4. FONOLOGIA eli kielen äännerakenne Fonologiaksi kutsutaan deskriptiivisen kieliopin osaa, jossa kuvataan toisen jäsennystason elementtejä (ks. edellä ns. kaksoisjäsennys). Näillä äänne-elementeillä ei siis ole itsenäistä merkitystä, vaan niiden tehtävä on toimia merkityksellisten elementtien rakenneosina. Strukturalistisessa fonologiassa (ks. erillinen moniste) on ollut tapana ajatella, että äänneelementit, joita kutsutaan foneemeiksi, esiintyvät kielen ilmauksissa lineaarisina jonoina (samalla tavalla kuin sanat lauseessa). Tämä merkitsee sitä, että puhunnokset voitaisiin segmentoida peräkkäin esiintyvien foneemien jonoiksi. Esim. kirjakauppias: /k/ /i/ /r/ /j/ /a/ /k/ /a/ /u/ /p:/ /i/ /a/ /s/. Fonologinen analyysi pyrkii antamaan foneemi-inventaarion (=foneemiluettelo) sekä luokittelemaan foneemit (yleisten) artikulatorisin tai akustisen perustein kyseisen kielen rakenteen kannalta relevantteihin ryhmiin. Foneeminen esitys on puheen (eräänlaista) karkeata äänteellistä tarkekirjoitusta. Yhdellä ja samalla tarkekirjoituysmerkillä merkitään äännesegmenttejä, jos niiden keskinäinen vaihtaminen ei missään tapauksessa toimi merkitystä erottavana. On olemassa kaksi foneettisen tarkekirjoituksen perinnettä: IPA-merkistö (International Phonetic Assosiation) ja SUT-merkistö (suomalais-ugrilainen tarkekirjoitus). Kunkin kielen kielioppi- ja sanakirja perinteessä käytetään myös omia näistä perinteistä poikkeavia tarkemerkkejä. Tässä käytetään IPA-merkistöä. Fonologisen analyysin lähtökohta on sen ratkaiseminen, milloin puheessa erilaiset segmentit ( = niillä on eri tarkekirjoitusasu) ovat eemisesti eri yksiköitä eli eri foneemeja. Eeminen ero tarkoittaa juuri kykyä toimia sananmuotoja erottavana tekijänä. Strukturalistisen fonologian ajattelutapaan voidaan tutustua ns. taksonomisen fonologian kautta. Nimellä viitataan amerikkalaiseen 30 50 -luvuilla vallinneeseen perinteeseen, jota Noam Chomsky alkoi kutsua 60- luvulla taksonomiseksi korostaakseen sen induktiivisuutta ja (hänen mielestään) vähäistä tieteellistä merkitystä. 4.1. Taksonominen foneemianalyysi Taksonominen foneemianalyysi pyrkii olemaan eräänlainen löytömenetelmä, joka koostuu ohjeista tai säännöistä, joiden mukaan analyysi etenee. Sen antamia sääntöjä noudattaen voidaan kielen tarkekirjoitetusta aineistosta saada selville kielen foneemit. Analyysi nojaa foneemien rakenteelliseen, muotoja erottavaan funktioon. Jos äänne-elementeillä on erottava eli distinktiivinen funktio, sanotaan että ko. elementit ovat oppositiossa keskenään. Äänteellisiä rakenne-elementtejä kutsutaan foneemeiksi. Foneemi on siis kielen äännetason rakenne-elementti, joka erottaa (sanan)muotoja toisistaan: kielentaitajat tunnistavat rutiininomaisesti foneemit keskenään erilaisiksi. Kyse ei ole pelkästään akustisesta tai artikulatorisesta erosta vaan ratkaisevaa on se, minkälaiset erot kussakin kielessä ovat merkitseviä l. distinktiivisiä. Piirteen distinktiivisyys tarkoittaa sitä, että sen suhteen eroavat äänteet ovat rakenteellisesti (eemisesti) eri yksiköitä eli eri foneemeja. Taksonominen löytömenetelmä koostuu ohjeista ( säännöistä ), joita noudattamalla kielen foneemi-inventaario löydetään. Seuraavassa yksi esimerkki miten säännöstöä voisi hahmotella: 1. Sääntö Äänteet, jotka ovat oppositiossa identtisessä ympäristössä (=minimipari), edustavat eri foneemeja. 1
