Itämeri-foorumi 2.6.2014 Itämeri mare nostrum 1. Itämeri on kristinuskon ikäinen Itämeri on meidän meremme, mare nostrum. Se on erityinen meri, ei vain siksi, että se on meidän, vaan siksi että se on vähäsuolainen, matala ja haavoittuva. Sitä paitsi Itämeri on mereksi nuori. Kun viimeisin jääkausi hellitti toistakymmentä tuhatta vuotta sitten, Itämeri ei ollut heti siinä valmiina. Vedet ja maa elivät. Ensin oli Baltian jääjärvi, joka muuttui suolaiseksi Yoldianmereksi, kun nykyisen Keski-Ruotsin läpi puhkesi yhteys Pohjanmereen. Yhteys katkesi kun maa nousi ja vähitellen täällä oli suolaton Ancylus-järvi. Tanskan salmien avauduttua suolapitoisuus taas nousi ja alkoi Litorina-meren aika. Meren suolaisuus laski vähitellen ja nykyisen kaltainen vähäsuolainen Itämeri muodostui vasta noin 2000 vuotta sitten. Kaikkien näiden muutosten ajan, enemmän kuin sata vuosisataa, myös ihmisiä on liikkunut ja asunut täällä. He ovat sopeutuneet meren ja rantojen hitaaseen liikkeeseen. Suolaisena tai suolattomana ne ovat antaneet kalastajille ja metsästäjille elannon. Meren pohjalle on kerrostunut pitkä, ihmisen muistia ja Itämerta pitempi muisti. Ajan-tieto eli Ajan-Luku oli vanhan 1701 virsikirjan liitteenä oleva kronologinen maailman historia maailman luomisesta alkaen. Siitä suomalaiset pari sataa vuotta ammensivat tietonsa menneisyydestä. Siinä kerrottiin sodista, katovuosista ja luonnonmullistuksista. Itämeren vaiheita ei kerrottu. Sen sijaan kerrottiin mm., että Stockholmin kaupunki oli perustettu pian vedenpaisumuksen jälkeen, ennen kuin Romulus ja Remus perustivat Romin kaupungin. Autonomian ajan painoksista tämä tieto oli poistettu. Itämeren vaiheista olisi kyllä minusta voitu Ajan-tiedossa kertoa, mikäli olisi tiedetty ja ymmärretty. Virsikirjan liitteeseen olisi hyvin sopinut kertoa, että Itämeri on osapuilleen saman ikäinen kuin kristinusko. Tietenkään sillä, miten Tanskan salmet laskivat Pohjanmeren suolaista vettä lävitseen, ei ollut tekemistä sen kanssa, että Rooman valtakunnan juutalaisessa provinssissa eli muuan Jeesus Nasaretilainen, joka teloitettiin ristiinnaulitsemalla. Niin ikään on selvää, että Jeesuksen vaiheet ja se, mitä hänen ympärillään tapahtui, eivät muuttaneet Itämeren suolapitoisuutta. Silti nämä kaksi historiallista käännettä on syytä mainita samanaikaisesti. Se mitä tapahtui Välimeren Rooman mare nostrumin - pohjukassa tuli vaikuttamaan Itämeren meidän mare nostrumimme - alueen elämään. Ennen kuin vaikutus tuntui täällä, kesti hyvän aikaa. 1
2. Kristinusko tuli idästä ja lännestä Yhteyksiä toki oli jo varhain. Sarmatia, 400-luvulle saakka vaikuttanut sarmatialaisten heimojen väljä valtiomuodostelma, ulottui Mustalta mereltä Baltiaan. Se oli ensimmäinen silta Itämereltä Bysanttiin, vaikka kristityiksi sarmatialaisia tuskin voi olettaa. Heidän maailmankuvansa oli toinen ja mytologia toinen. Lännestä puolestaan friisit, ja heidän mukanaan ehkä keltit, kulkivat 700- ja 800-luvuilla Itämerellä ja loivat