Pyhäkoulutyö osana lapsen kokonaisvaltaista hyvinvointia Martti Häkkänen 27.1.2008 Pyhäkoulusymposium, Järvenpää Pyhäkoulutyö on osa kirkon kristillistä varhaiskasvatusta. Sillä on pitkät historialliset perinteet, ja selkeä tehtävä kirkon kasvatustyössä: sen tehtävä on tuoda elämään kestävä perusta, kasvattaa lapsia kristilliseen uskoon. Pyhäkoulu on paikka, jossa lapset viettävät omaa jumalanpalvelusta, hiljentyvät rukoukseen ja tutustuvat Raamatun kertomuksiin. He saavat olla lähellä turvallista aikuista, pyhäkoulun opettajaa, jonka kanssa he kyselevät, keskustelevat, ihmettelevät, laulavat, leikkivät, askartelevat ja kaikkea muuta lapselle ominaisella tavalla. Ja lopuksi he saavat siunauksen, joka kantaa läpi elämän. Kirkon varhaiskasvatuksen ja pyhäkoulutyön tavoitteena on lapsen kokonaisvaltainen hyvinvointi. Uskonnollisuudella ja hengellisyydellä on luonnollinen ja oikeutettu asema jokaisen lapsen elämässä, sen arjessa ja juhlassa. Kristillistä hengellisyyttä ja uskonnollisuutta sisältävän kasvatuksen tehtävänä on tuoda siunausta, iloa, turvallisuutta ja toivoa lapsen elämään. Kokonaisuudessaan kirkon varhaiskasvatus on edistämässä lapsen tervettä kasvua ja kokonaisvaltaista hyvinvointia, ja samalla se on osa sitä. Lapsen kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin vaikuttavat tämän fyysinen, psyykkinen ja sosiaalinen kehitys, emotionaaliset ja esteettiset kokemukset sekä lapsen hengellinen elämä. Kirkon varhaiskasvatuksen eräänä lähtökohtana on kristillinen ihmiskuva. Se perustuu Raamatun ja kristillisen perinteen käsityksestä ihmisestä, sekä toisaalta kaikesta siitä, mitä tieteen, luonnollisen järjen ja arkikokemuksen kautta voimme tietää ihmisestä. Hänessä on ruumis, sielu ja henki, ja samalla hän on jakamaton kokonaisuus. Ihminen on luotu jatkuvaan vuoropuheluun ja yhteyteen Jumalan kanssa. Tämän lisäksi luomiseen liittyy ihmisten keskinäinen kumppanuus. Kolmas Jumalan antama merkitys ilmenee ihmisen ja luonnon välillä. Ihminen on vuorovaikutuksessa häntä ympäröivän luonnon kanssa. Ihmisen tehtävä on viljellä ja varjella maata. Hän ei saa kadottaa herkkyyttään luonnon kauneudelle, arvokkuudelle ja merkitykselle. Kuinka se onkin niin, että juuri lapset usein näkevät luonnon yksityiskohdat ja sen kauneuden herkemmin kuin aikuiset. Suomalaisten lasten hyvinvointi tutkimusten valossa Tampereen yliopiston sosiologian ja sosiaalipsykologian laitoksella työskentelevän professori Irmeli Järventien johtamat tutkimushankkeet ovat 2000 luvulla liittyneet laajempaan pohjoismaiseen, vertailevaan tutkimukseen lasten hyvinvoinnista. Niiden sisältöinä ovat olleet mm. lapsen itseä koskeva arvio eli identiteetti, kotona saatu perushoiva sekä lapsen sosiaalinen integraatio sosiaalisissa suhteissa. Suomalaisten lasten kohdalla tutkimustulokset eivät valitettavasti näytä kovin hyviltä. Niitä voidaan tarkastella myös eri näkökulmista: noin 56 % oli vähintään lievästi kielteinen identiteetti. 