Tässä kirjoituksessa: Elämänkulkuperspektiivi ikääntymisen tutkimuksessa Toimijuus ja ikääntyminen Osallisuus Eloisa ikä -haastatteluaineiston analyysista Eloisa ikä -tutkimuksen pääaineistot ovat lomakekysely, joka tehdään samoille osallistujille heidän hankkeessa olonsa alku- ja loppupuolella sekä niin sanotut muutoshaastattelut, joihin hankkeiden työntekijät ohjaavat osallistujia. Haastattelujen tavoitteena on koota tietoa siitä, miten ohjelman hankkeissa toimiminen on koettu ja millaisia muutoksia osallistujat ovat havainneet arjessaan ja elämässään hankkeeseen osallistumisen myötä. Tässä kirjoituksessa taustoitamme Eloisa ikä -haastattelututkimusta ja sen metodista lähestymistapaa sekä esitämme alustavia havaintoja haastatteluaineistosta. Aluksi tarkastelemme lyhyesti elämänkulkuperspektiiviä ja sen relevanssia ikääntymistutkimuksessa. Sen jälkeen käymme läpi tässäkin tutkimuksessa keskeisiä toimijuuden ja osallisuuden käsitteitä ja niiden operationalisointia. Kolmanneksi tarkastelemme lyhyesti sitä metodista työkalupakkia, jota Eloisa ikä -haastattelututkimuksessa sovelletaan. Yksittäiset analyysivälineet löydetään laadullisessa tutkimuksessa usein sitä mukaa, kun aineistoa karttuu ja sen käsittelyssä päästään lähilukemisen vaiheeseen. Siksi pitäydymme tässä vielä kohtalaisen yleisellä tasolla. Elämänkulkuperspektiivi ikääntymisen tutkimuksessa Ikääntymisen tutkimuksessa korostetaan nykyään yleisesti elämänkulun näkökulmaa nykytilanteen tarkasteluissa. Elämänkulkuajattelu kiteytyy viiteen perusperiaatteeseen. Ensimmäinen niistä sisältää ajatuksen, että ikääntyminen ja inhimillinen kehitys ovat elämänmittaisia prosesseja, joissa aikaisemmat elämänvaiheet ja niissä tehdyt valinnat vaikuttavat merkittävästi myöhempiin. Toiseksi puhutaan toimijuuden periaatteesta eli ihmisten ymmärtämisestä subjekteina, jotka rakentavat elämäänsä tekemällä yksilöllisiä valintoja perhetaustansa ja elämänhistoriansa sekä yhteiskunnallisten rakenteiden ja kulttuuristen normien säätelemissä rajoissa. Kolmannen periaatteen mukaan elämisen paikat sekä historialliset ja sosiaaliset tapahtumat muovaavat ihmisten kokemuksia. Neljäs, niin sanottu ajoituksen periaate tuo kuvaan mukaan sukupolvet ja merkitsee, että eri sukupolvien ihmiset kohtaavat historialliset, kulttuuriset ja sosiaaliset muutokset eri elämänvaiheessa ja että myös näiden muutosten seuraamukset poikkeavat toisistaan. Viides 2
periaate kytkee yksittäiset elämänkulut toisiinsa keskinäisen riippuvuuden yhteisöiksi ja verkostoiksi. (Elder ym. 2004; Bengtsson ym. 2012.) Elämänkulkuperspektiivin vakavasti ottaminen ikääntymistutkimuksessa merkitsee laajaa ymmärrystä yksilön ja yhteiskunnan tai ympäristön vuorovaikutuksesta ja tämän vuorovaikutuksen ulottumisesta koskemaan koko elämänkulkua. Olosuhteiden ja ympäristön vaikutukset yksittäisen ihmisen elämään ja elämänvalintoihin paikannetaan usein lapsuuteen ja nuoruuteen, jolloin hermostollinen muovautuvuus on suurimmillaan. Todellisuudessa hermostollinen muovautuvuutemme säilyy läpi elämän ja mahdollistaa muutokset missä iässä tahansa. Määrättyyn ikäpolveen tai kohorttiin kuuluminen vaikuttaa ajattelutapoihimme, mieltymyksiimme ja kiinnostuksemme kohteisiin, mutta samaankin ikäpolveen kuuluvat ihmiset voivat olla mainittujen asioiden suhteen hyvin erilaisia. Kun sanotaan, että vanhat ihmiset ovat keskenään erilaisempia kuin nuoremmat, viitataan siihen, että pitkän elämänkulun aikana osa ikäpolvikohtaisista yhtäläisyyksistä murenee antaen tilaa yksilölliselle vaihtelulle. Olemme siten kokemuksellisesti sekä yksilöitä että ikäpolviolentoja. (Esim. Saarenheimo ym. 2014.) Vanhuuden monimuotoistuminen on yksi pitkäikäisyyden sekä viime vuosikymmeninä tapahtuneiden yhteiskunnallisten