Helsingin kaupunkisuunnitteluviraston julkaisuja 2005:2 Timo Kopomaa Naapuruussuvaitsevuus Tuetun asumisen ja palvelutoiminnan yhteys lähiympäristöön, asukasvaikuttamiseen ja kaupunkisuunnitteluun
Naapuruussuvaitsevuus Tuetun asumisen ja palvelutoiminnan yhteys lähiympäristöön, asukasvaikuttamiseen ja kaupunkisuunnitteluun 1
Timo Kopomaa (T&K), Ympäristöministeriö, Helsingin kaupunkisuunnitteluvirasto 2005 Graafinen suunnittelu, taitto ja kuvatoimitus: Sari Yli-Tolppa Julkaisusarjan graafinen suunnittelu: Timo Kaasinen Paino: Hankintakeskus, 2005 ISSN 0787-9024 ISBN 952-473-407-9 2
Sisällys Esipuhe... 5 Johdanto... 7 1. Tiivistyvä kaupunki, tihentyvä osallisuus... 8 1.1 Kaupunkitutkimusta... 8 1.2 Turvattu osallisuus... 10 2. Vieraus ja ei meidän nurkille -liike... 11 2.1 Naapuruston leimat ja asunnonvälitys... 11 2.2 Vieraus epätoivottavuutena... 12 2.3 Asukasaktiivit... 13 2.4 Naapurustotoleranssi kolme tilatapausesimerkkiä... 14 3. Tuettu asuminen ja palvelut, (haja)sijoitus ja kaupunkisuunnittelu... 15 3.1 Erityisasumisyksiköt ja tavanomainen asuntokanta... 15 3.2 Integroidut asuminen ja palvelut... 16 3.3 Positiivista segregaatiota?... 17 3.4 Havaintoja erityisyydestä... 19 4. Onnistuneet sijoitusratkaisut... 20 4.1 Sopiva paikka... 20 4.2 Paikallinen vuoropuhelu haittojen minimointi... 23 4.3 Hyvä suunnittelu... 24 4.4 Hallittu imago... 24 4.5 Mediapeli... 26 4.6 Valvonta ja tuki... 27 4.7 Sensitiivinen ympäristösuhteiden hoito... 28 5. Erityisasumis- ja -palveluyksiköiden sijoitusperiaatteet... 30 6. Päätelmät... 33 Lähteet... 36 Julkaisemattomat lähteet... 37 Liitteet... 38 Liite 1. Tutkimusaineistot... 38 Liite 2. Avointen haastattelujen teemat... 38 Liite 3. Haastatellut sektoriasiantuntijat... 38 Liite 4. Erityisasumis- ja palvelutiloja Helsingissä... 39 Kuvailulehti... 41 3
4
Esipuhe Ei tarvitse olla kovinkaan valikoiva katse, kun löytää lehdistä tai erottaa muusta mediasta kuvauksia siitä, miten erilaiset sosiaalitoimen hankkeet nousevat paikallisen keskustelun kohteeksi. Toisaalta ymmärretään, että erityisryhmät ja marginaalisiksi leimatut tarvitsevat omat tukipalvelunsa ja asunnon tai oikeammin kodin itselleen. Toisaalta naapurustossa kaupunginosan asukkaat, heidän etujärjestönsä ja paikoin myös paikalliset yrittäjät ovat ehkä huolestuneet uudisrakentamisen myötä entisestään tiivistyvästä kaupunkirakenteesta ja uusien asukkaiden tuomasta muutoksesta. Asukkaiden osallistumismahdollisuuksia kaupunkisuunniteluun on vahvistettu ja tätä vaikuttamisen mahdollisuutta onkin käytetty. Sosiaalitoimen edustajille heidän järjestäessään tuettua asumista, siihen liittyviä psykososiaalisia palveluja tai muita erityispalveluja on paikallisten asukkaiden kielteinen reaktio uusia hankkeita kohtaan aiheuttanut osin turhautumista, kun lähtökohtaisesti on koettu, että hyvinkin on toimittu yleishyödyllisesti. Tämä tukiasumista ja muita sosiaalipalveluja järjestävien tahojen kokemus on jäänyt monin osin kirjaamatta, hankkeet ovat saaneet puhua puolestaan kuten ne ovat selvästi tehneetkin. Suunnitelmat erityisryhmien asumisen ja palvelujen järjestämiseksi ovat kirvoittaneet runsaasti yhteydenottoja, keskustelua ja kirjelmiä. Tutkimusraportin toivotaan palvelevan paitsi viranomaisia, sosiaalitoimea ja kaupunkisuunnittelua, myös muita palveluja järjestäviä tahoja. Kaupunginosayhdistyksissä toimiville aktiiveille asukkaille niin pääkaupunkiseudulla kuin muuallakin julkaisu tarjonnee hyödyllisen lukemiston. Osallistumisen ja vaikuttamisen näkökulmasta raportin teemat koskettavat jokaista kaupunkilaista. Hyvien käytäntöjen ja ratkaisujen tiimoilta tutkimuksen toivotaan vahvistavan kunnallista ja kuntien välistä työskentelyä ja verkostoitumista. Tämä raportti tekee entistä näkyvämmäksi sosiaalitoimen mahdollisuudet ja paikoin huolenkin aiheet palvelujärjestelmän ja erityisasumisratkaisujen osalta, kun toimitaan yhteistyössä lähinaapuruston ja kaupunginosan asujaimiston sekä kaupunkisuunnittelusta vastaavien viranomaisten ja muiden päättäjien kanssa. Tutkimuksen toteuttajana oli valt.tri Timo Kopomaa, T&K (tmi). Tutkimuksen rahoittajina olivat ympäristöministeriö ja Helsingin kaupunkisuunnitteluvirasto. Tilaajan edustajina olivat Helsingin kaupunkisuunnitteluvirastosta toimistopäällikkö Timo Vuolanto sekä tutkija Jon Maury ja ympäristöministeriön asunto- ja rakennusosastolta ylitarkastajat Raija Hynynen sekä Peter Fredriksson. Nämä henkilöt toimivat myös tutkimuksen kuluessa vuoden 2004 aikana asiantuntijaryhmänä, jossa käydyt säännölliset keskustelut antoivat arvokasta palautetta tutkijalle raportoinnin eri vaiheissa. 5
6
Johdanto Asuntolat, hoitokodit, tukiasunnot ja vastaanottokodit ovat toistuvasti herättäneet kaupunkilaisissa huolestusta ja vastustustakin, etenkin silloin kun heidän naapuriinsa tai lähipiiriin ollaan sijoittamassa tai sieltä varataan tiloja sosiaali- ja terveystoimen erityisryhmien asumis- tai palveluyksiköiden perustamiseksi. Naapureina asunnottomat, alkoholistit, huumeidenkäyttäjät, mielenterveyskuntoutujat, kehitysvammaiset sekä heille tarkoitetut palvelutilat, tukiasunnot tai muut erityisasumismuodot herättävät paikoin ymmärrettävääkin huolestuneisuutta. Heidät on voitu leimata poikkeaviksi henkilöiksi tai ryhmiksi. Samalla tuetun asumisen yksiköt ja palveluyksiköt on nähty hyviksi ratkaisuiksi esimerkiksi asunnottomien tai päihdeongelmaisten asuttamisessa ja auttamisessa. Kaupunkisuunnittelijoille nämä kysymykset näyttäytyvät paikallisina kaavoitustehtävinä. Erääksi yhteiskunnan tehtäväksi onkin määritelty asuntoloiden, tukiasuntojen ja muiden erityisasumiskohteiden rakentaminen ja ylläpitäminen niitä tarvitseville. Tämän sijoitustehtävän perusteluja voidaan hakea lähtien aina Suomen perustuslaista (11.6.1999/731). Laissa tuodaan esiin ihmisten yhdenvertaisuus sekä oikeus elämään, henkilökohtaiseen vapauteen, koskemattomuuteen ja turvallisuuteen. Kansalaisilla on myös vapaus liikkua maassa ja valita asuinpaikkansa. Jokaisen yksityiselämä, kunnia ja kotirauha on turvattu. Hieman jäljempänä laissa on mainittu oikeus sosiaaliturvaan. Siinä on kirjattu muun muassa, että jokaisella, joka ei kykene hankkimaan ihmisarvoisen elämän edellyttämää turvaa, on oikeus välttämättömään toimeentuloon ja huolenpitoon ( ) Julkisen vallan on turvattava, sen mukaan kuin lailla tarkemmin säädetään, jokaiselle riittävät sosiaali- ja terveyspalvelut ja edistettävä väestön terveyttä ( ) Julkisen vallan tehtävänä on edistää jokaisen oikeutta asuntoon ja tukea asumisen omatoimista järjestämistä. Yhdenvertaisuuden ja tasa-arvoisen kohtelun