Graeme Jenkins, kapellimestari Thomas Zehetmair, viulu Ralph Vaughan Williams: Fantasia Thomas Tallisin teemasta 15 Solistikvartetti Emma Vähälä, viulu Jukka Pohjola, viulu Camilla Koiso-Kanttila, alttoviulu Risto Poutanen, sello Benjamin Britten: Muunnelmia Frank Bridgen teemasta 25 VÄLIAIKA 15 Edward Elgar: Viulukonsertto 50 I Allegro II Andante III Allegro molto Väliaika noin klo 19.55. Konsertti päättyy noin klo 21.05. Suora lähetys YLE Radio 1:ssä ja internetissä (www.yle.fi/rso). Konsertin televisiotaltiointi nähdään YLE Teeman Kausikorttiohjelmassa su 23.3. 1
Ralph VaughAn Williams (1872 1958): Fantasia Thomas Tallisin teemasta Vuonna 1906 Ralph Vaughan Williams julkaisi kokoelman vanhoja englantilaisia hymnisävelmiä. Kokoelmaa toimittaessaan hän tutustui 1500-luvun englantilaisen mestarin Thomas Tallisin musiikkiin. Kun Vaughan Williamsilta muutamia vuosia myöhemmin tilattiin jousiorkesteriteos esitettäväksi Gloucesterin festivaalilla, hän palasi Tallisin musiikkiin ja otti yhden tämän hymniaiheista teoksen lähtökohdaksi. Fantasia Thomas Tallisin teemasta valmistui 1910 ja esitettiin ensimmäisen kerran Gloucesterin katedraalissa saman vuoden syyskuussa. Se sai silloin toimia eräänlaisena johdantona samassa konsertissa päänumerona olleelle Edward Elgarin suurelle oratoriolle The Dream of Gerontius. Juuri Elgar ja häntä vajaat parikymmentä vuotta nuorempi Vaughan Williams olivat ne kaksi säveltäjää, jotka 1900-luvun alussa herättivät englantilaisen musiikin eloon liki kahdensadan vuoden kuolleen kauden jälkeen. Säveltäjinä he erosivat kuitenkin selkeästi toisistaan. Siinä missä Elgar sai keskeisimmät vaikutteensa keskieurooppalaisesta romantiikasta, siinä Vaughan Williams kääntyi oman kansallisen musiikkiperinnön puoleen. Hänen tärkeimpiä innoittajiaan olivat englantilainen kansanmusiikki ja renessanssin ajan vokaalimusiikki. Juuri Tallis-fantasiassa kytkentä renessanssiin on ilmeinen, mutta myös englantilaisen kansanmusiikin kaikuja voi kuulla. Elgarin tavoin Vaughan Williams kypsyi säveltäjänä suhteellisen myöhään. 37-vuotiaana sävelletty Tallis-fantasia on hänen ensimmäinen tyylillisesti itsenäinen ja omaperäinen teoksensa ja samalla yksi hänen hienoimmista teoksistaan ylimalkaan. Se on soinniltaan tavattoman rikassointista musiikkia, joka ottaa paljon irti kahteen ryhmän jaetun jousiorkesterin ja jousikvartetin mahdollisuuksista. Vaughan Williams on selvästi suunnitellut teoksen Gloucesterin katedraalin kaikuisaa akustiikkaa varten. Kirkkosävellajien käyttö ja kolmisointujen vapaa yhdistely ovat puolestaan piirteitä, jotka toistuivat monissa Vaughan Williamsin myöhemmissäkin teoksissa. Tallisin hymniaihe sulautuu luontevasti osaksi musiikin virtaa, ja näin teos onnistuu heijastamaan sekä Tallisin että Vaughan Williamsin ajan henkeä. Kimmo Korhonen Benjamin Britten (1913 1976): Muunnelmia Frank Bridgen teemasta Benjamin Britten tunnetaan erityisesti oopperastaan Peter Grimes sekä teoksestaan Young Person s Guide to the Orchestra, jota käytetään runsaasti orkesterien soitinesittelyissä. Benjamin Brittenin ensimmäiset sävellysyritelmät syntyivät jo varhaislapsuudessa. Hän kirjoitti