ja kulttuuristen muutosten keskeinen seuraus. Samalla kun kulttuuri monimuotoistuu ja tieto kulkee yhä nopeammin, altistumme aina vain kiivaampaan tahtiin myös erilaisille elämänkulkua ja elämäntapaa koskeville virtauksille, ajattelumalleille ja diskursseille. Meillä on aiempaa enemmän vapautta tai ainakin illuusio vapaudesta valita myös yksilöllinen tapamme ikääntyä. Viime aikoina on tuotu esiin etenkin niin sanottuun kolmanteen ikään liittyviä kulttuurisia virtauksia kuten aktiivinen ikääntyminen, ruumiin kaupallistuminen, anti-aging -ajattelu sekä kulutusyhteiskunnan lisääntyvä segmentoituminen ja erilaistuminen. Eläkeikään astuvat ihmiset ovat tällä hetkellä sekä terveydentilaltaan että kulttuurisesti aivan erilaisessa tilanteessa kuin esimerkiksi vielä kaksikymmentä tai kolmekymmentä saatikka viisikymmentä vuotta sitten. Sekä eläkeikäisten omat että heihin kohdistetut odotukset ovat muuttuneet yhä enemmän aktiivisuutta, vireyttä ja tuottavuutta korostaviksi. Samalla on auennut kuilu varhaisvanhuuden ja myöhäisvanhuuden tai pikemminkin toimintakykyisen ja raihnaisen vanhuuden eli niin sanotun neljännen iän väliin. Siinä missä kolmatta ikää luonnehtivat autonomia, valinnan vapaus ja itsensä toteuttaminen, neljännestä iästä puhutaan pikemminkin sairauksien, toiminnan vajeiden, palvelutarpeiden ja riippuvuuden käsittein. (Esim. Gilleard & Higgs 2011.) Sosiaalitieteellisen ja psykologisen ikääntymistutkimuksen osalta eräät tämän hetken kiinnostavimmista kysymyksistä liittyvät ihmisten erilaisiin tapoihin kohdata ja käsitellä omaa ikääntymistään sekä niihin kulttuurisiin mallitarinoihin ja diskursseihin, joita ihmiset 3
käyttävät tulkitessaan omia ikääntymiskokemuksiaan. Ajankohtaisia ikääntymisdiskursseja olemme käsitelleet erikseen Eloisa ikä -verkkosivuilla julkaistussa artikkelissa Mitä vanhuudelle on tapahtunut? (Saarenheimo 2014) Toimijuus ja ikääntyminen Elämänkulkuperspektiiviin olennaisesti kuuluva toimijuuden käsite on viime vuosikymmeninä tullut tutuksi suomalaisissakin ikääntymisen tarkasteluissa. Jyrki Jyrkämä vihjaa vuonna 2008 ilmestyneessä Gerontologia -lehden artikkelissaan, että kyseessä saattaisi olla jopa eräänlainen paradigmamuutos kuhnilaisessa hengessä. Yleinen näkemys toimijuudesta korostaa ihmisten kykyä toimia riippumatta yhteiskuntarakenteiden luomista rajoituksista, jolloin keskiössä on ihmistoiminnan intentionaalinen, aloitteellinen ja omatahtoinen luonne ja toiminnassa korostuvat tavoitteet, vapaa tahto ja kyvykkyys. Jyrkämä asettuu kannattamaan laajempaa näkemystä, joka pohjautuu Elderin ja Kirkpatrick Johnsonin (2004) määritelmään. Sen mukaan yksilöt rakentavat omaa elämänkulkuaan tehden valintoja ja toimien historian ja yhteiskunnallisten olosuhteiden luomissa mahdollisuuksissa ja rajoissa. Jyrkämä on monissa artikkeleissaan pohtinut toimintakyvyn ja toimijuuden suhdetta. Edellä mainittu paradigmamuutos näkyy ehkä parhaiten juuri siirryttäessä tarkastelemaan pelkkien kykyjen ja osaamisen sijaan ihmisten toiminnan kokonaisuutta sellaisena kuin se toteutuu tai jää toteutumatta arjen tilanteissa. Toimijuusparadigma on erityisen hedelmällinen nimenomaan arkea ja arkista toimintaa koskevissa tutkimuksissa. Sen avulla on mahdollista tarkastella niitä merkityksiä, joita ihmiset antavat yhtäältä omalle toiminnalleen ja toisaalta erilaisille toiminnan konteksteille. Tarkastelun kohteina voivat lisäksi olla toimijoiden ja erilaisten instituutioiden väliset vuorovaikutussuhteet, inhimillisten ja ei-inhimillisten toimijoiden suhteet sekä institutionaaliset ja sosiaaliset toimintakäytännöt. (Jyrkämä 2008; 2013.) Ikääntymisestä puhuttaessa toiminta ja toimijuus supistuvat joskus merkitsemään lähinnä ihmisten konkreettista puuhakkuutta ja