turvaamiseksi ns. heikompien ryhmien kohdalla viranomaiset ja usein myös kolmas sektori ajavatkin heidän etujaan, kun heillä saattaa olla puutteita kyvyssä ja mahdollisuuksissa puolustaa ja toteuttaa omia etujaan. Valtakunnallisella tasolla sosiaalitoimen asumis- ja muiden erityispalvelujen kehittämiseksi on sosiaali- ja terveysministeriössä laadittu laatusuosituksia esimerkiksi vammaisten ihmisten asumispalveluista, mielenterveyspalveluista sekä päihdepalveluista. Periaatteena on yleisesti ollut, että palvelut toteutetaan mahdollisimman lähellä asiakkaan asuinpaikkaa. Yksilölliset palvelut on nähty keinoksi varmistaa yhdenvertaisuus kansalaisten välillä hyvän elämän tavoittelussa. Elinympäristön merkitystä on korostettu siten, että ihmisavun, sopivien tukitoimien ja oman yritteliäisyyden lisäksi vammaiset tarvitsevat toimivan fyysisen ja toiminnallisen elinympäristön suoriutuakseen yhteiskunnan heille asettamista velvollisuuksista ja saavuttaakseen sen lupaamat oikeudet. Kehitysvammaisten asumisen konkreettiseksi kehittämiseksi on esitetty esimerkiksi ennen muuttoa toteutettavaa asumisvalmennusta. Sen avulla kehitysvammaiset voivat kokeilla itselleen sopivaa asumismuotoa ja tavoitella mahdollisimman yksilöllistä elämänmuotoa, joka hyödyntää ympäröivää yhteisöä. Mielenterveyspalveluiden laatusuosituksessa on puolestaan mainittu, että resursseja ja osaamista tulisi suunnata mielenterveysongelmaisten elämisen ja selviytymisen voimavarojen vahvistamiseen. www.stm.fi/resource.phx/ hankk/laatu/laatus.htx Tässä naapuruussuvaitsevuus-tutkimuksessa kootaan ja tematisoidaan keskusteluja erityisryhmien asutus- ja palvelutoiminnan sekä näihin liittyvien rakennushankkeiden sijoitusvaikutuksista ja analysoidaan ilmennyttä vastustusta asukas-, talo- ja kaupunginosatasolla. Osallistumiskeskusteluun liittyen esitellään keinoja, joilla voidaan paikallisesti vaikuttaa kaupunkilaisten mahdollisesti kielteisesti leimaaviin asenteisiin sosiaalitoimen asumisratkaisuja ja palvelutiloja kohtaan. Kolmanneksi haetaan perusteluja asuntoloiden ja muiden erityisryhmien asumisratkaisujen ja palveluyksiköiden onnistuneille toteutuksille. Lopuksi kuvataan hyvien sijoittamiskäytäntöjen ja ratkaisuvaihtoehtojen yhteyttä kaupunkisuunnitteluun. Työhön on koottu esimerkkejä toimivista, hyvistä sijoitusratkaisuista ja -käytännöistä (vrt. Liite 4.). Usein asuntola, muu erityispalvelu- tai asumisyksikkö ei lopulta ole leimautunut sijoitusalueellaan kielteisesti tai ongelmalliseksi, vaikka alkuun vastustusta ehkä olisikin ilmennyt. Eräissä tapauksissa varhaisista asukasvastustajista on tullut hankkeen kuluessa kannattajia ja kumppaneita. Entä onko sosiaalitapauksiksi leimattuja ryhmiä milloinkaan toivotettu tervetulleiksi naapurustoon? Missä ja millä perustein uusia asukkaita, mielenterveyskuntoutujia, päihdeongelmaisia, syrjäytymisvaarassa olevia nuoria tai asunnottomia, ynnä muita asukkaita on leimattu ei-toivotuiksi? Onko vierastettu tai vastustettu muutosta tai uusien ryhmien oletettua elämäntapaa? Tai onko kyseessä vastustus ylipäätään kaikkea rakentamista kohtaan? Millaisena vastustus ja suunnitteluun osallistuminen on ilmennyt? Miten vuoropuhelu asukkaiden, suunnittelijoiden ja palveluja järjestävän tahon välillä on toteutunut sijoitusratkaisujen yhteydessä? Miten asiat ovat olleet esillä mediassa? Tärkeä kysymys on, miten toteutuneiden sijoitusratkaisujen kanssa on eletty? Kenen kaupunki lopulta on? Sijoitusprosesseja on kartoitettu tapauskuvausten ja asiantuntijahaastattelujen kautta. On pyritty saamaan esiin myös sitä, miten ongelmallisten sijoitustapausten yhteydessä olisi voitu toimia paremmin. Toteutetut haastattelutilanteet olivat avoimia ja keskustelunomaisia, kuitenkin valituissa teemoissa pitäytyen (vrt. Liite 2.). Tavoitteena oli pyrkiä ymmärtämään tutkimuskohteena olevien näkemyksiä heidän tarkoittamallaan tavalla. Ns. NIM- BY-ilmiö eli naapuruston asukasvastustus tai mahdollinen kannatus tai hiljainen myöntyminen erinäisten rakennus- ym. hankkeiden yhteydessä oli keskustelujen keskiössä. Tätä kartoitettiin pääosin palveluja järjestävien henkilöiden näkemysten kautta. Haastateltavat, jotka poikkeuksetta ja innostuksella lupautuivat haastateltaviksi, on listattu raporttiin liitteeksi (vrt. Liite 3.). 7
1. Tiivistyvä kaupunki, tihentyvä osallisuus Niin fyysinen kuin sosiaalinenkin kaupunginosaan suunniteltu täydennysrakentaminen koetaan usein sijoitusympäristössään mullistuksena, etenkin jos otetaan käyttöön pitkään rakentamattomina olleita tontteja. Suunnitelman ääneen esittäminen aiheuttaa vastarintaa paikallisten asukkaiden keskuudessa. Saatetaan kokea, että muutosvaatimus ja uhka tulee ulkopuolelta ja onnistuu tuhoamaan omassa naapurustossa tai kaupunginosassa jotakin alkuperäistä, säilyttämisen arvoista. Kiistaa ja konfliktia on sijoituspaikkaa vastustavien näkökulmasta usein kuvattu kirjainyhdistelmällä NIMBY (Not In My Back Yard). Epäselväksi on jäänyt, onko ollut kyse yleisestä rakentamisen vastustuksesta vai hankkeen vastustuksesta sen erityisluonteen vuoksi. Kaupunkisuunnittelijoiden tulkinta tilanteesta saattaa olla, että yksittäiset, mutta äänekkäät henkilöt masinoivat vastarintaa itsekkäistä lähtökohdista, saavat seuraajia ja jarruttavat tahallaan alueen kehitystä. Tila- ja sijoitusratkaisujen suunnittelijoita on mietityttänyt toisaalta paikallisen asukasosallistumisen edustavuus, toisaalta se, miten hiljaiset asukkaat saavat äänensä kuuluviin. Sosiaalisesti ongelmallisiksi miellettyjen uusien asukkaiden muutto omaan naapurustoon ei ensi kädessä tunnu voivan vahvistaa paikan henkeä. Mutta voitaneen olettaa, että moninaisuuteen sopeutuminen voisi myös voimaistaa isäntäyhteisöä ja tukea paikallista identiteettiä. Kielteinen kehityskierre toteutuisi, jos laajassa mitassa alkuperäisväestö muuttaisi pois ja alue taantuisi sosiaaliselta kehitykseltään. Meillä asuinalueet eivät ole tässä mielessä ghettoistuneet. Päinvastoin paikoin asuinympäristöt ovat keskiluokkaistuneet, jolloin viitataan ns. gentrifikaatioon. NIMBY-ilmiö on saatettu löytää myös tiukasti sektoroituneen hallinnon sisältä ( not in my sector ). On selvää, että eri ryhmät pyrkivät ajamaan omia etujaan, lisäämään vapausasteitaan ja pitämään kiinni saavutetuista asemistaan - on sitten kyse viranomaisista, ammattityöntekijöistä tai kaupunginosan asukkaista. (Vrt. Päivänen & Kurki & Virrankoski 2002, 11, 14.) Yksilön hyvän ja yhteisön hyvän yhteensovittaminen on ollut eräs keskeinen sosiaalipoliittinen kysymys. Perinteinen käsitys yhteisön hyvästä on pohjautunut taloustieteeseen. Taustalla