut eniten parhaassa työiässä olevia 25-44-vuotiaita ja myös lapsia, mikä kertoo nuorten perheiden maastamuutosta. (Kyntäjä 1998, 5; Kyntäjä 1999, 8.) Yleinen syy on myös kasvavan rikollisuuden ja yhteiskunnan yleisen turvattomuuden pelko. Psykologiset syyt jättää kotimaa liittyvät ihmisten huomista koskevaan epävarmuuteen ja tunteeseen, että oma elämä ei ole enää hallittavissa. Taloudellisen ahdingon tuntomerkit näkyvät kurjissa asunto-oloissa, pienissä palkoissa ja aivan liian pienissä eläkkeissä sekä työttömyyden uhassa. Lisäksi yksi erittäin vakuuttava syy paluumuuttoon on vanhempien pelko poikiensa joutumisesta Venäjän armeijaan. (Kyntäjä 1997, 133; Kyntäjä 1998, 40.) Lopullisen muuttosysäyksen antaa usein lisäksi jokin käytännön seikka, esimerkiksi avioero, perheenjäsenen sairaus, vierailu Suomessa tai halu tulla jo aikaisemmin maahan muuttaneiden sukulaisten luo. (Takalo & Juote 1995, 60). Suomeen muuton odotetaan ratkaisevan olemassa olevat ongelmat ja tarjoavan paremman elämän. Ennakko-odotukset siitä, mitä elämä Suomessa tulee olemaan ja minkälainen maa Suomi on, saattavat usein olla hyvin epämääräisiä ja yksilöimättömiä. Arviot ovat yleensä hyvin myönteisiä. Usein inkerinsuomalaisilla ei kuitenkaan ole

21 ennen maahanmuuttoa kovin selkeää kuvaa suomalaisesta yhteiskunnasta eikä siitä, miten asioita täällä hoidetaan. (Takalo & Juote 1995, 60). Kyntäjän (1998) haastattelututkimuksen perusteella Viron inkerinsuomalaisten Suomeen muuton syitä ovat Suomen parempi elintaso ja parempi elämä yleensä, lasten mahdollisuudet saada hyvä koulutus ja hyvä elämä sekä mahdollisuus nähdä maailmaa. (Kyntäjä 1998, 40). Leskisen (1992) tekemän tutkimuksen mukaan virolaisten tärkein muuttoon motivoiva tekijä on hyvät palkat (Leskinen 1992, 46). Venäjän inkerinsuomalaisten paluumuuttohalukkuus ei ole vähentynyt. Venäjän vaikean taloudelliset tilanteen ja sosiaalisen turvattomuuden takia tässä vaiheessa on vaikeaa uskoa sen lähiaikoina vähentyvänkään. (Kyntäjä 1999, 8.) Maastamuutto Virosta on viime vuosina heikentynyt, vaikka nettomuutto on edelleen negatiivinen. Kun Virosta vuonna 1993 muutti pois noin 16 000 ihmistä, vuonna 1995 muuttajia oli enää runsaat 9 000. Muuttovirran vähentyminen johtuu Viron nopeasta talouskasvusta ja elintason ja hyvinvoinnin noususta ja tulevaisuudessa häämöttävästä EU:n jäsenyydestä. (Kyntäjä 1998, 5.) 3.3.2 Jonotusjärjestelmät Virossa ja Venäjällä Virosta Suomeen paluumuuttajiksi haluavat inkerinsuomalaiset ohjataan ilmoittautumaan kirjeitse Viron Inkerinsuomalaisten Liittoon Tarttoon. Venäjällä ilmoittautuminen tapahtuu Inkerin Liiton Pietarin osastossa. Hakijat kummastakin maasta kirjataan ilmoittautumisjärjestyksessä jonoon tietokoneelle ja tästä tiedostosta Suomen konsulaatilla on käytössään kaksoiskappaleet. Tiedostoon merkitään hakijoiden henkilötiedot, passin laatu, ammatti, koulutus, perhesuhteet ja tiedot suomalaisuutta osoittavista asiakirjoista. Konsulaatti kutsuu hakijan ulkomaalaisviraston tekemään maahanmuuttohaastatteluun ilmoittautumisjärjestyksessä jonosta. Virosta saapuvan inkerinsuomalaisen kohdalla Suurlähetystön työvoimahallinnon edustaja selvittää hakijan sijoituskunnan Suomessa, jonka jälkeen Suurlähetystö merkitsee luvat paluumuuttoon hakijan passiin. Venäjällä konsulaatti myöntää inkerinsuomalaiselle hakijalle oleskeluluvan ulkomaalaisviraston lausunnon perusteella. (Inkerinsuomalaisten paluumuutto 1996, 8-9.)

