Pirjo Aaltonen Ehdollisen vankeuden perusteleminen vuoden 2001 uudistuksen jälkeen Havaintoja erityisesti korkeimman oikeuden ja Helsingin hovioikeuden ratkaisukäytännöstä 1. Taustaa 1.1. Ehdollisen rangaistuksen kehitys Ehdollinen rangaistus tuli Suomen rikosoikeudelliseen seuraamusjärjestelmään vuonna 1918 annetulla lailla ehdollisesta rangaistustuomiosta (44/1918). Enintään yhden vuoden pituinen vapausrangaistus voitiin määrätä ehdolliseksi, jos voitiin olettaa, että tuomittu ojentuu, vaikka rangaistusta ei pantaisikaan täytäntöön. Ehdollinen rangaistus oli tarkoitettu tilapäisrikollisille, jotka tuomittiin suhteellisin lyhyisiin vankeusrangaistuksiin. 1 Ehdollinen rangaistus tarjosi keinon säädellä sodan jälkeen nopeasti kasvanutta vankilukua. 2 Lain tavoitteena oli myös pyrkimys vaikuttaa rikoksentekijän käyttäytymiseen, koska ehdollinen rangaistus voitiin tuomita vain erityisestävin perustein. 3 Vuoden 1918 ehdollisesta rangaistustuomiosta annettu laki oli voimassa vuoteen 1976, jolloin ehdollista rangaistusta koskeva lainsäädäntö uudistettiin kokonaisuudessaan. Ehdollisesta rangaistuksesta annettu laki (135/1976) tuli voimaan 1.4.1976. Ehdollisen rangaistuksen käyttöala laajeni uudistuksen myötä, kun ehdollisena määrättävän vankeusrangaistuksen enimmäispituus korotettiin kahteen vuoteen ja aikaisempien rikostuomioiden estevaikutusta rajoitettiin. Merkittävin muutos kuitenkin koski ehdollisen rangaistuksen käyttöedellytyksiä. Uudessa laissa ehdollisen rangaistuksen käyttö kytkettiin yleisestävyyteen, koska entisen lain 3 :ssä ollut oletus tuomitun ojentumisesta oli useimmiten perustunut tuomioistuimen ongelmalliseksi katsottuun 1 HE 108/1975 II vp. s. 1. 2 Lappi-Seppälä 2002a s. 254. 3 Rangaistus voitiin ehdollisesta rangaistustuomiosta annetun lain 3 :n mukaan tuomita ehdollisena silloin, kun rikoksentekijän aikaisempaan elämään sekä rikoksen vaikuttimiin ja sen teossa ilmaantuneisiin asianhaaroihin nähden voidaan olettaa, että hän ottaa ojentuaksensa, vaikka rangaistusta ei pantaisikaan täytäntöön. 352
arvioon. 4 Muutosta perusteltiin myös oikeudenmukaisuudella ja kansalaisten yhdenvertaisen kohtelun näkökohdilla. 5 Uuden lain 1 :n 2 momentin mukaan vankeusrangaistus voitiin määrätä ehdolliseksi, jollei yleisen lainkuuliaisuuden ylläpitäminen vaatinut rangaistuksen tuomitsemista ehdottomana. Rangaistuksen ehdottomuus aiheutuisi lain esitöiden mukaan siitä, että ehdollisuus käsiteltävänä olevassa yksittäistapauksessa voisi horjuttaa kunnioitusta lakia kohtaan. Tuomioistuimen olisi otettava huomioon rikoksentekijän olot ja elämäntavat sekä olosuhteet, joissa rikos on tehty sekä rikoksen laatu. 6 Ehdollisesta rangaistuksesta annettu laki säilyi lähes sellaisenaan aina 2000-luvulla toteutettuun uudistukseen asti. 1.2. Nykytila Rikoslain yleisen osan kokonaisuudistuksen yhteydessä ehdollista rangaistusta koskevat säännökset siirrettiin osaksi rikoslakia, ensin 2b luvuksi (520/2001) ja myöhemmin rangaistuksen määräämistä koskevaan 6 lukuun (515/2003). Syyskuun 1. päivänä 2001 voimaan tulleeseen rikoslain 2b lukuun otettiin ehdollista vankeutta koskevat säännökset. Muutoksen yhteydessä ehdollisen rangaistuksen nimi muutettiin ehdolliseksi vankeudeksi, koska samassa yhteydessä luovuttiin ehdollisesta sakkorangaistuksesta. Yli vuoden pituisen ehdollisen vankeuden oheisseuraamukseksi voitiin tuomita myös yhdyskuntapalvelua. Keskeisin muutos tapahtui kuitenkin ehdollisen vankeuden edellytyksissä: yleisen lainkuuliaisuuden ylläpitämisen vaatimuksesta luovuttiin sen epämääräisyyden vuoksi. 7 Yleisestävyyden katsottiin soveltuvan huonosti yksittäisen lajivalintaa koskevan ratkaisun kriteeriksi, koska yleisestävyys riippuu ennen kaikkea noudatetusta vakiintuneesta rangaistuskäytännöstä eikä niinkään yksittäisestä tuomiosta. Tilalle tulivat käytännössäkin ehdollisen rangaistuksen perusteluina käytetyt rikoksen vakavuus, rikoksesta ilmenevä tekijän syyllisyys tai tekijän aikaisempi rikollisuus. 8 Muutoksen tavoitteena oli tarkistaa ehdollisen vankeusrangaistuksen tuomitsemisen edellytyksiä siten, että ne entistä paremmin ohjaisivat lajivalintaa ja loisivat edellytykset mahdollisimman yhdenmukaisen käytännön syntymiselle. 