TYÖTÄ PERINNEMAISEMIEN PARHAAKSI

TYÖTÄ PERINNEMAISEMIEN PARHAAKSI Teksti: Eija Hagelberg, Kimmo Härjämäki ja Mia Laakso Julkaisija: Varsinais-Suomen luonnonsuojelupiiri ry. 2003 Painopaikka: Kirjapaino Grafia Oy, Turku Kannen kuva: Eija Hagelberg ja Kimmo Härjämäki ISBN: 951-97498 - 6-1

SISÄLLYSLUETTELO JOHDANNOKSI 4 MAASEUTUYMPÄRISTÖ ON MUUTOKSEN KOURISSA 5 MIKÄ ON PERINNEMAISEMA? 6 PERINNEBIOTOOPPITYYPIT 6 Niityt 7 Kedot 7 Metsälaitumet ja hakamaat 7 Lehdesniityt 7 KOIRANPUTKI VAI KISSANKELLO? 9 PERINNEMAISEMIEN HOITOMENETELMÄT 11 SUUNNITTELU JA SEURANTA 11 RAIVAUS 12 Ennen kuin tartut vesuriin 12 Kun sinulla on vesuri kädessä 12 Kun vesuri on tehnyt tehtävänsä 13 Raivausjäte 13 Kulotus 14 NIITTO 14 Mistä lähteä liikkeelle? 15 Niittää voi monella tavalla 15 Paras ajankohta tarttua viikatteeseen 16 Niiton jälkeen 16 ELÄIMET MAISEMANHOITAJINA 17 Erilaisia laiduneläimiä 17 Uuden laitumen perustaminen 18 MUINAISJÄÄNNÖKSET PERINNEMAISEMILLA 21 RAHA RATKAISEE! 22 YMPÄRISTÖTUEN ERITYISTUET 22 Erityistuen haku ja tukimuodot 22 Usein kysyttyjä kysymyksiä tukiasioista 25 HANKERAHOITUSTEN VIIDAKOSSA 23 KYLÄKEDOILTA JOKINOTKOJEN VEHREYTEEN 30 SUUTARLAN JA MÄENPÄÄN LAITUMET, KARINAINEN 30 VIRNAMÄEN KATAJAKETO, TURKU 31 HALIKONJOKIVARSINIITTY, HALIKKO 32 MÄKSMÄEN LAIDUN, MASKU 32 KYLÄ-RAULAN NIITTY, LAITILA 33 KANKAREENHAAN KETO, UUSIKAUPUNKI 34 PROJEKTIN PÄÄTTYESSÄ 35 HOITOKOHTEIDEN TILA NYT JA TULEVAISUUDESSA 35 MAISEMANHOITOTYÖSTÄ UUSI AMMATTI 35 ETEENPÄIN! 36 LÄHTEET 37 KIRJALLISUUTTA 38 LIITTEET 1. Kartta hoitokohteista 39 2. Asiantuntijalista 40 KIITOKSET 41

JOHDANNOKSI 4 Varsinais-Suomen luonnonsuojelupiirin vuosina 2000 2003 toteuttamassa perinnemaisemien hoitoprojektissa on hoidettu perinnemaisemia työllistettyjen voimin. Hanke on työllistänyt vuosina 2000-2003 yhteensä noin 50 henkilöä käytännön töihin. Työtä on tehty pienissä porukoissa eri puolilla Varsinais-Suomea. Hoidettuja alueita on ollut seuraavissa 19 kunnassa: Aura, Halikko, Karinainen, Kiikala, Kustavi, Laitila, Lieto, Masku, Mietoinen, Mynämäki, Nousiainen, Paimio, Perniö, Pertteli, Pöytyä, Salo, Somero, Turku ja Uusikaupunki. Työntekijät ovat niittäneet, raivanneet ja rakentaneet aitoja viiden seitsemän kuukauden jaksoissa pääasiassa kesäaikaan. Hankkeessa ovat toimineet projektivastaavina vuosina 2000 2002 Eija Hagelberg ja 2002 2003 Kimmo Härjämäki. Hankkeen mallina on käytetty Museoviraston 1980-luvun lopulla aloittamaa muinaisjäännösten hoitotyötä. Projektin lähtökohtana on ollut ensisijaisesti huoli perinnemaisemien huonosta tilasta sekä maiseman muuttumisesta yhä yksipuolisempaan suuntaan. Maaseudun avoimet peltomaisemat tarjoavat elinympäristöjä lukuisille eliölajeille ja miellyttävän elinympäristön myös meille ihmisille. Käsillä ovat viimeiset hetket, mikäli haluamme säilyttää perinneympäristöjen lajirikkauden. Tämä opas on syntynyt kolmivuotisen maisemanhoitoprojektin innoittamana. Tavoitteenamme on tuoda uutta näkökulmaa 2000-luvun maisemanhoitotyön ahertajille. Perinnemaisemien hoitotyössä ei aina ole vain yhtä oikeaa ratkaisua, vaan menetelmät mukautuvat tekijöidensä mukaan. Oppaaseen on kerätty vinkkejä maisemanhoitotyön alkuun pääsemisen helpottamiseksi. Mallikohteiden välityksellä haluamme tarjota kannustavia esimerkkejä käytännön hoitotöistä. On aika tarttua vesuriin ja viikatteeseen! Turussa 4.2.2003 Tekijät Eija Hagelberg Kimmo Härjämäki Mia Laakso

MAASEUTUYMPÄRISTÖ MUUTOKSEN KOURISSA 5 Maaseutuympäristön kasvot ovat kokeneet kovia muutoksia viimeisen sadan vuoden aikana. Siirtyminen omavaraistaloudesta teknologiapainotteiseen maatalouteen on tuonut mukanaan paljon hyötyä, mutta samalla se on vaikuttanut kielteisesti suomalaisen maaseutuluonnon monimuotoisuuteen. Erikoistuminen vain tiettyihin viljelykasveihin, siirtyminen yhä suurempiin tuotantoyksiköihin sekä karjatilojen määrän voimakas väheneminen ovat aiheuttaneet sen, että monet maatalouden lajirikkaat pienympäristöt ovat muuttuneet tai kadonneet kokonaan. Enää ei karja juurikaan laidunna vähätuottoisilla hakamailla, jokivarsilla tai järvien rannoilla, vaan lannoitetuilla kylvönurmilla. Niittoniityt on liitetty peltoihin ja nurmilaitumiin. Laiduntamattomien ja käytöstä poistuneiden perinnemaisemien tulevaisuus on surullinen. Tiheä pensaikko ja rehevöitymistä suosivat lajit valtaavat lyhyen ajan kuluessa entiset niityt, hakamaat ja metsälaitumet. Maaseudulla maiseman- ja luonnonsuojelun sijaan tulisikin puhua maiseman- ja luonnonhoidosta, sillä perinteiset alkutuotannon luomat ympäristöt suorastaan vaativat ihmisen niittovälineiden tai karjan laidunnuksen aiheuttamaa sopivaa häirintää. Ilman hoitoa perinteiden luomat maisemat muuttuva ryteiköiksi. (Kuva: Eija Hagelberg) kovakuoriaisia (Suomen lajien uhanalaisuus 2000). Vuonna 2000 julkaistun Suomen lajien uhanalaisuusluokituksen mukaan maatalousympäristöjen uhanalaisten lajien määrä on kasvanut voimakkaasti. Tällaisia alueita ensisijaisesti suosivia uhanalaisia on uuden luokituksen mukaan 421 lajia, eli 28 % kaikista uhanalaisista lajeista. Eniten perinneympäristöjen määrän ja laadun heikentyminen on koetellut hyönteisiä, esimerkiksi perhosia, pistiäisiä ja Euroopan Unioniin liittymisen jälkeen on maaseutuympäristössä tapahtunut positiivisiakin muutoksia. Vesistöjen suojakaistat ja -vyöhykkeet ovat uusia elementtejä maaseutumaisemassa ja ovat osaltaan korvaamassa kadonneita maaseutuympäristön pienbiotooppeja. Maatalouden erityisympäristötukien avulla viljelijät voivat saada lisätuloja hoitamalla perinnemaisemiaan (ks. sivu XX). Myös kuluttajien tarpeet ja toivomukset tulevat ohjaamaan maataloutta yhä monivaikutteisempaan suuntaan, josta hyvinä esimerkkeinä voidaan pitää luomutuotteiden tai maaseutumatkailun kysynnän lisääntymistä. Maatalouden tuet tulevat jatkossa suuntaamaan kehitystä kohti kestävämpiä viljelymenetelmiä ja monipuolisempia maatalousympäristöjä.

