Kuva: Juha Kemppainen Dominanssi on ymmärretty väärin Toim. huom: Eläinten laumamekanismeja on käsitelty monissa luennoissa viime aikoina. Niinpä nyt on sopiva aika raivata lehdetä tila tälle, mielestäni ajatuksia herättävälle ja kiinnostavalle artikkelille Tekstinkirjoittaja ruotsalainen Per Jensen on kotieläinetologian professori. Artikkeli on aikaisemmin julkaistu Hundsport- ja HundMagazinet lehdissä Ruotsissa, sekä Suomessa Mäyräkoiramme lehdessä. Tekstin on suomentanut Silja Linko-Lindh. Kursseilla opetetaan, miten omaa hallintakykyä, dominanssia harjoitetaan, jotta koira saadaan putoamaan perheen arvojärjestyksessä. Dominanssin sanotaan olevan onnistuneen koulutuksen edellytys. On ehkä paikallaan tarkastella dominanssin etologista taustaa ja arvioida käsitettä kriittisesti, jotta ymmärtäisimme sen todellisen olemuksen koiranpidossa. Vuonna 1922 norjalainen psykologi Torleif Schelderup-Ebbe julkaisi tieteellisen artikkelin, jossa hän selosti havaintojaan kanalaumassa ilmenevästä aggressiivisesta käyttäytymisestä. Hän oli huomannut, että tilanteessa, jossa ravintoa oli rajallisesti saatavissa, kanat eivät suinkaan nokkineet toisiaan sattumanvaraisesti. Sen sijaan yksi kana nokki kaikkia muita ja sai siten haluamansa määrän ruokaa. Toinen nokki kaikkia muita paitsi ensimmäistä ja niin edelleen aina lauman alimpaan kanaan, joka ei nokkinut ketään mutta jota kaikki muut höykyttivät. Scheldrup-Ebbe nimitti ilmiötä "nokkimisjärjestykseksi". Dominanssi käsitteen historiaa Scheldrup-Ebben artikkeli käynnisti lumivyörymäisen määrän tutkimuksia laumassa elävien eläinten sosiaalisesta organisaatiosta. Nokkimisjärjestys ilmeni monilla eri lajeilla, sekä linnuilla että imettäväisillä. Nautaeläimet, sudet, lampaat ja porsaat, jopa lähimmät sukulaisemme apinat osoittautuivat elävän kanojen kaltaisessa yhteisössä. Koska "nokkimisjärjestys" käsitteenä tarkoitti lintujen tapaa osoittaa aggressiivisuutta, ryhdyttiin sen sijaan puhumaan arvojärjestyksestä tai hierarkiasta. Arvojärjestyksessä ylimpiä eläimiä kutsuttiin dominanteiksi, hallitseviksi, ja yksilöitä heidän alapuolellaan subdominanteiksi, alistuviksi. Eri eläinlajien arvojärjestyksistä julkaistiin 1930-, 40- ja 50-luvuilla suunnaton määrä tutkimuksia. Useat arvostetut etologit ovat sitä mieltä, että
havaittu arvojärjestys oli yksi tärkeimmistä laumaelämää ohjaavista tekijöistä, ehkä myös ihmisten kohdalla. Mutta 1960-luvun alussa näkemys kyseenalaistettiin. Yksi tärkeä tosiasia oli jäänyt huomiotta: kaikki tutkimukset olivat kohdistuneet vankeudessa eläviin eläimiin tai eläimiin, joiden resurssit olivat jotenkin rajoitettuja. Dominanssi käsitteen arvostelua Eläinmaailman arvojärjestyksen merkitystä ryhdyttiin arvostelemaan sen jälkeen, kun joukko apinoiden kenttätutkimuksia käynnistyi 1950-luvun lopussa. Amerikkalainen etologi Thelma Rowell kirjoitti 1963 tieteellisessä artikkelissa havainneensa, että villinä elävien reesusapinoiden arvojärjestyksestä oli vain vähän merkkejä. Verratessaan vapaana luonnossa ja eläintarhoissa eläviä apinoita hän totesi, että vankeus johtaa kehittyneeseen hierarkiaan, kun taas vapaana elävillä sellaista on tuskin havaittavissa. Rowell totesi edelleen, että arvojärjestystä eivät suinkaan pönkittäneet lauman hallitsevat yksilöt vaan sen tekivät lauman alistuvat yksilöt välttelemällä aktiivisesti dominantteja yksilöitä. Rowell meni niin pitkälle, että hän myöhemmässä artikkelissaan leimasi tiukan hierarkian sairauden oireeksi, merkiksi siitä että lauma ei elä luonnollisessa tasapainossa. Hän perusteli väitettään sillä tosiasialla, että vankeudessa eläneiden apinalaumojen kuolleiden yksilöiden ruumiinavauksissa saatettiin havaita pitkäaikaisen stressin aiheuttamia elimistön sairaalloisia muutoksia, esim. suurentuneita lisämunuaisia, vatsahaavan kaltaisia muutoksia, jne. Rowellin vanavedessä julkaistiin useita kriittisiä selontekoja. Sen lisäksi, että arvojärjestystä oli yksipuolisesti tutkittu vain vankeudessa elävien eläinten osalta, myös dominanssin käsite oli huonosti määritelty. Ilmeiset kehäpäätelmät olivat tavallisia. Esimerkiksi tutkittaessa sitä, mikä vaikutti rajallisen ravintomäärän jakoon laumassa, dominantiksi määriteltiin se eläin, jolla oli etuoikeus ruokaan. Johtopäätökseksi saatiin, että hallitsevat yksilöt syövät enemmän kuin alistuvat, mikä nyt ei ole mikään yllätys. Niinpä käsitteet arvojärjestyksestä Alistuvien yksilöiden suhde hallitseviin muistuttaa enemmän rakkautta ja kiintymystä kuin pelokasta alistumista. Kuva: Birgitta Vuorela Kuva: Pekka Mäenpää
