90 Saksan sukellusveneet: Osa 2 Keskus ja komentosilta 91 Keskus ja komentosilta Olin aina merisairas parin ensimmäisen matkapäivän ajan, mutta lääkkeet ja raitis ilma helpottivat oloa. Komentosillalla en koskaan voinut pahoin. Hans-Rudolf Rösing, U-48 Vasemmalla: U-995:n sveitsiläisyritys Brown, Boveri & Co:n valmistamat ohjaussiivekkeiden ohjaimet. Siivekkeitä liikuteltiin painikkeilla; ohjauspyöriä käytettiin ainoastaan hätätapauksessa. Keskellä sukellusveneen painerunkoa oli keskus (zentrale). Osasto oli sukellusveneen toiminnallinen hermokeskus. Siellä löytyivät sukellus- ja vakausohjaimet, pääruori, navigointiasema ja havaintoperiskooppi sekä pilssipumppu, periskoopin moottori ja vedenpuhdistin (jolla suolavedestä tehtiin juomakelpoista) monen muun järjestelmän ohella. Keskuksen kookasta periskooppia käytettiin navigointiin; lisäksi sillä tähyttiin taivaalta viholliskoneita ennen pintaan nousemista. Vaikka propagandakuvista saikin usein sen käsityksen, että päällikkö käytti havaintoperiskooppia sukellushyökkäysten aikana, tosiasiassa sitä käytettiin ani harvoin iskuissa, sillä siinä ei ollut tuiki tarpeellisia etäisyysmerkintöjä hyökkäysperiskoopin tapaan. Seitsemän ja puoli metriä pitkä havaintoperiskooppi oli käsikäyttöinen laite, jossa oli hyökkäysperiskooppia paksumpi putki ja suurempi pää. Valoaukko oli siis suurempi ja näkyvyys parempi, mutta vastaavasti vanavesikin oli suurempi ja helpommin havaittavissa. Sekä konepäällikkö että merenkulkualiupseeri löytyivät useimmiten keskuksesta. Konepäällikkö istui sukellusveneen ohjaussiivekkeitä ohjanneiden miesten välissä (riippumatta siitä, oltiinko taisteluasemissa vai ei). Yksi miehistä ohjasi keulan ja toinen perän ohjaussiivekkeitä. Miehet istuivat kookkaiden ohjauspyörien ääressä, joita käytettiin kuitenkin vain hätätapauksessa; siivekkeitä ohjattiin tavallisesti kahdella painikkeella. Miesten apuna oli kaksi syvyysmittaria. 25 metriin ulottuvaa mittaria käytettiin periskooppitarkkailun aikana, kun taas toista, laajemman asteikon mittaria käytettiin syvemmälle sukellettaessa. Siivekeaseman vieressä oli ruori, jota taistelutilanteessa ja muina ratkaisevina hetkinä käytti tehtävän ajaksi ruorimiehen tehtävään nimitetty matruusi. Ruoriakin käytettiin kahdella painikkeella. Ruorimiehellä oli kolme eri asemapaikkaa. Niistä ensimmäinen oli keskuksessa; sitä käytettiin sukelluksissa. Komentotornissa sijainneeseen asemaan kuljettiin keskuksesta nousevia tikkaita pitkin pintahyökkäysten aikana. Niin keskuksessa kuin komentotornissakin ruorimies sai käskynsä päälliköltä, joka oli komentosillalla aluksen edetessä pinnalla. Ruorimiehen kolmas asemapaikka oli komentosillalla, jota käytettiin ainoastaan silloin, kun alusta ohjailtiin laituriin tai ulos satamasta. Ahtaan komentotornin ruoriaseman vieressä sijaitsivat torpedolaskin ja hyökkäysperiskooppi. Kun torpedoja laukaistiin sukelluksista, päällikkö istui periskoopin kapeassa satulassa ja käänsi periskooppia polkimilla. Pystysuunnassa periskooppia ohjattiin käsikahvalla. Toisella kädellä (yleensä oikealla, jos päällikkö oli oikeakätinen) päällikkö sääti näkökenttää ohjaamalla vivusta periskoopin päässä olevaa prismaa. Näkökenttä ulottui 15 astetta taivaanrannan alapuolelle ja 20 astetta sen yläpuolelle. Keskuksesta lähteviä tikkaita ylös kiivettäessä komentotornin luukusta noustiin komentosillalle. Partiomatkojen aikana muita luukkuja ei yleensä käy-
92 Saksan sukellusveneet: Osa 2 tetty, ja sen läpi kulkivat kaikki miehet, elintarvikkeet, jätteet ja kansitykkien kranaatit. Kaikki paitsi sukellusveneen ulkopuolelle varastoidut torpedot kuljetettiin siitä kansiluukusta. Komentosillan keskeltä kohosivat periskooppien kotelot; ohjaimet olivat komentosillan keulapuolella kompassinäytön ja keskuksen kanssa viestimiseen käytetyn kuulokkeen vieressä. Vuorottelevat tähystäjät seisoivat jäljelle jääneessä ahtaassa tilassa. Tyyrpuurin puolella painerungon ja sukellusveneen ulkokuoren välisessä syvennyksessä oli radiosuuntima-antenni. Sodan edetessä komentosillalle ja komentotornin ulkopuolelle asennettiin tutkia ja tutkanpaljastimia. Kun vihollislentokoneiden entistä suurempaan uhkaan vastattiin asentamalla sukellusveneisiin ylimääräinen ilmatorjuntatykki, lavetti