Olo ja erosijaiset paikallissijailmaukset. etsiä, hakea ja löytää verbien kanssa. Helsingin Sanomien korpuksessa

Olo ja erosijaiset paikallissijailmaukset etsiä, hakea ja löytää verbien kanssa Helsingin Sanomien korpuksessa Silja Hjerppe Tampereen yliopisto Kieli ja käännöstieteiden laitos Suomen kieli Pro gradu tutkielma Huhtikuu 2009

Tampereen yliopisto Suomen kieli Kieli ja käännöstieteiden laitos HJERPPE, SILJA: Olo ja erosijaiset paikallissijailmaukset etsiä, hakea ja löytää verbien kanssa Helsingin Sanomien korpuksessa Pro gradu tutkielma, 59 sivua Kevät 2009 Tässä tutkielmassa tarkastellaan etsiä, hakea ja löytää verbien kanssa esiintyviä ero ja olosijaisia paikallissijailmauksia. Tutkitut paikallissijailmaukset ovat lauseasemaltaan adverbiaaleja. Ero ja olosijailmauksia tarkastellaan sekä semanttisesta että syntaktisesta näkökulmasta, ja teoreettisena taustana korostuu kognitiivinen kielioppi. Tutkielma rakentuu merkitysotsikoiden alle: aineiston käsittely on jaettu alalukuihin sen perusteella, millaisia merkityksiä paikallissijailmaukset saavat. Aineistona on käytetty HS 2000 2001 korpusta, joka sisältää Helsingin sanomien vuosikerrat 2000 ja 2001. Paikallissijailmausten spatiaalinen käyttö on suomen kielessä prototyyppistä ja yleistä, mutta paikallissijoja käytetään ilmaisemaan myös useita ei spatiaalisia merkityksiä. Aineiston perusteella etsiä, hakea ja löytää verbien kanssa esiintyvillä paikallissijailmauksilla voidaan ilmaista muun muassa autonomista abstraktia tilaa, osa kokonaisuussuhdetta ja erilaisia olotiloja sekä temporaalisuutta, habitiivisuutta ja instrumentaalisuutta. Paikallissijailmausten temporaalinen, habitiivinen ja instrumentaalinen käyttö on jo hyvin vakiintunutta. Etsiä, hakea ja löytää verbit käyttäytyvät suomen kielessä eri tavoin kuin esimerkiksi indoeurooppalaisissa kielissä: suomen kielessä ne järjestyvät erosijaisen paikallissijailmauksen kanssa, kun taas indoeurooppalaisissa kielissä ne järjestyvät suomen olosijaa vastaavan preposition kanssa. Olosijaiset adverbiaalit ovatkin tutkittujen verbien kanssa lähes aina lauseenmääritteitä, kun taas erosijaiset adverbiaalit ovat verbinmääritteitä ja viittaavat transitiivilauseissa objektiin. Tutkielmasta käy ilmi myös se, miten verbien semantiikka vaikuttaa paikallissijailmauksiin. Etsiä ja hakea ovat jossain määrin semanttisesti samankaltaisia. Ne vaativat intentionaalisen agentin, kun taas löytäminen on sattumanvaraista. Etsiä ja hakeaverbit ovat samankaltaisia myös kestoltaan: ne ilmaisevat duratiivisen tapahtuman. Löytääverbillä ilmaistaan punktuaalista tapahtumaa, joka kestää vain pienen hetken. Asiasanat: paikallissijailmaus, adverbiaali, kognitiivinen kielioppi, etsiä verbi, hakea verbi, löytää verbi

Sisällys 1. Johdanto... 1 1.1. Aineisto... 2 1.2. Aikaisempi tutkimus... 2 1.3. Työn rakenne... 3 2. Teoreettinen tausta... 4 2.1. Verbien sanakirjamerkitykset... 4 2.2. Verbien semantiikkaa... 5 2.3. Verbi ja paikallissijailmaus... 7 2.3.1. Siron suhdesääntö... 8 2.3.2. Paikallissijailmauksen lauseasema... 9 2.4. Kognitiivinen kielioppi... 13 2.4.1. Spatiaalisuuden kielentäminen kognitiivisessa kieliopissa... 16 2.4.2. Spatiaalinen ja abstraktinen liike... 17 2.5. Paikallissijailmausten polysemia... 18 3. Spatiaalisuus ja metaforinen spatiaalisuus... 21 3.1. Spatiaalinen paikallissijailmaus... 22 3.1.1. Olosijainen spatiaalinen ilmaus... 23 3.1.2. Erosijainen spatiaalinen ilmaus... 25 3.1.3. Paikallissija ilmaisee virtuaalisen paikan... 26 3.2. Metaforisesti spatiaalinen paikallissijailmaus... 27 3.2.1. Paikallissija ilmaisee autonomisen abstraktin tilan... 29 3.2.2. Osa kokonaisuussuhde objektin tarkoitteen ja paikallissijailmauksen tarkoitteen välillä... 30 3.2.3. Paikallissija ilmaisee olotilaa... 33 3.2.3.1. Paikallissija ilmaisee tilaisuutta, tapahtumaa tai prosessia... 35 3.2.3.2. Löytää verbi ja toiminnallinen paikallissijailmaus... 36 4. Ei spatiaaliset vakiintuneet merkitykset... 38 4.1. Temporaalinen paikallissijailmaus... 38 4.1.1. Olosijainen temporaalinen ilmaus... 38 4.1.2. Erosijainen temporaalinen ilmaus... 39 4.2. Habitiivinen paikallissijailmaus... 40 4.3. Instrumentaalinen paikallissijailmaus... 45 5. Ero ja olosijailmausten ja verbien eroista... 47 5.1. Erosija vai olosija?... 47 5.2. Ero ja olosijaisten adverbiaalien keskinäiset suhteet lauseessa... 49 5.3. Olosijaisten adverbiaalien keskinäiset suhteet lauseessa... 51 5.4. Verbin semantiikan vaikutus sen kanssa esiintyviin paikallissijailmauksiin... 52 6. Lopuksi... 55 Lähteet... 57

1. Johdanto Pro gradu tutkielmassani tarkastelen verbien etsiä, hakea ja löytää kanssa esiintyviä ero ja olosijaisia paikallissijailmauksia. Kutsun tutkimiani paikallissijailmauksia myös lauseasemansa perusteella määritteiksi ja adverbiaaleiksi. Tutkimani verbit käyttäytyvät suomen kielessä eri tavoin kuin esimerkiksi indoeurooppalaisissa kielissä: suomen kielessä ne järjestyvät erosijaisen paikallissijailmauksen kanssa, kun taas indoeurooppalaisissa kielissä ne järjestyvät suomen olosijaa vastaavan preposition kanssa. Tästä syystä olen kiinnostunut juuri erosijaisista ja olosijaisista ilmauksista, en niinkään tulosijaisista. Pro gradussani tutkin sitä, miten verbien etsiä, hakea ja löytää kanssa esiintyvät erosijaiset ja olosijaiset paikallissijailmaukset eroavat toisistaan merkitykseltään ja käytöltään. Erosijoja ovat elatiivi ja ablatiivi ja olosijoja ovat inessiivi ja adessiivi. Perinteisesti fennistiikassa on osoitettu, että olosijaiset adverbiaalit määrittävät koko lausetta, kun taas erosijaiset adverbiaalit ovat verbinmääritteitä ja ovat yleensä transitiivilauseissa viittaussuhteessa objektiin. Selvitän, ovatko aineistoni paikallissijailmaukset viittaussuhteessa johonkin tiettyyn lauseenjäseneen vai määrittävätkö ne koko lausetta. Tarkastelen myös paikallissijailmausten merkityksiä ja niitä relaatioita, joita paikallissijailmauksen ja verbin välillä on. Suomen kielessä paikallissijoja käytetään ilmaisemaan spatiaalisen merkityksen lisäksi useita muitakin merkityksiä; merkitykset voivat olla hyvinkin abstrakteja. Tarkoitukseni on kartoittaa näitä merkityksiä ja hahmotella jatkumoa konkreettisten ja abstraktien merkitysten välille. En pyri tekemään tyhjentävää esitystä paikallissijailmausten merkityskategorioista, koska usein merkitykset eivät suinkaan ole yksiselitteisiä tai selkeästi ryhmiin rajattavissa, vaan ne limittyvät osittain päällekkäin toistensa kanssa. Tästä syystä en myöskään esitä tarkkoja numeerisia arvoja siitä, kuinka paljon tietyn merkityksen saavia paikallissijailmauksia on, vaan tarkastelen aineistoani lähinnä kvalitatiivisesti. Lopuksi määrittelen vielä paikallissijailmausten suhdetta toisiinsa, kun niitä on lauseessa enemmän kuin yksi. Tutkimuskysymyksiäni ovat siis seuraavat: Miten verbien etsiä, hakea ja löytää kanssa esiintyvät ero ja olosijaiset paikallissijailmaukset eroavat toisistaan syntaktisesti ja semanttisesti? Millaisia merkityksiä paikallissijailmauksilla on?