ja dominanssista vapisivat perustuksiltaan. Oliko kaikki tulosta puutteellista tutkimusmenetelmistä? oliko havainto laumojen arvojärjestyksistä enemmänkin heijastumaa ihmisen kyvystä laskea kuin todellinen biologinen ilmiö? Mitä dominassi on? Vanhojen teorioiden määritelmiä ja näkemyksiä on syytä tarkentaa. 1970- luvun alussa ehdotettiin, että dominanssin käsite rajattaisiin merkitsemään "etuoikeutta" - etuoikeutta rajalliseen ravintoon tai veteen tai etuoikeutta seksikumppaniin. Tämän päivän etologit yrittävät käyttää käsitettä juuri tässä rajatussa merkityksessä. Se tarkoittaa, että dominanssilla on merkitystä vain sillä hetkellä, kun resurssit ovat rajalliset. Näin selittyy se, että arvojärjestystä ilmenee lähinnä vankeudessa elävillä eläimillä - niiden ravinnon, tilan, lepopaikkojen, veden, itse asiassa aivan kaiken olemassaololle olennaisen määrä on rajoitettu. Luonnontilassa on usein kaikkea yllin kyllin, varsinkin märehtijöille ja kaikkiruokaisille. Dominanssiin sotketaan usein käsite "johtajuus". Varsin tuoreet tutkimukset ovat vahvistaneet Rewellin vanhan havainnon, että lauman arvojärjestystä resurssien vähetessä pitävät yllä alistuvat yksilöt. Aktiivisesti "hallitseva" käyttäytyminen on siten ilmeisesti varsin harvinaista. Unohdettuja laumamekanismeja Koska resursseiltaan rajallisen ja vankeudessa elämän lauman hallitsevuus/ alistuvuussuhteita on jokseenkin yksinkertaista tarkkailla, laumadynamiikan muut tekijät ovat jääneet vähemmälle huomiolle. Arvojärjestys on karkottavatekijä - sen avulla yksilöt pidetään niin etäällä toisistaan, ettei aggressioita tarvitse syntyä. Jotta eläimet ylipäätään voisivat elää laumassa, siihen on oltava merkittävästi puoleensavetäviä tekijöitä. Niitä on kuitenkin tutkittu hyvin vähän, vaikka kiinnostus on viime vuosina kasvanut. Selvityksissä on ilmennyt, että useimpia eläinryhmiä ei suinkaan leimaa aggressiivisuus vaan suhteet, joita voisi kuvailla ystävällisiksi tai jopa rakastaviksi. Eläimet lepäävät tiiviisti yhdessä ja lämmittävät toisiaan, ne tekevät yhteistyötä metsästäessään ja välttyäkseen kuolemanvaaralta, ne saavat toisiltaan informaatiota lähestyvistä vaaroista ja siitä, mistä ravintoa on saatavissa. Kuva: Tommi Muukkonen 10
Tunnettu susitutkija David Mech kirjoittaa, että hänen tutkimissaan luonnonvaraisissa ja villeissä susilaumoissa yksilöiden välisiä suhteita ei leimaa selkeä hallitseminen / alistuminen. Sen sijaan suhteet ovat ystävällisiä, jopa helliä. Menchin mukaan alistuvien yksilöiden suhde hallitseviin muistuttaa enemmän rakkautta ja kiintymystä kuin pelokasta alistumista. Dominanssiin sotketaan usein käsite "johtajuus". Etologisissa yhteyksissä laumanjohtaja tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, joka "johtaa lauman liikkumista". Eri yksilöt voivat olla laumanjohtajia eri yhteyksissä, ja johtajuudella ei välttämättä ole mitään tekemistä dominanssin kanssa. Johtaja ei myöskään välttämättä ole sama eläin, joka päättää, mitä lauma kulloinkin tekee. Toiset yksilöt saattavat ottaa kontrolloijan roolin - johtajan tarkoituksena on voi esimerkiksi olla lauman vieminen juomapaikalle, mutta jos kontrolloija matkan varrella haluaa lauman lepäävän, lauma tekee kuten kontrolloija tahtoo. Kontrolloijan ja dominanssin yhteyttä ei periaatteessa ole lainkaan tutkittu. Täysin selvää on, että dominanssi on vain yksi osa niistä monista dynaamisista järjestelmistä, jotka säätelevät eläinten laumaelämää. Mahdollisesti dominanssi on järjestelmä joka alkaa toimia vasta ja vain silloin, kun lauman tasapaino on jotenkin uhattuna. Dominassi ja koiran koulutus Omistajan ja koiran suhteessa on viime aikoina keskitytty dominanssiin - ihminen on koiran pomo - missä mielestäni piilee parikin vaaraa. Kaiken edelläolevan perusteella pitäisi olla ilmeistä, että etologiassa dominanssilla on käsitteenä hyvin rajallinen merkitys, eikä dominanssi todennäköisesti ole koiran koulutuksessa lainkaan olennaista. Toinen vaara on, että dominanssilla on inhimillinen ja siten helposti väärinymmärrettävä merkitys. Ihmisten keskuudessa sominatti, hallitseva ihminen on aggressiivinen, joka huolehtii omista tarpeistaan muiden kustannuksella. Sen sijaan eläinmaailmassa hallitsevuus rakentuu alistuvien yksilöiden välttelevästä käytöksestä. Murinaa ei pidä tulkita ilmaukseksi "luulen hallitsevani sinua" vaan viestiksi "olen peloissani, en luota sinuun". Ei ole olemassa tutkimuksia, jotka tukisivat ajatusta, että oppiminen sujuu helpommin, jos kouluttaja on koiraansa kohtaan hallitseva. pikemminkin on mahdollista, että oppiminen käy vaikeammaksi, koska omistajan aktiivisesti hallitseva ali aggressiivinen käyttäytyminen voi horjuttaa luottamusta kouluttajaan ja tekee koirasta epävarman. Myöskään väitteelle, että makuupaikkaansa, ruokakuppiaan tai puruluutaan vahtiva tai omistajalleen muriseva koira olisi epäselvien hallisemissuhteiden uhri, ei ole minkäänlaisia asiaperusteita. Kuten sanottu dominanssi tarkoittaa "etuoikeutta" tilanteissa, joissa resurssit ovat rajalliset. Ei sen enempää eikä vähempää. Koska tuskin on mahdollista, että koiraperheissä ihminen ja koira joutuisivat keskenään kilpailemaan teollisista koiranruokapapanoista, ei nähdäkseni ole myöskään mahdollista käyttää dominanssi käsitettä koiranpidossa tai koulutuksessa. Millainen suhteemme koiraan tulisi olla? Koska dominanssi monissa koirapiireissä on piintynyt käsite, jota käytetään selittämään koiraomistajille yksinkertaisesti, miten koiraan pitäisi suhtautua, luulen että vaihtoehtoiset termit ovat tarpeen. Englantilaisen ongelmakoirakonsultin Roger Mugfordin tapaan haluaisin ehdottaa, että keskittyisimme sanaan "luottamus". Monissa tilanteissa, joita kuvataan riittämättömän dominanssin tulokseksi, on uskoakseni itse asiassa kysymys siitä, että koira ei luota ihmiseensä. Ruokakuppiaan murisemalla puolustava tai makuupaikkaansa vahtiva koira ei todennäköisesti luota siihen, että sen isäntä ja emäntä kunnioittavat koiran oikeuksia. Jos ihminen tässä tilanteessa ryhtyy vahvistamaan omaa dominanssiaan, on riskinä luottamuksen mureneminen entisestään. Murinaa ei pidä tulkita ilmaukseksi "luulen hallitsevani sinua" vaan viestiksi "olen peloissani, en luota sinuun". Koiran tuntema luottamus on oletettavasti edellytys sille, että se ylipäätään pystyy oppimaan eri tottelevaisuuden osa-alueita. Rangaistus ja oikaiseminen saattavat tuhota luottamuksen. Tottelevaisuuskoulutuksessa ei ole pelkästään kyse oppimisesta - koira haluaa kyllä oppia, mutta oppimisella ei tietääkseni ole mitään tekemistä sen kanssa, että kouluttajan pitäisi esiintyä hallitsevasti. Edellä oleva ei sinällään sulje pois oikaisemista osana koulutusta ja kasvatusta, mutta se miten koiraa koulutetaan tehokkaasti ja kuitenkin luottamus säilyttäen, on ihan oma lukunsa. Toivon, että koirapiireissä voitaisiin hylätä väärin ymmärretty dominanssin käsite. Jos sen sijaan keskittyisimme luomaan luottamukselliset suhteet koiriin, olisi mahdollista, että tulevaisuuden koiranpitoa leimaisivat rakkaus, huolenpito ja kunnioitus sitä eläinlajia kohtaan, jonka hyvinvoinnin ihminen on ottanut vastuulleen. Per Jensen 11
Uusia ylituomareita Juha Ronkainen Kajaani Kerhon jäsen vuodesta 1992 Helmikuun vuosikokouksen yhteydessä kerhon hallitus suositteli ylituomarioikeuksien myöntämistä kolmelle henkilölle. Yksi tuomariopintonsa menestyksellä päättäneistä on Juha Ronkainen Kajaanista. (Kaksi muuta: Ari Mäkelä ja Harri Huhtala esittelyssä tulevissa numeroissa). Metsästys ja koirat ovat aina olleet oleellinen osa Juha Ronkaisen elämää. Kokemusta erilaisista metsästyskoirista on vuosien aikana kertynyt. Kanakoirametsästyksen ohella Juha viihtyy hyvin hirvijahdissa ja tälläkin hetkellä hän omistaa yhdessä isänsä kanssa nuoren hirvikoiran. Eikä siinä vielä kaikki. - Ketun ajokoirametsästys lumen tultua maahan vie lähes kaikki vapaapäivät syystalvella, toteaa Juha. Isältä pojalle Lapsuuskodissa oli suomenajokoiria ja isän kintereillä Juha oppi kulkemaan lintu- ja jänismetsällä. Ensimmäinen oma koira oli englanninspringerspanieli. Vaikka se tuli kennelistä, jossa metsästysominaisuuksiin ei juuri kiinnitetty huomiota, siitä kehittyi kelpo jahtikaveri. Ensimmäisen seisovan koiran hankinta tuli ajankohtaiseksi 1990- luvun alussa. - Onneksi tuolloin metsästäjät opastivat ja sain hankittua Ilkka ja Tuula Arkiomaalta ensimmäisen englanninsetterini, joka lahjoiltaan varmasti täytti kaikki englantilaisen tulisen kanakoiran luokkavaatimukset. Valitettavasti kokemattomuuttani pilasin koiran mahdollisuudet menestyä kokeissa, muistelee Juha. Tällä hetkellä Ronkaisten perheeseen kuuluu kaksi englanninsetteriä. Kuusivuotias englanninsetterinarttu Östmoens Aino ja 2-vuotias englanninsetterinarttu Örnevatten s Tiira. Metsästys- perinne näyttää siirtyvän hyväksi havaittuun malliin sukupolvelta toiselle. Tiira on Juhan ja poikansa Altti-Jussin yhteisomistuksessa. Ainon kilpailu- ja jalostusura tyssäsi lonkkadysplasiaan, mutta metsästyskoirana se on verraton, kertoo Juha. - Tiiraa koulutan nyt tulevaa metsästys- ja koeuraa varten, aika näyttää 24 mitä tuleman pitää. Luonnon rauhaa tuntureilta Juha viihtyy kanakoirametsästyksen merkeissä kaikissa maastoissa. Kotimetsät Kainuussa ovat tietysti mieluinen paikka, mutta aivan erityisesti veri vetää tuntureille. - Tunturit ovat olleet minulle aina Kuva: Ilkka Nykänen