MIKÄ ON PERINNEMAISEMA? Perinnemaisemat ovat maatalousympäristöä parhaimmillaan maaseudun helmiä. Perinnemaisema käsitteenä kattaa perinteisen maaseutumaiseman kokonaisuudessaan, kun taas perinnebiotoopista puhuttaessa tarkastellaan perinteisten maankäyttötapojen (mm. niitto, laidunnus ja lehdestys) muovaamia elinympäristöjä. Erilaiset pienpiirteiset biotoopit peltosaarekkeet, kyläkedot ja hakamaat luovat maiseman erityispiirteet. Ympäröivästä luonnosta on kotiutunut maiseman avoimuudesta, laidunnuksesta ja niitosta hyötyviä eliölajeja perinteisen maankäytön alueille. 6 Perinnemaisemassa entisten sukupolvien työ ja taidonnäytteet elävät osana nykypäivän maisemaa. Kauppilan umpipihan aitat, Laitila. (Kuva Kimmo Härjämäki) PERINNEBIOTOOPPITYYPIT Perinnebiotooppien ryhmittely perustuu maankäytön historiaan ja kasvilajistoon sekä alueen luontaisiin ekologisiin tekijöihin (maaperän kosteus, ravinteisuus ja kaltevuus). Perinnebiotoopit voidaan jakaa seuraavan taulukon mukaisesti (Vainio ym. 2001): 1. Niityt - kallioniityt eli kalliokedot - kuivat niityt eli kedot - tuoreet niityt - kosteat heinäniityt 2. Järvenrantaniityt 3. Merenrantaniityt 4. Tulvaniityt 5. Lehdesniityt 6. Hakamaat 7. Metsälaitumet 8. Nummet

Niityt Niityt ovat yleensä puuttomia tai harvapuisia, muokkaamattomia heinä- tai ruohovaltaisia kasvupaikkoja, joilla alueen kasvillisuutta hyödynnetään / on hyödynnetty maatalouskäytössä (Pykälä 2001). Kolmannes kaikista Varsinais- Suomen perinnebiotoopeista on niittyjä. Toisen kolmanneksen muodostavat hakamaat ja metsälaitumet, ketoja ja kallioketojakin alueella on reilut 6 % inventoidusta pinta-alasta (Lehtomaa 2000). 7 Kedot Suomessa ketoja ja kallioketoja sekä niiden tyyppikasvillisuutta löytyy ylivoimaisesti eniten Varsinais-Suomesta. Pinta-alaltaan kedot ovat usein pieniä ja esiintyvät hajanaisina laikkuina muun kasvillisuuden joukossa. Kedot ja kalliokedot ovat usein taantuvien perinnebiotooppilajien reservaattialueita, sillä kuivuutensa ja niukkaravinteisuutensa vuoksi ne ovat kohtalaisen hyvin säilyttäneet lajistonsa (Hinneri & Lehtomaa 1994). Metsälaitumet ja hakamaat Metsälaitumet ja hakamaat ovat perinnebiotooppeja, joissa puustoisemmat alueet ja niittylaikut vuorottelevat. Hakamailla puuston peittävyys on alle 35 %. Metsälaitumilla metsäkasvillisuus on vallitsevaa, kun taas hakamailla niittylajeja löytyy enemmän kuin metsälaitumilla. Tyypillisiä metsälaidunnuksen loppumisen jälkeen Suomessa huomattavasti vähentyneitä lajeja ovat mm. rohtotädyke (Veronica officinalis), jäkki (Nardus stricta) ja ahomansikka (Fragaria vesca) (Reinikainen ym. 2000). Lehdesniityt Lehdesniityt ovat syntyneet perinteisen karjanhoidon tuloksena. Lehdesniityn puista (koivu, lepät, saaristossa myös jalot lehtipuut) on katkottu lehdeksiä eli kerppuja karjan talvirehuksi. Lehdesniittyjä on niitetty tai laidunnettu. Lehdesniityillä niittymäiset ja puita kasvavat osat vuorottelevat. Lajimäärä on hyvin korkea, ja erityisesti vanhat lehdespuut ovat oikeita lajimonimuotoisuuden keitaita, sillä niillä elää lukuisia sammalia, jäkäliä, kääpiä ja hyönteisiä. Keväisin kukkivat vuokot, tesmayrtit, kevätlinnunsilmät ja erityisesti saaristossa monet harvinaiset kämmekkälajit ovat tyypillisiä. Lehdesniityt ovat myös tärkeitä lintujen pesimä- ja ruokailuympäristöjä. Lehdesniittyjä on eniten Varsinais-Suomessa, suurin osa saaristossa. Mantereen puolella lehdesniityistä on vain muistona jäljellä muutamat usein metsikköjen keskellä nököttävät lehdespuut.

Tuoreiden ja kosteiden niittyjen tunnusomaisimpia kasveja ovat: siankärsämö (Achilleum millefolium) nurmirölli (Agrostis capillaris) kissankello (Campanula rotundifolia) kumina (Carum carvi) nurmilauha (Deschampsia cespitosa) punanata (Festuca rubra) mesiangervo (Filipendula ulmaria) keltamatara (Galium verum) päivänkakkara (Leucanthemum vulgare) pukinjuuri (Pimpinella saxifraga) niittyleinikki(ranunculus acris) rönsyleinikki (Ranunculus repens) niittysuolaheinä (Rumex acetosa) heinätähtimö (Stellaria graminea) valkoapila (Trifolium repens) nurmitädyke (Veronica chamaedrys) Hakamailla ei voida katsoa olevan omaa tyyppilajistoaan, vaan kasvisto on yhdistelmä avoimien laikkujen niittylajeista ja puustoisempien kohtien metsälajeista (Vainio ym. 2001): nurmirölli (Agrostis capillaris) valkovuokko (Anemone nemorosa) poimulehdet (Alchemilla sp.) metsäkastikka (Calamagrostis arundinacea) lauhat (Deschampsia sp.) ahomansikka (Fragaria vesca) metsäkurjenpolvi (Geranium sylvaticum) oravanmarja (Maianthemum bifolium) valkoapila (Trifolium repens) puolukka (Vaccinuym vitis-idaea) 8 Niittyjen kasvit ovat tärkeitä ravinnonlähteitä monille hyönteisille. Kuvassa medenkerääjät purtojuurella. (Kuva Kimmo Härjämäki) Tummatulikukka. (Kuva Marja-Riitta Nikkanen) Varsinais-Suomessa tyypillisiä ketojen lajeja ovat: pölkkyruoho (Arabis glabra) kissankello (Campanula rotundifolia) ahdekaunokki (Centaurea jacea) ketoneilikka (Dianthus deltoides) kevätkynsimö (Erophila verna) sikoangervo (Filipendula vulgaris) ketopiippo (Luzula campestris) mäkitervakko (Lychnis viscaria) hietalemmikki (Myosotis stricta) huopakeltano (Pilosella officinarum) viherjäsenruoho(scleranthus annuus) nuokkukohokki (Silene nutans) mäkivirvilä (Vicia tetrasperma) keto-orvokki (Viola tricolor) Varsinais-Suomen kedot ja niityt tunnetaan myös arkeofyyttien runsaudesta. Arkeofyyttejä eli muinaistulokkaita ovat kasvilajit, jotka ovat saapuneet maahamme ihmisen toiminnan vaikutuksesta ennen 1600-lukua (Hämet-Ahti ym. 1986). Monet lajit ovat levinneisyydeltään lounaisia ja usein sidoksissa pronssija rautakauden aikaiseen asutukseen. Arkeofyyttikasveista mäki- ja ahdekauraa, sikoangervoa, tummatulikukkaa, nurmilaukkaa, ketomarunaa, pölkkyruohoa, kangasajuruohoa ja mäkikuismaa on käytetty mm. ravintona, lääkkeinä ja mausteina.