laajentui lopulta kahteen eri tasoon, ja se oli täynnä kunnioitusta herättävän tehokasta ja tulivoimaista aseistusta. Vaikka komentosillan ulkonäkö muuttuikin sodan aikana useaan otteeseen, sen tärkein käyttötarkoitus pysyi samana: se toimi tähystyspaikkana. Aina kun sukellusvene eteni pinnalla, neljä silmäparia etsi taivaanrannasta merkkejä vihollislaivoista; toisinaan apuna oli itse päällikkö tai viides, lentokoneita taivaalta tähyävä mies. Arkipäiväinen ja yksitoikkoinen tehtävä saattoi kovassa merenkäynnissä muuttua äärimmäisen vaaralliseksi. Moni mies huuhtoutui mereen komentotornista. Osaa ei saatu koskaan pelastettua, mutta toisilla oli parempi onni, kuten U-564:n sotapäiväkirjan lyhyt merkintä osoittaa: 7.4.1942: Kello 20.30. Nousimme pintaan. Kello 21.00. Päällikkö yli laidan. Kello 21.14. Päällikkö noukittiin merestä märkänä. Sää kohtalainen. Kaatuneiden sankareiden muistaminen Myötäpäivään vasemmasta yläkulmasta: Sukellusveneen ruori keskuksessa keulan kansiluukun oikealla puolella; U-995:n komentotornin yläluukku jalustaan kiinnitettiin pinnalla käytetty UZO-torpedotähtäin; painavat kiikarit liitettiin pyörivään yläosaan, joka puolestaan oli kytketty torpedolaskimeen; navigaatiopöytä, jonka alla ovat periskoopin kytkimiä ja yhteislaukausten säätimet; keskuksessa sijaitseva havaintoperiskooppi. Saksan asevoimien kaatuneiden taistelutovereiden muistoa kunnioittaneilla kirjasilla kerättiin rahaa vuoden 1942 joulukuussa myymällä niitä joulukoristeiksi. Günther Prien ja Engelbert Endrass, joka oli toiminut Prienin ensimmäisenä upseerina, kuolivat kumpikin omassa sukellusveneessään vuonna 1941.
94 Saksan sukellusveneet: Osa 2 Keskus ja komentosilta 95 Komentosillalta mereen Merenkulkualiupseeri Heinz Theen muistelee, kuinka U-653 menetti yhden kokonaisen vahtivuoron erityisen voimakkaassa Pohjois- Atlantin myrskyssä. U-653 lähti Brestistä 10. helmikuuta 1943 kuudennelle taistelupartiolleen. Toiminta-alueemme oli Newfoundlandin itäpuolella. Neljäntenä päivänä kuljimme Biskajanlahden poikki hyvää vauhtia ilman sen kummempia ongelmia ja brittien häirintää. Olin miesteni kanssa kolmannessa vahtivuorossa aamuneljästä kahdeksaan. Vuoromme aikana merenkäynti äityi erityisen pahaksi. Vettä ryöppysi yhtenään komentotornin luukusta, kun suuret aallot peittivät alleen koko tornin, joka ponnahti aina lopulta takaisin pintaan. Vahtivuoron ensimmäiset pari tuntia sujuivat leppoisasti, mutta sää huononi tasaisesti. Aluksi pysyimme rutikuivina komentosillalla seistessämme, eivätkä pärskeetkään onnistuneet meitä kastelemaan. Vuoron lopussa merenkäynti oli yltynyt voimakkaaksi ja olimme läpimärkiä. Huusimme vuoroaan odottavan ensimmäisen vahtivuoron miehille, että he kastuisivat jonkin verran. Niitä hetkiä kutsuttiin varsinaiseksi koiranilmaksi. Ensimmäisen vahtivuoron miehet nousivat sillalle hylkeiksi pukeutuneena [paksuissa mustissa sadevaatteissa] vuoron vaihtuessa. Huomasin miesten kytkeneen itsensä komentotorniin paksuista vöistään lähtevillä vaijereilla. Luovutin vastuun ensimmäisen vahtivuoron upseerille, ensimmäinen upseeri Werner Laudonille varmistettuani, että hänetkin oli kiinnitetty tukevasti komentosiltaan. Toivotin vahtiupseerille hyvää vuoroa, mihin hän vastasi: Yritän parhaani mukaan parantaa säätilaa seuraavaan vuoroonne mennessä. Ette oikein pystyneet samaan omalla vuorollanne. Menkää syömään aamiaista, pääsettepä ainakin kuivattelemaan. Se oli viimeinen sananvaihtoni ensimmäisen upseerin kanssa. En tiennyt vielä silloin, etten enää ikinä näkisi häntä enkä ketään hänen vahtivuoronsa miehistä. Helmikuun 13. päivänä vähän aamukahdeksan jälkeen kuulin aamiaista syödessäni meteliä keskuksesta, kun vettä Vasemmalla: U-995:n komentosilta. Tähystäjillä oli ahtaat oltavat ja miehet olivat vaarallisen alttiita luonnonvoimille. Vasemmalla oleva litteä antenni on Hohentwell-tutka, joka otettiin käyttöön vuonna 1944. Yllä: Näkymä keskuksesta komentotornin läpi avoinna olevaan kansiluukkuun. Miesten henki oli usein kiinni siitä, kuinka nopeasti he kapusivat tikkaita alas. Yllä: Elokuussa 1944 käyttöön otettu Saksan merivoimien sekstantti, joka saatiin talteen antautuneesta sukellusveneestä sodan päätyttyä. Alla: Sukellusvenemiesten käyttöön