HAVUHUUPON SUKUKIRJA

HAVUHUUPON SUKUKIRJA eli sukuselvitys joutsalaisesta Mäkinen -Wasenius suvusta Seppo Tamminen 1

Tämä sukukirja on riisuttu e-versio Havuhuupon painetusta sukukirjasta, josta on poistettu kaikki kaaviot ja valokuvat sekä jälkipolvitaulut. Jäljempänä esitetyissä sukutauluissa on vielä useampia kohtia, joita pyritään vielä tarkentamaan. Kun uutta tietoa löydetään, päivitetään tämä aineisto. Sukututkija ja kirjoittaja: Seppo Tamminen GSM: 050-5941932 Email: seppojtam48@gmail.com Kustantaja: Painopaikka: Seppo Tamminen, omakustanteena Ai-Ri Offset Ky Pori 2010 ed. 4/2015 2

Lukijalle Tämä sukukirja, leikillisesti Havuhuupon sukukirjaksi nimetty selvitys joutsalaisesta Mäkinen -Wasenius suvusta, kuvaa kirjoittajan isän äidin Aune Tammisen os. Mäkisen vanhempien Juho Kustaa Mäkisen ja puolisonsa Aino Loviisa os. Waseniuksen sukujuuria. Tämä sukukirja poikkeaa hieman perinteisistä sukukirjoista, joissa yleensä käsitellään laajasti eri jälkipolvihaaroja, kun taas tässä kirjassa painopiste on e.m. kantavanhempien esipolvissa, eli tässä esitetään kaikki ne sukujuurihaarat, jotka kohtuudella saatiin tutkittua. Tähän sukukirjaan ei myöskään sisällytetty eikä kerätty laajemmin suvun jäsenten muisteloita, eli suvun vanhempien jäsenten muistelmia omista vanhemmistaan sekä omasta elämästään. Havuhuuppo, eli ilmeisesti sama kuin Heikki Mikonpoika, oli maakirjan sekä asutustarinoiden mukaan Leivonmäen ja sen Havumäen kylän ensimmäinen asukas, joka tiettävästi syntyi v. 1510 Sysmän Rapalassa. Havuhuuppo, eli tiettävästi Heikki Mikonpoika, oli yksi esi-isistämme ja tämä sukukirja on siis Havuhuupon syntymän 500 v. juhlakirja!. Toki tässä sukukirjassa on lukuisia muitakin merkittäviä sukujuurihaaroja, joista valtaosa keskittyy Joutsan Mieskonmäkeen, sukumme ehkä tärkeimpään kylään. Allekirjoittanut on sukututkimuksen harrastajana selvittänyt tätä isänsä äidin sukua n. v. 2000 lähtien, eli n. 10 v. ajan ja tänä aikana on erilaisia versioita syntynyt, osin virheellistenkin tulkintojen perusteella, mutta tähän kirjaan tiedot sukujuuristamme on kerätty parhaan olemassa olevan aineiston ja löydettyjen asiakirjojen pohjalta. Toki on huomioitava se, että tämän kirjan sukutauluissa esitettyjä monia sukujuuripolkuja on päätelty vajavaisten tietojen pohjalta, sillä esim. 1600-luvun lopulta ja Isonvihan ajalta 1700-luvun alkupuolelta sekä etenkin v. 1539 vanhempia asiakirjoja on hyvin vähän käytettävissä. Sukututkimuksessa voi paljastua suvun historiasta sellaisiakin asioita, mitkä eivät ole välttämättä kaikki niin mukavia asioita, mutta nämä kannattaa ehdottomasti ottaa huumorilla, sillä emmehän me ole vastuussa niistä asioista mitä esivanhempamme ovat tehneet ja koneneet vaikkapa 150-200 v. sitten. Kun vielä sukututkimuksesta kovin vähän tietävänä aikoinaan lähdin selvittämään mummoni (isäni äidin) Aunen sukujuuria, niin jouduin suorittamaan hieman maakuntamatkailua. Löydettyäni tiedon että mummoni oli syntynyt 12.4.1904 Kotkassa, niin tuolloin v. 2000 pääkaupunkiseudulla asuessani ajoin Kotkan seurakuntaan selvittämään asiaa. Kotkassa paljastui se, että mummoni vanhemmat, Juho Mäkinen ja Aino os. Wasenius olivat muuttaneet sinne Heinolasta, joten ajoin vielä saman päivän aikana Heinolaan jäljittämään Aunen vanhempien elämänvaiheita. Heinolan kirkkoherranvirastossa selvisi se, että Aunen vanhemmat olivat tulleet Joutsasta, joten ajoin mökille Pertunmaalle ja seuraavana päivänä Joutsan seurakuntaan. Joutsassa selvisi että Aunen vanhemmat olivat muuttaneet Hartolasta Joutsaan, jonne ajettuani selvisi se, että he olivat olleet Hartolassa hyvin lyhyen aikaa ja olivat muuttaneet sinne Joutsasta, joten eikun takaisin taas Joutsaan. Joutsan kirkkoherranvirastossa sitten pääsinkin alkuun sukututkimuksessa. Tätä sukututkimusta jatkoin sitten mm. Helsingin Kansallisarkistossa, jossa on kaikkien Suomen seurakuntien kirkonkirjojen mikrofilmit ennen v. 1900, joten jatkossa vanhempia asioita tutkiessani pääsin vähemmällä matkustamisella. Tämän n. 10 vuotta kestäneen työn tulokset on koottu tähän sukukirjaan. Pori 12.4.2010, eli mummoni Aune Nurmisen, ent. Tamminen, os. Mäkinen, syntymän 106 v. päivänä Seppo Tamminen 3