on ajatus hyvinvointifunktiosta, jonka perusta on yksilöiden preferenssien määrittämissä hyödyissä. Nyky-yhteiskunnassa yksilöiden on saatettu nähdä hakevan omaa hyötyään etenkin lyhyellä aikavälillä, tässä ja nyt. Asiantuntijoiden ja viranomaisten osallisuutta hyvän elämän, yhdyskunnan, asumisen määrittelyyn sekä heidän suorittamaansa holhousta yhteisöllisessä tavoitteen muodostuksessa on perusteltu esimerkiksi sillä, että komplisoidussa yhteiskunnassa ei yhteisön jäsenillä ole tarpeeksi tietoa omasta hyvästään. Jos yksilön hyvä on ymmärretty tarpeisiin liittyvänä, ei-staattisena, alati laajenevana ja moninaistuvana, niin sama leimannee moninkertaisesti yhteisön hyvää. Tyypillisessä NIMBY-tilanteessa karsastetaan muutosta omassa asuinympäristössä ja sitä vastustetaan kollektiivisesti, ei toimita vain yksityisinä henkilöinä. Toimijoita on useita ja usein kuulutaan toisiinsa lomittuviin ja muuttuviin verkostoihin: osapuolet hakevat omia voittojaan ja asukkaiden keskustelukumppaneina ovat palvelujen järjestäjätahot sekä sijoituskysymystä käsittelevät viranomaiset. Valituskirjelmiin, adresseihin ja muihin kirjallisiin dokumentteihin kirjataan yleensä asuinaluetta koskevat tavoitteet perusteluna yhteisön hyvän tavoittelulle. Nämä tavoitteet asetetaan yleisinhimillisinä, ja ne uskotaan voitavan tyydyttää yhteisillä tavoitteilla ja niitä vastaavilla toimenpiteillä. Erilaisten näkökulmien ja todellisuuksien samanaikaisen olemassaolon tunnustaminen tarkoittaa myös konfliktien hyväksymistä välttämättömäksi osaksi suunnitteluprosessia (esim. Bäcklund 2002, 156). Nimbyltä näyttävä vastustus voi olla ennen kaikkea osoitus asukkaiden huolesta ja peloista. Se ei ole huonompi lähtökohta keskustelulle kuin muutkaan mahdolliset näkökohdat (Niemenmaa 2002, 207; Lake 1993, 91). 1.1 Kaupunkitutkimusta Mikrotason kaupunkitutkimuksen tematiikassa on vuosituhannen vaihteessa kamppailu-tarkastelun rinnalla meillä ollut esimerkiksi kaupunkitilan spatiaalisen erilaistumisen tutkimusta sekä on tarjottu erinäisiä tulkintoja kaupungin olemuksesta. Useat näistä tutkimuksista, vaikka käsittelevät sosiaalista erilaistumista ja tarjoavat havaintoja ja kuvauksia kaupunkikehityksestä, ovat ehkä vain sivunneet vierauden, urbaanin stressin teemoja ja sosiaalisen huolen kysymyksiä. Paikoin yksittäiset tutkimukset ovat hyödyntäneet sekä tilastotietoon perustuvaa tarkastelua että laadullisiin aineistoihin ja havaintoihin tukeutuvaa lähestymistä. (Ks. Taulukko 1; vrt. Vaattovaara 1998, 17.) Sosiaalitoimen piiriin kuuluvia asumisratkaisujen ja palvelutilojen sijoittumista kaupunkiympäristöön koskevan keskustelun taustalla on sosiologisesti keskeinen kysymys, miten erilaiset yhteisöt saadaan nivottua yhteen muodostaen tasapainoisen, viihtyisän ja turvallisen kaupungin. Asuinaluekohtaisesta kaupunkiväestön segregaatiosta on nyttemmin pääkaupunkiseudulla käyty laajaakin keskustelua. Kansainvälisessä ja kotimaisessakin kirjallisuudessa segregaation käsite on ollut sidoksissa negatiiviseksi luonnehdittavaan kehitykseen. Mielikuvien ja todellisuuden vyyhti, joita ylläpitävät paitsi rakenteelliset erot, urbaanit manageristit ja yksilöiden mielikuvat, jota usein julkinen keskustelu ja lehdistö vahvistavat, vaikuttaa asuinalueiden leimautumiseen ja siten myös sosiaaliseen erilaistumiseen (esim. Vaattovaara 1998) samalla myös ryhmiä koskevat leimat vaikuttavat asuinalueiden imagoon. Tuettujen ja sosiaalisen vuokraasuntotuotannon asumismuotojen sekä erityispalveluyksiköiden tuottamaan polarisaatioon on kaupunkirakenteessa lii- 8
tetty ongelma, että näiden on paikoin nähty sijoittuvan yksipuolisesti kaupunginosiin tai taloyhtiöihin siten, että muodostuu ei-toivottuja kaupunkirakenteellisia kerrostumia, segmenttejä. Moninaisuuteen sopeutuminen, erilaisuuden sietäminen ja sen hyväksyminen merkinnee tukahduttamatonta moniarvoisuutta. Kaupungin elämään osallistuvien moninaisten, myös marginaalisiksi leimattujen yksilöiden ja ryhmien läsnäolo lienee osoitus suvaitsevaisuudesta ja kaupunkitilojen avoimuudesta. Naapuruston ärsytyskynnyksen pitäminen esimerkiksi sosiaalitoimen asuntokohteiden sijoitusratkaisuissa mahdollisimman matalana merkinnee parhaassa tapauksessa pientä yksikkökokoa. Näiden ratkaisujen ongelmana saattaa kuitenkin olla tietty tehottomuus, kun ei pystytä hyödyntämään skaalaetua palveluja järjestettäessä. Esimerkiksi kehitysvammaisten sijoittumista ja sopeutumista kaupunkimaiseen yhteisöön on meillä tutkittu alkuun integraation näkökulmasta (Saarela & Saarela 1984; Saloviita 1992; myös Kuparinen 2004). Viime aikoina sijoittumisen ja sopeutumisen teemaa on sivuttu hankearvioinneissa. Systemaattista ja kokoavaa tutkimusta ei ole ollut. Eräiden erityisryhmien suhde kaupunkitilaan on samoin ollut esillä. On esimerkiksi kuvattu juoppoporukoita alkoholimyymälöiden läheisyydessä (esim. Kopomaa 1994; 1997; 2003). Alkoholia myyvien liikkeiden on nähty kokoavan häiriköivää asiakaskuntaa katualueelle, porttikäytäviin, rappukäytäviin ja pihoille. Arvio oli, että myymälät saattavat vaikuttaa läheisten asuntojen kysyntään alentavasti ja hintoja laskevasti. Näin asuntojen omistajien edun mukaista saattaa olla, että he kollektiivisesti asukasliikkeenä ryhtiliike vastustavat kyseistä sijoitusratkaisua ja siihen liittyvää paikallista toimintaa tai arkikäytäntöjä. Epäilemättä on oltu huolissaan seudun imagosta ja turvallisuudesta. Naapurustot haluavat välttää leimautumista jonkin erityisryhmän karkotusalueeksi. Paniikkidiagnoosissa ydinkysymys on, onko alueen asujaimiston reaktio suhteeton aiheeseen nähden? Asuntoon ja asuinympäristöön liittyvät häiriöt ja haitat ovat arkihavaintojen pohjalta tuttuja kaikille kaupunkilaisille, ja niihin etsitään tyypillisesti konkreettisia ratkaisuvaihtoehtoja, esimerkiksi otetaan etäisyyttä, lisätään äänieristystä tai valvontaa, rakennetaan aitaa, kielletään joitain toimintoja, vältetään käyttämästä julkisia liikennevälineitä jne. Kaupunkisuunnittelusta vastaavan viranomaisen näkökulmasta tavoite on tyypillisesti sijoittaa asuinyksikkö tai palvelupiste ilman suurempaa paikallista vastustusta. Ideaalissa tilanteessa kaupunkisuunnittelun haasteena on tasapainoinen ja eheä yhdyskunta, jota tavoitellaan toteuttaen sosiaalisen oikeudenmukaisuuden periaatteita. Eri ryhmien vuorovaikutusta ja yhteiseloa korostaen kaupunkiekologiasta tutun kamppailunäkökulman rinnalla voidaan puhua symbioosista tai win-win tilanteista, joissa asukasryhmät hyötyvät toistensa läsnäolosta tai toiminnasta, mikä on lopputuloksena molemmille tai kaikille osapuolille edullinen. Win-win - ratkaisut näyttäisivät kuitenkin olevan vaikeasti saavutettavia sosiaalisten ongelmien alueella (O Looney 1995, 190), kun kuitenkin asukasryhmien välisestä palvelujen, palvelusten ja tuen vaihdosta löytynee paikallisia esimerkkejä. Samalla mitä tiiviimmäksi yhdyskuntarakenne on kaupunkialueilla muotoutunut, sitä merkityksellisempiä ovat yhteiset, avoimet kaupunkitilat ja sitä kriittisempiä ovat niihin kohdistuvat tilalliset haltuunotot, tapahtuvat ne sitten virallisen kaupunkisuunnittelun yhteydessä tai spontaanimpien käytänteiden myötä. Taulukko 1: Kotimaista sosiaali-maantieteellistä tutkimusta kaupunkirakenteen kehityksestä. TILASTOTIETOON PERUSTUVAA TARKASTELUA LAADULLISIIN AINEISTOIHIN PERUSTUVAA TARKASTELUA Sosiaalinen erilaistuminen Tilallinen segregaatio ja urbaanit kamppailut Karisto & Montén (1996) Piirainen (1993) Lankinen (1997) Kopomaa (1997) Vaattovaara (1998) Koskela (1999) Kortteinen & Vaattovaara (1999) Kaupunki tulkintoina Stadipiiri (Urbs, 2000) Vuolteenaho (2001) 9
1.2 Turvattu osallisuus Ympäristöministeriön raporteissa on vuosituhannen alussa käsitelty uuden rakennuslain vaikutuksia ja mahdollisia vaikutuksia suunnitteluun. Nykyisen maankäyttö- ja rakennuslain tavoitteena on turvata kansalaisten osallistumismahdollisuus asioiden valmisteluun, turvata vuorovaikutteisuus ja suunnittelun laatu, asiantuntemuksen monipuolisuus sekä avoin tiedottaminen käsiteltävissä asioissa (MRL 1, Lain yleinen tavoite). Yleishavainto on ollut, että laajentunut osallistuminen on tuonut paikallisen näkemyksen aikaisempaa vahvemmin yhdyskuntien suunnitteluun. Arvio on myös, että kaupunkilaisten vaikutus- ja osallistumismahdollisuuksien kasvu on lisännyt vastustavien hankkeiden ja ylipäätään vastustuksen syntyä kaupunkiympäristössä. Tutkijat ovat ennakoineet, että erinäiset asukasliikkeet koventavat keinovalikoimaansa. Asukasaktivistit järjestäytynevät jatkossa yhä vahvemmin verkostoiksi ja toimivat tulevaisuudessa entistä ammattimaisemmin. Tätä verkostoitumista voitaneen edellyttää myös palveluja järjestävien tahojen puolelta. Samalla osallistumisen suunnitteluteoreettisena huomiona on saatettu kirjata, että selkeästi määriteltävää yleistä etua ei välttämättä ole löydettävissä. Tutkimuksin ja selvityksin on pyritty arvioimaan sitä, millaista syvyyttä osallistumisessa on syytä hakea hankaliksi koettujen sosiaalisten asumisratkaisuiden sijoittamisen yhteydessä. Karkeasti ottaen vaihtoehtoja on viisi. Ensiksikin asiantuntijat voivat vastata yksin toimin suunnittelusta tai paikallista näkemystä ja mielipiteitä voidaan pyrkiä ohjaamaan tiettyyn toivottuun suuntaan. Kolmanneksi voidaan jakaa informaatiota ja neljänneksi on mahdollista koota mielipiteitä vaihtoehdoista. Vahvimmin vuorovaikutteinen malli on, että hankkeet toteutetaan yhteistyössä paikallisten asukkaiden kanssa. (Vrt. Hirvonen et al. 2002; Lampinen et al. 2003; Roininen et al. 2003; Staffans 2004.) Uusi rakennuslaki korostaa vaikuttamisjatkumolla yhteistyötä kunnan ja sen asukkaiden välillä. Kun laki edellyttää asukkaiden näkemysten kuulemista, niin mikä on kaupungin rooli, rajautuuko se suunnitteluun ja päätöksentekoon vai onko se aktiivinen osapuoli laajasti ymmärretyn sosiaalisen asuntotuotannon ja palvelutoiminnan sekä asukasyhdistysten välisessä suhteessa? Kun laajentunut osallistuminen tuo paikallisen näkemyksen aiempaa vahvemmin yhdyskuntien suunnitteluun, ovatko jotkin kaupunginosat olleet ehkä erityisen valmiita puuttumaan sosiaalisten asumisratkaisujen sijoittamiseen. Missä tilanteissa viranomaisten on helpointa vaikuttaa ja millä keinoin? Entä onko suurilla hankkeilla suuri vastustus ja pienillä pieni? Onko naapuruston mahdollisessa vastustuksessa eroa, jos huono-osaisten asuinratkaisuksi leimattu yksikkö on täydennysrakentamista tai, jos se sijoittuu olemassa olevaan kiinteistöön? Laitoshoidon purkaminen on saattanut paikoin tuoda sosiaaliset ongelmat aiempaa näkyvämmiksi kaupunkilaisten arkeen. Erilaisuudesta ärtyminen on osaltaan myös osoitus elämäntyylimme itsekkyydestä ja yhteisöllisen vastuunkannon ja kollektiivisen empatian, suvaitsevaisuuden vähäisyydestä. Asunto on, ei vain koti, vaan myös sijoituskohde ja koko elämän kestävä ja sitä jäsentävä projekti. Tämä on kaupunkimaisen asumis- ja elämänmuodon kehitykseen liittyvä vahvistunut piirre. Asukkaiden osallistuminen kaupunkisuunnitteluun on yleensä aina kompromissin tavoittelua, jossa epäonnistumista ei oikeastaan ole, jos ja kun paikallisen asujaimiston toiveet ja tarpeet ovat välittyneet suunnittelijoiden tiedoksi. Asioiden toteutuminen kaupunkilaisten ehdottamassa muodossa voi olla epävarmaa, mutta kuulemisen kautta esitykset huomioidaan mahdollisuuksien mukaan suunnittelussa ja kaavoituksessa. 10
2. Vieraus ja ei meidän nurkille -liike Sosiaalinen ei-toivottavuus paikantuu kaupungeissa ympäristön- ja maankäytöntapojen ja käyttömuotojen yhteydessä. Alun pitäen maantieteilijät ovat käyttäneet käsitteitä NIMBY Not In My Back Yard ja LULU Locally Unwanted Land Use. Näitä kahta termiä käytetään usein korvaavina kuitenkin niin, että NIMBY-termillä on viitattu yksittäisen asukkaan vastustukseen. Laajemmasta vastustuksesta puhuttaessa on käytetty joko NIMBY- tai LULUtermiä. NIMBY-sana on meillä juurtunut kaupunginosa-aktiivien, suunnittelijoiden ja journalistien kielenkäyttöön. NIMBY on ilmaus epätasapuolisuudesta, mikä havaitaan ennakoitaessa hankkeen tulevien hyötyjen ja haittojen jakautumista. Se kuvaa nasevasti kansalaisten tunteenomaista vastustusta, kun he havaitsevat altistuvansa ympäristövaikutuksille, jotka yleisesti tai omassa yhteisössä mielletään ei-toivotuiksi. NIMBY-sanaan tutkijat ja kaupunkiaktivistit ovat liittäneet paikallisuuden ja yhteisöllisen kannanoton merkitykset ja sisällöt. (Mazmanian & Morell 1990, 126; Virtanen 1994, 83; O Looney 1995, 16; Kopomaa 1997, 130.) NIMBY-termi on meillä esitelty laajemmin mediassa nyt vuosituhannen alussa. Helsingin Sanomien artikkeliarkistoa (HS, 1990-2004) läpikäyden havaitaan, että termi on ollut lehdessä esillä viimeisen kymmenen vuoden aikana kymmenkunta kertaa. Tämä on osoitus paitsi ilmiön tunnistamisesta, myöskin sen rantautumisesta ikään kuin uutena ja vahvistuneena asukasaktiivisuuden muotona Suomeen. 