tarkoitetut saappaat. Lämmöneristystä oli parannettu pohjien korkkivuorauksella. ryöppysi sisään komentosillalta. Pilssipumpun ja molempien dieselkoneiden äänet kantautuivat kaikkialle sukellusveneeseen. Kello 12 meidän oli määrä edetä vain toisen dieselkoneen voimin polttoaineen säästämiseksi. Kymmentä yli kahdeksan dieselkoneiden äänet katkesivat kuitenkin yllättäen seinään. Lähdin dieselosastoon jututtamaan alikersantti Otto Tragesseriä, jonka mukaan dieselkoneen imuventtiili oli jäänyt veden varaan ja täyttynyt vedestä. Hetken päästä dieselkoneen jyrähtivät taas käyntiin. Sanoin Tragesserille leikilläni: Ensimmäinen vahtivuoro on varmaan jo kypsä kolmen tunnin ja kolmen vartin päässä odottavaan vaihtoon. Risteily ei ole pelkkää auvoa. Vilkaisin seuraavaksi muistivihkoon, johon olin käskenyt keskusapulaisten Brandin ja Richertin kirjaamaan kurssi- ja nopeusmuutokset minun ollessani tauolla tai nukkumassa, jotta navigaatiomuutoksista olisi mustaa valkoisella. Brand oli unohtanut tehtävän, joten päätin aloittaa merkinnät alusta dieselkoneiden pysähtymisestä. Minua ärsytti, ja Brand oli helpottunut, kun otin vihon ja aloin tehdä korjauksia sanaakaan sanomatta. Olin ehtinyt olla keskuksessa viitisen minuuttia, kun huomasin, ettei keskuksen yläpuolelta aiemmin kuulunutta veden kohinaa enää erottanutkaan. Komentotornin luukku oli kiinni. Komentotornissa olleet alikersantti ja ruorimies sanoivat, että ensimmäinen vahtivuoro oli ilmeisesti sulkenut luukun noin seitsemän minuuttia aikaisemmin. Olin ymmälläni ja kapusin avaamaan luukun, enkä hämmästyksekseni löytänyt sillalta ketään. Kukaan ensimmäisen vahtivuoron miehistä ei ollut asemissaan. Komentosilta oli tyhjillään! U-653 oli edennyt seitsemän minuuttia sokkona. Pitävistä valjaista huolimatta julma meri oli silmänräpäyksessä napannut neljä miestä syliinsä. Puoleenpäivään asti etsimme heitä tuloksetta. Merenkäynti yltyi niin voimakkaaksi, että etsinnöistä oli luovuttava. Kun olimme ilmoittaneet esikuntaan vahtivuoron menettämisestä, meidän käskettiin jatkaa etulinjaan. Esikunnasta sanottiin, että alukseen siirrettäisiin täydennysjoukkoja. U-653 jatkoi kohti Englantia kahden vahtivuoron turvin. Toisessa vahtivuorossa oli mukana miehiä toisesta ja kolmannesta vuorosta sekä muita miehistönjäseniä, ja Yllä: Topatut ja paksusti eristetyt talvialushousut, joita käytettiin pohjoisessa ilmanalassa. sää oli harvinaisen surkea. Ihme kyllä kukaan ei tullut merisairaaksi niin kuin muiden partiomatkojen aikana. Vahtiupseeri Wilhelm Cranz oli uusi tulokas U-653:n miehistössä partiomatka oli hänen ensimmäisensä. Valitettavasti hän joutui vapaa-ajallaan tuuraamaan surmansa saanutta ensimmäistä upseeria. Päällikkö piti kuitenkin lujasti hänen puoliaan, joten vahtivuorojen välissä hän piti parhaimmillaan kolme tuntia vapaata ja kävi makuulle edes lyhyiden nokosten ajaksi. Merenkulkualiupseerina tärkein tehtäväni oli luonnollisesti navigointi. Merikortin etäisyysmittojen sekä Brandin ja Richertin tekemien nopeus- ja kurssimerkintöjen avulla arvi- Yllä: Paksuja suojavarusteita käytettiin lähes poikkeuksetta tyynintä säätä lukuun ottamatta. Sukellusveneen sisällä oli kuumaa ja kosteaa, mutta kannella olleet tähystäjät olivat kylmän ilman ja itse meren armoilla. oin U-653:n sijainnin. Kaksikon nimi on muistoissani vielä tänäkin päivänä, enkä milloinkaan unohda yhteistyötämme navigoinnin parissa. Mieluiten olisin tosin käyttänyt sekstanttiani. Tähtien tähyäminen oli kuitenkin mahdotonta niin aamuin kuin illoinkin Pohjois-Atlantin rankkasateiden peittäessä ne alleen. Ainoaksi keinoksi jäi auringon mukaan suunnistaminen, mutta sekin oli lähes mahdotonta. Vapaa-aikanani heräsin vähän väliä huutoihin Merenkulkualiupseeri, aurinko näkyy! Säntäsin täyttä vauhtia komentosillalle sekstantti mukanani, jolloin aurinko katosi heti sopivasti. Luojan kiitos partiomatkan aikana oli usein hetkiä, jolloin aurinko ilmestyi taivaalle hetkeksi. Vapaa-aika kului siis näissä merkeissä, ja nukkumiseen jäi päivässä yleensä kolme tuntia.