9 Tavoitteena oli myös vähentää useiden peräkkäisten ehdollisten vankeusrangaistusten tuomitsemisen mahdollisuutta. 10 Lähtökohdaksi kuitenkin edelleen jäi vankeusrangaistuksen tuomitseminen ehdollisena. Rikosoikeuden yleisiä oppeja koskeneen uudistuksen yhteydessä myös ehdollisen vankeuden määräämisen edellytykset sijoitettiin 1.1.2004 alkaen rikoslain 6 lukuun, 4 HE 108/1975 II vp. s. 4. 5 Lappi-Seppälä 2002a s. 255. 6 HE 108/1975 II vp s. 4. 7 HE 177/2000 vp. s. 11 12. 8 HE 177/2000 vp. s. 18 19. 9 HE 177/2000 vp. s. 12. 10 HE 177/2000 vp. s. 19. 353
jonka 9 12 :ssä on rangaistuslajin valintaa koskevat säännökset. Rikoslain 2b lukuun jäivät ehdollisen vankeuden sisältöä ja sen täytäntöönpantavaksi määräämistä koskevat säännökset. Uudistuksen tavoitteena oli koota rangaistuksen määrään ja laatuun vaikuttavista periaatteista ja perusteista rikoslakiin johdonmukainen kokonaisuus ja luoda entistä paremmat edellytykset yhdenmukaiselle rangaistuskäytännölle. 11 Uudistus ei tuonut muutoksia rangaistuksen määräämisen perusideologiaan. 12 Uudistuksella ei myöskään tavoiteltu muutoksia yleiseen rangaistustasoon. 13 Rikosoikeuden yleisiä oppeja koskeneen uudistuksen esitöissä on pohdittu myös rangaistuksen määräämiseen liittyvän termistön ongelmakohtia. Rangaistuksen mittaaminen voidaan ymmärtää sekä laajassa että suppeassa mielessä, joista ensimmäinen kattaa myös rangaistuslajin valintaa koskevan ratkaisun. Etenkin valinta sakon ja vankeuden välillä on ratkaisun sisällön ja vaikutusten kannalta nimenomaan rangaistuksen mittaamista koskeva ratkaisu. Uudistuksessa rangaistuksen määräämisen on todettu kattavan kaikki rangaistuksen määräämisen osaratkaisut, mukaan luettuna päätökset rangaistuksen määrästä ja lajista. Mittaaminen puolestaan viittaa kaikkiin ratkaisuihin, joissa on kysymys rangaistuksen ankaruuden päättämisestä. 14 Muutoksen on todettu antavan entistä selvemmän kuvan vallinneesta oikeustilasta sitä ehdollisen vankeuden osalta muuttamatta. 15 Ehdollinen vankeus on saavuttanut asemansa ehdottoman vankeuden ja sakon välillä. Ehdollisten vankeusrangaistusten osuus kaikista vuonna 2002 yleisissä alioikeuksissa tuomituista rangaistuksista oli 23 prosenttia. Yleisissä alioikeuksissa vuonna 2002 tuomituista vankeusrangaistuksista kaksi kolmesta tuomittiin ehdollisena. Joka toiseen ehdolliseen vankeusrangaistukseen liitettiin tehosteeksi oheissakko. Yhden vuoden ylittäviin ehdollisiin vankeusrangaistuksiin liitettiin yhdyskuntapalvelua vajaassa viidenneksessä tapauksista. 16 2. Kirjoituksessa käsiteltävät aiheet Tässä kirjoituksessa käsittelen rikoslain 6 luvun 9 :n ja sitä edeltäneen samansisältöisen rikoslain 2b luvun 1 :n edellytyksiä ehdollisen vankeuden tuomitsemiselle täysi-ikäisille rikoksentekijöille. Kirjoituksessa tarkastellaan lakimuutoksen vaikutuksia tuomion perusteluihin korkeimman oikeuden ja Helsingin hovioikeuden ratkaisukäytännössä niissä tapauksissa, joissa tuomittu rangaistus on ollut yli vuoden pituinen ja joissa on erityisesti pohdittu ehdollisen vankeuden edellytyksiä. Kirjoituksessa ei käsitellä rikoslain 6 luvun 4 8 :ssä säänneltyä rangaistuksen mittaamista. 11 HE 44/2002 vp. s. 11. 12 Lappi-Seppälä 2004 s. 437. 13 HE 44/2002 vp s. 12. 14 HE 44/2002 vp s. 12. 15 HE 44/2002 vp s. 26. 16 Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen julkaisu 209/2004 s. 327. 354
3. Ehdollisen vankeuden edellytykset Rikoslain 6 luvun 9 :n mukaan määräaikainen, enintään kahden vuoden vankeusrangaistus voidaan määrätä ehdolliseksi (ehdollinen vankeus), jollei rikoksen vakavuus, rikoksesta ilmenevä tekijän syyllisyys tai tekijän aikaisempi rikollisuus edellytä ehdottomaan vankeuteen tuomitsemista. Jo rikoslain 2b luvun uudistuksen tavoitteena oli ollut, että peruslähtökohdasta, ehdollisen vankeuden tuomitsemisesta, poikkeamisen kriteerit tulisi kirjoittaa entistä selkeämmin lakiin. 