5.4.2013. Perjantai. Liikkeitä ja liikutuksia Harmillista on kuitenkin se, että me emme hallitse alkuperäisen kokemisen hetkiä, vaan ne hallitsevat meitä. Siksi emme voi tehdä muuta kuin jättää kysymyksen niistä luonnon itsensä ratkaistavaksi ja sanoa itsellemme: jos spontaaneja tuntemuksia herää, ilmaantukoot ne silloin kuin hyväksi näkevät, kunhan eivät ole ristiriidassa näytelmän ja roolin kanssa. Arkadi Tortsov Empaattikouluttajat Eeva ja Petra esittelivät kaksi vaihtoehtoista mallia illan harjoitetta. Eeva asetti itsensä rannalle kahtena eri aikana. Oli nykyinen ranta, jossa oli paljon nuoria. Oli Eevan kotiranta ja lapsuuden muistot. Oli äidin kuolema, surua ja yksinäisyyttä. Sitten tapahtui odottamaton mielialakäänne. Eeva ryhtyi tarmokkaaksi, tarpeelliseksi ja itsetietoisella tavalla humoristiseksi laituriksi. Myös Petra loi itselleen tilan ja tilanteen, jossa vallitsi ahdistavahko ilmapiiri. Hän oli poika, joka peitti kasvonsa vaatekappaleeseen. Hän pysyi hetken omissa nahoissaan ja ruumiillisti sitten itsensä nuoreksi mieheksi,
joka peitti kasvonsa Petran riisumaan vaatekappaleeseen. Petra huojahteli hiljaa huppumiehenä ja oli samalla näkymättömänä tämän ulkopuolella. Ulkopuolinen näkymätön Petra oli jollakin ambivalentilla tavalla kiinnostunut pusero päässä istuvasta Nuorukais-Petrasta. Katsojana minun kokemukseni sisäpuolisuus tai ulkopuolisuus ei johtunut pelkästään esityksistä itsestään, vaan myös oman emotionaalisen muistivarastoni sisällöstä. Tunsin tuntevani niitä tunteita, joita Petran prologissa syntyi, mutta en nähnyt sitä näkökulmaa, joka noita tunteita kannatti. Epäilemättä moni muu paikalla olija osasi ottaa myös näkökulman haltuunsa ja koki näin ollen myös tunteet toisella tavalla kuin minä, joka en löytänyt kokemusmaailmastani tulkinta-avainta kasvonsa peittävää nuorta miestä varten. Asetuin näin ollen Petran esityksessä ulkopuolisen katsojan jollakin huvittuneella tavalla traagiseen positioon. Eevan performanssi puolestaan veti sisäänsä ja antoi näkökulman, josta katsoin sisältä ulospäin. Eilisen torstain H E -harjoitteessa on kolme perusosaa ja kolme katseen lähdettä. Ensimmäisessä vaiheessa harjoittelijan päässä on projektori, joka heittää näkyviin tietyn tilanteen, jossa esiintyy harjoittelija itse sekä toinen harjoittelija tai empaattikouluttaja ja mahdollisesti jokin merkityksellinen esine. Toisessa vaiheessa harjoittelija siirtää näkökulman itseensä. Kolmososassa hän alkaa tarkastella itseään ja asioitaan tuon toisen tai kolmannen näkökulmasta. Harjoittelijat jakaantuvat esiintyjiin ja yleisöön. Yleisön edustajat käyvät kolmosvaiheessa haastattelemassa esiintyjiä.
