ADOPTIOVALMENNUKSEN MERKITYS KANSAINVÄLISEEN ADOPTIOON VALMENTAUTUMISESSA Elina Kaisaniemi Mari Lehtinen Opinnäytetyö, syksy 2006 Diakonia-ammattikorkeakoulu, Helsingin yksikkö Sosiaalialan koulutusohjelma Sosionomi (AMK)
TIIVISTELMÄ Kaisaniemi, Elina & Lehtinen, Mari. Adoptiovalmennuksen merkitys kansainväliseen adoptioon valmentautumisessa. Helsinki, syksy 2006, 69s. 10 liitettä. Diakonia-ammattikorkeakoulu, Helsingin yksikkö, Diakoninen sosiaali-, terveysja kasvatusalan koulutusohjelma, sosiaali- ja kasvatusala, sosionomi (AMK). Tämän opinnäytetyön tehtävänä on kuvata vanhempien näkökulmasta kokemuksia adoptiovalmennuksesta kansainväliseen adoptioon valmistautumisessa. Tässä opinnäytetyössä pyritään selvittämään millä tavalla Yhteiset Lapsemme ry:n adoptiovalmennuskurssille osallistuneet henkilöt ovat kokeneet hyötyvänsä adoptiovalmennuskurssista. Tutkimuksen tarkoituksena on myös ollut selvittää millä tavalla adoptiovalmennuskurssin sisältöä voitaisiin kehittää paremmin osallistujien tarpeita vastaavaksi. Tutkimus on kvalitatiivinen. Tutkimusaineisto on kerätty kahden Yhteiset Lapsemme ry:n adoptiovalmennuskurssin osallistujilta, kaikkiaan viideltätoista henkilöltä. Adoptiovalmennuskurssit järjestettiin Helsingissä ja Turussa syksyn 2005 ja kevään 2006 välisenä aikana. Ennen kyselyn laatimista perehdyimme kansainvälistä adoptiota koskevaan kirjallisuuteen ja tutkimuksiin sekä adoptiovalmennuksen sisältöihin. Olemme myös tarkastelleet laajemmin vanhemmuutta ja sosiaalista tukea. Kyselylomakkeet on analysoitu induktiivisen sisällön analyysin keinoin. Tutkimuksen tulosten mukaan vastaajat olivat pääosin erittäin tyytyväisiä adoptiovalmennuskurssiin ja sen sisältöihin. Kurssin tärkeimpänä antina pidettiin sieltä saatavaa sosiaalista tukea: vertaistukea informatiivista tukea, emotionaalista tukea sekä käytännön apua. Vastaajat kokivat saaneensa tarvitsemaansa tukea riittävässä määrin. Vastaajat pitivät erittäin tärkeänä verkostojen luomista muiden adoptionhakijoiden sekä adoptioammattilaisten välille. Merkittävänä kokemuksena vastaajat pitivät mahdollisuutta tavata adoptiovanhempia ja adoptoituja lapsia. Adoptiovalmennuskurssilta saatu tuki auttoi vastaajia jaksamaan paremmin psyykkisesti pitkän, raskaan ja epävarman prosessin keskellä. Tärkeimmiksi kehittämishaasteiksi vastaajat mainitsivat kotimaiseen adoptioon valmistavan adoptiovalmennuskurssin puuttumisen sekä toiveen adoptiovalmennuskurssin jatkumisesta jossain muodossa. Asiasanat: adoptio, kansainvälinen adoptio, adoptiovalmennus, vanhemmuus, sosiaalinen tuki
ABSTRACT Kaisaniemi, Elina & Lehtinen, Mari. The significance of adoption preparation: preparing for international adoption. Helsinki, Autumn 2006, Language: Finnish, 69p., 10 appendices. Diaconia University of Applied Sciences Helsinki Unit, Degree Programme in Social Services. The purpose of this study was to describe experiences of adoption preparation from parents point of view when preparing for international adoption. In this thesis we were trying to find out what kind of experiences the adoption preparation courses participants of All Our Children association (Yhteiset Lapsemme ry) had gained from the course. The aim of the study was also to solve in which way the contents of the adoption preparation course could be developed to correspond better to participants needs. The study was qualitative. The material was collected from two All Our Children association s adoption preparation courses. Altogether fifteen persons participated in our study. The adoption courses were arranged in Helsinki and Turku during autumn 2005 to spring 2006. Before making the questionnaires, we familiarised ourselves with the international adoption process theory and contents of adoption preparation. We had studied widely parenthood and social support. The questionnaires were analysed by inductive contents analysis. According to our results respondents were mainly pleased with the adoption preparation course and its contents. The course s most important benefit was considered to be social support (peer support, informative support, emotional support and practical help). Respondents experienced they were given enough support. Respondents thought it important to create a network between other adoption applicants and adoption professionals. As a notable experience respondents found the possibility to meet other adoption parents and adopted children. The support given in the adoption preparation course helped respondents to cope better in the middle of a psychologically long, hard and uncertain process. The most important developmental challenges, the respondents mentioned the lack of a domestic adoption preparation course and wished that the adoption preparation course would continue in some form. Key words: adoption, international adoption, adoption preparation, parenthood, social support