kauppareittejä. Viikingit taas liikkuivat molempiin suuntiin. He kävivät yhtä hyvin polttamassa Thames-joen sillat kuin jatkoivat Suomenlahden pohjukasta Dnepriä pitkin Konstantinopoliin raapustamaan riimukirjoitusta Hagia Sofia -kirkon parvekkeen kaiteeseen. Kirjoitus on siellä yhä. Kävin siellä viimeksi pari viikkoa sitten. Kristinusko saapui näille rannoille vähitellen kuin tihkuen, merenkulkijoiden, kauppiaiden, kiertelevien munkkien ja muiden kulkijoiden mukana. Se saapui sekä idästä että lännestä. Suomen kielessä sellaiset sanat kuin pappi ja risti ovat itäistä perua, sana kirkko taas läntistä. Itämeri ei ollut tässä suhteessa rajameri, se oli yhteistä aluetta, eräänlainen kulttuuripiirien ja uskonnollisten traditioiden siirtymävyöhyke. Niin se on yhä. Minusta on valaisevaa, että täältä Turusta ja Suomesta katsoen Itämeri ei ole idässä vaan etelässä ja lännessä. Ruotsissa meri on Itämeri, Östersjö, ja siitä kääntynyt suomeen, kun taas viron kielessä meri on Läänemeri, Länsimeri. Kyse on siis yhtaikaa idästä ja lännestä. Silläkin tavoin meidän meremme on erityinen. Merta pitkin, miten muutenkaan, tänne saapui 1100-luvun puolivälissä piispa Henrik, suomalaisen kristillisyyden myyttinen kantaisä. Näinä aikoina, kun muukalaisilta suojautuminen näyttää nostavan päätään, muistutan mielelläni, että Henrik, ensimmäinen edeltäjäni, ei ollut täkäläisiä. Hän oli maahanmuuttaja, nähtävästi Englannista. Hän tuskin puhui suomea tai ruotsia. Hänen kotoutumisensa kanssa kävi huonosti. Se päättyi Köyliönjärven jäällä. Kyseessä ei liene ollut kristinuskon ja pakanuuden välinen taistelu niin kuin usein on selitetty vaan pyhimyskertomuksen ja legendan takaa kuultaa kristittyjen keskinäinen välienselvittely, valitettavasti. Sekä Lalli että Kerttu olivat näet niminä kristillistä perua, Laurentius ja Gertrud. Joka tapauksessa kristillisyyttä täällä oli Henrikin tullessa. Henrikin roolina oli kirkollisen elämän organisointi ja kiinnittäminen tiiviisti nimenomaan lännen tradition ja kirkollisen vallan yhteyteen. Meren yli, täältä katsoen etelästä, tuli myös uskonpuhdistus, reformaatio 1500-luvulla. Meri kuljetti Mikael Agricolan ja kumppanit Saksaan ja meri heidät toi paluumuuttajina. Ilman ihmisten liikkumista valtakunnasta toiseen ja valmiutta ottaa vastaan uusia ihmisiä ja vaikutteita Itämeren alueen koko henkinen maisema olisi toinen. Se, mikä koskettaa ihmistä syvimmältä, ei kysy kulkulupia eikä papereita. Vuosisatojen mittaan Itämerestä on muodostunut kristityn maailman sisämeri. Meren rannoilla on toki vaikuttanut ja vaikuttaa niin juutalaisia kuin islamilaisia yhteisöjä, mutta kulttuurisesti täällä ollaan kris- 2