1 Maantieteilijöiden suosimista lyhenteistä on sittemmin kehitelty muunnoksia, jotka kuvaavat vastustamisen tasoa ja laajuutta, esimerkiksi CAVE Citizens Against Virtually Everything eli kansalaiset lähes kaikkea mahdollista vastaan tai BANANA Build Absolutely Nothing Anywhere Near Anyone, mikä lyhenne viittaa siihen, että ei yhtään mitään mihinkään kenenkään lähelle. Jonkin asumisratkaisun sijoittamista tiettyyn kaupunginosaan vastustettaessa eli nimbyiltäessä on karsastus aina yksisuuntaista. Julkisen vastustuksen ilmetessä näytetään vastustettavan fyysistä tilaratkaisua, ei suoraan ihmisiä, vaan ajatusta heidän paikannetusta läsnäolostaan. Vastustukseen liitämme helposti suvaitsevaisuuden puutteen. Kun kuvataan tai arvioidaan naapuruussuvaitsevuutta, korostetaan myönteistä suvaitsemisen ajatusta. Naapurustotoleranssi termi puolestaan painottaa vahvemmin sietämistä, sietokykyä, poikkeamaa eli aspekteja, jotka ovat sisällöltään arkikielenkäytössä neutraalisti tai hieman kielteisesti värittyneitä. Jos lähtökohdaksi otetaan oletus ihmisten välinpitämättömyydestä elinympäristöään kohtaan, voi NIMBY-toiminnan tulkita myönteiseksi merkiksi ihmisten kiinnostuksesta omaa lähiympäristöään kohtaan. Kyse on näin legitiimistä reaktiosta esimerkiksi tuettuja asumisyksiköitä kohtaan silloin, kun sijoituspaikka on huonosti valittu ja suunnittelu ja toteutus ovat puutteelliset (Galster et al. 2003, 202). Samalla nimbyilyn voi nähdä myös yhteisöllisyyden ja paikallisuuden ilmentymänä sekä osoituksena paikallisen elämismaailman moninaisuudesta. Joissain tapauksissa asukkaiden vastustus lienee yleistä kritiikkiä kaupunkisuunnittelua ja sen tarjoamia vaihtoehtoja kohtaan (Niemenmaa 2002, 204). 2.1 Naapuruston leimat ja asunnonvälitys 2 Mitä kalliimpia alue, sen tarkempi seula Auntolatyyppisten asumis- tai palveluratkaisujen vaikutuksista saatetaan asuntojen myyntitilanteessa vaieta visusti. Kuitenkin kun ympäristön palvelupisteistä kysytään, on myyjä velvollinen kertomaan niistä. Yksityiset asunnonmyyjät luovuttaessaan asuntonsa välittäjälle eivät ole suhtautuneet kielteisesti ajatukseen myydä asunto taholle, joka varaa sen esimerkiksi asunnottoman tukiasunnoksi. Normaalistihan myöskään taloyhtiö ei voi määritellä ostajaa. Helsingissä vain muutamassa asunto-osakeyhtiössä on sääntö, että hallitus viime kädessä hyväksyy ostajan. Luonnollisin tekijä, mikä valikoi asukkaita, on hintataso. Tämä tiivistyykin teesiksi, mitä kalliimpi alue, sen tarkempi seula. Jos asunnon etsijä on tietoinen jostakin epäkohdasta tai sellaiseksi tulkitsee esimerkiksi asuntolan läheisen sijainnin, hän ei haluttavuuden laskiessa välttämättä lainkaan edes tule katsomaan asuntoa. Näin tietoisuus saattaa ennakkoon karsia pois osan muutoin potentiaalisista asiakkaista. Paikallisia häiriötekijöitä ei välitystoiminnassa oteta esille, vaikka niiden mahdollisuus tunnistetaan. Esimerkiksi asuntolan läheisyys ei ole plus-merkkinen asia, vaan sillä on negatiivinen sävy suhteessa esimerkiksi ympäristön rauhallisuuteen. Jos myyntiajat pitenevät on tällä vääjäämättä hintoja laskeva vaikutus. Helsingin kaupungin tietokeskuksen keskustelualoiteselvitykseen on kirjattu havainto, että erityisryhmien asuttamisen vastustus on yleensä kovinta hyväosaisten alueilla. Siellä omaa aluetta koskevaa päätöksentekoa seurataan tarkoin. Valitusja vaikutuskanavat tunnetaan hyvin, toisin kuin köyhemmillä alueilla, joilla vaikuttamiseen ei ole valmiuksia tai mahdollisuuksia. (Korhonen 1999, 33.) Sosiaalisilla seikoilla, joilla on vaikutusta asuntojen myyntiin, tuli asunnonvälittäjien puhelinhaastatteluissa esiin muun muassa paikalliset sosiaalitapaukset, maahanmuuttajat ja vuokra- ja omistus- 1 Helsingin Sanomien verkkotekstiarkistosta nimby-sanalla löytyi 11 osumaa, joista puolet kirjautui vuosituhannen molemmin puolin vuosille 1999 ja 2002. Ensimmäisen kerran termi näytti esiintyvän joulukuussa 1993. 2 Asunnonvälittäjien puhelinhaastattelut tehtiin esitutkimuksellisesti keväällä 2004. Välittäjille soitettiin päivälehdestä (HS) 18.4.2004 valittujen puhelinnumeroiden perusteella. 11
asukkaiden seka-asumismuoto. Nämä voivat asunnon läheisyydessä karsia muutoin mahdollista asiakaskuntaa. Sijaintipaikka voi olla hankala naapuruston katuviihtyisyyden näkökulmasta, jos yksikkö sijaitsee esimerkiksi yleisen kulkureitin äärellä tai, jos vieressä on metsikkö, mikä suosii häiritsevää elämää viettävän joukkion porukointia, johon saattaa liittyä runsasta alkoholin käyttöä. Ylipäätään kulloiseenkin sosiaaliseen ympäristöongelmaan paikalliset asukkaat näyttävät ajan myötä tottuvan eikä sitä enää noteerata. Isommat asuttamishankkeet herättänevät ylipäätään herkemmin vastustusta kuin yksittäisten tukiasuntojen varaaminen olemassa olevasta kaupunkirakenteesta. Näin yksikkökoon pieneneminen saattaa vähentää paikallisen vastustuksen ilmenemistä. Eräs piirre joka on yhteydessä mahdolliseen kielteiseen leimaan asuinalueella on, että esimerkiksi yömaja-asukkaiden tai asunnottomien työttömien tai tukipisteisiin hakeutuvien päihteiden käyttäjien elämänrytmi saattaa poiketa huomattavasti muun naapuruston asujaimiston arjen kulusta. Erityispalveluja hakevat tai saavat saattavat liikkua ja toimia tavanomaisesta poikkeavassa vuorokausirytmissä. Asiakkaat tai asukkaat kulkevat esimerkiksi sellaiseen aikaan ja sellaisella tavalla tai ulkoisesti sellaisessa kunnossa, mikä herättää ärtymystä ympäristössään. Nuorten liikkeelle lähtö saattaa olla esimerkiksi iltavoittoista ja elämäntapa kaikkiaan ajankäytöltään myöhäistynyttä muuhun asujaimistoon verrattuna. Samoin selvää on, että jos tukiasuntojen yhteydessä on esimerkiksi päiväkeskus, lisää tämä päiväajan liikennettä. Erityisasumisyksiköihin ja -palveluratkaisuihin liittyen saattaa asukkaiden huolena olla, että ympärivuorokautisesti avoinna olevat päihdeongelmaisten ensisuojat voidaan kokea uhkana naapuruston yleiselle viihtyisyydelle. Yhteiskunnallisen kehityksen on ylipäätään arveltu menevän siihen suuntaan, että yhä enemmän palveluita haetaan ja tarjotaan 24 tuntia vuorokaudessa. Asunnonvälittäjät vahvistavat tunnetun tosiasian, että kaupunginosien välillä on eroja suvaitsevaisuudessa, esimerkiksi Kalliossa ja Sörnäisissä katsotaan sormien läpi joitain ilmiöitä. Samoin rento elämäntyyli ja sen mukainen suvaitsevaisuus mainittiin liittyvän Helsingissä esimerkiksi Vallilaan, Alppilaan, Hermanniin ja Käpylään. Eräs käytetty metafora tässä yhteydessä oli myös viittaus kaupunginosaan tai perinteisemmin kaupunkiin sulatusuunina. Edelleen arvioitiin, että keskustasta poispäin siirryttäessä suhtautuminen erilaisuuteen tulisi suotuisammaksi, joskin tästä urbaanin erityisyyden invaasiosta on esitetty myös aivan päinvastaisia näkemyksiä. Kriittisinä asunnonhakijoina mainittiin lapsiperheet, jotka tarkkaan selvittävät koulureitit ja muut lasten turvalliseen arkiliikkumiseen vaikuttavat tekijät. Pari puhelimitse haastatelluista asunnonvälittäjistä