17 Esitöiden mukaan rikoksen vakavuus viittaa ensi sijassa ulkoiseen teonkuvaukseen, ennen kaikkea aiheutettuun vahinkoon ja teolla tuotettuun vaaraan. Ulkoisen teonkuvauksen ohella teon moitittavuusja törkeysarvosteluun vaikuttaa tekijän syyllisyys, joka on myös yksi rikoslain 6 luvun 4 :n yleisistä mittaamisperusteista. Kysymyksessä on nimenomaan niin sanottu tekosyyllisyys, eikä esimerkiksi tekijän yleistä elämäntapaa ja sen moitittavuutta painottava syyllisyys. Esitöiden mukaan tekijän aikaisemmalla rikollisuudella tarkoitetaan nimenomaan rikoksia, joista syytetty on tuomittu rangaistukseen ennen kuin hän syyllistyi tuomittavana olevaan rikokseen. 18 Aikaisempien rikosten määrän ja rikosten törkeyden lisäksi harkintaan vaikuttaa uusimisnopeus. 19 Rikoslain 6 luvun 3 :n 1 momentissa on rangaistuskäytännön yhtenäisyyden nimissä tuotu esille yhdenvertaisuuden periaate rangaistuksen määräämisessä. 20 Ajatus pohjautuu normaalirangaistusajatteluun: samankaltaisesta teosta samanlainen rangaistus. Rikoslain 6 luvun 4 :n mukaan suhteellisuusperiaate on kuitenkin rangaistuksen mittaamisen johtava periaate. 21 Pykälässä edellytetyllä oikeudenmukaisuudella voitaneen ymmärtää sellaista rangaistusta, joka vastaa suuren yleisön oikeustajua kyseisessä tapauksessa. Rangaistusten yleisestävä vaikutus kytkeytyykin oikeudenmukaisuusargumentaatioon ja ratkaisuihin, jotka pitkällä tähtäimellä lisäävät yleisön luottamusta oikeusjärjestelmään. 22 Ehdollisen vankeusrangaistuksen käyttöön vaikuttavat myös erilaiset kohtuus- ja tarkoituksenmukaisuussyyt. Rikoslain 6 luvun 7 :n kohtuullistamisperusteet saattavat rikoslain 2b luvun 1 :n esitöiden mukaan johtaa siihen, että muutoin törkeä ja ehdotonta vankeusrangaistusta vaativa rikos rangaistaan ehdollisella vankeudella. Esitöissä on tällaisina perusteina erikseen mainittu pitkä esitutkintavankeusaika tai syytetyn sairaus. 23 17 HE 177/2000 vp s. 12. 18 Ks. myös KKO 2001:37, jossa todetaan myös, että koska kaikki rikokset olisi voitu käsitellä samalla kertaa ja määrätä niistä yhteinen rangaistus, asia oli ratkaistava siltä pohjalta, olisiko kaikista rikoksista määrättävä yhteinen vankeusrangaistus ollut ehdoton vai ehdollinen. 19 HE 177/2000 vp. s. 18 19 ja HE 44/2002 vp. s. 218 219. 20 Rikoslain 6 luvun 3 1: Rangaistusta määrättäessä on otettava huomioon kaikki lain mukaan rangaistuksen määrään ja lajiin vaikuttavat perusteet sekä rangaistuskäytännön yhtenäisyys. 21 Rikoslain 6 luvun 4 : Rangaistus on mitattava niin, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa rikoksen vahingollisuuteen ja vaarallisuuteen, teon vaikuttimiin sekä rikoksesta ilmenevään muuhun tekijän syyllisyyteen. 22 Ks. Lappi-Seppälä 2002b s. 373. 23 HE 177/2000 vp. s. 19. 355
4. Ehdollisen vankeuden perusteleminen 4.1. Yleistä Jo ehdollisesta rangaistuksesta annetun lain voimaan tulon aikoihin kiinnitettiin oikeuskirjallisuudessa erityistä huomiota kahta vuotta lähestyvien tuomioiden ehdollisena määräämisen ongelmiin. Tuolloin pidettiin poikkeuksellisena yli yhden vuoden pituisen vankeusrangaistuksen tuomitsemista ehdollisena. 24 Sama perusajatus on säilynyt oikeuskäytännössä: mitä lähempänä tuomittu rangaistus on kahta vuotta, sitä suurempi todennäköisyys on rangaistuksen tuomitsemiselle ehdottomana. 25 Ehdollisen vankeusrangaistuksen lähtökohta siten heikkenee rikoksen moitittavuuden ja rangaistuksen pituuden kasvaessa. 26 Valinnalla ehdollisen ja ehdottoman vankeusrangaistuksen välillä on yksittäiselle vastaajalle suuri merkitys. 27 Tästä seuraa asiaa ratkaisevalle tuomarille erityinen perusteluvelvollisuus, johon rikoslain 6 luvun 9 esitöineen tarjoaa jo sitä edeltäneessä oikeuskäytännössä käytettyjä perusteita. 4.2. Käytäntö Tuomion ja sen perustelujen tehtävänä on tuomitun itsensä ja myös suuren yleisön oikeusturvaodotusten täyttäminen. Poikkeaminen niin sanotusta normaalirangaistuksesta tulee siten perustella erityisen huolellisesti, jotta oikeusturvaodotukset täyttyisivät ja tuomittu kokisi saaneensa oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin. 28 Perustelujen merkitystä rangaistuslajin valinnassa on korostettu jo vuonna 1976 rikoslakiin tulleen mittaamista koskeneen 6 luvun esitöissä. 