SISÄLLYS 1 JOHDANTO...6 2 ADOPTION HISTORIAA...7 3 ADOPTIOKÄYTÄNTEET SUOMESSA...10 3.1 Adoptiota säätelevät lait ja asetukset...10 3.2 Kansainvälinen adoptio...11 3.3 Kotimainen adoptio...12 3.4 Adoptioprosessi...12 4 YHTEISET LAPSEMME RY...15 5 ADOPTIOVALMENNUS...16 5.1 Adoptiovalmennus yleisesti...16 5.2 Adoptiovalmennus Yhteiset Lapsemme ry:ssä...17 5.3 Adoptiovalmennus muualla...20 6 VANHEMMUUS...22 6.1 Vanhemmuus yleisesti...22 6.2 Biologinen vanhemmuus...23 6.3 Adoptiovanhemmuus...24 7 SOSIAALINEN TUKI...27 7.1 Sosiaalisen tuen muodot...27 7.2 Vertaistuki...28 8 AIKAISEMMAT TUTKIMUKSET...30 9 OPINNÄYTETYÖN TARKOITUS JA TUTKIMUSTEHTÄVÄT...33 10 TUTKIMUKSEN TOTEUTUS...36 10.1 Tutkimuksen metodologiset lähtökohdat...36 10.2 Aineiston keruu ja osallistujat...36 10.3 Aineiston analyysi...40 10.3.1 Sisällön analyysi...41 10.3.2 Induktiivinen sisällönanalyysi...42 10.3.3 Analyysiprosessi...42 11 TUTKIMUSTULOKSET...44 11.1 Palautuneet vastaukset...44 11.2 Vanhempien odotukset adoptiovalmennuskurssilta...44
11.3 Vanhempien kokemuksia adoptiovalmennuksesta...45 11.3.1 Valmennuskurssin ilmapiiri ja sisältö...45 11.3.2 Sosiaalinen tuki...47 11.3.3 Vanhemmuuden tukeminen...50 11.3.4 Valmennuksen merkittävyys...51 11.3.5 Jatkuvuus ja yhteydenpito...53 11.3.6 Muita merkitseviä asioita...53 12 TULOSTEN TARKASTELUA JA KEHITTÄMISHAASTEITA...56 12.1 Vertailua aikaisempiin tutkimuksiin...56 12.2 Kehittämisehdotukset ja hyväksi koetut osa-alueet...57 13 POHDINTA...60 13.1 Tutkimuksen luotettavuus...61 13.2 Tutkimuksen eettisyys...64 13.3 Opinnäytetyöprosessin arviointi ja ammatillisuus...65 13.4 Tulosten hyödynnettävyys ja jatkotutkimusaiheita...67 LÄHTEET...70 LIITTEET...75 LIITE 1: Ottolapseksi otot Suomessa lapsen syntymämaan mukaan vuosina 1987-2005...75 LIITE 2: Ulkomailla syntyneiden adoptoinnit Suomeen 1986-2005...76 LIITE 3: Hakijoiden ikäjakauma lupahakemuksissa vuonna 2004...77 LIITE 4: Alkukyselylomake...78 LIITE 5: Esitietolomake...79 LIITE 6: Kyselylomake...80 LIITE 7: Loppukysely Helsinki...82 LIITE 8: Loppukysely Turku...85 LIITE 9: Yhteiset Lapsemme ry:n adoptiovalmennuskurssi...88 LIITE 10 Jäsentely tutkimustuloksista...89
1 JOHDANTO Kansainvälinen adoptio on jo pitkään kiinnostanut meitä molempia opinnäytetyön tekijöitä sekä mahdollisena työn kohteena että omasta lähipiiristä nousseiden kokemusten ja ajatusten kautta. Suuri osa aikaisemmista tutkimuksista käsittelee pääasiassa adoptiolasten sopeutumista Suomeen ja uuteen perheeseen, sekä adoptiolasten fyysistä ja psyykkistä kehitystä. Sen sijaan adoptiovanhempien kokemuksia adoptiovalmennuksen hyödyllisyydestä ei Suomessa ole tutkittu. Muun muassa Alankomaissa adoptiovalmennus on pakollista ja sen pakollisuutta adoptioprosessin osana on harkittu myös Suomessa. Näin ollen koimme tärkeäksi selvittää ja kuvata myös adoptioperheiden kokemuksia valmennuksesta, jotta kurssin hyödyllisyyttä voitaisiin punnita ja sisältöä kehittää esiin nousevien tarpeiden mukaan. Koska adoptiovalmennukseen osallistujien kokemuksista valmennuksesta ei juuri ole tietoa, halusimme tutkia kuinka tärkeäksi perheet kokevat valmennuksen annin. Yhteiset Lapsemme ry:ssä pidettiin tärkeänä kehittää adoptiovalmennuskursseja. Tämän vuoksi oli tärkeää tutkia adoptiovalmennuksen merkitystä adoptiovanhempien silmin. Päädyimme tekemään opinnäytetyömme yhteistyössä Yhteiset Lapsemme ry:n kanssa. Opinnäytetyöprosessin toteuttaminen työelämälähtöisesti on ollut meille tärkeää. Työn tekeminen on ollut mielekkäämpää, kun olemme koko ajan tienneet tutkimuksemme tarpeellisuuden ja sen, että sitä todella tullaan käyttämään adoptiopalveluiden kehittämiseen. Opinnäytetyötä tehdessämme olemme päässeet tutustumaan adoptiopalveluihin, niiden kehittämiseen ja arviointiin. Tutkimustulokset toivat esiin asioita, joita adoptiovanhempien kanssa työskenneltäessä tulisi ottaa huomioon ja korostaa vanhemmuuden tukemiseksi.