Esim. minimipari: tilli - tylli Sarjasta tilli/ tylli/ telli/ tölli/ tälli/ tulli/? tolli/ talli saamme esille suomen vokaalit: /i/, /y/, /e/, /ö/, /ä/, /u/, /o/, /a/ Vrt. ruotsi: fira 'viettää' [i:]; /i/ fora 'vaunu' [u:]; /u/ fura 'honka' [u:]; /u/ fyra 'neljä' [y:]; /y/ Ruotsissa on siis oppositiot /u/ - /y/ kuten suomessa, mutta lisäksi oppositiot /u/ - /u / ja /y/ - /u /. Suomen konsonanttifoneemit saadaan muodostamalla minimipareja seuraavista: sakka, takka, vakka, lakka, kakka, pakka jne.; saadaan siis konsonantit /s/, /t/, /v/, /l/, /k/,/p/,... 2. Sääntö Äänteet, jotka ovat keskenään komplementaarisessa distribuutiossa (l. täydennysjakaumassa) ja ovat foneettisesti samanlaisia, kuuluvat samaan foneemiin. Foneemi toteutuu akustisesti ja artikulatorisesti joka kerta erilaisena. Vaihtelua tapahtuu ääntökerrasta, puhujasta ja äänneympäristöstä toiseen siirryttäessä. Esim. k-äänteen vaihtelu (suomi) kiva [k]; kuva [k w ]: sanassa kiva huulet ovat laveina k:n kohdalla, kun taas sanassa kuva k ääntyy huulet pyöristyneinä. Ero artikulaatiossa (motorisessa suorituksessa) on seurausta k:ta seuraavan u-äänteen pyöreydestä. Tämä vierekkäisten äänteiden samankaltaistuminen eli äänteellinen assimilaatio on seurausta koartilulaatiosta. Vierekkäiset äänteet pyrkivät samankaltaistumaan koska artikulaatioelimet eivät voi siirtyä tilasta toiseen hetkellisesti. Edeltävän äänteen aikana artikulaatioelimissä vallinnut tilanne voi jäädä päälle ja jatkua seuraavan äänteen kodalle. Kun esim. nasaalikonsonanttia äännettäessä on nenäportti auki, voi se pysyä auki myös seuraavan vokaalin kohdalla eli vokaali ääntyy nasaalisena (ks. alla fonologiset prosessit). Kun edeltävän segmentin äännepiirre periytyy jälkeen tulevalle, puhutaan progressiivisesta assimilaatiosta. Kun artikulaattorit ennakoivat seuraavaa äännettä ja asettuvat jo valmiiksi seuraavan äänteen vaatimaan asentoon, puhutaan regressiivisestä assimilaatiosta. Tästä on kyse em. konsonantin labiaalistumisessa: pyöreän vokaalin vaatima huulten pyöristyminen ennakoidaan jo edeltävää konsonanttia äännettäessä. [k w ]:n ja [k]:n esiintymisympäristöt (distribuutiot) ovat siis suomessa komplementaariset siten, että edellinen esiintyy pyöreiden vokaalien (y,ö,u,o) jälkeen, jälkimmäinen muulloin. Ero ei ole distinktiivinen ja kyseessä on saman foneemin /k/ allofonit. Allofonien äänteellinen ero voi olla puhujien kuultavissa (ekstrinsinen allofoni) tai ero voi sellainen etteivät ainakaan tämän kielen puhujat sitä havaitse (intrinsinen allofoni) (esim. suomen k-konsonantin etisyyden vaihtelu, joka johtuu seuraavan vokaalin etisyydestä / takaisuudesta. 