Karkkilan Kotiseutuyhdistys ARKKILAN OTISEUTUYHDISTYS ry. Jäsenlehtí N:o 14 Joulukuu 2005 1
Karkkilan Kotiseutuyhdistys ry:n jäsenlehti n:o 14 Joulukuu 2005 Toimituskunta: Marja Holli (vastaava) Pekka Wikberg ja Risto Hakomäki Toimituksen yhteystiedot: Viestintä Sanan jalka Huhdintie 7 A 14, 03600 Karkkila p. 050 522 9935 marja.holli@kolumbus.fi Pekka Wikberg p. (09) 2258 056, 040 576 9570 pekka.wikberg@elisanet.fi Taitto: Timo Rantanen Paino: Karkkilan Painopalvelu Oy, Karkkila, 2005 Sisältö: 3 Pääkirjoitus: Nuoret ja kotiseutu... Risto Hakomäki 4 Kaupunginjohtajan kolumni: Karkkilan suunta... Minna Karhunen 5 Juhlavuoden Pelikaanimies... Marja Holli 6 Paljon on toiminnassa toivomisen varaa... Marja Holli 7 Kirjoituskilpailun satoa: Minun Karkkilani... Kirsti Lavinto 9 Rautakourat juhlivat satavuotista taivaltaan... Ismo Outinen 11 Antiikkipalsta: Puukko... Risto Hakomäki 12 Jouluisia terveisiä... Reino Luoto 13 Högfors-tuotteiden Muotoilijoita... Klas Alander 18 Viisi vuotta keräilyä... Marja Holli 20 Pakarissa leivottiin leivät ja piparkakut... Sylvia Nurmi 22 Siihen aikaan kun Hannu moottoripyörän osti ja jo paljon sitä ennen... Marja Holli 24 Lukiovuodet 1974-1977... Jaakko Laaksonen 30 Vanhojen nimien taikaa... Reino Luoto 32 Karkkilan jokifestivaali... Klas Alander 34 Käynti Inkerinmaalla... Pertti Vuorinen 36 Anna Haidacherin mistolle... Juhani Silván 38 Hyvä kulttuurin ystävä... Juhani Silván 39 Myytäviä tuotteita... 2
Pääkirjoitus Nuoret ja kotiseutu Karkkilan Kotiseutuyhdistys Kun ihmisten kanssa tulee puheeksi Karkkilan Kotiseutuyhdistys, on monen ensimmäinen ajatus ai se vanhojen karkkilalaisten yhdistys, joka on kiinnostunut vain menneisyydestä. Totta onkin, että yhdistyksemme jäsenistön keski-ikä on keskimääräistä väestöä huomattavasti korkeampi, mutta näin ei välttämättä tarvitsisi olla. Yhdistyksen johtokunnassa on monen monta kertaa mietitty, miten saada mukaan uusia ja ehkä hiukan nuorempia ihmisiä mukaan toimintaan. Sinänsä jäsenkunnan nuorennusleikkaus ei ole mikään itsetarkoitus. Nykyään korkea ikä ei ole mikään ihmisen aktiivisuuden mittari, vaikka työelämässä välillä esiin nouseva ikärasismi antaisi muuta olettaa. On myös totta, että monet Kotiseutuyhdistyksen toiminnan muodot ovat sellaisia, jotka ainakaan aiemmin eivät ole kiinnostaneet nuorempia ikäpolvia. Näitä toimintoja ovat mm. sukututkimus, keruuharrastus, teatteri- ja kulttuurimatkat, perinteen keruu ja menneiden asioiden muistelu. Monen mielestä kotiseutuliikkeen perusajatukset kuten paikalliskulttuurien vaaliminen, kotiseututunteen vahvistaminen, kotiseutuhengen ylläpitäminen jne. ovat tuntuneet liian museaalisilta Nuoret ja perinne sopivat hyvin yhteen. Kuvan joulutunnelma on viime joululta Karkkila-Högforsin työläismuseosta. Kuva: Marja Holli tavoitteilta. Huomaamatta on ehkä jäänyt se, että toiminnan tavoitteita vuosien mittaan uudenaikaistettu ja niiden joukosta löytyy asumisviihtyvyyteen, kaupunginosa- ja kylätoimintaan sekä muuhun elämisen laatuun liittyviä asioita. Mitä Kotiseutuyhdistyksellä on sitten ollut tarjota nuorille? Viime vuosina olemme järjestäneet yhdessä oppilaitosten kanssa piirustus- ja kirjoituskilpailuja, kouluvuoden päätteeksi on jaettu stipendejä, on valittu kaksi kertaa vuoden kotiseutunuori ja nyt viimeksi tänä syksynä tarjottu lastenelokuva kaikille alle 10-vuotiaille karkkilalaisille 40-vuotisjuhlavuoden kunniaksi. Yhdistyksen kustantamien kyläkirjojen tekemiseen on pyydetty myös kylän nuoret mukaan, niinikään sukututkimus- ja keräilyjaostoissa on näkynyt myös nuorempaa väkeä mukana. Tähän kaikkeen toimintaan olette kaikki karkkilalaiset nuoret tervetulleita. Mutta enemmänkin toimintaa voisi olla. Ehdotuksia Kotiseutuyhdistyksen uusista, nuorille suunnatuista toimintamuodoista otetaan ilomielin vastaan. Ottakaa hyvät nuoret rohkeasti yhteyttä vaikkapa johtokunnan jäseniin. Yhteystiedot löytyvät tästä lehdestä. Risto Hakomäki Kotiseutuyhdistyksen puheenjohtaja 3
Kun vuoden alussa aloitin nykyisessä työssäni Karkkilan kaupunginjohtajana, yksi ensimmäisiä oppimiani asioita oli, ettei mikään muu yhdistä ns. Hiiden alueen kuntia kuin epäluottamus Lohjan kaupunkia kohtaan. Näin minulle ainakin kerrottiin. Lohja oli kertomusten paha peikko, joka nielaisee kaikki lähikuntien palvelut, ahmii koulutuspaikat ja vähät välittää muiden kuntien mielipiteistä. Totta vai tarua, siitä saa jokainen muodostaa mielipiteensä ihan itse. Itse olen kokenut Lohjan hyvänä yhteistyökumppanina, jolla on vahva halua kehittyä Länsi-Uudenmaan keskukseksi ja veturiksi. Suurella kunnalla on monesti suuret elkeet, mutta kyllä Lohja kuunnellakin osaa. Karkkilan suunta Oli miten oli, Hiiden Pilotti eli Lohjan seudun aluekeskusohjelma ei ole edennyt aivan toiveiden mukaisesti. Hiiden Pilotin tavoitteena on kehittää alueen kilpailukykyä ja lisätä kuntien välistä yhteistyötä palvelujen tuottamisessa. Kolmen vuoden työn tuloksen on istuttu paljon kokouksissa, käytetty runsaasti paperia, mutta saatu varsin vähän konkreettisia kuntien toimintamahdollisuuksia tehostavia tuloksia. Lohjaa tuskin voi yksin syyttää tilanteesta. Peiliin saavat katsoa kaikki Hiiden alueen seitsemän kuntaa. Ensimmäisenä Hiiden Pilotin tilanteeseen tuskastui Vihdin kunta, joka on päättänyt irtautua Hiiden Pilotista eli Lohjan seudun aluekeskusohjelmasta ensi vuoden lopussa kun nykyinen EU-ohjelmakausi päättyy. Vihti suuntautuu vahvasti pääkaupunkiseudulle ja on mukana neljäntoista pääkaupunkiseudun kunnan verkostossa, jonka tavoitteena on yhteistyö edunvalvonnassa, maankäytössä sekä liikenne- ja asuntoasioissa. Palvelutuotantoaan Vihti tehostaa sekä yksin että yhdessä Hiiden alueen kuntien kanssa. Vihdin ratkaisu asettaa myös Karkkilan uuteen tilanteeseen. Karkkilalla on vahva kohtalonyhteys Vihtiin. Asiointi Lohjalle kulkee Vihdin halki ja Vihdin läpi kulkeva Porin tie on vahva yhteytemme pääkaupunkiseudulle. Karkkilasta kulkee päivittäin yli 800 ihmistä töihin pääkaupunkiseudulle. Myös elinkeinoelämämme yhteydet ovat vahvimmat pääkaupunkiseudulle. Päättäjät ovat nyt joutuneet asettamaan itselleen kysymyksen, Kaupunginjohtaja Minna Karhunen keväällä otetussa kuvassa. Kuva: Marja Holli onko Karkkilalla tulevaisuutta Hiiden Pilotissa ilman Vihtiä. Ja Karkkilan ratkaisu vaikuttaa todennäköisesti ennen pitkää myös Nummi-Pusulaan. Karkkilan kaupunginvaltuuston puheenjohtaja on ilmoittanut julkisuuteen, että kaupunki tulee tekemään omat ratkaisunsa ennen vuoden vaihdetta. Sitä ennen on syytä käydä laaja keskustelu siitä, mitä karkkilalaiset haluavat. Miten asukkaat näkevät asiat ja minkälaiset ratkaisut parhaiten palvelisivat elinkeinoelämämme tarpeita? Karkkilan kaupungin ensisijainen päämäärä on, että myös vuonna 2007 ja 2027 on edelleen olemassa itsenäinen ja elinvoimainen Karkkilan kaupunki, joka tarjoaa asukkailleen ja yrityksilleen kohtuuhintaiset ja laadukkaat peruspalvelut. Oli ratkaisu vuodenvaihteessa mikä tahansa, se ei saa tarkoittaa yhteistyön lopettamista mihinkään suuntaan. Karkkila tarvitsee nyt ja tulevaisuudessa yhteistyökumppaneja niin lännessä kuin etelässä, yhtälailla kuin idässä ja pohjoisessa. Minna Karhunen kaupunginjohtaja 4