7 2 ADOPTION HISTORIAA Adoption juuret ovat kaukana historiassa. Adoption alkuperäisimpänä tarkoituksena on ollut suvun perijän ja jatkuvuuden takaaminen. Perheisiin adoptoitiin aina poikalapsia, jolloin voitiin taata suvun nimen ja omaisuuden periytyminen. Adoptiolapseksi otettiin usein sukulaisen tai hyvän ystävän lapsi. Yhteiskuntaluokilla oli suuri merkitys, eikä adoptio koskaan ylittänyt luokkarajoja. (Rautanen 1989, 145; Garam 1988, 11; Parviainen 2003, 16.) Alun perin adoptiossa ei siis ollut kysymys hyväntekeväisyydestä. 1800-luvulta lähtien adoption keskeisenä tavoitteena etenkin Yhdysvalloissa ja Isossa- Britanniassa oli tarjota hoitoa orvoille tai aviottomille lapsille. Adoptiota käsittelevä juridinen säännöstö alkoi kehittyä Yhdysvalloissa vuonna 1851. Maailmansotien seurauksena orpojen sekä aviottomien lasten määrä nousi, ja adoptio oli yksi keino löytää näille lapsille uusia perheitä. Toisen maailmansodan jälkeen adoptio alettiin nähdä ratkaisuna hedelmättömyyteen. Uskottiin että kasvatus voi ohittaa perityt ominaisuudet. (Forsberg & Nätkin 2003, 144 145; Rautanen 1989, 146 147.) Vähitellen sosiaalityöntekijät alkoivat arvioida adoptiovanhemmiksi haluavien kykyä olla hyviä adoptiovanhempia. Samalla kehittyi ja vahvistui adoptioasiantuntijuus, toisin sanoen adoptiokysymyksiin erikoistuvien asiantuntijoiden, erityisesti sosiaalityöntekijöiden joukko. Alettiin siirtyä entistä lapsikeskeisempään adoptiokäytäntöön. 1960-luvulta alkaen ehkäisyvälineiden kehitys, aborttien laillistaminen, yksinhuoltajuuden hyväksyminen laajemmin, sallivampi suhtautuminen seksuaalimoraaliin sekä taloudellis-sosiaalisten tukimuotojen lisääntyminen Euroopassa johtivat siihen, että adoptoitavia lapsia oli vähemmän kuin adoptiohalukkaita perheitä. Käsitys siitä, kuka saa olla adoptoitava lapsi ja kuka voi adoptoida, laajeni. (Forsberg & Nätkin 2003, 145 147; Rautanen 1989, 146.) Adoptioperheeseen ja adoptiolapseen kohdistuvat vaatimukset ja odotukset muuttuivat. Adoptoitaviksi lapsiksi hyväksyttiin nyt myös muita kuin pieniä, ter-
8 veitä ja valkoihoisia lapsia. Eri sosiaaliluokkien perheet kuten eronneet perheet, yksinhuoltajat, sijaisvanhemmat, iäkkäät vanhemmat ja myös ne vanhemmat joilla jo oli lapsia, saivat mahdollisuuden adoptioon. Joidenkin lasten erityisen hoidon tarpeen takia kiinnitettiin huomiota perheiden taloudelliseen tukemiseen. Julkinen valta alkoi tukea adoptiota erilaisin avustuksin. (Forsberg & Nätkin 2003, 145 147.) Laki ottolapsista sekä asetus lapseksiottamisesta ja ottolapsisuhteen purkamisesta tehtävästä ilmoituksesta vuodelta 1925 olivat ensimmäiset adoptiota käsittelevät säädökset Suomessa. Laki ottolapsista sisälsi säädökset, jotka koskivat adoptiota ja jälkimmäinen ohjeita ottolapsisuhteen purkautuessa. Vuoden 1925 ottolapsilaissa oli perintö- sekä sukulaissuhteista määräyksiä, ja adoptio oli vielä silloin heikko eli sen saattoi purkaa. Vuonna 1929 tuli ensimmäinen säädös koskien kansainvälistä adoptiota: Laki eräistä kansainvälisluontoisista perheoikeudellisista suhteista. (Parviainen 2003, 25 26; laki ottolapsista; asetus lapseksiottamisesta ja ottolapsisuhteen purkamisesta tehtävästä ilmoituksesta; laki eräistä kansainvälisluontoisista perheoikeudellisista suhteista.) Sotien seurauksena Suomessa oli jäänyt orvoiksi tuhansia lapsia, jotka tarvitsivat uuden kodin. Sotien aikana sekä niiden jälkeen kiinnostus adoptiota kohtaan kasvoi. Vuoden 1950 jälkeen lapsia oli enemmän adoptoitaviksi, kuin adoptioon valmiita perheitä. Näin ollen perheillä oli mahdollisuus esittää toiveita lapsen suhteen ja suurin osa adoptoiduista olikin alle yksivuotiaita. Adoptoimaan halukkaiden perheiden tarpeeksi hyvä taloudellinen asema oli yksi tärkeimmistä kriteereistä, jonka mukaan lapsi annettiin perheen adoptoitavaksi. 1950- ja 1960-lukujen aikana vahvistettiin vuosittain adoptioita 500 600 ja suurin osa näistä adoptoiduista lapsista oli avioliiton ulkopuolella syntyneitä. 1960-luvulta alkaen adoptoimaan halukkaiden syitä adoptioon alettiin selvittää tarkemmin, jolloin lapsettomuuskin oli hyväksyttävä syy adoption perusteeksi. (Parviainen 2003, 28; Peltoniemi-Ojala 1999, 21 22.) 1950-luvulta alkaen tapahtui myös kansainvälistä adoptiota Suomesta ulkomaille, koska Suomessa ei ollut tarpeeksi adoptoimaan halukkaita perheitä kaikille lapsille. Ulkomaille adoptoidut lapset saivat perheen pääasiassa pohjoismaista
9 tai Yhdysvalloista. Suomeen puolestaan tuli lapsia kansainvälisen adoption kautta vain muutamia. 1970-luvulla tilanne muuttui, kun suomalaislasten adoptointi ulkomaille päättyi vuosikymmenen loppuun mennessä. (Parviainen 2003, 27 28, 35.) 1900-luvun puolen välin jälkeen yksinhuoltajien sosiaalinen ja taloudellinen asema alkoi hiljalleen parantua myös Suomessa. Vuonna 1970 tuli voimaan uusi aborttilaki. Ehkäisyn ja erityisesti ehkäisypillerien käyttö yleistyi. Tämän seurauksena Suomessa ei syntynyt enää yhtä paljon ei-toivottuja lapsia kuin aikaisemmin, mikä puolestaan vähensi adoptioperheiden mahdollisuutta adoptoida lapsi kotimaasta. Tällöin ulkomaiset adoptiot alkoivat yleistyä ja Suomi muuttui luovuttajamaasta vastaanottajamaaksi kansainvälisessä adoptiotoiminnassa. Ensimmäiset adoptiolapset saapuivat Suomeen Koreasta, Kiinasta, Vietnamista ja Thaimaasta. (Jousimaa 1983, 131; Rautiainen 1998, 146; Garam 1998, 11 16; Parviainen 2003, 35, 45).