38 % kotonaan saamassa perushoivassa oli puutteita. Kun lapsen saaman perushoivan taso on huolestuttavalla tasolla, hänen identiteettinsä eli hänen käsityksensä itsestään on kielteinen ja hänen sosiaalinen integraationsa on ongelmallista. Kun sen sijaan perushoiva on hyvä, hänen käsityksensä itsestään on myönteinen. 43 % lapsista nukkui liian vähän, (15 % meni 3 5 päivänä koulupäivää edeltävänä iltana nukkumaan vasta klo 23 jälkeen). 26 % lapsista ei saanut koulupäivän jälkeen välipalaa tai lämmintä ruokaa. Noin 84 % lapsista sosiaalinen integraatio oli vähintään lievästi ongelmallista; ei osallistuttu johdettuihin harrastuksiin, lapsi leikki hyvin vähän toisten lasten kanssa, lapsilla oli hyvin niukasti aikaa omien vanhempien kanssa ja lapset eivät viihtyneet koulussa. noin 63 % vaivaa ajatus, että heidän ulkonäössään on vikaa tai pitävät itseään suorastaan rumina. Noin 45 % ilmoittaa, että toiset lapset kiusaavat heitä.
32 % lapsista kertoi kiusanneensa toisia lapsia. Hyviä uutisia kyseisissä tutkimuksissa oli se, että suomalaiset lapset eivät koe tulevaisuutta läheskään niin pelottavaksi kuin esimerkiksi ruotsalaiset ja norjalaiset ikäisensä lapset. (Järventie, Irmeli: Lasten hyvinvointi ja eriarvoisuus kasaantuvat Pohjoismaissa. Lapsiasianvaltuutetun toimintakertomus vuodelta 2006. Sosiaali- ja terveysministeriön selvityksiä 2007:33.) Tutkija kysyy artikkelissaan, onko psykososiaalinen pahoinvointi PISA-menestyksen hinta? Onko samalla kun lasten tiedollisia ja kognitiivisia taitoja on kehitetty lähes huippuunsa, jotain hyvin keskeistä ja merkittävää unohdettu lapsen elämässä? Noin viikko sitten valtakunnallisessa viikkolehdessä oli yhdentoista alansa johtavan professorin vetoomus Lapsia ei saa unohtaa. (Suomen Kuvalehti 3, 2008, 18.1.2008); Suomalaisten koululaisten osaaminen on maailman huippua, mutta silti.. lasten ja nuorten psyykkinen ja fyysinen terveys uhkaavat rapistua. Erityistuen tarve kasvaa jatkuvasti. Lapset jakautuvat riskilapsiin ja hyvinvoiviin yhä varhaisemmassa vaiheessa. Aikuisväestön ongelmat koskettavat myös lapsia ja kouluikäisiä. He esittivät kirjoituksessaan syvän huolensa mm. peruskoulujemme kouluterveydenhuollon heikentyvistä resursseista. Perheiden, aikuisten ja lasten pahoinvointikin on hyvin kokonaisvaltaista. Meidän kysymyksemme tänään, täällä Pyhäkoulutyönsymposiumissa on: miten pyhäkoulutyössä ja kirkon kristillisessä kasvatustyössä yleensä - voidaan huomioida tästä tilanteesta nousevat lasten todelliset tarpeet? Kuinka pyhäkoulutyö ja kristillinen kasvatus voi toimia ja kehittyä siellä, missä lapset saavat elää tavallista, normaalia elämää, sekä siellä, missä suomalaisten lasten hyvinvoinnissa havaitaan useita uhkatekijöitä, riskejä ja vaikeuksia? Kokonaisvaltaisuus lapsen hyvinvoinnissa Suomalaisessa ja kansainvälisessä kasvatusalan kirjallisuudessa lapsen kokonaisvaltainen hyvinvointi muodostuu lapsen fyysisestä, psyykkisestä, sosiaalisesta, emotionaalisesta, esteettisestä sekä eettisestä ja hengellisestä osa-alueesta. Lapsen