Juhlavuoden Pelikaanimies Karkkilan Kotiseutuyhdistys on viettänyt päättämässä olevaa vuotta kotiseututyön merkeissä ilman suurempia juhlallisuuksia, vaikka menossa onkin ollut 40-vuotisjuhlavuosi. Marraskuun alussa tarjottiin kuitenkin nuoremmille karkkilalaisille viihdykettä ja ajattelemisen aihetta, sillä heidät kutsuttiin elokuviin. Kutsun kuulikin liki kolmesataa lasta. Esitettävänä oli Pelikaanimies. Lisäksi lapsille toivotettiin turvallista kotimatkaa jakamalla heille heijastimet. Karkkilan Kotiseutuyhdistys Elokuvaesitystä järjestämässä ja heijastimia jakamassa oli yhdistyksen johtokuntaan kuuluva Henna Mitrunen, joka oli hyvin tyytyväinen kokemaansa ja näkemäänsä. Elokuva selvästi otti yleisönsä. Naurunpyrskähdyksiä kuului ja ajateltavaakin elokuva antoi. Kun kyselin lapsilta elokuvan jälkeen, kuulin, että tykätty oli, Henna sanoo. Pelikaanimies sopi hyvin yhdistyksen juhlavuoden ohjelmaan, sillä yhdistys haluaa entistä enemmän muistaa paikkakunnan nuorempia asukkaita. Pelikaanimies on myös melkoisen karkkilalainen elokuva, onhan sen ohjannut Karkkilassa pitkään asunut elokuvaohjaaja Liisa Helminen, joka muistetaan Pelikaanimiehen lisäksi myös mm. elokuvasta Kuningas jolla ei ollut sydäntä Pelikaanimiehen roolissa vieraili myös Kotiseutuyhdistyksen esityksissä Kari Ketonen. sekä Urpo ja Turpo animaatioista. Kaikkiaan Liisa Helminen on ohjannut 30 elokuvaa ja tuottanut 35. Pelikaanimies perustuu Leena Krohnin romaaniin Ihmisen vaatteissa. Se on lapsille ja aikuisille tarkoitettu satu ystävyydestä ja pettymisestä. Pelikaanimiehen roolissa on Kari Ketonen. Muissa päärooleissa eli Emilinä ja Elsana nähdään Roni Haarakangas ja Inka Nuorgam. Marja Holli Elokuvan alku odotellessa. 5
Paljo on toiminnassa toivomisen varaa Paljo on vajavaisuuksia, paljo on toiminnassa toivomisen varaa. Kuten kertomuksesta näkyy, on yhdistyksen poliittinen toiminta kulkenut eteenpäin, vaikka heikkojen voimien vuoksi hitaasti. ja myös johtokunnan laimeesta harrastuksesta yhdistyksen sisäisiin asioihin päättäen harvinaisista kokouksista, kuin myöskin jäsenten kuukausimaksujen ja kokouksiin saapumisen laimiin lyömisestä. Kaikki nämä asianhaarat voivat vaikuttaa yhdistyksen hitaaseen kehitykseen. Kuitenkin nämä ovat anteeksi annettavia epäkohtia. Sillä järjestelmällinen toiminta ja tarkoituksenmukainen edistyminen, se vaatii aikaa, se vaatii varoja, se vaatii harrastusta ja persoonallista uhrautuvaisuutta kaikilta kannattajiltaan. Warojakaan ei kaikissa kohdissa tarvita, mutta innostusta, innostusta varsinkin henkisen valistustyön hyväksi. Sillä mikä on kummempaa, on se että nuorisomme vielä niin vähä on järjestyny omaksi edukseen työskentelemään työväenyhdistyksessä se on valistuksen puute, se on oman asemansa tuntemisen puute, se on kokemuksen puute siitä elämänkoulusta joka vanhempia ihmisiä pakoittaa liittymään työväen yhdistyksiin, nuoriso ei tunne sitä mutta he kaipaavat muuta, he kaipaavat seuraelämää, he kaipaavat henkistä virkistystä, ja senkin puutteen voi tyydyttää tv. yhdistyksessä, kun vaan oppii sitä ymmärtämään. Pieni jäsenmaksu ei saa estää nuoria Tv yhdistykseen liittymästä heille se on paljo helpompi suorittaa kuin hushollimiehille. kaikki joiden jäsenmaksut on jäänny rästiin, voivat uudelleen liittyä jäseneksi maksamalla uuden sisäänkirjoitusmaksun 50 p:iä. Jokaisen toverin velvollisuus on tehdä valistustyötä nyt alkavan vuoden kuluessa niin ettei vuoden lopussa ole niin paljo maksurästejä y m epäkohtia. Uusi vuosi alkakoon uusilla voimilla. Toimikaamme innolla yhteisen asiamme eteen. Katkelma on Vaskijärvellä toimineen työväenyhdistys Idun pöytäkirjoista, vuoden 1907 toimintakertomuksesta. Missä määrin on yhdistystoiminta liki sadassa vuodessa muuttunut? Miten paljon aktiivisempaa se on tänä päivänä? Idun pöytäkirjat ovat tallessa Karkkilan Kansantalolla. Tämä katkelma on vihkosesta, joka on löytynyt remontin yhteydessä vaskijärveläisestä talosta. Vihkosta on tallettanut karkkilalainen Pentti Koivunen, jonka äidin ensimmäisen miehen Olof Werner Vuorion isä J. E. Vuorio oli yhdistyksen kirjurina 1900-luvun alussa. Marja Holli Pentti Koivusen kokoelmissa oleva kuva on otettu 1930-luvun puolivälissä. Edessä vasemmalla istuu Juho Emil Vuorio, vieressä hänen vaimonsa Hilda Maria, keskellä kuvassa on Pentti Koivusen äiti Elsa sylissään Sointu, oikealla ovat Juhon ja Hildan tyttäret Hulmu ja Siiri. Takana vasemmalla seisoo Olof Werner Vuorio (Juhon ja Hildan poika, Elsan aviomies), oikealla Antti (Siirin puoliso). Juho Emil kuoli vuonna 1937 ja hänen poikansa Olof Werner kaatui sodassa. 6
Alla katseen Kaikkivallan, silmän Suuren seurannassa ikihongat humisivat, petäjät taivaita tavoitti Lemmoinvuoren liepehillä, Pirunkallion kupeella. Pahajärven rantamilla virran vuolaan vieremillä nousi torppa toisen viereen, kasvoi kokoa kylänen. Sielläpä suurilla saloilla, Hämeen läänin laitamilla kävi metsää meikämiehet, Tapion tarhassa tappeli. Milloin otson oivan kohtas, taikka hirven hiihdännässä suden ulvontaa ulotti. Järven siintävät seljänteet soivat Ahdin antimia, kosken kuohujen keskeltä kultakyljet kimmeltävät lohet loiskutti vesiä. Katseli kallion laelta maisemia mainioita: näki vedet, näki virrat, tottotuletkin tutuiksi. Siihen päätti kotinsa panna, vallan perheensä perustaa. Kaatoi puuta taloksensa, honkapirtiksi pieneksi. Rakenteli raivioita, kynti pelloiksi kuusikot. Kaskisavut sauhusivat pirtin piisien ohella. Nousi savu savun viereen kohti taivasta kohosi. Kasvoi kylänen kokoa. Lapset lauleli mäillä, töräytteli tuohitorviin paimenessa käydessänsä lehmän lempeän perässä. Minun Karkkilani Kirves kallioon kolahti, leka lieskat leimahutti: Löytyi rautaa kaivoksesta vuoren vanhasta sylistä. Saapui maailma kylälle: vallan svenskatalandena, ylen ylhäiset yksilöt: herrat hännystakkisillaan, frouvat kovinkin korskeina, tyttäret vienosti viehkeinä, helmat hienoina heiluen. Raatoi rahvas raudan vuoksi, leveämmän leivän toivoss suuremman soppakattilan. Koski kuohui, ahjo paukkui, masuuni mölysi mäellä. Hiki pursui huokosista, noki silmiä siristi, hienon huntunsa levitti, muutti maiseman mustaksi, nokimontuksi manasi. Monta on monessa mukana: tuli koulut, tuli kaupat, kasvoi kokoa kylänen. Melskeet kuului maailmalta kosken korkean kupeelle: Eipä ruvennut Suomen poika ryssän rasvasaappasihin: Nosti lipun liehumahan, sini-ristinsä ripusti oman valtion ohjeeksi, Suomen nuorten ylpeydeksi. Sattui samoille sijoille kulkijoita, kävijöitä, uudisraivaajaa ravasi. Virta toi väkeä kosken kuohujen seasta, siimeksestä