SISÄLLYSLUETTELO I Johdanto 5 I.1 Sukututkimuksen lähteet 5 I.2 Yleistä & käsitteitä ja terminologiaa 7 I.3 Paikallishistoriaa 10 II Esipolvitaulut 15 II.1 Mäkisen suvun esipolvet ja sukujuuret 15 II.1.1 Juho Mäkisen isän esipolvet 15 Taulu 1 Kangasniemen Laitisen sukuhaara 15 Taulu 2 Mieskonmäki sukuhaara 23 Taulu 2.A Mieskonmäki Eskola-Pekkala sukuhaara 24 Taulu 2.B Mieskonmäki Kälänkoski sukuhaara 29 Taulu 3 Pylvänäisen sukuhaara 32 Taulu 4 Mieskonmäen Keronlahden sukuhaara 34 Taulu 5 A Mieskonmäen Lähdeselän sukuhaara 35 Taulu 5 B Vehmaan Puuppola sukuhaara 36 II.1.2 Juho Mäkisen äidin esipolvet 40 Taulu 6 Uudenkirkon Kippa sukuhaara 40 Taulu 7 Uudenkirkon Koposen sukuhaara 43 Taulu 8 A Uudenkirkon Karvasen sukuhaara 44 Taulu 8 B Kanneljärven Hötsölä sukuhaara 46 Taulu 9 Uudenkirkon Asikaisen sukuhaara 48 Taulu 10 Kuolemajärven Krouvarin sukuhaara 50 Taulu 11 A Pentikäisen sukuhaara Kuolemajärvellä 53 ja Uudellakirkolla Taulu 11 B Koiviston Tetrin sukuhaara 60 Taulu 11 C Kuolemajärven Kukko sukuhaara 62 II.2 Wasenius sukuhaaran esipolvet ja sukujuuret 65 II.2.1 Aino Waseniuksen isän esipolvet 65 Taulu 12 A Joutsan Hossola -Wasenius sukuhaara 65 Taulu 12.B Hartolan Ruskealan Kangasmatin suku 72 Taulu 13 Hartolan Putkijärven Pynnösen sukuhaara 77 Taulu 14 Joutsan Huttula sukuhaara 84 Taulu 15 Leivonmäen Rusila sukuhaara 90 II.2.2 Aino Waseniuksen äidin esipolvet 98 Taulu 16 Laitisen sukuhaara 98 Taulu 16.A Hirvensalmen Laitisen sukuhaara 98 Taulu 16.B Kangasniemen Laitisen sukuhaara 101 Taulu 17 Kangasniemen Mannisen sukuhaara 104 Taulu 17.A Mannilan A-sukuhaara 104 Taulu 17.B Mannilan B-sukuhaara 106 Taulu 18 Havuhuupon sukuhaara 108 Taulu 19 Leivonmäen Havumäen Tommola suku 118 Taulu 20 Kangasniemen Nousiaisen sukuhaara 120 Taulu 21 Pylvänäisen sukuhaara 121 Taulu 22 Kangasniemen Avikaisen sukuhaara 125 Taulu 23 Joutsan Uimaniemen Hankaan Holla suku 131 Taulu 24 Kangasniemen Kovasen sukuhaara 140 Taulu 25 Kangasniemen Hokkanen -Arkko suku 134 Taulu 26 Kangasniemen Orasen sukuhaara 137 Taulu 27 Joutsan Laitjärven sukuhaarat 139 Taulu 27.A Laitjärven Kuhala sukuhaara 139 Taulu 27.B Sankarin Olavi Tuomaanpojan sukuhaara 143 Taulu 27.C Sankarin Lasse Tuomaanpojan sukuhaara 145 III Esivanhempiemme elämää 146 LIITE 1 Merkkihenkilöt sukulaisina 150 4

MÄKINEN WASENIUS SUKU JOUTSASTA I JOHDANTO Tässä sukuselvityksessä esitetään kirjoittajan isän äidin Aune Tammisen, os. Mäkisen vanhempien Joutsasta lähtöisin olevien Juho Kustaa Mäkisen (s. 27.4.1872 Joutsa, k. 19.2.1924 Sysmä) ja puolisonsa Aino Loviisa Lahtisen, ent. Mäkinen, os. Wasenius (s. 26.8.1874 Joutsa, k. 26.5.1960 Lahti) tunnetut sukujuuret. Sukumme sukujuuret ovat varsin syvällä Joutsan pitäjässä ja nimenomaan sen Mieskonmäen kylässä, jota perustellusti voitaneen pitää sukumme kantakylänä. Mieskonmäen kylä sijaitsee Joutsan koillisosassa Kangasniemen rajan tuntumassa. Sukujuurissamme keskeisiä pääsukuhaaroja ovat ensiksikin Mieskonmäki sukuhaara, joka on asuttanut ainakin jo 1500-luvulta lähtien Mieskonmäen rälssitilaa, sekä toisaalta tähän liittyvät merkittävät Kangasniemeltä siirtyneet sukuhaarat; Laitinen ja Pylvänäinen, joiden osalta myös löytyy merkittäviä henkilöitä sukulaisina, kts. liite 1. Suvun sukujuuria löytyy Joutsan ohella Keski-Suomen puolelta mm. Leivonmäeltä ja Hankasalmelta sekä Etelä-Savon puolelta Kangasniemen ohella Hirvensalmelta ja tiettävästi Ristiinasta. Suvun varhaisimmat sukujuuret löytyvät Hämeestä; Päijät-Hämeen Sysmästä ja Hartolasta (+ Asikkalasta ja Hollolasta?) sekä ilmeisesti laajemminkin Pirkanmaan/ Kanta-Hämeen alueelta keskiajalta alkaen, erityisesti Sääksmäeltä. Eräs merkittävä sukuhaara tulee Joutsaan Karjalan kannakselta Uudeltakirkolta, Kuolemajärveltä, Kanneljärveltä ja Koivistolta, joissa parhaiten tunnetaan Pentikäisen sukuhaara (Kuolemajärveltä ja Uudeltakirkolta). On hyvinkin mahdollista että monien sukuhaarojen juuret löytyvät Eestin alueelta ja Pohjois-Saksan kylistä, lähinnä Hansakauppiaitten myötä, samoin Ruotsista ja Hollannista. Suvun sukujuurissa päästään jopa 1400-luvulle asti, mm. Kangasniemen Laitisen sukuhaarassa, joka on selvitetty varsin perusteellisesti, samoin mm. Sysmän Rapalan sukuhaarassa, mutta kaikkein vanhimpiin tietoihin on lupa suhtautua kriittisesti ja varauksellisesti. I.1 SUKUTUTKIMUKSEN LÄHTEET Tärkeimmät lähteet Mäkinen -Wasenius suvun sukujuurien selvityksessä olivat kirkonkirjat, joita tässä selvityksessä tutkittiin Helsingin Kansallisarkistossa, Jyväskylän ja Mikkelin maakunta-arkistoissa, Lahden maakuntakirjastossa sekä Joutsan seurakunnassa, samoin myös Internetin kautta. Netin kautta Suomen Sukututkimusseuran (SSS:n) HISKI tietokannasta löytyy Joutsan seurakuntaa koskevia tietoja (tilanne v. 2010 keväällä) Hartolan seurakunnan sivuilta: - Syntyneitten ja kastettujen kirjat v. 1730-1789 - Kuulutetut ja vihityt v. 1730-1789 - Kuolleet ja haudatut v. 1731-1789 Osin hieman pidempäänkin (joidenkin kylien osalta), sillä