Projektorin katse Päätän valita projektorikseni diaprojektorin. En siis näytä videoita vaan yksittäisiä otoksia, pysäytettyjä kuvia. Päätökseni on tilanteen valinnan kannalta ehdottoman tärkeä. Sivun mennen sanoen kuvien pysäyttämisillä ja pysäytetyillä kuvilla on tärkeä rooli myös monissa näytelmissä. Ajatelkaamme vaikkapa Nikolai Gogolin Reviisoria. Mutta minkä tilannekuvan valitsisin? Mikko suositteli aikaisempien harjoitteiden kohtauksia. Se, että hän ei suositellut esimerkiksi muistumia varhaislapsuudesta oli hyvä asia jo pelkästään siksi, että valinnan mahdollisuudet supistuvat äärettömästä muutamaan. Sitä paitsi tilanteet ovat tuttuja muille eivätkä siis vaadi liikaa selityksiä haastattelujen avauksissa. Ja kyllä harjoitteista pääsee varhaislapsuutensa herkkiin ja nuoruutensa enemmän tai vähemmän uljaisiin kokemuksiin, jos haluaa ja ehtii. Minkä harjoitteen siis valitsisin? Kokeilen ensin energiapalloa. Siitä näyttäisi puuttuvan sellaista dynamiikkaa, jota tarvitaan kolmannessa vaiheessa. Sitä paitsi palloksi ruumiillistuminen ei tunnu mahdolliselta. Palloharjoituksessa saattaisi siis käydä niin, että toistaisin vain aikaisemman harjoitteen, päälle unohtuneen projektorin valokeilassa tosin. Siirtymä siitä toiseen ja kolmanteen vaiheeseen tuntuu ainakin etukäteen hankalasti hahmotettavalta.
Appropos: projektori? Pitääkö minun sulkea se, kun siirryn toiseen vaiheeseen eli vaihdan näkökulmaa. Tulen hyvin pienen miettimisen jälkeen siihen tulokseen, että projektori pitää jättää käyntiin. Näkökulman vaihtaminen ei tarkoita aikaisemman silmän sammuttamista. Projektorin näkökulma, "minun" näkökulmani sekä toisen tai kolmannen näkökulma ovat kaikki minun näkökulmiani. Ne kaikki ovat yhtä aikaa auki. Katselen kyllä yhdestä kulmasta kerrallaan, mutta olen tietoinen muiden vinkkeleitteni samanaikaisesta avoimuudesta. Meikkipussin Hymy tarjoaisi aukottoman sarjan näkökulman ruumiillistamisia. Diakuvassani näkyy selvä tilanne, jossa voisin aluksi ruumiillistua siksi omaksi itsekseni, joka olin harjoittetta harjoitellessani, eli kuoron jäseneksi, sitten ryhtyisin Meikkipussin Miimokseksi ja lopulta Itse Pussiksi. Alkuperäinen Miimos ja Meikkipussi on hieno, voimakas esitys ja minä olen perin pohjin Meikkipussiin leimautunut. Juuri siksi dia ei oikein houkuttele. Minulla on esityksesn kokonaisuudesta melko ehjä mielikuva. Sen ruumiillistaminen vaihe vaiheelta uudestaan ei tunnut tarpeelliselta. Appropos: ruumiillistaminen? Meikkipussin Hymyn tilannetta tarkastellessani ajattelin, että voisin ruumiillistaa itseni kahdessa tai kolmessa eri vaiheessa katsojaksi. Ruumiillistaisin vain itseni ensin kuoron jäseneksi, joka katselee Miimosta, sitten Miimokseksi, joka katselee
Meikkipussia ja sitten lopulta Meikkipussiksi, joka katsoo takaisin Miimokseen. Projektorini seuraava tilannekuultokuva toi mieleeni aavistuksen, jonka mukaan katsojaksi ruumiillistuminen voi olla samalla katseen kohteeksi ruumiillistumista. Päätin valita harjoitustilanteen, jossa Sini pyörittää minua hitaasti lattialla. Se tilanne jäi jollakin hyvin kiinnostavalla tavalla avoimeksi, eli uusia ruumiillistamisia kaipaavaksi. Myös katse tuntuisi olevan tässä harjoitteessa kiinnostavalla tavalla komplisoitu juttu. Joutuisin tilanteeseen, jossa en toimisi yhdellä kertaa ainoastaan katsojana ja katseen kohteena vaan myöskin pyörittäjänä ja pyöritettävänä. Olisi hauska nähdä, miten siinä käy. Minun katseeni "Katse" on tässä harjoitteessa metonymia, joka tarkoittaa kaikkea aistimista ja ehkä myös sellaista toisen huomioon ottamista, jossa huomioita ei tehdä minkään juuri sillä hetkellä toista aistivan aistin varassa. Huomautus on tässä tarpeen, koska silmäni olivat kiinni. En katsonut ketään enkä mitään. En kiinnittänyt muutenkaan sanottavaa huomiota senhetkisiin aistimuksiini. Mieluumminkin kuvittelin, muistelin ja ajattelin.