tinuskon kulttuuripiirissä. Ruotsin suurvaltakaudella oli jopa yritys tehdä tästä luterilainen sisämeri. Niin ei käynyt, vaan edelleen täällä kohtaa poikkeuksellisella tavalla kolme kirkollista traditiota: idän ortodoksisuus ja lännen katolisuus ja luterilaisuus. Kohtaaminen ei aina ole ollut ristiriidatonta. Viholliskuvia on kirkkojenkin piirissä osattu rakentaa. Kolmen kirkollisen tradition vuorovaikutus on kuitenkin meidän meremme erityisluonnetta. Riippuu rannasta, mikä näistä on enemmistönä mikä vähemmistönä. Itämeren alueen kulttuurista ja yhteiskunnallista yhtenäisyyttä ja erilaisuutta tuskin voi ymmärtää, jos ei ota huomioon alueen kirkollista ja uskonnollista elämää ja sen traditioita. Niiden vaikutus tuntuu koko ajan kulttuurin syvärakenteissa, uskonnonharjoituksen ohella kasvatuksessa, etiikassa, lainsäädännössä, kielissä, sosiaalisessa kehityksessä ja siinä miten ihminen on suhteessa Jumalaan, toisiin ja luontoon. Tällä hetkellä uskonto ei näyttele näkyvää roolia Itämeren aluetta koskevassa keskustelussa. Se on taustalla. Mutta pohjavirrat ovat olemassa, henkinen tausta on olemassa. Sieltä kumpuavat eettinen koodisto, ihmiskäsitys ja maailmankuvasilloinkin, kun Itämeri-kysymyksistä puhutaan käytännöllisesti ja asioitten hoitamisen kannalta, niin kuin Itämeri-foorumissa nyt. Kirkot näillä rannoilla ylläpitävät, tuovat esiin ja tulkitsevat tätä henkistä taustaa. 3. Rauha Kirkot ovat pyrkineet tekemään sitä myös yhdessä. Keskellä Itämerta, Visbyn luterilaisessa hiippakunnassa tehtiin 1980-luvun alussa tässä tarkoituksessa aloite. Aloite tähtäsi tiiviimpien yhteyksien solmimiseen Itämeren alueen kirkkojen ja kristittyjen kesken. Haluttiin ylittää tuolloisen geopoliittisen kahtiajaon luoma rautaesirippu. Syntyi ns. Theobalt-verkosto (Theology in the Baltic Region). Vaikka ensimmäiseen Theobalt-kokoukseen 1983 Visbyssä osallistui rautaesiripun idän puolelta ainoastaan yksi kirkko, DDR:n evankelinen kirkkoliitto, tavoite vähitellen toteutui. Kokouksia järjestettiin muutaman vuoden välein, laajenevalla osanottajajoukolla. Rautaesiripun murtumisen jälkeen keskityttiin sosiaalisiin ja ympäristökysymyksiin. Viimeisin kokous oli vuonna 2009 täällä Turussa. Siihen osallistui kirkkoja - vähemmistö- ja enemmistökirkkoja - kaikista kolmesta kirkollisesta traditiosta ja kaikista Itämeren rantavaltioista, vaikka Venäjän ortodoksinen kirkko jättäytyikin viime hetkellä pois. Tällä hetkellä Theobalt-verkosto kangertelee, enkä tiedä onko sillä tulevaisuutta. Kylmän sodan jälkeen ollaan jälleen tilanteessa, jossa jännitykset ovat vahvistuneet. Ne ovat uudenlaisia, sekä kulttuurisia että poliittisia. Ukrainan tilanne on nostanut ne esiin. Ne tuntuvat myös Itämeren alueella. Kirkkojen kannalta kehitys merkitsee, että yhteyksien rakentaminen ilman viholliskuvia on taas ajankohtaista. Se merkitsee myös, että tehtävä ei ole yksinkertainen. Kun jännitykset ovat joltain osin kulttuurisia, ne tuntuvat myös kirkkojen välillä. Ne liittyvät sekä poliittisiin että eettisiin arvokysymyksiin, kuten seksuaalietiikkaan, joka muodostaa uusia rajalinjoja sekä kirkkojen välille että kirkkojen sisälle. Erilaisuuden ymmärtämisen, keskinäisen vuorovaikutuksen ja yhteyden rakentamisen tehtävästä kirkot eivät kuitenkaan voi luopua 3