Joutsa kuului v. 1784 asti Hartolaan ja samalla siis Suur-Sysmään. Koska Joutsan pappila paloi poroksi 21.7.1912 niin Joutsan srk:n historiakirjat vuodesta 1789 tuhoutuivat, sitä vastoin rippikirjat pelastuivat v:sta 1793 ja lastenkirjat v:sta 1803. Suomen Sukuhistoriallisen yhdistyksen (SSHY) sivuilta löytyy digitoituna seuraavat Joutsan srk:n kirkonkirjat (tilanne v. 2010 keväällä): - Rippikirjat v. 1793-1863 ja Lastenkirjat v. 1803-1863 Tätä vanhempia Joutsaa koskevia rippikirjoja tutkittiin Helsingin kansallisarkistossa sekä maa-kuntaarkistoissa, samoin Lahden maakuntakirjastossa, nimenomaan Hartolan mikrofilmeiltä, sillä kaikkein varhaisimmat Joutsaa koskevat rippikirjat löytyvät vuosilta 1727-1733 Hartolan mikrofilmeiltä. Tuoreimpia tietoja tutkittiin Joutsan srk:n mikrofilmeiltä. Ajalta ennen rippikirjoja, siis aikaa ennen v. 1727, tutkittiin maa-, henki- ja verokirjoista, joista maakirjoja on käytettävissä Hämeessä v. 1539 alkaen sekä henkikirjoja v. 1634 alkaen, osin SAY:a hyödyntäen. Näissä vanhemmissa asiakirjoissa henkilöistä ei löydy syntymä- ja kuolinaikoja, vaan esim. maakirjoissa on luetteloitu vain ne henkilöt jotka tilalta maksoivat verot, eli tilan omistajat, ei muuta. Henkikirjoissa mainittiin yleisesti vain henkirahaa maksaneet, eli n. 16 v. iästä n. 60 v. ikään asti (tai n. 15-63 v.) olevat henkilöt maatiloittain. Talon väkeen kuuluvat mainittiin miespuolisten osalta yleisesti etunimi + patronyyminimi, vaimot ilmoitettiin varhaisemmin vain pelkkä hu, eli vaimo, ilman nimeä, sitten myöhemmin lähinnä vain etunimellään, kuten myös lapset n. 16 v. ikäisestä alkaen. Siten esim. tilojen palkollisista löytyy hyvin 5

vähän tietoja ennen Pohjan sodan & Isonvihan aikaa v. 1700-1721. Tilalla saatettiin mainita joku renki (drg) ja piika (p tai pig) etunimeltä, mutta ei muuta. Sukututkimuksellisesti on haastavinta selvittää 1690-luvun loppupuolen tietoja suurten kato- nälkä- ja kulkutautivuosien ajalta 1695-1697 sekä 1700-luvun alkupuolen jaksoa, etenkin Isonvihan aikaa, josta v. 1714-1722 henkikirjat puuttuvat lähes kokonaan. Vuosien 1695-1722 jaksolla henkikirjoja laadittiin esim. Sysmässä vain v. 1707-1708 ja v. 1710-1713. Samoin kirkonkirjat puuttuvat täysin k.o. jaksolta, koska valtaosa kirjanpitäjistä, virkamiehet ja papisto poistuivat pitäjistä evakkoon, lähinnä Ruotsiin. Toisaalta kirkonkirjoja tuhoutui runsaasti Isonvihan aikaan, kuin myös lukuisissa kirkkojen ja pappiloiden tulipaloissa ja tämä nimenomaan vaikeuttaa Joutsassa, jossa kirkonkirjat ovat kovin vajavaiset verrattuna muihin Päijät-Hämeen/ Suur-Sysmän alueen pitäjiin. Toisaalta kaikkein huonoin tilanne Joutsan naapuripitäjissä on Hirvensalmella, jossa ei ole lainkaan käytettävissä kirkonkirjoja ennen v. 1818, eli sitä vanhemmat tiedot joudutaan selvittämään henkikirjojen sekä maakirjojen + muiden verokirjojen avulla. Mikkelin maakunta-arkistossa hyödynnettiin myös Karjala tietokantaan lähinnä kirkonkirjoista kerättyjä tietoja ihmisistä, viite; Karjala tietokantasäätiö, www.karjalatk.fi. Merkittävä apu tässä sukuselvityksessä saatiin sukututkija Tommy Koukan laatimista monista sukukirjoista (Tommyn kotisivut: http://personal.inet.fi/koti/tommy.koukka/), mm.: Sukupuuni Sukuselvitys Mieskolaisen suvusta Pynnösen sukukirja Usean sukuhaaran vanhimmat tiedot 1500-1700-luvuilta (osin myös 1400-luvulta) saatiin nimenomaan Tommy Koukan sukukirjoista. Laitisen sukuhaaran osalla tietoja esipolvista kerättiin myös Jarmo Ahlstrandin laatimista sukukirjoista, mm.: Kangasniemen ja Hankasalmen Laitisten sukukirja I Henkilöiden nimet olivat vielä 1880-luvulle asti ruotsinkieliset, mutta tässä sukuselvityksessä nimet on suomennettu, eli on käytetty suomenkielistä vastinetta, päättelyn tai arvauksen avulla. Suluissa on esitetty alkuperäinen, asiakirjoissa yleisimmin esiintynyt ruotsinkielinen nimi. Nimissä saattoi monesti olla hyvinkin kirjavaa käytäntöä; kukin kirjaaja kirjoitti nimet kirkonkirjoissa ja muissakin lähteissä (vero/ henkikirjoissa) oman mieltymyksensä mukaan. Toisaalta eri aikakausina oli hyvinkin suuria eroja nimissä ja niiden kirjoitusmuodoissa. Sukunimien käyttö Suomessa vakiintui vasta v. 1920 kun sukunimilaki astui voimaan. Toki jo keskiajalla mm. aatelisilla esiintyi sukunimet, sitten myös käsityöläisillä sekä sotilailla oli lisänimet ja sotilasnimet sukunimien tapaisesti. Karjalassa sekä myös Savossa sukunimet esiintyivät talollisväestöllä jo varhain, mikä eroaa käytännöstä mikä vallitsi mm. Hämeessä, jossa noudatettiin yleistä ruotsinvallan ajan menettelyä; eli käytettiin lähinnä matro- ja