käytännön aktiivisuutta. Puuhakkuuden korostamisen varjopuolena on kuitenkin vanhenemisen näkeminen suorituksena, jossa ihminen voi lähinnä itsestään riippuen joko onnistua tai epäonnistua. Amerikkalainen sosiaaligerontologi Stephen Katz (2000) on analysoinut aktiivisuuden käsitettä ja sen taloudellisia, poliittisia ja moraalisia kytkentöjä. Hän huomauttaa, että aktiivisuuden ja puuhakkuuden korostaminen arvoina on yksi niistä yhteiskunnallisen säätelyn muodoista, joita vanhenemiseen kohdistuu. Sellaisen elämäntyylin markkinointi, joka korvaa sisäisen elämän jatkuvalla ulkoisella touhulla jossain mielessä myös kyseenalaistaa ulkoisista tunnusmerkeistä riippumattoman henkilökohtaisen kasvun ihannetta. 4
Laaja toimijuusnäkökulma kattaa konkreettisen tekemisen lisäksi myös ei-toiminnan, kuten joutilaisuuden, aikaansaamattomuuden, toiminnasta pidättäytymisen ja toiminnan vastustamisen. Toiminnan laatu voi vaihdella pakonomaisesta tai vastentahtoisesta haluttuun ja tavoitteelliseen. Myös toiminnan toteutumisen tai toteutumatta jäämisen syyt ja seuraukset voivat olla monenlaisia. Toiminnan laatujen kirjoa Jyrkämä (2008) on kuvannut modaliteetteina, joita ovat kykenemisen ja osaamisen lisäksi haluaminen, täytyminen, tuntuminen ja voiminen. Siinä missä toimijuus itsessään edustaa subjektiivisuutta, voimaantumista ja henkilökohtaisia valintoja, sen rajoituksina mutta myös mahdollistajina nähdään yhteiskunnalliset ja yhteisölliset rakenteet. Esimerkiksi Jon Hendrix ja Laurie Russell Hatch (2009) korostavat, että yksittäisen ihmisen näkökulmasta rakenteet ovat osa sosiaalista pääomaa. Toimijuutta ei oikeastaan voi tutkia mielekkäästi ottamatta huomioon rakenteita. Mutta kuinka rakenteiden ja toimijoiden vuorovaikutus käytännössä ilmenee ja miten sitä voidaan tutkia? Hendrixin ja Hatchin mukaan toimijuus on sidoksissa siihen, kuinka ihminen tulkitsee ympäröivää maailmaa. Tulkinnat näkyvät toimintatapoina, identiteetteinä ja elämäntyyleinä, jotka ovat siten välittäviä käsitteitä rakenteiden ja toimijuuden välillä. Kun tutkitaan toimijuutta ja siinä tapahtuvia muutoksia yksittäisten ihmisten elämässä, näitä on tarkasteltava suhteessa siihen, millaisessa asemassa ihmiset ovat yhteisössään ja yhteiskunnassa sekä millaisia kollektiivisia identiteettejä ja elämäntyylejä he edustavat tulkitessaan ympäröivää todellisuutta ja toimiessaan siinä. Toinen tärkeä näkökulma toimijuuden tarkasteluun aukeaa psykologiasta käsin. Toimijuuden avulla lähestytään osin samaa ilmiökenttää, josta psykologiassa puhutaan itsesäätelynä tai elämänhallintana. Richard Setterstenin (2009) mukaan ikääntymisen tutkimuksissa on tärkeää ymmärtää niitä vuorovaikutuksellisia ja psykologisia taitoja ja voimavaroja, joita ihmiset käyttävät eläessään jokapäiväistä elämäänsä ja selviytyessään erilaisissa tilanteissa. Tällaisia voimavaroja ovat esimerkiksi keskinäinen riippuvuus, joustava käsitys itsestä ja omista mahdollisuuksista, kyky asettaa realistisia päämääriä, kyky kiintyä ja kiinnittyä toisiin ihmisiin, kyky käsitellä pettymyksiä sekä kyky tarkastella omaa elämää ja asettua myös toisten ihmisten asemaan. Psykologisessakaan mielessä toimijuus ei ole siten muista riippumattoman yksilön ominaisuus vaan suhteissa oloa ja osallisuutta erilaisissa verkoissa ja verkostoissa. Eloisa ikä -tutkimuksen kyselylomakkeella toimijuutta sivutaan monessa kohdin ja monenlaisista näkökulmista. Itsestään selvästi toimijuuteen liittyvät ainakin kysymykset itsensä hyödylliseksi tuntemisesta, muiden auttamisesta, terveyden, hyvinvoinnin ja mielen virkeyden ylläpitämisestä, harrastuksista ja kulttuuripalveluiden käytöstä, omaan elämään vaikuttamisesta sekä tulevaisuuden suunnitelmista. Kun toimijuutta katsotaan laajemmasta perspektiivistä, sitä 5