22 Jonon ohitusta anotaan päivittäin, sillä suuri osa muuttohalukkaista elää huonoissa olosuhteissa. Jonon voi ohittaa vain äärimmäisillä humanitäärisillä perusteilla, joita ovat muun muassa työttömyys, asuntovaikeudet, sukulaissuhteet Suomeen ja sairaudet. Riittävinä perusteina on pidetty myös muun muassa sodan jaloista paennutta inkerinsuomalaista vanhusta tai menehtymisen vaarassa olevaa lasta, joka on tarvinnut nopeasti hoitoa. On myös olemassa ryhmiä, joiden ei tarvitse ilmoittautua jonoon. Mikäli hakee perheenyhdistämistä tai kyseessä on vuosien 1939-1945 sodissa vapaaehtoisena palvellut henkilö tai Venäjällä asuva entinen Suomen kansalainen tai heidän jälkeläisensä, voi oleskelulupaa hakea edustustosta suoraan ilman jonotusta. Henkilöille, joilla on työpaikka Suomessa voidaan työlupa myöntää ilman työvoimapoliittista harkintaa. Näille henkilöille myönnetään määräaikaista työntekoa varten oleskelu- ja työlupa normaalimenettelyn mukaan. (Inkerinsuomalaisten paluumuutto 1996, 9-10.) 3.3.3 Muuttovalmennus ja vastaanottomenettely Eri kuntien palvelumallit poikkeavat toisistaan. Helsingissä inkerinsuomalaisten paluumuuttajien ensivastaanotto hoidetaan Helsingissä sosiaalitoimen yhteydessä. Ensivastaanotosta ja neuvonnasta huolehtii Helsingin ulkomaalaisyksikkö. (Pitkänen & Tomperi 1997, 49-50.) Paluumuuttajat ovat ulkomaalaisyksikön palveluiden piirissä 1/2-2 vuotta maahantulosta. Monet paluumuuttajat kuitenkin siirtyvät normaalipalvelujen käyttäjiksi heti alkuvalmennuksen ja opastuksen jälkeen. (Selvitys pakolaisten ja paluumuuttajien vastaanotosta eräissä kunnissa 1997, 7.) Ensivastaanoton tehtävänä on huolehtia paluumuuttajien toimeentulon turvaamisesta ja muuttovaiheen opastuksesta sekä auttaa päivähoidon ja koulun aloittamisessa, työvoimapalveluiden piiriin pääsemisessä sekä Kansaneläkelaitoksen ja muiden etuuksien hakemisen vireillepanossa. (Pitkänen & Tomperi 1997, 49-50.) Jonotusaikaisesta paluumuuttoneuvonnasta lähtöalueella huolehtii työministeriö. Yhdessä opetushallituksen kanssa työministeriö järjestää kolmen kuukauden pituisia

23 paluumuuttajien valmennuskursseja, jotka sisältävät suomenkielen opetusta ja suomalaista yhteiskuntaa koskevaa tietoutta. Kurssiaikana myös jaetaan tietoutta Suomen eri kuntien olosuhteista, osittain kuntien edustajien toimesta, sekä hoidetaan yhteyksiä tulevaan vastaanottokuntaan. Tavoitteena on, että vähintään yksi paluumuuttoa suunnittelevan perheen edustaja osallistuu kurssille. (Inkerinsuomalaisten paluumuutto 1996, 9.) Myönteisen päätöksen jälkeen paluumuuttajalla on oikeus valita asuinkuntansa. Asuntohakemukset täytetään konsulaatissa ja ne lähetetään kyseessä olevan paikkakunnan sosiaalitoimistoon. Virossa oleskelu- ja työlupaa ei anneta passiin ennen kuin asunto on löytynyt Suomesta ja muuttopäivä on sovittu vastaanottavan kunnan kanssa. Puolet paluumuuttajista muuttaa pääkaupunkiseudulle, tosin tiedottaminen pääkaupunkiseudun ulkopuolisista muuttomahdollisuuksista on tasoittanut muuttoa muualle Suomeen. Helsingissä vuonna 1996 asui 7000 inkerinsuomalaista. (Inkerinsuomalaisten paluumuutto 1996, 9-10.) 