Jos lauseessa on useampi kuin yksi paikallissijailmaus, miten ne suhteutuvat toisiinsa? 1.1. Aineisto Aineistoni on koottu HS2000 2001 korpuksesta, joka sisältää Helsingin Sanomien vuosikerrat 2000 ja 2001. Esimerkkien perään olen merkinnyt sulkuihin lauseen sijainnin korpuksessa. Hain aineistoni hakukäskyllä Offset (lword = etsiä/hakea/löytää (ine or ill or ela or ade or all or abl), 1, 2). Alun perin tarkoitukseni oli tutkia myös tulosijaisia ilmauksia, joten ne ovat myös haussa mukana. Myöhemmin päätin kuitenkin keskittyä vain ero ja olosijaisiin ilmauksiin. Jokaista verbiä kohden olen tarkastellut noin 500 esimerkkilausetta, mutta koska useissa lauseissa on enemmän kuin yksi paikallissijailmaus, on tarkastelemieni ilmausten kokonaismäärä noin 1650 ilmausta (noin 550 verbiä kohden). Erosijaisia ilmauksia on olosijaisia enemmän: erosijailmauksia on noin 1000, ja loput ovat olosijailmauksia. Selkeyden vuoksi tarkastelen vain finiittisten verbien kanssa esiintyviä paikallissijailmauksia ja jätän infinitiivit työni ulkopuolelle. 1.2. Aikaisempi tutkimus Paikallissijoja koskevan suhdesäännön esitti Paavo Siro Suomen kielen lauseopissaan vuonna 1964. Suhdesääntöä on sen jälkeen sekä kritisoitu että kiitelty. Alho Alhoniemi esitti oman näkemyksensä Siron suhdesäännöstä 1970 luvulla. Myöhemmin suhdesääntöön ja suomen kielen paikallissijoihin on perehtynyt Pentti Leino kognitiivisen kieliopin näkökulmasta. Erityisesti suhdesääntöön Leino pureutui vuonna 1989 Virittäjän artikkelissaan Paikallissijat ja suhdesääntö: kognitiivisen kieliopin näkökulma. 1990 ja 2000 luvuilla paikallissijaisiin adverbiaaleihin ja eritoten niiden keskinäisiin suhteisiin on perehtynyt Tuomas Huumo. Tutkimieni verbien kanssa esiintyvien paikallissijailmausten erityislaatuiseen käyttöön suomen kielessä ovat kiinnittäneet huomiota useat fennistit, esimerkiksi Lauri Hakulinen (1979). Verbeihin ja argumenttirakenteeseen liittyvää tutkimusta on tehnyt laajasti Anneli Pajunen. Kuitenkaan nimenomaan verbeihin etsiä, löytää ja hakea liittyviä laajempia tutkimuksia ei juuri ole. Huomata verbistä ja siihen liittyvistä 2

paikallissijailmauksista pro gradu tutkielman on tehnyt Anna Viinamäki Turun yliopistossa vuonna 2006. Pro gradun pohjalta on myös ilmestynyt artikkeli Sananjalassa vuonna 2008. 1.3. Työn rakenne Luvussa 2 käyn läpi paikallissijailmauksiin ja tutkimiini verbeihin liittyvää teoreettista taustaa yleisesti. Jatkan kuitenkin teorian käsittelyä myös rinnan aineiston käsittelyn kanssa luvuissa 3 5. Luvuissa 3 ja 4 esittelen paikallissijailmausten semantiikkaa ja jaan paikallissijailmaukset alaotsikoiden alle ryhmiin niiden merkitysten perusteella. Spatiaalisista ja temporaalisista paikallissijailmauksista olen vielä käsitellyt erikseen omissa alaluvuissaan erosijaiset ja olosijaiset ilmaukset, koska näissä merkitysryhmissä molempia muotoja on runsaasti. Luvussa 3 esittelen sellaisia paikallissijailmauksia, jotka saavat spatiaalisen tulkinnan sekä sellaisia paikallissijailmauksia, joissa spatiaalisuus on metaforista. Erittelen metaforisen spatiaalisuuden alle pienempiä merkitysryhmiä ja käytän teoreettisena taustana paljon kognitiivista kielioppia. Luvussa 4 esittelen myös paikallissijailmausten metaforisia merkityksiä, mutta keskityn sellaisiin paikallissijailmauksiin, joiden käyttö tietyllä eispatiaalisella alueella on jo hyvin vakiintunutta. Luvussa 4 käsittelen siis temporaalisia, habitiivisia ja instrumentaalisia paikallissijailmauksia. Luvuissa 3 ja 4 pohdin myös ero ja olosijaisten paikallissijailmausten merkityseroja, mutta luvussa 5 tarkastelen vielä lisää sitä, miksi kielentäjä valitsee toisinaan erosijan ja toisinaan olosijan. Luvussa 5 tarkastelen myös adverbiaalien keskinäisiä suhteita saman lauseen sisällä. Luvussa 5 pohdin vielä sitä, onko paikallissijailmausten käytössä eroa tutkimieni verbien välillä. Aineistoesimerkit ja kielen ainekset olen kursivoinut tekstissä. Aineistoluvuissa 3 5 olen myös lihavoinut esimerkkilauseista ne paikallissijailmaukset, joita sillä hetkellä haluan nostaa esiin. Aineistosta otetut esimerkit ja omat esimerkkini olen myös numeroinut. 3

2. Teoreettinen tausta 2.1. Verbien sanakirjamerkitykset Sekä Kielitoimiston sanakirja (KS), Nykysuomen sanakirja (NS) että Suomen kielen perussanakirja (PS) että antavat verbille etsiä merkityksen koettaa löytää, hakea. KS ja PS tarkentavat vielä verbin merkitystä: 1. koettaa saada näkyviin, käsiinsä, käyttöönsä, haltuunsa jotakin kateissa, tietymättömissä oleva. 2. koettaa saavuttaa, tavoitella. 3. koettaa saada selville, yrittää selvittää tai ratkaista. NS lisää kohtaan 1 vielä valita, valikoida ja kohtaan 2 yrittää päästä, pyrkiä johonkin. (KS, NS, PS s.v. etsiä.) Hakea verbin 1. merkitykseksi määritellään KS:ssä, NS:ssä ja PS:ssä noutaa. Muut merkitykset ovat sekä KS:ssä että PS:ssä: 2. yrittää saada jotakin näkyviin, esille tai käytettäväksi; etsiä. 3. pyrkiä johonkin, yrittää saavuttaa tai saada aikaan jotakin, tavoitella; etsiä. 4. pyrkiä sanomaan jotakin, esittää anomus jonkin saamiseksi. 5. koettaa saada aikaan tai periä jotakin oikeusteitse. NS ilmaisee kohdan 4 merkityksen laajemmin: ilmoittaa olevansa halukas, tarjoutua jotakin saamaan, tekemään, ottamaan joku palvelukseensa tms., us. pyytää, anoa ja lisää vielä merkityksen yrittää selvittää t. ratkaista tutkimalla, ajattelemalla; etsiä, koettaa löytää. NS lisää vielä, että 1. merkityksessä verbi ilmaisee aina täyttyvää tekemistä, muissa merkityksissä se sitä vastoin voi ilmaista joko täyttymätöntä tai täyttyvää tekemistä. (KS, NS, PS s.v. hakea.) Löytää verbin merkitys määritellään KS:ssä ja PS:ssä seuraavasti: 1. saada käsiinsä tai selville, tavoittaa, tavata etsinnän jälkeen tai sattumalta jotakin, joka on ollut kateissa, piilossa, tietymättömissä tai tuntematon. 2. saada, saavuttaa. 3. keksiä, huomata, saada selville, oivaltaa. 1. merkitystä voidaan käyttää myös kuvaannollisesti: He ovat löytäneet toisensa ja leikkisästi: Löysin itseni junasta. NS lisää vielä merkitykset löytää jonnekin; päästä, osata tai osua jonnekin sekä löytää joku tai jokin joksikin, jonkinlaiseksi. Viimeksi mainittu merkitys tosin todetaan vanhahtavaksi. (KS, NS, PS s.v. löytää.) Etymologisen sanakirjan mukaan kaikki kolme verbiä ovat esiintyneet suomen vanhassa kirjakielessä jo Agricolasta alkaen. Löytää ja etsiä verbeillä on vastine kaikissa lähisukukielissä, hakea verbillä on vastine joissakin lähisukukielissä. Hakea ja etsiä verbejä on selitetty germaanisiksi lainoiksi. Hakea verbille rekonstruoitua 4