perustarve on se, että hänestä ja hänen terveydestään pidetään huolta. Lapsen perushoivaan ja huolenpitoon kuuluvat luonnollisesti riittävä uni ja lepo, päivittäinen ulkoilu, monipuolinen ravinto sekä tarkoituksenmukainen järjestys ja puhtaus. Ne muodostavat fyysisen kehityksen lähtökohdat. Aidon kiintymyksen osoittaminen, sylissä pitäminen, kuunteleminen, aito keskustelu ja silmiin katsominen ovat lapsen perustarpeisiin vastaamista ja aidon vuorovaikutustilanteiden luomista. Lapselle hyvin luontaista on liikkua monipuolisesti, harrastaa liikuntaa ja kokea liikunnan iloa. Hänen hyvinvointiaan eivät rakenna vanhempien ja muiden aikuisten henkisesti piiskaavat vaatimukset yhä paremmista suorituksista ja heidän huutamisensa kenttien reunoilla. Professori Tuula Tamminen on tuonut esille, kuinka kehityspsykologian ja neurotieteiden piirissä on kasvava kiinnostus uskonnollisuutta kohtaan. Tutkijat kysyvät; Mitä uskonto oikein on? Mitä tarkoittaa lapsen psyykkiselle kehitykselle ja tasapainolle, että ihminen kykenee uskomaan jotakin? Tamminen, Tuula: Uskonto ja lapsen mielen voimavarat. Luento. Lapsen minä-kuvan ja perusluottamuksen synnylle on suuri merkitys sillä, millaista hoivaa, turvaa ja rakkautta lapsi ensimmäisten ikävuosien aikana saa osakseen. Henkisenä ulottuvuutena käsitettävä toivo syntyy kaikesta siitä hyvästä, mitä aikuiset tekevät lapsilleen. Hyvin varhaisessa vaiheessa opitaan myös se, mitä saa tehdä ja mitä ei saa tehdä. Tamminen painottaa, että jos lapsen sisäistämän moraalin perustana ovat pelkästään aikuisten säännöt, moraalikasvatuksen pohja on liian hatara, sekava ja kapea. Tämä merkitsee sitä, että on erilaisia eettisiä
periaatteita ja moraalikäsityksiä sekä käsityksiä siitä, missä kulkee sopivan ja sallitun rajat, pahimmillaan samassa yhteisössä ja ryhmässä vallitsee aivan vastakkaisia käsityksiä ja tapoja ratkaista eettisiä ja moraalisia kasvatuskysymyksiä. Jokainen yhteisö tarvitsee yhteneväisen käsityksen ainakin siitä perusajatuksesta, jota eettisiin ja moraalisiin tilanteisiin sovelletaan, ja jonka pohjalta ratkaistaan eteen tulevia moraalisia ja eettisiä ongelmia. Kristillisen kirkon kasvatukselle ja opetukselle 10 käskystä hyvinä elämän ohjeina sekä kultaisen säännön etiikalle on aina ja yhä enemmän vahva tilaus ja tarve, sillä tässä kohtaa kristillinen usko tukee vanhempia ja kasvattajia sääntöjen ja rajojen asettamisessa niin, että se tapahtuu johdonmukaisesti ja yhteisöllisesti. Miksi-kysymykset toimivat 3 6-vuotiailla maailman ymmärtämisen avartajina. Hänen ajattelunsa kehittyy juuri vuorovaikutuksen kautta. Lapsi osaa erottaa yllättävän hyvin fantasian ja uskonnon. Millaisen käsityksen lapsi saa Jumalasta, riippuu läheisistä aikuisista. Tässä ikävaiheessa lasta lähellä olevien aikuisten myös pyhäkouluopettajien oma asenne, uskon todelliseksi eläminen ja hänen puheensa uskosta ja uskonnosta ovat hyvin merkittäviä. 