96 Saksan sukellusveneet: Osa 2 Keskus ja komentosilta 97 Pako ja pelastus Kuudennella partiomatkallaan U-653 saavutti sentään jonkinlaista menestystä. Se ehti upottaa kuusiviikkoisen matkan aikana kaksi vihollisalusta ennen kuin kääntyi takaisin kohti kotisatamaa. Heinz Theen muistaa, kuinka U-653 yhytti paluumatkalla erittäin suuren saattueen palavan savukkeen ansiosta ja onnistui livahtamaan vielä pakoonkin: Miehet valmistivat paluuta varten kaksi voitonviiriä upottamiemme 16 558 tonnin merkiksi, kun lähdimme paluumatkalle 14. maaliskuuta 1943. Sukellusveneessä oli jäljellä yksi viallinen torpedo, eikä polttoainettakaan ollut enää liikaa. Maaliskuun 16. päivänä aamukolmen maissa kolmas vahtivuoro havaitsi HX229-saattueen. Muistan vieläkin vahtivuoron jäsenten nimet kersantti Heinz Scholz, ylimatruusi Dieter-Edmund Bönisch ja matruusi Stemmler. He olivat paikalla, kun havaitsimme saattueen. Se tapahtui luonnollisesti aikana, jolloin tähystys perustui näköhavaintoihin, eikä tutkaan [muutos tapahtui sodan jälkeen]. Laivat paljasti yksi pahainen savuke, jonka hehkun äkkäsimme pimeydessä. Katsoimme ympärillemme ja huomasimme olevamme saattueen keskellä. Sukelsimme välittömästi. Iltapäivän ajan toimimme yhteysaluksena. Seurasimme saattuetta Yllä: Kuva on otettu U-604:ssä ilmeisesti hätäsukelluksen aikana. Kookas syvyysmittari joka on osittain havaintoperiskoopin takana kertoo veneen olevan lähellä pintaa. Keulan ohjaussiivekkeet on käännetty suurimpaan mahdolliseen sukellusasentoon. Hätätilanteessa nopeus oli valttia, sillä sukelluksen aikana sukellusvene oli puolustuskyvytön. perässä ja lähetimme merkkejä, joiden avulla saattueen tuntumaan pääsi useita sukellusveneitä. Paikalle kokoontuvat sukellusveneet löysivät samalla myös saattueen SC122. Loppujen lopuksi molemmista saattueista upotettiin yhteensä kaksikymmentäyksi laivaa eli yhteensä 141 000 tonnia huolimattomasti sytytetyn savukkeen ansiosta! U-653 ei kuitenkaan osallistunut taisteluun. Me olimme jatkaneet jo kotimatkaa. Saimme lisää polttoainetta täydennysalus U-462:sta ja saavuimme La Rochelleen maaliskuun viimeisenä päivänä. Lähdimme uudestaan merelle kohti Brestiä huhtikuun toisena päivänä ja saimme sysimustassa yössä kimppuumme kaksimoottorisen viholliskoneen. Minä olin vuorossa komentosillalla, merenkäynti oli kohtalaisen voimakasta, eivätkä suunnistusvalot olleet päällä. Metox-tutkanpaljastin ei inahtanutkaan, kun noin 2 000 metrin päästä lähestynyt kone sytytti sokaisevan kirkkaan valonheittimensä ja pudotti neljä pommia, jotka räjähtivät vanavedessämme. Pohja oli noin 150 metrissä, joten painuimme syvyyksiin hätäsukelluksella. Lentokoneeseen asennettu uusi tutka, joka helpotti sukellusveneisiin osumista, ei ollut vielä huippuunsa kehitetty. U-653:lla oli tuuria! U-404:n päällikkö Otto von Bülow kertoi, että mahdollisuuksien mukaan hyökkäyksissä käytettiin torpedojen sijaan kansitykkiä tavoitteena oli säästää polttoainetta ja torpedoja, joista oli aina huutava pula: Aamunkoitteessa heinäkuun ensimmäisenä päivänä vuonna 1942 noin 300 meripeninkulman päässä Bermudasta pohjoisluoteeseen U-404 hyökkäsi amerikkalaisen rahtialus SS West Notusin kimppuun tykeillä. Meidän oli pakko kohdata tulivoimaltaan ylivoimainen vihollinen pinnalla, sillä polttoaine oli vähissä, ja sitä olisi kulunut sopiviin torpedonlaukaisuasemiin hakeuduttaessa. Sodan siinä vaiheessa suurin osa rahtilaivoista oli aseistettu, ja lisäksi sukellusveneen pahaisella tykillä oli vastassaan harjaantunut miehistö. Onneksi U-404 osui heti kärkeen rahtilaivan komentosiltaan, josta lieskat levisivät nopeasti muualle alukseen. Tuleen vastattiin tehokkaasti 13-millisellä konekiväärillä, jonka ammukset sujahtelivat välillä vain täpärästi sukellusveneemme ohi. Sirpaleet kolahtelivat alukseemme, joka pyyhälsi mutkitellen pakoon täyttä vauhtia. Samassa miehet laskivat pelastusveneet veteen ja pelastautuivat laivasta. Kahden veneen edetessä kauemmas hyvässä järjestyksessä kolmas viiden miehen käyttämä vene jäi paikalleen täynnä vettä. Yksi miehistä, joka osoittautui rahtilaivan perämieheksi, kutsuttiin sukellusveneeseen. Toivotin hänet tervetulleeksi kättelemällä ja sanomalla: Pahoittelen, mutta olemme Yllä vasemmalla: Upseerioppilaille jaettu kirja Johdanto Saksan merivoimien tykkikoulutukseen, osa 1: Ballistiikka tutustutti vasta-alkajat tykkitulen alkeisiin. Vasemmalla: Sukellusveneen kansitykin rihlauksen synnyttämää kierrettä kuvaava