kuvaavat kuitenkin myös esimerkiksi kokemukset avun ja palveluiden saamisesta sekä vuorovaikutuksesta muiden ihmisten kanssa. Haastattelujen kautta on mahdollista päästä tarkastelemaan syvemmin sellaisia toimijuuden ulottuvuuksia, jotka eivät näy konkreettisena puuhana tai aktiivisuutena. Lisäksi saadaan tietoa ihmisten toiminnalleen tai toiminnasta pidättäytymiselleen antamista merkityksistä sekä siitä, millaisia käsityksiä ihmisillä on itsestään toimijoina elämänkulun eri vaiheissa. Osallisuus Eloisa ikä -ohjelman yhtenä päätavoitteena on luoda mahdollisuuksia ja edellytyksiä ikääntyneiden ihmisten osallisuudelle, yhdenvertaisuudelle ja mielekkäälle tekemiselle. Ohjelmassa mukana olevat kehittämishankkeet toteuttavat tätä tavoitetta omista lähtökohdistaan ja vaihtelevin keinoin. Myös käsitykset osallisuudesta ja mielekkäästä tekemisestä voivat vaihdella hankkeesta toiseen eivätkä kaikki hankkeet tai niiden taustaorganisaatiot ole välttämättä määritelleet näitä käsitteitä ainakaan eksplisiittisesti. Mona Särkelä-Kukko (2014) muotoilee osallisuuden monitasoiseksi ja monisyiseksi tuntemisen, kuulumisen ja tekemisen kokonaisuudeksi. Osallisuus voi todellistua eri tavoin eri elämänalueilla kuten työssä, harrastuksissa, kodin arjessa tai yhteiskunnallisessa osallistumisessa ja vaikuttamisessa. Konkreettinen osallistuminen on siten vain yksi osallisuuden ulottuvuuksista. Osallisuuden kokemuksellinen ulottuvuus rakentuu Särkelä-Kukon mukaan pienistä arjen asioista, kuten kuulluksi ja huomioiduksi tulemisesta, sosiaalisista suhteista, omaan elämään linkittyviin asioihin vaikuttamisesta ja omista asioista päättämisestä, keskusteluista ja kohtaamisista. Osallisuus voidaan ymmärtää myös vastakohtana osattomuudelle: syrjäytymiselle, voimattomuudelle, köyhyydelle, yksinäisyydelle ja sosiaalisen pääoman puutteelle. Yhdenvertaisuuden puute taas merkitsee esimerkiksi joidenkin ihmisryhmien rakenteellista syrjintää yhteiskunnassa. Konkreettisina keinoina ikääntyneiden ihmisten osallisuuden lisäämiseen on nähty muun muassa erilaiset järjestöjen organisoimat ryhmätoiminnan muodot, neuvontapalvelut ja monenlaiset vapaaehtoistyön muodot, kuten esimerkiksi ystävätoiminta. Yhdenvertaisuutta voidaan edistää sekä lainsäädännöllä että periaatteen selkeällä sisällyttämisellä erilaisiin toimintakäytäntöihin. Psykologisesta näkökulmasta osallisuuden kokemus voidaan ymmärtää yhtenä elämänhallinnan ulottuvuutena ja psykososiaalisen hyvinvoinnin kulmakivenä. Vaikka osallistumisen mahdollisuuksia voidaan käytännössä lisätä esimerkiksi järjestämällä erilaista laadukasta ryhmätoimintaa, osallisuuden kokemusta ei silti välttämättä synny, jos ihminen ei 6
kykene psyykkisesti kiinnittymään ja kiintymään toisiin ihmisiin. Tällaisen syvän ulkopuolisuuden kokemuksen korjaantumiseen tarvitaan psykologisesti relevantteja välineitä ja työmuotoja. Koska ikääntyneillä ihmisillä on havaittu olevan muita aikuisia vähemmän mahdollisuuksia julkisiin mielenterveys- ja terapiapalveluihin (Saarenheimo & Pietilä 2011), kolmas sektori on noussut tärkeään asemaan myös psykologisen tuen tarjoamisessa ja mielenterveysongelmien ehkäisemisessä vanhuusiällä. Ihmisten osallisuuden mahdollisuuksia ja kokemuksia voivat toisaalta estää myös joihinkin ihmisryhmiin kohdistuvat epäluulot ja syrjintä. Kun osallisuutta lähestytään tutkimuksen keinoin, pätee sama mitä edellä on sanottu toimijuuden tutkimisesta. Tutkimus, joka tavoittaa vain osallisuuden yksilökohtaiset ulottuvuudet, jää väistämättä torsoksi. Osallisuutta on siksi mielekästä tarkastella kiinteässä suhteessa niihin yhteisöihin, toimintaohjelmiin ja toimintatilanteisiin, joissa ihmisten osallisuutta yritetään edistää. Myös järjestöjen hankkeissa