varhaisgermaanista alkumuotoa edustavat muun muassa saksan suchen ja ruotsin söka, joiden merkitykset ovat etsiä, hakea. (Häkkinen 2004 s.v. etsiä, hakea, löytää.) Etsiä verbin kantagermaaniseksi alkumuodoksi on rekonstruoitu enpjan, jonka myöhempi edustaja on esimerkiksi muinaisruotsin inna, jonka merkitys on saada kiinni, päästä loppuun, panna toimeen, hankkia. Etsiä verbin merkitys on suomen vanhassa kirjakielessä ollut huomattavasti laajempi kuin nykyään. Vanhoja merkityksiä ovat esimerkiksi tavoitella, pyrkiä saavuttamaan; suunnitella, harkita, miettiä; tutkia, ottaa selville; käydä tapaamassa jotakuta, tulla jonkun luo tai johonkin; rangaista, kostaa, koetella, vaivata ja erityisesti lakikielessä tutkia (tuomioistuimessa), hakea asiaansa ratkaisua tai oikaisua, ajaa asiaansa oikeudessa, nostaa kanne, velkoa saataviaan, ulosottaa. (Häkkinen 2004 s.v. etsiä.) Löytää verbille on monta etymologista selitystä: lähisukukielten lisäksi etäsukukielistä vastine löytyy vain unkarista, jossa vastaava verbi on lel. Tältä pohjalta sanavartalon alkuperäiseksi suomalais ugrilaiseksi asuksi on rekonstruoitu lewdä. Tässä on kuitenkin otettava huomioon myös satunnaisen samankaltaisuuden mahdollisuus muun muassa siksi, että vastineita ei ole muissa etäsukukielissä. Toinen selitys on, että itämerensuomen löytää olisi johdos samasta vartalosta, josta juontuu myös verbi lyödä. Todennäköisin selitys lienee kuitenkin, että löytää on etsiä ja hakea verbien tavoin germaaninen laina. Lainalähdettä edustaa esimerkiksi muinaisruotsin liuta, jonka merkitys on saada, saavuttaa, tavoittaa, kohdata, löytää. (Häkkinen 2004 s.v. löytää.) 2.2. Verbien semantiikkaa Verbit etsiä, löytää ja hakea ovat luonteeltaan dynaamisia. Dynaamisiin verbeihin sisältyy liikettä tai muutos. Statiiviset verbit eroavat dynaamisista verbeistä siten, että ne eivät anna viitteitä muutoksesta eivätkä ne ilmennä tapahtuman alkua tai loppua. Tällaisia verbejä ovat esimerkiksi tietää ja rakastaa. (Saeed 1997: 109 110.) Tutkimani verbit etsiä, hakea ja löytää sekä noutaa (jotakin jostakin) kuuluvat syntaktisesti yhteen. Verbit etsiä ja hakea ovat myös jossain määrin semanttisesti samanlaisia. Merkityksessä yrittää saada jotakin näkyviin, esille, haltuunsa, käsiinsä ne edellyttävät, että kohteen sijainti ei ole etukäteen tiedossa, ja yleensä ne myös edellyttävät liikettä kohteen paikallistamiseksi. (Pajunen 2001: 271 272.) Hakea verbillä on tosin toinenkin yleinen merkitys: noutaa. Monissa kielissä merkitystä hakea / noutaa on 5

mahdoton ilmaista yhdellä ainoalla verbillä, kuten suomessa. Useissa kielissä joudutaan käyttämään kolmea perusverbiä: x hakee y:n z:sta = x menee z:hen, x ottaa y:n, x tulee z:sta. (Pajunen 2001: 272.) Etsiä ja hakea verbit ovat samankaltaisia myös kestoltaan. Toiminta on tietyllä tapaa jatkuvaa ja kestää jonkin ajan. Löytää verbi taas ilmaisee tapahtumaa, jonka kesto on hyvin lyhyt. Toiminta on äkillistä eikä se vaadi juuri aikaa. (ks. esim. Saeed 1997: 111 ja 114.) ISK:n (2004: 1440) mukaan löytää on rajaava verbi, joka kuvaa päätepisteeseen johtavaa muutosta. Verbin ilmaisema muutos johtaa välittömästi tulokseen eli verbi on resultatiivinen. Rajaava verbi kuvaa siis punktuaalista, hetken kestävää tapahtumaa. Etsiä ja hakea taas ilmaisevat duratiivisen tapahtuman (mts. 1436). Koska löytää verbi kuvaa päätepisteeseen johtavaa muutosta, se saa myönteisissä lauseissa useimmiten totaaliobjektin. Etsiä ja hakea verbien kanssa objekti taas on yleensä partitiivissa. Lisäksi etsiä ja hakea verbit eroavat löytää verbistä siten, että ne vaativat intentionaalisen agentin. Ne ilmaisevat siis kontrolloitua toimintaa. Löytäminen taas ei ole intentionaalista vaan enemmänkin sattumanvaraista, joten löytäjä ei ole prototyyppinen agentti. (ks. esim. Leino 2001: 26, ISK 2004: 1436). Kaikkia kolmea verbiä voidaan käyttää joko hyvin konkreettisessa tai hyvin abstraktissa merkityksessä. On yhtä tavallista etsiä kenkää kaapista kuin etsiä onnea ihmissuhteista. Abstrakti merkitys lienee konkreettisen laajentuma, mutta silti ei voida sanoa, että joko abstrakti tai konkreettinen merkitys olisi primaari: molempia käytetään nykykielessä paljon. Pajusen mukaan etsiä, hakea ja löytää verbit kuuluvat kausatiivisiin liikeverbeihin, tarkemmin hakemisverbeihin. Kausatiivisiin liikeverbeihin kuuluvat hakemisverbien lisäksi eroamisverbit ja kuljettamisverbit. Kausatiiviset liikeverbit ovat tyypillisesti kolmipaikkaisia kompleksitransitiiviverbejä. (Pajunen 1999: 56.) Verbin kolmas määrite on tyypillisesti lokaalinen, ja se paikantaa joko liikkujaa tai liikutettavaa tai molempia (Pajunen 2001: 222). Tutkimieni verbien kanssa korostuukin juuri transitiivisuus ja kolmipaikkaisuus: etsimisen, hakemisen tai löytämisen kohde on toiminnan kannalta tärkeä elementti, joten objekti ilmipannaan lähes aina. Lisäksi on olennaista nimetä lokaatio, johon toiminta kohdistuu. Paikallissijailmaus kuuluu siis kiinteästi tutkimieni verbien yhteyteen. 6