3.4 Sopeutuminen Suomeen 3.4.1 Sukupolvien merkitys Inkerinsuomalaiset paluumuuttajat ovat taustaltaan hyvin erilaisia sen mukaan, mitä sukupolvea he edustavat ja millaisessa ympäristössä he ovat kasvaneet ja asuneet. Suomenkielen taito ja luterilaisuuden merkitys vaihtelevat hyvin paljon eri sukupolvissa. Inkerinsuomalaisten joukossa voidaan karkeasti erottaa kolme sukupolvea, joiden sisällä erityisesti kielellinen ja kulttuurillinen identiteetti aiheuttavat vaihtelua. (Kyntäjä 1998, 34; Takalo & Juote 1995, 45.) Ensimmäinen sukupolvi. Ensimmäinen sukupolvi on syntynyt 1930-luvulla perinteisellä historiallisella Inkerinmaalla. He ovat eläneet perinteisessä suomalaisessa kyläkulttuurissa ja käyneet suomalaista koulua. Äidinkielenä tällä ryhmällä on ollut suomi, ja venäjän kielen he ovat yleensä oppineet vasta myöhemmin pakon edessä. Tämän sukupolven suomalaisilla on aina ollut selkeä suomalainen identiteetti ja he ovat

24 myös enimmäkseen säilyttäneet sujuvan suomenkielen ja luterilaisen uskon. Tämän sukupolven ihmisillä on yhteinen kärsimyshistoria, johon kuuluu Inkerinmaan menetys, oman kodin ja omaisuuden menetys, sodan aikana Suomessa vietetty aika ja palautukset Neuvostoliittoon, karkotukset ja vankileirit, elämä hajaannuksessa, alituinen pelko läheistensä ja oman henkensä puolesta. Ankara venäläistämispolitiikka ja pelko joutua uudestaan "mustalle listalle" vaikuttivat toisinaan tämän sukupolven lasten vanhempien käyttäytymiseen jopa niin, että suomen kielen käyttö kotona useinkin lakkautettiin kokonaan. Osa vanhemmista säilytti kuitenkin suomalaisen identiteetin jopa karkotusalueilla. (Kyntäjä 1998, 34-35; Kyntäjä 1999, 5.) Toinen sukupolvi. Toinen sukupolvi on syntynyt yleensä karkotusalueilla Keski- Venäjällä, Siperiassa tai Keski-Aasiassa. He ovat tällä hetkellä keski-ikäisiä ja syntyneet yleensä inkerinsuomalaisista vanhemmista, mutta myös seka-avioliitoista. Tämä sukupolvi on kasvanut poliittisesti ankeana aikana pelon ja yleisen ahdistuksen ilmapiirissä Stalinin valtakaudella. Suurella osalla tämän sukupolven inkerinsuomalaisista on lapsuuden muistoja sodan ajan väestönsiirroista Suomeen ja sodan jälkeisestä palauttamisesta Neuvostoliittoon, joka tarkoitti karkotusmatkaa enimmäkseen Siperiaan. Osalla tästä ryhmästä on traumaattisia kokemuksia lapsuudestaan. He ovat muuttaneet vanhempiensa kanssa sodan jälkeen joko Venäjälle tai Viroon, ja heidät voidaankin karkeasti jakaa venäjänkielisiin ja vironkielisiin. (Kyntäjä 1999, 5-6; Kyntäjä 1998, 35-36.) Koska vanhemmat olivat joutuneet kärsimään Virossa suomalaisuudestaan ja suomen kielestä, laittoivat he lapsensa usein virolaisen koulun sijasta venäläiseen. (Seppälä 1996, 37). Suuri osa tästä sukupolvesta on viettänyt kaksoiselämää, johon kuului, että kotona puhuttiin suomea, luettiin mahdollisuuksien mukaan suomalaista kirjallisuutta ja noudatettiin kristillisiä elämäntapoja. Koulussa lapset joutuivat kuitenkin olemaan valtakulttuurin ehdoilla, joten viron tai venäjän kielestä tuli pikkuhiljaa ensimmäinen kieli, ja suomen kieli jäi toiseksi. (Kyntäjä 1999, 5.) Koulunkäynnin aloittaminen ja uuden kielen oppiminen samanaikaisesti oli monille vaikeaa. Niinpä opettajat kehottivat vanhempia puhumaan kotona suomen sijasta venäjää. Koulujärjestelmä pyrki myös järjestelmällisemmin edesauttamaan venäjänkielen ensisijaisuutta koko valtakunnan alueella. Sen varsinaisena tehtävänä oli kuitenkin ateistisen kasvatuksen toteuttaminen,