saattoi arvioida yks kantaan, että asuntoloiden, tukiasuntojen yms. kotien ja sosiaalisektorin erityispalvelupisteiden sijoittuminen myytävän asunnon läheisyyteen ei ole tullut esiin myyntitilanteissa. Havainto on yllättävä, mutta saattaa liittyä ymmärrettävään haluun välttää kaikenlaista kielteistä leimaamista toisaalta liittyen joihinkin kaupunginosiin, toisaalta suhteessa tiedusteltuun ilmiöön. Jotkin paikat näyttävät olevan enemmän oikeita sosiaalisen asuntotuotannon sijoituspaikkoina kuin toiset. Etäisyys on tässä keskeinen tekijä. Ajatus on, että mitä enemmän syrjässä tai onnistuneesti erillään kielteisesti koettu asumistai palvelupiste toimii, sen parempi. Eräs välittäjä ehdotti, että alueelle voi sijoittaa, mutta ei osakekiinteistöjen väliin tai keskelle Vuokra-asukkaat ovat erilaista Omistajat valvovat reviiriä, että omaisuuden arvo säilyisi samassa tasossa Vuokra-asuntoalueella asuminen on rennompaa. Näin tulkittiin kaiketi omistusasukkaiden halua suojella kiinteistösijoituksensa arvoa. Palvelupisteen tai asuinyksikön sijoittamisen yhteydessä harrastettu tiedottaminen arvioitiin ongelmalliseksi, sillä se saattoi myös herättää paikallisen vastustuksen. Eräs ratkaisu ongelmallisen asuin- tai palveluyksikön yhteydessä on, että paikallinen asukas tai toimija hakeutuu pois alueelta. Vahvasti yleistäen voidaan todeta, että poismuuttovalmiudeltaan herkimpiä ovat (a) yritykset, jotka voivat helpostikin hakeutua pois vuokraamistaan tiloista uusiin heitä paremmin palveleviin tiloihin ja ympäristöihin. Toiseksi valmiimpia muuttajia ovat (b) vuokra-asujat ja kolmantena ovat asuntojen (c) omistajaasukkaat, joiden poismuuttoa saattaa hieman hillitä asunnon myyntihinnan verotuksen säädökset. Omistaja-asukkaat olisivat näin mainituista ryhmistä vahvimmin sidoksissa asuin- ja kotipaikkaansa ja siksi myös aktiivisia osallistujia keskusteluun asuinympäristön kehityksen suunnasta. Asuntojen arvoa nostavien talokohtaisten uusien toimintojen sijoitusratkaisujen lista on lyhyt. Lähinnä asunnonvälittäjien lausumissa tuli esiin vähän tarjolla olevien ns. ullakkoasuntojen rakentaminen sekä vanhojen kerrostalojen kivijalasta uusien liiketilojen varaaminen. Hissien rakentaminen voisi samoin vähentää muuttotarvetta ja vetää uusia ikääntyneempiä henkilöitä asukkaiksi. Erityisasumisratkaisuista ns. senioritalot voidaan mieltää positiivisiksi asuinyksiköiksi, sillä paikalliselle ikääntyvälle asukkaalle nuo tilat saattavat tarjota mahdollisuuden asua tutussa ympäristössä vielä elämänkaaren ehtoopuolellakin. Ylipäätään ikääntyneille suunnitellut ns. kovanrahan asuintalot ovat myyntikohteina neutraaleja tai menevät plussan puolelle. Entä millaisia ovat ne asiat, joita asukkaat näyttäisivät toivovan sijoitettavaksi alueelleen? Arvatenkin sellaiset ratkaisut toivotetaan naapurustoon tervetulleiksi, jotka nostavat oman asunnon arvoa tai lisäävät omaa oletettua viihtymistä. Entä voivatko jotkin ihmisryhmät tai yksilöt olla sellaisia, että heidän läsnäolonsa esimerkiksi voimistaa paikan statusta tai lisää arvoa, vahvistaa alueidentiteettiä tai tarjoaa uudenlaisia toimintamuotoja, elämää ja väriä? Tuttua on, että julkisuuden henkilön entinen asunto saattaa myyntitilanteessa saada pienen lisäarvon. Tieto julkisuudessa tunnetusta asunnon omistajasta on omiaan nostamaan koko kulmakunnan arvostusta (positiivinen nurkkakuntaisuus) ja epäilemättä on kyse, kertojasta riippuen, tärkeästä paikan luonnetta kuvaavasta positiivisesta yksityiskohdasta, sosiaalisesta detaljista. 2.2 Vieraus epätoivottavuutena Kaupunkiekologian näkökulmasta kaupunkielämää ja kaupungin rakentumista leimaa kamppailu tilasta ja elintilan hallinnasta, valvonnasta, ja näihin liittyvä territoriaalisuus. Taustalla ovat havainnot eläinten käyttäytymisestä. Ihmisyhteisön tasolla kyse on henkilöiden ja ryhmien organisoitumisesta muodostamiensa rajojen mukaisesti. Sosiaalisessa ympäristössä tämä ilmenee strategiana, jossa yksilöt ja ryhmät kontrolloivat tiettyä rajattua aluetta. Entä millaisia perusteluja sitten käytetään, kun joku tai jotkin määritellään eitoivotuiksi tai vieraaksi? Jotakin tai joita- 12
kin henkilöitä näytetään karsastettavan tai hänestä ei pidetä hänen läsnäolonsa, toistuvan käyttäytymisensä ja toimintansa vuoksi. Usein on kyse yksilöllisestä harmista tai huolesta, jota voidaan kuvata kismityksenä ja närkästyksenä. Esimerkiksi syrjäytyneiden, päihdeongelmaisten, työttömien ja asunnottomien arkeen on liitetty eitoivottuja käytäntöjä. Pysyväksi tulkittua haittaa, jollainen NIMBY-ongelma tyypillisesti on, on pyritty vähentämään järjestämällä jatkuvaa vartiointia, josta poliisin lisäksi huolehtivat yhä useammin yksityisten vartiointiliikkeiden vartijat ja valvontakamerat. Tilapäinen ja henkilökohtainen huoli saa haitan mittasuhteet, kun jokin vieraaksi tunnistettu ryhmä tai alue yleisesti leimataan tai leimautuu ongelmalliseksi. (Esim. Kopomaa 1997, 130; 2002, 29; vrt. Taulukko 2.) Vierauden voimme ymmärtää yksilöiden tai ryhmien väliseksi suhteeksi. Jonkin vieraaksi, vieraana kokeminen ja sellaiseksi tunnistaminen lienee jotakin perustavanlaatuista inhimillisessä vuorovaikutuksessa. Sen perusta on pikemminkin pelossa kuin vallankäytössä. Vieras tuottaa reaktion ärsytyksen, ehkä ihastuksen sitä ei voi väistää. Vieraan tunnistaminen pakottaa läsnäoloon tai haastaa ottamaan kantaa ilman, että vieraaksi koettu, esimerkiksi tukiasunnon asiakasasukas olisi tätä välttämättä toivonut tai edes tarkoittanut. Kun paikalliset asukkaat ottavat yhteyttä palvelun tai asunnon järjestäjään tai viranomaisiin, on jo ylittynyt ärsytyskynnys. Sijoittamisratkaisujen yhteydessä taustalla saattavat olla joko vuosia jatkuneet koetut haitat tai epäilys sellaisten syntymisestä. Kaupunkisuunnittelijoiden, kuten viranomaisten ylipäätään on odotettu toimivan puolueettomasti ja eri intressitahot huomioiden. Voimme myös kysyä, kuinka paljon erilaisuutta kestämme, miten asuinalueen ongelmat ratkaistaan ja miten valmiita olemme luopumaan omasta hyvinvoinnistamme ja sietämään vierautta lähiympäristössä ja omalla asuinalueellamme? (Maidell 1987, 4 5.) Merkitseekö asuntoloiden sijoittuminen kaupungin kartalle segregaatiota, asumisen eriytymistä tai eikö juuri tällaisten yksiköiden siirtäminen pois, paikan vaihtaminen tai poisjättäminen alueelta olisi osoitus eriytymiskehityksestä? 