toiminnan kohteina olevat ihmiset luovat osaltaan toimintakäytäntöjen merkityksen eikä merkitys aina ole välttämättä yhteneväinen niiden tavoitteiden kanssa, joita hankkeiden taustaorganisaatioilla tai työntekijöillä on mielessään. (Häikiö & Leino 2014.) Eloisa ikä -haastatteluaineiston analyysista Haastatteluaineistoa analysoimalla tuotetaan laadullista tietoa Eloisa ikä -ohjelman vaikutuksista ja merkityksistä kohderyhmään kuuluville ihmisille. Varsinaista vaikuttavuustietoa tämän tyyppisellä tutkimuksella ei saada. Sen sijaan voidaan lisätä ymmärrystä siitä, millaiset ikääntyneet ihmiset ohjautuvat mukaan hankkeisiin, millaisin odotuksin niihin lähdetään, mitä osallistuminen merkitsee mukana oleville ja millaisia muutoksia he kokevat arjessaan. Muutoshaastatteluille laadittiin väljä temaattinen runko, mutta haastattelutilanteista haluttiin mahdollisimman epämuodollisia, jotta osallistujat voisivat kertoa omin sanoin kokemuksistaan ja ajatuksistaan. Seuraavassa on esitettynä haastattelun perusrunko: Miten kuvailisitte kokemuksianne sen hankkeen toiminnasta, johon osallistu(i)tte? Millaisia asioita (myönteisiä, kielteisiä) hanke on mahdollistanut/ aiheuttanut elämässänne? (Miten, miksi?) Voitteko kuvailla erilaisia muutoksia elämässänne hankkeen aikana? Mitkä näistä muutoksista johtuvat mielestänne hankkeeseen osallistumisesta? Olisitteko toivonut, että hankkeessa olisi tapahtunut jotakin muuta(kin)? Olisiko hankkeen pitänyt toimia toisin jossakin kohdassa? Mikä hankkeessa oli omalla kohdallanne parasta/mieluisinta? (Jos olette osallistunut muihinkin hankkeisiin, myös: mikä oli erityistä juuri tässä hankkeessa?) 7
Nykyhetkeä ja lähimenneisyyttä jäsentäessään ihmiset kuvaavat usein samalla lähes huomaamattaan pidempiä kehityskaaria tai tapahtumaketjuja, jotka ovat johtaneet tämänhetkiseen tilanteeseen. Tällä tavoin he tulevat luoneeksi kokemuksilleen ja ajatuksilleen elämänhistoriallista taustaa, joka voi joko tehdä nykyhetkeä ymmärrettäväksi tai esittää sen kontrastina menneille kokemuksille. Myös Eloisa ikä -tutkimuksessa haastatellut henkilöt kertoivat usein varsinaisen tutkimusteeman lisäksi palasia elämänhistoriastaan ja kuvailivat omaa persoonallisuuttaan, arvojaan ja elämänasenteitaan. Tässä mielessä haastatteluaineisto on siis samanaikaisesti sekä temaattinen että jossain mielessä myös biografinen aineisto. Yksilöllisten kokemuksien jäsentämistä haastatteluaineiston avulla voi lähestyä monesta eri näkökulmasta. Yksinkertaisin tapa on ottaa haastateltujen lausumat suorina ja kyseenalaistamattomina kuvauksina heidän henkilökohtaisista kokemuksistaan. Tällainen lähestymistapa on tutkimuksellisesti ehkä helpoin, mutta tuottaa samalla vähiten uutta tietoa. Rajatussa kontekstissa haastateltujen ihmisten yksilöllisyys latistuu usein hämmästyttävän yhdenmukaisiksi kuvauksiksi, joiden kautta on vaikea tavoittaa syvempiä kokemuksellisia ulottuvuuksia. Haastateltujen kyvyssä reflektoida ja sanallistaa kokemuksiaan on myös joskus huomattavia eroja, ja erityisesti niukkojen haastattelutuotosten analyysitkin jäävät väistämättä niukoiksi. Metodisesti astetta vaativampaa mutta samalla huomattavasti hedelmällisempää on lähestyä haastatteluaineistoa suhteuttaen sitä kulttuurissa läsnä oleviin kollektiivisiin mallitarinoihin, diskursseihin, mielikuviin ja sosiaalisiin odotuksiin. Eloisa ikä -haastattelujen avulla on siten mahdollista havainnoida osallistujien arjessa ja toimijuudessa tapahtuneiden muutosten lisäksi myös sitä, miten elämänkulun uudet jäsennykset, kuten jako kolmanteen ja neljänteen ikään, näkyvät järjestöjen ikääntyneitä ihmisiä koskevissa kehittämishankkeissa. Millaisessa kulttuurisessa tilassa hankkeita toteutetaan ja ketkä niihin ohjautuvat? Millaisena eläkeikä