PERINNEMAISEMIEN LINTUJA HANNU KLEMOLA (aluepäällikkö, Suomen luonnonsuojeluliitto): 9 Perinnemaisemien hoidosta hyötyvät monet uhanalaiset ja taantuneet lintulajit. Pensastasku, pikkulepinkäinen ja saaristossa myös kirjokerttu viihtyvät avoimessa, puu- ja pensasryhmien värittämässä maisemassa. Tavallisimpia perinnemaisemien lintuja ovat hernekerttu, viherpeippo, punavarpunen ja hemppo. Saaristossa myös puustoisemmat lehdesniityt ovat tärkeitä lintujen pesimä- ja ruokailuympäristöjä. Haarapääsky on yksi perinnemaisemien hoidosta hyötyviä lintulajeja. Kuva Arto Lehtinen Karjalaitumien ja eläinsuojien läheisyydessä pesivät muualla vähentyneet varpunen, haarapääsky ja kottarainen. Monet muutkin linnut, kuten pelto- ja keltasirkku käyvät ruokailemassa karjan tallomilla mailla. Etelä-Suomessa kuovi ja töyhtöhyyppä tuovat laitumille usein poikasensakin ruokailemaan. Västäräkit ja keltavästäräkit ruokailevat muuttoaikoina usein karjalaitumilla. Vesistöjen äärellä sijaitsevat laitumet ovat myös tärkeitä muutonaikaisia levähdyspaikkoja monille kahlaajille ja vesilinnuille. KOIRANPUTKI VAI KISSANKELLO? Otsikon kasvilajipoliittinen kysymys on usealla perinnebiotoopilla ajankohtainen, vaikka lajit eivät aina samoilla kasvupaikoilla kilpailisikaan. Kasvimaailmassa nimittäin koiranputken kaltaiset rujot goljatit jyräävät pian hoidon loputtua alleen kauniskukkaiset niittylajit. Perinnemaisemien hoidosta puhuttaessa on järkevää luokitella kasvit hoidosta hyötyviin lajeihin sekä lajeihin, jotka valtaavat alueen hoidon loputtua. Perinnebiotoopeilla on myös indikaattori- eli osoittajalajeja: miinus-lajit voittavat kilpailussa heikommat lajit eli paljon valoa ja vähän ravinteita vaativat, usein värikkäästi kukkivat perinnebiotooppilajit, plus-lajit. Indikaattorilajien avulla voidaan arvioida perinteisen maankäytön päättymisestä kulunutta aikaa sekä tarvittavan hoidon laatua ja määrää. Miinus-lajien runsaus osoittaa, että niitylle on kulkeutunut tai kerääntynyt poistamattoman kasvimassan johdosta ravinteita. Miinus-lajien poistaminen ei ole Kissankäpälä on harvinaistunut näky maaseutuympäristössä. (Kuva Eija Hagelberg) helppo urakka, koska monet niistä lisääntyvät sekä siemenistä että maavartensa avulla. Huomionarvoisien perinnebiotooppien plus-lajien perusteella voidaan arvioida tietyn alueen kelpoisuutta ennallistettavaksi. Mikäli umpeenkasvavalta niityltä löytyy edes pari plus-lajia, on hoidon uudelleen aloittaminen perusteltua. Iso osa plus-lajeista on vähentynyt viime aikoina, mutta Varsinais-Suomen luonnossa niihin on toistaiseksi kohtalaisen helppo tutustua. Niiton tai laidunnuksen päättyminen saattaa näkyä alueella seuraavina vuosina

värikkäänä kukkaloistona. Kuitenkin rehevänä kukkivat päivänkakkarat, metsäkurjenpolvet, särmäkuismat tai siankärsämöt voivat olla merkki lajiston yksipuolistumisesta ja niityn rehevöitymisestä. Hoidon aloittamisella on silloin jo kiire. Säännöllisesti hoidetulla niityllä lajisto on monipuolinen ja miinus-lajejakin esiintyy. Mikään lajeista ei kuitenkaan ole vallitseva. 10 Miinus-lajeja vuohenputki nurmipuntarpää koiranputki pelto-ohdake koiranheinä maitohorsma nurminata mesiangervo niittynurmikka pihatatar haapa tuomi vadelma hevonhierakka pajut rikkavoikukat valkoapila nokkonen kastikat isotuomipihlaja (Aegopodium podagraria) (Alopecurus pratensis) (Anthriscus sylvestris) (Cirsium arvense) (Dactylis glomerata) (Epilobium angustifolium) (Festuca pratensis) (Filipendula ulmaria) (Poa pratensis) (Polygonum aviculare) (Populus tremula) (Prunus padus) (Rubus idaeus) (Rumex longifolius) (Salix sp.) (Taraxacum sect.) (Trifolium repens) (Urtica dioica) (Calamagrostis sp.) (Amelanchier spicata) Jänönapila on oikukkaasti esiintyvä yksivuotinen ketokasvi. (Kuva Kimmo Härjämäki) Plus-lajeja kissankäpälä nurmilaukka ruoholaukka mäkikaura ahdekaura noidanlukot peurankello kissankello ketoneilikka kevätkynsimö sikoangervo keltamatara häränsilmä jäkki kevätesikko nuokkukohokki kangasajuruoho jänönapila tulikukat mäkivirvilä (Antennaria dioica) (Allium oleraceum) (Allium schoenoprasum) (Avenula pubescens) (Avenula pratensis) (Botrychium sp.) (Campanula glomerata) (Campanula rotundifolia) (Dianthus deltoides) (Erophila verna) (Filipendula vulgaris) (Galium verum) (Hypochoeris maculata) (Nardus stricta) (Primula veris) (Silene nutans) (Thymus serpyllum) (Trifolium arvense) (Verbascum sp.) (Vicia tetrasperma) Pitkän heinikon seasta vaikeasti havaittavaa nurmilaukkaa on aiemmin käytetty maustekasvina. (Kuva Kimmo Härjämäki)

PERINNEMAISEMIEN HOITOMENETELMÄT 11 Koska perinnemaisemien kasvillisuus on syntynyt ihmisen ja luonnon yhteisvaikutuksesta, vaatii lajiston säilyminen jatkuvaa hoitoa, kuten laidunnusta ja/tai niittoa. Niityille ja kedoille on aikojen kuluessa siirtynyt kasvilajeja, joille kasvipeitteen säännöllinen häirintä on elinehto. Näistä lajeista on syntynyt muotoja, jotka säilyvät niitolta matalien, maanmyötäisten osiensa avulla. Kannattaa tutkia alueen perinteisen maankäytön historiaa ja aiempia hoitomenetelmiä, sillä perinteet huomioonottava hoito takaa useimmiten alueiden kasvi- ja eläinlajeille parhaat menestymisen edellytykset. Tämä voi tarkoittaa alueella tapauskohtaisesti harkiten esim. laidunnusta, niittoa tai niiton yhdistämistä myöhäiskesän jälkilaidunnukseen. Kasvien siirtäminen ja puutarhamainen hoito eivät kuulu perinnemaisemien hoidon periaatteisiin. SUUNNITTELU JA SEURANTA Hoitosuunnitelmassa laaditaan yleiskuvaukset hoitotoimenpiteistä, kasvilajistosta ja jatkohoitomahdollisuuksista. Suunnitelmat laaditaan aina yksilöllisesti kullekin kohteelle. Alla oleva hoitosuunnitelman malli sopii myös erityistukihakemuksien liitteeksi: - Hoitotoimenpiteiden suorittajaan (ja tuen hakijaan) liittyvät tiedot - Kohteen sijainti - Kohteen kuvaus - perinteisen maankäytön histo ria, osa-alueiden pinta-alat, selvitys kasvillisuudesta (uhan alaiset ja muut mainitsemisen arvoiset lajit), muut maise malliset ja kulttuurihistorial liset arvot, onko alue hoidossa vai onko hoito vasta alkamassa? - Hoidon tavoitteet ja vaikutuk set - miten maisema sekä kasvi- ja eläinlajisto muuttuu hoidon vai kutuksesta? - miten parannetaan harvinaistuneiden lajien elin ympäristöjä? - Vuosittaiset hoitotoimenpiteet ja aikataulut - Kustannusarvio kuluista ja mah dollisista tulonmenetyksistä - liitteet -sijaintikartta, suunnitelma kartta, mahdollinen vuokrasopi mus, valokuvat ym. Hoitokohdetta kannattaa valokuvata ennen hoidon aloittamista, töiden aikana ja jälkeen. Parhaiten työn tulokset havaitaan samalta paikalta otettujen ennen-jälkeen kuvaparien avulla. Juhannuskukkula Turun Köydenpunojankadulla ennen raivausta kesällä 2001 ja raivauksen jälkeen syksyllä 2002. (Kuvat Eija Hagelberg) Suomen ympäristökeskus on 1990-luvulla inventoinut arvokkaita perinnebiotooppeja ja kartoittanut niiden lajistoa koko maassa. Inventointien tulokset on koottu kirjoiksi (esim. Lehtomaa: Varsinais-Suomen perinnemaisemat). Osa kohteista on kuitenkin jäänyt inventointien ulkopuolelle. Ennen hoidon aloittamista on hyvä kirjata ylös kaikki alueella esiintyvät kasvit ja merkitä erikoisten kasvien sijaintipaikat kartalle. Hoidon edetessä pystyy silmämääräisestikin seuraamaan kasvillisuudessa tapahtuvia muutoksia. Kannattaa tarkkailla etenkin huomionarvoisia perinnebiotooppilajeja, alueella esiintyviä perhosia ja muitakin eliölajeja.