aarnipuiden, metsän tummasta sylistä. Siinä vieri vuosisadat, ajat ainuttaan ajeli hiljaisessa hämärässä, salon sydämen sisässä. Kuului kerran kummajaiset: kirkonkellojen kilinät vallan vaskiset helinät. Muuttui Pahakin Pyhäksi järvi jäinen lempeäksi Pyhäjärveksi peräti! Kulki kehitys kulkuansa: Sahat soitteli saloilla, kirveet kaatoi ikihongat. Tukit tuimina tuiskahti joen rännissä rymyten, otvapuiden ohjannassa, jätkämiesten johdannassa. Aina kauaksi kykeni, rintamaille uiskenteli suurille sahasijoille lautatarhojen taapeleihin. Kuultiin kummia kylällä, vallan valtauutisia, kuninkaiden kertomia, sodankäyneiden sanomaa: Siirtyi Suomi Vanjan valtaan, tsaarin ankaran armoille. Nähtiin täällä ihmeet monet, kummajaiset kuitenkin: puksutti juna rataa myöten kiskoillansa kirskahdellen Hyvinkäältä Kytäjälle, Högforssin kohdalla hiljensi, asemalla puhalteli, höyrypilvessään huilasi. Nyt on enää muistoissamme, valokuvissa kumminkin, Pikku-Pässin tuksutukset, resiinan rata-ajelut. Melskeet kuului maailmalta kosken korkean kupeelle. Kosket kuohuen kohisi, valjastetut vahvemmatkin, ruukin raudan revittelyyn, valimon varmaan tuotantoon. Sotakorvaukset maksettiin, lunnaat rautaa raskahammat. Monta on monessa mukana, politiikkaa puskemassa. Tuli kylästä kauppala, kaupungiksi vallan kasvoi. Leveni, laveni maailma, telefoonit torpillekin, Kännykät ylen kätevät ympäri maailman yltävät. 7
Suuret hongat humisivat, petäjät taivaita tavoitti Lemmoinvuoron liepehillä, Pirunkallion kupeella. Siitäpä tietä tänne tultiin, etelästä ennätettiin. Katseltiin kovin kyliä, kotipaikkaa kuulosteltiin, missä ois hyvä asua, laittaa lapset maailmalle. Linnut lauloi, lehmät ammui, koski kovasti kohisi, siinteli järvenseljänne, metsälammet väikkyeli: Kaiken keskellä kaupunki! Ihmetellen istahdimme pienen tupamme pihalle. Eipä enää etsiskelty, maailmalle matkusteltu. Täältä löytyy kaikenlaista: Politiikan piehtaroinnit, kunnalliselämän kiemurat. Koulut, kaupat, kirjasto, torikirkkokin tarjolla. Seurakunnan sielunpaimen, aatteita koko kansalle. Taiteen totiset tekijät, elokuvan ihmemiehet. Lasten laulutuokioita, kultaista hanurinsoittoa. Urheilua nuorisolle, koripalloa kovinkin. Vanhemmille vaihtelua, eläkeiälle iloja. Liekö sattuman satoa, vaiko käsi Kaitselmuksen, tääll on kumminkin kuljettu, vuosikymmenet viiletelty. Laitettu lapset ladulle, uudet polvet pientareille, jatkamaan maailman menoa, kehitystä kasvattamaan. Alla katseen Kaikkivallan, silmän Suuren seurannassa, nousi torppa toisen viereen, kasvoi kokoa kylänen Pyhäjärven rantamilla, virran vuolaan vieremillä. Siitäpä jo vuodet vieri, ajat ottivat omansa vuosia vallan kolmesataa, puolet alkua neljättä. Ei oo paljon ihmisikä, kummoinenkaan koko elämä, suuressa kiertokulussa, historian havinassa. Vaan on merkitys mehevä, tämän hetken täytännässä, oman aikamme osalta. Kuinka katsomme kauemmaksi, näämme vallan varpaammekin, tunnemme oman arvomme, kyvyt käyttää kylläksemme oman leiviskäosamme. Siitä on hyvä huomennakin, päivänä tulevanakin, silmäillä suuria saloja, katsella kaunista Karkkilaani. Kirsti Lavinto Kirsti Lavinto osallistui tällä runolla Karkkilan 350- juhlavuoden kirjoituskilpailuun, jossa hän yhdessä Tarja Johanssonin kanssa voitti runosarjan. Jäsentarjous Karkkilan Kotiseutuyhdistyksen jäsenillä on mahdollisuus saada Pekka Lehtimäen kirjaa Liistoin Kallei JÄSENETUHINTAAN 15 + mahdolliset postikulut. Kirjan normaalihinta on 30 euroa. Kirjaa on saatavissa Osuuspankin Karkkilan konttorista sekä tilaamalla sähköpostitse osoitteesta pekka.wikberg@elisanet.fi Liistoin Kallei sisältää yli kolmesataa Kallen kertomaa rehevää ja hauskaa murrejuttua entisajan elämästä. Liistoin Kallei ja muita Kotiseutuyhdistyksen tuotteita myynnissä myös Fagerkullan joulutapahtumassa ja Pohjanpirtin joulumarkkinoilla 8
Rautakourat juhlivat satavuotista taivaltaan Karkkilan Kotiseutuyhdistys Valajia 1910-luvulta. Karkkilan museon kokoelmat. Vuonna 2006 tulee kuluneeksi sata vuotta Karkkilan Metallityöväen ammattiosaston edeltäjän, Valajien osaston, perustamisesta. Käytännössä kysymys oli Högforsin tehtaan työväen järjestäytymisestä ammattiosastoksi, mistä myöhemmin monien vaiheiden kautta kehittyi nykymuotoinen metallin ammattiosasto, jonka jäsenistö tänä päivänä koostuu Karkkilan ja lähialueen metallin työpaikkojen jäsenistä, työttömistä ja eläkkeellä olevista vapaajäsenistä. Valajien osaston perustaminen liittyy osana vuosisadan alun vallankumouksellisiin tapahtumiin Venäjällä ja vuonna 1905 suurlakon innoittamaan yhteiskunnalliseen ilmapiiriin, jonka seurauksena työväenyhdistyksiä ja ammatillisia järjestöjä syntyi maassamme kuin sieniä sateella. Nykykielellä voisi sanoa, että työväestön yhteenliittymisellä oli olemassa ennen kaikkea sosiaalinen tilaus. Työväki eleli köyhälistön asemassa koko yhteiskunnassa. Kurjat työolosuhteet, pitkät työpäivät ja pienet palkat olivat ne syyt, jotka antoivat aiheen Valajien osaston perustamiselle myös tuolloin Högforsin tehtaalla, ja samalla haluttiin vapautua patruunoiden ja aatelisherrojen mielivallasta. Mahdollisesti myös isä-vatasen sosialismipuheet Liistoin tuvassa olivat kantaneet hedelmää ja olihan työväenyhdistys Tarmo perustettu juuri vuotta aikaisemmin. Poliittisen ja ammatillisen työväenliikkeen nousu, joka tapahtui käsi kädessä, oli luonnollisesti kova pala työnantajille ja koko porvaristolle ja niinpä pelkästään jäsenyys kyseisissä järjestöissä oli usein uhka työpaikan säilymiselle. Osasto on historiansa aikana ollut mukana kahdessa sulkutaistelussa osoittaen näin samalla solidaarisuutta oikeuksiensa puolesta kamppailevia työläistovereitaan kohtaan. Ensimmäinen niistä ajoittui Valajien osaston alkutaipaleelle vuoteen 1908, jolloin Högforsin valajat avustivat Pietarsaaren ja Tampereen lakossa olevia valajia, kerrotaan Olli Tuohiniemen kirjoittamassa osaston 75-vuotishistoriassa vuodelta 1976. Työnantajat julistivat lopulta sulun lakkojen murtamiseksi, mutta työtaistelu päättyi kuitenkin lopulta työläisten voittoon. Kovin työtaistelu, jossa Högforsin tehtaan työläiset ovat olleet mukana ajoittui vuoteen 1927, jolloin metallityönantajat julistivat sulun Crichton Vulcanin lakon seurauksena. Sulku kesti tasan 30 viikkoa ja päättyi työläisille voitollisesti. Työnantajan pyrkimykset murtaa työläisten rintama myös Högforsissa lakonmurtajien avulla, epäonnistui. Osasto on joutunut elämään myös vaikeita hajaannuksen vuosia. Suurelta osin ne ajoittuvat maamme historian kipupisteisiin, kuten kansa- 9