2.3 Asukasaktiivit Ympäristö on karkeasti joko ihmisten toiminnan mahdollistaja tai rajoittaja. Jälkimmäisestä on kyse, kun asukkaan tai asukkaiden ärsytys- tai sietokynnys ylittyy ympäristöongelman yhteydessä (esim. Haverinen 2004). Elämänhallinnan tavoittelu linkittyy huoleen ympäristöstä ja omasta suhteesta ongelmaan. Ympäristöongelman esiin tuovia henkilöitä on mahdollista tyypitellä kuvailevasti erottaen esimerkiksi altistuneet ja aktiivit. Altistuneet ovat henkilöitä, jotka ovat kärsineet jostain ympäristöhaitasta. He ovat esimerkiksi kokeneet turvattomuutta eivätkä uskalla liikkua puistossa ja voivat toivoa valvonnan lisäämistä alueella. Yhteydenotto viranomaisen suuntaan tai palveluja järjestävään tahoon on jonkinlainen hätähuuto oman asuinalueen piiristä ja sen puolesta. Huolen kantaja konkreettisesti sairastaa ilmiötä, jonka vaikutuspiiriin hän on tahtomattaan joutunut, usein omassa asuintalossaan tai naapurustossa. Aktiivit ovat yhteydenottajia ja vaikuttajia omassa kaupunginosassaan. Heissä on eri vaikuttimin toimivia kunnallispoliitikkoja ja pitkäaikaisia asukkaita, kaupunginosansa kehityksestä ja paikallisten lasten ja nuorten asemasta kiinnostuneita toimijoita. Aktiivit muodostavat usein noin kymmenen hengen ryhmän. He esittävät asiansa laajempaa joukkoa edustaen ja asukasliikkeen synnyttäen. Kaupunkisuunnittelun kannalta nämä aktiivit ovat merkittävä ryhmä. Alaryhmiä erottelee ikä, sukupuoli ja yksilölliset asenteet. Valitusten tekijöissä on kolmekymppisiä sinkkunaisia sekä asenteellisia, ikääntyviä miehiä (50 65 v.). Tutkimukseen haastateltu sektoriasiantuntija arveli taustalla olevan huoli ehkä omistus- tai eläkeläisasunnon arvon laskusta, ehkä tottumattomuus kaupunkimaiseen kerrostaloasumiseen. Omia asiakasasukkaita kuvattiin esimerkiksi siten, että nämä poikkeavat toyota-mazdaporukasta. (Ks. tarkemmin haastatteluaineistosta Liite 3.) Viranonmaiskielenkäytössä saattaa vilahtaa termi shikaani. 3 Tällä on viitattu korkean koulutustason omaaviin eräänlaisiin rutiinivalittajiin, jotka hallitsevat valitusprosesseihin liittyvän juridiikan ja muotoseikat tavalla, joka saattaa ohittaa tai jättää sivummalle varsinaiset sisältökysymykset. Valitusprosessin vellontavaiheessa vastustavat kannanotot, mielipiteet, valitukset on tällöin poikkeuksetta tehty erittäin asiantuntevasti. Näin esimerkiksi paikallista rakennushanketta onnistutaan viivyttämään. Suhteessa paikalliseen vastustukseen asukkaat voidaan jakaa kolmeen joukkoon. Ensiksikin ovat ne, jotka vastustavat hanketta ja tuovat sen myös aktiivisesti esiin. Heistä erottuu usein useamman henkilön ryhmä sekä pari avainhenkilöä. Toiseksi ovat puolueettomat asukkaat, jotka eivät ota kantaa. Heissä on myös sellaisia henkilöitä, jotka voivat laittaa nimensä listaan puolesta tai vastaan lähes sattumanvaraisesti tilanteen johdattelemana. Kolmanneksi ovat hankkeen hyväksyjät ja kannattajat, jotka myös tarvittaessa tuovat sen esiin. Usein heidän Taulukko 2: Suhde, kokemus ja havainto, epätoivottuun vieraaseen. VIERAUS EPÄTOIVOTTAVUUTENA TILAPÄINEN PYSYVÄ subjektiivinen kokemus (yksityinen) harmi mielipaha huoli jatkuva levottomuus objektiivisesti arvioituna (julkinen) häiriö epäjärjestys haitta (NIMBY) huono ominaisuus 3 Shikaani-termi viittaa ajoteiden ja formula-ajojen hidasteisiin, hidastusmutkiin. 13
roolinsa jää melko näkymättömäksi, sillä ääntä on uskaliasta korottaa jo naapurisovunkaan takia. 2.4 Naapurustotoleranssi kolme tilatapausesimerkkiä Lähes kaikkia laajasti ymmärretyn sosiaalisen asuntotuotannon hankkeita on Helsingissä jossain muodossa vastustettu. Usein on vaikeaa tai mahdotonta selvittää, onko vastustuksen kärki lopulta suuntautunut ylipäätään täydennysrakentamista edustavan rakennushankkeen boikotointiin vai suhtaudutaanko kielteisesti juuri uusiin tuleviin asukkaisiin. Molemmat puolet ovat usein mukana vastustuksessa. Tunnettuja naapurustojen ja kaupunginosien sietokykyä koetelleita hankkeita ovat Helsingistä olleet esimerkiksi Marjaniemen ja Laajasalon asumisyksiköt sekä Roihuvuoren tukiasunnot. Marjaniemessä kaupunginosayhdistys ryhtyi vastustamaan kehitysvammaisille tarkoitetun tukikodin ja päivätoimintakeskuksen rakentamista. Yhdistys vetosi paikan sopimattomuuteen sekä kaupungin kanssa tehtyyn vanhaan sopimukseen että menettelytapavirheeseen. Kaupungille osoitetussa adressissa perusteltiin muun muassa tarvetta säilyttää paikka silloisessa virkistyskäytössä. Myös rakentamistehokkuutta ja rakennusten poikkeavuutta muusta ympäristöstä vastustettiin. Laajahkon vastustuksen aiheena paikallisten asukkaiden näkökulmasta oli siis, että alue haluttiin pitää entisellään, ja ehdotetulla rakennuspaikalla oli jo omaakin käyttöä pienimuotoisena puistovirkistysalueena ja tapahtumapaikkana. Poikkeuksellisesti myös hankkeen vetäjät keräsivät omaan puoltavaan listaansa nimiä ja haastattelivat marjaniemeläisiä. Yllätys oli tällöin, että suurin piirtein joka toinen suhtautui Kehitysvammatuki 57 ry:n rakennushankkeeseen myönteisesti, kun neljänneksellä ei ollut kantaa asiasta ja yksi neljäsosa vastusti. (Korhonen 1999; Kuparinen 2004.) Nyttemmin Marjaniemessä toimii kaksi vammaisten palvelukeskusta. Asukasyhdistyksen arvioimana niiden toiminta on kitkatonta eikä mitään erityisiä ongelmia ole esiintynyt keskusten toiminnan ja asukkaiden välillä. 4 Laajasalossa puolestaan suunniteltiin vaihtoehtoisen ammattikoulun oppilaille asuntolaa, mikä herätti poikkeuksellisen laajaa vastustusta. Asuntolaan pelättiin tulevan huume- ja rikostaustaisia ongelmanuoria, jonka jälkeen alueen asumisrauha olisi mennyttä. Paikallisten asukkaiden laatimassa kirjelmässä arveltiin hyvinvoivan perhevaltaisen pientaloalueen luonteen muuttuvan turvattomaksi ja kiinteistöjen arvon vähenevän sekä myynnin vaikeutuvan. Poissuljettu ei ollut sellainen mahdollisuus, että tietynlainen asukasryhmä saattaisi vetää ulkopuolisia henkilöitä, esimerkiksi sellaisia rikollisia henkilöitä, jotka voisivat pyrkiä välittämään potentiaaliselle käyttäjäkunnalle huumeita. Roihuvuoressa huolta herättivät tukiasunnot, joita oltiin sijoittamassa vanhoihin peruskorjattaviin rakennuksiin. Tilat olivat viimeksi olleet inkeriläisten paluumuuttajien käytössä. Tavoite oli muuttaa solumuotoiset pohjaratkaisut ja asunnot sisätiloiltaan pienasunnoiksi. Näihin tukiasuntoihin asutettaisiin sosiaaliviraston toimesta ja huolellisten valintamenettelyjen kautta asunnottomia tai asunnottomuusuhan alla eläviä henkilöitä. Paikalliset aktiivit tahot toivoivat takuita siitä, että aiemmankaltainen asukasporukka ei enää palaisi sinne. Palauteviestissään (Esto 1999) eräälle aktiiville yhteydenottajalle kaupungin erityissosiaalitoimisto (nyk. asunnottomien asuntopalvelut) toi esiin, että tilanteeseen liittyy aina riskejä, kun palveluja järjestetään kaikkein heikoimmassa asemassa