Oikeastaan oli aika olennaista, että projektori oli yhä päällä. Muutenhan minulla ei olisi ollut mitään ruumiillistumisen tehtävää. Minä olen ruumiillistunut minuksi muutenkin jo silloin, kun minut heitettiin maailmaan. Se tapahtui ilman sen kummempaa näkökulmatyöskentelyä. Projektorini saa minut esiintymään. Ruumiillistun sen ansiosta minuksi tietyssä esityksellisessä tilanteessa, jossa Sini vetää, työntää ja pyörittää minua lattialla. Luulen, että viime viikolla vierailleen Pekka Alapoliisin projektori oli päällä niin kauan kuin hän pysyi Siperian lämpiössä. Jos projektori olisi sammunut, niin hän olisi lähtenyt pois vapaaehtoisesti. Hän ruumiillistui itse tuottamassaan julkisuuden valokeilassa suunnilleen sellaiseksi vahvaksi poliisimaiseksi hahmoksi, jollaiseksi mekin hänet näimme. Vastanäyttelijöiltään hän ehkä odotti sellaista draamallista vastarintaa, jonka haltuun ja hallintaan ottaminen vaatisi tahtoa ja luonnetta sekä myös toisen näkökulman taitavaa omaksumista. Minä katselen silmät kiinni Sinin liikehdintää. Toistaiseksi olen toistanut projektorin valossa, yksin ja kuvitteellisesti saman harjoituksen, jonka tein aikaisemmin ilman valokeilaa, kaksin ja fyysisesti. Nyt on siis siirryttävä seuraavaan vaiheeseen ja otettava Sinin näkökulma, ruumiillistuttava häneksi. Mitä näen Sininä Sinin näkökulmasta? Näen itseni, jota minä nyt pyöritän Sininä lattialla. Tai ainakin yritän nähdä niin. Ja koska pyöritän itseäni Sininä, niin minun myös pitää pyöriä Sini-itseni nähden ja hänen (hm) pyörittämänään. Se ei onnistu. Ajatuksessa ei ole mitään torjuvaa
eikä torjuttavaa, mutta en vain jostakin syystä osaa pyöriä Sini-itseni pyörittämänä. Jään makailemaan hajamielisenä lattialle. Mikä nyt neuvoksi. Kello käy ja hetki lyö. Tämä on kyllä vapaaehtoista ja harjoitteen voi keskeyttää heti kun haluaa, mutta minä haluan jatkaa. Päätän ryhtyä laituriksi. Toisen tai kolmannen katse Laituria parempaa ruumiillistumisen päämäärää ei Eeva olisi voinut minulle lahjoittaa. Suunnilleen 60 vuotta sitten juuri laituri oli minulle yksi maailman kiinnostavimmista asioista. Pidin silloin kovasti puun tekstuurien ja struktuurien tuijottamisesta myös maissa, mutta juuri laiturissa puu tuoksui ja tuntui aivan erityisen kiinnostavalta. Laiturin liittyminen veteen ja veden elämään ja kuolemaan oli oma eettinen juttunsa, jota tunnustelin mielessäni paljon ihan pienenä lapsena. Laiturin liittyminen järveen ja järvimaisemaan oli eri asia, se oli estetiikkaa, johon huomasin paneutua vasta vähän isompana. Palautan mieleeni Eevan antaman prologin tunnelman. Kiinnityn ennen kaikkea tunnekäänteeseen, siihen miten Eeva teki itsestään laiturin, joka seisoi surullisella rannalla tarpeellisena ja humoristisena. Se oli hienosti tehty. Minä otin lattialla ensin Eevan laituriasennon, mutta kaappasin sitten hänen laiturinsa kylmäverisesti omaksi laiturikseni. Päätin tehdä siitä lapsuudessani ja nuoruudessani hankkimieni kokemusten perusteella oman nykyisyyteni laiturin.