ehdoton ykkösjuttu sen vuoksi, että siellä meillä Suomessa on ainoat metsästysalueet joita ihminen ei ole omilla toimillaan voinut pilata niiden metsätaloudellisen arvottomuuden tähden. Kahvivedetkin saa pannuunsa kirkkaammista puroista. Kilpailukokemuksia muistellessa ajatus vaeltaa kenttäkokeisiin. Juha osallistui kultamaljaan ensimmäisen setterinsä kanssa vuonna 1993. - Tuomari toteamus on jäänyt ikuisesti mieleen: "Poika sinullahan on todellinen urheilukoira!" Lintujakin löytyi joka erässä ja iltapäivän lintutyöllä mentiin finaaliin. Oppilaita oltiin, niin koira kuin isäntäkin. Tuomarikokemusta ketunajokokeista Juha on jo 10 vuoden ajan toiminut ketunajokokeiden tuomarina. Vaikka kokemusta metsästyskoiran arvioinnista kilpailumielessä onkin, pointtereiden ja settereiden vauhdikkaan työskentelyn arvostelu tuo tullessaan uudet, erilaiset haasteet. - Varsinkin parihaussa nopeiden koirien kanssa koe-erän aikana tilanteet muuttuvat nopeasti ja tuomarin huomiokyky on jatkuvasti koetuksella. Voittajaluokissa kilpailuasetelma nostaa nuo vaatimukset vielä korkeampaan luokkaan. Metsäkokeiden hankalimmat paikat tulevatkin sitten maaston tuomasta haasteellisuudesta kokeen kaikilla osa-alueilla, ynnää Juha uuden toimensa vaatimuksia. Erityistä huomiota Juha toivoisi kiinnitettävän turvalliseen aseenkäsittelyyn kokeissa. Tuomarin määräyksiä ja ohjeita kokeen aikana on syytä noudattaa tarkasti. - Riittävällä harjoittelulla ampumaradalla, aseen käsittelyyn ja ammuntaan tulee suoritusvarmuutta ja sitä kautta toivottavasti parempia koetuloksia myös kokeissa, muistuttaa Juha. Parhaimmillaan laji näyttäytyy Juhalle silloin kun käsissä on erinomainen luokkakoira jolla voi metsästää tyylistä tinkimättä metsässä sekä laajoilla peltoaukeilla ja tunturissa. Koirien ohella harrastuksen vetovoimaa lisäävät samanhenkiset ihmiset. - Yksi parhaista asioista harrastuksessa ovat yhteiset jahtiretket hyvien ystävien kanssa. teksti: Birgitta Vuorela Jos osoitteesi muuttuu Osoitteenmuutostiedot eivät päivity yhdistyksiin automaattisesti. Siis jos vakituinen osoitteesi muuttuu, ilmoita siitä mahdollisimman pian jäsensihteerillemme Camillalle (yhteystiedot sivulla 1). Tee ilmoitus kirjallisesti, niin se uudet tiedot kirjautuvat varmasti oikein. Ilmoituksen voi tehdä kortilla, sähköpostilla tai vaikka tekstiviestillä. Ekipage-lehden toimitukseen ei tarvitse ilmoittaa osoitteenmuutoksesta erikseen, sillä lehden postitus tapahtuu jäsensihteerin painoon toimittamien listojen perusteella. Jos Ekipage-lehti jää tulematta, varmista ensin että olet maksanut jäsenmaksusi ja käänny sitten jäsensihteerin puoleen. 25
Kanakoiraurheilun etiikka Erik E. Anttinen Tämä kerhomme kunniapuheenjohtaja Erik Anttisen kirjoitus on julkaistu aikaisemmin KKK-HHS ry:n vuosikirjassa 1992 sekä 100- vuotis juhlakirjassa. Juttu on yhteenveto kirjoittajan vuonna 1991 syysillanvietossa pitämästä alustuksesta. (toim. huom.) Kreikan sana éthika tarkoittaa oppia tavoista. Etiikka on siis moraali-filosofiaa, joka suppeassa merkityksessä on ottanut tutkimuksen kohteeksi hyvän ja pahan, oikean ja väärän, hyveellisyyden ja paheellisuuden ihmisen käyttäytymisessä. Laajemmassa merkityksessä koskee etiikka inhimillisiä arvoja yleensä, eli kaikkea sitä, mitä me ihmiset haluamme kunnioittaa ja arvostaa. Hyvän teon takana on siis oltava myös hyvä tahto, jotta tuo teko olisi eettisesti oikea. On hyvin selvää, että kanakoiraurheilua pohdittaessa olisi myös paneuduttava metsästyksen etiikkaan yleensä ja kanakoiralla metsästämiseen erityisesti. Tuo ensiksi mainittu ei kuitenkaan ole alustukseni polttopisteessä nyt ja sen vuoksi jätän asian vain eräitten ajatusten esittämiseen, vaikka perinpohjainen käsittely olisi nyt juuri tärkeätä metsästyslain uudistuksen ja luonnonsuojelullistenkin näkökohtien vuoksi. Tällä kertaa keskityn pohtimaan keskustelun pohjaksi ihmisen ja koiran välisen suhteen