RAIVAUS Seuraavat listat tarjoavat eväitä umpeenkasvaneen niityn hoitajalle. Kaikkia asioita ei tarvitse tehdä kuten isoisämme sata vuotta sitten hoitomenetelmiä voidaan soveltaa nykytekniikkaan sopivaksi. 12 Ennen kuin tartut vesuriin, mieti ja suunnittele: - Miten toteutat jatkohoidon? - Onko mahdollisuutta saada alueelle laiduntavia eläimiä? - Miten eläimille voidaan järjestää valvon ta, juotto ja laitumen aitaaminen? - Mistä saada katetta kuluille? - Millaiselta lopputuloksen tulisi näyttää? (vanhat valokuvat ja kartat helpottavat suunnittelua) - Pystytkö tekemään itse työn alusta lop puun, vai tarvitsetko apua? - Toteutetaanko työ kerralla vai useammissa jaksoissa? - Laadi hoitosuunnitelma ja tutki lajisto. - Älä arastele kysyä apua. Asiantuntijat aut tavat mielellään! Tämä kataja on saanut kasvaa koko ikänsä avoimella paikalla. Raivauksen yhteydessä pusikon keskeltä paljastuvat katajat ovat usein toispuolisia ja huonokuntoisia. Katajat korjaavat itseään muutamassa vuodessa, joten toispuolisia katajia ei kannata kaataa raivauksen ensimmäisessä vaiheessa. Nolhin torpan keto, Laitila. (Kuva Kimmo Härjämäki) Kun sinulla on vesuri kädessä, muista: - Et hoida talousmetsää unohda metri mitat ja relaskoopit kotiin! Esimer kiksi hakamailla puuryhmien satunnai suus on tyypillistä. - Säästä jalopuut, raidat, kelot, lahoa vat maapuut sekä marjovat puut ja pen saat. Terttuseljan, tuomen, pajujen ja taikinamarjan poisto kannattaa harkita tapauskohtaisesti. - Ota esiin merkittävät maisemapuut pois tamalla kilpailevaa kasvillisuutta ym päriltä. - Poista kuusi ja mänty jo nuorena niin pääset helpommalla. Havupuiden neula set happamoittavat maaperää, minkä seu rauksena ketokasvit katoavat. - Katajankin saa kaataa, jos se on huono Kaulattu haapa. (Kuva Kimmo Härjämäki) kuntoinen tai maanmyötäinen. Puumaiset ja pylväsmäiset katajat ovat rauhoitettuja. - Voimakkaasti leviävä vadelma kannattaa poistaa joko kitkemällä tai niittämällä. - Kaulaa vesovat puulajit (haapa ja lepät) 1-2 m:n korkeudelta ja anna kuoleentua 2-5 vuoden ajan ennen kaatamista. - Jos mahdollista, raivaa ja kaulaa lehtipuut kasvukauden aikana silloin myös ravinteet ovat maanpinnan yläpuolella ja hillitset näin vesomista ja juuristosta vapautuvien ravinteiden määrää. - Jos alueelta pitää kaataa tai kuljettaa koneellisesti isompia puita, tee se mieluiten maan ollessa roudassa. Vältä ajamista kasvistollisesti parhaimmilta kohdilta. - Sahaa kannot riittävän matalaksi, sillä pitkistä kannoista on haittaa eläi mille ja jatkossa koneellisesti tai käsin tapahtuvalle niitolle. - Älä raivaa pensaikkoja kun linnut ovat pesimäpuuhissa. - Pidä alueen maanomistaja ajan tasalla.

Kun vesuri on tehnyt tehtävänsä, muista vielä: - Mitä teet raivausjätteelle? - Uusintaraivaus. Usein perusraivauksen jälkeen moni ei-toivottu laji in nostuu kasvamaan entistä voimakkaammin. Poista juurivesat ja vadelman taimet ainakin kerran ke sässä alkuvaiheessa mie lellään kahdesti. - Helpoin tapa hoitaa aluet ta jatkossa on laittaa sin ne eläimiä. Tuo eläimet riittävän ajoissa, mielel lään jo raivausta seuraa vana keväänä, näin vältyt itse vesakontorjunnalta. Maastoltaan vaikeille, mutta arvokkaille kohteille kannattaa harkita työhevosen käyttöä puiden pooiskuljetuksessa. Hevosmetsuri Vesa Kortetjärvi ja Nopsa Paimiossa 2000. (Kuva Eija Hagelberg) - Vaihda kokemuksia muiden perinnemaisemia hoitavien kollegoiden, naapureiden tai asiantuntijatahojen kanssa. 13 Moottorisaha ja raivaussaha ovat tehokkaimpia raivausvälineitä. Moottorisahan ja raivaussahan käyttäjällä tulee olla suojakypärä, visiiri kasvojen suojana, kuulosuojaimet, turvasaappaat ja hyvät suojakäsineet sekä suojaava vaatetus. Moottorisahan käyttäjän tulee pukeutua tarkoitusta varten suunniteltuihin suojahousuihin. Suojavarustuksen hinta vuonna 2003 on noin 200e. Moottorisahan hinta on vuonna 2003 n. 400 1000e ja raivaussahan n. 500 1000e. Raivaukseen sopivat työkalut vasemmalta oikealle: - Ei raivaustyömaata ilman terävää vesuria! Vesurilla katkeaa niin nuori vesa kuin paksumpikin oksa ja sillä voi myös kuoria puuta. - Kaarisahoja on useita eri kokoja ja niihin voi ostaa vaihtoteriä. Kätevä nuoressa puustossa. - Raivausveitsi on varsin kelvollinen työkalu nuoressa vesakossa, jossa vesat ovat n. lyijykynän paksuisia. Raivausveitsellä vesa nykäistään maasta. Jäljelle jää teräväreunainen vesantyvi. - Oksasaksia löytyy joka lähtöön. Järeillä voimasaksilla voi katkaista jopa 5 cm:n paksuisia puita. - Kuorimarauta on kätevä, jos kaulattavia (kuorittavia) puita on runsaasti. Kaulaus tehdään keväällä tai alkukesällä, sen voi tehdä myös vesurilla. Sopii myös aitatolppien kuorimiseen. - Terävä kirves on monikäyttöinen raivaustyökalu. (Kuva Kimmo Härjämäki) Raivausjäte Raivausjäte tulee kerätä alueelta pois mahdollisimman tarkasti,varsinkin niittoniityiltä. Hakamailla ja metsälaitumilla kelopuut ja lahoavat maapuut kannattaa jättää sijoilleen, sillä niissä elää aivan oma eliölajistonsa, jonka olemassaolo on arvokas lisä luonnon monimuotoisuuteen. Helpoin raivausjätteen hävittämistapa on polttaminen. Avoimella paikalla voidaan sytyttää suuri kasa kerralla, mutta ahtaammissa paikoissa ja asutuksen liepeillä kannattaa Raivausjätteen hävitystä Mynämäen Tursunperällä. (Kuva Eija Hagelberg) raivausjätekasat sijoittaa parhaimman polttopaikan ympärille ja tehdä hallittavan kokoinen nuotio avoimelle