ja vanhuus näyttäytyvät osallistujien kokemuksia ja hankkeiden käytäntöjä tarkastelemalla? Miten hyvin hankkeiden tavoitteet ja osallistujien muutoskokemukset vastaavat toisiaan? Millaisia välineitä ja ikääntymisen polkuja hankkeiden toiminnot tarjoavat erilaisille osallistujille? Brittitutkijat Chris Gilleard ja Paul Higgs (2010) ovat todenneet, että esimerkiksi neljäs ikä näyttäytyy enimmäkseen muiden ihmisten ja instituutioiden määrittämänä tilana pikemmin kuin ihmisten omina kokemuksina, jolloin se ei avaudu ainakaan pelkästään sisältä päin. Pikemminkin sitä tulisi tarkastella eräänlaisena peilikuvana, joka heijastuu sitä ympäröivistä diskursseista, käytännöistä ja mielikuvista. Samaa argumenttia voi jossain määrin soveltaa vanhuuden ja vanhenemisen tarkasteluun yleisemminkin. Vanhuutta on määritelty eri aikoina eri 8
tavoin, ja juuri tällä hetkellä vanhuus on kulttuurisesti merkittävässä muutostilassa (esim. Saarenheimo 2014), mikä luo mielenkiintoiset puitteet myös iäkkäiden ihmisten omien kokemuksien tutkimuksellisille tarkasteluille. Yhteiskunnallisen ja kulttuurisen linssin ohella haastattelujen lukemisessa on mielekästä käyttää myös haastattelutilanteeseen ja kerronnalliseen kontekstiin liittyviä linssejä. Jay Gubrium (2011) kirjoittaa, että elämäkerrallisilla tuotoksilla on aina merkittäviä seuraamuksia sekä kertojalle itselleen että muille ihmisille. Elämäkerrallinen puhe ei ainoastaan kuvaa henkilökohtaisia kokemuksia, vaan sitä muovaavat merkittävältä osin myös välitön vuorovaikutustilanne siihen liittyvine sosiaalisine asemineen ja odotuksineen sekä kulttuurissa omaksutut haastatteluhetkellä pinnalla olevat kerronnan säännönmukaisuudet. Gubrium viittaa eräässä artikkelissaan Russel Hochchildin 1970-luvulla tekemään tutkimukseen San Franciscossa sijaitsevan senioritalon asukkaista. Hochchild oletti tutkimusta aloittaessaan tulevan aineistonsa koostuvan lähinnä pienistä henkilökohtaisista kertomuksista mutta huomasi pian, että yksittäiset tarinat olivat osa suurempaa jaettua kertomusta, jossa tärkeällä sijalla olivat asukkaiden hierarkkiset asemat suhteessa toisiinsa. Aineistosta nousi erityisen vahvasti esiin tarinatyyppi, jota Hochchild alkoi kutsua poor dear -narratiiviksi. Poor dear -termi viittasi huono-onnisuuteen joko suhteessa terveyteen ja toimintakykyyn, taloudelliseen toimeentuloon tai aktiivisuuden asteeseen. Yhteiskunnallisesti aktiivisille senioreille kultaparkoja olivat henkilökohtaisiin harrastuksiin keskittyneet seniorit ja näille puolestaan passiiviset kortinpelaajat, joiden kultaparkoja taas olivat terveydentilaltaan huono-osaiset asukkaat. Kaikkein alimpana hierarkiassa olivat sairaimmat ja toimintakyvyltään heikoimmat asukkaat. Jokaiselle näytti jossain olevan vielä itseäkin huono-onnisempi kultaparka. Hochchildin tutkimus on verraton esimerkki narratiivisten ja diskursiivisten tutkimusotteiden vahvuuksista tutkittaessa ihmisten arkea ja jokapäiväisiä kokemuksia. Verrattuna vaikkapa suoraviivaiseen kokemusten luokitteluun niiden avulla päästään tarkastelemaan arkea sosiaalisessa, yhteisöllisessä, kulttuurisessa ja yhteiskunnallisessa kontekstissa. Haastattelujen lukeminen sosiaalisena toimintana tuo siten analyysiin yksilöllisen kokemuksen ylittäviä ulottuvuuksia peittämättä kuitenkaan alleen kokemusten moninaisuutta. 9