Hakemisverbien kanssa subjektin ja objektin positio on eri ennen liikettä, mutta todennäköisimmin sama sen jälkeen. Esimerkiksi lauseessa Poika hakee pallon kotoa poika ja pallo ovat samassa paikassa oltuaan ensin eri paikassa. (Pajunen 2001: 227.) Etsiä, hakea ja löytää verbeillä on myös samoja ominaisuuksia kuin aspektuaalisilla omistusverbeillä. Pajusen (2001: 270 272) mukaan verbeillä etsiä, hakea, kadottaa, kieltäytyä, löytää, menettää, pitää, säilyttää, varastoida ja välttyä voidaan ilmaista omistuksen jatkumista, alkamista, omistussuhteen menetystä tai sen välttämistä ja syntymättömyyttä. Verbeillä löytää ja kadottaa ilmaistaan omistussuhteen muutosta. Löytämisverbit voidaan luokitella myös perkeptiivisiin, tarkemmin näköhavaintoverbeihin (löytää havaita [ja mahdollisesti ottaa jotain itselleen]). 2.3. Verbi ja paikallissijailmaus Hakemisverbit järjestyvät suomen kielessä yleensä erosijan kanssa, ja tässä ne poikkeavat monista indoeurooppalaiskielistä, joissa hakemisverbit järjestyvät suomen olosijoja vastaavasti (Pajunen 1999: 56, 165). Lauri Hakulisen (1979: 524) mukaan indoeurooppalaisista kielistä poikkeava erosijainen ilmaus liittyy tavallisesti verbiin, joka merkitsee ottamista, etsimistä, löytämistä tai löytymistä, näkemistä tai näkymistä, kuulemista tai kuulumista, puhumista tms. ilmoittamista. Esimerkiksi: Hakee hakeva povestansakin (vrt. ruots: Den sökande söker också i sin barm); Sormus löytyi lattialta (vrt. saks: Man hat den Ring auf dem Fussboden gefunden). Erosijainen adverbiaali etsimistä ja löytämistä tai löytymistä kuvaavien verbien kanssa ilmaiseekin suomen kielessä etsijän tai löytäjän näkökulmaa, ei etsittävän entiteetin siirtymistä. Suuntasijalla ei ilmaista siirtymää lähtöpaikasta tulopaikkaan, vaan sen käyttö on abstraktimpaa. (ISK 2004: 1188.) Hakulinen (1979: 525 526) kiinnittää erityisesti huomiota siihen, että kielentäjä ilmaisee erosijalla toiminnan oletettu tulosta. Esimerkiksi löytää verbiin liittyvä erosija ilmaisee sitä siirtymää, joka todennäköisesti seuraa löytämistapahtuman jälkeen. Tapahtumapaikan sijaan erosijalla ilmaistaan enemmänkin löytämisen tulosta: sitä, että sormus voidaan siirtää lattialta parempaan talteen. Sama pätee etsiä ja hakea verbeihinkin: Ja vaikka kysymyksen ollessa hakemisesta, esim. lauseessa Etsittihin itkijätä selvältä meren selältä, ei vielä tosiasiallisesti tapahdu mitään etsityn siirtämistä hakupaikalta muuanne, on kuitenkin ajatusta lausuttaessa jo niin eläydytty tavoitteen saavuttamisen mahdollisuuteen, että se on 7

vaikuttanut kielellisen ilmauksen muotoon; etsittihin on tällöin loogisesti = koetettiin löytää ja tuoda saapuville. 2.3.1. Siron suhdesääntö Paavo Siron (1964: 29 31) mukaan suomen paikallissijajärjestelmä voidaan jäsentää kahdella tavalla: toisaalta suunnan mukaan ero, olo ja tulosijoiksi ja toisaalta laadun mukaan yleisiksi sekä sisä ja ulkopaikallissijoiksi. Erosijan kanssa samanveroinen on tulosija. Näitä voidaan kutsua yhteisellä nimellä muutossijoiksi. Olosija taas erottuu jyrkemmin muutossijoista: muutossijan pääsanana esiintyy muutosverbi, kun taas olosijan pääsanana on oloverbi. Siro pitää tätä verbin laadun ja paikallissijailmauksen suunnan vastaavuutta jonkinlaisena kongruenssina, joka sitoo verbiä ja verbin määräystä yhteen, varsinkin muutossijaa muutosverbiin. Siro käyttää kvasipredikaatin käsitettä. Kvasipredikaatti on muodollinen aines (esimerkiksi paikallissijapääte, prepositio tai postpositio), joka osoittaa nominin suhdetta lauseen tiettyyn toiseen jäseneen. Siro luonnehtii kvasipredikaattia neksuksen luonteiseksi. Esimerkiksi lauseessa Poika tuli huoneeseen ilmaus huoneeseen on yksinään vajaa, mutta poika huoneeseen on täydellinen. Paikallissijailmaus siis vaatii rinnalleen tekijän, ja ilmauksen huoneeseen valenssia täydentää subjekti poika. Se on illatiivin edustaman kvasipredikaatin korrelaatti. Kvasipredikaatin yläkäsite on funktionaali, eli kvasipredikaatit kuuluvat funktionaalien ryhmään. Ne funktionaalit, jotka eivät ole kvasipredikaatteja, ovat Siron mukaan muita funktionaaleja, jotka osoittavat nekin sanan suhdetta lauseen muuhun osaan, mutta eivät viittaa mihinkään erityiseen lauseenjäseneen. Näin Siro erottelee lauseenmääritteet ja verbinmääritteet. (Siro 1964: 27 29.) Siro (1964: 28) esittää kvasipredikaatteja koskevan suhdesäännön: Verbin määräyksenä olevan adverbiaalin kvasipredikaatti viittaa intransitiivisessa lauseessa subjektiin ja transitiivisessa lauseessa objektiin. Suhdesäännössä eronteko kvasipredikaatin ja muun funktionaalin välillä on tärkeää, koska suhdesääntö koskee vain kvasipredikaatteja. Muut funktionaalit jäävät suhdesäännön ulkopuolelle. Siron mukaan suhdesääntö pätee sekä muutos että olosijoihin. Myöhemmin esimerkiksi Alhoniemi (1983: 212) on esittänyt tämän väitteen lähinnä olosijojen osalta vääräksi, sillä suhdesäännön mukainen käyttäytyminen on vastoin olosijaisten adverbiaalien yleistä käyttäytymistä. Suuntasijoilla ilmaistaan usein joko subjektin tai 8

objektin paikkaa, kun taas olosijailmaukset voidaan yleensä olettaa koko tapahtumis ja tekemispaikkaa ilmaiseviksi. Alhoniemi esittelee kuitenkin joitakin erikoistapauksia, joissa transitiiviverbin olosijamäärite ilmaisee nimenomaan objektin tarkoitteen sijainnin. Tällaisia tapauksia ovat muun muassa näkemistä, tuntemista ja huomaamista merkitsevien verbien määritteet, eräät kuljettamista ja siirtämistä merkitsevien verbien määritteet ja monien merkityk seltään kausatiivisten verbien määritteet. Esimerkiksi: Mies huomasi kissan matolla. Mies kantoi kissaa säkissä. Opettaja seisotti poikaa nurkassa. Näissä tapauksissa olosija käyttäytyy siis poikkeuksellisesti, Siron suhdesäännön mukaisesti. Pentti Leinon (1989: 166) mukaan on ilmeistä, että suhdesääntö ei kata olosijaisia adverbiaaleja. Muutossijaisiin se yleensä pätee, mutta vain jos kvasipredikaatit erotetaan muista funktionaaleista. Tällöinkin löytyy vielä ristiriitaisia tapauksia. Leino pitää kuitenkin suhdesäännön ennustavuutta varsin hyvänä, ja tarkastelee sitä kognitiivisen kieliopin näkökulmasta. Leinon mukaan olennainen ero kognitiivisen kieliopin ja Siron kvasipredikaattinäkemyksen välillä liittyy relaatiossa korostuvan muuttujan analyysiin: Siron kvasipredikaatin korrelaattina on aina nominaalinen ilmaus, joka edustaa oliota. Kognitiivisen kieliopin mukaan lauseen korosteinen muuttuja voi olla muunkinlainen entiteetti, esimerkiksi prosessuaalinen relaatio. Lauseessa Poika tuli huoneeseen kvasipredikaatin korrelaattina on Siron mukaan poika. Kognitiivisen kieliopin käsittein sijapredikaatin muuttujaa edustaa siinä ilmauksen poika tulee esittämä prosessi. (Leino 1989: 183.) Siron mukaan siis olosijan ja muutossijan pääero on se, että olosijan pääsanana esiintyy oloverbi ja muutossijan pääsanana muutosverbi. Kvasipredikaatti viittaa tiettyyn lauseenjäseneen ja muu funktionaali lauseen koko muuhun osaan. Alhoniemen kritiikki lähtee siitä, että muutossijoilla viitataan yleensä suhdesäännön mukaisesti intransitiivilauseen subjektiin ja transitiivilauseen objektiin, kun taas olosijat ilmaisevat yleensä koko tekemisen paikkaa. Leino on myös sitä mieltä, että suhdesääntö ei päde olosijaisiin ilmauksiin, ja esittää oman näkemyksensä suhdesäännöstä nimenomaan kognitiivisesta näkökulmasta. 2.3.2. Paikallissijailmauksen lauseasema 9