25 jossa sitä auttoi mm. pioneerijärjestö. Tällaiset ristipaineet aiheuttivat nuorissa usein häpeää ja hämmennystä oman taustan erilaisuuden takia. Kaikille näille nuorille, myös niille, jotka eivät sisäistäneet kommunistista ideologiaa, oli kuitenkin yhteistä tietoisuus siitä, että ollaan jotenkin poikkeavia valtaväestöstä. (Seppälä 1996, 37; Kyntäjä 1998, 35.) Virossa suomen kieli säilyi paremmin kuin Neuvostoliiton venäjänkielisillä alueilla. Virolaisia pidettiin enemmän sukulaisina ja viroa sukulaiskielenä. Vironkielisellä alueella sukulaisuuden lisäksi suomenkielisyyttä tukivat mm. Pohjois-Virossa näkyvät suomalaiset tv-ohjelmat. (Seppälä 1996, 41.) Tässä sukupolvessa on pieni ryhmä, jolle on ominaista lähes kolmikielisyys; lapsuudenkodissa on opittu suomen kieli, karkotusalueilla venäjää ja Viroon muuton jälkeen viron kieli. Toisen sukupolven suomalaisuus on aika pinnallista ja suomen kielen ja kulttuurin tuntemus vähäistä. Työttömyys, huono kielitaito ja epävarmuus omasta identiteetistä tekevät sopeutumisen Suomessa hyvin vaikeaksi. (Kyntäjä 1998, 35-36.) Kolmas sukupolvi. Kolmannen sukupolven edustajat ovat syntyneet 1950-luvulla. Tämä sukupolvi on kasvanut pääsääntöisesti perheissä, joissa molemmat vanhemmat ovat olleet joko virolaistuneita tai venäläistyneitä tai sitten yksi vanhempi on ollut suomalaista syntyperää ja toinen joko venäläinen tai virolainen. Heidän kosketuksensa suomalaisuuteen ja Inkerinmaan historiaan on ollut lähes olematonta. Yleensä ainoa kosketus suomalaiseen syntyperään on muisto lapsuudesta, jolloin mummo on joskus puhunut suomea. Heidän käsityksensä Suomesta ja Inkerinmaasta on kuitenkin epämääräinen ja vailla henkilökohtaista identifiointia ja sitoutumista. Viron vironkielisessä ympäristössä kasvaneet kokevat itsensä virolaisiksi ja venäläisessä ympäristössä varttuneet pitävät itseään venäläisinä. Heidän sopeutumisensa Suomeen on käytännössä venäläisten ja virolaisten maahanmuuttajien sopeutumista. (Kyntäjä 1998, 36; Kyntäjä 1999, 7.) 3.4.2 Inkerinsuomalaisten identiteetti Etnisellä identiteetillä tarkoitetaan yksilön samastumista tiettyyn kansaan/etniseen ryhmään (Liebkind 1994, 24). Etninen identiteetti on osa yksilön sosiaalista identiteettiä,

26 joka muodostuu lukuisista identiteeteistä. Maahanmuuttajien etnisen identiteetin perusteena saattaa olla esimerkiksi syntyperä, kieli, uskonto tai asuinmaa. Eri tilanteissa ja eri ikäkausina sen merkitys voi vaihdella. Etninen identiteetti muovautuu uusien kokemusten ja tulkintojen kautta. (Takalo & Juote 1995, 45.) Inkerinsuomalainen identiteetti voidaan nähdä eri tavoin. Oikeutettuja ovat sellaiset näkökulmat kuin suomalainen, venäläinen, luterilainen, ortodoksinen, inkeriläinen ja inkerinsuomalainen. Inkerinsuomalaisten identiteettiin kuuluvat etniset, kielelliset, uskonnolliset, poliittiset, ideologiset, kansanopetukselliset ja kulttuuriset osatekijät. Ilman historiallisen prosessin edes yleispiirteistä kuvausta ei voi puhua inkerinsuomalaisesta identiteetistä. On myös otettava huomioon, että inkerinsuomalaisten identiteetissä on kehityksen mukana muuttunutta ja väkisin muutettua. (Sihvo 1992, 343.) Inkerinsuomalaisilla paluumuuttajilla ei voi olla vain yhtä yhteistä inkerinsuomalaista identiteettiä. 