etiikkaa, kanakoiralla metsästämisen ja käyttökokeiden etiikkaa sekä kanakoirajalostuksen etiikkaa. Mutta ensin metsästykseen. Moni sen vastustaja esittää kysymyksiä. Voiko metsästyksellä olla eettinen perusta tai edes jotain eettisyyttä tänään, jolloin metsästys ei enää ole elämämme tai toimeentulomme kannalta tärkeätä? Onko eettistä tappaa viihteen, huvin vuoksi? Onko halumme metsästää vieläkin vietinomaista barbariaa? Vai ammummeko lintuja siksi, että niiden liha oikein valmistettuna on herkullista, nautinnollista ja onko tämä mitenkään eettisesti perusteltua? Entä sitten pihvinsyönti, broilerinlihalla herkuttelu, hanhenmaksalla nautiskelu, jatkuvasti läpi elämänsä navetan pilttuisiin kytkettyjen lehmien maidon juonti tai joulukinkun vesikielellä odottelu? Ovatko nuo eettisesti oikeutettuja? Eivätkö nekin edellytä tappamista ja kärsimyksen tuottamista eläimille? Ihminenhän elää terveenä, ehkä terveempänä, jos syö vain kalaa, joka sekin on ennen syöntiä tapettava. Ja jotkuthan elävät kasvikunnan tuotteilla ja varsin hyvin elävätkin. Uskallan kuitenkin väittää, että enemmistö metsästyksen eettisistä vastustajista todella nauttivat saadessaan silloin tällöin panna suuhunsa rapeaksi indonesialaisittain paistetun kanankoiven, palan hyvin saunassa palvattua kinkkua tai muutaman viipaleen kalkkunan rintaa. Puhumattakaan lenkkimakkarasta! Kaksinaismoraalia on siis hyvin paljon tälläkin alueella kuten kaikilla moraaliin, siveysoppiin liittyvillä alueilla. Minusta näistä kysymyksistä olisi nykyisin keskusteltava enemmän, jotta metsästäjät, luonnonsuojelijat, lainlaatijat ja ns. yleinen mielipide saataisiin vähemmän kaksinaismoraalisille linjoille. On myös muistettava missä määrin maanviljelyskemia, metsänhoito, liikenne ja ympäristön yleinen saastuminen aiheuttavat eläimille kärsimyksiä ja tappavat niitä. Jotakin myönteistä on myös esiintuotava. On todettava, että metsästyskoirien harrastajat ovat yli 100 vuoden ajan tässä maassa olleet riistanhoitajia ja luonnonsuojelijoita. Erityisesti kanakoiraharrastajat ovat uranuurtajina aloittaneet peltokanalintujen ruokinta- ja istutustoiminnan viime vuosisadalla ja jatkaneet sitä monilla alueilla eri puolilla Suomea tähän saakka. Mikä tahansa metsästys ei kuitenkaan ole eettisesti hyväksyttävissä. Kyllä metsästyksen on aina tapahduttava luonnon ehdoilla, sen tasapainon sallimissa puitteissa, riistaa niin elävänä kuin kuolleenakin kunnioittaen ja kaikkea tarpeetonta sille tuotettua kärsimystä välttäen. Kanakoirametsästys on, kuten perho-onginta kalastuksessa, eniten tuollaisia arvoja kunnioittavaa ja taiteen sääntöjen mukaan toteutettuna vaikeinta sekä saaliiksi kohdennetulle eniten elämän mahdollisuuksia tarjoavaa. Erik Anttisella on pitkä kokemus lajin parissa. Kuva on Kerhon 100-vuotisjuhlakirjasta Allez! Avance! Apporte! Sata vuotta englantilaisten kanakoirien historiaa. Kirjaan kuva on saatu SKL:n arkistosta. Meneillään on kenttäkoe 1960 -luvun lopulla. Tuomarina Erik Anttinen ja kilpailijana Birger Jaatinen. 28
Ihmisen ja kanakoiran vuorovaikutuksen etiikka En puutu tässä yhteydessä koiran pidon yleisesti katsottuihin hyviin tapoihin. Koirahan meidän oloissamme on yleensä perheenjäsen, lauman jäsen, ja sen kohtelun täytyy luonnollisesti olla vastaavasti koiran perusolemusta ja asemaa arvostavaa. Kanakoiran, eritoten herkän ja temperamentikkaan englantilaisen kanakoiran, pidossa ja kohtelussa on kuitenkin tärkeitä eettisiä erityispiirteitä. Sille asetettavat vaatimukset, koulutukselliset, toiminnalliset ja kanakoirametsästyksen perinteisen kulttuurin edellyttämät, ovat todella suuret kuten jo edellä lyhyesti viitattiin. Pennunotosta päätettäessä on emännän tai isännän tehtävä itselleen ja myös läheisilleen selväksi mistä on ja mistä lähimmän 10-12 vuoden aikana tulee olemaan kysymys. Keskinäisten neuvottelujen on johdettava yhteiseen päätökseen ja edessä olevien tulevaisuuden näkymien yhteiseen hyväksyntään. Kun pentu otetaan, on sen myös saatava toteuttaa monisatavuotisen jalostustyön sen henkiseen rakenteeseen kiinnittämiä toimintoja yhdessä keskeisimmän ihmisensä kanssa. Ihminen-koira-suhteen on kehityttävä terveelle, luottavaiselle perustalle ilman väärää riippuvuutta, pelkoa, pakkoa tai välinpitämättömyyttä. Molemmat kiintyvät toisiinsa luoden yhtäältä hyvän pohjan oikeassa järjestyksessä asteittain etenevälle opetukselle ja saadun opin omaksumiselle ja toisaalta eteen tulevien vaikeuksien ja ilmaantuvien ongelmien, tapahtuneiden virheidenkin kestämiselle. On tärkeätä nähdä, että koiran onnistuminen on lähes 80 % riippuvainen sen lähiympäristön sosiaalisesta laadusta ja ennen kaikkea sen suhteesta lähi-ihmiseensä. Loput 20 % määräytyy sen omista perintötekijöistä. Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä vähemmän minun on tarvinnut käyttää koulutuksessa kovuutta, ja rangaistuksia, jotka tuottavat kipua pyrin todella täysin välttämään. Minusta on eettisesti tuomittavaa esittää sellaisia piiskausnäytelmiä tai käyttää sellaisia tuskallisia voimakeinoja, jotka vielä 30-40 vuotta sitten löivät leimansa monen nuoren koiran kamariopetukselle ja kenttä- sekä lintutyön koulutukselle. Kyllä siinä olisi eläinsuojelutoimenpiteille ollut sijaa. On tärkeätä nähdä, että koiran onnistuminen on lähes 80 % riippuvainen sen lähiympäristön sosiaalisesta laadusta Väärä on myös ylikouluttaminen, jatkuva oppilaan prässääminen. Pennun on saatava elää lapsuuttaan ja nuoren nuoruuttaan. Leikki on lapsen työtä ja sen on saatava purkaa energiaansa kulloisenkin kehitystason mukaisin keinoin. Ympäri vuoden on kanakoiran saatava liikuntaa, joka sopivan ruokavalion turvin pitää sen kunnon korkealla ja tyydyttää sen myötäsyntyisiä metsästyksellisiä tarpeita. Kehitysikäistä koiraa ei saa koskaan ylirasittaa, liiaksi kuormittaa. Harjoitus on lopetettava silloin kun se parhaalta maistuu. Koiran tärkein ihminen on sille samalla laumanjohtaja. Opetustilanteessa ja jonkinlaisen rangaistuksen tullessa tarpeelliseksi voi hän käyttää juuri tuota asemaansa hyväksi. Keinot ovat samanlaisia, joilla emo hallitsee pentuaan, vanhempi nuorempaansa, johtaja laumansa muita jäseniä. Äänensävyn muutos, vihainen murahdus, niskasta ravistaminen riittävät yleensä hyvin. Noinhan muotoutuu laumankin etiikka, käskyvallan hierarkia sen yhteiselon ja - toiminnon kypsyessä. Eettisesti oikea metsästys kanakoiralla toteuttaa oikeaoppisen koulutuksen hedelmänä omaksuttuja käyttäytymistapoja niin ihmisen kuin koirankin taholla. Tässä on minusta koko kanakoiraurheilun sydänkysymys. Kun koira toimii oikein ja minä toimin oikein on koko prosessi kaikkein hienointa ja nautinnollisinta. Kun metsästystoverin haku, tyyli, vauhti ja kestävyys ovat kaikki kunnossa, kun linnunotto ja käsittely sujuu taiteen sääntöjen mukaisesti, kun nouto on täydellinen ja kokonaistoiminnan onnistumisen sinettinä noiden ruskeitten silmien katse lämmin ja kiitollinen - silloin on harvinainen onni omanani. Omaa itsearvostusta kohottaa tuo onnistuminen paljon ja valikoivan laukauksen onnistuminen yhtä paljon kuin sekin, ettei juuri nyt haluakkaan pudottaa lintua. Tunnustan myös itse avoimesti metsästäväni jossakin määrin myös siksi, että pidän riistalinnusta myös paistettuna enkä vain koiran opetuksen eräänä välikappaleena ja tavoitteena. Mutta saaliin määrä ei saa koskaan olla itsetarkoitus eikä kohtuuton. Tärkein on tapa, jolla se saadaan. Haluaisinkin kääntää vanhan ohjeemme, jonka mukaan kanakoirien käyttökokeen tulee kaikissa mahdollisissa suhteissa muistuttaa käytännön metsästystä, päälaelleen. Haluaisin sanoa: "Metsästä kanakoirallasi aina ja kaikissa suhteissa ikään kuin olisit kokeissa tuomarin tarkkojen silmien alla." Jos siten teet niin koirasikin pysyy parhaiten kunnossa. Näin metsästäessäsi et myöskään saalista liikaa etkä ole vaaraksi luonnon tasapainolle. 29
Kanakoirakokeiden etiikka Tässä vaiheessa onkin ajankohtaista tarkastella kokeiden etiikkaa. Siihenhän sisältyy monia jo edellä esiin tulleita asioita. käyttökokeiden tehtävänä on luonnollisesti palvella jalostusta, eli seuloa esiin metsästyksellisesti, tyylillisesti ja opetuksellisesti parhaat yksilöt kanakoiriemme joukosta. Kokeiden tehtävänä on myös ylläpitää, kehittää ja laajentaa kanakoirilla metsästämisen kulttuuria, näyttää asian harrastajille miten kaiken tulisi parhaimmillaan tapahtua ja myös millä tavoin koiran toiminnan eri vaiheissa saattaa esiintyä virheitä tai puutteellisuuksia. Kaikkea edellä sanottua toteuttaessaan muodostaa koetoiminta myös tärkeän foorumin, jossa me tapaamme toisiamme, voimme vaihtaa ajatuksiamme, saada ystäviä ja viihtyä. Kokeiden onnistuminen edellä kuvatuissa suhteissa edellyttää eräitä tärkeitä asioita, jotka liittyvät yhtäältä tuomaritoiminnan ja toisaalta osallistujien toiminnan käyttäytymisen etiikkaan. Kaikenhan on tapahduttava "fair play"-hengen mukaisesti. Tuomari pyrkii oikeudenmukaiseen ratkaisuun jokaisen