kohdalle. Sanomalehdet ovat hyvää sytykettä. Ilmoita paloviranomaisille ja maanomistajalle ennen kun sytytät tulen, ja huolehdi jälkisammutuksesta. Tuhka on syytä kerätä pois perinnebiotoopilta, jotta ravinteet eivät palautuisi tuhkasta maaperään. Lähipelto voi olla parempi polttopaikka kuin itse hoitoalue. Raivausjätteen voi myös hakettaa. Ota yhteys paikalliseen metsänhoitoyhdistykseen tai tuottajajärjestöön, jos hakettamiseen soveltuvaa raivausjätettä syntyy yli oman tarpeen. Haketta voi käyttää energiantuotantoon, polkujen pohjana ja puutarhassa maanpeitteenä. Suurimmat rangat kannattaa käyttää polttopuina. Halkaisijaltaan 5-10 cm:n luokkaa olevat kuuset sopivat hyvin aitatolpiksi ja haavat riukuaidan vaakapuiksi. 14 Kulotus Hoitamattoman niityn ensimmäinen niittokerta voi olla hankala, sillä seassa on vanhaa kasvillisuutta eikä tällainen heinä kelpaa eläimillekään. Uutta laidunta perustettaessa voi vanhan heinän poistaa kulottamalla keväällä. Tuloksena on puhdas maa, jossa uusi kasvillisuus pääsee nopeasti kasvun alkuun. Kun keväällä kulotettu niitty kesällä niitetään, on kaikki niittoaines eläimille sopivaa ravintoa. Kulotus vaatii huolellisuutta, eikä sovi kaikkialle. Metsäpalovaroitus tulee huomioida kulotusta suunniteltaessa. Jokivarsiniityn kulotusta Halikossa kulotusmestari Marjukka Häkkisen johdolla pääsiäisenä 2001. (Kuva Antti Nyman) Kevättalven lumien sulettua, ilman ollessa tyyni ja kun aluehälytyskeskukseen on annettu ilmoitus, heinikko voidaan pienellä alueella sytyttää tuleen. Rautalehtiharavat tai tuoreista kuusen oksista tehdyt hosat ovat hyviä tulen sammuttajia. Vettä kannattaa pitää mukana ämpärissä tai kastelukannussa. Ensiksi on hyvä polttaa kulotettavan alueen ulkoreunat hallitusti. Vastatuuleen kulottaminen hidastaa tulen etenemistä, silloin heinä palaa tarkemmin kuin myötätuuleen. Katajat pitää kiertää kaukaa tai kastella niitä ympäröivä maa etukäteen. Ensimmäisellä kerralla on syytä pyytää kokenut kulottaja mukaan. NIITTO Heinää on vanhan maatalouden aikana kerätty eläimille talveksi kaikista mahdollisista paikoista: niityiltä, teiden ja ojien pientareilta, rannoilta. Hyvin harvoja niittyjä hoidetaan enää nykyisin niittämällä perinnemaisemien hoidossakin on useammin kyse kasvimassan poistamisesta kuin heinän talteen ottamisesta. Pienialaisen niityn niittäminen käy yhdessä päivässä ekotekoon ei välttämättä tarvita paljon aikaa eikä rahaa, hikipisaroitakin vain kohtuullinen määrä. Aloita niitto itsestäsi katsottuna niityn ulkoreunasta siten, että kaadettu heinä jää aina vasemmalle, jo niitetylle alueelle. Näin oikealle puolellasi on selväreunaisesti niittämätön ala, johon on helppo siirtyä seuraavaksi. (Kuva Kimmo Härjämäki) Viikatteen terä on oikein, kun hamarapää on noin 5cm ylempänä kuin viikatteen kärki asetettaessa ne vuoron perään seinää vasten. Älä siirrä viikatteen vartta lattiasta, kun käännät teräpuolen seinää vasten. (Piirros Kimmo Härjämäki)

Mistä lähteä liikkeelle? Säännöllinen niitto on onnistuneen hoidon salaisuus. Niittokohde kannattaa valita huolellisesti. Kuiva keto ei välttämättä hyödy niittämisestä. Rehevällä niityllä, jolla mesiangervo, koiranputki, vadelma ja pelto-ohdake ovat saaneet kasvaa vuosikausia, niiton vaikutuksien näkyminen on hetkellistä ja lopullisesti kyseiset lajit katoavat tuskin koskaan. Tuoreilla niityillä niittämisen tulokset alkavat näkyä viimeistään muutaman vuoden kuluttua. Tällaisella niityllä työ palkitsee tekijänsä! 15 Kauneimmat kukat voi jättää niittämättä. Halikonjokivarsiniityllä peurankellot säästettiin viikatteelta. (Kuva Eija Hagelberg) Niittää voi monella tavalla Kun hallitsee viikatteen käytön niksit, työ sujuu joutuisasti eikä selkä ihan heti kipeydy. Sääntö numero yksi: älä hakkaa heinää viikatteella! Oikein käytettynä viikatetta liikutetaan maanmyötäisesti, sillä ei yhtään lyödä eikä vauhtia haeta olan takaa. Terän kuuluu viiltää heinä poikki eikä siihen tarvita voimaa. Tiedät niittäväsi väärin, jos käytät uuvuttavan paljon lihasvoimaa. Teroita viikate säännöllisesti. Hiomakivi eli kovasin hoitaa työn maastossa, mutta välillä terää pitää teroittaa myös tahkolla, smirgelillä tai kulmahiomakoneella. Soikeanmuotoinen hiomakivi on varta vasten tarkoitettu viikatteen teroittamiseen. (Kuva Kimmo Härjämäki) Vanhanajan kyläsepät osaavat vielä asettaa terän oikeaan kulmaan viikatteen varren pituuteen nähden. Seppä Toimi Henttinen pajallaan Paimiossa. (Kuva Eija Hagelberg) Viikatteita myydään rautakaupoissa, mutta kyläsepän tekemät viikatteet ovat monen mielestä parhaita. Aloittelija oppii parhaiten lyhytteräisellä viikatteella. Pisimmät terät onkin tarkoitettu viljapellon tai heinäpellon niittoon, eivätkä sovellu epätasaiseen maastoon. Terä voi olla takorautainen tai peltinen, kummallakin on kannattajansa. Väärävarsiviikatteita ja muita entisaikojen erikoisviikatteita näkee enää museoissa, mutta ne saattaisivat sopia epätasaiseen maastoon paremmin kuin rautakaupan perusmallit. Raivaussahasta on apua perusraivattavilla, hankalasti niitettävillä kohteilla. Raivaussahan niittoteriin kannattaa tutustua alan myymälöissä. Siimaleikkurin käyttö etenkin hoidon alkuvaiheessa on oiva vaihtoehto ja sopii kivisillekin paikoille. Särmikäs siima leikkaa heinän viiltäen, pyöreä siima epäsiistimmin murskaamalla. Raivaussaha sopii myös niittämiseen, kunhan siihen vaihtaa niittoterän tai siiman. Kuvassa niitetään tienpiennarta Nautelankoskella Liedossa. (Kuva Markku Laine)

Niittokoneella työ sujuu nopeasti tasaisella maalla. Niittokoneita on erikokoisia ja -hintaisia, joten vaihtoehtoihin kannattaa tutustua huolellisesti asiantuntevissa liikkeissä. Niittokoneen tärkeitä ominaisuuksia ovat leikkuutapa, helppo huolto, ketteryys, leveät renkaat, pieni kääntösäde ja ympäristöystävällisyys. Niittokoneiden hinnat vaihtelevat muutamasta sadasta eurosta aina 10 000 euroon. Hyviksi havaittuja merkkejä ovat Alpina, Honda Solo ja Grillo. Suurempia tasaisia alueita voi niittää myös traktorin niittokoneella. Niittokoneiden heikkous on niiden kovakouraisuus. Niittokonetta käytettäessä maanpinnan pienmuodot, esim. muurahaispesät tuhoutuvat valitettavan helposti. 16 Niittokone. (Kuva Eija Hagelberg) Paras ajankohta tarttua viikatteeseen Niittoajankohta voi vaihdella vuoden mukaan. Rehevää niittyä kannattaa etenkin hoidon alkuvaiheessa niittää kaksi kertaa kesässä: kesäkuun puolivälissä ja uudelleen elokuussa. Jos rehevää heinä-koiranputkiniittyä niitetään vain kerran kesässä, on heinäkuu hyvä aika. Mitä pidemmälle niittämisen siirtää, sen takkuisemmaksi työ tulee: sade kaataa kasvuston, viikate tarttuu siihen ja niittämisen ilo katoaa. Myöhäiskesän korsiintunut nurmipuntarpää ei maistu eläimillekään. Matalaruohoisten kuivien ketojen niitto saattaa tulla kyseeseen vain kosteimpina vuosina. Runsaslajisen niityn niitto kannattaa jättää elokuun lopulle, jolloin siemenet ovat varmasti varisseet maahan. Maassa pesivien lintujen pesät on syytä kiertää kaukaa. Harjoitus tekee mestarin myös heinäseipäiden täyttämisessä. Koilisrannan pihaniitty, Laitila. (Kuva Mirja Pöllänen) Loistokultasiipi. Kun niität osan korkeasta heinästä jo alkukesästä, matalammat lajit pääsevät esille, ja perhosilla on monipuolisesti ravintokasveja tarjolla. Kuivana kesänä perhoskedon voi jättää kokonaan niittämättä, sillä monet hyönteiset hyötyvät hallitusta hoitamattomuudesta. (Kuva Marja-Riitta Nikkanen) Niiton jälkeen Niittojäte tulee haravoida tarkasti pois niitetyltä alueelta eikä jättää esim. rinneniityn yläreunaan, josta ravinteet niittojätteen maatuessa taas palautuvat niitylle. Silloin on niittäminen ollut turhaa. Pressulla niittojäte on helppo kuljettaa pois. Jos heinää halutaan kuivattaa eläinten talvirehuksi tai polttamista varten, kannattaa sitä pitää maassa pari kolme poutaista päivää, silloin myös kypsyneet siemenet varisevat. Heinää pitää välillä pöyhiä, jotta se kuivuisi myös alapuolelta eikä homehtuisi. Heinäseipäät lyödään maahan rautakangella tehtyyn reikään, ja maa tiivistetään reiän ympäriltä polkemalla tai seivästyskangen päällä. Seipään päätä voi tarvittaessa teroittaa puukolla. Heinä nostetaan seipäälle heinähangolla seipään alaosassa olevan puutapin, rautanaulan tai heinästä solmitun kranssin päälle. Näin ilma pääsee kulkemaan myös seipään alaosien kautta ja heinä kuivuu tasaisemmin. Joskus on käytetty myös välitappeja kuivatustehon lisäämiseksi ja tiivistymisen estämiseksi. Pidä heinäseipäät tal-