3. Sääntö Äänteet, jotka ovat vapaassa vaihtelussa keskenään, ovat yhden ja saman foneemin allofoneja. Ääntäminen on motorista toimintaa, joka vaihtelee yksittäisten suoritusten kohdalla siitä huolimatta että tavoite pysyy samana. Vapaassa vaihtelussa allofoneilla voi olla kuitenkin emotionaalis-stilistinen tai sosiaalinen funktio, mutta tätä eroa ei aiheuta äänteellinen ympäristö. Esim. suomen s-äänteen ääntötavan voi kuulija liittää puhujan ikään ja asuinpaikkaan. 2
4.2. Erottavat fonologiset piirteet ja foneemijärjestelmät Fonologiassa ajatellaan usein että foneemit koostuvat äännepiirteistä eli (erottaviksi) fonologista piirteistä. Fonologinen (erotuksena foneettisesta) tarkoittaa sitä, että ne ovat eemisen tason rakenne-elementtejä, kun taas foneettiset ominaisuudet (tai piirteet) ovat puheen akustisia tai artikulatorisia ominaisuuksia. Foneemi voidaan näin määritellä kimpuksi samanaikaisia fonologisia piirteitä. Kielen äännejärjestelmän rakenne (eli foneemien väliset rakenteelliset suhteet) voidaan näin kuvata määrittelemällä ne piirteet, joiden suhteen ko. foneemit toisistaan eroavat. Foneemisto siis muodostaa systeemin, jonka elementtien rakenteellisia suhteita kuvata niitä yhdistävien ja erottavien fonologisten piirteiden kautta. Suomen kielen foneemi /y/ eroaa /i/:stä siinä, että se on pyöreä (= huulet ovat torvella edessä), i:n ollessa lavea (=huulet vetäytyneet sivulle). Fonologiset piirteet voidaan määritellä artikulatorisesti ja/tai akustisesti, mutta ne ovat abstraktisempia kuin itse foneettiset ominaisuudet eikä niitä voida tyhjentävästi palauttaa foneettisiin ominaisuuksiin. Usein käytetään ns. binaarisia piirteitä, jolloin [-pyöreä] -spesifikaatio vastaa laveata l. pyöreän vastakohtaa, [-sll] soinnitonta, [-korkea] matalaa jne. Vokaalijärjestelmiä kuvataan piirteiden [±etinen], [±korkea], [±pyöreä] avulla: Esim. suomen vokaalijärjestelmä olisi seuraava: e t i s e t [+etinen] t a k a i s e t [-etinen] laveat [-pyör] pyöreät [+pyör] laveat [-pyör] pyöreät [+pyör] i y u [+korkea] (=suppea) e ö o [-korkea],[-matala] (=välivokaali) ä a [-korkea] tai [+matala] (=väljä, avoin) Konsonantteja ovat äänteet, joiden artikulaatiossa äänivirta joko keskeytyy tai estyy. Konsonantteja luokitellaan sen mukaan, missä paikassa ääntöväylää ilmavirtaa estävä sulkeuma tapahtuu, ja sen mukaan, millainen sulkeuma on. Binaariset piirteet ovat yleisesti käytössä vokaaliston kuvauksessa, mutta konsonanttien kodalla tilanne on vaihtelevampi. Ääntöpaikkapiirteinä käytetään usein artikulaatioväylän osien latinaperäisiä anatomiatermejä. Ääntötavan piirteinä käytetään edelleen perinteisiä konsonanttiluokkia: klusiili, frikatiivi, nasaali, lateraali, tremulantti ja puolivokaali. Tyypillinen konsonanttiäänteiden luokittelu: labiaalit: dentaalit: palataalit: velaarit: Ääntämispaikan mukaan bilabiaalit labiodentaalit interdentaalit dentaalit alveolaarit alveopalataalit palataalit velaarit obstruentit: resonantit: Ääntämistavan mukaan klusiilit frikatiivit affrikaatat nasaalit lateraalit tremulantit puolivokaalit 3