koiran kohdalla. Tehtävä on vaativa ja hyvin moniulotteinen edellyttäessään paneutumista kaikkeen mitä kokeessa koiran ja ohjaajan välillä tapahtuu. Näön on oltava tarkka ja näkökentän laaja, pään on oltava selvä ja jalkojenkin kunnossa. Tarkoitan todella sitä, että tuomarin on huolehdittava siitä, että hän kaikissa suhteissa on koepäivänä henkisesti ja ruumiillisesti kykenevä tehtäväänsä. Vanha ystäväni Carl Pacius kehotti huomispäivän tuomareita menemään vuoteeseen aina ennen klo 23.00. Se oli oikein. Tuomarius merkitsee myös valmistautumista etukäteen, paneutumista sääntöihin, ohjeisiin ja kertaamalla mielessään kaikki kanakoirille ja ohjaajille asetettavat kardinaalivaatimukset. Onhan tuomarin ensiksikin nähtävä koiran työskentelyn ja sen sekä ohjaajan välisen yhteistyön hyvät puolet ja sitten puutteet, analysoitava niiden merkitys ja harkiten koottava kokonaiskuva, synteesi, johon arvostelu ja lopputulos perustuvat. Hönshundssektionen'issa aikoinaan keskeisesti vaikuttanut kuuluisa setterimies Harald Brunou, oikeusneuvos, korosti usein, että oikeudenmukainen tuomio voi aina myös olla rakentava ja parempaan kannustava. Oikeudenmukaisuus sisältää myös tasapuolisen harkinnan koirien välisestä arvojärjestyksestä ilman että rotu, ohjaajan persoona tai muut itse asiaan kuulumattomat seikat pääsevät horjuttamaan lopputulosta. Hyviin tapoihin kuuluu myös se, ettei tuomarin kokeen kuluessa tekemiä ratkaisuja tai kokeen päätyttyä antamaa tuomiota arvostella. Korrektisuusnäkökohdat on aina näissä tilanteissa niin koemaastossa kuin sivustakatselijoidenkin piirissä otettava huomioon. Valitettavasti näyttää vielä tänäänkin "suurin viisaus" siitä mitä "todella tapahtui" löytyvän peltotieltä käsin autosta koetta seuranneiden puheista. Tämä ei sulje pois sitä, etteikö heränneistä tulkintaerimielisyyksistä voitaisi aikanaan keskustella sellaisissa yhteyksissä, joissa pyritään näkemyksiä kirkastamaan, arvosteluperiaatteita kehittämään ja koesäännöksiä uudistamaan. Ohjaajien keskinäinen "fair play" on myös ehdottoman tärkeä asia. Kilpailun on oltava reilua, rehellistä ja toinen toistansa kunnioittavaa kaikissa suhteissa. On opittava häviämään ja on myös opittava voittamaan. Kummassakin näyttää meille ihmisille tarjoutuvan vaikeuksia. Yleisperiaate siitä, että tuomari on aina oikeassa, on hyvä. Tiedämme toki, että jokainen meistä tuomareista tekee joskus myös virheitä, mutta tuskinpa tietoisesti ja tarkoituksellisesti. Jokaisella meistä on kilpailijoina myös Akilleen kantapäämme, mutta oppikaamme suojaamaan niitä ja olemaan katkeroitumatta, "sillä joka leikistä suuttuu sitä tikulla silmään." Erittäin tärkeätä ja etiikkaan kuuluvaa on myös se, että kokeet sujuvat maanviljelijöiden työtä kunnioittaen, sitä missään suhteessa häiritsemättä ja kaikkia hyviä tapoja noudattaen. Heidän kiireinen ja raskas aikansa sattuu meidän koekautemme ajaksi. He korjaavat silloin satoaan ja hoitavat omistamaansa maata. Me olemme siellä vapaa-aikaamme viettämässä, harrastuksemme parissa ja heidän myötämielisyytensä ansiosta. Täällä Suomessa me vielä toistaiseksi kannamme asetta käyttökokeissamme koiramme ohjaajina ja ammumme itse joko ilmaan tai pudottaaksemme linnun. Käytämme myös tuomarin harkinnan mukaan puolueetonta ampujaa. Aina on tuolloin muistettava aseen käsittelyssä varovaisuus ja huolellisuus samoin kuin myös korrektisuus. Asetta on kannettava oikealla tavoin, se ladataan vasta seisonnalle saavuttaessa ja laukauksen on oltava tarkoin harkittu ja muille kuin korkeintaan kohteena olevalle linnulle vaaraa tai häiriötä tuottamaton. Ja lopuksi: Koe-etiikkaan kuuluu myös se, että en lähde osallistumaan luokkakokeeseen ennen kuin koirani on oppinut noudattamaan perusvaatimuksiamme. Tämä merkitsee käytännössä sitä, että se seisoo ja että se on jo harjoituksissa osoittanut palkitsemisen arvoisia lintutöitä. Me emme voi lähteä siitä, että esim. avoimeen luokkaan On opittava häviämään ja on myös opittava voittamaan. Kummassakin näyttää meille ihmisille tarjoutuvan vaikeuksia. 30