luopumatta identiteetistään. On koko ajan kysyttävä, mitä se eettinen ja uskonnollinen perintö, johon tällä alueella olemme yli tuhat vuotta kasvaneet, merkitsee ja mihin se velvoittaa. Mikä siinä yhdistää ja mikä erottaa? Siinä tarkoituksessa kirkot pyrkivät määrätietoisesti pitämään yhteyttä keskenään, ja pitävätkin, sekä kahdenvälisesti että laajempina verkostoina. Siihen ohjaavat sekä yhteinen perusta että yhteiset haasteet. 4. Ihminen ei ole kaupan Esimerkkinä kolmen tradition vuorovaikutuksesta voi todeta, että kun vuonna 2017 vietetään luterilaisen reformaation 500-vuotismerkkivuotta, sen valmisteluun Suomessa osallistuvat niin katolinen kirkko Suomessa kuin Suomen ortodoksinen kirkko. Traditiot ovat tulleet vuorovaikutukseen ja edelleen tulevat, kun ihmiset liikkuvat. Kaupankäynti on tällä merellä ollut se, joka eniten solminut yhteyksiä. Merta pitkin kulkee päivittäin tavaroita ja ihmisiä enemmän kuin koskaan ja enemmän kuin pystyy laskemaan. Ihmisten ja valtioiden väliset keskinäiset suhteet rakentuvat taloussuhteitten välityksellä. Niin rakentuu keskinäisen riippuvuuden verkosto. Niin opitaan myös ymmärtämään erilaisuutta. Talous on viime aikoina vielä korostunut, ja tällä hetkellä juuri talouden näkökulma ja talouden kieli hallitsevat yhteistä puhetta ja arvostuksia. Ne ulottuvat myös elämänalueille, jotka eivät liity talous- ja kauppasuhteisiin. Tämä on tausta, kun Luterilainen Maailmanliitto, johon kaikki Itämeren alueen luterilaiset kirkot kuuluvat, on valinnut teemat mainittua reformaation merkkivuotta varten. Pääteema puhuu armosta, niin kuin luterilaisille kuuluu. Alateemat ovat: salvation not for sale; human beings not for sale; creation not for sale. Pelastus ei kaupan; ihminen ei kaupan; luomakunta ei kaupan. Tällä tavoin kirkot pyrkivät muistuttamaan, että elämän tärkeimmät suhteet eivät ole kauppasuhteita eivätkä markkinasuhteita. Ei luottamusta osteta, ei uskoa poimita kulutukseen markkinoilta, eivät lapset hanki vanhemmiltaan kasvatuspalveluita. Kaikkea ei voi alistaa kauppatavaraksi. Ihmistä ei voi mitata talouden mittarein. Eikä kaikki kauppa ole ihmistä ja elämää palvelevaa. Meidänkin merellämme käydään myös ihmistä tuhoavaa kauppaa, aseista, huumeista ja jopa ihmiskauppaa. Riippumatta siitä, miten olette uskonnolliseen taustaan kiinnittyneet tai kiinnittymättä, toivon, että voitte yhdessä luterilaisten kirkkojen kanssa sanoa määrätietoisesti ja painokkaasti: human beings not for sale. Ihminen ei ole kaupan. 4
5. Luomakunta ei ole kaupan Itämeri on hauras ja haavoittuva meri. On hyvä nähdä, miten vakavasti se otetaan. Ympäristökysymykset ovat tässäkin foorumissa esillä monessa yhteydessä. Kyse on paitsi meremme, myös elämämme elinehdosta. Peruskysymys on, miten Itämeren luonto kestää inhimillisen toiminnan ja sen tavan, jolla aineellista hyvinvointia on täällä kasvatettu. Kysymys ei koske vain Itämerta, se koskee yhtä hyvin Arktista aluetta ja koko maapalloa. Luomakunta ei kestä lisääntyvän kulutuksen ja luonnon hyväksikäytön, johon