uvulaarit Äänneoppositioiden neutraalistuminen Äänteiden välinen oppositio voi myös tietyssä äänneympäristössä kadota. Silloin voimme puhua distinktiivisen piirteen neutraalistumisesta. Neutraalistavassa ympäristössä käytetään feneemiesityksessä ns. arkkifoneemia, joka näin edustaa opposition kaikkia jäseniä. (esim. A a; ä, T t; d,, N m; n; ). Arkkifonemin merkkinä siis on iso kirjain. Esim. suomen nasaalien ääntöpaikan oppositio (m: labiaalinen / n: alveolaarinen / : velaarinen) neutraalistuu konsonantin edellä: ortografinen esitys foneettinen esitys foneeminen esitys puuttuvat muodot arkkifoneemia käyttäen rampa [rampa]: /ranpa/ *[ranpa] ja *[ra pa] ranta [ranta]: /ranta/ *[ramta] ja *[ra ta] ranka [ra ka] /ranka/ *[ramka] ja *[ranka] Arkkifoneemin toinen esimerkki (sa.): Konsonanttien sointiopposition neutraalistuminen sananlopussa: /T/: Bund [bunt] 'liitto', bunt [bunt] 'kirjava' Suprasegmentaaliset fonologiset piirteet Fonologisessa kuvauksessa tarvitaan segmentaalisten (yhteen foneemiin rajoittuvien) distinktiivisten piirteiden lisäksi suprasegmentaalisia piirteitä, joita ovat kesto (=pituus), paino (= akustinen intensiteetti) ja sävelkulku (=akustinen taajuus). Suprasegmentaaliset piirteet liittyvät tavuun, sanaan, fraasiin tai lauseeseen. Kesto-oppositio voi olla myös yksittäisillä äännesegmenteillä, esim. (su.) /tuli/ - /tu:li/. Junktuurit eli rajamerkit Äänteellisten yksiköiden lisäksi fonologiassa käytetään rakenne-elementteinä erilaisia junktuureja l. rajamerkkejä: sananraja(#), morfeeminraja(+) ja tavunraja (.). esim. land#slag maajoukkue vs. lands#lag maanlaki kirjoitta+isi+n+ko+han ha.uista (mon. elatiivi sanasta haku) vs. hau.ista (yks. elatiivi sanasta hauki) 4.3 Fonologiset prosessit ja säännöt Fonologisen säännön yleinen muoto: x y / z Se on muodoltaan ns. kontekstisensitiivinen toisinkirjoitussääntö. Säännön avulla voidaan kuvata äänteellisten ilmiöiden riippuvuutta ympäristöstä. Yksinkertaisin tapa on kertoa yleistys, että äänne x esiintyy muodossa y, jos sitä välittömästi seuraa äänne z. Esim. edellinen k:n labiaalistuminen ennen pyöreää vokaalia. 4
V k k w / [+ pyöreä] Toinen tapa on käyttää sääntöä kuvaamaan tietyn piirrearvon esiintymisestä tietyn äänteellisen piirteen esiintyessä sen ympäristössä. V C [+pyöreä] / [+ pyöreä] Fonologisen säännön kaavassa x on äänneluokka, y on piirre (tai äänneluokka) ja z on jokin Jos ympäristöehto on äänteellinen on kyseessä fonologinen ehdollistuminen, jos ympäristöehtona on morfeemi tai morfeeminraja (tai sananraja) on kyseessä morfologinen ehdollistuminen, jos taas sääntö toteutuu vain tietyissä lueteltavissa sanoissa on kyse leksikaalisesti ehdollistuneesta säännöstä. Fonologisesti ehdollistuneita sanotaan (foneettisesti) luonnollisiksi, koska ne ovat artikulatorisesti motivoituneita (= ns. helpottavat ääntämistä.) Fonotaktiset rajoitukset