Tässä työssä käsiteltävät paikallissijailmaukset ovat lauseasemaltaan adverbiaaleja, jotka voivat määrittää joko koko lausetta tai vain verbiä. Yleisesti fennistiikassa on lähdetty Alhoniemen tavoin siitä, että olosijainen adverbiaali määrittää lähinnä tekemispaikkaa ja siten koko lausetta, kun taas suuntasijainen adverbiaali on enemmän sidoksissa verbiin. Verbiä määrittävä suuntasijainen adverbiaali viittaa useimmiten intransitiivilauseessa subjektiin ja transitiivilauseessa objektiin. Kuten suhdesäännöstä ja sen kritiikistäkin jo huomaa, jako lauseenmääritteisiin ja verbinmääritteisiin ei kuitenkaan ole aina yksiselitteinen. Esimerkiksi Auli Hakulinen ja Fred Karlsson jakavat Nykysuomen lauseopissaan (1979: 202 204) adverbiaalit integroituneisiin ja irtonaisiin. Integroituneet adverbiaalit ovat sidonnaisia ja kuuluvat kysymyksen, kiellon ja tempuksen vaikutusalaan. Integroituneet adverbiaalit voidaan jakaa aktantteihin ja vapaisiin adverbiaaleihin. Sekä aktantit että vapaat adverbiaalit voivat liittyä joko verbiin tai koko lauseeseen. Verbin aktanteista kiintein suhde verbiin on valenssiadverbiaalilla, esimerkiksi pitää jostakin. Lausetyypin aktantteja esiintyy lähinnä joissakin kiteytyneissä lausetyypeissä, kuten eksistentiaalilauseissa ja omistuslauseissa, esimerkiksi Rannalla telmi lapsi, Minulla on nyt aikaa. Verbin vapaa määrite on tyypillisesti tavan tai välikappaleen adverbiaali. Ero aktantteihin ei ole jyrkkä, mutta yleensä kuitenkin selvä. Epäselvempi on sen sijaan raja vapaiden verbinmääritteiden ja koko lauseeseen liittyvien vapaiden määritteiden välillä etenkin syytä tai toistuvuutta ilmaisevien adverbiaalien kohdalla, esimerkiksi Tämän vuoksi tilaisuus jouduttiin perumaan, Mari käy ranskan tunnilla kerran viikossa. Tässä tulee esiin suunta ja olosijojen erilaisuus: liikeverbien vapaista määritteistä selvemmin verbiin liittyvät suuntasijaiset (Aion hölkätä postilaatikolle) kuin olosijaiset (Aikaihminen ei voi hypellä kadulla) määritteet. Lauseen vapaista määritteistä selvimpiä tapauksia ovat kehysadverbiaalit, kuten Suomessa vastustetaan nykyisin tupakanpolttoa. (Hakulinen & Karlsson 1979: 204.) Tässä työssä käsiteltävät adverbiaalit ovat kaikki integroituneita adverbiaaleja. Erosijaiset adverbiaalit kuuluvat Hakulisen ja Karlssonin jaottelun mukaan aktantteihin ja olosijaiset ovat joko verbin tai lauseen vapaita määritteitä. 10

Kuvio 1. Integroituneet adverbiaalit Hakulisen ja Karlssonin (1979: 203) mukaan. Tuomas Huumo kritisoi Hakulisen ja Karlssonin luokittelua etenkin siitä, että kiellon vaikutusala on syntaktisen luokituksen kriteerinä ongelmallinen ja osin epäluotettava. Esimerkiksi lauseessa Aikaihminen ei voi hypellä kadulla adverbiaalin tulkitseminen verbinmääritteeksi johtaisi siihen, että kielto koskisi nimenomaan hyppelemistä kadulla eikä hyppelemistä muualla. Tulkitseminen lauseenmääritteeksi puolestaan johtaisi siihen, että kielto ei kohdistuisi lokaaliseen suhteeseen vaan pelkkään toimintaan eli hyppelemiseen. (Huumo 1997: 29 30.) Adverbiaalin tulkitseminen lauseenmääritteeksi tulee vahvemmin esiin etenkin silloin, jos adverbiaali sijoitetaan lauseen alkuun: Kadulla aikaihminen ei voi hypellä. Tällöin lokaalista suhdetta ei kielletä, vaan se toimii kehyksenä, jossa kielto on voimassa. Huumo pitää ongelmallisena etenkin sitä, että sama adverbiaali tulkittaisiin lauseenalkuisena lauseenmääritteeksi ja lauseenloppuisena verbinmääritteeksi, koska juuri adverbiaalit ovat lauseessa erityisen herkästi paikkaansa vaihtelevia elementtejä. (Huumo 1997: 30.) Huumon (1997: 26) mukaan ei olekaan olemassa mitään yksiselitteistä kriteeriä sille, määrittääkö jokin vapaa adverbiaali nimenomaan verbiä vai pikemminkin koko lausetta. Paikallissijaisista adverbiaaleista tältä kannalta ongelmallisimpia ovat olosijaiset adverbiaalit, jotka usein ilmaisevat koko tapahtuman näyttämönä toimivaa tilaa, mutta ovat toisaalta joskus verbin rektion edellyttämiä. Suuntasijaiset adverbiaalit voidaan selkeämmin luokittaa verbinmääritteiksi. 11

ISK:n mukaan verbiin selkeästi liittyvät paikallissijailmaukset ovat verbin täydennyksiä. Täydennyksiä on kahdenlaisia: ne voivat olla verbin valenssin mukaisia adverbiaaleja tai jonkin täydennysmuotin tai lausetyypin edellyttämiä adverbiaaleja. Sanan valenssilla tarkoitetaan sen ominaisuutta vaatia oheensa tietty määrä tietynlaisia seuralaisia, joita tällä perusteella kutsutaan sanan täydennyksiksi. Täydennykselle tyypillistä on sen pakollisuus lauseessa. Sellainen ehdoton pakollisuus, että täydennys saisi aina verbin yhteydessä tietyn ilmiasun, on kuitenkin harvinaista. Pakollisuus on pikemminkin semanttista: verbin merkityksen tarkastelu edellyttää täydennysten huomioonottamista ja täydennykset ovat siten olennainen osa verbin merkitystä. (ISK 2004: 916 917.) Verbi voi myös edellyttää täydennykseltään lokatiivisuutta tai tiettyä suuntaisuutta, ei tiettyä sijamuotoa. Tällöin adverbiaalin ja verbin konstruktio muodostaa täydennysmuotin. (ISK 2004: 917.) Verbit etsiä, löytää ja hakea saavat erosijaisen lokaalisen täydennyksen (mts. 471 472). Määritteitä ovat ne adverbiaalit, jotka eivät kuulu verbin valenssiin, täydennysmuottiin tai johonkin lausetyyppiin. Täydennykset ovat siis merkitykseltään riippuvaisempia verbistä kuin määritteet. Adverbiaalimääritteen ja täydennyksen ero ilmenee myös siten, että ilman määritettä lause voi olla rakenteellisesti hyväksyttävä, tunnusmerkitön ja tulkittavissa ilman kontekstia, mutta ei aina ilman täydennystä. (ISK 2004: 918.) ISK:n (2004: 917) mukaan määritteet voivat olla irrallisia tai integroituneita. Integroituneet määritteet ovat lauseen propositionaaliseen sisältöön kuuluvia verbin tai lauseen määritteitä. Esimerkiksi tavan tai välineen adverbiaalit voivat periaatteessa määrittää mitä tahansa verbiä ja ovat verbin tai verbin ja sen täydennysten muodostaman kokonaisuuden määritteitä. ISK:ssa todetaan vielä, että tavan ja välineen adverbiaaleista puhutaankin myös verbi ilmauksen määritteinä (vrt. Hakulinen & Karlsson: 1979: 204). Lausetta määrittäviä integroituneita määritteitä ovat puiteadverbiaalit, joilla ilmaistaan kuvatun tilanteen ajankohtaa tai tapahtumisen paikkaa. Puiteadverbiaaleja voi esiintyä kaikentyyppisissä lauseissa. ISK:n mukaan puiteadverbiaalit ovat lauseen integroituneita osia, koska ne sisältyvät muun muassa kiellon ja kysymyksen vaikutusalaan. (ISK 2004: 917 918.) ISK:n määritelmä muistuttaa siis pitkälti Hakulisen ja Karlssonin määritelmää, tosin ISK:ssa verbiin liittyvät aktantteja vastaavat täydennykset. Huumo taas kyseenalaistaa erityisesti kiellon vaikutusalan käyttämisen syntaktisena kriteerinä, ja pitääkin vaikeana vapaan verbinmääritteen ja lauseenmääritteen erottamista toisistaan. 12