laissotaan ja sen jälkeiseen aikaan, 30-luvun alun lamavuosiin ja lapualaisterroriin. Myös sodan jälkeen tapahtunut työväenliikkeen avoin hajaannus heijastui myös ammattiyhdistysliikkeeseen ja sen toimintakykyyn, mutta vain tilapäisesti. Viimeiset vuosikymmenet ovat olleet osaston historiassa vakaan kasvun ja yhtenäisyyden aikaa. Tähän on antanut edellytykset SAK:laisen ay-liikkeen eheytyminen 60-luvun loppupuolella. Jäsenmäärä on ollut kasvussa ja järjestäytymisaste isommilla työpaikoilla on lähennellyt 100 prosenttia. 70-luvun puolivälissä tapahtui osaston toiminnassa rakenteellinen muutos. Siirryttiin yhden ison työpaikan osastosta alueelliseksi ammattiosastoksi. Työhuonekunnat perustettiin kaikille suuremmille Karkkilan ja lähiympäristön työpaikoille. Osaston toiminta on ulottunut jo vuosikymmenten ajan myös tehtaan porttien ulkopuolelle ja laajemmin koko Karkkilan kehitykseen. Myös valtakunnallisissa työehtosopimuskamppailuissa ollaan oltu mukana ja Liiton toimintaan on monin eri tavoin pyritty vaikuttamaan. Olli Tuohiniemen 70-vuotishistoriassa todetaan, että kunnalliskodin rakentamista osasto piti erittäin tärkeänä ja 25. tammikuuta 1947 päätettiin ilmoittaa kauppalanhallitukselle, että kunnalliskotirakennukseen tarvittavat keskuslämmitys ym. sanotussa tehtaassa valmistettavat tarvikkeet tullaan työntekijöiden taholta valmistamaan ylityönä. Myös kysymys paikkakuntakalleusluokan muuttamisesta oli osaston kokouksissa tavan takaa esillä jo v.1946. Sotien jälkeisinä vuosina, jolloin yli puolet osaston jäsenperheistä asusti Högforsin tehtaan omistamissa asunnoissa, otettiin kantaa Fagerkullan, Haukkamäen ja Lemmoin alueella tiestön parantamiseksi ja vesi- ja viemäriverkoston laajentamisen puolesta. Myös myöhempinä aikoina osasto on ollut aktiivisesti mukana paikkakunnan työllisyyttä edistävissä hankkeissa. Yhteistyö Säästöpankin kanssa 1970-luvun alkupuolella vaikutti siihen, että kyseinen pankki myönsi asuntolainoja osaston jäsenille verrattain runsaasti. Osasto on ollut myös välillisesti vaikuttamassa Karkkilan kehitykseen, sillä varsin suuri on se joukko aktiivijäseniä, jotka ovat olleet mukana päättämässä Karkkilan, Nummi-Pusulan ja entisen UL. Pyhäjärven asioista kunnanhallinnon kaikilla tasoilla. Karkkilan Metallityöväen ammattiosasto, joka sai nykyisen nimensä vuonna 1930, juhlii 100-vuotista toimintaansa syksyllä 2006. Juhlan kunniaksi on valmisteilla osaston 100-vuotishistoria, jota kirjoittaa Metallityöväen Liiton järjestöosaston toimitsija Timo Sandberg. Hän on aiemmin tehnyt myös Vaasan Metallityöväen ammattiosaston 100-vuotishistorian. Timo Sandberg tunnetaan lisäksi menestyvänä kirjailijana. Osaston pääjuhla pidetään Työväentalossa 16.9.2006. Juhlan osana ovat vanhan ajan iltamat, jotka kuvaavat Valajien osaston perustamisvaiheita. Iltamien ohjelman on käsikirjoittanut Marja Holli ja ohjaajaksi on lupautunut Johanna Juslin. Iltamat ja koko pääjuhlan juontaa Matti Kuusela ja näin voidaan sanoa, että juhla toteutetaan vahvasti karkkilalaisin voimin, sillä myös soittokunta ja kuorot tulevat antamaan vahvan panoksensa juhlaohjelmaan. Ismo Outinen 100-vuotishistoriatoimikunnan pj. Högforsin tehdas vuonna 1924. Karkkilan museon kokoelmat. 10
Suomalainen puukkokulttuuri elää tällä hetkellä uuden tulemisen aikaa. Puukonvalmistuskursseja, puukkokilpailuja sekä puukkomessuja (Fiskars, Kauhava) järjestetään vuosittain maassamme lukuisia. Kotimaisia valmistajia on 40-50 ja harrastajia moninkertainen määrä. Puukkomuseoita on maassamme Kauhavalla ja Rovaniemellä (Marttiinin puukkotehdas). Puukko Puukolla tarkoitetaan yksiteräistä yleensä suorahamaraista teräasetta, jonka terä ja kahva ovat sunnilleen saman pituiset. Terän kiilamainen muoto mahdollistaa leikkaamisen lisäksi myös vuolemisen. Puukon vanha suomenkielinen nimitys on veitsi. Puukko-sana lienee tullut Suomeen hansakauppiaiden pook-nimisestä tikarista. Puukkotyypit erotellaan mm. maantieteellisen alueen, käyttötarkoituksen ja valmistuksen mukaan. Yleistyövälineenä puukolla on ollut ja on edelleen lukemattomia käyttötapoja. Työkalujen, astioiden ja muiden tarvekalujen veistelyn lisäksi puukko on ollut ruokailu- ja ruuanvalmistusväline, se on kuulunut eränkävijän samoin kuin suomalaisen sotilaan perusvarustukseen, sitä on käytetty kansanlääkinnässä ja taikojen teossa, sillä on koristeltu rukinlapoja ja luotu korkeakulttuurisia taideteoksia. Lukemattomat tarinat, loitsut ja sananparret kuvastavat puukon keskeistä asemaa kansanperinteessä. Esihistoriallisen ajan puukkoja ovat mm. Euran, Kaarinan, Perniön, Tuukkalan, Inarin löydöt. Keskiaikaisia puukkoja ja niihin kuuluvia nahkaisia tuppia on viime aikoina löytynyt paljon Turun tuomiokirkon ympäristössä tehdyissä kaivauksissa. uudemmalla ajalla (1700-1900-luvuilla) esiintyneet puukkotyypit voidaan jaotella seuraavasti: Kansanomaiset käyttöpuukot Etelä-Pohjanmaan puukot: - Vöyrin puukko - Härmän puukko - Kalajokilaakson puukot - Kauhavalaiset Ruukintehtaiden puukot: - Fiskarsilaiset - Sorsakoskelaiset Rautalammin puukko Toijalan puukko Rannanjärviä on joka lähtöön ja käyttäjää myöten. Pekanpään puukko Kainuun puukko eli Tommi Saamelaispuukot Sotilas- ja suojeluskuntapuukot Sota-aikaiset puhdetyöpuukot Järjestöpuukot Miniatyyripuukot Linkkuveitset Tehdasvalmisteiset puukot Yksityisten puukkoseppien ja harrastajarakentajien uudet puukkotyypit Puukkoon suomalaiset ovat tarttuneet myös vihapäissään. Verityöt 1800-luvun puukkojunkkariilmiöstä viime aikojen tapahtumiin kertovat myös jotain puukkosuhteestamme. Suomessa tehtävistä henkirikoksista noin kolmannes tehdään edelleen puukolla tai veitsellä ja tapon yrityksistä peräti kolme neljästä. Puukon kantaminen yleisillä paikoilla kiellettiin lailla vuonna 1972. Naisen vyössä kulkenut, monissa arkiaskareissa käytetty puukko oli usein pieni ja siro. Kansallispuvuissa puukko oli tärkeä koristus. Puukko on Suomessa toisin kuin monessa muussa maassa myös yleinen ja arvostettu lahja. Lahjapuukossa korostuu esteettisyys. Puukko onkin myös muotoilutuote ja taide-esine eikä nykyisin aina edes käytettäväksi tarkoitettu. Suomalaisen puukkokulttuurin koko kirjon voi nähdä Suomen kansallismuseossa 8.6.2006 avattavassa näyttelyssä. Risto Hakomäki 11
Jouluisia terveisiä Oikeastaan Reino Luodosta piti tulla taiteilija. Se oli hänen nuoruuden unelmansa, sen eteen hän teki myös opiskeli. Reino Luoto on ollut Eva Cederströmin oppilas ja hänellä on myös Unto Pusan allekirjoittama todistus piirustuskoulusta. Hän opiskeli maalausta myös Karkkilan työväenopistossa. Hankittuina olivat niin telineet kuin maalitkin. Elämä kuitenkin vie joskus eri suuntaan kuin itse suunnittelee. Poikien syntymä Luodon perheeseen sai siirtämään maalaushaaveet sivummalle. Kun aikaa lopulta taas oli, oli maalaamisen tilalle astunut kirjoittaminen. Tällä kertaa innostajana ja alkuun opastajana toimi Eino Halme. Nuoruuden innosta on yhä muistona tauluja kodin seinillä ja iso kansio, johon on talletettu töitä vuosien ja vuosikymmentenkin takaa. Muistona sieltä jostakin on säilynyt myös jouluinen piirustus, vihkon kanteen piirretty. Sen myötä Karkkilan Kotiseutuyhdistys toivottaa jäsenistölleen Hyvää Joulua 12