Seuraavassa tiivistettynä pääkohdat siitä, kuinka haastattelututkimuksessa sovelletaan elämänkulkuperspektiiviä sekä toimijuuden ja osallisuuden teoreettista pohjaa: Osallistujien toimintaa tarkastellaan suhteessa heidän elämänkulkuunsa sellaisena kuin se ilmenee haastatteluissa Haastateltujen toimintaa ja puhetta tarkastellaan suhteessa kulttuurisiin vanhenemisdiskursseihin (kolmas ikä, aktiivinen ikääntyminen, terveys- ja sairausdiskurssit, autonomia jne.) Haastateltujen toimijuutta analysoidaan suhteessa rakenteisiin ja instituutioihin (joita myös hanke edustaa) Haastatteluja analysoimalla tarkastellaan, millaisia itsesäätelyn ja elämänhallinnan strategioita osallistujat käyttävät ikääntyessään ja miten Eloisa ikä -hankkeet mahdollistavat näiden strategioiden toimeenpanoa Tähänastinen haastatteluaineisto Haastatteluja on tähän mennessä tehty yhteensä 82 kaikkiaan 20 hankkeessa. Pääperiaatteena on ollut, että haastatteluun valitaan henkilöitä, jotka ovat olleet riittävän pitkään mukana jossain toiminnassa, jotta he voisivat arvioida, mitä mukana olo on heille merkinnyt ja millaisia muutoksia heidän elämässään on sen myötä mahdollisesti tapahtunut. Osa haastatelluista on hankkeissa toimineita vapaaehtoisia ja osa ryhmiin osallistuvia tai tukea vastaanottaneita ihmisiä. Haastateltavat on hankittu projektityöntekijöiden avustuksella, joita ohjeistettiin valikoimaan mahdollisimman erilaisia haastateltavia. Erityisesti toivoimme, että voisimme haastatella sekä sellaisia henkilöitä, joiden työntekijät arvelivat saaneet hankkeesta paljon hyötyä että sellaisia, joiden kohdalla anti oli ollut vähäinen. On ilmeistä, että suhteellisen hyväkuntoisia, toimeliaita ja kohtuullisesti toimeentulevia osallistujia oli helppoa rekrytoida mukaan, ja heitä onkin osunut haastatteluaineistoon koko joukko. Mukana on runsaasti henkilöitä, jotka ovat aiemminkin elämässään toimineet erilaisissa järjestöissä ja joilla on runsaasti jäsenyyksiin ja ryhmissä jaettuihin kokemuksiin perustuvia resursseja eli niin kutsuttua sosiaalista pääomaa. Monet tutkimukset vahvistavat havaintoa, että tällaiset sosiaalisesti integroituneet ikääntyneet ihmiset ovat muita terveempiä ja heillä on muita positiivisempi asenne sekä muita enemmän tulevaisuuden suunnitelmia. Heidän kohdallaan voisi puhua eräänlaisesta hyvän kierteestä, koska tutkimusten mukaan he myös hyötyvät eniten erilaisista hyvinvointi-interventioista (esim. Luccetti ym. 2001). 10
Toisen ääripään haastateltujen joukossa muodostavat henkilöt, joille hankkeesta saatu tuki esimerkiksi vapaaehtoinen ystävä tai tukihenkilö tai vertaisryhmä on ratkaiseva tekijä tämänhetkisen hyvinvoinnin kannalta. Taustalla voi olla kuormittavia elämäntapahtumia tai - tilanteita, yksinäisyyttä, vähävaraisuutta tai toimintakyvyn rajua heikkenemistä. Joidenkin kohdalla kyse saattaa olla elämänmittaisesta osallisuuden puutteesta tai vaikeudesta kiinnittyä muihin ihmisiin ja yhteisöihin. Osa näistä henkilöistä on ohjautunut hankkeeseen etsivän/löytävän työn kautta, ja silloin apuna on usein ollut joku välittävä taho, esimerkiksi kunnallinen kotihoito. Nämä henkilöt ovat saamastaan tuesta huolimatta joskus hyvin haavoittuvassa asemassa, sillä heiltä puuttuvat kiinteät vuorovaikutussuhteet sekä laajempi sosiaalinen tukiverkosto. Heidän kohdallaan hanketoiminnan päättyminen on erityisen ongelmallista, mikäli integroitumista jatkuvamman huolenpidon ja sosiaalisen tuen piiriin ei ole tapahtunut. Edellä kuvattujen ääripäiden väliin mahtuu tietenkin iso joukko osallistujia, jotka edustavat erilaisia elämäntyylejä ja erilaisia sosiaalisen integroituneisuuden asteita. Mukana on henkilöitä, joiden aiemmin tiheämpi sosiaalinen verkosto on aukkoistunut esimerkiksi oman tai puolison sairastamisen tai mielenterveysongelman takia tai jotka ovat menettäneet monia läheisiään ja ystäviään viimeisten vuosien aikana. Toisaalta on myös niitä, jotka kokevat verkkaisemman elämänrytmin itselleen luontaiseksi ja jotka eivät tule välttämättä omaehtoisesti hakeutuneeksi järjestöjen toimintaan. Nämä viimeksi mainitut henkilöt näyttävät kuitenkin hyötyneen osallistumisestaan ja jopa saaneet arvokkaaksi