kasvuun perustuva elämänmuotomme perustuu. Tästä syystä luterilaiset kirkot sanovat yhdessä monien muiden kanssa selkeästi ja lujasti: creation not for sale. Luomakunta ei ole myytävänä. Kirkot eivät sano näin ylhäältäpäin tai ulkopuolisina. Olemme osa tätä elämänmuotoa, kannamme myös yhteistä syyllisyyttä ja yhteistä tahtoa suunnan muuttamiseen ja sen vaikeutta. Syvintä mikä meitä yhdistää ei ole kuitenkaan yksi meri, eivät taloudelliset suhteet, eivät kulttuuriset siteet, ei kanssakäyminen meren yli, eivät myöskään uskonnolliset tai kirkkokuntien traditiot. Syvintä, mikä meitä yhdistää, on että olemme ihmisiä tässä Jumalan maailmassa. Ilma jota hengitämme, vesi joka ylläpitää elämäämme, meri, jonka maisemassa sielu lepää ne eivät tunne valtioiden, kirkkojen tai uskontojen rajoja. Hiilijalanjäljen tai fosforijäljen vaikutus ei riipu siitä, onko sen jättänyt ortodoksi, katolinen, luterilainen, muslimi, juutalainen tai ateisti. 6. Armottomuus vai rohkeus Tämän olen oppinut siitä uskon perinnöstä, johon täällä on kasvettu ja joka on yhtä vanha kuin Itämeri. Kun kristinusko saapui osapuilleen tuhat vuotta sitten näille rannoille, se muutti vähitellen käsityksiä Jumalasta, ihmisestä ja elämän perimmäisistä ehdoista. Mutta se ei ollut ristiriidassa sen kanssa, mitä meri oli opettanut ja opettaa. Meri on opettanut ihmisiä rukoilemaan, hiljentymään, luottamaan, nöyrtymään ja olemaan rohkeita. Rantojen kirkot ovat antaneet ja antavat sille kielen, sisällön ja syvän merkityksen. Merta sanotaan armottomaksi. Niin se voi olla meren armoille joutuneelle. Moni muistaa tässä yhteydessä Estonia-onnettomuuden. Tämä ei kuitenkaan ole meren perimmäinen luonne. Vuosia sitten nuorena pappina kävin keväällä jäittenlähdön aikaan tervehtimässä 80 vuotta täyttävää kalastajaa. Hän istui mökkinsä kuistilla ja kunnosti verkkoja. Hän sanoi lähtevänsä kohta ne laskemaan. Yksinkö? kysyin. Yksin, hän vastasi. Puhuimme sairauksista, joita oli tullut, mutta myös meren voimas- 5
ta ja siitä miten rannat likaantuvat, saaliit pienenevät ja pyydykset on vietävä yhä kauemmas. Kysyin, eikö häntä pelota lähteä yksin merelle, kun on sydänvaivaa ja muuta. Hän katsoi minua niin kuin mitään ymmärtämätöntä katsotaan. Lopulta hän sanoi: - Nelivuotiaasta olen joka kevät lähtenyt merelle. Lähden niin kauan kuin voin. Jos minulle jotain tapahtuu, merta parempaa paikkaa sille ei ole. Vanha kalastaja opetti nuorelle papille nöyryyttä luonnon, elämän ja Jumalan edessä. Hän opetti ihmisen pienuutta, syvää luottamusta, rohkeutta ja toivoa. Ajattelin ja ajattelen yhä, että kannoimme samaa uskon perintöä. Siinä katsannossa meri ei ole armoton. Tällä hetkellä näyttää, että ihminen voi olla armoton niin merta kuin toisiakin kohtaan, ja on ollut, myös uskon nimissä. Mutta silti ajattelen, että ilman sitä näkymää elämään, joka tuhat vuotta sitten tänne rantautui, nykyhetki ja etenkin tulevaisuus olisi tämän meren rannoilla paljon armottomampi, sanan kaikissa merkityksissä. 6