patronyyminimiä, esim. Johan Mattsson, eli Juho Matinpoika. Huomioitava on myös seikka, että Savossa naisella avioiduttuaan yleisesti ottaen säilyi oma sukunimensä, näin vielä 1800-luvun loppupuolella asti. Joutsa oli pitkään Hämeen ja Savon raja-aluetta ja siten Joutsan kirkonkirjoissa nimien kirjoitus oli varsin villiä, osin esiintyi korkonimet/ sukunimet ja osin vain patronyyminimet. Sukuselvityksessä on viitattu myös joihinkin lähteinä käytettyihin, lähinnä paikallishistoria -kirjoihin: - AH = Asikkalan historia (Yrjö Blomstedt) - HH -I = Hämeen historia I osa - HK = Hartolan kirja (Erkki Markkanen) - JK = Joutsan kirja (Matti Musikka) - KH -I ja KH -II = Kangasniemen historia I ja II osat (Antero Manninen) - KJ = Kuolemajärvi, historia, muistelmia ja kuvauksia (O. Kojo, A. Valkolahti) - LK = Leivonmäen kirja (Janne Vilkuna) - MP = Mieskonmäkeläistä perinnettä (Mieskonmäen kyläyhdistyksen kyläkirja) - NN = Nuijamiehestä Nuijasotaan (Toivo Jalli) - PJK = Pentikäisten juuret Kuolemajärvellä (Marita ja Reino Pentikäinen) - SPH I-II = Sysmän pitäjän historia I-II osa (Einar W. Juvelius) - UK = Uusikirkko, muistelmina ja kuvina (K. Sirkiä) - VS -I = Virmailan suku I osa (Kalevi Vuorela) 6

I.2 YLEISTÄ, KÄSITTEITÄ & TERMINOLOGIAA I.2.1 Suomen asutus & keskiaika ja uusi aika Uudemman historiatutkimuksen pohjalta on Suomessa päädytty käsitykseen että suomalaiset, tai suomalaisheimon esivanhemmat ovat asuttaneet Suomea jo viimeisestä jääkaudesta lähtien, eli n. 10 000 v. ajan, eli suomalaiset ovat Suomesta!. Tätä esihistoriallista aikaa jääkaudesta alkaen on jaksotettu karkeasti kolmeen osaan; kivi-, pronssi- ja rautakauteen. Suomessa kivikausi käsittää ajanjakson n. v. 1500 ekr asti, pronssikausi n. 1500-500 ekr, sekä rautakausi n. 500 ekr -1150 jkr. Tästä eteenpäin puhutaan keskiajasta, jolla Suomessa ymmärretään aikaa n. v. 1150-1523, joka jaetaan karkeasti kolmeen jaksoon: varhaisempi keskiaika v. 1150-1323, keskiaika v. 1323-1397, sekä myöhäisempi keskiaika v. 1397-1523. Tämän jälkeistä aikaa kutsutaan sitten uudeksi ajaksi. Noin v. 1200 vaiheilla Suomen koko väestön määräksi oli arvioitu n. 200 000 henkilöä, mikä määrä nousi 1500-luvun alkuun mennessä n. 300 000 henkilöön. Sitten 1500/ 1600-vaihteen tienoilla asukasmäärä nousi lähelle ½ miljoonaa, mutta väestömäärä romahti 1600-luvulla monien sotien ja nälkäkatastrofi- ja kuolonvuosien myötä 1500-luvun tasolle. Vasta Pohjan sodan ja Isonvihan (v. 1700-1721) jälkeen väestömäärässä tapahtui etenkin 1750-luvusta lähtien voimakasta kasvua. Kirjallista tietoa keskiajalta on varsin vähän käytettävissä, jonkun verran on säilynyt tuomiokirjoja, mm. käräjäoikeuksien pöytäkirjoja ja yksittäisiä, lähinnä kirkollisia dokumentteja 1200-1400-luvuilta. Eli varhaisempia tietoja ihmisistä löytyy lähinnä e.m. vanhoista tuomiokirjoista. Tätä edeltävää aikaa keskiajalta, siis ajalta, jolta ei ole säilynyt dokumentoitua tietoa, sanotaan joskus myös pimeäksi keskiajaksi, vaikkakin pimeällä keskiajalla tarkoitetaan lähinnä tiettyä kulttuurista rappeutumista ja yhteiskunnallista hiipumista, sekä mm. noitavainojen aikaa, jolla ymmärretään Euroopassa aikaa n. 500-800 jkr. I.2.2 Väestökirjanpito & verotus Varhaisimmat tiedot esivanhemmistamme löytyvät ensimmäisistä verokirjoista, maakirjoista, joita on laadittu Hämeessä v. 1539 alkaen ja muualla muutama vuosi myöhemmin. Mahdollisesti ensimmäiset maakirjat laadittiin n. v. 1520-1530 mutta niitä ei ole säilynyt. Maakirjoissa esiintyi muutama käsite ja termi, joista oheisena yksinkertaistettu selitys. Maakirjoihin merkittiin kultakin kylältä ja tilalta lähinnä vain tilan omistajan nimi, siis tilasta kruunulle veron maksavan talollisen ja isännän nimi. Tämä talollisen nimi saattoi esiintyä senkin jälkeen kun tilan pito oli jo siirtynyt perillisille, mm. v. 1624 merkitty isännän nimi oli tilan nimenä pitkälle 1700-luvulle asti. Asiakirjoissa ilmenevä savu, rök, tarkoitti yksittäistä taloa ja savuluku kylässä olevien talojen määrää. Maakirjoihin merkittiin talon veroluku, joka Hämeessä alkuaikoina ilmeni muodossa koukku ja jousi. Vanha maanomistusyksikkö koukku tarkoitti alun perin alkeellista kaskivainion muokkauksen työvälinettä, koukkumaista kyntöauraa ja antoi siten nimen muokatulle maalle, jota alettiin pitämään maayksikkönä. Koukku vastasi siten ilmeisesti alun perin täyttä maatilaa, eli kukin asuttu tila, siis alkutila oli 1 koukun suuruinen. Kunkin tilan verotusperusteeksi tuli siis koukkuluku, joka kylän kantatilalla oli 1 ja kun tilaa jaettiin, niin koukkuluku oli sitten murtolukuina ½, 1/3, ¼, 1/6 