10 3 ADOPTIOKÄYTÄNTEET SUOMESSA 3.1 Adoptiota säätelevät lait ja asetukset Vierasperäinen sana adoptio suomennetaan yleensä lapseksi ottamiseksi. Lapseksi ottamisella tarkoitetaan tilannetta, jolloin ihmisen, useimmiten lapsen, juridinen vanhemmuus vaihtuu. Tällöin luodaan ja rakennetaan vanhemmuus- ja perhesuhteet. On sanottu, että lapseksi ottamisessa tapahtuu psykologisen, sosiaalisen ja juridisen vanhemmuuden uudelleenjärjestely. (Forsberg & Nätkin 2003, 141 142.) Suomessa ensimmäinen laki ottolasten hyväksi säädettiin itsenäistymisen myötä. Lain mukaan adoptio ei katkaissut kokonaan adoptiolapsen siteitä biologiseen perheeseensä tai sukuunsa, mutta adoptioperheessään lapsi joutui biologisia lapsia huonompaan asemaan. (Gottberg 1996, 126.) Suomessa on vuodesta 1980 alkaen vallinnut niin sanottu vahvan adoption periaate. Ottolapsisuhde tuottaa lapselle perheessä ja suvussa täysin biologiseen lapseen verrattavan aseman. Kaikki juridiset siteet vanhaan sukuun katkeavat peruuttamattomasti eikä ottolapsisuhdetta ole mahdollista purkaa. (Gottberg 1996, 228; Peltoniemi-Ojala 1999, 23.) Suomen ottolapsisäännöstö on tällä hetkellä kaksijakoinen sikäli, että ennen vuotta 1980 vahvistettuihin adoptioihin sovelletaan edelleen aikaisempaa vuoden 1925 lakia, ellei ottolapsisuhdetta ole laissa säädetyin tavoin ottovanhempien hakemuksesta erikseen siirretty tuomioistuimessa uuden lain alaisuuteen. Ero näkyy nykyään enää vain perintöoikeudellisissa kysymyksissä, mutta on niissä huomattava. (Gottberg 2005, 231.) Jotta voitaisiin paremmin turvata ulkomailta adoptoitavien lasten asemaa ja välttää lieveilmiöitä on kansainvälisessä adoptiossa noudatettava menettely sekä Haagin ottolapsisopimuksessa että laissa lapseksi ottamisesta tarkkaan säännelty. Lapsen adoptoiminen ulkomailta Suomeen edellyttää aina erityisen lap-
11 seksiottamisasioiden lautakunnan lupaa ja sen on tapahduttava sosiaali- ja terveysministeriön antamin valtuuksin toimivan palvelunantajan välityksin. Valtuutettuja palvelunantajia ovat Interpedia-järjestö, Pelastakaa Lapset ry sekä Helsingin kaupungin sosiaalivirasto. (Gottberg 2005, 236; Peltoniemi-Ojala 1999, 23; laki lapseksiottamisesta.) 3.2 Kansainvälinen adoptio Kotimaisten adoptiota tarvitsevien lasten määrä on nykyään niin vähäinen että kansainvälisestä adoptiosta on tullut ratkaisu yhä useammille adoptiolasta haluaville. Kansainvälisten adoptiota koskevien säännösten lisääminen adoptiolakiin vuonna 1985 antoi alkusysäyksen toiminnan kasvulle (Peltoniemi-Ojala 1999, 92; Karhumäki 2005, 11). Adoptioita tilastoidaan Suomessa ottolapsen iän, sukupuolen ja syntymävaltion mukaan. Adoptio- eli ottolapseksi otot -tilastot käsittävät Suomessa vakinaisesti asuvan tai asuvien henkilöiden Suomesta tai ulkomailta adoptoimat lapset (LII- TE 1). Adoptointi voi olla yhden tai kahden vanhemman adoptio. Myös biologisen vanhemman uudet puolisot voivat adoptoida lapsipuolensa. (Tilastokeskus 2006.) Tilastokeskuksen mukaan Suomeen adoptoitiin ulkomailla syntyneitä lapsia vuoden 2004 aikana 310. Määrä on 65 enemmän kuin vuonna 2003. Vuonna 2004 adoptioita oli kaikkiaan 500 ja vuotta aiemmin 400. Ulkomailla syntyneiden lasten adoptointien määrä on viimeisen 20 vuoden aikana jatkuvasti kasvanut paria poikkeusvuotta lukuun ottamatta (LIITE 2). Vuosina 1986 1990 Suomeen adoptoitiin ulkomailta keskimäärin vain 60 lasta. Vuonna 2004 ulkomailla syntyneitä poikalapsia adoptoitiin 105 ja tyttölapsia 205. Suomeen adoptoitiin eniten Kiinassa (130) syntyneitä lapsia. Ulkomailta Suomeen adoptoiduista lapsista oli syntynyt Thaimaassa 50 ja Venäjällä 40 lasta. Vuonna 2004 adoptoiduista tyttöjä oli 305 ja poikia 195. Suurin osa adoptoiduista (335) kuului alle 5-vuotiaiden ikäryhmään. Yli 18-vuotiaita adoptoiduissa oli 90. Kahden vanhemman vuonna