Högfors-tuotteiden muotoilijoita Suomen Valimomuseoon Karkkilassa on kerätty raudan teon ja käsittelyn historiaa 3000 vuoden ajalta. Menneen ajan valimotuotteet viehättävät silmää. Museo on täynnä rautaantiikkia, siellä on kaikkea mahdollista valuraudasta. Museo kertoo valuraudan pitkästä historiasta, se on koko Suomen valimokulttuurin keskipiste. Se edistää ja propagoi valimoperintöä ja kertoo kaiken, mitä tiede tietää raudasta. Valimomiesten jalanjäljissä kelpaa kuljeskella pysyvässä näyttelyssä. Heidän luovuudellaan ei ollut rajoja, kaikista on jäänyt jälkensä. Masuunin kranssilla on kesällä 2005 ollut esillä valutuotteita eri aikakausilta, myös tämä rintasuojus, joka on vastikään löydetty ja kunnostettu. Kuvat: Marja Holli Kun kävelen museossa, koen olevani ensisijaisesti karkkilalainen ja ehkä myös hieman ylpeä siitä. Museo on minulle jopa hiukan pyhä paikka. Tulen tänne viihtymään valuraudan parissa, esineet vievät ajatukset satojen vuosien taakse. Silmään tarttuu yksi jos toinenkin tuttu rauta-antiikkiesine. Valimoesineiden selitystekstit kertovat tarinoita, raudan tarinoita, kirjoitettu valuraudan historia. Ja yhtä tärkeä on valuraudan kirjoittamaton historia, jonka tavalliset ihmiset luovat. Vierailija selvittää tekstit ennen kuin syventyy teoksiin. Museossa makaava valurautateos ei ole tuottamaton, sen aineeton arvo on suurempi kuin sen markkina-arvo. Museossa vanhojen töiden joukkoon on sijoitettu uudempia. Syntyy vuoropuhelu, sillä nykymuotoilijat ja muotoilijat kaksisataa vuotta sitten ovat pohtineet ehkä samoja kysymyksiä, mutta keinot ja teknologia olivat erilaisia. Vanhan ja uuden ajan muotoilua, rakennetta ja tekniikkaa voi verrata keskenään, ne kohtaavat tässä energisessä museossa, syntyy vuorovaikutus. Eri ajat edustavat omaa erilaista tyylisuuntaustaan. Monenlaisista elementeistä koostuva kokonaisuus pysyy kuitenkin hyvin kasassa. Karkkilan Kotiseutuyhdistys Luovuuden ilmapiiri elää museossa ja menneen valurautamaailman romantiikka viehättää. Kaikki muotoilijat, tuotekehittelijät, suunnittelijat ja valurautataiteilijat ovat riippuvaisia tekniikasta, jota jatkuvasti kehitetään. Tarvitaan selvä näkemys tekniikasta, kun hahmotellaan uutta muotoilua. Valurauta on materiaalina kestävä, luja ja monikäyttöinen, kun taas savi, porsliini ja lasi helposti särkyvät. Mutta valurauta on raskasta ja sitä on hankalaa muokata. Rauta seuraa omia sääntöjään ja aiheuttaa oman muotoestetiikan. Muotoilijan on luotava suhde siihen, hänen on oltava realisti. Hän etenee valuraudan ominaisuuksien kautta tarkoituksenmukaiseen tulokseen. Muotoilu lähtee uudentyylisesti liikkeelle ja avaa silmät uudella tavalla aikakauteen. * Suomen Valimomuseossa näkyy Högforsin kädenjäljet, se kertoo paljon Högforsin ruukista, jossa raudan sulatus aloitettiin jo vuonna 1820. Museon esineistö on paljon karkkilalaisten yhteistä muistia. Ne tunnistetaan ja niitä kaivataan. Museon on tuulahdus ruukista. Hyvän muotoilunsa ja korkean laatunsa ansiosta Högforsin tehtaitten tuotteet saavuttivat laajan maineen myös Suomen rajojen ulkopuolella. Museossa voi seurata Högforsin historiallista kerrostumaa. Taitavat ja koulutetut muotoilijat ja tuotekehittelijät tekivät ruukin tunnetuksi, Högfors sai näkyvyyttä. Se oli imagolle tärkeää. Muotoilijat olivat hylkäämässä vanhentuneet perinteet ja siirtymässä moderniin designiin, he loivat Högforsin julkisuuskuvan. Seurattiin aikaa. Uusia linjoja piti syntyä, piti lanseerata uusia tuotteita ja uusia ajatuksia. Muotoiltiin liesiä, lautais- ja lämpökaapilla, jaloilla ja vesisäiliöllä, kylpyammeita (suunnikas-, soikio- 13
istuma-, teräslevyammeita ja suihkuammeita), pesualtaita, kierreportaita, radiaattoreita, konvektoreita, höyrykattiloita, lämminvesikattiloita (Karkki Yx ja Kax, Karkki Mix ja Max ym), saniteettivaluja, vesijohtotarvikkeita, ilmastointi- ja ilmavaihtolaitteita, venttiilejä, kansia, kehyksiä, ritilöitä, kaminoita, pikakeittäjiä, postivaunuja, suutarinlestejä, naulakkoja, pyykkipatoja ø 50 cm, kolmijalkapatoja, lasten liesiä, hevosten juottoaltaita, puutarhapenkkien päätyjä, kalasuomusrautoja, 120 mm kranaatteja, sateenvarjotelineitä, taskukellotelineitä, työkaluja: silityskauhoja eli sleesiä, kulmasilittimiä eli kanttisleesiä, munasilittimiä, silityslusikkoja, lenssiässiä, peukaloässiä, tekkauskoukkuja eli grundiä ym., porraskaiteen koristesäleikköjä, Saabin jarrulevyjä, autoteollisuuden tilausvaluja, Högforsin tehtaan 150-vuotisjuhlan kunniaksi valettuja tuhkakuppeja, talousastioita: patoja, vohveli-, munkki- ja lättypannuja (vanhan ajan lättypannulla voi tehdä kerralla 18 ohukaista), taidevalua ja paljon muuta. Nämä tuotteet herättävät muistoja ja tunteita meissä karkkilalaisissa. Olemme ylpeitä valimojuuristamme ja -historiastamme. Säilytämme vanhaa identiteettiämme valurauta-antiikilla. Muotoilullinen kokonaisuus oli Högforsissa tärkeä, se kuului massatuotantoon ja takasi menestymisen ja vaikutti myynnin kasvulukuihin. Menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden kokeellinen muotoilu loi taloudellista tulosta ja oli tärkeä kilpailuvaikutin. Aina ei tiedetty mitä haluttiin, mutta tiedettiin, mitä ei haluttu. Siitä mitä högforstuotteet olivat, ei voinut päätellä mitä niiden pitäisi olla. Joskus vanha högforstuote, joka periytyi alkuajoista, heräsi uuteen eloon. Vuodet vierivät, mutta vastaan tuli yhä uudestaan tämä sama romanttinen högforstuote, perin juurin tuttu, jossa oli kaikki kunnossa ei mitään mutisemista. * Uuninluukkuja on valettu monenlaisia. Sisustusarkkitehti Antti Nurmesniemi (1927-2003) oli muotoilun vaikuttaja sekä moniosaaja, joka suunnitteli monien teollisuuslaitosten tuotteita myös Högforsin tehtaitten. Hän oli ruukin teollinen muotoilija ja tuotesuunnittelija. Nurmesniemi kuului siihen kultaiseen muotoilijasukupolveen, joka oli luomassa suomalaisen taideteollisuuden suurta maailmanmainetta. Hän menestyi vaativillakin kansainvälisillä areenoilla. Nurmesniemi sai useita kansainvälisiä huomionosoituksia, joista mainittakoon Milanon triennaalissa hopeamitali 1957 ja grand prix vuosina 1960 ja 1964. Antti Nurmesniemi suunnitteli muun muassa Högforsin tehtaille uuden, nykyaikaisen puulieden, jossa oli raikkaita, kiinnostavia ja rohkeita yksityiskohtia. Se oli jotain todella uutta ja kekseliästä. Hän lunasti tehtaan odotukset. Nurmesniemi muotoili myös Högforsille käyttöesineitä, esim. patoja. Hän teki legendaarisen valurautapadan, jossa oli kuparinen käsirengaskaari. Tästä kauniista esineestä tuli suosittu ja myyntimenestys myös ulkomaille. Sen kysyntä oli jatkuvasti suurempi mitä Högfors pystyi tuottamaan. Se oli todellinen muotoilumenestys. Tässä kaarevan veistoksellisessa padassa, jossa musta rauta yhdistyy ruskeankeltaiseen kupariin, on kaksi samanarvoista materiaalia. Sitä ei tohdi käyttää ruuanlaittoon, se on puhdas taideobjekti ja uniikkiesine. Suunnittelukokouksia Nurmesniemen kanssa pidettiin säännöllisesti Karkkilassa. Näihin hän tuli omalla autollaan Helsingistä. Hän pääsi yleensä Vihtiin, sitten auto hajosi. Näin tapahtui jatkuvasti, häntä sai odottaa. Karkkilassa tämä asia huvitti. Tehtaalla oltiin valmiina, kun Nurmesniemen soitto tuli, ja Högforsin auto lähti hakemaan muotoilijaa. Ei kai autossa oikeastaan ollut mitään vikaa. Nurmesniemi oli omaperäinen, suuri taiteilija ja 14