Tässä työssä pohditaan verbinmääritteiden ja lauseenmääritteiden eroa. ISK:n termein käsittelen verbin täydennyksiä sekä verbin ja lauseen integroituneita määritteitä, irrallisiin määritteisiin en puutu. 2.4. Kognitiivinen kielioppi Spatiaalisuutta on tarkasteltu paljon kognitiivisen kieliopin näkökulmasta. Kognitiivisen kieliopin kehittäjänä pidetään Ronald Langackeria, mutta kognitiivisen kieliopin käsitettä ovat muokanneet myös useat muut kielentutkijat. Kognitiivisen kieliopin käsite onkin laaja, ja siinä on paljon sisäistä variaatiota. Tässä luvussa esittelen hiukan kognitiivisen kieliopin taustaa ja peruskäsitteitä. Kognitiivinen kielioppi korostaa syntaksin ja semantiikan erottamattomuutta. Kieli on yhteydessä kaikkeen inhimilliseen käsitteenmuodostukseen. Sanastoa, muotooppia ja lauseoppia ei nähdä kieliopin erillisinä osina, vaan ne muodostavat symbolisen jatkumon. (Hakulinen ym. 2002: 51 52.) Kognitiivinen kielioppi on luonteeltaan eigeneratiivinen. Generatiivisen kieliopin generointi ja transformaatiosääntöjen vastineita kognitiivisessa kieliopissa ovat rakenneskeemat, jotka ovat kielen merkitysrakenteen malleja, yleistyksiä. Skeeman eli skemaattisen ylärakenteen toteumaa kutsutaan elaboraatioksi. (ks. esim. Sivonen 2005: 36 37, Langacker 1987: 65 66.) Langackerin (1987: 57) mukaan kielioppi on konventionaalisten kielellisten yksikköjen jäsentynyt luettelo. Yksiköt ovat rakenteita, jotka puhuja hallitsee täysin. Ne ovat kieleen vakiintuneita kokonaisuuksia (Leino 1999: 61). Kognitiiviselle kieliopille on tyypillistä prototyyppiajattelu: kategorioilla ei ole selviä rajoja, ja vain jotkin tapaukset kuuluvat kiistattomasti johonkin tiettyyn kategoriaan. (Hakulinen ym. 2002: 52.) Semanttiset rakenteet kuvataan predikaatioina. Predikaatio on vakiintuneen tai uuden kielellisen ilmauksen semanttinen napa. Minimaalinen semanttinen yksikkö on predikaatti, joka on symbolisessa suhteessa fonologisen yksikön kanssa ja on siten morfeemin semanttinen napa. Predikaatti ja predikaatio kuvataan aina suhteessa yhteen tai useampaan kognitiiviseen alueeseen, jotka toimivat sen kehyksenä eli muodostavat sen taustan. Jokainen predikaatio koostuu siis kahdesta osasta: hahmosta ja kehyksestä. (Leino 1989: 168 169.) Predikaation hahmona on jokin entiteetti. Entiteetit voivat olla olioita tai relaatioita. Olion hahmona on rajattu ala jollakin kognitiivisella alueella. Esimerkiksi ilta 13

osoittaa jaksoa vuorokaudessa, ja vuorokausi toimii sen kehyksenä. Relaatiot taas koostuvat kahdesta tai useammasta entiteetistä, jotka voivat olla olioita tai relaatioita. Relaatio osoittaa entiteettien välisen suhteen. Tyypillinen relaatio voisi Leinon mukaan olla ilmauksessa kissa matolla, jossa relaatiota osoittaa sijapääte. Relaatio kytkee yhteen kaksi oliota, kissan ja maton. (Leino 1989: 169.) Oliot ovat statiivisia, epätemporaalisia. Relationaaliset predikaatiot eroavat olioita osoittavista predikaatioista siten, että niillä on hahmo kehys jaon lisäksi myös kuvio tausta jaon kaltainen taso, joka luo epäsymmetrian relaation kuuluvien entiteettien keskinäiseen suhteeseen nostamalla niistä toisen korosteisena esiin. Korosteisena esiintyvä entiteetti on muuttuja ja toinen tai muut entiteetit ovat kiintopisteitä. (Ks. Esim. Leino 1898: 171 172, Sivonen 2005: 39 40.) Prototyyppinen muuttuja on subjekti, koska se liikkuvana oliona vetää luonnostaan huomion puoleensa. Prototyyppinen kiintopiste taas on transitiivilauseen objekti; se lokaatio, johon suhteessa muuttuja liikkuu. (ks. esim. Leino 1999: 136, Sivonen 2005: 45.) Relaatiot jakautuvat kahtia atemporaalisiin ja prosessuaalisiin Muun muassa adjektiivit, konjunktiot, pre ja postpositiot ja sijapäätteet esittävät atemporaalisia relaatioita, kun taas prosessuaalisen relaation ilmauksia ovat verbit (Leino 1999: 84 85). Atemporaaliset relaatiot voivat olla yksinkertaisia eli statiivisia tai kompleksisia. Statiiviset relaatiot määrittävät pysyvän tilan, kun taas kompleksinen atemporaalinen relaatio on sarja toisiaan seuraavia statiivisia relaatioita. Prosessista kompleksinen relaatio eroaa siten, että siltä puuttuu temporaalinen hahmo. Näin esimerkiksi olosijojen päätteet esittävät statiivisen relaation (kissa matolla, Jussi istuu tuolissa), kun taas muutossijojen osoittama atemporaalinen relaatio on kompleksinen. Esimerkiksi illatiivi (kirje Muonioon, Jussi istuu tuoliin) hahmottaa relaation, jossa muuttuja tulee kontaktiin tai inkluusioon kiintopisteenä olevan olion kanssa. (Mts. 90 91.) Verbien edustamilla prosessuaalisilla predikaateilla on positiivinen temporaalinen hahmo: predikaatti ilmaisee tilanteen ajallista jatkumista tai kehittymistä. Prosessit voivat olla perfektiivisiä tai imperfektiivisiä riippuen siitä, liittyykö niihin ajassa tapahtuva muutos vai ei. (Leino 1999: 84 85.) Imperfektiiviseen prosessiin ei liity muutosta, siinä muuttujan ja kiintopisteen relaatio säilyy samana läpi koko prosessin, esimerkiksi Matti on poissa koulusta (mts. 87). Prosessuaalinen predikaatio voidaan käsittää katkeamattomaksi sarjaksi toisiaan seuraavia statiivisia relaatioita. Leino ottaa esimerkiksi verbin lähteä, jossa muuttujan ja kiintopisteen välillä vallitsee prosessin alussa inkluusio, kun muuttujan 14

lokaatio sisältyy kiintopisteen lokaatioon. Kun prosessi loppuu, muuttujan ja kiintopisteen lokaatiot ovat erillään; tätä voidaan kutsua separaatioksi. (Leino 1999: 85.) Esimerkiksi löytää verbissä muuttujan ja kiintopisteen välillä vallitsee prosessin alussa separaatio ja lopussa inkluusio. Eri verbit spesifioivat esittämänsä liikeprosessin eri tavoin. Verbit eroavat toisistaan myös siinä, minkä liikeprosessin vaiheen ne osoittavat. Esimerkiksi verbi lähteä hahmottaa vain muuttujan liikeradan alkuosan, löytää verbi taas liikeradan loppuosan. Moniin prosesseihin kuuluu keskeisenä kaksi erillistä liikerataa. Esimerkiksi lauseissa Maija kurkotti kirjaa tuolilta ja Maija kurkotti kirjaa hyllystä ablatiivin ja elatiivin merkitsemät nominaalilausekkeet osoittavat eri liikeratojen alkupistettä: ensimmäisessä Maijan sijaintia ja toisessa kirjan sijaintia. (Leino 1999: 86 87.) Huumon (1997: 38) mukaan myös kognitiivinen kielioppi erottaa lauseenmääritteet ja verbinmääritteet. Jos adverbiaali ilmaisee koko tapahtuman paikkaa, se esittelee kognitiivisen kieliopin termein näyttämön, ja jos se ilmaisee vain yhden olion paikkaa, se esittelee lokaation. Näyttämö on osallistujien ja relaatioiden tausta, joka ilmaisee esimerkiksi tapahtuman aikaa tai paikkaa (Langacker 1991: 343). Lokaatio taas on näyttämön fragmentti, joka ilmaisee vain yhden osallistujan olinpaikan. Näyttämö voi jäädä lauseessa ilmipanematta, mutta monet verbit vaativat seurakseen lokaation. Langacker antaa seuraavanlaisia esimerkkejä näyttämöstä ja lokaatiosta: Näyttämö 1. She saw many interesting people at the beach. 2. In July, a major hurricane struck Louisiana. Lokaatio 3. She put a knife in a drawer. 4. I chopped the onions on the counter with a cleaver. (Langacker 1991: 299 300.) Leino ei mainitse ollenkaan näyttämöä ja lokaatiota, vaan toteaa, että lauseessa korosteisena esiintyvä entiteetti on muuttuja ja toinen tai muut entiteetit ovat kiintopisteitä. (Ks. esim. Leino 1898: 171 172). Lokaatio voidaankin ilmeisesti nähdä myös sekundaarina kiintopisteenä transitiivilauseissa, joissa objekti on primaari kiintopiste. Näin ollen lauseessa Poliisi etsii miestä Tampereelta subjekti eli poliisi on muuttuja ja objekti eli miestä on kiintopiste. Näyttämö lokaatio erottelun mukaan paikallissijailmaus Tampereelta 15