tullaan harjoittelemaan perusasioita koska se ei ole harjoitustilaisuus ja koska koiramme siellä voi edesottamuksillaan vakavasti estää esim. parinsa onnistumisen tuossa kokeessa. Tämän vuoksi lintutöitä harjoiteltava muualla ja muualla olisi koira myös totutettava parihakuun. Kaikkihan me toisaalta tiedämme, että hyvinkin harjoituksissa selvinnyt koira juuri koetilanteessa voi tehdä mitä virheitä tahansa ja että juuri se kuuluu tämän pelin henkeen aina huippuyksilöitä myöten voittajaluokissakin. Jalostustyö eli kasvattajan etiikka Meitä edeltäneet kasvattajapolvet ovat luovuttaneet käsiimme korvaamattoman arvokkaan perinnön: Englantilaisen kanakoiran. Varsinkin Pohjoismaissa on näiden viiden rodun metsästykselliset ja rakenteelliset ominaisuudet osattu kehittää ja säilyttää korkealla tasolla. Metsästyspointteri ja setteri soveltuu hyvin riista - ja maastoolosuhteisiimme ja se on yleensä ulkomuodoltaan kaunis, luonteeltaan hyvä ja kotikoirana varsin onnistunut. Perintöainekseltaan pohjoismainen kanakoiramme on ilmeisesti varsin tasainen, mutta jalostustuloksena kapeaalainen. Suhteellisen pienimääräisenä roturyhmänä on englantilaisissa kanakoirissamme yhtäältä suurta tarvetta perinnöllisen pohjan rikastuttamiseen ja laajentamiseen puutteiden täydentämiseksi ja heikkojen ominaisuuksien karsimiseksi. Toisaalta on "kaikkeen uuteen" syytä suhtautua hyvin tarkoin ja harkiten ja valikoiden. Kuka osaa löytää kultaisen keskitien? Olemmeko Skyllan ja Karybdiksen välissä? Vastaus ei sinänsä kuulu tämän esityksen piiriin ja edellyttää mahdollisimman selkeän, rotukohtaisesti sovitun ja yhteisesti seuratun jalostuksen tavoiteohjelman kypsyttelyn ja edelleen kehittelyn. Eräs eettisestikin välttämätön tehtävä on jokaisella kasvattajan ohdakkeiselle polulle lähtevällä edessään: itsetuntemuksen kehittäminen ja oman kritiikkinsä kasvattaminen siten, että oppii olemaan rehellinen itseään kohtaan. Yksityisen kasvattajan eettisenä johtotähtenä on kuitenkin oltava tahto ylläpitää rodun kaikki hyvät ominaisuudet ja mahdollisuuksien mukaan kehittää sekä rikastuttaa niitä omalla työllään. Tämän tulee koskea niin psyykkisiä kuin rakenteellisia rodunomaisia jalostustavoitteita, joiden yhteisvaikutuksesta vain voi syntyä tulisen tyylikäs, hyvähermoinen ja helposti opetusta vastaanottava, ulkomuodoltaan jalo ja rakenteeltaan voimakas, erinomainen metsästyskoira. Eräs eettisestikin välttämätön tehtävä on jokaisella kasvattajan ohdakkeiselle polulle lähtevällä edessään: itsetuntemuksen kehittäminen ja oman kritiikkinsä kasvattaminen siten, että oppii olemaan rehellinen itseään kohtaan. Vain siten asianomainen on rehellinen myös muita kohtaan. Tämä tarkoittaa mm. sitä, että me kasvattajina osaisimme ensin itsellemme ja sitten muille vastata tärkeisiin kysymyksiin: "Onko minun koirani todella niin hyvä, että siitä on syytä koko rodun tämänhetkistä tasoa ajatellen ottaa pennut?" "Olenko selvittänyt itselleni koiran perintötekijöihin todennäköisesti liittyvät hyvät ja huonot ominaisuudet tai sen erityiset ansiot ja selvät puutteet?" "Miksi haluan nyt ottaa nartustani pennut ja onko tiedossani niille sijoituspaikat?" "Eikö ole niin, ettei urostani ole aiheellista enää neljättä kertaa käyttää astutukseen?" "Missä määrin rahan ansaitseminen on todellisuudessa pentujen ottoni päällimmäisenä kannustimena?" Näitä kysymyksiä on toki muitakin. Tarkoitukseni on vain todeta, että rehellinen ja ns. objektiivinen vastaus näihin on aina kasvatustoiminnalle voitto ja että jalostustyö on useimmiten horjahtanut epäjalostukseksi silloin kun rahansaanti on tullut ratkaisevaksi motiiviksi. Kasvattajan tehtävät eivät pääty silloin kun pennut 7-8 viikon ikäisinä on onnellisesti luovutettu sellaisille omistajille, jotka tulevat niitä käyttämään metsästyskoirina ja myös sopimuksen mukaan tuovat ne kokeisiin ja näyttelyihin. Tämänkin jälkeen on kasvattajan seurattava pentujen kehitystä itse ja luotava kuva siitä mikä työn tulos on todella ollut. Hänellä on myös eettistä vastuuta siitä onko hänen kasvattamiinsa yksilöihin puhjennut perinnöllisiksi katsottavia sairauksia tai kehityshäiriöitä. Erityistä vastuuta hänen on kannettava pennun tullessa ensikertalaisen tai vielä kanakoira-asioista puutteellisen kokemuksen omaavan henkilön omistukseen ja koulutettavaksi. Tällöin on juuri kasvattajan tehtävä opastaa omistajaa ja ohjata häntä tiedon ja käytännön kokemuksen lähteille siten, että oikea polku harrastuksella avautuisi. Nuoria kanakoiraihmisiä me tarvitsemme jatkuvasti riveihimme ja työtämme jatkamaan. Erityisesti kasvattajien, mutta myös kaikkien kokeneiden kanakoiraharrastajien, tuli näitä nuoria kannustaa ja tukea tietojen, taitojen ja oikeiden asenteiden löytämisessä. Heillehän me vuorostamme englantilaisen kanakoiran jätämme ja toivon mukaan ainakin yhtä tasokkaana kuin mitä me sen aikoinaan saimme. 31