Pienenä lapsena tosiaan halusin ruumiillistua laituriksi, muistan sen nyt ihan selvästi. Halusin siis kokea, miltä laiturina oleminen tuntuu ja miltä vesi, kalat, kotilot, lapset ja pyykkärit näyttävät laiturin kulmasta katsottuina. Siitä siis vaan pikkulapsen katseen kautta laituria tekemään ja laiturina elämää kokemaan! Ensin on tehtävä ainakin yksi aikuisen valinta. Ei lokkeja näkyville. Vain yhden lokin ääni kuulukoon. Vaimoni ja minä olemme seuranneet yli kymmenen vuotta katolle pesivien harmaalokkien rakkautta ja perheelämää (ks. Julkunen 2009). Mitään kauniimpaa ei ole olemassa. Jos laiturilla olisi lokkeja, niin ne veisivät niin paljon huomiotani, että itse laituri jäisi tekemättä. Mielen näytelmästä tulisi liian ylevä ja herkkä. Sitten minä olen laituri, Hiekanpään laituri Pieksäjärvessä. Tunnen veden tuoksun ja vanhojen kotiloiden hajun ja lasten varpaat. Aurinko paistaa rakojeni läpi veteen ja heijastuu takaisin. Vesi välkyttää. Tunnen oman kovuuteni ja kuivuuteni sekä pintarakenteeni ihastuttavan silo-karheuden. Veden äänet ovat hiljaisia. Ihmisääniä ei kuulu. On kaunis, hiljainen toukokuun aamu. Tilanne muuttuu, kun haastattelija tulee paikalle. Hän kysyy, mikä minä olen. "Laituri", minä vastaan. Se ei enää oikeastaan ole totta, sillä pystyäkseni vastaamaan, minun oli lakattava olemasta laituri ja muututtava ensin laituria tallaavaksi pikkulapseksi ja sitten pikkulasta muistavaksi
omaksi nykyisen ikäiseksi itsekseni. Kerron siis mukamas laiturina, miltä minusta tuntuu olla laituri, vaikka itse asiassa kerron sen omana itsenäni, joka tosin muistaa ja muistelee, miltä laituriksi ryhtyminen juuri äsken tuntui. En kuitenkaan tee valehtelusta moraalista ongelmaa. Sanoihan Tuukka Huttunenkin "Meille jäävät salaisuudet" -näytelmässä olevansa Arnold Schwartzenegger, vaikka oli Jeesus Kristus. Sellainen siis on tässä tilanteessa luvallista. Ensemble taivaan laiturilla Juutuin väliajalla ja keskusteluosuuden aikana jahkaamaan Mikon kanssa siitä, harjoittelimmeko me tänään visuaalistamista, näkökulman vaihtamista ja ruumiillistamista, vaiko sittenkin emotionaalista muistia. Sitkeyteni johtui ehkä osittain siitä, että satuin lukemaan harjoituksiin lähtiessäni pienen pätkän Konstantin Stanislavskin tekstiä emotionaalisesta muistista (ks. Stanislavski 2011, 261-301). Mikko sanoi, että näkökulmien vaihdot ovat hänelle tärkeitä tässä harjoituksessa ja ne aloitetaan tilanteen visualisoinnilla. Tunnemuistin herättäminen ei siis ole varsinaisena tarkoituksena, mutta jos ja kun tunteita herää, niin siitä vaan tunteilemaan. Mikko muisteli teatterikouluajoiltaan tilanteita, joissa oli pyritty hyvin ekstaattisten tunnetilojen saavuttamiseen. Suora pyrkimys emotionaalisen muistin herättämiseen ei ollut tuottanut kovin kiinnostavia pedagogisia tuloksia.