kaavakuva. Yllä oikealla: U-564:n merenkulkualiupseeri Karl Limburg asemassaan. Limburg oli jo edellisen sodan veteraani, sillä hän aloitti palveluksen Saksan keisarillisessa merivoimissa vuonna 1914. sodassa. Toivottavasti se on pian ohi. Meistä tulee varmasti hyviä ystäviä. Keskustelimme pitkään laivasta ja sen lastista sekä tykkitaistelusta samalla kun hinasimme vaurioituneen pelastusveneen muiden veneiden viereen siirtääksemme perämiehen ja hänen toverinsa turvaan. Palavan laivan luo palatessamme löysimme merestä vielä yhden miehen pelastusliiveissä ja poimimme hänet kyytiin. Paikkasimme hänen haavoittuneen jalkansa ja kuljetimme hänet pelastusveneille, jotka olivat jo lähestulkoon kadonneet taivaanrannan taa. Pelastustyöt kuuluivat asiaan ja perustuivat yksinkertaisesti ihmisystävällisyyteen, mutta se saattoi toimia Saksaan kohdistuneen propagandan vastapainona. En kuullut miesten kertaakaan riemastuvan, kun laiva upposi torpedon osumasta. Vasemmalla: Ohjaussiivekkeiden käyttäjät asemissaan. Kussakin asemassa oli ergonomiset kahvat, joihin miehet saattoivat tukeutua painellessaan ohjainpainikkeita.
98 Saksan sukellusveneet: Osa 2 Keskus ja komentosilta 99 Kretschmerin U-99 uppoaa Hengissä selviytyäkseen sukellusvenemiehistöjen oli puhallettava yhteen hiileen; joka miehen oli oltava tehtävänsä (tai tehtäviensä) tasalla ja suoriuduttava siitä tehokkaasti. Pätevä suunnistaminen oli onnistuneen operaation edellytys ja tarkkaavaisuus komentosillalla auttoi välttämään tuhon. Siitä huolimatta kokeneimmatkin miehistöt saattoivat sortua hetken huolimattomuuteen, niin kuin Otto Kretschmerille ja hänen U 99-sukellusveneelleen kävi. Toisen maailmansodan voitokkain saksalainen sukellusvenepäällikkö muistelee, miten hänen kuuluisa sukellusveneensä lopulta upotettiin: Maaliskuun 16. päivänä 1941 seurasin HX112-saattuetta, jonka Lemp [U-110] oli löytänyt edellisyönä. Hän oli iskenyt kimppuun ja välittänyt tarkat koordinaatit, jotta pääsisin apuun Islannin lähistöltä. Sumusäällä ja yön pimeydessä näkyvyys oli huono. Niinpä minun oli sukellettava matkalla Islannista etelään paikantaakseni saattueen passiivisella kaikuluotaimella. Lemp oli navigoinut niin erinomaisen tarkasti, että huomasin pian olevani saattueen keskellä laivojen ympäröimänä. Nousin pintaan, mutta havaitsin ilmestyneeni paapuurin puolella kulkevan saattoaluksen ja varsinaisen saattueen ensimmäisen laivajonon väliin. Vein aluksen saman tien takaisin pinnan alle. Päästin saattueen kulkemaan ylitseni ja nousin takaisin pintaan turvallisen matkan päähän saattueen perästä ja lähdin seuraamaan sitä. Näkyvyys päivänvalossa parani niin paljon, että havaitsimme Sunderlandit ennen kuin ne äkkäsivät meidät. Jouduimme siis painumaan sukelluksiin vähän väliä. Saattueen tyyrpuurin puoleisessa reunassa kaksi Oikealla: Liittoutuneiden kauppalaivan runko on murtunut kahden torpedon osumasta. Vaikka saksalaiset sukellusveneet menestyivät entistä paremmin vuonna 1941, kolme sukellusveneässää menetettiin. Günther Prien ja Joachim Schepke kaatuivat taistelussa ja tonnikuningas Otto Kretschmer jäi vangiksi. hävittäjää hyökkäsi pinnan alla olevan sukellusveneen kimppuun syvyyspommein. Siksi siirryinkin saattueen takaa paapuurin puolelle pinta-asemiin taivaanrannan taakse (saattueesta katsottuna). En ollut toistaiseksi perillä Schepken [U-100] sijainnista, joten arvelin hyökkäyksen kohteeksi joutuneen sukellusveneen olleen Lempin U-110:n. Auringon laskiessa saattue kääntyi tyyrpuuriin kohti North Minchin salmea. Yön tullen lähdin hyökkäykseen tunkeutumalla saattoalusten kehän läpi ja avaamalla tulen saattueen keskeltä kuten tavallista. Onnistuin upottamaan kuusi kauppalaivaa; ensimmäinen uhri oli säiliöalus Ferm, joka leimahti palamaan. Viimeiseksi jäi hieman ennen puoltayötä ruotsalainen m/v Korshamn. Kaikki torpedot käytettyäni lähdin saattueen luota pohjoiseen, sillä epäilin lännessä olevan miinakentän havaittuani Lousyn matalikolla joitakin pintamiinoja. Matkattuani pohjoiseen kauas matalikosta yhytin vihollisryhmän, johon kuuluivat hävittäjät Walker ja Vanoc. Ryhmää johti HMS Walkerin päällikkö Donald McIntyre, joka jahtasi edelleen sukellusvenettä, joka osoittautui loppujen lopuksi U-100:ksi. Keulan tyyrpuurin