12 2004 suorittamia adoptointeja oli 355 ja yksi vanhempi ottovanhempana oli 145:ssä adoptiossa. (Tilastokeskus 2005.) 3.3 Kotimainen adoptio Kotimaista adoptiota harkitsevien odotusaika on pitkä, noin neljä, viisi vuotta, johtuen kotimaiseen adoptioon tulevien lasten vähyydestä. Suomessa adoptoidaankin vuosittain vain noin 40 50 lasta kotimaisen adoption kautta. Kotimaasta adoptiolasta haluavia on paljon enemmän kuin lapsia annetaan adoptioon. Monet eivät saa lasta kotimaisen adoption kautta ja ryhtyvät sijaisperheeksi tai siirtyvät kansainväliseen adoptioon. Kotimaisissa adoptioissa hakijoiden yläikärajana on pidetty neljääkymmentä vuotta. Käytännössä kotimaisen adoption kautta lasta ei anneta perheeseen, jossa on ennestään biologisia lapsia, adoptoituja lapsia voi kuitenkin olla. (Rauma 2004, 1; Peltoniemi-Ojala 1999, 106 107, 111.) 3.4 Adoptioprosessi Adoptioprosessilla tarkoitetaan niitä toimenpiteitä, jotka johtavat lapsen adoptioon. Adoptioprosessin tarkoituksena on valvoa lapsen etua ja auttaa lasta, hänen vanhempiaan ja adoptiovanhempia ennen adoption vahvistamista. (Tulppala 2000, 23.) Adoptiossa eli lapseksiottamisessa lapsi saa saman oikeudellisen aseman perheessä kuin perheen biologiset lapset. Adoptio on purkamaton oikeudellinen toimenpide. Suomessa on voimassa vahva adoptio, mikä tarkoittaa, ettei adoptiota voi purkaa. Suomen adoptiolakia uudistettiin vuonna 1985, jolloin siihen sisällytettiin ensimmäistä kertaa säädöksiä kansainvälisestä adoptiosta ja järjestäytynyt kansainvälinen adoptiotoiminta alkoi. Näiden 20 vuoden aikana Suomeen on adoptoitu ulkomailta noin 2600 lasta ja vuosittain tulee noin 300 lasta lisää kansainvälisen adoption kautta. (Karhumäki 2005, 11.)
13 Adoptioneuvontaan osallistuminen on edellytyksenä adoptoinnissa riippumatta siitä adoptoidaanko Suomesta tai ulkomailta. Ulkomailta adoptoitaessa tarvittavaa adoptiolupaa haetaan sosiaali- ja terveysministeriön alaiselta Suomen kansainvälisten lapseksiottamisasioiden lautakunnalta ja kansainväliseltä adoptiopalvelulta. Adoptioneuvontaa saa Suomessa kolmelta palvelunantajalta: Interpedia ry:ltä, Pelastakaa Lapset ry:ltä ja Helsingin kaupungin sosiaalivirastolta, jotka järjestävät myös kansainvälistä adoptiopalvelua. (Karhumäki 2005, 11 12; Rauma 2004, 2; Peltoniemi-Ojala 1999, 38.) Virallisesti adoptioprosessi on käynnistetty, kun yksinhakija tai aviopari on ottanut yhteyttä kuntansa sosiaalityöntekijään, jotta adoptioneuvonta ja kotiselvitys voidaan tehdä. Näiden toteuttamista varten hakijat ja sosiaalityöntekijät tapaavat viidestä kymmeneen kertaan keskusteluiden ja haastatteluiden merkeissä. Tapaamiskerroista vähintään yksi, mahdollisesti myös useampi kerta, on kotikäynti, jolloin sosiaalityöntekijä tulee käymään hakijan/hakijoiden kotona. Sosiaalityöntekijä saattaa haluta tavata aviopuolisot myös erikseen. Sosiaalityöntekijä kirjoittaa kotiselvityslausunnon hakijoista, ja se lähetetään sosiaali- ja terveysministeriön kansainvälisten lapseksiottamisasioiden lautakunnalle adoptiolupaa varten. Yleensä aina lautakunta myöntää luvan. (Karhumäki 2005, 12 13; Peltoniemi-Ojala 1999, 79.) Laki velvoittaa kunnat järjestämään kotiselvityksissä tarvittavat sosiaalityöntekijän palvelut. Joissakin kunnissa neuvonta- ja selvityspalvelut ostetaan Pelastakaa Lapset ry:ltä. Kotiselvityksen teko voidaan aloittaa yleensä heti, mutta joissakin kaupungeissa voi joutua odottamaan parikin vuotta ennen kuin prosessi alkaa. Kotiselvitys- ja neuvontavaiheen pituutta ei ole määritelty laissa, mutta se kestää vähintään puoli vuotta, koska Suomen adoptiolautakunta niin vaatii. (Karhumäki 2005, 13.) Kotiselvitystä tekevä sosiaalityöntekijä edustaa adoptoitavaa lasta ja ajattelee lapsen parasta, siksi hänellä on tärkeä rooli tutkiessaan ovatko hakijoiden elämänolosuhteet riittävän vakaat sekä ovatko hakijat henkisesti valmiita lapsen adoptointiin. Hakijoiden taloudellisen tilanteen ja terveydentilan pitää olla riittävän hyvä. Esimerkiksi diabetes hyväksytään hoidettavissa tai hallittavissa ole-
14 vana sairautena, mutta syöpää sairastaneiden pitää toimittaa selvitys, ettei syöpää ole esiintynyt noin kahteen vuoteen ennen adoptioprosessin aloittamista. Perhesuhteiden pitäisi myös olla vakaat pariskunnan välillä ja hakijoilla pitäisi olla realistinen kuva adoptiovanhemmuudesta sekä siitä mihin he ovat sitoutumassa. (Karhumäki 2005, 13 14; Rauma 2004, 2.) Harkittaessa adoptiota voidaan ottaa yhteyttä kaikkiin Suomessa oleviin adoptiopalvelunantajiin eli Interpediaan, Pelastakaa Lapsiin ja Helsingin kaupunkiin. Kaikilta palvelunantajilta saa tietoa adoptiosta ja infopaketit. Palvelut eivät juuri eroa toisistaan. Kohdemaat kuitenkin vaihtelevat palveluntarjoajien välillä ja yleensä sen mukaan valikoituu juuri kullekin sopiva palvelunantaja. Lisäksi palvelunantajat tarjoavat erilaista toimintaa adoptioperheille ennen adoptiota ja sen jälkeen. (Karhumäki 2005, 16 17; Peltoniemi-Ojala 1999, 80 89.)