Itse asiassa jo vanha suomen kielemme kertoo liikkeen ja tunteen yhteydestä: liikkua - liike - liikutus. Niin luullakseni tekee myös latina. Ekstaasi on pois paikaltaan menoa. Ex, ulkona poissa plus statio, asema paikka vahtikoppi. Tunne on omalta paikalta pois liikkumista. Näkökulman liike pois paikaltaan johonkin muuhun paikkaan siis luokoon tunteen harjoituksessa. Tässä katsannossa emotionaalisen muistin harjoittaminen lienee parasta tehdä juuri niin kuin nyt yritämme tehdä. Ensin liike jonnekin ja sitten tunne siellä jossakin. Mutta mitä me tarkemmin sanoen yritämme tehdä silloin, kun yritämme liikahtaa paikaltamme ja katselle asioita ja itseämme jostakin muualta. Viisastelevat filosofiset fraasit valaisevat vain hyvin harvoin mitään asiaa, mutta nyt on paikallaan sanoa, että yritämme tulla sellaisiksi, jollaisia jo olemme, eli yhteiskunnallisten suhteiden näyttelijäseurueiksi. Karl Max (1983, 534) ilmaisee asian näin: "Aber das menschliche Wesen ist kein dem einzelnen Individuum innewohnendes Abstraktum. In seiner Wirklichkeit ist es das Ensemble der gesellshaftlichen Verhälnisse." Mutta inhimillinen oleminen ei ole mikään yksittäistä yksilöä asuttava abstraktio. Itse asiassa se on yhteiskunnallisten suhteiden ensemble. Teatterin ja teatteriharjoitusten yhtenä positiivisena tarkoituksena on tutustuttaa meidät omaan sisäiseen näyttelijäseurueeseemme ja opetella ohjaamaan sitä. Yhtenä negatiivisena tehtävänä on päästä irti meitä
asuttavaa ja hallitsevaa abstraktiota koskevasta kuvitelmasta, eli ideologiasta. Appropos: Parviaisen katse. Leea Klemola (2005) ei sano Parviaisesta muuta kuin että tämä on "vahva äijä". Hän ei syyttele Parviaista mistään. Parviaisen kamala katse ei synny niinkään Parviaisesta itsestään, vaan Teatterikoulun opetustilanteesta sekä Klemolan aikaisemmista elämänvaiheista, joiden aikana hän oli tullut tehneeksi itsensä kanssa metafyysisen sopimuksen, joka päästi tyhjän abstraktion kolonisoimaan minuuttaan. Ja kun ideologinen alamaisuus oli kerran injektoitu, niin Parviaista hintelämmänkin miehen katse olisi voinut tunkeutua sisään. Hyvän teatterin pitää vastustaa abstraktion valtaa, eli metafysiikkaa ja kaikkia ideologioita. Näin tehdessään se ilman muuta muistaa, että myöskään yhteiskunnalliset suhteet eivät ole abstraktioita (tuotantosuhteita, puoluesuhteita tms.) vaan ihmisten, eläinten, laitureiden ynnä muiden minuudessa elävien konkretioiden tunnesiteitä. Eevan esiin ottamatta laituri aiheutti minun mieleni sisäisessä ensemblessä vilkkaita yhteydenottoja ja pieniä tunnemyrskyjä. Laiturit olivat minulle paitsi tunteilun myös monenlaisen tapahtumisen paikkoja aina siihen asti, kun muutin 28-vuotiaana paikkakuntaa ja elämäntapaa. Ihan pienenä minusta oli ihanaa oleilla laiturilla hiljaa yksikseni. Ikäisteni tyttöjen kanssa laiturilla olo oli kihelmöivän jännää, vaikka intiimielämään