osa, j.n.e. Tosin koukun merkitys ajan mittaan muuttui ja kylvömäärien vertailu koukkulukujen perusteella eri kylien välillä ei antanut oikeata kuvaa viljelysaloista. Jossain lähteissä on arvioitu että Hämeessä 1 koukku tarkoitti karkeasti 12 tynnyrinalaa (viljaa), eli karkeasti 6 ha viljelysalaa. Toinen maakirjoista ilmenevä asia ja verotusperuste 1500-luvulla oli jousiluku, joka taas merkitsi lähinnä tilalla olevien aseikäisten miesten määrää, siis miehiä, jotka kykenivät kantamaan ja käyttämään jousta, ja tarkoitettiin yleisimmin n. 15-60 v. ikäistä miestä. Näiden koukku- ja jousilukujen perusteella tiloja sitten verotettiin. Hankala koukkuluku korvattiin 1500/ 1600-vaihteen tienoilla uudella verotusyksiköllä; manttaalilla. Kun kaikki talot eivät olleet samansuuruisia, niin yhdistettiin useampia taloja kokonaiseksi manttaaliksi, jolloin kukin talo sai suuruutensa ja veronmaksukykynsä perusteella määrätyn manttaaliosan. Manttaaliluku oli koukkuluvun tavoin murtoluku, kuten esim. 1/4, 1/8 ja 1/12, j.n.e. Varhaisemmassa vaiheessa kaikkia tiloja ei suinkaan kirjattu maakirjoihin, nimittäin ne tilat, jotka eivät maksaneet kruunulle veroa, kuten aatelisten verotuksesta vapautetut tilat, puuttuivat kokonaan veroluetteloista. Veroja oli sitten aikojen saatossa hyvinkin moninaisia ja talonpoikia ylipäätään verotettiin todella raskaasti. Yhtenä merkittävänä verona oli kirkon perimät kymmenykset, sillä kirkko vaati niitä Jumalalle kuuluvana uhrina. Vero kannettiin aluksi turkiksina, myöhemmin rahana. 7

Kymmenysverosta piispa sai 1/3 ja pitäjän kirkkoherra 1/3 sekä pitäjän kirkko viimeisen 1/3. Aikojen kuluessa oli käytössä erilaisia rahayksikköjä, verokirjoissa ilmeni alkuaikoina (v. 1590-1776) rahayksikköinä taalari, joka oli 4 hopeamarkkaa, ja 1 hopeamarkka 8 äyriä sekä 1 äyri 24 penninkiä. Käytössä oli hopea- ja kuparitaalarit, joiden suhde hieman vaihteli, v. 1664-1777 hopeataalari vastasi 3 kuparitaalaria. Vuodesta 1777 oli käytössä riikintaalari, joka oli 48 killinkiä, ja 1 killinki taas 12 rynstykkiä (käytännössä rynstykin asemasta puhuttiin ½ tai ¼ killingistä). Venäjän vallan aikana v. 1809 jälkeen oli taas käytössä rupla, joka oli 100 kopeekkaa ja 1 rupla oli 4 markkaa, sekä 1 markka 100 penniä (vuonna 1860). Vuonna 1571 kannettiin erityistä hopeaveroa, jolla verolla lunastettiin, siis Ruotsi lunasti takaisin Tanskalta tämän valtaaman, Ruotsille hyvin tärkeän Älvsborgin (Göteborg) linnan. Tämä hopeavero kannettiin toistamiseen v. 1613 ja vieläpä saman syyn vuoksi. Tämä kahteen kertaan kerätty hopeavero oli historiamme varmaan raskaimpia veroja!. Verokirjoissa ilmenee hyvin kirjavasti eri aikakausina erilaisia pinta-ala, pituus ja painomittoja, ennen v. 1887, jolloin Suomessa otettiin käyttöön metrijärjestelmä ja nykyinen kymmenjärjestelmä. Näiden selvitys vaatisi aivan oman lukunsa, mutta jokunen asia voitaneen tässä suppeasti esittää. Keskiajalta alkaen pituusmittoina tunnettiin ihmisen kehosta määritellyt mitat; jalka (1 jalka 29,7 cm), kyynärä (vanha kyynärä 55,26 cm), vaaksa ja tuuma, samoin peninkulma (vanha suomalainen peninkulma n. 5 km, ruotsalainen 10,689 km), virsta (1066,8 m), tanko (n. 3,3 m) ja syli (1 syli = 3 kyynärää = 1,7814 m). Painomittoina oli mm. naula (n. 425 g), kippunta (n. 170 g), leiviskä (8,5 kg), luoti (13,28 g) ja tynnyri. Tilavuusmitoissa ja pinta-alan määrityksessä oli suurta kirjavuutta. Mm. yksi tynnyri viljaa oli n. 20 l suurempi kuin 1 tynnyri tervaa. Tilavuusmitat karkeasti: punta (1 punta = 8 pannia), panni (1 panni n. 80 litraa), kappa (1 kappa = 4,58 litraa) ja tynnyri (1 tynnyri =32 kappaa = 146,5 litraa). Verotuksessa 1 tynnyrin kylvö vastasi varhaisempana aikoina ehkä n. 0,5 hehtaarin viljelyalaa. Henkikirjojen laatiminen aloitettiin v. 1634. Ne pohjautuivat v. 1625 säädetyyn myllytulliin, veroon, jota piti kantaa myllyissä jauhetusta viljasta. Kun moni talollinen alkoi veron välttääkseen jauhaa viljansa käsikivillä kotona, myllytulli muutettiin henkilöveroksi, jota kutsuttiin myöhemmin henkirahaksi. Vuonna 1652 päätettiin, että henkirahaa maksavat 15-63 v. ikäiset henkilöt. Henkirahaa eivät maksaneet suinkaan kaikki, jopa ½ työikäisestä väestöstä oli vapautettu tästä, mm. aateliset palvelijoineen, sotilaat, sairaat ja vaivaiset. Vuonna 1693 määrättiin että myös verosta vapautetut piti merkitä henkikirjoihin, mutta tämä ei kuitenkaan aina toteutunut ja siten henkikirjoissa on puutteita. Henkiraha piti aluksi olla tilapäinen vero, mutta sitä kannettiin v. 1924 asti. Vuonna 1925-1989 henkikirjoja pidettiin väestökirjanpitoa