29 Jo tuossa yhteydessä on tuotu esille perustelujen avoimuuden merkitys etenkin rajatapauksissa ja poikettaessa vakiintuneen oikeuskäytännön mukaisesta normaalirangaistuksesta. 30 Mutta kuinka usein nykyisin käytännössä perustellaan yleisesti tiedossa olevasta normaalirangaistuksesta poikkeava vankeusrangaistus muutoin kuin toistamalla rikoslain 6 luvun 9 :ssä mainittuja perusteita? Seuraavassa muutamia viimeaikaisia korkeimman oikeuden ja Helsingin hovioikeuden ratkaisuja, joissa on erityisesti tuotu esille seuraamusharkinnassa vankeuden ehdollisuuteen vaikuttaneita seikkoja. 24 Heinonen s. 150 151. 25 Ks. esimerkiksi KKO 2004:45. 26 Ks. Lappi-Seppälä 2000 s. 178. 27 Ks. Mattila s. 364. 28 Ks. Huovila s. 304 ss. ja Virolainen Martikainen s. 66 ss. 29 HE 125/1975 II vp. s. 7. 30 Heinonen s. 149. 356
4.2.1. Korkeimman oikeuden ratkaisuja Tuomitun henkilöön liittyviä seikkoja on yleisesti käytetty ehdollista vankeusrangaistusta puoltavina perusteina. Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2004:45 kiinnittänyt huomiota henkilöön liittyvien seikkojen ohella myös yhteiskunnan etuun rangaistuslajin valinnassa. Kysymyksessä oli huumausainerikoksesta yhden vuoden ja kahdeksan kuukauden vankeusrangaistukseen tuomitun henkilön muuttuneen elämäntilanteen arvioimisesta. Korkein oikeus totesi alkuun, että ensikertalaisuudesta huolimatta rikoksen vakavuus edellytti lähtökohtaisesti ehdotonta vankeusrangaistusta. Korkein oikeus kuitenkin katsoi, että huumausainetaustan omanneen henkilön halu ja tarve päästä uudelleen eroon päihteistä oli vahva ja että hänen tulevaisuuden ennusteensa oli hyvä. Näissä oloissa yhteiskunnan edun mukaista oli, että rangaistuslajia valittaessa annetaan merkitystä sille henkiselle ja taloudelliselle panostukselle, joka huumausaineen käyttäjän kuntouttamiseen pitkäaikaisessa hoidossa ja sen jälkeen käytetään. Ratkaisussa otettiin huomioon myös rikosten liittyminen henkilön päihdeongelmaiseen elämäntaustaan. Rikoksen vakavuudesta huolimatta vankeusrangaistus määrättiin ehdolliseksi sekä oheisrangaistukseksi tuomittiin yhdyskuntapalvelua. Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2003:134 (ään.) perustellut törkeästä kuolemantuottamuksesta, törkeästä liikenneturvallisuuden vaarantamisesta, rattijuopumuksesta ja liikennerikkomuksesta tuomittua ehdollista vankeusrangaistusta tuomittuun henkilöön liittyvillä seikoilla sekä ottanut kantaa ehdollisen rangaistuksen osalta sovellettavaan lakiin. Korkein oikeus on ensin katsonut rikoslain 2b luvun säännösten johtavan lievempään lopputulokseen niissä tilanteissa, joissa uuden rangaistusvaihtoehdon, ehdollisen vankeusrangaistuksen ja yhdyskuntapalvelun yhdistelmän, edellytykset täyttyvät. Korkein oikeus on todennut tuomitun henkilöön liittyneiden seikkojen puoltaneen vankeusrangaistuksen määräämistä ehdolliseksi. Tällaisina henkilöön liittyvinä seikkoina on perusteluissa mainittu ensikertalaisuus ja ettei tuomittua ollut teon jälkeen epäilty uusista rikoksista. Lisäksi tuomitun todettiin palanneen ammattiopintoihinsa, minkä lisäksi hänellä oli avovaimo sekä pieni lapsi. Korkein oikeus alensi yhden vuoden kahdeksan kuukauden vankeusrangaistuksen yhdeksi vuodeksi neljäksi kuukaudeksi ja määräsi sen ehdolliseksi. Ehdollisen vankeusrangaistuksen ohella määrättiin yhdyskuntapalvelua. Vähemmistön mukaan rangaistus tuli määrätä ehdollisena ilman oheisseuraamusta tekohetkellä voimassa olleen ehdollisesta rangaistuksesta annetun lain nojalla, koska vastaajan syyllisyyttä ei voitu pitää huomattavan suurena ja koska häntä ei ollut aikaisemmin rangaistu. Oikeuskäytännössä on viime aikoina otettu kantaa myös tuomitun korvausvelvollisuuden ja prosessin keston vaikutuksiin harkittaessa vankeusrangaistuksen ehdollisuutta. Korkeimman oikeuden 15.3.2005 antamassa ratkaisussa nro 603 (R2003/1116: ään.) on ollut kysymys raiskauksesta, jossa Itä-Suomen hovioikeus oli 23.10.2003 antamallaan tuomiolla nro 1245 alentanut käräjäoikeuden tuomitseman kahden vuoden ehdottoman vankeusrangaistuksen yhdeksi vuodeksi kahdeksaksi kuukaudeksi ja määrännyt ehdolliseksi oheisseuraamuksenaan yhdyskuntapalvelua. Hovioikeus on perustellut lajinvalintaa seksuaalirikosten seuraamuskäytännön epäyhtenäisyydellä 357