tarvittavaa näkösuojaa ei ollut. Vähän isompana liitin laiturikäynteihin erilaisia tuhmuuksia: tupakan polttamista, alkoholijuomien juomista ja koulusta pinnaamista. Muistaakseni joulukuussa 1963 join erään kaverini kanssa Lampolahden laiturilla pienen pullon shamppanjaa suoraan pullon suusta. Mumm, Cordon Rouge Brut, vuosikerta luultavasti 1961. Joskus myöhemmin toukokuussa pinnasimme koulusta ja vietimme aikaamme Hiekanpään laiturilla. Sää oli melkein kuuma, mutta jää oli tavallaan paksua. Se muodostui ikään kuin jääpuikoista, jotka nojasivat toisiinsa ja helisivät kirkkaasti. Nukahdimme auringonpaisteeseen laiturille. Kun heräsimme, niin helinä oli lakannut ja jäät olivat lähteneet. Täysikasvuisena kuljin joskus jonkun nuoren naisen kanssa pimeänä syyskesän yönä Lampolahden laiturin kautta jonnekin muualle. Ne olivat hyviä laiturikäyntejä. Ristiriitaisempi mieli jäi siitä, kun lähdin kerran yhden tytön kanssa Lampolahden laiturilta järveä ylittämään. Syysjää oli aivan ohutta ja me olimme matkalla parin kolmen kilometrin päähän vastarannalle. Siellä oli maja, jonka avain oli taskussani. Emme kulkeneet käsi kädessä, vaan varsin kaukana toisistamme. Etenimme melkein jalkoja nostamatta, mahdollisimman pitkillä ja leveillä askelilla. Jää painui koko matkan ajan kummankin alla laajalle kuopalle ja äänteli uskomattoman mielenkiintoisesti. Ajattelin, että hukumme varmasti. Oli harmin paikka, että toin toisen ihmisen jäälle mukanani. Olisin voinut kehitellä tätä yhteiskunnallista suhdettani jotenkin toisin. Mutta takaisinkaan ei auttanut kääntyä. Siinä sitä mennä suhisteltiin tähtitaivas yllämme ja moraalilaki mahassamme.
Laiturimuistoja muistellessani huomasin elävästi, että emotionaalisen muistin herättäminen ei ole ollenkaan sama asia kuin muistetun tunteen tuottaminen uudelleen. Muistin laiturimuisteluissani tarkasti vanhoja tunteitani ja tunsin tunteita niitä muistellessani, mutta muistelevat tunteet olivat aivan erilaisia kuin muistetut tunteet. Meille jäävät salaisuudet Kotiin lähdön aikaan lämpiössä Mikko kertoi, että tämäniltainen harjoitus on tärkeässä asemassa hänen väitöskirjatyössään, pedagokiikassaan ja myös ohjaajan työssään. Esimerkiksi "Meille jäävät salaisuudet" oli ohjattu kokonaisuudessaan tänä iltana koetellun näkökulmatekniikan avulla. Huomautus oli erittäin kiinnostava. Sekä Siperian näytelmä että tämän illan harjoitus joutuivat uuteen valoon. Otan oikeuden lainata pitkään omaa tekstiäni ja pistän tähän Meille jäävät salaisuudet -näytelmästä aikoinani kirjoittaman arvostelun kokonaisuudessaan. Se saattaa hieman toistaa aikaisemmin tässä jutussa kirjoittamiani asioita, mutta ottaa esiin myös muita viime harjoitukseen liittyviä seikkoja. Se on samalla näyte siitä, miten vapaasti olen kehunut esitystä, kun olen ollut varma, että en joudu myöhemmin työryhmän kanssa mihinkään tekemisiin. Arvostelu on tällainen:
Ihminen on iso teatteriseurue Ainakin Denis Diderotin (1713-1784) vallankumousta valmistelevista päivistä lähtien on tiedetty, että hyvä näyttelijä ei tunne näytellessään niitä tunteita, joita hänen luomansa henkilöhahmo tuntee. Kysymys kuuluu, mitä näyttelijän sitten pitää tuntea, miten hän käyttää omia tunteitaan ja tuntemuksiaan henkilöhahmonsa tunteiden luomiseen. Bertolt Brechtin (1898-1956) kovista ajoista lähtien on korostettu, että myöskään katsoja ei tunne hyvässä esityksessä samoja tunteita kuin henkilöhahmot, vaan luo tunteensa päättävästi itse. Kysymys kuuluu, miten esitys viritetään sellaiseksi, että katsoja vapautuu huvin ja opetuksen tuntemustensa luomiseen. Teatteri Siperia tutkii kysymyksiä Mikko Bredenbergin ohjaamassa näytelmässä "Meille jäävät salaisuudet". On hyvä, että juuri Siperia ottaa hyvän teatterin salaisuuden tutkittavakseen. Siperia nimittäin on hyvä teatteri. Se voi esitellä tuloksia lavalla sitä mukaa kun panee niitä esityksistään merkille. Jeesusta naurattaa Alussa oli Bredenbergin sana kehon kahdesta painopisteestä. Toisen paikka on alavatsassa, muutama sentti navan alapuolella. Toinen sijaitsee
ylempänä, aivan rintalastan alla. Bredenberg neuvoo virittämään niiden väliin odotuksen jänteen. Jotakin paljastuu kohta. Minä huomaan istuvani lysähtäneenä. Kohotan päälakeani ja lasken olkapäitäni. Odotan jonkin paljastumista. Paljastuu, että Jeesus on tullut alastomana takaisin maan päälle. Aluksi Jeesusta esittävä Tuukka Huttunen luulee itseään Arnold Schwartzeneggeriksi, mutta löytää sitten itsensä ja ryhtyy vapahtajan tehtäviin. Jeesus kohtaa muiden muassa poliisin, pedofiilipapin, syrjäytyneen miehen sekä taksijonossa hylätyn naisen. Huttunen näyttelee välillä Jeesusta ja välillä hän näyttelee näyttelijä Tuukka Huttusta, joka kertoo, miten Jeesusta näytellään. Jeesuksen ja Huttusen yhteisenä työnä on tarkan ja hellyttävän huumorin tekeminen. Antti Mikkola melskaa poliitikko Viiva-Liisana satiirin puolella. Viiva- Liisa ei ole pelkkä Marja Tiura, vaikka pyrkiikin epäonnisesti hallitukseen. Hän on naispoliitikkojen kokonaisuus, joka näyttää, miten pään tyhjästä kohinasta syntyy pahaa politiikkaa. Jeesuksen ja Viiva-Liisan yhteisenä ongelmana on suhde lähimmäisiin. Jeesus tietää ihmisistä yhtä ja toista, vaikka ei usko tietävänsä. Seuraa kommelluksia. Viiva-Liisa ei tiedä mitään, mutta uskoo tietävänsä. Myös poliitikon pyrkimys johtaa kommelluksiin, mutta ne ovat perin erilaisia kuin Jeesuksella.
Näyttämö painuu sisään Katsojan tuntema pieni vastustus on välttämätön osa hyvää teatterikokemusta. Katsoja aistii, että ensemble pyrkii johonkin. Jos hän menee täysillä mukaan, niin meininki madaltuu flegmaattiseksi. Jos hän torjuu jutun kokonaan, niin olo käy tukalaksi. Parasta on, että hän saa aihetta vastustaa pyrkimystä pikkuisen. Melko pieni etäisyyden otto ja melko suuri mukanaolo muodostavat seoksen, jonka voimin katsoja voi ymmärtää omia kokemuksiaan esityksen antamien opetuksien kautta. Nuorten ihmisten tekemä hyvä 2000-luvun teatteri vie minut hyvin usein 1960-luvun estetiikan ja politiikan keskelle. Se ei johdu esiintyjien iästä. Enkä myönnä, että se johtuisi minun nostalgointihalustanikaan. Se johtuu politiikasta ja estetiikasta. Asemien otto näyttämöllä oli kyllä 60-luvulla osoittelevampaa ja kerronnan poljento juhlavampaa kuin nyt Siperiassa, mutta Bredenbergin esityskonsepti on silti tuttu. Politiikassa yhtäläisyydet ovat hyviä ja erot vielä parempia. Kaiken takana oli ja on taas rakkaus ja vapaus. Ennen vapaus oli irrottautumista jostakin. Nyt se on sitoutumista johonkin. Ensemble astuu ulos Käsiohjelma kertoo, että näytelmä on osa Bredenbergin väitöstutkimusta. Näyttelijäntaiteen kehittämishankkeessa tutkitaan, miten mielikuvat ja keholliset tuntemukset muodostavat näyttelijälle "sisäisen näyttämön",