varten. Maakirjoista ja henkikirjoista sekä muistakin verokirjoista kerätyt tiedot olivat pohjana kun kirjailija Jalmari Finnen (s. 1874, k. 1938) aloittamana käynnistettiin 1900-luvun alussa Suomen asutuksen yleisluettelon (SAY) laatiminen, ensin Hämeessä, mutta tämä työ jäi sitten kesken. SAY-luettelo on joka tapauksessa kaikkine virheineenkin varsin käyttökelpoinen apuväline vanhempien tietojen, siis kirkonkirjoja edeltäneen ajan sukujuuria selvitettäessä, nimenomaan Hämeessä. SAY:n käytön yhteydessä joudutaan toki tarkistamaan tiedot alkuperäisistä lähteistä. Kirkonkirjojen laatiminen lähti alun perin myös verotussyistä. Vuoden 1686 kirkkolaki määräsi että papin piti ylläpitää syntyneiden ja kastettujen, kuulutettujen ja vihittyjen, sekä kuolleitten ja haudattujen luetteloita, eli historiakirjoja. Tämän lisäksi papin oli luetteloitava seurakunnasta muuttaneet, muuttaneiden luetteloon. Muuttavan henkilön piti hakea papilta lupa, ns. muuttokirja, johon pappi kirjasi vaihtelevasti tietoja; henkilötietojen lisäksi kirjattiin mm. siveellisyys- ja esteettömyystiedot. Vuoden 1686 kirkkolaissa säädettiin mm. syntyneiden ja kastettujen kirjan ylläpitämisestä: Caickein nijn Awiocuin Åpärä Lasten/ ynnä heidän Wanhimmittens ja Cummain Nimet/ Syndymä ja Casten Päiwä/ nijn myös paicka/ josa he syndynet owat. Tämän lisäksi papin piti ylläpitää rippikirjaa, johon merkittiin yleisimmin n. 10 v. jaksoittain kylittäin ja taloittain kussakin talossa asuvien henkilöiden nimet, arvokkain henkilö, isäntä ylinnä. Rippikirjaan pappi merkitsi kinkereillä suoritetun kuulustelun perusteella kunkin henkilön lukutaidon sekä kristinopin tuntemuksen ja ymmärryksen. Samoin rippikirjoihin merkittiin Herran Pyhällä ehtoollisella käynnit, niiden osalta, joilla rippikoulu oli käyty, vaihtelevasti merkittiin myös muuttotiedot. Myöhemmin, kun rokotukset alkoivat 1800-luvun loppupuolella, merkittiin myös rokotustiedot. 8

Verotukseen liittyvänä asiana oli myös ns. maanluonto. Jokaisella talolla oli tietynlainen maanluonto, jonka käyttö vakiintui 1500-luvulla. Valtaosa taloista oli verotaloja tai oikeammin perintötaloja, skattehemman, eli taloja, joiden talonpoika omisti talonsa aivan vakituisesti. Hänellä oli siihen sukuoikeus, bördsrätt. Aatelilla ja kirkolla oli jo keskiajalta lähtien joitakin talotyyppejä omistuksessaan. Se kartano, jossa aatelismies itse asui, oli säteri, asuinkartano, joka oli kokonaan verovapaa. Aatelismiehellä saattoi olla lukuisia hajallisia tiloja tai kartanoita siellä täällä, ns. rälssejä, frälsehemman. Rälssitiloista piti (lyhyttä jaksoa 1500-luvulla lukuun ottamatta) maksaa veroa, joskin vähemmän mitä perintötilalliset maksoivat. Aatelismies asetti usein rälssitilalleen lampuodin, landbonde, eli vuokraviljelijän viljelemään puolestaan tilaa. Jos talonpoika, bonde, joutui taloudelliseen ahdinkoon, eikä pystynyt maksamaan verojaan, niin tilaa kutsuttiin autioksi, autiotilaksi, öde, ja jos verot jäivät 3 peräkkäisenä vuonna maksamatta, tila joutui kruunulle, tilasta tuli kruununtila, kronohemman. Kruununtila oli sen jälkeen ikään kuin maaherran armoilla, lähinnä maaherra ratkaisi sen, saiko poika jatkaa isänsä jälkeen viljelyä, vai annettiinko tila kokonaan toiselle henkilölle. Monesti kävi niin, että autiotiloja annettiin sotilaille palkkioksi sotaansioistaan, varsinkin 1600-luvulla. Tällaisia kruunulle joutuneita tiloja oli tosin myöhemmin mahdollisuus ostaa perinnöksi, köpa till skatte, siis (vero-) perintötilaksi. Kun asukasmäärä kylissä ja taloissa kasvoi, niin syntyi sitten oma torppariyhteisö, koska jokaiselle talon lapselle ei ollut mahdollisuutta lohkoa päätilasta omaa tilaa, niin annettiin takamailta alue viljellä pienimuotoisesti torpparina. Ylimääräinen liikaväki muodosti sitten palvelusväen, eli taloihin alkoi varsinkin 1700-luvun puolella ilmaantua renkejä ja piikoja, joita esiintyi monesti torpparillakin. Eräs ihmisryhmä oli itselliset, omillaan toimeentulevat henkilöt, jotka asuivat omissa mökeissään, tekivät mahdollisesti eri taloissa maatöitä ja samalla tekivät jotakin muuta, toimivat käsityöläisinä, j.n.e. Monet talojen nuorimmista pojista alkoivat päätoimisina käsityöläisinä elättää itseään, suutareina, räätälinä tai seppinä, osa ryhtyi sotilaaksi, ruotusotamieheksi jalkaväkeen tai ratsumieheksi, sillä näille maksettiin yleisesti varsin hyvää palkkaa ja saivat torpankin viljeltäväksi. Maatiloilla esiintyi myös loiseksi ja kestiksi kutsuttuja maata omistamattomia ihmisiä, joilla ei ollut vakituista asuntoa, vaan asustelivat yleensä toisten nurkissa. Tiloilla esiintyi myös