puoleisen tähystäjänä toimineen aliupseerin takia olimme vähällä törmätä HMS Walkeriin, sillä hän ei ollut huomannut lainkaan lähestyvää alusta. Sukellusveneen pelasti yksinomaan valpas vahtiupseeri, jolla oli tapa- Yllä: Brittien siirtoarmeijan Ranskan-varastoista vuonna 1940 sotasaaliiksi saatu takki, joka muunnettiin Saksan sukellusvenemiesten käyttöön. Yllä vasemmalla: Kohteiden tunnistaminen etukäteen tai iskujen jälkeenkin auttoi saamaan paremman kuvan sukellusveneiden menestyksestä. Dönitzin taistelu kauppalaivoja vastaan kääntyi kuitenkin lopulta tappioksi. Yllä oikealla: Kapteeniluutnantti Reinhard Teddy Suhren istuu hajareisin hyökkäysperiskoopin satulassa U-564:n komentotornissa. na tähytä aika ajoin joka suuntaan. Valitettavasti hän teki sukellushälytyksen, vaikka olin sukeltamisen sijaan käskenyt kääntyä pois vihollisesta päin täyttä vauhtia ja kutsua minut komentosillalle. Sukellusvene pysähtyi metsästävien hävittäjien väliin. U-99 sai HMS Walkerilta niskaansa täyden latingin syvyyspommeja, jotka saivat veden virtaamaan valtoimenaan alukseen, joka lähti vajoamaan kuin kivi. Ennen ratkaisevaa iskua sähkömoottoreiden ollessa jo käyttökelvottomia sain paineilman avulla aluksen takaisin pintaan, missä se jäi kellumaan keskelle öljyläiskää tyyrpuurin puolelle kallistuneena. En päässyt pakoon, sillä dieselkoneetkaan eivät enää toimineet. Sukellusveneen ympärillä ilmaan kohosi paljon [vihollisaseiden synnyttämiä] vesipatsaita, mutta 40-millisten tykkien ilmatorjunta-ammukset ainoastaan naarmuttivat maalipintaa. Erotin suoraan edessä vähän matkan päässä hävittäjän [HMS Vanoc] leveän siluetin. Koneet olivat hajalla, torpedot oli käytetty yön iskussa Jos torpedoita olisi ollut jäljellä yksikin, olisin varmasti upottanut HMS Vanocin. Toinen hävittäjä oli minusta kauempana tyyrpuurin puolella, joten sen kimppuun en olisi päässytkään. Kansitykin kranaatteja oli vielä jonkin verran jäljellä, mutta aluksen kallistuttua tykkiin ei päässyt käsiksi. Lisäksi hävittäjien lähes välittömästi avaama tuli esti tykin miehittämisen, sillä brittien tykit kylvivät sen päälle ilmatorjunta-ammuksia. Sinä vaiheessa minulla ei tietenkään ollut aavistustakaan siitä, että Vanoc oli juuri poimimassa kyytiinsä U-100:n eloonjääneitä. Kohtalon oikusta olisi voinut käydä toisinkin Alla: Vaikka kohteiden oikeellisuus pyrittiinkin varmistamaan, virheitä sattui. Meksikolaissäiliöalus SS Potrero del Llano on liekeissä saatuaan osuman U-564:n torpedosta 14.5.1942. Kahdeksan päivää myöhemmin Meksiko julisti sodan Saksalle ja tarjosi lentokenttänsä liittoutuneiden koneiden käyttöön.
100 Saksan sukellusveneet: Osa 2 Keskus ja komentosilta 101 Dönitz yllytti aggressiiviseen sodankäyntiin hyökkääminen oli kaikki kaikessa! Atlantin taistelu oli kaikesta huolimatta synkkää, mutta ritarillista puuhaa. Poliitikot aloittavat sodat kansalaisten käytäviksi. Otto Kretschmer, U-99 Torpedohyökkäysten toiminta riippui siitä, oliko sukellusvene pinnalla vai sukelluksissa. Sodan alkuvaiheessa kannustettiin pintahyökkäyksiin, jotta sukellusveneen dieselkoneiden tuottamasta suuresta nopeudesta ja kapeasta siluetista saataisiin kaikki irti. Otto Kretschmer, Joachim Schepke, Günther Prien ja muut sukellusveneässät hyödynsivät menestyksekkäästi taktiikkaa, jossa livahdettiin pinnalla saattoalusten välistä hyökkäämään saattueen kimppuun sen keskeltä. Edellä mainitut päälliköt saivat mainetta Saksassa ensimmäisen sotavuoden aikana. Tutkan käyttöönotto teki kuitenkin tyhjäksi matalan rungon tuoman edun, eikä aikaakaan kun sukellusveneiden oli hyökättävä yksinomaan sukelluksista entistä pidemmän matkan päästä. Entistä useammin jouduttiin myös käyttämään ohjelmoituja ja maaliin hakeutuvia torpedoja. Niinpä sukellusveneet eivät yleensä voineet jäädä seuraamaan hyökkäysten lopputulosta ASDIC-kuuntelulaitteen pelossa, mikä lisäsi vahvistamattomien upotusilmoitusten määrää. Pinnan alla sukellusvene oli Hyökkäykseen! Yllä vasemmalla: Pysäytyskuva U-552:ssa kuvatusta propagandafilmistä, jossa kapteeniluutnantti Erich Topp esiintyy työn touhussa havaintoperiskooppia ei kuitenkaan yleensä käytetty hyökkäyksiin. Yllä oikealla: Torpedohyökkäystä ajoitetaan. Tämäkin kuva on propagandafilmistä. Topp on pukeutunut