ehdottoman ja ehdollisen vankeusrangaistuksen välillä. Teon vakavuuden on todettu puoltavan ehdotonta vankeusrangaistusta. Ehdollisen vankeuden puolesta on todettu taas puhuvan tekijän ensikertalaisuuden sekä tekijälle teon vuoksi tuomitun vahingonkorvausvastuun (n. 7.400 euroa) suuruuden. Tekijän perheeseen on kerrottu kuuluvan puolison lisäksi kolme alaikäistä lasta. Lisäksi tekijällä on ollut pitkä työsuhde, joka katkeaisi ehdottoman vankeusrangaistuksen myötä. Hovioikeus on punninnut ehdollista vankeutta puoltavat seikat painavammiksi kuin ehdottoman puolesta puhuvat. Ehdollisen vankeuden ohella on tuomittu yhdyskuntapalvelua. Korkeimmassa oikeudessa on ollut kysymys vain rangaistuksen mittaamisesta ja määräämisestä ehdolliseksi. Korkein oikeus ei ollut korottanut syyttäjän vaatimuksen mukaisesti rangaistusta. Ehdollisuuden osalta korkein oikeus on todennut, että raiskaus on vakava, seksuaalista itsemääräämisoikeutta loukkaava teko. Ehdollista vankeutta puoltavana seikkana on pidetty ensikertalaisuutta. Tekoon ei ole kuitenkaan katsottu liittyneen mitään lieventäviä asianhaaroja, minkä lisäksi teko oli tehty asianomistajan tahdon vastaisesti, yllättäen ja ruumiillista väkivaltaa käyttäen. Moitittavuutta on perustelujen mukaan lisännyt se, ettei vastaaja ollut käyttänyt ehkäisyvälinettä, jolloin tartuntariski oli ollut omiaan lisäämään asianomistajan kärsimystä. Rikoksen vahingollisuutta on todettu osoittavan sen, että asianomistaja on tapahtuman jälkeen joutunut sairaalahoitoon ja säännölliseen terapiaan. Sen sijaan vastaajan maksettavaksi tuomittujen, sinänsä hänen taloudellisiin oloihinsa nähden melko huomattavina pidettyjen vahingonkorvausten, ei katsottu puoltaneen vankeusrangaistuksen määräämistä ehdollisena. Vahinkojen on todettu olleen tyypillisiä tämän laatuisille teoille. 31 Perusteina ehdollisuudelle ei ollut myöskään pidetty vastaajan perhesuhteita tai vankeusrangaistuksen suorittamisesta aiheutuvia vaikutuksia vastaajan pitkään työsuhteeseen. Korkein oikeus on katsonut, että rikoksen vakavuus ja rikoksesta ilmenevä tekijän syyllisyys vaativat vankeusrangaistuksen tuomitsemista ehdottomana. Vähemmistöön jäänyt jäsen on todennut, ettei vastaajalla ollut ollut käräjäoikeudessa teonkuvauksen oikeaksi myöntäessään oikeudenkäyntiavustajaa, minkä lisäksi teko näyttäisi asiakirjojen valossa olevan raiskauksena lievä. Vastaaja on ollut ensikertalainen, perheellinen ja työssäkäyvä henkilö, millä perusteella ei ollut ollut syytä epäillä, ettei vastaaja olisi ojentunut ehdollisella tuomiolla. Erikseen on vielä todettu, etteivät yleisestävät näkökohdat edellyttäneet teon laatu huomioon ottaen rangaistuksen tuomitsemista ehdottomana. Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 2002:52 on ollut kysymys törkeästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä määrätyn yhden vuoden kahdeksan kuukauden pituisen vankeusrangaistuksen ehdollisuudesta. Korkein oikeus on tosin soveltanut tekoaikana voimassa ollutta ehdollisesta rangaistuksesta annettua lakia, mutta se on katsonut, ettei teon rikostutkinnan ja oikeuskäsittelyn vaatimaa aikaa voitu olosuhteet huomioon ottaen pitää kohtuuttoman pitkänä eikä ajan kuluminen siten ollut rangaistuksen ehdollisuutta puoltava seikka. Rikoksen tekoaika oli ajoittunut kevään 1991 ja tammikuun 1996 väliseen aikaan. Käräjäoikeus oli antanut ratkaisunsa asiassa 31 Ks. KKO 2005:5. 358