ilmaisee tässä lauseessa lokaatiota, kun taas lauseessa Poliisi etsii miestä Tampereella paikallissijailmaus olisi näyttämö. 2.4.1. Spatiaalisuuden kielentäminen kognitiivisessa kieliopissa Kognitiivisen kieliopin mukaan paikallissijan pääte edustaa predikaattia, joka hahmottaa kahden entiteetin välisen atemporaalisen relaation. Myös muuttuja ja kiintopiste sisältyvät sijapäätteen hahmoon. Esimerkiksi inessiivin hahmoon kuuluvat inkluusiosuhteen lisäksi myös jokin ja jonkin, joiden välisestä suhteesta on kyse. Inkluusiota ei siis voi käsitteistää, jos ei käsitteistetä myös sen osallistujia. (Leino 1999: 178) Leinon (1999: 180) mukaan olosija ei aseta muuttujalle erityisiä rajoituksia, ja olosija sopii hyvin niin olo kuin muutosverbienkin yhteyteen. Näin Leino kumoaa Siron väitteen, että olosija vaatii rinnalleen oloverbin. Olennaista olosijan käytössä on Leinon mukaan vain se, että verbin osoittama prosessi on inkluusiossa tai kontaktissa kiintopisteeseen. Olosijan avulla spesifioidaan jonkin entiteetin sijainti suhteessa toiseen (Leijona liikkuu häkissä). Relaatioon ei sisälly muutosta: vaikka leijona liikkuu häkissä, se ei ylitä kiintopisteen rajoja. Kyseessä on yksinkertainen atemporaalinen relaatio eli statiivinen relaatio. Muutossijat eroavat olosijoista siinä, että muutossijan hahmottaman atemporaalisen relaation muuttuja spesifioituu skemaattiseksi väyläksi. Ero ja tulosijat pohjaavat siis samaan mielikuvaskeemaan, joka on juurtunut erottamattomasti kognitioon. Tämä skeema heijastuu spatiaaliselta alueelta metaforisesti myös monille muille kognitiivisille alueille, joten paikallissijat voivat saada muitakin kuin spatiaalisia tulkintoja. (Leino 1999: 180.) Väyläskeeman elementtejä ovat lähde ja kohde, jota määrittävät yhdessä väylän alku ja päätepisteen. Väylä on reitti, jota pitkin päästään lähteestä kohteeseen; sen määrittää katkeamaton sarja lähteen ja kohteen välisiä pisteitä. Väylä on näin suuntainen, ja siihen liittyy yleensä myös aikaulottuvuus: ajankohtana t1 ollaan lähtöpisteessä ja ajankohtana t2 päätepisteessä. Ero ja tulosijat kohdistavat huomion väylän eri osiin: erosijat nostavat esiin väylän alkupään ja tulosijat sen loppupään. (Leino 1999: 180 181.) 16

O O Lähde Väylä Kohde Kuvio 2. Väyläskeema Leinon (1999: 181) mukaan Olosijan ilmaisemassa lokaatiossa voi siis sijaita hyvin monenlaisia entiteettejä: Kissa makaa matolla ja Kissa kävelee matolla ovat molemmat ymmärrettäviä lauseita. Muutossijat sen sijaan edellyttävät, että niiden muuttujaan kuuluu sellainen osarakenne, joka täsmentää väylän. Tällainen osarakenne on esimerkiksi lauseen subjektin tai objektin tarkoitteena olevan olion liikerata. Liikeradan spesifioi esimerkiksi verbin ilmaisema prosessi (vrt. Kissa kävelee matolle, *Kissa makaa matolle). (Leino 2001: 60 61.) Suuntasijan käytön voikin helpoiten perustella silloin, kun sen kanssa esiintyy liikeverbi, joka ilmaisee jonkun tai jonkin siirtymisen tai siirtämisen jostakin jonnekin. (Viinamäki 2006: 19). Kuitenkin muutossijoja käytetään myös sellaisten verbien yhteydessä, jotka eivät ilmaise spatiaalista liikettä. Prosessin luonteesta riippuen liikerata voi olla hyvinkin abstrakti, ja muutoksia tapahtuu myös muilla kognitiivisilla alueilla. (Leino 1989: 191, Leino 1999: 187.) 2.4.2. Spatiaalinen ja abstraktinen liike Spatiaalinen liike on fyysisen olion liikettä spatiaalisessa tilassa, kun taas abstraktinen liike tapahtuu aina jollain ei spatiaalisella alueella (Leino 1999: 188). Spatiaalinen tila liikeverbin kehyksenä tuo predikaatioon maailmantietoa painovoimasta, liikettä vastustavasta kitkasta, liikkumiseen tarvittavasta energiasta, liikkumisen kontrolloinnista, liikkeen jakautumisesta liikeradan eri osiin ja niin edelleen (Sivonen 2005: 43). Abstraktinen liike voi ulottua usealle siihen kuuluvalle kognitiiviselle alueelle; predikaation kehyksenä on kompleksinen matriisi. Spatiaalinen liike edustaa siis liikkeen ja muutoksen prototyyppiä, kun taas abstraktinen liike voidaan nähdä prototyypin semanttisena laajentumana. (Leino 1999: 188.) Liike voi olla myös objektiivista tai subjektiivista. Jos prosessin muuttuja siirtyy paikasta toiseen, ja siirtymä tapahtuu fyysisessä tilassa, on kyseessä objektiivinen ja 17

spatiaalinen liike, esimerkiksi Poika lähti koulusta kotiin. Objektiivinen abstrakti liike sijoittuu ei spatiaaliselle alueelle, esimerkiksi Tieto periytyy isältä pojalle. Objektiivisessa liikkeessä muutossijan muuttujana olevan skemaattisen väylän elaboroi rata, jonka piirtää prosessin muuttujana oleva olio (poika, tieto). Subjektiivisessa liikkeessä varsinaista liikkujaa ei ole. Väylän suuntaisuus tulee siitä, että liikkujana on käsitteistyksen tekijä, joka seuraa väylää mentaalisesti, esimerkiksi Polku käy yli mäen. (Leino 1999: 192.) Muutoksia tapahtuu siis spatiaalisen tilan lisäksi muillakin kognitiivisilla alueilla. Leino pitää abstraktisen käytön luonnollisena historiallisena selityksenä sitä, että spatiaalinen käyttö on metaforisesti laajentunut, mutta muistuttaa myös, että vakiintuneilla metaforilla on taipumus ajan myötä haalistua ja menettää kuvallisuutensa. Abstraktien ilmausten käyttö voi olla konventionaalistunutta, eikä välttämättä enää edellytä spatiaalisen metaforan aktiivista vaikutusta. (Leino 1999: 187 188.) Kielen muutoksen pääasiallinen suunta on juuri konkreettisesta abstraktiseen. Sivosen (2005: 44) mukaan objektiivisen liikkeen merkitys ei kuitenkaan siirry sellaisenaan verbin abstraktiseen käyttöön. Tyypillisesti vain jotkin verbin semanttisista ominaisuuksista, esimerkiksi mielikuva muuttujan kulkemasta reitistä, näkyvät verbin abstraktisessa käytössä. Kieliopillistumisessa on universaalisti todettavissa seuraava abstraktistumisen ketju, joka perustuu metaforisiin siirtymiin: HENKILÖ > ESINE > TOIMINTA > PAIKKA > AIKA > LAATU (Heine ym. 1991: 48, suomennos Päiviön 2007: 38). Tästä ketjusta erityisesti kolme viimeistä osaa osoittavat paikallissijojen merkitysten abstraktistumista. Viimeinen kategoria eli laatu on rajoiltaan epämääräisin, ja siihen voi ajatella kuuluvan useita abstraktimpia merkityksiä, joilla voidaan ilmaista esimerkiksi tapaa tai olotilaa (Heine ym. 1991: 49 59). 2.5. Paikallissijailmausten polysemia Aarni Penttilän (2002: 371) mukaan inessiivejä, elatiiveja, illatiiveja, adessiiveja, ablatiiveja ja allatiiveja sanotaan paikallissijoiksi, koska monien niiden merkitykseen kuuluu paikka. Ainakin sisäpaikallissijojen spatiaalista käyttöä voidaan pitää sekä kognitiivisesti että historiallisesti primaarisena. Paikallissijat ovat kuitenkin konventionaalistuneet osoittamaan myös muun muassa temporaalisia, possessiivisia ja 18