3 6-v. lapset osaavat erottaa toivomukset ja rukoukset. Toive toteutuu, jos toteutuu se on riippuvainen hänestä itsestään. Rukous ymmärretään sen sijaan voimaksi, jolla toiveet toteutuvat. Rukous on vuorovaikutusta se mitä tapahtuu on jonkun toisen vallassa. Kristillisessä tulkinnassa rukous on puhetta ja vuorovaikutusta Jumalan kanssa, siksi rukous antaa lapsen toivolle syvemmän sisällön, joka ulottuu ihmisen ja inhimillisten mahdollisuuksien ulkopuolelle. Uskontojen merkityksen vähenemisellä näyttäisi olevan yhteys epätoivon lisääntymiseen länsimaissa. Lapsilla ja nuorilla on yhä enemmän masennusta, sisäänpäin kääntymistä ja epätoivoa. Tamminen viittaa yhdysvaltalaisen lasten psykiatrin, Dr. Robert Colesin lasten kriisejä käsittelevään tutkimukseen (Children of crises, Robert Coles 1990). Hän nostaa esille erään tutkijan johtopäätöksen: niillä 8 10 vuoden ikäisillä lapsilla, joilla on uskonnollinen viitekehys, on terveemmät strategiat selvitä kriisitilanteista kuin lapsilla, joilla tätä mahdollisuutta ei ole. Kristillisessä viitekehyksessä on enemmän välineitä ja valmiuksia vaikeiden ja lapsille kriisejä aiheuttavien asioiden avoimelle käsittelylle. Ylipäätään lapsen tasolla tapahtuva avoimuus ja vaikeidenkin asioiden kohtaaminen lapsen ehdoilla antaa tilaa puhumiselle, rukoilemiselle sekä perusturvallisuuden palauttamiseen sekä tasapainon sekä mielekkyyden löytämiselle elämässä. Lapsen hengellisyydestä Lapsen uskonnollisuus ja hengellisyys on synnynnäinen ominaisuus ihmisessä. Jokaisella ihmisellä on tarve löytää elämän tarkoitus. Hänellä on ihmisyyteen sisäänrakennettu tarve päästä lähelle Jumalaa. Hänen henkensä suuntautuu kohti Jumalaa. Hän etsii pyhää ja pyhän kokemusta. Kirkon varhaiskasvatuksen ja pyhäkoulujen tehtävänä on antaa oman traditionsa ja sanomansa pohjalta kristillinen sisältö lapsen jumalakaipuulle. Kristillisen kasteteologian ja kolminaisuusajatuksen mukaan Pyhä henki vaikuttaa ihmisessä tämän kaipuun hengellisyyteen ja suuntauksen. Se saa sisällöllisen merkityksensä kasteessa. Se jatkuu hengellisenä kasvuna Kristuksen lahjoittamassa uskossa ja toivossa. Lapsi tarvitsee kristillisiä rakennusaineita henkilökohtaiselle uskolleen sekä kasvulleen kristittynä, kirkon ja seurakunnan jäsenenä. Pyhäkoulun tehtävä on luoda mahdollisuus hiljentymiseen ja rukoukseen lämpimässä ja turvallisessa ilmapiirissä. Pyhäkoulun alkurukous ja loppusiunaus luovat läheisyyttä ja vahvistavat yhteisyyttä. Se on säännöllisesti toistuva rituaali, jota lapsi oppii odottamaan. Lapsen kasvaessa rukouksen sanat ja sen sisältö tulevat tärkeämmäksi. Tutun iltarukouksen lisäksi lapselle voi opettaa Isä meidän -rukouksen, sillä lapsi kuulee tämän rukouksen jumalanpalveluksessa. Tällöin hän kuulee kirkossa tutun ja opitun rukouksen, johon hän voi yhtyä. Luonnollinen rukous yhteisten asioiden puolesta osana pyhäkoulun rukousta luo oman lämpönsä ja rikastuttaa lapsen rukouksen maailmaa. Lapsi näkee ja vaistoaa herkästi, onko rukous meille merkittävä ja