jousiorkesterille myöhemmin sovituksia lapsena tekemistään sävellyksistä. Ne ovat julkaistu kokoelmana nimellä Simple Symphony. South Lodge Schoolissa opiskellessaan Britten tutustui alttoviulunsoitonopettajansa välityksellä säveltäjä Frank Bridgeen. Britten muutti 13-vuoden iässä Holtin Gresham s Schooliin opiskelemaan sävellystä. Kuitenkin hän otti koko Holtin opiskeluaikojen ajan myös yksityistunteja Bridgeltä. Vuonna 1930 Britten pääsi opiskelemaan sävellystä Lontoon Royal College of Musiciin. Muodolliset sävellysopinnot sujuivat kuitenkin ilmeisen viileästi John Irelandin ja Ralph Vaughan Williamsin johdolla, sillä myöhemmin Britten korosti nimenomaan Frank Bridgen merkitystä sävellyksenopettajanaan. Bridgen suurin ansio oli Brittenin mukaan se, että hän opetti tavoittelemaan korkeaa ammatillista tasoa. Britten olisi halunnut täydentää opintojaan myös Wienissä Alban 2
Bergin johdolla, mutta tämä haave ei koskaan toteutunut. Kunnianosoitukseksi tärkeälle opettajalleen Britten sävelsi 23-vuotiaana Boyd Neel Orchestran tilauksesta teoksen Muunnelmia Frank Bridgen teemasta. Orkesteri tarvitsi uuden teoksen vuoden 1937 Salzburgin musiikkijuhlien ohjelmaansa. Muunnelmien kantaesitys oli menestys ja teoksesta tuli nuoren Brittenin läpimurtoteos. Teos on pysynyt jousiorkestereiden keskeisessä ohjelmistossa kantaesityksestä lähtien. Muunnelmien teema on lainattu Bridgen teoksesta Idylli numero 2 jousikvartetille. Britten vie teeman muunnelmia ei pelkästään erilaisten tekstuurityyppien vaan myös erityylisten musiikkien lävitse. Variaatiot vievät kuulijansa eri aikakausille ja assosioivat laajasti mitä erilaisimpiin tapahtumiin. Erityisen huomionarvoista on nuoren Brittenin hämmästyttävä kyky kirjoittaa jousille virtuoosista mutta silti monikasvoista musiikkia. Pasi Lyytikäinen Edward Elgar (1857 1934): Viulukonsertto 1800-luvun loppupuolella monet Britannian musiikkielämän tänäänkin vaikuttavista struktuureista olivat jo olemassa; periaatteessa konserttitoiminta eli ja sykki jo aika vahvasti. Lontoo oli tietysti ylivoimainen veturi, mutta esimerkiksi aktiivisia orkestereita löytyi muualtakin, ja myös erilaisia musiikkijuhlia järjestettiin säännöllisesti. Oli kuitenkin muuan outo puute: englantilainen suursäveltäjä loisti poissaolollaan. Asianlaita oli ollut näin jo kauan, sillä edellinen kaikkien mittapuiden mukaan merkittävä brittiläissyntyinen säveltäjä oli Henry Purcell, joka oli kuollut jo 1600-luvun lopussa. Tästä syystä Britanniassa oli turvauduttu tuontitavaraan: mm. Händel ja Johann Christian Bach olivat aikanaan asettuneet asumaan Lontooseen ja täyttämään sikäläisen yleisön kotimaisen musiikin kaipuuta, ja esimerkiksi Haydn, Berlioz, Mendelssohn ja Dvořák vierailivat Lontoossa säveltäjä-kapellimestareina; Beethoveniakin sinne houkuteltiin, mutta hän ei matkaan lähtenyt. Tilanne oli oikeasti kummallinen: yksi musiikin suurvalloista, vieläpä nimenomaan maailmanpolitiikkaa ja -kauppaa johtava vauras Iso-Britannia ei kyennyt tuottamaan kansainvälisten mittojen säveltäjää. Aukon täytti vasta Edward Elgar, lähes täsmälleen kaksisataa vuotta Purcellia nuorempi tekijä. Viktoriaanisena aikana 