kausaalisia suhteita. Tällainen käyttö lienee ollut alkujaan metaforista. Nykykielessä tiettyjä ei spatiaalisia relaatioita hahmottavilla sijapredikaateilla voi kuitenkin olla vakiintuneen yksikön asema. (Leino 1989: 195.) Siro esitti, että suhdesäännön piiriin kuuluvat adverbiaalit voidaan jakaa merkityksensä perusteella kolmeen ryhmään: predikatiivisiin adverbiaaleihin, habitiivisiin adverbiaaleihin ja lokatiivisiin adverbiaaleihin. Predikatiiviadverbiaalit luonnehtivat intransitiivilauseen subjektia tai transitiivilauseen objektia, esimerkiksi Pojasta tuli pappi. Predikatiiviadverbiaalin sijoja ovat yleensä essiivi, transitiivi ja elatiivi. Habitiiviadverbiaalit taas ilmaiset hallussaolon suhdetta ja ovat muodoltaan ulkopaikallissijaisia, esimerkiksi Voitko hankkia minulle auton? Lokatiiviadverbiaalit ilmaisevat ainakin paikkaa ja tilaa, ja voivat olla sisäpaikallissijaisia tai ulkopaikallissijaisia. Alhoniemen (1983: 210) mukaan Siro pitää lokatiiviadverbiaalien luokkaa kaatoluokkana, johon kuuluvat kaikki adverbiaalimääritteet, jotka eivät ole predikatiivi tai habitiiviadverbiaaleja. Alhoniemi (1983: 211) jakaa Siron habitiiviadverbiaalit kahteen osaan: habitiivisiin ja kognitiivisiin adverbiaaleihin. Alhoniemen mukaan paikallissijoilla voidaan siis ilmaista lokaalista, habitiivista tai kognitiivista suhdetta. Lokaalinen suhde vallitsee kahden entiteetin välillä silloin, kun toinen (X) suhteutetaan sijaintinsa puolesta toiseen (A:han). Habitiivinen suhde vallitsee kahden entiteetin välillä silloin, kun toinen (X) suhteutetaan toisen hallinta tai omistuspiiriin (B:hen). Kognitiivinen suhde taas vallitsee kahden entiteetin välillä silloin, kun toinen (X) suhteutetaan toisen tietämys tai havaintopiiriin (C:hen). Habitiiviset ja lokaaliset muutosilmaukset ovat merkitykseltään lähellä toisiaan, sillä habitiivinen siirtymä merkitsee usein myös lokaalista siirtymää. Aina ei näin kuitenkaan ole, esimerkiksi lauseessa: Kansanedustaja hankki itselleen omistusasunnon Helsinkiin. Habitiivisessa siirtymässä muutos tapahtuu joko subjektin tarkoitteen haltuun tai hallusta. (Alhoniemi 1983: 217 218.) Kognitiivinen suhde taas on erittäin läheistä sukua habitiiviselle suhteelle. Kognitiivinen siirtymä ei kuitenkaan ole samanlainen kuin tavallinen paikan tai omistussuhteen muutos. Esimerkiksi lause Mies oppi kirjoista monta hyödyllistä asiaa ilmaisee tiedon leviämistä jostakin jollekin. Subjektin ja objektin tarkoitteen välillä vallitsee kognitiivinen suhde, ja lause ilmaisee siirtymän X siirtyy A:sta C:hen. (Mts. 219 220.) Etsiä, hakea ja löytää verbien kanssa esiintyvät paikallissijailmaukset ovat spatiaalisen merkityksen lisäksi konventionaalistuneet osoittamaan ainakin temporaalista, 19

habitiivista ja instrumentaalista suhdetta. Näitä kolmea selkeää merkitysryhmää käsittelen luvussa 4. Lisäksi tutkimieni verbien kanssa esiintyvillä paikallissijailmauksilla voidaan ilmaista useita muunlaisia metaforisia suhteita, jotka eivät ole vielä niin vakiintuneita kuin edellä mainitut merkitykset. Tällaisia merkityksiä käsittelen luvussa 3.2. 20

3. Spatiaalisuus ja metaforinen spatiaalisuus Prototyyppinen paikallissijailmaus on merkitykseltään spatiaalinen ja ilmaisee paikkaa. Kuitenkin paikallissijojen merkitykset ovat laajentuneet myös monille ei spatiaalisille alueille. Konkreettisten spatiaalisten merkitysten ja abstraktien, metaforisten merkitysten välille muodostuu jatkumo, jolle mahtuu monia paikallissijailmausten merkitysryhmiä, joista osa on hyvin vakiintunut tietynlaiseen käyttöön. Tässä luvussa tarkastelen tämän jatkumon ääripäitä: luvussa 3.1 käsittelen spatiaalisia paikallissijailmauksia ja luvussa 3.2 sellaisia paikallissijailmauksia, joissa spatiaalisuus on metaforista. Luvussa 4 käsittelen myös metaforista spatiaalisuutta, mutta keskityn sellaisiin paikallissijailmauksiin, joiden käyttö tietyssä merkityksessä on hyvin vakiintunutta, eli temporaalisiin, habitiivisiin ja instrumentaalisiin paikallissijailmauksiin. Nämä merkitykset ovat konkreettisempia ja vakiintuneempia kuin luvun 3.2 metaforiset merkitykset, mutta silti ne ovat ilmeisesti kehittyneet prototyyppisestä spatiaalisesta merkityksestä. Temporaaliset paikallissijailmaukset ovat vakiintunein ja konkreettisin paikallissijailmausten spatiaalisen käytön laajentuma. Muut merkitykset voidaan katsoa kuuluvan abstraktistumisketjussa Heinen laatu kategoriaan (ks. s. 18). Tässä työssä spatiaalisuus nähdään melko suppeasti, ja spatiaalisen paikallissijailmauksen nähdään merkitsevän vain ja ainoastaan selvästi määriteltävissä olevaa paikkaa. Toisaalta spatiaalisuus voidaan tulkita laajemminkin, jolloin useat tässä työssä metaforisiksi tulkitut paikallissijailmaukset voivat saada myös spatiaalisen tulkinnan. Luvuissa 3 ja 4 pohdin eri merkityksiä ja niiden yhtäläisyyksiä ja eroja. Osin merkitysryhmät menevät myös päällekkäin, eikä tarkoitukseni olekaan esittää tyhjentävää määrittelyä paikallissijailmausten merkityksistä, vaan keskittyä nimenomaan merkitysten jatkumoon. Luvuissa 3.1 ja 4 käsittelen siis paikallissijailmausten paljon käytettyjä ja yleisesti kieliopeissa tunnistettuja melko konkreettisia merkityksiä ja nojaan paljon Isoon suomen kielioppiin. Luvussa 3.2 esittelen pienempiä ja abstraktimpia merkitysryhmiä, ja siinä korostuu enemmän kognitiivisen kieliopin näkökulma. Tarkastelen paikallissijailmausten merkityksiä kognitiivisen kieliopin ja erityisesti sen prototyyppiajattelun näkökulmasta siinä mielessä, että en esitä merkitysryhmille tarkkoja rajoja, vaan pohdin myös rajojen häilyvyyttä ja eri merkitysryhmien yhteyttä toisiinsa. 21