visin sateelta suojattuna, niin ne säilyvät vuosikymmeniä. Vanhoja seipäitä voi kysellä maatiloilta, keskihinta on n. 50 c/kpl. 17 Luonnonheinä sopii myös paalattavaksi. Niittojätteen mahdollista suurimittaista kompostointia ei tiettävästi ole vielä riittävästi selvitetty, mutta onnistuessaan kompostointi ratkaisisi niittojäteongelman myös niitettävillä suojavyöhykkeillä. Niittojätteelle löytyy käyttöä kotipuutarhassakin, sen voi kompostoida tai levittää suoraan marjapensaiden juurelle maanparannusaineeksi. Niittojätteen voi myös levittää puidulle pellolle ja kyntää syksyllä maahan. Heinää voi tarjota mm. paikallisen lemmikkieläinliikkeen ilmoitustaululla tai lähialueen hevostalleille ja muille eläinten kasvattajille. Paikalliset metsästysyhdistykset voivat myös olla kiinnostuneita heinästä riistan talviruokintaan. Käyttämätön heinä on helpointa polttaa. Kuiva heinä palaa nopeasti, mutta kasoissa seissyttä on turha koettaa saada palamaan. Pakkasella polttamisesta syntyy sakea savu. Osan heinästä voi jättää seipäille talveksi villieläinten ravinnoksi. Niittämiseen ja heinänkorjuuseen sopivat työkalut vasemmalta oikealle: viikate, heinäharava, heinähanko, rautakanki (leveäteräinen ja pallopäinen seivästyskanki sopii parhaiten, ei kuvassa) (Kuva Kimmo Härjämäki) ELÄIMET MAISEMANHOITAJINA Karjan laiduntaminen luonnonniityillä on pitkällä tähtäimellä helpoin tapaa hoitaa perinnemaisemaa. Laiduntavat eläimet estävät tehokkaasti esimerkiksi perusraivatun kohteen vesakoitumisen. Laiduneläimet antavat lisäksi niin maaseudulla asuville kuin siellä matkaileville ihmisille kuvan elävästä ja sopusointuisesta ympäristöstä. Maatiaisrotuja suosimalla säilytetään arvokasta geeniperimän monimuotoisuutta. Itäsuomenkarjaa eli kyyttöjä Kiskon Haapaniemellä. (Kuva Kimmo Härjämäki) Erilaisia laiduneläimiä Eri eläinten ruokailutottumukset poikkeavat jonkin verran toisistaan. Naudat soveltuvat lähes kaikille kohteille. Lypsäville lehmille luonnonlaitumet ovat ravintotasoltaan riittämättömiä, joten laidunnukseen sopivat parhaiten hiehot, vasikat ja lihakarja. Niukkaan ravintoon sopeutuneet maatiaisrodut soveltuvat erinomaisesti vähätuottoisille perinnebiotoopeille. Vanhemmat eläimet valikoivat syömänsä ravinnon tarkemmin kuin nuoret. Hevoset sopivat lähes kaikille perinnemaisematyypeille. Hevoset oleskelevat usein ruoka- ja juomapaikan läheisyydessä, jolloin näiden alueiden kasvillisuus saattaa kärsiä. Juoma-astia kannattaakin asettaa laitumen lajistollisesti vähiten arvokkaaseen kohtaan. Tallauksesta aiheutuva maaperän rikkoontuminen voi olla hyödyksikin monen pienen yksivuotisen kasvin itämiselle. Hyvä esimerkki tällaisesta lajista on kevätkynsimö (Erophila verna).

Lampaat soveltuvat hyvin laiduntamaan kuivia ja vähätuottoisia alueita. Lampaat ovat sympaattisia ja sopivat asutuksen ja matkailukohteiden läheisyyteen. Lampaat soveltuvat rehevimmillekin kohteille, mutta tyypillisesti ne valikoivat syötävänsä, jolloin laitumelle jää syömättä rehevöittävää kasvimassaa. Yhteislaidunnus (esimerkiksi hevoset ja lampaat) mahdollistaa laitumien kasvimassan tuoton tarkan hyödyntämisen. 18 Syömättä jääneet kasvit kuten nokkonen, pelto-ohdake ja nurmilauha kannattaa poistaa laitumelta mekaanisesti. Kun niittää nokkoset ja antaa niiden kuivua pari päivää, ne maittavat lampaille. Lampaat ovat nautakarjaa tehokkaampia puuvartisten vesojen ja oksien syöjiä. Tämän vuoksi lampaat sopivat umpeenkasvaneen niityn perusraivauksen jälkeisiksi maisemanhoitajiksi. Laiduntavat eläimet tiivistävät tallauksellaan maata ja pitävät kasvillisuuden matalana. Perinnebiotoopeille muodostuu usein tämän vuoksi omanlainen pienilmastonsa. Kuvan laidunnetulla niityllä kasvukausi on alkanut useita vuorokausia laidunta ympäröivää aluetta aiemmin. (Kuva Kimmo Härjämäki) Vuohien ruuansulatus pystyy käsittelemään muita eläimiä paremmin myös runsaskuituisempia kasveja. Tämän vuoksi vuohet ovat erinomaisia pusikoitumisen estäjiä. Toisaalta tästä ominaisuudesta saattaa olla haittaakin esimerkiksi hakamailla ja muilla puustoisemmilla biotoopeilla, joilla nuorta puustoa halutaan säästää. Perinnebiotooppi Hieho Hieho Lihanauta Emolehmä Uuhi Hevonen <1v >1v + vasikka + 2,5 karitsaa kpl/ha kpl/ha kpl/ha kpl/ha kpl/ha kpl/ha Keto 1,0-1,2 0,5-0,8 0,4-0,6 0,2-0,4 1,5-2,0 0,4-0,8 Tuore niitty 2,0-2,5 1,0-1,8 0,9-1,2 0,5-0,8 2,0-2,5 1,0-1,4 Rantaniitty 1,5-3,0 1,0-1,8 0,7-1,4 0,5-1,0 2,0-4,0 0,8-1,6 Haka 1,2-2,0 0,7-1,3 0,5-1,0 0,4-0,8 1,5-2,5 0,6-1,2 Metsälaidun 0,2-0,8 0,05-0,5 0,05-0,4 0,04-0,3 0,2-1,0 0,05-0,4 Viljelty laidun 7,5 4,8 3,6 2,5 10 3,9 Laidunpaine ilmoittaa laiduneläimien määrän suhteutettuna alueen kasvillisuuden tuottokykyyn. Tämän vuoksi esimerkiksi kedoilla laidunnettavien eläinten määrän tulisi olla vain puolet rehevimpien niittyjen vastaavasta eläinmäärästä. Taulukko osoittaa ohjeellisesti eri laiduntyypeille sopivimmat eläinmäärät / hehtaari. (MMM, Eläimet luonnon- ja maisemanhoitajina 1997.) Uuden laitumen perustaminen Laiduneläimiä voi ostaa, lainata tai vuokrata asiasta sovitaan tapauskohtaisesti eläinten omistajan kanssa. Vuokratessa tai lainatessa eläimet voi syksyllä palauttaa omistajalle. Vastaavasti omia alueita voi tarjota vuokrattavaksi lähiseudun eläintiloille. Kirjallisesti kannattaa vuokran lisäksi sopia siitä, kuka huolehtii aitojen rakentamisesta ja kustannuksista sekä eläinten vahtimisesta. Hyvällä yhteistyöllä luodut säännöt toimivat vielä seuraavinakin vuosina. Laitumen voi perustaa vapaasti haja-asutusalueella, taajamissa tulee pyytää lupa kunnan viranomaisilta. - Myös naapureille on ystävällistä ilmoittaa uudesta laitumesta. - Poista laitumelta vanhat piikkilangat, romut ja muovit. - Suojaa puiden rungot, mikäli haluat säästää puut. Monet laiduneläimet syö vät puun kaarnaa tai hankaavat itseään sitä vastaan. Suojaaminen on kannat tavaa etenkin pihapiirin tuntumassa sijaitsevalla laitumella. - Muutamasta laudasta saa hyvän veräjän eli portin. Sijoita veräjä sellaiseen paikkaan, jossa eläimet voidaan helposti siirtää esim. kuorma-autosta lai tumelle. - Sähkökaapelia voi kuljettaa esim. ojan pohjaa myöten pitkiäkin matkoja. Maksua vastaan sähköä voi kysyä myös lähialueen asukkailta. Sähköpaimen eli