brittien varusteisiin; narun päässä oleva pilli oli yleinen lisävaruste. Vasemmalla: Keskuksen navigaatiopöydän alla olleet säätimet on asetettu yhden torpedon ja torpedosarjan laukaisua varten. haavoittuvainen hitauden ja akkujen rajallisen latauksen takia. Vihollisalukset saattoivat uuvuttaa sukelluksiin pakottamansa sukellusveneiden miehistöt. Pinnalla tehdyn torpedohyökkäyksen aikana ensimmäinen upseeri hoiti tähtäämisen ja laukaisemisen torpedotähtäimen ääressä. Muut tähystäjät etsivät vihollisia päällikön ollessa paikalla keräämässä kokonaiskuvaa hyökkäyksen kulusta. Tähtäyskäskyt, kuten nopeus, kulma ja etäisyys välitettiin suullisesti komentotornin sisäpuolelle, jossa ykkönen syötti tarvittavat tiedot tikkaiden takana olevaan torpedolaskimeen. Laskin välitti tiedot edelleen sähköisesti putkiin ladattuihin torpedoihin, jotka lähetettiin matkaan käsin ensimmäisen upseerin käskystä. Ykkösen lisäksi tornissa oli ruorimies, joka istui kapealla penkillä ja reagoi komentosillan ääniputkesta tulleisiin suunnanmuutoskomentoihin. Yksi sukellusvenelaivaston ensimmäisistä johtajatyypeistä, Joachim Schepke sai epäonnekseen surmansa seistessään U-100:n komentotornissa pintahyökkäyksen aikana. Hyökätessään HX112-saattueen kimppuun vuoden 1941 maaliskuussa Kretschmerin U 99:n ja Lempin U 110:n rinnalla Schepke eteni pinnalla dieselkoneiden voimalla. Ison-Britannian Kuninkaallinen laivasto oli saanut vihdoin käyttöönsä laivatutkan, ja U-100 oli ensimmäinen sukellusvene, jonka kimppuun hyökättiin tutkahavainnon perusteella. Hävittäjä HMS Vanoc havaitsi sukellusveneen pilvisenä yönä, jolloin näköhavaintoon ei ollut mahdollisuuksia. Vihollislaiva runnoi yllätetyksi tulleen sukellusveneen Schepken yrittäessä epätoivoisesti väistää hyökkääjää komentosillalta käsin. Brittilaivan keula törmäsi komentotorniin ja Schepke vammautui kuolettavasti. U-100 upposi ja britit poimivat vedestä ainoastaan kuusi eloonjäänyttä. Yllä: Taisteluruorimies, ylimatruusi Werner Grünert asemapaikassaan U-564:n komentotornissa. Sukellusvene etenee hitaasti eteenpäin ; käskyt komentosillalta välittyivät torniin Grünertin pään vieressä olevista putkista. Vasemmalla: Ylikersantti Heinz Webendörfer syöttää tietoja torpedolaskimeen, joka sekin oli komentotornissa. Analoginen järjestelmä laski laukaisukaavan syötettyjen tietojen perusteella; kaava välitettiin sähköisesti putkissa odottaviin torpedoihin.
102 Saksan sukellusveneet: Osa 2 Keskus ja komentosilta 103 Hätäsukellus Vasemmalla: 88-millisen tykin kranaatteja nostetaan ampumatarvikevarastosta yksitellen komentotornin luukun kautta kannelle. Alla: Kaksi miehistönjäsentä päivänvalossa keskuksesta kuvattuna. Hälytyshuutoa seurasi välittömästi vimmainen toiminta sukellusveneen keskuksessa, kun alus syöksyi sukelluksiin. Sitä nopeammin sukellusvenettä ei saatu sukeltamaan. Radistikersantti Fred Geils muistaa hätäsukelluskäskyn jälkeiset tapahtumat U-373:ssa: Hälytyksen jälkeen tähystäjät laskeutuivat häthätää komentosillalta. Komentotornin kansiluukku paiskattiin kiinni ja säiliöt käskettiin täyttää. Minun sukellusveneessäni käsky annettiin heti, kun ensimmäinen tähystäjä tömähti sisään. Hätäsukelluskäskyn saatuaan keskuksen vanhin matruusi käski sulkea poistoputket, tai siis jos konepäällikkö oli paikan päällä, kehotti tätä sulkemaan poistoputket ja valvomaan käskyn noudattamista. Käskyn annettuaan matruusi sanoi: Poistoputket suljetaan, viisi, neljä, kolme, kaksi, yksi. ja täytti sukellussäiliöt ohjaustaulun säätimillä. Leväperäisesti hoidettuna tilanne karkasi kuitenkin käsistä. Ylimääräiset tykkimiehet aiheuttivat ruuhkaa U-625:n komentotorniin, ja ilmassa kajahteli ristiriitaisia käskyjä. Kun alus oli Pohjois- Atlantilla tammikuussa 1944, se sai kimppuunsa lentokoneen. Tähystäjä ei huutanut hälytystä, vaan varoitti havaitsemastaan lentokoneesta. Tykkimiehet säntäsivät siis kannelle 20- ja 37-millisten tykkien sekä konekiväärien taakse. Aseet miehitettiin nopeasti ja lisää miehiä ryntäsi ampumatarvikevarastoon siirtämään kranaatteja ampujille. Komentosillalla ja tornissa oli ainakin neljä tai viisi ylimääräistä miestä. Kun hälytys annettiin, helvetti pääsi irralleen. Ruuhkan tuoksinassa päällikkö jäi kannelle aluksen sukeltaessa, eikä