1940-ja 1950-luvulla syntyneiden kulttuuritietoisuus poikkeaa melkoisesti perinteisestä inkerinsuomalaisesta kulttuuritietoisuudesta. Samoin myös useimmilla 1960- ja 1970-luvulla syntyneillä, jotka ovat alkaneet venäläistyä ja varhaislapsuudesta alkaen. Taustalla on seka-avioliittojen suhteellisen määrän lisääntyminen ja eiinkerinsuomalaisen vanhemman kautta tullut toisen kulttuurin ja kielen voimakas vaikutus. Lisäksi ympäröivällä yhteiskunnalla on ollut päivähoidon, koulun ja nuorisojärjestöjen kautta vaikutus jokaisen haastateltavan enkulturaatioon eli kulttuuritietoisuuden kehittymiseen. (Seppälä 1996, 68.) Tietoisuus omasta kulttuurista ja etnisestä identiteetistä tulee ajankohtaiseksi silloin, kun yksilö joutuu vieraaseen kulttuuriin, jossa vallitsevat omasta kulttuurista poikkeavat arvot, normit ja käyttäytymismallit. Tällöin yksilö joutuu tarkastelemaan uudesta näkökulmasta niitä oman kulttuurinsa piirteitä, jotka ovat olleet hänelle aikaisemmin luonnollisia ja itsestään selviä. Tämä uudelleenarviointi on väistämätön osa sopeutumista vieraaseen kulttuuriin. (Marjeta 1998, 8.) Seppälä (1996) on tutkimuksensa perusteella erottanut inkerinsuomalaisissa kolme toisistaan poikkeavaa identiteettiä. Niissä jakavana tekijänä on erityisesti suomen kielen

27 taito. Ensimmäisessä identiteettityypissä on lapsuuden ja nuoruuden kasvuympäristö taannut inkerinsuomalaisen kulttuuritietoisuuden kehittymisen. Toisen käden kulttuurisiirrolla eli diffuusiolla on pystytty myös aikuisuudessa säilyttämään suomen kielen taito. (Seppälä 1996, 68.) Kulttuuri ja identiteetti ovat kiinteässä yhteydessä toisiinsa. Kulttuuri on se osa ihmisen maailmankuvaa, joka periytyy menneisyydestä. (Liebkind 1988, 37.) Kulttuuri on tapa ajatella, tuntea ja reagoida. Kulttuurin olennainen osa koostuu kuitenkin perinteisistä mielipiteistä tai ajatuksista ja erityisesti niihin liittyvistä arvoista. Kulttuurin merkitys ihmisyhteisölle on sama kuin persoonallisuuden merkitys yksilölle. (Alitolppa-Niitamo 1994, 18.) Toisessa identiteettityypissä on inkerinsuomalainen kulttuuritietoisuus heikentynyt niin, ettei venäjän tai vironkielen lisäksi ole pystytty säilyttämään suomenkieltä, eikä myöhemmin aikuisuudessa varsinaisella diffuusiolla ole ollut mahdollisuutta. Tietoisuus suomalaisuudesta ja suomen kielestä heräsi 1980-luvun lopun yleisen inkerinsuomalaisuuden heräämisen yhteydessä, jolloin liityttiin muun muassa inkerinsuomalaisten seuroihin. (Seppälä 1996, 69.) Kolmannessa identiteettityypissä lapsuudessa ei ole varsinaisesti opittu suomen kieltä. Sitä on osattu/kuultu korkeintaan muutamana ensimmäisenä varhaislapsuuden vuotena, jolloin vielä venäjän tai vironkielisellä