Masuunissa oli esillä hyvin monenlaisia valuja. kaunosielu, ei hän voinut kaikkea hallita kuten autotekniikkaa. Hänen tapansa ajatella ja toimia ei liittynyt automaailmaan. Ja voiko muotoilija olla vakavasti otettava, jos hän osaa remontoida autonsa? Antti Nurmesniemellä oli kysyntää. Hän suunnitteli mm. Helsingin oranssit metrojunat 1979, japanilaiselle Fujitsulle puhelimen 1984, Suomen Intian suurlähetystön sisustuksen. Olavinlinnan sisustuksen restauroinnissa 1962-75 ym. Nurmesniemi oli Taideteollisen korkeakoulun kunniajäsen, Ornamon puheenjohtaja ja kunniajäsen ym. * Kuvanveistäjä ja keraamikko Michael Schilkin (1900-1962) suunnitteli Högforsille vuonna 1957 valurautareliefin, josta tuli suosittu lahjaesine ja klassikko. Reliefi (11 x 15,5 cm) esittää kolmea apinaa yksi peittää silmänsä, toinen suunsa ja kolmas korvansa, tarkoituksella etteivät näe, puhuttele tai kuuntele pirua. Maailmankuulu alkuperäinen reliefi on Nikko Toshogussa Japanissa. Nikko on rakennettu vuonna 1636 ja se on Tokiosta noin 50 km pohjoiseen. Nikko on Japanin toiseksi suurin nähtävyys Kioton jälkeen. Muotoilijat, taiteilijat, suunnittelijat, piirtäjät, valokuvaajat, arkkitehdit ym. käyvät siellä ja todennäköisesti myös Schilkin vieraili siellä. Högfors-reliefin idea on siis lainattu. Voiko sanoa, että se on kopio? Kyllä ja ei, idea on vain kopioitu. Schilkin otti varmasti etäisyyttä esikuviinsa ja suuntasi itsenäisempään ilmaisuun. Schil kin omaksui vaikutteita kiinalaisesta ja japanilaisesta keramiikasta, itämaisesta estetiikasta. Tämä innostus heijastui hänen töihinsä kuten esim. Högfors-apinat -reliefiin. Tämä Schilkinin työ on ehkä monessa karkkilalaisessa kodissa. Paitsi valurautaisena sitä esiintyy myös emaloituna versiona, Schilkin oli kuuluisa lasitteitaan. Michael Schilkin teki myös Högforsille valurautareliefin, jonka aiheena on karhu, vuonna 1957 ( ~18 x 22 cm). Kansainvälinen valimokongressi pidettiin Tukholmassa 19.-24.8.1957. Pohjoismaat Suomi, Ruotsi, Norja ja Tanska olivat yhdessä kongressin isäntämaita. Suomea edustivat Högforsin tehtaat, jotka olivat valimokulttuurin käyntikortti maailmalla. Schilkin suun- 15
nitteli Högforsille valimokongressiin muistoesineen, Karhun. Hän suunnitteli ruukille myös Ilvesperheen 1957 ja Hirven 1957. Michael Schilkin teki pääosan elämäntyöstään Arabian tehtaan taideosastolla Helsingissä. Hänen tunnetuin teoksensa on Helsingin Kauppakorkeakoulun päärakennuksen seinäreliefit. Schilkin sai mm. kultamitalin taideteollisuudesta Pariisin maailmannäyttelyssä 1937. Hänestä tuli kansallinen symboli ja kuuma nimi koko 1940- luvun, kunnes yhtäkkiä Suomessa keramiikan syrjäytti lasi. Lasi ja lasitaiteilijat ottivat selvän voiton keraamikoista. Michael Schilkinillä oli käsityömäistä taitavuutta keraamikkona ja kuvanveistäjänä. Hänen töitään kannattaa katsoa tarkkaan. Karkkilan apinareliefi on huolellisesti työstetty teos. Schilkin pystyi tekemään taiteellisesti kestävää ja merkittävää. * Kuvanveistäjä Helvi Hyvärinen (1906-1988) suunnitteli Högforsin ruukille valurautareliefin (17 x 25 cm), jonka aiheena on Poroemo ja vasa. Hyvärinen on 1930-luvulta alkaen tullut tunnetuksi eläinveistäjänä. Högfors-korkokuvassa näkyy hänen pelkistetty näkemyksensä eläintaiteilijana, puhtaan muodon ihanteena. Mutta muodon yksinkertaisuudesta huolimatta porot ovat inhimillisiä ja luonteikkaita. Hyvärinen suunnitteli myös Högforsille reliefit Hanhi ja Haikarat. Taiteilijan voimakas suhde eläinmaailmaan kuvaa Karkkila-teosten sarjaa. Kuvanveistäjä käytti materiaalinaan kiveä tai pronssia, mutta Högfors-korkokuvissa on käytetty valurautaa. Nämä ovat muotoilun ja taiteen välimaastossa, valurautaa ei voi muokata ja hioa sileäksi kuten pronssia. Korkokuvissa on valolla ja varjolla merkityksensä. Helvi Hyvärinen on tehnyt sankarimuistomerkin Ilves ja pentu Soinin pitäjään 1956, Karhunpentu -veistoksen Mikkelin kaupungintaloon 1958, pronssiveistoksen Rovaniemen postipankkiin 1958, Vaadin ja vasa -veistoksen asuntosäätiölle Tapiolaan Espooseen 1965. Masuunin näyttelyssä saattoi tutustua myös uudempaan tuotantoon. 16
Hyvärinen on kiinnittänyt taiteilijapersoonansa eläinteoksiin, mutta hän teki myös useita muotokuvia, jotka ovat vähemmän tunnettuja. Hyvärisen taidetta on mm. Ateneumin, Hämeenlinnan ja Imatran taidemuseoissa. Hän on Suomen kuvanveistäjien liiton kunniajäsen. Karkkilan Kotiseutuyhdistys tulleita ja asiansa osaavia muotoilijoita ja taiteilijoita. Tämä oli aivan terve periaate, oli ansioituneita tekijöitä. Teokset ovat esittäviä eli sitä oikeaa taidetta, jota kansa sanoo ymmärtävänsä. Esineet ovat pienimuotoisia, esiintyy niin muotoilua kuin taidetta ja rajojen ylittämistä. * Kuvanveistäjä Emil Cedercreutz (1879-1949) teki Högforsille valutaulun Tukinvetäjät. Hän muotoili myös valurautauurnia tehtaalle. Suuri taiteilija on kunnon muotoilijan tavoin ollut tuotekehittelijänä. Högforsilla on myös valutauluja, jotka ovat valmistettu saksalaisen mallin mukaan 1880-luvulta alkaen. Niistä otettiin jatkuvasti uusia valuja. * Oliko Högforsin ruukilla muotoilijoille ja taiteilijoille suurten aiheiden vaatimus, esim. suomalaisia eläinteoksia? Pitikö näkyä, että teos on suomalaista tekoa? Mutta teoksen aihe ei merkitse oikeastaan mitään. Högfors suosi suuria, tutuiksi Karkkilan valurautakulttuuri on hienoa, siinä on historiallista painoa. Valurautaisilla Högforstaidevaluilla on pitkät perinteet aina 1800-luvulta asti. Raudan tuotannonjuuret ulottuvat 200 vuoden taakse. Valurautaesineet tehtiin hankalalla, mutkikkaalla ja monikerroksisella menetelmällä. Idearikkaiden muotoilijoiden ja taiteilijoiden piti sopeutua Högforsin ruukin käyttämään tekniikkaan ja siihen kuinka esineet tuotetaan. Muotoilu oli tarkoituksenmukaista, mutta samalla siinä näkyy esteettisyyden taju ja arvostus. Yhdistettiin teollinen tuotanto, taide ja muotoilu. Missään muualla ei ole yhtä komeata valurautatavaraa kuin Karkkilassa, myös museoiden ulkopuolella, maisematuotteena. Muut voivat meitä vain kadehtia. Klas Alander KAIKKI RAKENNUSTYÖT AMMATTITAIDOLLA MARKKU MITRUNEN 0400-472 464 MARKO VARALAHTI 0400-850 635 17