1800-luvun jälkipuoliskolla voi ajatella ilmiön selittyvän jäykän tapakulttuurin, tekopyhän moralismin ja joustamattomien rooliodotusten kautta, jotka valjastivat ylempien luokkien miehet kolonialististen sotien kävijöiksi ja rahan kovien arvojen seuraajiksi, kun taas naisten tuli mennä naimisiin ja saada lapsia. Alempien luokkien ei jyrkässä luokkayhteiskunnassa oletettu lainkaan osallistuvat hengen kulttuuriin, ja säätykierto oli jokseenkin olematonta. Mutta kotimaisen säveltäjän puute vaivasi jo paljon ennen Viktorian aikaa, yli koko Yrjöjen ajan, jolloin ajattelu verrattuna keskieurooppalaiseen ei ollut yhtä jähmeän vanhakantaista. Lienee siis hyväksyttävä se selitys, ettei brittiläinen elämänmuoto yksinkertaisesti suosinut lahjakkaan ihmisen kouluttautumista säveltäjän ammattiin. Tällaiseen tilanteeseen tuli sitten Elgar, joka alkuvaikeuksien jälkeen saavutti yleisön hyväksynnän. Vihdoinkin briteillä oli oma poika pitämässä musiikkielämän valtikkaa käsissään. Elgar kasvoi vaatimattomissa oloissa: hänen isänsä toimi urkurina Worcesterin roomalaiskatolisessa Pyhän Yrjön katedraalissa. Perheessä oli seitsemän lasta, eikä urkurin palkalla silloin eletä leveästi. Nuori Edward vietti paljon aikaansa urkuparvella kuuntelemassa isän soittoa ja ryhtyi jo varhain tutkimaan kirjahyllystä löytämiään sinfonia- ja oopperapartituureja. Hän oppi soittamaan viulua, fagottia ja urkuja, niin että saattoi pian toimia isänsä sijaisena. Viulistina hän soitti paikallisessa orkesterissa, 3
mm. silloin, kun se esiintyi Worcesterin Three Choirs -festivaalilla; yhden kerran kapellimestarina oli Antonin Dvořák. Ensimmäiset sävellyskokeilunsa Elgar teki jo 10-vuotiaana, mutta harrastuksen puhkeamista ammatiksi saatiin odottaa vielä kauan; hän ei ollut erityisen varhaiskypsä. 28-vuotiaana hänestä tuli isänsä seuraaja tämän jäätyä eläkkeelle, ja viisi vuotta myöhemmin hän meni naimisiin ja muutti Lontooseen. Jännittävää kyllä menestys ei ollut heti oven takana väijyksissä. Elgar julkaisi Lontoossa vain muutaman sävellyksen, ja kun ura ei lähtenyt siivilleen, hän palasi Worcesteriin, missä asui seuraavat 13 vuotta. Sitten hän innostui laajojen orkesteri- ja kuoroteosten säveltämisestä, ja tämä oli loppujen lopuksi se sysäys, joka käynnisti hänen menestyksensä. Enigma-muunnelmat syntyivät 1899 ja seuraavana vuonna oli suuren oratorion Gerontiuksen uni vuoro. Molemmissa tapauksissa suosio oli kiistaton, ja vuonna 1902 hallitus tilasi Elgarilta musiikkia kuningas Edward VII:n kruunajaisiin, mikä tarkoitti, että hänet oli nyt hyväksytty kuninkaallisen Britannian viralliseksi säveltäjäksi, osaksi establishmentiä. Hänet aateloitiin vuonna 1904, ja tätä kautta hänestä tuli harvinainen esimerkki pitkän harppauksen säätykierrossa tehneestä britistä. Elgarin musiikki samaistetaan yleensä viktoriaanisen ja edvardinaikaisen pidättyneen ja moralistisen elämäntyylin kanssa, ja hän itse edesauttoi tätä tulkintaa olemalla kiireestä kantapäähän tyypillinen gentleman tässä suhteessa hän muistuttaa meidän Sibeliustamme, jolle oikea pukuvalinta ja moitteeton käytös oli aina kovin tärkeää. Sibelius tosin ei harrastanut vedonlyöntiä