16.3.1999. Korkeimman oikeuden mukaan teon törkeys edellytti ehdotonta vankeusrangaistusta, toisin kuin käräjäoikeus oli alun perin katsonut. Lopuksi korkein oikeus on vielä todennut, etteivät vastaajalle määrätyt seuraamukset johtaneet teon moitittavuuteen nähden kokonaisuudessaan kohtuuttomaan lopputulokseen. Vastaaja oli velvoitettu suorittamaan asianomistajalle vahingonkorvausta 165.000 markkaa. 32 Talousrikollisuuteen liittyy säännönmukaisesti korvausvelvollisuus, jota korkein oikeus on aiemmassa oikeuskäytännössään pitänyt rangaistuksen ehdollisuutta puoltavana seikkana. 33 Korkein oikeus on jo ennen rikoslain 2b luvun voimaantuloa antamissaan ratkaisuissaan KKO 2001:24 ja KKO 2001:25 kuitenkin katsonut, etteivät tekijän maksettavaksi tuomitut korvaukset puolla rangaistuksen määräämistä ehdollisena. Korkein oikeus on perusteluissaan todennut, että rikosta, jolla tavoitellaan taloudellista hyötyä toisen kustannuksella tai vahingoksi, on perusteltua pitää sitä moitittavampana mitä suurempi hyöty tai aiheutettu vahinko on. Huomattavaa vahinkoa vastaavan korvausvelvollisuuden katsominen tällaisesta rikoksesta seuraavan rangaistuksen ehdollisuutta puoltavaksi perusteeksi on ristiriidassa edellä lausutun periaatteen kanssa eikä se siten voi olla seikka, joka säännönmukaisesti puhuisi ehdollisuuden puolesta. Perusteluissa on painotettu rikosten tahallisuutta ennen kaikkea hyödyn tavoittelemisen osalta. Korkein oikeus määräsi yhden vuoden vankeusrangaistukset ehdottomina noin miljoonan markan määräisistä korvausvastuista huolimatta. Korkein oikeus on ratkaisussaan 17.5.2005 nro 1346 pohtinut ehdottoman ja ehdollisen välistä suhdetta, kun tuomitun rangaistuksen pituus on ollut yksi vuosi kahdeksan kuukautta. Tekijä oli tuomittu kahdesta törkeästä petoksesta, joista aiheutuneet vahingot olivat yhteensä noin 165.000 euroa. Yhden vuoden ja kahdeksan kuukauden vankeusrangaistus katsottiin oikeudenmukaiseksi seuraukseksi teosta. Vaikka tekijä oli ensikertalainen, rikosten vakavuus ja teoista ilmenevä tekijän syyllisyys edellytti rangaistuksen tuomitsemista ehdottomana. Myöskään huomattava korvausvelvollisuus ei ollut ehdollisuutta puoltava seikka, kun kysymys oli sen vahingon korvaamisesta, jota rikoksella oli tavoiteltu. Tässä korkein oikeus viittasi aikaisempiin ratkaisuihinsa KKO 2001:24 ja 2001:25. Myöskään perheen tilanne ei ollut tekijä, joka olisi puoltanut vankeuden määräämistä ehdolliseksi. Näin ollen korkein oikeus päätyi siihen, että tekijä on tuomittava ehdottomaan vankeuteen. Huolimatta tekijän ensikertalaisuudesta, rangaistus oli rikoksen vakavuus ja tekijän syyllisyys huomioon ottaen määrätty ehdottomana. Perusteluissa on tekijän syyllisyyden yhteydessä sulkeissa maininta yleinen lainkuuliaisuus, millä lienee tarkoitettu perustella ensimmäistä vuosina 1999 2000 tehtyä tekoa. Toinen teko on tehty rikoslain 2b luvun voimaantulon jälkeen. 32 Vrt. KKO 1995:132. 33 Ks. KKO 1985 II 117 ja KKO 1997:140. 359
4.2.3. Helsingin hovioikeuden ratkaisut Rikoslain 2b luvun voimaantulon jälkeen annetuista Helsingin hovioikeuden ratkaisuista on lajinvalintaa ehdollisen ja ehdottoman vankeusrangaistuksen välillä pohdittu muun muassa seuraavissa tuomioissa, joissa ehdollista vankeutta on perusteltu lähinnä tuomittuun henkilöön liittyneillä syillä. Helsingin hovioikeuden 11.12.2003 antamassa tuomiossa nro 3722 (lainvoimainen) vastaaja on tuomittu kahdesta eri henkilöön kohdistuneesta pahoinpitelystä, joista toinen oli ollut törkeä, yhden vuoden kahden kuukauden pituiseen vankeusrangaistukseen. Teoissa oli käytetty teräasetta, ja ne olivat kohdistuneet pään alueelle. Perusteluissa on todettu, että rikosten vakavuus ja niistä ilmenevä tekijän syyllisyys eivät kuitenkaan tässä tapauksessa edellyttäneet rangaistuksen määräämistä ehdottomana. Edelleen perustelujen mukaan tekijästä esitetyn lääkärinlausunnon mukaan hän liikkui yhden kepin varassa ja hänen liikuntakykynsä oli selvästi laskenut. Rangaistus on hovioikeudessa määrätty ehdolliseksi ilmeisesti juuri liikuntakyvyttömyyden perusteella, koska perusteluissa edellä todetut rikosten vakavuus ja tekijän syyllisyys sekä rangaistuksen pituus puoltaisivat ehdottoman rangaistuksen määräämistä. Tekijän aikaisemmalle, vuonna 1994 annetulle kolmen vuoden pituiselle tuomiolle vastaavantyyppisistä törkeistä väkivaltarikoksista ei hovioikeuden perusteluissa ollut annettu merkitystä, vaikka käräjäoikeus oli muun muassa tällä perusteella määrännyt rangaistuksen ehdottomana. Käräjäoikeus oli myös nimenomaisesti todennut, ettei ehdoton rangaistus ollut kohtuuton tuomitun terveydentilasta esitettyyn nähden. Helsingin hovioikeuden 10.4.2002 antamassa