Keräily kiinnostaa karkkilalaisia. Kotiseutuyhdistyksen keräilyjaosto täytti marraskuun alussa viisi vuotta. Jaosto on muutenkin näyttänyt elinvoimaisuutensa. Sen toimintaan osallistuu jatkuvasti iso joukko keräilyn harrastajia, jotka ovat saaneet kerhoilloissa nauttia mielenkiintoisista esitelmistä. Jaostolla on ollut myös huhtikuussa 2002 näyttely Suomen markkaa kunnioittaen. Näyttely järjestettiin Osuuspankin Karkkilan konttorin tiloissa. Jaostoa on koko ajan vetänyt Antti Valonen. Kerhoiltojen lukumääräksi on vakiintunut vuosittain seitsemän, kokoontumisia on kolme syyskaudella ja neljä keväällä. Osanottajien lukumäärä on vaihdellut vuosittain 20-23 ja käyntejä on 89-95. Kerhoillat pidetään talvikaudella kuukauden ensimmäisenä torstaina klo 18 Osuuspankin kerhohuoneella. Kerhoilloista kerrotaan paikallislehtien seurapalstalla. Uudet keräilijät ovat tervetulleita mukaan. Viisi vuotta keräilyä Marja Holli Helmikuussa 2005 kuultiin kerhoillassa Tapio Tuomen esitystä, joka käsitteli metsurien käyttämiä polttomoottori-käsisahoja. Esillä olikin edustava kooste sahoja, jotka edustivat menneitten vuosikymmenten kehitystä sahojen painon ja työskentelykätevyyden parantamiseksi. Kuva: Antti Valonen. Lokakuussa 2004 Antti Oksanen esitteli laajaa Suomen metallirahojen kokoelmaansa, joka oli nähtävillä kätevissä säilytyslokeroissa. Esillä oli myös monilukuinen ja hauska possupankkien kokoelma sekä aiheeseen liittyvää kirjallisuutta. Kuva: Antti Valonen. Helmikuun 2005 kerhoillassa oli runsaslukuinen joukko osanottajia. Kuva: Antti Valonen. 18
Toukokuussa 2005 keräilyjaosto teki retken Kirkkonummen Varuboden Arenaan, jossa osallistuttiin Rannikon Messut Oy:n järjestämään Antiikki ja keräily -tapahtumaan. Aurinkoiset lähtötunnelmat kuvasi Karkkilan torilla Pirjo Nieminen. UUSIA ADRESSEJA Karkkilan Kotiseutuyhdistyksen uudet adressit ovat myynnissä. Niitä kuvittavat Risto Nurmen upeat luontokuvat. Adresseja myydään sekä Karkkilan Kirjakaupassa että Osuuspankin Karkkilan konttorissa. 19
Pakarissa leivottiin leivät ja piparkakut Sylvia Nurmi on ehtinyt nähdä Fagerkullan museoalueen ja sillä olevan Pakarin monena. Juhannuksena 1987 hän puki sanoiksi muistikuvansa niiltä ajoilta, jolloin hän itsekin kävi paikassa leipomassa. Heinäkuussa 2005 Sylvia Nurmi oli mukana Haukkamäkitapahtumassa, joka kokosi Pakarin suojiin jälleen valtaisan osanottajajoukon. Tuossa tapahtumassa hän luki yleisön suureksi riemuksi muistelmansa Haukkamäen ja Fagerkullan pakarista. Seuraavassa muistelma kokonaisuudessaan. * Kun mää täs menneel viikol kuljin pakarin ohi, tuli miäleeni ajat, kun siin pakaris leivottii. Nyt se on joku työpaikka. Aijai, kun muistan, kummost touhuu se leipominenkin oli. Kyl se kans tyästä kävi. Niit pakarei oli samas rakennukses kaks ja niis oli pakarin Sylvia Nurmi Pakarissa kesällä 2005. Tapahtuman ohjelmassa ja kohokohtana oli Sylvia Nurmen lukema muistelma Pakarista. Kuva: Marja Holli hoitajat, Ooperska ja Perhelska, pakarin mummut. Pakarit olivat ahkeras käytös. Väliaikaa oli vain silloin, kun ne talkoilla siivottii alkukesäst. Silloin kannettiin ulos leipälaurat ja niitten kannatinpukit. Sisältä pestiin koko pakari juuriharjaa käyttäen. Se oli aikamoist jynssäystä. Vesi kannettiin ämpäreillä Härkälähteest. Puhdasta tuli. Pöyrät ja leipälauratkin oikein hohti puhtautta, kun ne kuivattii pakarin seinustal aurinkon paistees. Leipominen ja uunin lämmitys oli huolellisest tehtävä, muuten olis koko leipominen menny hukkaan. Jo leipomist erellisel päiväl vietii talvel vesikelkal ja suvel pikkurattail puuliiterist valikoirut halvot pakariin. Jos ne oli tuorei, niin kuin talvel tahroi olla, niin pakarinhoitaja laitti puut uunin eteen kuivumaan. Se oli lämmin viäl erellisen leipojan jälkeen. Seuraavana aamuna hän Haukkamäki-tapahtumassa on ollut tapana kokoontua ryhmäkuvaan, niin tehtiin myös kesällä 2005. Tänä vuonna aurinkokin oli tapahtuman vieraana ja tunnelman luojana. Kuva: Marja Holli 20
laittoi ne huolellisest uuniin ja sytytti tulen. Siellä ne iloisesti räiskährellen paloi muuttuen hiiliks. Sitten hiilet verettiin uuniluural ulos. Se luuta oli semmoinen pitkä seiväs, jonka toiseen päähän oli rautalankal sirottu männynoksii. Sitä kastettiin välil vesiämpäris, ettei se syttyny uunis palamaan. Uuni ei ollukka mikätahansa uuni. Sinne mahtui kolmekymmentä leipää, kun ne taitavast asetti. Taikinan teki jokainen valmiiks jo kotonas. Nekin vietiin kelkoil ja rattail niinkun puutkin. Talvel oli tiinu hyvin peitettävä, ettei taikina jäähtyny. Nääs leivät ei olis noussu, jos taikina olis kylmää. Muistan sen pitkän pöyrän, johon taikina nostettii. Pakarin mummu auttoi leipomises, et saatiin leivät nopeast nousemaan. Niityilt kerätyt kuminat hierottiin taikinaan. Ensin tehtiin vahaukset eli taikinamöykyt, jotka taputettiin leiviks. Sit otettiin keskelt leipää pala pois sarven pätkäl tai peltistä tehryl truutil. Leipä koristeltiin sahanteräl tai veitten hamarapuolel. Kun paistaminen alkoi, niin hyvin luurittuun uuniin heitettiin kourallinen ruavii suolaa, ettei arina olis liian kuuma. Suola sulaessas kostuttaa uunin ja vähentää kuivan äkkikuumuuren. Viimeitteks pisteltiin härkimen kans leipiin reikii, ettei tulis kohokuorii leipäin pääl. Kun kaikki leivät oli paistettu, otettiin katost varras, johon leivät pujotettiin. Varras nostettiin kattoon kuivumaan pariks viikoks. Karkkilan Kotiseutuyhdistys Joskus sattui erehrys. Vartaat vaihtui. Jokainen luuli tuntevas omat leipäs. Sit keksittiin laittaa lappu vartaan päähän. Siin oli leipojan nimi. Nyt loppui erehrykset. Pullat ja piparkakut leivottiin kans pakaris, siellä kun oli suuret peltit. Niihin mahtui kymmenii piparkakkui kerrallas. Sai olla tarkkana, ettei Hanna-tädin piparit ja siirappikakut palaneet kun uuniin ei kunnolla nähny. Mämmiä tehtiin pääsiäiseks. Se olikin konstikast puuhaa. Eräs mamma ratkaisi yksinkertaisen tavan mämmin tekoon. Hän haki Härkälähteest vettä, sekoitti ruisjauhot veteen, kaatoi tuokkosiin ja työnsi uuniin. En tiedä, miten mämmi onnistui, koska me muut mämmintekijät imelsimme ja vatkasimme taikinaan moneen kertaan ennen paistamist. Kyl siäl pakaris oli omat vaaraski. Pari muijaa meinai ihan kualla. Ne rupei lämmittämään uunii itte, kun pakarinhoitaja oli kipee. Ne ottivat hiilet punaisina ulos. Niist nousi jumalatoin häkä. Onneks huomasivat ajois mennä ulos. Kauhiast olivat oksentaneet ja pihapuista kiinni pitäneet. Päätä särki ja huimasi. Monta muistoa jäi pakarist ja sen hoitajist. Leipien nousua odotellessa he kertoivat menneistä ajoista, iloista ja suruista, paikkakunnan tapahtumista. Karkkilassa 25.6.1987 Sylvia Nurmi Pakari täyttyi jälleen ääriään myöten, kuvassa mukana Raili Kataisto, Sylvia Nurmi, Paula Hyytiäinen, Hannu Ilmanen ja moni muu. Kuva: Marja Holli 21