15 4 YHTEISET LAPSEMME RY Yhteiset Lapsemme ry on lastensuojelujärjestö, joka on poliittisesti, uskonnollisesti ja ideologisesti sitoutumaton. Yhteiset Lapsemme ry on perustettu Helsingissä 11.4.1988 ja rekisteröity 24.10.1988 yhdistykseksi. Sen toiminnan lähtökohtana ovat YK:n lapsenoikeuksien sopimuksessa määritellyt periaatteet. Yhdistyksen toimisto sijaitsee Mikonkadulla Helsingin Kaisaniemessä. Vakituista henkilökuntaa toimistolla on kolme henkilöä. (Wikstedt 2005; Yhteiset Lapsemme ry:n esite.) Tavoitteekseen yhdistys luettelee monikulttuuristen lasten, Suomeen kansainvälisesti adoptoitujen lasten, maahanmuuttajalasten, monikulttuuristen sijoitettujen lasten sekä maamme etnisiin vähemmistöihin kuuluvien lasten aseman edistämisen Suomessa, jotta kaikilla lapsilla olisi hyvä elää yhteiskunnassamme. Yhdistyksen toimintamuotoihin kuuluu koulutus-, seminaari- ja tutkimustoimintaa, tiedotus- ja julkaisutoimintaa, kerhotoimintaa, perheyhdistystoimintaa, monikulttuurista sijaishuoltoa sekä kansainvälisiin adoptioihin liittyvän tiedon ja tuen välittämistä. Kummitoiminnan sekä kehitysyhteistyön harjoittaminen kuuluvat myös yhdistyksen toimintaan. (Yhteiset Lapsemme ry:n esite; Yhteiset Lapsemme tutkimusohjelma, 5.) Yhdistys tekee yhteistyötä alan eri järjestöjen kanssa, jotka ovat erikoistuneita kansainväliseen adoptioon, sekä muiden adoptiotahojen kanssa. Yhteiset Lapsemme ry:n suurimpia yhteistyökumppaneita ovat Adoptioperheet ry, Helsingin kaupunki, Interpedia ja Pelastakaa Lapset ry. Järjestöjen välillä on paljon yhteistyötä ja niillä on yhteisiä hankkeita sekä projekteja. Lisäksi ne pitävät säännöllisiä verkostotapaamisia. Adoptiokuraattori toimii siltana eri yhteistyötahojen välillä. Suomen adoptiopalvelunantajat: Helsingin kaupungin sosiaalivirasto, Interpedia ja Pelastakaa Lapset ry yhteistyössä Yhteiset Lapsemme ry:n ja Adoptioperheet ry:n kanssa huolehtivat suurimmaksi osaksi adoption jälkeisistä tukipalveluista. Järjestöiltä löytyy asiantuntemusta sekä tietoa, joten niillä on suuri vastuu ja paljon töitä. (Rauma 2004, 8; Wikstedt 2006; Yhteiset Lapsemme ry toimintakertomus 2005, 2.)
16 5 ADOPTIOVALMENNUS 5.1 Adoptiovalmennus yleisesti Adoptiovalmennuksen tarkoituksena on mahdollisimman hyvin valmistaa tulevia adoptiovanhempia adoptiolapsen tuloon. Adoptiovalmennus ei ole pakollinen adoption kannalta, mutta joissakin luovuttajamaissa arvostetaan sitä, että adoptoija on käynyt valmennuksen. Kurssin käytyään saa osallistumistodistuksen, joka voidaan liittää ulkomaiselle kontaktille lähetettäviin asiakirjoihin. (Karhumäki 2005, 15. Rauma 2004, 3.) Valmennuskursseilla läpikäytäviin aiheisiin kuuluu muun muassa lapsettomuus, vanhemmuus, adoptioon johtaneet syyt, lapsen terveys, hakumatka, kohdemaa ja lapsen taustan käsittely. Oman lisänsä valmennukseen tuovat vierailevat adoptioperheet ja adoptoidut nuoret, joilla on kokemusta adoptioperheessä olosta sekä Suomessa adoptoituna elämisestä. Valmennusryhmä toimii samalla vertaisryhmänä, jossa voi puhua mieltä askarruttavista asioista sekä tunteista, esittää kysymyksiä, kertoa omia kuulumisiaan ja miten oma adoptioprosessi etenee. Kursseille osallistuvat saavat useasti tukiverkoston muista adoptioperheistä sekä adoptionhakijoista. (Karhumäki 2005, 15. Rauma 2004, 3.) Valmennukseen voi osallistua missä tahansa adoptioprosessin vaiheessa: harkittaessa adoptiota, kotiselvityksessä oltaessa tai adoptioluvan saatua. Suositus valmennukseen osallistumisen ajankohdaksi on yleensä kotiselvitys- ja neuvontavaiheen aikana. Ryhmään voivat mennä yksinhakijat, aviopuolison kanssa hakevat yksin tai yhdessä. Valmennusta järjestää muun muassa Yhteiset Lapsemme ry (Helsingissä ja Turussa), Interpedia sekä Pelastakaa Lapset ry. Kursseja vetävät aina kokeneet adoptiovanhemmat. (Karhumäki 2005, 15; Rauma 2004, 3.)