tuomiossa nro 972 (lainvoimainen) on pahoinpitelyn tekotavan, moottorisahaa käyttäen, todettu puoltavan ehdottoman vankeusrangaistuksen määräämistä. Perusteluissa on nimenomaisesti kiinnitetty huomiota rikoslain 2b luvun 1 :n mukaisiin rikoksesta ilmenevään tekijän syyllisyyteen ja tekijän aikaisempaan rikollisuuteen, vaikkakin teko oli tehty vuonna 2000. Rikoksentekijällä ja uhrilla ei ollut tekoa edeltäneiden vähintään pari viikkoa kestäneen yhdessäolon aikana selvitetty olleen erimielisyyttä tai riitaa. Kysymyksessä oli ollut kahden vahvassa humalatilassa olleen henkilön välillä yllättäen ja ilman selitettävää syytä tapahtunut pahoinpitely. Tekijä oli aiemmin, jo lähes neljä vuotta ennen käräjäoikeuden tässä asiassa antamaa tuomiota, tuomittu neljän kuukauden viidentoista päivän mittaiseen vankeusrangaistukseen. Hovioikeus on perusteluissaan todennut ottaen huomioon tekijän syyllisyys ja aikaisempi rikollisuus, että vankeusrangaistus tässä tapauksessa teon vakavasta laadusta huolimatta määrätään ehdolliseksi, toisin kuin käräjäoikeus oli tehnyt. Juopuneiden keskinäisen välienselvittelyn voidaan siten katsoa puoltaneen yhden vuoden kuuden kuukauden vankeusrangaistuksen määräämistä ehdollisena sen pituudesta huolimatta. 34 Ehdollisen vankeusrangaistuksen lähtökohdasta huolimatta lyhyt vankeusrangaistus on myös hovioikeuskäytännössä määrätty ehdottomana aikaisemman rikollisuuden ja 34 Ks. KKO 1990:157. 360
seuraavassa tapauksessa teon tekijälleen tuottaman hyödyn perusteella. 35 Helsingin hovioikeuden 7.5.2004 antamassa tuomiossa nro 1651 (lainvoimainen) henkilö oli tuomittu 1.9. 30.12.2001 tehdystä muun muassa luvattomasta alkoholipitoisen aineen valmistuksesta ja välittämisestä 60 päivän pituiseen vankeusrangaistukseen. Henkilö oli aiemmin tuomittu vuonna 1997 kahdesti petoksista ja väärennyksistä sekä vuonna 2001 pahoinpitelystä ja vahingonteosta. Nyt kysymyksessä olleet teot oli tehty osittain ennen vuonna 2001 annettua tuomiota, eikä henkilö ollut noin neljään vuoteen ennen vuonna 2001 annettua tuomiota syyllistynyt rikoksiin. Henkilö oli kuitenkin hankkinut rikoksella itselleen merkittävää lisätuloa, mikä lienee ollut todellinen peruste lyhyen vankeusrangaistuksen määräämiseen ehdottomana. 36 5. Johtopäätökset Tuomioistuimille on jätetty runsaasti harkintavaltaa valittaessa ehdollisen ja ehdottoman vankeusrangaistuksen välillä. Korkeimman oikeuden ratkaisu KKO 2004:45 on laajentanut ehdollista vankeusrangaistusta puoltavat näkökohdat jopa kriminaalipolitiikan ulkopuolelle, yhteiskunnan resurssien järkevään käyttämiseen. Sekä tämän että korkeimman oikeuden ratkaisun KKO 2003:134 (ään.) rangaistuksen ehdollisuutta puoltavat näkökohdat tukeutuvat rikoksentekijän henkilökohtaisten olojen positiiviseksi arvioituun kehitykseen. Näissä ratkaisuissa korkein oikeus on kuitenkin käyttänyt oheisrangaistuksena yhdyskuntapalvelua ikään kuin varmistaakseen vastaajien ojentumisen. Korkeimman oikeuden viimeisimmissä ratkaisuissa on entistä selvemmin punnittu ehdollista ja ehdotonta vankeusrangaistusta puoltavia ja niitä vastaan puhuvia seikkoja. Runsaasti julkisuutta aikanaan saaneessa raiskausjutun ratkaisussaan (KKO 15.3.2005 nro 603) korkein oikeus on nimenomaisesti todennut, ettei ehdollista vankeutta voitu perustella rangaistuksen vaikutuksilla vastaajan perhe- ja työsuhteisiin. Korkein oikeus on vuosien varrella rajannut ehdollista vankeutta puoltavien seikkojen ulkopuolelle myös rikoksesta seuranneet määrältään suuret vahingonkorvaukset. Kysymyksessä ovatkin olleet rikoksesta tekijälle aiheutuneet normaalit seuraamukset, joiden huomioon ottaminen rangaistusta lieventävänä seikkana olisi yleisen oikeustajun vastaista. Edellä selostetuissa Helsingin hovioikeuden ratkaisuissa 11.12.2003 nro 3722 ja 10.4.2002 nro 972 ei ollut määrätty ehdollisen vankeuden oheisseuraamuksena yhdyskuntapalvelua, vaikka se vastaajien taustat huomioon ottaen olisi voinut olla perusteltua. Tätä vaihtoehtoa ei ollut perusteluissa edes harkittu, vaikka käräjäoikeus 35 Ks. KKO 2001:24 ja KKO 2001:25. 36 Perustelut kuuluivat M on rikollisella toiminnallaan hankkinut itselleen merkittävää lisätuloa. Tämän vuoksi rikosten laatu ja rikoksista ilmenevä tekijän syyllisyys edellyttävät vankeusrangaistuksen tuomitsemista ehdottomana. 361