rukoileeko hänen vanhempansa ja kasvattajansa myös itse aidosti ja sydämestään. Pyhäkoulun rukous tukee lapsen ja hänen perheensä iltarukouskäytäntöä. Rukous päivän päättyessä ja aamulla luo lapselle turvallisuutta ja jatkuvuutta arjen keskellä läpi elämän. Iltarukous voi olla myös iltavirsi tai hengellinen laulu. Se koskettaa herkällä ja koskettavalla tavalla syvimpiä tunteita. Lapsen sosiaalisuudesta Lapsi on sosiaalinen ihminen ensi hetkestä alkaen. Hänestä tulee oman perheen, suvun, naapuruston, kylän jne. jäsen. Lapset eivät elä useinkaan niin sosiaalisissa yhteisöissä kuin aiemmin. Myös Suomessa perheiden keskimääräinen koko on pienentynyt, yksilapsisia perheitä, yksinhuoltajien perheiden määrä on lisääntynyt. Monille lapsille säännöllisesti kokoontuva, oma pyhäkoulu, päiväkerhoryhmä voivat olla ja ovat usein niitä meidän omia, lapselle merkittäviä yhteisöjä. Kaikki sosiaalisuus merkitsee lapselle yhteiselämää ja ihmisen välistä vuorovaikutusta. Yhteiselämän muodot, käyttäytymistavat, kyky tulla muiden kanssa toimeen, yhteisten sääntöjen noudattaminen ja henkilökohtaisen ja sosiaalisen vastuun ottaminen liittyvät lapsen terveeseen sosiaaliseen kehitykseen. Sosiaaliset kokemukset auttavat usein lasta luottamaan itseensä muiden joukossa. Niiden avulla ihminen oppii luottamaan myös toiseen ihmiseen. Toisten ihmisten aito kunnioittaminen, auttaminen sekä ystävällisesti ja suvaitsevaisesti suhtautuminen olipa heidän sosiaalinen, rodullinen tai kansallinen taustansa mikä tai millainen tahansa ovat sosiaalisen kasvatuksen ja samalla kristillisen lähimmäisenrakkauden keskeisiä tavoitteita. Kristilliseen uskoon ja hengellisyyteen liittyvät asiat ajankohtaistuvat lapselle siinä rytmissä, jossa lapset turvallisesti kykenevät ottamaan vastaan niitä ja käsittelemään niiden sisältöä. Siksi kristillisessä kasvatuksessa ei pidä koskaan kiirehtiä, vaan lapsen herkkyydelle kohdata uskonnollisia asioita, asioiden pohdinnoille, kysymysten tekemiselle ja oman uskonnollisen maailman rakentamiselle on annettava lapsen omassa sosiaalisessa viitekehyksessä oli se sitten koti, kerho tai pyhäkoulu aikaa ja tilaa, rakkautta ja rauhaa. Lapsi ilmaisee itsensä, jotakin omasta hengellisestä maailmastaan esimerkiksi pohdinnoissaan, kysymysten avulla ja leikkiessään omalla ajallaan usein hyvin yllättävissä paikoissa ja tilanteissa ja hänelle ominaisella tavalla. Kirkon varhaiskasvatuksen peruslähtökohtia ovat armo ja anteeksiantaminen. Syyllisyyden painaessa lapsella on oikeus kokea anteeksiantamisen vapauttava ja eheyttävä voima. Kokemuksen kautta ja keskustellen ihminen oppii pyytämään ja antamaan toiselle anteeksi. Armollisuuden ilmapiirissä lapselle tarjoutuu sen sisäistäminen, että hänen ei tarvitse olla täydellinen. Kukaan meistä ei ole täydellinen. Jokaisen kirkossamme olevan kristillisen yhteisön, joissa lapsetkin ovat mukana, tulisi olla armahtavaisuuden ja armon yhteisö, armon lohduttava syli kuten Mikkelin hiippakunnan piispa, Voitto Huotari asian ilmaisi. Emotionaalisuudesta Lapsen tunteet eli