Siihen aikaan kun Hannu moottoripyörän osti ja jo paljon sitä ennen Hannu ja Raimo ja moottoripyörä. Kuva on Hannu Ilmasen albumista. Hannu Ilmanen jäi vuoden 2004 alussa eläkepäiviä viettämään. Hänestä tuli omien sanojensa mukaan evp. Hannu osti tuolloin mustakantisen vihon ja alkoi tallettaa siihen muistikuvia elämänsä vaiheista. Tässä on muutamia niistä. Olen muistellut, kuinka monta kertaa omani ja läheisteni elämä on ollut niin sanotusti hiuskarvan varassa. Minut on kastettu kaksi kertaa Hannu Juhaniksi, sillä synnyin kaksi kuukautta etuajassa. Äitini kertoi, että painoin alle kaksi kiloa ja olin lyhyempi kuin jalkapohjani nyt. Haukkamäen vintin hellahuoneesta kätilö juoksi hakemaan samassa talossa asunutta Rantalan Marttaa todistajaksi hätäkasteeseeni. Olin kuulemma ihan sininen. Kätilö laittoi kuumat vesipullot villasukissa kainaloihin ja siitä se sitten alkoi. * Oli päivälleen viisi kuukautta vanha 30.11.1939, kun talvisota alkoi. Minä sain pitää isäni, toisin kuin monelle muulle kävi. Isällä oli varjelusta, sillä ainakin kaksi kertaa oli lähellä. Isä oli löytänyt kirjan Tulipunaisesta tytöstä ja laittanut sen reppuunsa. Kranaatti osui reppuun ja tunkeutui kirjaan puoleenväliin saakka. Toisella kerralla komppania oli tullut uuteen paikkaan ja teltoille kaivettiin puolen metrin syvyi- nen sirpalesuoja. Sen jälkeen jotkut tekivät oman poteron teltan viereen. Niin myös isä. Kaikki eivät tehneet, sillä he olivat sitä mieltä, ettei niistä ole mitään hyötyä. Jonkun ajan kuluttua tuli keskitys, puita alkoi kaatua ja maa täristä. Isä juoksi poteroonsa. Se, joka ei ollut poteroa kaivanut, kaatui isän päälle ja kuoli siihen. * Olin viiden vanha, kun muutimme Haukkamäestä Lemmoille parihuoneisiin, oli keittiö ja kamari se oli jotain! Moni hellahuoneessa asunut kadehti. Viemäri oli, mutta ei vielä vesijohtoa. Tehtaan hevosmiehet toivat vettä pienillä puulaatikoilla, joissa oli rattaiden takapäässä puinen tappi. Se vedettiin pois, kun laskettiin vettä ämpäriin. Perheet saivat kaksi ämpärillistä vettä kerralla, usein talvella sulatettua lunta. Vesiämpäri oli tiskipöydällä ja maitokannu pöydällä. Talvella pakkasaikaan molemmat olivat jäässä aamulla, ennen kuin hellaan tehtiin valkea. (Nykyään soitetaan heti isännöitsijälle, jos lämpö on alle 18 astetta.) Kun saatiin lopulta sisä-wc ja kraanavesi, piti vettä juoksuttaa talvella, ettei se jäätyisi, mutta välillä niin silti kävi. * Lemmoinmäki alas Haapalaan päin oli ennen jyrkkä ja puolivälissä oli iso mutka. Laskimme pikkupoikina mäkeä alas mahakelkoilla ja potkureilla, 22
joskus jonossakin, sekä pahvinpaloilla ja myöhemmin kusiluistimilla. Kerran, kun laskun pahvinpalalla jäistä mäkeä alas, tuli mutkan takaa vastaan henkilöauto, Tolppaheikki. En voinut muuta kuin painaa pään matalaksi. Kuin ihmeen kaupalla selvisin auton alta ehjänä. Kun kiipesin takaisin mäen päälle, pojat kertoivat, että oli ollut Suomi Filmin hoppa, sillä sen takana olivat kirjaimet SF. * Nyhkälän uudessa koulussa vanhemmille oppilaille opetettiin puu- ja metallitöitä. 1950-luvun alussa oli metallipuolella opettajana Leo Nurmi ja puupuolella Otto Karjalainen. Eräänä päivänä meikäläinen sorvasi vasaraa metallisorvissa, kun villapaidan hiha tarttui pyörivään sorviin. Sormet ja ranne olivat jo ihmeasennossa, kun villapaidan hiha irtosi olkapäästä. Säästyi käsi ja ehkä henkikin. * Kolme poikaa oli aikaisin keväällä menossa polkua pitkin uimaan Haukkalammelle, minä ekana. Haukkalammen kalliolla oli iso harmaa kyykäärme lämmittelemässä auringossa. Olin paljain jaloin, sillä käki oli jo kukkunut. Se nimittäin oli merkki siitä, että oli aika jättää kengät pois. Kyy oli iskuvalmiina ja minun paljas jalkani melkein sen päällä, mutta onnekseni se livahti pois. * Seuratalon näyttämön alapuolella kellaritiloissa oli poikakerhon kerhotila. Siellä tehtiin kajakkeja vanerista. Kävin monta kertaa katselemassa ja ehkä vähän auttelemassakin, ei vain ollut rahaa ostaa aineita. Kun isompana pääsin tienaamaan, kuulin, että eräs vattolalainen oli myymässä kajakkiaan. Pääsimme kauppoihin. Muutaman kaatumisen jälkeen sillä oppi melomaan. Kuljetin kajakkia äidin polkupyörällä taluttaen, se sopi hyvin ohjaustangon ja satulan päälle. Kerran lauantai-iltana meloin Pyhäjärven poikki Liimamäkeen tanssimaan. Tanssien loppuvaiheessa tapasin kaverini Auliksen. Aulis kertoi, hän lähtee kävelemään Lemmoille, kun ei ollut linjaautorahaa. Minä ehdotin, että hän lähtisi kanssani kanootilla järven poikki, saisin samalla työntöapua ylämäkiin. Rannassa kesti kauan, ennen kuin saimme kanootin ladattua, se kun oli vain yhdenistuttava. Menimme istumaan selät vastakkain. Vesi oli lähes kajakin kannen tasalla, olisi siinä pitänyt hälytyskellojen jo soida korvissa, vaan ei. Kauempana rannasta tuuli oli kovempi, en uskaltanut meloa suoraan Karjaanjoen suulle, Santalan rantaan, missä pyörä oli, vaan mentiin yli Vattolaan suoraan niemen kärkeen. Siitä sitten otin suunnan Tuorilan koulun alapuolella ja sieltä turvallisesti yli järven polkupyörän luokse... * Moottoripyörä tuli ostettua, kun työkaverin mies osti uuden ja vanhaa tarjottiin minulle. Sain palkkaa 185 markkaa kuukaudessa (siihen aikaan kyllä nolla perään). Osamaksuaika oli vuosi 100 markkaa kuukaudessa, kotiin ruokarahaa ja 25 markkaa jäi omaan käyttöön. Ajokorttikin piti saada. Ensin oli kolmiot eli pölvästin laput. Eräänä sateisena tiistaipäivänä meitä oli vanhan poliisiaseman pihalla kahdeksan kortin yrittäjää, joista yksi putosi heti pois. Katsastusinsinööri Ryti ajoi pihaan rättisitikallaan, tuli ulos ja sanoi huomenta. Me vastasimme siihen, yksi nojaten poliisilaitoksen seinään. Ryti kysyi: Oletteko te korttia yrittämässä? Juu, vastasi nojaaja. Kyllä se laitos pysyy pystyssä ilman tukeannekin, tulkaa kahden viikon kuluttua uudestaan! Meille lopuille tuli kirjallinen kuulustelu, 30 kysymystä, ja sen suoritti Rytin sihteeri. Olin edellisenä iltana kuullut vihreästä lampusta, joka kuulemma on linja-auton vasemmassa yläkulmassa. Se oli niin sanottu ohitusvalo. Kun se palaa, voi turvallisesti mennä ohi. Sattui tämäkin olemaan yhtenä kysymyksenä. Pääsin sillä kertaa ainoana läpi kuulustelusta, ja sitten tuli ajokoe, jonka jälkeen insinööri katseli minua pitkään ja sanoi: Ei se nyt ihan hyvinkään mennyt, mutta täytyyhän tälläkin kertaa edes yhden saada kortti. Onnellisena poikana menin kotiin kertomaan ja rahaa pyytämään korttia varten. Äiti antoi 25 markkaa, mutta kortti maksoi noin 50. Ajoin kaverini Raimon luo ja kysyin, voisiko tämä ostaa kitarani, että saan kortin ulos. Niin Raimosta tuli kitaran omistaja ja minä sain ajoluvan. Siitä hetkestä alkoi monta seikkailua. Minä ajoin ja Raimo istui takana ja maksoi bensat. Motsku oli talvehtimassa Haapalassa, enoni aitassa. Tapaninpäivänä lähdin Raimon kanssa päiväkävelylle Haapalaan. Siihen aikaan kaikilla nuorilla oli viikonloppuna puku, hattu ja ulsteri päällä, niin meilläkin. Pyörä pahus lähti ensimmäisellä potkulla käymään, se vietiin lumihankeen ja lähdimme tapaninajelulle Ikkalan kautta Vihdin kirkolle. Vihdin baarissa meillä oli Raimon kanssa melkoinen tärinätauti, ei tahtonut kahvikuppi pysyä kädessä, mutta ajamalla oli pakko tuoda pyörä takaisin talliinsa. 23