17 5.2 Adoptiovalmennus Yhteiset Lapsemme ry:ssä Adoptiovalmennusryhmiä Yhteiset Lapsemme ry järjestää sekä Helsingissä että Turussa, ja ne on tarkoitettu adoptiovanhemmuutta harkitseville sekä tuleville adoptiovanhemmille, jotka ovat adoptoimassa kansainvälisesti. Ryhmiä vetävät aina omakohtaista kokemusta omaavat adoptiovanhemmat, joilla on useamman vuoden perehtyneisyys ja tietämys kansainvälisistä adoptioista. Valmennusryhmä tapaa yhteensä 11 kertaa joka toinen viikko, ja yksi kokoontuminen on kahden ja puolen tunnin pituinen. Ryhmään mahtuu mukaan 10 14 henkilöä ja osallistuminen maksaa yhdeltä osallistujalta 85 euroa. (Yhteiset Lapsemme ry 2005; Wikstedt 2006.) Valmennusryhmään osallistujia yhdistää yhteinen aihe, adoptio. Ryhmässä keskustellaan luottamuksellisesti adoptioon liittyvistä asioista ja osallistujat voivat tavata muita samassa tilanteessa olevia ja jakaa mieltä askarruttavia sekä mietityttäviä asioita heidän kanssaan. Adoptiovalmennuskurssilla on mahdollisuus osallistua lääkärin luennolle, jossa käsitellään lasten sairauksia ja hakumatkaa, katsella adoptioon ja lapsettomuuteen liittyviä videoita sekä tavata adoptioperheitä ja kuulla heidän kokemuksistaan. (Yhteiset Lapsemme ry 2005; Wikstedt 2006.) Adoptiovalmennuskurssin lähtökohtana on valmentaa vanhempia tulevaan ennen kaikkea tulevan adoptiolapsen paras huomioiden. Tavoitteena on tehdä odotusajasta mahdollisimman realistinen ja auttaa adoptiovanhempia oppimaan tuntemaan itseään paremmin. Jokaiselle adoptiovalmennusryhmälle on tehty toimintarunko (LIITE 9) sekä ohjelma ja tapaamiskerroille on omat aiheensa. Aiheet kuitenkin limittyvät toisiinsa ja elävät tilanteen mukaan. Ajankohtaiset aiheet sekä kurssilaisten tilanteet, tarpeet ja muutokset otetaan huomioon ja tarpeen vaatiessa toimintarungon mukaisesta järjestyksestä joustetaan. Toimintarunko pysyy jokseenkin samanlaisena vuosittain, jotta kaikki tärkeimmät aiheet tulevat käsitellyiksi, mutta kuitenkin huomioidaan jokaisen ryhmän erilaisuus sekä tarpeet ja tarvittaessa muodostetaan uusi toimintarunko uudelle ryhmälle. (Wikstedt 2006.)
18 Ensimmäisellä tapaamiskerralla luodaan ilmapiiri, jossa osallistujat voivat vapaasti puhua ja kysellä adoptioon liittyvistä asioista. Tärkeään on huomioida, että puhuminen ei ole pakollista. Kurssille osallistumien on vapaaehtoista, joten adoptiovalmennukseen osallistujat ovat useimmiten aktiivisesti mukana tapaamiskertojen keskusteluissa. Esittelyt kuuluvat olennaisena osana ensimmäisen kerran tapaamiseen ja silloin on tarkoitus käydä läpi hakijoiden toiveita sekä odotuksia. Adoptioprosessi-kerralla adoptiovalmennusryhmäläiset voivat kertoa, missä vaiheessa kunkin oma prosessi on. Ryhmissä huomioidaan osallistujien prosessien eri vaiheet ja selvitetään mistä kurssilaiset itse haluaisivat keskustella. Valmennukseen osallistujille adoptioprosessin kulku on yleensä tuttu. (Wikstedt 2006.) Ryhmän kokoontuessa keskustelemaan adoption motiiveista, adoptiovanhemmuudesta ja lapsen kohtaamisesta käydään läpi omia syitä adoptioon: miksi kaikki eivät halua adoptoida, miksi ei adoptoida pelkästään lapsettomuuden takia tai miksi halutaan adoptoida vain kansainvälisesti tai kotimaisesti. Tarkoituksena on saada ihmiset miettimään muiden näkökantoja ja saamaan erilaista näkökulmaa asioihin. Samalla kerralla käydään läpi omat odotukset lapsen kohtaamisesta ja pohditaan, mitä lapselle merkitsee vieraan ihmisen, josta tulee hänen vanhempansa, kohtaaminen. Näitä odotuksia on tärkeää miettiä, koska lasten reaktiot voivat vaihdella suurestikin. Ryhmän vetäjä esittää videon erään perheen hakumatkasta ja sen mukanaan tuomista reaktioista niin lapsissa kuin adoptiovanhemmissa. (Wikstedt 2006.) Valmennuskurssilla käsitellään vanhemmuutta niin biologisen vanhemmuuden kuin adoptiovanhemmuudenkin kannalta ja niiden yhtäläisyyksiä sekä eroavaisuuksia vertaillaan ja mietitään. On paljon asioista, joita adoptiolapsen kohdalla pitää ottaa huomioon eri tavalla kuin biologisen lapsen kohdalla, kuten esimerkiksi lapsen kielenkehitys tai harvinaiset Suomessa tuntemattomammat sairaudet. Odotuksista ja ennakkoluuloista puhuttaessa esiin nousee rasismi-teema sekä läheisten ja sukulaisten reaktiot adoptiota kohtaan, tuleehan lapsi osaksi omaa sukua. (Wikstedt 2006.)