elävälle väestöryhmälle. Vastineessaan sosiaalitoimiston saamaan sähköpostiviestiin todettiin myös, että jos valitut asukkaat eivät selviydy (häiriöittä), on asuttavalla taholla tällöin erityinen vastuu ja myös vaadittavat resurssit selvittää tilanne ja ohjata ongelmallinen asiakasasukas muihin toimiston välittämiin asumispalveluihin näin sijoitusympäristön asujaimistoa armahtaen. Asukasvaikuttamisessa erottuvat - kuten myös edellä kuvattujen esimerkkien yhteydessä - kolme naapurustotoiminnan tasoa: yksittäiset asukkaat, taloyhtiöt ja asukasyhdistykset. Taulukkoon 3 on koottu eräitä asukasaktiivisuuden yhteydessä esiintyviä leimallisia piirteitä, kun toimintaa on tarkasteltu mainituilla tasoilla. Luokittelussa on hyödynnetty myös muutamia kotimaisia erityisryhmien ja paikallisten naapurustojen suhteita käsitelleitä tutkimuksia (esim. Saloviita 1992, 167 188; Kuparinen 2004). Myös yritykset ovat aktivoituneet paikallisina toimijoina, kun on ehdotettu sosiaalitoimen palvelupisteen tai erityisasumisyksikön sijoituspaikaksi teollisuusaluetta. Aiemmin paikalliset yrittäjät ovat tyypillisesti saattaneet aktivoitua esimerkiksi ostoskeskusten turvallisuus- ja valvontakysymyksissä. Vastustaessaan sijoituspäätöstä omaan naapurustoon asukasyhdistykset vastustavat viime kädessä toisia asukasyhdistyksiä, jotka edellisten naapurustojen tapaan kieltäytyvät tai kieltäytyisivät saamasta tilat, palvelu- tai asuinyksikön omalle alueelleen. Taulukko 3: Naapurustotoleranssin ilmeneminen kolmella tasolla, eräitä leimaavia piirteitä. ASUKAS TALOYHTIÖ KAUPUNGINOSAYHDISTYS - huoli asunnon arvon laskusta - pelko haitoista: viihtyvyys, turvallisuus - huoli alueen luonteen muutoksesta, huhut - asunnon myynnin vaikeutuminen - asukasaktiivien ryhmä toimijana - havainnot ei-toivottujen henkilöiden porukoista - kasvanut tiedon tarve, juorut - uhka naapuruston lapsille - ryhtiliike - nimilistat ja hiljainen enemmistö 4 Vuorela, Markku (2004). Aihe: Marjaniemi. Sähköpostiviesti 24.6.2004. 14
3. Tuettu asuminen ja palvelut, (haja)sijoitus ja kaupunkisuunnittelu 3.1 Erityisasumisyksiköt ja tavanomainen asuntokanta Hyvän ja toimivan alueellisen tai paikallisen palvelujärjestelmän voisi ymmärtää sisältävän laajan kirjon erilaisia sosiaali- ja terveyspalveluja. Näin ei kuitenkaan välttämättä ole, kuten edellä on tullut esiin. Eräät asumisratkaisut ja palvelut ovat sijoitukseltaan paikallisesti ei-toivottuja. Huolta ei naapurustossa ole välttämättä herättänyt joidenkin ihmisten erilaiset lähtökohdat hyväksi havaittuun asumisentapaan tai hankalat elämäntilanteet, vaan ongelmien keskittyminen ja tiettyjen leimattujen asukkaiden sijoittuminen juuri omalle asuinalueelle. Helsingin kaupungin sosiaalivirasto on listannut läpileikkauksen sosiaalisesti haasteellisten ryhmien suositelluista asumismuodoista (www.hel.fi/sosv/erike/ esto/nykytilanne.htm). Viraston näkemyksen mukaan epätarkoituksenmukainen asuntola-asuminen minimoidaan järjestämällä esimerkiksi asunnottomille asunto tavanomaisesta asuntokannasta. Tätä varten erityissosiaalitoimisto (Esto) ylläpitää asumispalvelujärjestelmää. Toimisto vastaa yksinäisten täysi-ikäisten helsinkiläisten asunnottomien sosiaalipalvelujen järjestämisestä ja sen tavoitteena on tarjota asiakkailleen yksilöllistä asumiskykyä ja kuntoutustarvetta vastaava asumismuoto. Erityissosiaalitoimisto tarjoaa asiakkailleen ainakin kolmenlaisia asumisratkaisuja: itsenäiset (pien)asunnot, tukiasunnot ja tukikodit. Asukkaiden tuen tarve voi liittyä päihde- tai mielenterveysongelmaan sekä olla seurausta laitosasumisesta tai asunnottomuuden aiheuttamasta avuttomuudesta ja arkielämän taitojen puutteesta. Syrjäytyneille ja moniongelmaisille asunnottomille tarvitaan asunnon lisäksi yleensä myös erilaisia laadukkaita tukipalveluja. 5 Tuetun asumisen yksiköt voidaan luokitella koon mukaan neljään ryhmään, nimittäin yksittäisiin asuntoihin, pieniin ja keskisuuriin asuinyksiköihin sekä isoihin yksiköihin (ks. taulukko 4). Sosiaaliviraston itsenäiset pienasunnot ja tukiasunnot ovat sijoittuneet Helsingissä erityisesti pohjoiseen kantakaupunkiin ja itäisiin lähiöihin. Suhteellisesti ottaen eniten kokonaisosuuden ollessa yhdestä kahteen prosenttia koko asuntokannasta sosiaaliviraston asuntoja on kantakaupungin pohjoisosissa Kalliossa, Vallilassa ja Alppiharjussa, itäisissä ja koillisissa lähiöissä sekä lännessä Maunulassa, Malminkartanossa ja Pitäjänmäellä. Pääkaupunkiseudulla halpojen pienasuntojen niukkuus ja asuntojen hintojen nousu on vaikeuttanut asuntojen hankintaa ja myös paikoin johtanut niiden keskittymiseen kohteisiin, joissa asuntojen kysyntä on vähäisintä ja hinnat kehyskaupunginosiin verrattuna edullisempia. Tämä ei ole ollut talojen asumisviihtyvyyden ja asumisrauhan kannalta hyvä vaihtoehto. Keskittymisen seurauksena kaupungin ongelmatalossa on saatettu joutua turvautumaan vartiointiliikkeen palveluihin. (Korhonen 2002, 66.) Helsingissä on kartoitettu erityisasuntokohteita erottaen kaupungin omat yksiköt ja yksityiset. Kohteita on listattu yhteensä yli 300, tosin mukana on myös opiskelija-asuntoyksiköitä. Erityisasumisratkaisut näyttivät jakautuvan kartalla suhteellisen tasaisesti eri puolille Helsinkiä. (KSV, asemakaavaosasto, Erityisasuntokohteet Helsingissä 2004.) Suomea koetelleen 1990-luvun alun talouslaman aikaisten ja jälkeisten säästötoimenpiteiden on arvioitu heikentäneen Helsingissä erityisesti sosiaaliviraston asunnottomille tarkoitettujen omien asu- Taulukko 4: Tuetun asumisen erityiskohteet paikkakoon mukaan ryhmiteltynä. YKSIKKÖKOKO PAIKKOJEN LKM TILA (pien)asunto 1 asunto yksiö tai kaksio pienasuinyksikkö 2 12 paikkaa ryhmäkoti, tukikoti, palveluasumisryhmä, ohjattua/autettua asumista, asuntola keskisuuri asuinyksikkö 13 40 paikkaa ryhmäkoti, tukikoti, asuntola, palvelutalo, ensisuoja iso asuinyksikkö 41 > paikkaa asuntola, ensisuoja, palvelutalo, senioritalo 5 Itsenäiset pienasunnot ovat normaaliasuntokannassa olevia yksiöitä ja pieniä kaksioita. Tukiasunnot ovat kahdesta neljälle henkilölle tarkoitettuja soluasuntoja, jotka kiinteistövirasto osoittaa vuokra-asuntokannasta. Tukikodit ovat erillisiä kiinteistöjä, joissa on 12 28 huonetta. Itsenäisiä pienasuntoja on Pääkaupungissa noin kaksituhatta. Helsingin Asuntohankinta, Y-säätiö ja Helsingin kaupungin kiinteistövirasto omistavat nuo asunnot ja sosiaaliviraston erityissosiaalitoimisto osoittaa ne asunnottomille. Tukikodeissa ja asunnoissa on reilut 500 paikkaa. Kun tukikodeissa asuminen voi olla pysyvää, niin tukiasuntojen ohjeellisena asumisaikana on pidetty noin puoltatoista vuotta. 15