kokemaansa uutta sisältöä ja merkitystä elämään. Olemme tässä kuvanneet haastateltujen joukkoa lyhyesti yhden ulottuvuuden sosiaalisen integroituneisuuden avulla. Tämä ei tietenkään ole ainoa tapa ryhmitellä haastatteluaineistoa. Toisaalta se tavoittaa jotain oleellista hankeohjelmasta, jonka yhtenä keskeisenä näkökulmana on osallisuuden vahvistaminen. Tällainen jatkumo mahdollistaa erilaisten osallisuuden ja osattomuuden muotojen tarkastelun niiden yksityiskohtaisten merkitysten kautta, joita haastatellut ovat tuottaneet. Erityisesti jatkumon ääripäiden tuntumassa, ja varsinkin sosiaalisesti integroituneimpien henkilöiden kohdalla aineisto on jo saturoitunut ja tarjoaa hyvän pohjan analyysille. Tärkeä kysymys tutkimuksen kannalta on, missä määrin Eloisa ikä -hankkeet ovat tavoittaneet niitä ikääntyneitä ihmisiä, joiden kohdalla sosiaalinen integroituminen on kaikkein vähäisintä ja missä määrin käytetyt menetelmät ovat auttaneet näitä ihmisiä kiinnittymään sosiaalisiin verkostoihin. 11
Kirjallisuus Bengtsson VL, Elder GH Jr & Putney N. The Life Course Perspective pf Aging: Linked Lives, Timing and History. Kirjassa Katz J, Peace S & Spurr S (toim.): Adult Lives: A Life Course Perspective, ss. 9-17. Bristol: The Policy Press, 2012. Elder GH, Kirkpatrick Johnson M & Crosnoe R. The Emergence and Development of Life Course Theory. Kirjassa Mortimer JT & Shanahan MJ (toim.): Handbook of the Life Course, ss. 3-22. New York: Springer Publishing Company, 2004. Freedman M. Encore. Finding Work That Matters in the Second Half of Life. New York: Public Affairs, 2008. Gilleard C & Higgs P. The Third Age as a Cultural Field. Kirjassa Carr DC & Komp K (toim.): Gerontology in the Era of the Third Age. Implications and Next Steps. Ss. 33-50. New York: Springer Publishing Company, 2011. Gilleard C & Higgs P: Ageing without agency: Theorizing the fourth age. Aging & Mental Health 2010, 14, 121-128. Gubrium JF. Narrative Events and Biographical Construction in Old Age. Kirjassa Kenyon G, Bohlmeijer E & Randall WJ (toim.). Storying Later Life: Issues, Investigations, and Interventions in Narrative Gerontology. Oxford University Press, 2011. Hendricks J & Hatch LR. Theorizing Lifestyle: Exploring Agency and Structure in the Life Course. Kirjassa Bengtsson VL, Gans D, Putney NM, Silverstein M: Handbook of Theories of Aging. New York: Springer Publishing Company, 2009. Hochchild A. The Unexpected Community. Englewood Cliffs, NJ: Prentice-Hall, 1973. Häikiö L & Leino H. Tulkinnan mahti. Johdatus tulkitsevaan politiikka-analyysiin. Tampere University Press, 2014. Jyrkämä J. Toimijuus, ikääntyminen ja arkielämä hahamottelua teoreettis-metodologiseksi viitekehykseksi. Gerontologia 2008:4, s.190-213. Jyrkämä J. Vanheneminen, arkitilanteet ja toimijuus. Kirjassa Heikkinen E, Jyrkämä J, Rantanen T (toim.): Gerontologia. Duodecim, 2013. Katz S. Busy bodies: Activity, aging, and the management of everyday life. Journal of Aging Studies 2000 (14), 135-152. Saarenheimo M. Mitä vanhuudelle on tapahtunut? Eloisa ikä -ohjelman verkkosivut. Saarenheimo M, Pietilä M, Maununaho S, Tiihonen A & Pohjolainen P. Ikäpolvien taju. Elämänkulku ja ikäpolvet muuttuvassa maailmassa. Vanhustyön keskusliitto, 2014. Saarenheimo M & Pietilä M. MielenMuutos masennuksen hoidossa. Vanhustyön keskusliitto, 2011. Settersten R Jr & Trauten ME. The New Terrain of Old Age: Hallmarks, Freedoms, and Risks. Kirjassa Bengtsson VL, Gans D, Putney NM, Silverstein M: Handbook of Theories of Aging. New York: Springer Publishing Company, 2009. Särkelä-Kukko M. Osallisuuden eriarvoisuus ja eriarvoistuminen. Kirjassa Jämsém A & Pyykkönen A (toim.): Osallisuuden jäljillä, ss. 34-50. Pohjois-Karjalan Sosiaaliturvayhdistys, 2014. 12