paimenpoika toimii akun avulla siellä, missä sähköä ei saada verkosta. - Sähköaidasta on tarkistettava päivittäin sähkön kulkeminen, sillä ukkonen, pitkä heinä tai hirvet voivat katkaista virran kulun. Hirvet voivat muuten kin hajottaa aitoja. - Muista valokuvata laidunta hoidon eri vaiheissa. 19 Valitse aitatyyppi eläinlajin mukaan: Lampaille sopii verkkoaita. Tolpiksi käyvät esimerkiksi katkaistut heinäseipäät tai kuorittu kuusipuu (halkaisija väh. 5 cm). Tee reikä tolpalle rautakangella ja lyö tolpat maahan lekalla. Sopiva tolppaväli on 3-4 metriä (suuremmalla tolppavälillä lampaat saavat taivutettua verkkoa ja pääsevät karkuun). Kallioisilla ja kivisillä paikoilla sivutuet, verkon kiinnittäminen eläviin puihin tai reikien poraus kallioon korvaavat maareiän. Aitaverkko (kork. 80-100 cm) kiinnitetään tolppiin aitauksen sisäpuolelle joko sinkilöillä tai taivutettavilla rautanauloilla. Nauloilla kiinnitetty verkkoaita on helposti purettavissa. Sähkölankakin soveltuu lammasaidaksi. Kolminkertainen sähköaita pitää myös nuoret pässit laitumella. Vuohet ovat taitavia kiipeilijöitä ja karkaajia. Korkea verkkoaita yhdistettynä sähköön tai kolminkertainen sähkölanka-aita voi pitää ne kurissa. Hevosille ja poneille voi riittää jopa yksinkertainen sähkönauha, mutta lauta-aidat ovat kestävämpiä ja kauniimpia. Lyö puutolpat 3-4 metrin välein, kiinnitä niihin 2-3 vaakalautaa sekä sähkölanka. Yksinkertaista sähkönauha-aitausta on helppo siirtää useitakin kertoja kesässä. Tolpiksi sopivat metalliset, muoviset tai lasikuituiset tolpat. Verkkoaitaa lammaslaitumella. (Kuva Kimmo Härjämäki) Esimerkki hevoslaitumen aidasta: yksi vaakalauta ja kaksi sähkölankaa. (Kuva Eija Hagelberg) Lauta-aita tai piikkilanka ja sähkö pitävät nautaeläimet aidan oikealla puolella. Piikkilanka-aidan tolpiksi käyvät tukevat heinäseipäät tai kuusitolpat (pit.150-200 cm, halkaisija yli 5 cm). Aitatolppien väli ei saa olla yli neljää metriä. 2-3 piikkilankaa kiristetään sorkkaraudalla ja kiinnitetään tolppiin sinkilöillä tai nauloilla. Sähkölanka kiinnitetään tolppiin eristimien avulla. Riukuaitojen rakenteissa on alueellisia eroja. Tietyt seikat pätevät yleisesti: pystypuut kuorittua kuusta, vaakapuut kuorittua kuusta, mäntyä tai haapaa, vitsakset nuorta kuusta tai katajaa (tai nykytekniikalla rautalankaa). Riukuaidan tekemiseen löytyy monia ohjeita (mm. Maa- ja kotitalousnaisten Keskus: Riukuaita ja pärekatto opas perinteisestä rakentamisesta, Loimaa-Seura ry:n riukuaitavideo). Vanhoilta taitajilta saa parhaimmat paikallisperinnettä kunnioittavat ohjeet.

Aitamateriaalien hintoja vuonna 2003 (hinnat ohjeellisia): kuusitolppa (uusi) 1e / kpl aitaverkko 1e / m sähköistetty lammasverkkoaita (sis. verkon, sähkölangat ja tolpat) 2,4e / m piikkilanka 0,2e / m sähkölanka (rautalanka) 0,04e / m sähkölanka (20 mm muovinauha) 0,19e / m sähköeristimet 6,50e / 100 kpl 20 Vaihtoehtoja aitatolppien käsittelyyn - Kuorittu, käsittelemätön kuusi tolppa kestää savimaassa 5-7 vuotta, minkä jälkeen se alkaa lahota maan pinnan tasolla. Tolp pa uusitaan tarvittaessa. Maa han lyötävän puun tulee olla kun nolla kuivunutta. Kuusipuu ei kylläänny ollenkaan, joten sitä on turha käsitellä esim. puun suoja-aineella. - Terva suojaa puuta tehokkaasti. Riukuaitaa vanhan kylätien varrella. (Kuva Eija Hagelberg) Kuumennettu terva levitetään sudilla ja annetaan kuivua, ennen kuin tolp pa lyödään maahan. - Puutolpat voi öljytä esim. pellavaöljyllä. Öljyäminen suojaa puun pintaa, mutta käsittely pitää tois taa usein. - Hiillostaminen on vanha menetelmä, mutta sukua modernille lämpö käsittelylle. Hiillostettu pinta suo jaa erinomaisesti puuta maaperän lahottajia vastaan. Tolpan alaosaa pidetään nuotiossa muutaman minuutin ajan, kunnes pinnasta tulee mustaksi hiiltynyt. Aitatolppien tervaamista. Kuuman tervan tuoksu leviää lähiympäristöön. (Kuva Eija Hagelberg) Harrastelijalaiduntajan muistilista: - Käy tervehtimässä laiduneläimiä päivittäin: vie vettä, tarkista aitojen kunto ja laske eläimet. - Perinnebiotoopilla laiduntaville eläimille ei saa antaa muualta tuotua ruokaa. - Apua hoitamiseen voi pyytää 4H-yhdistyksil tä. - Mineraalikivestä eläimet saavat nuolemalla tär keitä suoloja. - Mikäli laidun on avoin, tee eläimille katos. - Tarkka vartiointi pitää pahantekijät loitol la. Vapaana juoksevat koirat voivat myös olla uhka laiduneläimille. Nautakarjalaitumen aidan rakentamista punamullatusta laudasta. Lautojen väliin lisätään sähkölanka. (Kuva Eija Hagelberg)

MUINAISJÄÄNNÖKSET PERINNEMAISEMILLA Museovirasto on 1990-luvun alusta lähtien hoitanut muinaisjäännösalueita Etelä- Suomessa. Varsinais-Suomen luonnonsuojelupiirin työntekijät tulivat Museoviraston apujoukoiksi hoitamaan useita muinaisjäännösalueita. Perinnemaisemilla sijaitsevia muinaisjäännöskohteita on hoidettu Museoviraston ohjeiden mukaan, pääasiassa niittämällä viikatteella tai raivaussahan niittoterällä. Lisäksi polkuja on siistitty, roskat kerätty pois ja opasteita kunnostettu. Muinaisjäännöskohteiden hoito palveleekin myös matkailun tarpeita. 21 Vanhalinnan linnavuoren laelta on vuosien saatossa raahattu pressulla vetäen kymmeniä kuormia raivausjätettä. (Kuva Markku Laine) HOITOTÖIDEN ERITYISVAATIMUKSET MUINAISJÄÄNNÖSALUEILLA TEIJA TIITINEN (tutkija, Museovirasto): Perinnemaisema-alueilla sijaitsee usein muinaisjäännöksiä varsinkin ajanlaskun vaihteen jälkeiseltä ajalta. Tämä johtuu siitä, että rautakauden alussa raivattiin maanviljelyksen ja karjanhoidon tarpeisiin ne alueet, jotka olivat myöhemminkin perinteisen maanviljelyksen aikaan käytössä. Ne muodostavat perinnemaisemiemme vanhimman kerrostuman. Muinaisjäännösalueilla hoitoon pätevät samat ohjeet kuin muillakin perinnemaisema-alueilla kuitenkin muutamin rajoituksin. Koska muinaisjäännökset ovat lailla rauhoitettuja ja niiden vahingoittaminen on kiellettyä, ei niiden pintaa saa rikkoa eikä niiden päälle saa tehdä rakennelmia. Myöskään kulottamista tai raivausjätteen polttoa muinaisjäännösalueilla ei voida sallia, koska muinaisjäännöksiin ei saa muodostua niihin kuulumattomia palokerroksia. Muinaisjäännösten hoitoon tarvitaan aina lupa, joka haetaan Museovirastolta. Museovirastoon on hyvä olla yhteydessä jo hoitosuunnitelmaa tehtäessä. Tällöin yhteisellä maastokatselmuksella voidaan sopia alueella tehtävistä toimenpiteistä ja nopeuttaa asian käsittelyä jatkossa.