emootiot ovat lapsen sielunelämän energialähteinä. Tunteilla on ilmeisen suuri merkitys asioiden omaksumiseen ja niiden oppimiseen. Lapsen tulee tuntea halukkuutta pyhäkouluun tulemiseen, siellä uusien asioiden oppimiseen ja aiemmin opitun syventämiseen. Pyhäkoulun tulee olla myös sellainen paikka, jossa lapset viihtyvät. Lopulta kristillisten asioiden kasvukokemukset, oivallukset, sisällön ymmärtäminen ja hengellinen sisäistäminen niin lapsilla kuin aikuisilla tapahtuu usein sydämen ja tunteen tasolla. Emotionaalinen ja sosiaalinen kasvatus liittyvät niin kiinteästi toisiinsa, että toisinaan niitä on hyvin vaikea erottaa toisistaan. Hyvän ja rakastavan tunneilmaston aikaansaaminen pyhäkoulussa on pyhäkouluopettajan vastuulla. Se on merkittävän keskeinen tekijä lasten kirkkohetkessä. Lapsi kaipaa turvallista ja lämmintä aikuista, joka kykenee tukemaan lapsen perusturvallisuutta. Tällaisen ihmiskontaktin jatkuvuus, pysyvyys ja uskollisuus on lapsen ja nuoren kasvussa hyvin merkittävää. Lapsi tarvitsee tunnekokemuksia, tilaisuuksia ja käyttäytymismalleja siitä, miten voi asettua toisen ihmisen asemaan. Tutustuminen erilaisiin kansallisuuksiin ja heidän elintapoihinsa vaikkapa lähetysaiheisten pyhäkoulujen avulla on merkittävä tapa kasvattaa lasta aitoon suvaitsevaisuuteen ja toisten kunnioittamiseen.
Lapsen esteettisyydestä Kun me lähestymme lapsen esteettinen kehitystä ja hänen kokemuksiaan ja elämyksiään esimerkiksi musiikin ja taiteen maailmassa, haluan katsoa sitä lyhyesti kolmesta näkökulmasta: sanan, kuvan ja musiikin näkökulmasta. Professori Jouko Martikainen mainitsi eräässä artikkelissaan Kuvan teologia tänään?, että sana avaa asian, kuva tekee läsnä olevaksi ja sävel tulkitsee tunteen. Pieni lapsi iloitsee aidosti jokaisesta oppimastaan uudesta sanasta. Hän toistaa ja harjoittelee sitä lukemattomia kertoja. Sen avulla hän saa haltuunsa myös sen asian, josta tämä sana puhuu ja johon se liittyy ja joka kätkeytyy tähän sanaan. (Aluksi hyvin konkreettisella tasolla, ja myöhemmin laajemmin ja syvällisemmin ymmärrettynä.) Sana avaa hänelle asian. Kuva tekee asian läsnä olevaksi. Kuva kantaa mahdollisuuksiensa mukaan kuvatun katseltavaksemme. Se tekee sen silmälle, ihmettelylle ja katsomiselle läsnä olevaksi. Sävel tulkitsee tunteen ja tunnetilan. Lapsuudessa pyhäkoulussa opittu laulu, lastenvirsi tai veisu kantaa sävelillään mukanaan kokonaisen tunneilmaston. Jokainen meistä muistaa meille tutun virren tai laulun kohdalla siihen liittyvän muiston, elämän kokemuksen, rakkaan ihmisen jne. kaukaa omasta lapsuudesta. (Maan korvessa kulkevi...) Suomalainen luonto on äärimmäisen kaunis. Se on eri alueilla ja eri vuodenaikoina eri tavoin kaunis ja koskettava. Tunnetun italialaisen pedagogin, Sofia Cavallettin sanoin; lapset omaavat ja heitä pitää siihen kasvattaa herkkyyttä nähdä luonnon kauneutta ja ihmeellisyyttä pienissäkin yksityiskohdissa; heillä on kykyä eläytyä ja uppoutua läsnä olevaan hetkeen. He ovat avoimia kaikelle