19 Toivelapsesta todelliseksi lapseksi -tapaamisessa ryhmän vetäjä toteuttaa mielikuvaharjoituksena eräänlaisen lappu-leikin, jossa käydään läpi erilaisia mahdollisia lapsiesityksiä. Harjoituksen avulla mietitään kurssilaisten toiveita ja mitä saa toivoa tulevan lapsensa suhteen. Lisäksi pohditaan minkä verran oltaisiin valmiita joustamaan näistä toiveista saataessa lapsiesitys mahdollisesta tulevasta omasta lapsesta. Adoptiovalmennuksessa käydään läpi niin kutsuttu check-list (pakollinen Filippiineiltä adoptoitaessa), jossa adoptionhakija joutuu rastittamaan millaisen lapsen on valmis ottamaan. Listalla kysytään muun muassa onko valmis hyväksymään lapsen, jolla on hepatiitti, huuli-suulakihalkio tai laktoosi-intoleranssi. Check-listaa käytetään adoptioneuvonnassa jonkin verran, mutta valmennuskurssilla lista käydään läpi, koska se herättää ajatuksia. (Wikstedt 2006.) Adoption etiikka -valmennuskerralla käsiteltäviin asioihin kuuluvat laittomat adoptiot ja lastensuojelulliset asiat. Yhteisen elämän käsittelyyn on varattu kolme kertaa, jolloin erilaiset vierailijat tulevat jakamaan omakohtaisia kokemuksiaan adoptiosta. Kahdelle näistä kerroista tulee vierailemaan joko adoptiovanhempi tai adoptiovanhemmat ja heillä on mahdollisesti mukanaan lapset/lapsi. Yksi näistä kerroista on varattu aikuisen adoptoidun vierailulle ja ennen hänen tuloaan ryhmän vetäjä näyttää videon, jossa haastatellaan kahta aikuista adoptoitua. Videosta käy ilmi adoptoitujen varsin erilaiset ajatukset ja mielipiteet adoptiosta ja tätä kautta valmennusryhmäläisille monesti nousee erilaisia kysymyksiä esitettäväksi vierailijalle. Vierailijat vaihtelevat eri valmennuskursseilla. Näillä kerroilla keskustellaan myös hakijoiden omista tilanteista ja niissä tapahtuneista mahdollisista muutoksista. (Wikstedt 2006.) Helsingissä lääkärin luennolle osallistuu useampi (2 tai 3) ryhmä kerralla ja luento järjestetään vain kerran vuodessa. Turun ryhmälle on oma lääkäri-iltansa. Tarkoituksena on käydä läpi lasten mahdollisia sairauksia ja lisäksi lääkäri antaa ohjeita hakumatkaa varten. Päättäjäiset ovat viimeisellä kerralla, jolloin keskustellaan kesken jääneistä asioista ja vetäjä näyttää valmennuksen ja adoptioprosessin yhteen kokoavan realistisen videon, joka käsittelee odotusta, lapsen hakumatkaa ja yhteistä elämään lapsen kanssa. Samalla juhlistetaan sitä, että yksi vaihe adoptiosta on ohitse. (Wikstedt 2006.)
20 5.3 Adoptiovalmennus muualla Suomessa adoptiovalmennusta järjestävät Yhteiset Lapsemme ry ja Interpedia. Lisäksi tarjolla on myös adoptioon valmentavaa PRIDE-koulutusta muun muassa Pelastakaa Lapset ry:n ja SOS-lapsikylä ry:n järjestämänä. Helsingin kaupungin sosiaalivirasto tekee yhteistyötä Yhteiset Lapsemme ry:n kanssa ja suunnilleen puolet kaupungin sosiaaliviraston adoptiohakijoista osallistuu valmennuskurssille. Yhteiset lapsemme ry:n ohella Interpedia ry järjestää omia adoptiovalmennuskurssejaan. (Rauma 2004, 3; Pesäpuu ry.) Interpedia ry:n adoptiovalmennuskurssit ovat 30 tunnin mittaisia ja ne toteutetaan kahden viikonlopun aikana. Ne käsittelevät nimenomaan kansainvälisen adoption erityiskysymyksiä. Valmennuskurssilla keskitytään ensisijaisesti lapseen: puhutaan lapsen taustoista ja adoptioon luovutuksen syistä, lapsen sopeutumisesta, ympäristön suhtautumisesta, omista adoptiovanhemmuuden motiiveista ja paljosta muusta. Kurssit tarjoavat myös mahdollisuuden keskustella prosessin herättämistä tunteista muiden samassa tilanteessa olevien kanssa ja auttavat luomaan tulevaisuuden kannalta tärkeää tukiverkostoa. Interpedian valmennuskursseille osallistuu noin 70 % ensimmäistä lasta adoptoimassa olevista. (Rauma 2004, 3; Interpedia.) PRIDE-valmennus on ryhmämuotoista ennakkovalmennusta sijais- /adoptiovanhemmuutta harkitseville. PRIDE- valmennus antaa tietoa päätöksenteon pohjaksi ja valmiuksia ryhtyä sijais/adoptiovanhemmaksi. PRIDEvalmennuksen tavoitteena on taata kaikille sijais/adoptiokotia tarvitseville lapsille mahdollisuus päästä hyvin valmentautuneeseen perheeseen. (Pesäpuu.) PRIDE ei ole pelkästään ennakkovalmennusta, vaan on kokonaisuudessaan 14- vaiheinen perhehoidon kehittämisohjelma. PRIDE-ohjelma on syntynyt käytännön, teorian ja tutkimuksen yhteistyönä, ja siinä oleellisen osan muodostavat sijais- ja adoptiovanhemmat ja heidän kokemuksensa. Kokemuksellisuus näkyy PRIDEssa mm. siitä, että PRIDE-valmennuksen kouluttajina toimii aina kouluttajapari, josta toinen on sijais- tai adoptiovanhempi ja toinen sosiaalityöntekijä.