ympäristöllä ja kavereilla ei ollut merkitystä. Vasta Suomessa on alettu opetella ja opiskella suomen kieltä. (Seppälä 1996, 69.) Kulttuurista toiseen siirtyminen aiheuttaa helposti identiteettiongelmia, jolloin ei tiedetä mihin halutaan samaistua ja mihin lopulta samaistutaan (Kultalahti 1990, 170). Nuorten kohdalla inkerinsuomalainen identiteetti ei välttämättä merkitse venäläisyyden tai virolaisuuden kieltämistä, vaan se voi olla yksi ulottuvuus lisää yksilön identiteetissä. Kyse voi olla tietoisesta valinnasta, jonka tehtyään yksilöllä on edelleen useita vaihtoehtoisia mahdollisuuksia tuoda ilmi identiteettiään. (Takalo & Tomperi 1995, 51.) Nuorilla on vaikeuksia oman kansallisen identiteettinsä määrittelemisessä. He ovat usein vasta 1990-luvulla saaneet tietää, että he ovat inkerinsuomalaisia. Yleensä he eivät osaa suomea eivätkä tiedä Inkerinmaan historiasta tai Suomesta paljon mitään. (Kyntäjä 1997, 134.) Omaa identiteettiään etsivät nuoret ovat vaikeassa asemassa yrittäessään

28 tasapainotella oman suomalaisen vertaisryhmänsä ja vanhempiaan kohtaan tuntemansa yhteenkuuluvuuden välillä (Kirkko ja pakolaiset kasvokkain 1996, 82). Omasta kulttuuritaustasta etääntyminen ja lapsuuden kielen menettäminen vaikeuttavat oman identiteetin säilyttämistä. Kun lapset kasvavat ja vanhempien kanssa vietetty aika vähenee, he saavat yhä runsaammin vaikutteita muualta. Lapset oppivat asioita ja saavat sellaisia kokemuksia kodin ulkopuolelta, joista he eivät osaa kertoa äidinkielellään vanhemmilleen. Yhteisen kielen puuttuessa vanhempien rooli kasvattajana ja normien välittäjänä perheessä heikkenee. (Muukkonen 1995, 29-30.) 3.4.3 Sopeutumiseen vaikuttavia tekijöitä Puhuttaessa maahanmuuttajien sijoittumisesta uuteen yhteiskuntaan käytetään sen yhteydessä usein termiä integraatio. Sillä tarkoitetaan vuosia kestävää sopeutumisprosessia, johon vaikuttaa esimerkiksi tulomaan tilanne, muuttajan henkilökohtainen tausta ja hänen lähtömaansa olosuhteet. Sopeutuminen on monitahoinen, aikaa vaativa ja vaikeasti hahmoteltava prosessi, joka jaetaan usein erilaisiin osa-alueisiin. (Takalo & Juote 1995, 61.) Maahanmuuttoon ja suomalaisen kulttuurin kohtaamiseen liittyy monenlaisia ongelmia: työttömyyttä, epävarmuutta tulevaisuudesta, perheiden sisäisiä ristiriitoja ja syrjintäkokemuksia. (Schulman & Kanninen 1997, 5.) Maahanmuuttajan sopeutuminen eli integraatio vie aikaa. Alussa muuttajien energia suuntautuu selviytymiseen arkipäivän tilanteissa. (Kirkko ja pakolaiset kasvokkain 1996, 76.) Maahanmuuttoon liittyvä shokkivaihe kehittyy vähitellen, yleensä ensimmäisen parin vuoden aikana. Ensin kaikki saatetaan kokea korostuneen myönteisenä, sillä tapahtuneen kielteiset puolet pyritään torjumaan tietoisuudesta. (Alitolppa-Niitamo 1994, 26.) Kulttuurishokilla viitataan niihin psyykkisiin reaktioihin, joita moni tuntee kokevansa joutuessaan vieraaseen kulttuuriin. Tällaisia reaktioita ovat stressi, oman sosiaalisen pohjarakenteen menetyksen tunteet, vieraan kulttuurin torjunta, omaa roolia, arvoja ja identiteettiä koskeva hämmennys sekä yllättymisen, ahdistuksen ja tyrmistyksen tunteet.