oli määrännyt rangaistukset ehdottomina. Helsingin hovioikeuden 11.12.2003 antamassa tuomiossa nro 3722 lajinvalintaa puoltavat perustelut vaikuttavat jopa tarkoitushakuisilta tekotapa (teräase) huomioon ottaen ja siten suorastaan ehdolliseen rangaistukseen tähtäävältä perustelulta. Ongelmana hovioikeuskäytännössä lienee yleisemminkin, ettei lajinvalinnan perusteluja pääsääntöisesti kirjoiteta avoimesti, vaan perusteluissa on useasti sekoitettu tapaukseen liittyviä, haluttuun lopputulokseen soveltuvia seikkoja sekä fraasinomaisesti rikoslain 6 luvun 9 :ssä mainittuja ehdollisen vankeuden edellytyksiä. Oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin vaatimus edellyttää kuitenkin perustelujen avoimuutta. Valinta ehdollisen ja ehdottoman vankeusrangaistuksen välillä tulisikin aina tehdä tapauskohtaisesti avoimesti punniten, riippumatta tuomitun rangaistuksen pituudesta. Näin menettelemällä turvataan ratkaisun tuleminen ymmärretyksi, vaikkakaan ei aina hyväksytyksi. Viimeaikaisessa oikeuskäytännössä on rangaistuslajin valinnan osalta selvästi havaittavissa kahta vuotta lähestyvien vankeusrangaistusten lajinvalinnan ongelmallisuus. Juuri näihin rangaistuksiin liittyy vastaajien oikeusturvan kannalta aivan erityinen perustelemisvelvollisuus. Oikeuskäytännöstä on havaittavissa, että tekoon liittyviä perusteita käytetään rangaistuksen ehdottomuutta puoltavina seikkoina, kun taas tekijän henkilöön liittyvillä seikoilla perustellaan ehdollista rangaistusta. Kaiken kaikkiaan etenkin edellä mainittujen korkeimman oikeuden viimeaikaisten ratkaisujen perusteella on todettavissa, että ehdollisesta rangaistuksesta annetun lain mukainen yleisen lainkuuliaisuuden ylläpitämisen vaatimus näyttää tuomioiden perusteluissa korvautuneen lainsäätäjän toivomalla tavalla konkreettisilla, tapauskohtaisilla perusteilla. Lähteet Hallituksen esitys Eduskunnalle ehdollista rangaistusta koskevan lainsäädännön uudistamiseksi (HE 108/1975 II vp.). Hallituksen esitys Eduskunnalle rikoslain 6 luvun ja siihen liittyvien säännösten muuttamiseksi (HE 125/1975 II vp.). Hallituksen esitys Eduskunnalle ehdollista vankeutta koskeviksi rikoslain säännöksiksi ja eräiksi siihen liittyviksi laeiksi (HE 177/2000 vp.). Hallituksen esitys Eduskunnalle rikosoikeuden yleisiä oppeja koskevan lainsäädännön uudistamiseksi (HE 44/2002 vp.). Heinonen, Olavi: Rangaistuslajin valinta. Lakimies 1976, s. 137 151. Huovila, Mika: Periaatteet ja perustelut. Tutkimus käräjäoikeuden faktaperusteluista prosessuaalisten periaatteiden valossa arvioituna. Jyväskylä 2003. Lappi-Seppälä, Tapio: Ehdollinen vankeus. Teoksessa: Rikosoikeus. Helsinki 2002, s. 253 275. (Lappi-Seppälä 2002a). Lappi-Seppälä, Tapio: Rangaistuksen määrääminen. Teoksessa: Rikosoikeus. Helsinki 2002, s. 361 406. (Lappi-Seppälä 2002b). Lappi-Seppälä, Tapio: Rikosoikeuden yleisiä oppeja koskeva uudistus III. Lakimies 2004, s. 422 450. (Lappi-Seppälä 2004). Lappi-Seppälä, Tapio: Rikosten seuraamukset. Helsinki 2000. (Lappi-Seppälä 2000). Mattila, Terhi: Lainsäädännön kehityksestä ja rangaistuslajin valinnasta ehdollisen ja ehdottoman vankeuden välillä. Teoksessa: Rikosoikeuden uudistuneet yleiset opit. Saarijärvi 2004, s. 346 366. 362
Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen julkaisuja 209: Rikollisuustilanne 2003. Helsinki 2004. Virolainen, Jyrki Martikainen, Petri: Pro & contra. Tuomion perustelemisen keskeisiä kysymyksiä. Helsinki 2003. Oikeustapaukset Korkein oikeus KKO 1985 II 117 KKO 1990:157 KKO 1995:132 KKO 1997:140 KKO 2001:24 KKO 2001:25 KKO 2001:37 KKO 2002:52 KKO 2003:134 KKO 2004:45 KKO 2005:5 KKO 15.3.2005 nro 603 (R2003/1116) KKO 17.5.2005 nro 1346 (R2004/238) Helsingin hovioikeus HHO 10.4.2002 nro 972 (R 00/3201) HHO 11.12.2003 nro 3722 (R 03/943) HHO 7.5.2004 nro 1651 (R 02/2982) Vaasan hovioikeus VaaHO 14.1.2004 nro 28 (R 03/341) 363
TODISTUSOIKEUDELLISEN PERUSTELEMISEN ERITYISKYSYMYKSIÄ