syytinkiläisiä, jotka olivat tilalla talon pihapiirissä omassa torpassaan asuvia vanhuksia. Näille taattiin perustoimeentulo talon puolesta, eli tämä oli sen ajan eräänlainen vanhustenhoito -eläkejärjestelmä. I.2.3 Muita asiakirjoja sekä lähteitä Sukututkimuksellisesti perukirjat ovat hyvin tärkeitä lähteitä nimenomaan ajalta, jolloin kirkonkirjoja ei vielä laadittu, ja nimenomaan jos niitä on säilynyt, sekä onnistuu niitä löytämään. Perukirjat ovat kirkonkirjoihin verrattavissa olevia asiakirjoja, selvitettäessä kuka oli vainajan poika ja tytär sekä muut sukulaisuussuhteet. Tässä mielessä mm. henkikirjat eivät ole yhtä luotettavia lähteitä. Toki on ymmärrettävä myös se, että kirkonkirjoistakaan ei täysin luotettavasti löydy sukuketjuja, koska vain dna tutkimuksella voidaan varmuudella määrittää kuka oli lapsen todellinen isä. Joku on arvioinutkin että kirkonkirjoissa saattaa olla valtakunnallisesti katsoen lähes 10 % verran väärää tietoa, eli kirkonkirjat ei siten aina paljasta lapsen todellista isää! Tuskin näin v. 2010 on mahdollista enää tutkia jonkun 1700-luvulla eläneen esivanhemman dna-ketjua, ellei löydy varhain eläneen esivanhemman hattua, t.m.s. josta esim. hiusnäytteen avulla tutkittaisiin dna. Sinänsä dna/geenitutkimuksen avulla on mahdollista selvittää kunkin taustoja ja dna ketju saattaa paljastaa yllättäviäkin asioita kunkin henkilön juurista. Tulevaisuudessa dna tutkimuksen hinnan pudotessa siitä tullaan saamaan oiva apuväline sukututkimukseen. Tätä sukututkimusta Mäkinen -Wasenius suvusta tehtäessä on lähtökohtana ollut se, että pyritään löytämään parhaan mahdollisen tiedon pohjalta sukujuuriketjut. Mitä kauemmas menneisyyteen mennään, niin sitä suppeamman tiedon pohjalta joudutaan tekemään päätelmiä. Jos löydetään varmempaa ja validimpaa tietoa, niin sitten korjataan ja toimitettaan uusi versio. 9

I.3 PAIKALLISHISTORIAA Suvun pääsukuhaarojen asuinpaikkojen varhaishistoriaa tiivistetysti: I.3.1 Suur-Sysmän historiaa Sysmä tai nykyisen Sysmän alue kuului jo varhain keskiajalla todella laajaan muinaishistorialliseen Hämeeseen, jonka linnaläänin keskuspaikkana oli 1200-luvulla, siis Ruotsin vallan saatua otetta Suomesta, Janakkalassa sijainnut Hakoisten linna, sittemmin Vanajaveden rantaan rakennettu Hämeenlinna. Sysmä oli sitten todennäköisesti aluksi osana Suur-Hollolan pitäjää, josta Sysmä ilmeisimmin irtaantui omaksi pitäjäkseen ehkä 1300-luvun alkupuolella. Sysmän seutu mainittiin ensimmäisen kerran historiallisissa lähteissä v. 1398 kun silloinen paavi Bonifacius IX antoi annekirjeen Hartolan kirkossa käyviä varten. Tuossa annekirjeessä paavi toivoi, että ahkerammin ruvettaisiin käymään tässä uskottomien venäläisten alueitten rajalla sijaitsevassa, Pyhälle ristille ja Pyhälle Annalle omistetussa kirkossa, viite: s. 52 SPH I-II. Eli silloisen Suur-Sysmän ensimmäinen kirkko sijaitsi siis Hartolassa, tiettävästi nykyisen kk:n pohjoispuolella olevassa Kirkkolan kylässä Jääsjärven ja Rautaveden välisellä kannaksella. Hartolan Kirkkolan kylä taas mainittiin ensimmäisen kerran historiallisissa lähteissä v. 1443 kun Sysmän käräjillä istui lautamies Hintzika Kirkola, Hartolan Kirkkolan kylästä, viite: s. 65 ja 129 SPH I-II. Hartolassa sijainnut Kirkkolan kylä oli siis keskiajalla koko Suur-Sysmän keskuspaikkana. Sysmän nykyisessä kk:ssä ensimmäinen kirkko mainittiin v. 1442 (Sysmes kyrkio), jolloin keskuspaikka mitä ilmeisimmin siirtyi nykyiselle Sysmän kirkolle Majutveden rannalle, jossa asutusta tiettävästi oli ollut jo satoja vuosia, viite: s. 130-132 SPH I-II. Hartolaan muodostui sitten Koskipään kappeliseurakunta, jossa kappelikirkko mainittiin ensimmäisen kerran v. 1541, eli Hartola oli siten Sysmän alaisena kappeliseurakuntana, tai oikeammin oli tuolloin Koskipään kappeliseurakuntana osana Sysmää, mutta v. 1729 alkaen sitä kutsuttiin Hartolaksi, viite: s. 323 SPH I-II ja s. 403 HK. Sysmän nykyinen kirkko, Pyhän Olavin kirkko lienee rakennettu 1600-luvun alkupuolella nykyiselle paikalleen, viite: s. 320-323 SPH I-II. Koskipään kappelikirkko rakennettiin uudestaan Koskipään kartanon herran Sipi Henrikinpojan toimesta 1590-luvulla. Seuraavan kerran samalle paikalle rakennettiin jälleen uusi kappelikirkko v. 1684-1693, viite: s. 404 HK. Tämä kirkko peruskorjattiin v. 1847-1848 ja purettiin v. 1926-1927 sekä kuljetettiin talvella 1927-1928 Pertunmaalle 250 hevoskuormassa. Pertunmaalaisia nimitetään Hartolassa kirkonvarkaiksi, koska pertunmaalaisilla oli kylläkin Tuomiokapitulin lupa viedä Hartolan vanha kirkko Pertunmaalle, mutta kukaan ei muistanut kysyä lupaa