RAHA RATKAISEE! 22 Perinnemaisemien hoitoon panostaminen on koko yhteiskunnalle tärkeä tavoite. Ympäristöministeriön asettama perinnebiotooppien hoitotyöryhmä on esittänyt, että Varsinais-Suomen alueella pitäisi hoidettujen perinnebiotooppien pinta-ala olla vuoteen 2010 mennessä 10 000 hehtaaria, kun inventoituja perinnebiotooppejakin 2000-luvun vaihteessa on maakunnassa vain 3000 hehtaaria. Harrastusmielessä pystytään hoitamaan pieniä niittokohteita, mutta lähes kaikkeen muuhun perinnemaisemien hoitoon tarvitaan rahaa. Rahoituksen eri vaihtoehdoista on olemassa runsaasti tietoa ja esitteitä, asiantuntijoilta kannattaa rohkeasti kysyä neuvoa. Liitteestä 3 löytyy perinnemaisemien hoitoon liittyviä asiantuntija- ja rahoitustahoja Varsinais-Suomessa. Perinnemaisemien hoitoon voivat osallistua kaikki: - Maanomistajat (esim. erityisympäristötuen avulla). - Eläintenkasvattajat (myös muiden omistamalla maalla). - Maata omistamaton (vuokramaalla) - Varsinais-Suomen luonnonsuojelupiiri (perinnemaisemaprojekti, Saaristome ren talkooleirit, uhanalaisen laukkaneilikan hoito). - Museovirasto (Muinaisjäännösten hoitoyksikkö). - Metsähallitus (Saaristomeren kansallispuisto). - Luonnonsuojeluyhdistykset, kyläyhdistykset ja muut yhteisöt (talkoot). - WWF (talkooleirit, perinnemaisemaprojekti). - Koulut ja yritykset (koulujen ja yritysten kumminiityt). - 4H-yhdistykset, partiolaiset & muu nuorisotoiminta. - Uudet idearikkaat hankkeet! YMPÄRISTÖTUEN ERITYISTUET (ohjelmakausi 2000 2006) Maatalouden ympäristötuki jakautuu kaikille viljelijöille tarkoitettuihin perusja lisätoimenpiteisiin sekä erilaisiin erityistukimuotoihin, jotka edellyttävät perustukia tehokkaampia ympäristönsuojelu- ja hoitotoimia. Perinnebiotoopin hoito-, luonnon monimuotoisuuden edistämis- sekä maiseman kehittämis- ja hoitosopimuksilla huolehditaan maatalousympäristön eläin- ja kasvilajeista sekä hoidetaan ja säilytetään maatalousmaisemaa. Erityistukea voivat saada myös maatalouskäytön ulkopuoliset alueet, mikäli niillä on merkkejä aiemmasta laidunnuksesta (esim. metsälaitumet) tai muusta maatalouskäytöstä. Erityistuen sopimuspinta-alan tulee olla vähintään 15 aaria ja se voi koostua useammasta vähintään viiden aarin kokoisesta lohkosta. Erityistukea voi hakea myös vuokramaalle, jolloin hakijalla tulee olla alueesta vuokrasopimus koko erityistukikauden ajaksi. Erityistuen haku ja tukimuodot Hakijalle on usein epäselvää, mikä erityistukimuoto hänen alueelleen parhaiten soveltuu. Oikean sopimusmuodon valinta voi tuntua veteen piirretyltä viivalta, mutta siihen on olemassa melko hyviä perussääntöjä. Epäselvyyden vuoksi ei erityistukea kannata jättää hakematta, vaan neuvoa voi kysyä esimerkiksi TEkeskuksen maaseutuosastolta tai alueelliselta ympäristökeskukselta. Yleensä sopivin tukimuoto voidaan haarukoida jo puhelinkeskustelun aikana. Tukityyppiä voidaan hakemuksen jättämisen jälkeenkin tarvittaessa muuttaa, mistä syystä ei kannata hakea samalle alueelle kaikkia mahdollisia tukimuotoja vain varmuuden vuoksi. Erityistukien hakuaika on kerran vuodessa keväisin. Hakemus toimitetaan kahtena allekirjoitettuna kappaleena TE-keskuksen maaseutuosastolle. Hakuaika päättyy 31.5., jonka postileimalla varustetut lähetykset vielä käyvät. Tukihaku vaihtelee jonkin verran vuosittain, joten kyseisen vuoden tilanne on hyvä varmistaa TE-keskuksesta. Erityistukisopimus muodostuu TE-keskuksen päätöksestä ja viljelijän jättämästä hakemuksesta. Luonnon monimuotoisuuden edistämistä ja maisemanhoitoa koskevissa sopimuksissa

viljelijä voi valita, haluaako sopimuskauden pituudeksi 5 vai 10 vuotta. Perinnebiotoopeilla sopimuskausi on aina 5-vuotinen. Hakija valitsee sopimuskauden alkavaksi joko 1.6. tai 1.10. Syksyllä alkava sopimus maksetaan ensimmäisen kerran seuraavan vuoden syksyllä. 23 Perinnebiotoopin hoito Jos aluetta on aikoinaan laidunnettu tai niitetty, soveltuu se parhaiten perinnebiotooppisopimukseen. Perinnebiotooppien hoidoksi sopii edelleenkin joko laidunnus tai niitto ja niitetyn heinän poiskorjuu. Erityistukialuetta hoitavat eläimet voivat olla omia tai lainassa naapuritilalta. Tärkeää on, että perinnebiotoopit on aidattu erilleen laidunnurmista ja laidunkierto on järjestetty niin, ettei lisärehua tarvita. Laidunnettavaa perinnebiotooppia ei pidä myöskään käyttää vain yölaitumena. Jos lisäruokintaa tarvitaan, eläimiä voi pitää osan kesästä nurmilaitumilla, joiden tulee kuitenkin olla aidattuina erilleen perinnebiotoopeista. Tyypillisimpiä erityistuettavia perinnebiotooppeja ovat erilaiset niityt, hakamaat ja metsälaitumet. Erityistukisopimuksia ei tehdä laidunnetuille talousmetsille, vaan alueen on omattava tiettyjä metsälaitumille tyypillisiä piirteitä, kuten yhtäjaksoinen, pitkä laidunhistoria; eri-ikäinen, vaihteleva puusto ja laidunnuksesta hyötyvät kasvilajit. Tulee muistaa, ettei perinnebiotooppia koskevaan erityistukisopimukseen voi kuulua peltoalatukia saavia alueita. Jos esimerkiksi kahden perinnebiotoopin välinen peltolohko halutaan samaan sopimukseen, kannattaa tukimuodoksi valita luonnon monimuotoisuus, johon voi kuulua myös peltoa. Perinnebiotooppia ei saa lannoittaa, käsitellä torjunta-aineilla, muokata, ojittaa tai metsittää. Lihakarja hoitaa maisemaa Someron Häntälässä. (Kuva Eija Hagelberg) Luonnon monimuotoisuuden edistäminen eli LUMO Luonnon monimuotoisuuden kehittämisellä pyritään säilyttämään ja parantamaan maatalousympäristössä esiintyvien luonnonvaraisten kasvien ja eläinten elinympäristöjä. Tyypillisimpiä sopimusalueita ovat pelloilla sijaitsevat metsäsaarekkeet sekä pellon ja metsän väliset reunavyöhykkeet, joita hoidetaan esimerkiksi puita ja pensaita harventamalla, niittämällä tai laiduntamalla. Reunavyöhykkeen enimmäisleveys erityistukisopimuksissa on noin 20 metriä, eli yhden puun mitta. Metsäsaarekkeen pinta-ala on enintään noin hehtaari. Myös pienimuotoiset kosteikot soveltuvat luonnon monimuotoisuussopimusten piiriin. Paras lopputulos syntyy laadittaessa tilan kaikki kunnostamiskelpoiset luontokohteet käsittävä hoitosuunnitelma. Riistapeltoja ei enää rahoiteta maa-