kauneudelle sille kauneudelle, joka Jumalan luomistyössä on edelleen nähtävissä. Kohti lapsen kokonaisvaltaista hyvinvointia Jokainen lapsi tarvitsee elämäänsä turvallisuutta, pysyvyyttä ja jatkuvuutta. Kaikenlainen hiihtohissielämä, jossa lapsi istuu matkalla jonnekin ja päivittäin hänen vierelleen aina vaihtuu uusi ihminen, on äärimmäisen kuluttavaa ja ahdistavaakin. Pahimmillaan pyhäkouluunkin tulevan lapsen arjessa on pysyvää vain seinät päivähoidossa ja jääkaappi, kun hän tulee kotiin. Tänään lapset kaipaavat hänelle läheisten ja rakkaiden ihmisten läsnäoloa, rakkautta, aikaa ja rauhaa. Jos meidän kasteopetusta ja kristillistä kasvatusta toteuttava pyhäkoulumme voisi kehittyä tähän suuntaan, pyhäkoulutyöllä alkaisi uusi tulevaisuus. Muutama vuosi sitten englantilainen rabbi Harold S. Kushner julkaisi artikkeliin, jossa hän esitti viisi kohtaa lapsen hengellisen hyvinvoinnin lääkkeiksi: 1. Lapset tarvitsevat elämäänsä rituaaleja. 2. Lapset tarvitsevat kokemuksia sielua koskettavasta hengellisyydestä, koko olemuksen täyttävistä lumoavista hetkistä, ilon ja riemun todeksi elämisestä. 3. Lasten tulisi saada kokemuksia anteeksiantamuksesta ja anteeksi saamisesta. 4. Lapset kaipaavat turvallisuutta 5. Lapset tarvitsevat lähelleen ihmisiä, jotka elävät hänen kanssaan luonnollisella tavalla todeksi kristillisen uskon sisältöä Lapsilla on luonnollinen halu ja kyky rukoilla silloin kun he kokevat voimakkaita ilon ja toisaalta ahdistavia hetkiä. Heillä on valmiuksia saada asialleen sovinto ja tehdä itse sovinto. He omaavat kyvyn antaa anteeksi, kun heitä on loukattu ja heiltä pyydetään anteeksi. Lapsilla on itsellään halu auttaa ja antaa omastaan heille, jotka kärsivät puutetta. Lapset ovat yleensä avoimia ja herkkiä kaikelle kauneudelle ja runollisuudelle. Rituaalien kautta lapsi voi tulla Jumalan koskettamaksi ja hän voi kokea Jumalan siunausta. Rituaalit antavat lapselle mahdollisuuden tuntea ja ymmärtää sitä hengellistä todellisuutta, jota lapsen on muutoin mahdotonta saavuttaa ja lähestyä. (Tämä on lapsen tasolla hallittavissa.) Rituaalien avulla lapselle tulee turvallinen
tietoisuus jatkuvuudesta ja siitä, mitä tapahtuu seuraavaksi. (Kellojen soitto aloittaa pyhäkouluhetken, kynttilöiden sytyttäminen, alkusiunaus ja rukous johdattaa päivän aiheeseen, Iltarukouksen jälkeen saa turvallisesti nukahtaa jne...) Rituaalien kautta jäsentyy lapsen elämään elämää suojeleva rytmi. Hän on itse sekä tunteillaan että käytännössä mukana siinä rituaalin toteuttamisessa, joka luo elämään toivoa ja antaa tulevaisuuden. toiminta. Lapset kaipaavat kokemusta sielua koskettavasta hengellisyydestä, lumoavasta ilon ja riemun hetkistä, joka kertoo, että mahdottomalta näyttävistä asioista voi tulla mahdollisia ja todellisia. Hengellisyys voi tulla todelliseksi lapsen elämässä. He tarvitsevat kokemuksia hengellisyydestä, jotka koskettavat ihmisen sielua, ihmisen syvimpiä tunteita ja ravitsevat hänen hengellisyytensä nälkää. Lapsen kokemus talven ensimmäisestä