eikä tuolloin uutta ja muodikasta polkupyöräilyä. Viulukonsertto h-molli syntyi vuonna 1910, kesken vahvan luomiskauden, jonka muita hedelmiä olivat mm. kaksi sinfoniaa ja oratorio The Apostles ( Apostolit ). Konsertto on epätotunnaisen laaja: sen esitys kestää lähes tunnin, ja se kaikkiin kolmeen osaan sisältyy painavaa sanottavaa. Teoksen henki on hengästyttävän hyperromanttinen, mikä varmasti osaltaan johtuu siitä, että se on sävelletty ja omistettu Fritz Kreislerille, ajan hurmuriviulistille, jonka omien lemmenluritussävellysten salonkihenkistä maailmaa Elgar oli sivunnut jo 1890-luvulla Salut d amour -nimisessä pikkukappaleessa. Konsertolla on toinenkin omistus, joka on jostakin syystä kirjoitettu kansilehdelle espanjaksi: sielulle. Tämän on myöhemmin selitetty tarkoittavan säveltäjän tuulenkukakseen kutsumaa Alice Stuart-Woolley -nimistä kirjeenvaihtoystävää. Ensimmäisen osan ilmapiiri tuntuu kumpuavan Dvořákin ja miksei myös Brahmsin kotimaisemista. Väritys on tosin synkempi kuin esikuvilla. Solistilla on paljon kiitollista soitettavaa, vaikka suurimpien viulukonserttojen komeat kuningasmelodiat puuttuvat. Hitaassa osassa on aitoa herkkyyttä, mutta myös siihen tunkeutuu mukaan sangen tummaa ja uhmakasta ainesta. Nämä kulminoituvat finaalissa, jossa on tukahdutetun raivon kirvoittaman uhon jyrkkäeleisyyttä. Tultaessa osan loppupuolta hallitsevaan säestettyyn kadenssiin, ollaan jo melankolisella ja nostalgisella alueella. Päätös on yllättävän särmikäs, konserton mittasuhteet huomioon ottaen varsin lyhyt. Jouni Kaipainen Graeme Jenkins Brittiläinen Graeme Jenkins on Dallasin oopperan musiikillinen johtaja. Yhdysvallat ja Euroopan valloittanut kapellimestari on vieraillut myös säännöllisesti Amsterdamin ja Pariisin oopperataloissa sekä Glyndebournen oopperajuhlilla. Dallasissa hän on johtanut menestyksekkäästi mm. Wagnerin Ringin ja kuluvalla kaudella ohjelmistossa ovat Macbeth, Iloinen leski sekä Salome. Wienin valtionoopperassa Jenkins debytoi Brittenin Billy Budd -oopperalla 4
kaudella 2006 2007. Wieniin hän palaa 2009 ja 2010, jolloin hän johtaa Janáčekin Jenufan sekä Wagnerin Lentävän Hollantilaisen. Jenkinsin läheinen yhteistyö Tanskan kuninkaallisen oopperan kanssa alkoi vuonna 2004 ja jatkuu tulevina kausina Figaron häiden ja Don Carlosin produktioilla. Oopperatalojen lisäksi Jenkins on työskennellyt myös mm. Minnesotan, Dallasin ja Melbournen sinfoniaorkesterien sekä Tanskan radion sinfoniaorkesterin kanssa. Tutuiksi ovat tulleet myös Ison-Britannian ja Hollannin suuret orkesterit sekä huomattavimmat kamariorkesterit. Jenkins toimi uransa alussa Bernard Haitinkin ja Simon Rattlen assistenttina Glyndebournessa, jonka kiertävän oopperan musiikillisena johtajana hän toimi vuoteen 1991. Itse festivaaleilla hän debytoi 1987 Carmenilla ja Capricciolla. Yksi hänen maineikkaimmista produktioistaan on ollut Benjamin Brittenin Kuolema Venetsiassa. Graeme Jenkins opiskeli orkesterinjohtoa Royal College of Musicissa perehdyttyään sitä ennen musiikkiin Cambridgen yliopistossa. Hän on työskennellyt Norman Del Marin ja David Willcocksin kanssa. Thomas Zehetmair Thomas Zehetmair vierailee