joka antaa kyvyn ohjata ulkoista, yleisön edessä olevaa näyttämöä. Ohjaaja piti esityksen alussa eleen semiotiikan lyhyen oppikurssin. Itse esitys paneutui minuuden psykologiaan ja varsinkin siihen, miten minä saa kiinni sinästä ja hänestä. Tässä suunnassa myös näyttelijän "sisäinen ensemble" voisi olla hyvä käsite. Karl Marx (1818-1883) sanoo, että ihmisen olemus ei ole yksilössä asuva abstraktio, vaan yhteiskunnallisten suhteiden teatteriseurue (das Ensemble der gesellschaftlichen Verhältnisse). Lause suomennetaan aina väärin: "yhteiskunnallisten suhteiden kokonaisuus". Marx sanoo päinvastoin, että ihmisyksilö ei ole kokonaisuus, vaan hajanaisuus. Se on teatteriseurue, jonka jäsenet ja näyttämöt vaihtuvat. Minun ihmisolemukseni koostuu tällä hetkellä Tuukka Huttusesta ja suuresta melonista, Taksijonossa Hylätystä Elina Hietalasta ja Jeesuksesta, Iltalehdestä ja Viiva-Liisa Mikkolasta, Mikko Bredenbergistä ja Sorin Nuorisotalosta sekä muutamasta muusta yhteiskunnallisesta suhteesta. Jokaisella ihmisellä on sisäinen ensemble, jonka kokoonpano ja laatu ratkaisevat sen, mihin hän kykenee. Minkälaiseksi hyvä näyttelijä siis rakentaa oman sisäisen ensemblensä? Miten sisäinen teatteriseurue toimii silloin, kun esitys vapauttaa katsojansa viihtymään ja oppimaan? Siperian näyttelijöiden eleet kertovat, että sellainen seurue toimii leikkisästi. Siperia on kovaa työtä tekevä teatteri. Sen taiteelliset periaatteet ovat ankaria ja vastuuntunto tinkimätöntä. Tuntuu siis vähän hupsulta sanoa,
että leikki olisi sen ulkoiselle ensemblelle kaikki kaikessa. Mutta kyllä katsojasta siltä vaikuttaa. Leikin estetiikka ja politiikka mahdollistavat höyhenenkeveän näyttelemisen. Kevyt näytteleminen luo rauhallisen ja rauhoittavan, viehättävällä tavalla viipyilevän tunnelman, jossa pahoja asioita voi punnita hyväntuulisesti. "Meille jäävät salaisuudet" on ihailua herättävällä tavalla viihdyttävä ja virittävä, hellittämättömästi humoristinen näytelmäesitys. Hassuttelu ei kevennä raskaita asioita, vaan tekee niiden tarkan näkemisen mahdolliseksi. Kauneinta Siperiassa on se, että ensemble uskaltaa olla hupsuttelunsa takana ehdottoman vakava. Pertti Julkunen KIRJALLISUUS: Julkunen, Pertti. (2009) Harmaalokki on leikkikaluja valmistava eläin. Niin & näin nro 61. Kesä 2/2009, 53-56. Julkunen, Pertti. (2010) Ihminen on iso teatteriseurue. Uutispäivä Demari. Keskiviikko 29.9.2010. Marx, Karl. (1983) Thesen über Feuerbach. Teoksessa Marx & Engels, 533-535. Marx, Karl & Engels, Friedrich. (1983) Werke. Band 3. Berlin: Dietz Verlag. Stanislavski, Konstantin. (2011) Näyttelijän työ. Toimittanut ja suomentanut Kristiina Repo. Runomitallisten tekstien rytmitys ja riimitys Ilpo Tiihonen. Falun, Ruotsi: Kustannusosakeyhtiö Tammi.