Omana fonologisten sääntöjen ryhmänään mainitaan usein fonotaktiset rajoitukset (tai: säännöt). Suomen vokaalisointu l. vokaaliharmonia on tällainen fonotaktinen rajoitus: Suomen kielen vokaalifoneemit muodostavat kolme ryhmää: etiset harmoniavokaalit (ö,ä,y), takaiset harmoniavokaalit (u,o) ja neutraalivokaalit (i,e). Takaisia ja etisiä harmoniavokaaleja ei yhdistetä samaan sanaan. Huom. poikkeukset kuten tällainen, olympia, karriääri. Vierasperäiset eivät välttämättä noudata kielen fonotaktisia rajoituksuia. Fonotaktiset rajoitukset ovat kielikohtaisia. Fonotaktiset rajoitukset lisäävät ennustettavuutta, koska kaikki aritmeettiset äännekombinaatiot eivät ole mahdollisia. Sanan jostakin äänteellisestä osasta voidaan päätellä sen äänteellistä asua laajemminkin. Sanan alkua ja loppua koskevat usein omat rajoituksensa. Suomessa fonotaktisesti mahdoton *mölsa on sanaston kannalta systemaattinen aukko eli fonotaktisesti mahdoton sana, kun taas pöjökki on puolestaan satunnainen aukko, koska se fonotaktisesti voisi olla suomen kielen sana olematta kuitenkaan sellainen. Fonotaktiset säännöt koskevat myös taivutettuja ja johdettuja sanoja. Lainsanat joko mukautetaan äidinkielen fonotaksiin tai niiden annetaan rikkoa fonotaktisia rajoituksia: esim. suomessa [olympia] ja [olumpia]. Esimerkkejä fonologisista prosesseista I Assimilatorisia fonologisia prosesseja (foneettisesti luonnollisia): a) Konsonantti assimiloi vokaalin piirteen/piirteitä. 1. Palataalistuminen (etuvokaalin edellä) C C j / [+etinen vokaali ] 5
2. Labiaalistuminen (pyöreän vokaalin edellä) C C W / [+labiaalinen vokaali] b) Vokaali assimiloi konsonantin piirteen/piirteitä. 3. Nasaalistuminen V [+nas] / esim. arabia: mõn sowaka? t jan posunãha C [+nas] 'tappaa' 'seinä' 'kantaa takaisin' lyhyt ihminen 4. Soinnin menetys: tietty ympäristö (usein viereisen äänteen soinnittomuus) muuttaa vokaalin tai konsonantin soinnittomaksi. c) Konsonantti assimiloi konsonantin piirteen/piirteitä. 5. Soinnillistuminen (vastaavasti kuin soinnin menetys). 6. Nasaalin mukautuminen seuraavan konsonantin ääntöpaikkaan. d) Vokaali assimiloi vokaalin piirteen/piirteitä. 7. Vokaaliharmonia (ks. edellä). 8. Umlaut (saks. Buch > Bücher). II Morfofonologiset vaihtelut (eivät aina foneettisesti luonnollisia) Kun sanavartaloon liitetään esim. pääteaineksia, voi muodostua tilanne, jossa assimilaatiosääntö (tai jokin muu fonologinen sääntö) soveltuu: pääteaines voi "muuttaa" vartaloa tai vartalo voi 'muuttaa' pääteainesta. Tällaista vaihtelua kutsumme morfofonologiseksi vaihteluksi ja vaihtelua kuvaavaa sääntöä morfofonologiseksi säännöksi, vrt. morfologia. Esim.suomi sula+i+ssa >sulissa kala+i+ssa >kaloissa pro *kalissa sola+i+ssa >solissa tina+i+ssa >tinoissa pro *tinissa kylä+i+ssä >kylissä kela+i+ssa >keloissa pro *kelissa köhä+i+ssä >köhissä kelo+i+ssa >keloissa pro *kelissa koje+i+ssa >kojeissa pro *kojissa Mieti miten kuvaisit a: ja ä:n kadon, eli missä ympäristöissä kato tapahtuu? 6