lumisateesta, ja kaiken muuttumisesta puhtaan valkoiseksi voi olla myös uskonnollinen kokemus lapsen hengellisyydessä. Lapsen kokemus kirkkosalissa; kirkon kellojen ääni, kukkien tuoksu, urkujen musiikki, kristallilamppujen loiste, valon heijastuminen ikkunasta ja kauniista kappelin lasimaalauksista, ne kaikki antavat tilaa lapsen mielikuvitukselle ja kasvattavat kunnioituksen tunnetta pyhyyttä ja pyhänä pidettyjä asioita kohtaan. Ne kasvattavat uskoa siihen voimaan ja Jumalan valtakuntaan, joka tuo toivoa ja jatkuvuutta lapsen ja aikuisen elämään. Lapsilla on herkkyyttä ymmärtää Raamatun kertomusten kohdalla, että niiden taakse sisältyy vahvemmin todellisia kokemuksia ja syvällinen sanoma: Jumala on todellinen, Jumala on elävä. Hän on rakastava, armahtava ja hän johdattaa läpi elämän. Lapset ovat olemassa. He ovat lähellä meitä. He kutsuvat meitä jokaista yhteiselle matkalle, jossa Raamatun kokemukset voivat tulla meidän yhteisiksi kokemuksiksi. Matkalle, jossa yhdessä voimme kohdata Pyhän. Käsitellessään lapsen kaipaamaa kokemusta anteeksiantamuksesta Kushner puhuu lapsen kokemuksesta vanhempien rakkaudesta, joka hyväksyy lapsen aidosti sellaisenaan ja rakastaa anteeksi antaessaan silloinkin ja silläkin hetkellä kun tämä tulee itse teosta suu täynnä suklaata tai hilloa, tai kukkaruukun palaset kädessään. Ikävänkin totuuden edessä lapselta ei kielletä äidin tai isän rakkautta, ja lapsi kohtaa aina vanhempien rakastavat silmät ja anteeksiantavan katseen. Lapsi saa kokemuksen siitä, että on olemassa rakkaus ja anteeksiantamus, joka on ehdoton ei ehdollinen eikä epäröivä. Se on jotakin pysyvää, todellisesti elämässä läsnä olevaa, armahtavaa, lohduttavaa ja aina turvalliseen syliinsä sulkevaa. Kushnerin mukaan lapsen turvallisuuden tunne on yhteydessä siihen huolettomaan tietämättömyyteen, joka kuuluu lapsuuteen. Hänellä on oikeus olla tietämätön kaikesta siitä aikuisten maailmaan kuuluvasta pahasta, jota maailmassa on. Me emme saa riistää hänen turvallisuuden tunnettaan. Lapsen hyvinvointiin kuuluu, että aikuiset toimivat niin, että hänen maailmansa on turvallinen. Lapsi saa kaiken hänelle kuuluvan hoivan. Hänen toiveensa ja unelmansa saavat toteutua. Tämä on Jumalan maailma, johon voi luottaa, ja jossa voi ja saa olla hyvä toiselle ihmiselle. Lapset tarvitsevat lähelleen turvallisia aikuisia, jotka arjen ja juhlan keskellä omalla elämällään kertovat Jumalan rakkaudesta. Kushner korostaa. kuinka tärkeää on yhdessä lasten kanssa elää todeksi kristillistä uskoa ja kristillistä perinnettä. Lapsi huomioi ja muistaa, kuka antoi omastaan kolehtiin ja keräyksiin, kuka rukoili hänen kanssaan ja kuka piti hänelle pyhäkoulua. Jos aikuiset osoittavat aidosti suvaitsevaisuutta ja kunnioittavat toisen uskoa ja vakaumusta, lapsi saa siitä mallin omaan elämäänsä. Lapsia tulee kodeissa, pyhäkouluissa ja varhaiskasvatuksessa kasvattaa niin, että he ottavat luottavaisesti vastaan jokaisen päivän uutena mahdollisuutena ja Jumalan lahjana.