säännöllisesti niin Chicagon, Bostonin, Philadelphian ja Clevelandin sinfoniaorkestereiden kuin Concertgebouw n orkesterin, Eurooppalaisen kamariorkesterin sekä Berliinin ja Wienin filharmonikoiden solistina. Nykymusiikki on tärkeä osa Zehetmairin ohjelmistoa: hän on kantaesittänyt mm. Heinz Holligerin, James Dillonin ja Hans-Jürgen von Bosen viulukonsertot. Myös kamarimusiikki kuuluu olennaisena osana Zehetmairin taiteelliseen työskentelyyn: yksi hänen vakiokokoonpanoistaan on vuonna 1997 perustettu Zehetmair-kvartetti, jonka levytys Schumannin kvartetoista sai arvostetut Diapason D Or- ja Gramophone-palkinnot (vuoden levy) vuonna 2003. Zehetmair on levyttänyt koko tärkeimmän viuluohjelmiston. Levytys Szymanowskin viulukonsertosta Birminghamin sinfoniaorkesterin ja Simon Rattlen kanssa voitti Gramophonepalkinnon 1997 (EMI Classics). Hänen viimeisin levynsä vuodelta 2004 sisältää Ysaÿen viulusonaatteja sooloviululle, Holligerin viulukonserton sekä Beethovenin kolmoiskonserton. Viime vuosina Zehetmair on esiintynyt myös kapellimestarina. Hän on vieraillut johtajana mm. Camerata Salzburg -orkesterissa, Skotlantilaisessa kamariorkesterissa, Wienin kamariorkesterissa sekä Malmön sinfoniaorkesterissa. Vuodesta 2002 hän on toiminut englantilaisen Northern Sinfonia -kamariorkesterin taiteellisena johtajana. RADION SINFONIAORKESTERI Radion sinfoniaorkesteri (RSO) on Yleisradion orkesteri, joka syksyllä 2007 juhli 80 vuottaan. Orkesterin ylikapellimestari on Sakari Oramo, joka aloitti kautensa syksyllä 2003. Kymmenmiehinen Radio-orkesteri perustettiin vuonna 1927, vuosi Yleisradion perustamisen jälkeen. Sinfoniaorkesterin mittoihin se kasvoi 1960-luvulla. RSO:n ylikapellimestareita ovat olleet Toivo Haapanen, Nils-Eric Fougstedt, Paavo Berglund, Okko Kamu, Leif Segerstam ja Jukka-Pekka Saraste. RSO:n ohjelmistossa on tärkeällä sijalla uusin suomalainen musiikki ja se kantaesittää vuosittain useita Yleisradion tilausteoksia. Kaikkiaan RSO on kantaesittänyt yli 520 teosta. Levytyksiä on tehty tähän mennessä yli sata. Historiallinen helmi tallennettiin Helsingin konservatorion (nyk. Sibelius-Akatemia) salissa 5
uudenvuodenpäivänä 1939, kun Jean Sibelius johti oman Andante festivonsa radiotervehdyksessä amerikkalaisille. Nauhoitus jäi ainoaksi dokumentiksi Sibeliuksesta kapellimestarina. Sakari Oramon kanssa RSO on levyttänyt mm. Bartókin, Hakolan, Kaipaisen, Mielckin ja Pingoud n teoksia sekä Launiksen Aslak Hetta -oopperan ensilevytyksen. RSO:n levytykset ovat saaneet useita palkintoja, joista tuoreimmat ovat Magnus Lindbergin musiikkia sisältävälle levylle 2006 myönnetyt Gramophonepalkinto sekä BBC Music Magazine Awards -palkinto. Vuonna 1963 Paavo Berglundin johdolla tehdyn Leningradin-matkan jälkeen RSO on soittanut ulkomailla yli 280 konserttia. Japanissa orkesteri on vieraillut neljä kertaa. Kevätkaudella 2008 RSO vierailee Kanariansaarten musiikkijuhlilla helmikuussa. RSO:n kotikanava on YLE Radio 1, joka lähettää orkesterin kaikki konsertit yleensä suorina lähetyksinä niin Suomesta kuin ulkomailtakin. Konsertteja voi kuunnella myös ympäri maailmaa RSO:n verkkosivujen kautta (www.yle. fi/rso). 6