häntä sen koommin nähty. Minun alukseni mekaanikkoylimatruusi Günter Meyerin Fritz-veli palveli U 625:n miehistössä. Aluksen päällikkö menetettiin 2. tammikuuta 1944 ja seuraavana päivänä saimme viholliskoneen kimppuumme lähellä samaa paikkaa. Kello 20.32 peräämme pudotettiin kuusi 115 kilon painoista syvyyspommia, kun sukelsimme hätäisesti pois Wellingtonkoneen ulottuvilta. Yksi pommeista osui sukellusveneen perään lähelle antennin liitäntää; vaikka pommi olikin vaurioitunut pudotessaan, se teki vahinkoa ja vettä alkoi tulvehtia perän torpedo-osastoon. Nousimme pintaan, sillä pohja oli yli 200 metrin syvyydessä, ja avasimme tulen kohti Wellingtonia. Olimme olleet matkalla Brestistä Newfoundlandiin toiminta-alueellemme, mutta sukelluskyvyn menetettyämme meidän oli palattava takaisin. Laskimme komentotornista vartin välein kolme Afrodite-tutkanhäirintäpalloa. Niihin kiinnitetyt foliosuikaleet synnyttivät valehavaintoja, joiden toivottiin hämäävän tutkalla varustettuja vihollisia. Ja toden totta, torjuttuamme vielä yhden hyökkäyksen ilmatorjunta-aseillamme, hyökkäykset lakkasivat ja pääsimme Brestiin taitettuamme matkan pinnalla. Laituriin turvallisesti kiinnityttyämme tutkimme aluksen kovia kokeneen ulkorungon ja löysimme siitä räjähtämättömän syvyyspommin se oli kököttänyt mukana 29 tuntia kulkiessamme onnellisen tietämättöminä tukikohtaan. Paikalle kutsuttiin erikoisjoukko irrottamaan pommi kannen ja painerungon välistä ja purkamaan se, minkä jälkeen pommi vietiin tuhottavaksi. Kun sytytin irrotettiin, toimintavian syyksi paljastui, että pommi oli säädetty räjähtämään 70 metrin syvyydessä. Niin syvälle emme ehtineet vajota. Räjähdys olisi ollut tuhoisa. Vasemmalla: Tyypin II U-9 laajennettuine kansirakenteineen sukeltaa Mustaanmereen, jossa se otti mittaa venäläisistä. Alla: U-995:n komentotorniin johtavat tikkaat. Huoltoluukullisessa kookkaassa lieriössä on hyökkäysperiskoopin kuilu. Tähystystoimet sukellusveneessä Useimpien laivastoalusten tapaan tehtävät sukellusveneessä oli jaettu vahtivuorojen kesken. Saksan merivoimissa matruusit oli erotettu mekaanikoista ja muista konehenkilökuntaan kuuluvista. Enemmistö matruuseista palveli kolmessa komentotornin vahtivuorossa, joita kutakin johti yksi kolmesta vahtiupseerista. Ensimmäinen upseeri oli sukellusveneen kakkosmies, vahtiupseeri oli aluksen upseereista nuorin ja kolmas vuoro oli aluksen navigaattorilla eli merenkulkualiupseerilla. Kukin vahtivuoro oli palveluksessa neljä tuntia kerrallaan. Konehenkilökunta puolestaan palveli kuuden tunnin vuoroissa omien osastonjohtajiensa, kuten dieselmestarin, sähkömestarin ja radistialikersantin alaisuudessa. Vuorokauden mittainen ajanjakso jakautui seuraavalla tavalla: Kello 0.00 Ensimmäisen tähystysvuoron ja tyyrpuurin konehuoneen vahtivuoron vuoro alkaa. Kello 3.45 Toinen tähystysvuoro herätetään. Kello 4.00 Toisen tähystysvuoron vuoro alkaa. Kello 5.00 Kokki herätetään. Kello 5.30 Paapuurin konehuoneen vahtivuoro herätetään. Kello 5.45 Paapuurin konehuoneen vahtivuoron aamiainen. Kello 6.00 Loput miehistöstä herätetään. Paapuurin konehuoneen vahtivuoron vuoro alkaa. Kello 6.30 Loput miehistöstä syövät aamiaista. Kello 7.00 Siivouspalvelua. Kello 8.00 Kolmannen tähystysvuoron vuoro alkaa. Toisen tähystysvuoron aamiainen. Kello 8.45 Vapaavahdissa olevien miesten arkitoimia. Kello 11.30 Ensimmäisen tähystysvuoron ja tyyrpuurin konehuoneen vahtivuoron lounas. Kello 12.00 Ensimmäisen tähystysvuoron ja tyyrpuurin konehuoneen vahtivuoron vuoro alkaa. Muut syövät lounasta. Kello 13.00 Vapaavahdissa olevien mies- Kello 15.30 Vuoroon lähtevien välipala. Kello 16.00 Toisen tähystysvuoron vuoro alkaa. Kello 17.15 Vapaalla olevien miesten illallinen. Kello 18.00 Paapuurin konehuoneen vahtivuoron vuoro alkaa. Tyyrpuurin konehuoneen vahtivuoron illallinen. Kello 20.00 Kolmannen tähystysvuoron vuoro alkaa. Illallinen niille, jotka eivät vielä ole ehtineet syödä. Kello 21.00 Valot pois nukkumisrauha koko sukellusveneessä. Kello 23.40 Ensimmäinen tähystysvuoro ja tyyrpuurin konehuoneen vahtivuoro herätetään keskiyön vuoroon. Alla: Ensimmäinen upseeri, luutnantti Hermann Neumeister suunnistaa U-281:n tähystäjien tarkkaillessa herpaantumatta taivaanrantaa. ten arkitoimia.