29 (Hurme 1997, 17-18.) Saapumisen shokkivaiheen jälkeen maahanmuuttajat joutuvat arvioimaan menneen ja nykyisyyden suhdetta. Mitä he ovat menettäneet ja mitä saaneet? Tässä vaiheessa todellisuus pyritään yhdistämään aikaisempiin käsityksiin niin, että kuva muuttuneesta tilanteesta vastaa mahdollisimman paljon todellisuutta. (Kirkko ja pakolaiset kasvokkain 1996, 76; Alitolppa-Niitamo 1994, 26.) Inkerinsuomalaisista paluumuuttajista, jotka tulevat täysin erilaisesta yhteiskunnallisesta tilanteesta, suomalainen kulttuuri voi tuntua vieraalta. (Muukkonen 1995, 29.) Toisenlaisissa olosuhteissa eläneet paluumuuttajat kykenevät monesti vasta usean maassaolovuoden jälkeen hahmottamaan, miten uusi yhteiskunta kokonaisuudessaan toimii ja kuinka he voivat löytää paikkansa siinä. (Takalo & Juote 1995, 87). Erilaisissa selvityksissä ja tutkimuksissa on todettu, että paluumuuttajien sopeutuminen ei sujukaan odotetulla tavalla. Päällimmäisinä erottuvat maahanmuuttajien työttömyys, kielitaidon puute, syrjäytyneisyys ja valtaväestön negatiiviset asenteet. (Kyntäjä 1998, 5.) Inkerinsuomalaisten kohdalla muutto voi olla kriisi, joka laukaisee aikaisemmin kiellettynä pidetyt muistot, jotka on ollut pakko kätkeä. Suomessa muistot lisäävät helposti vierauden ja ulkopuolisuuden tunnetta, jos niille ei löydy luontevia purkautumisteitä. Usean inkerinsuomalaisen omaan tai läheisten henkilöhistoriaan liittyvät karkotukset, pakkosiirrot, sota, sukulaisten väkivaltainen kuolema, työleirit, oman yhteisön tuhoutuminen ja identiteetin salaaminen. (Muukkonen 1995, 26.) Tyypillistä inkerinsuomalaisten paluumuutossa on, että he tulevat Suomeen perheittäin, johon venäläisen käsityksen mukaan kuuluu ainakin kolme sukupolvea. Haastateltaessa paluumuuttajat usein mainitsevat, että oma perhe ja Suomeen muuttaneet sukulaiset muodostavat heidän tärkeimmät sosiaaliset suhteensa. Sosiaaliset suhteet näyttävät olevan hyvin tärkeitä maahanmuuttajan henkisen hyvinvoinnin kannalta. Mikäli Suomessa ei kuitenkaan synny merkityksellisiä ihmissuhteita esimerkiksi puutteellisen kielitaidon vuoksi, muodostuu sitäkin merkittävämmäksi mahdollisuus säilyttää yhteydet kotimaahan. (Takalo & Juote 1995, 74, 76.) Maahanmuuttajien sopeutumiseen vaikuttavat muun muassa seuraavat asiat: vastaanottavan maan yhteiskunnallinen, vähemmistöpoliittinen ja taloudellinen tilanne, maahanmuuttajien palvelujärjestelmä ja maahanmuuttajan tausta ja oma toiminta