hartolalaisilta!. Nimi Sysmä juontuu tiettävästi Sysmäki (Sysimäki) nimestä ja on tarkoittanut alun perin synkeää metsä- ja korpiseutua ja nimellä oli aikoinaan monta muotoa; ensimmäinen maininta v. 1442 Syssme, ja mm. v. 1465 alkaen Syssmäki, viite: s. 6 SPH I-II. Uusimpien historian tutkimusten ja tulkintojen mukaan suomalaiset olisivat Suomesta, eli ilmeisesti jo viimeisen jääkauden jälkeen suomalaisten esi-isät ovat asuneet Suomen maaperällä, siis jo siis 10 000 v. ajan!. Ja niin Suur-Sysmässäkin tiedetään muinaislöytöjen perusteella olleen jonkinmoista asutusta jo kivikauden ajoista n. v. 3000-1600 e.kr. alkaen. Eli alueella liikkui ainakin metsästäjiä jo paljon ennen ajanlaskun alkua. Kiinteää suomalaisasutusta lienee syntynyt enemmin rautakaudella v. 500-800 jkr. Keskiajalla Suur-Sysmän seutua asutettiin pysyvämmin lännestä käsin Kanta-Hämeen alueelta ja Hollola -Asikkala seudulta sekä osin myös idästä Suur-Savon puolelta, ilmeisesti 1200-1300-luvuilta alkaen. Sysmässä oli siten mitä ilmeisimmin jonkin verran pysyvää asutusta jo Ruotsivallan saatua otetta Suomesta 1250-luvulla. Toisaalta Sysmän seutu oli samalla vielä pitkään eräaluetta aina 1300-1500-luvun eräkaudelle asti. Eräkaudella tiedetään etenkin Sääksmäen kylien omistaneen eräsijoja laajalti Suur-Sysmässä, mm. nykyisessä Rapalan niemessä, Voipalan ja Huittulan (Otamon) sekä Saaren kylissä, samoin mm. Rutajärvellä ja Havumäessä Leivonmäen pitäjän alueella. Samoin Pälkäneen, Hattulan ja Vanajan sekä Hauhon ja Tuuloksen pitäjien kylillä ja taloilla oli laajat eräomistukset Suur-Sysmän alueella. Esim. tiedetään että Hattulan Nihattulan kylällä oli hallussaan Ruorasmäki Joutsasta (kuuluu nykyisin Pertunmaahan), jonka hattulalaiset sitten myivät savolaisille, mutta joka lunastettiin takaisin Sysmään, viite: s. 52 JK. Näitä eräsijoja mitä ilmeisimmin alun perin asutettiin e.m. eräsijoja omistaneista pitäjistä ja kylistä käsin. Sysmän varhaisimmin asuttuja alueita lienee Rapalan kylä (Rapalanniemi), Soiniemi, kirkonkylä (Suurkylä/ Veijolan mäki), Karilanmaa sekä Joutsjärvi, viite: s. 33 SPH I-II. Kiinteä asutus levisi aluksi 10

nykyisen kirkonkylän seudulta Tainionvirtaa ylös Nuoramoisiin ja Koskipäähän/ Hartolaan ja sitten edelleen vähitellen laajentuen Jääsjärven ja Suonteen seuduille. Suur-Sysmä käsitti keskiajalla nykyisen Sysmän lisäksi Hartolan, Joutsan, Luhangan, Leivonmäen ja länsiosan Pertunmaata sekä osia myös nykyisestä Mäntyharjusta ja Asikkalasta. Suur-Sysmän hajoaminen alkoi kun Hartola erosi 31.8.1784 omaksi kirkkoherrakunnaksi ja pitäjäksi. Pitäjän nimeksi tuli tuolloin pitäjän perustaneen kuningas Kustaa III:n pojan nimen mukaan nimetty Gustaf Adolf, jolla nimellä kuningaskunta Hartola oli pitkään kaikissa ruotsinkielisissä asiakirjoissa. Hartolan mukana Sysmästä lähti v. 1784 myös Joutsa ja Leivonmäki sekä osa nykyistä Pertunmaata. Luhanka oli muodostanut oman kappeliseurakunnan v. 1767 ja irtautui Sysmästä itsenäiseksi v. 1864. Kun Hartola irtaantui Sysmästä v. 1784 niin Joutsasta ja Leivonmäestä tuli Hartolan kappeliseurakuntia. Joutsa irtaantui vuorostaan Hartolasta v. 1860 ja Leivonmäki oli sitten Joutsan kappeliseurakuntana, kunnes v. 1878 Leivonmäki irtaantui Joutsasta ja itsenäistyi. Pertunmaan pitäjä perustettiin v. 1926 ja siihen liitettiin osia Hartolasta, Joutsasta (mm. Ruorasmäen kylä) sekä osia myös Mäntyharjusta. Leivonmäki liittyi uudestaan Joutsaan kuntaliitoksessa 1.1.2008. Luhangan seurakunta liitettiin jo v. 2006 alusta Joutsan seurakuntaan, vaikka Luhanka on edelleen (v. 2010) itsenäinen runsaan 800 asukkaan minikunta. Suur-Sysmällä oli keskiajalla eräkaudella myös eräomistuksia, jopa Keski-Suomessa asti, mm. Korpilahdella ja Jämsän tienoilla sekä ennen kaikkea Rautalammilla sysmäläisillä oli laajat erämaaalueet. Vielä niinkin myöhään kuin v. 1628 sysmäläiset valittivat kuninkaalle siitä, että he joutuivat maksamaan erikoista kalaveroa niistä takamaista ja kalavesistä, mitä heillä ennen oli ollut niillä seuduilla, mihin sitten syntyi Rautalammin pitäjä, viite: s. 50 ja 88 SPH I-II. Sysmäläiset myös asuttivat osin näitä erämaitaan Rautalammilla. Tämä näkyi mm. 1500-luvun loppupuolella, kun talonpojat nousivat kapinaan kohtuuttomia veroja sekä aatelisten mielivaltaa vastaan, niin sysmäläiset ja rautalampilaiset talonpojat muodostivat sen runsaan 400 henkisen miesjoukon, joka v. 1596 lopulla poltti Sysmässä Sipi Henrikinpojan Koskipään kartanon, kuin myös Rapalan kartanonkin. Rautalampilaiset kapinoivat ensimmäisen kerran jo v. 1593 kun joukko ruotsalaisia sotilaita piti linnaleiriään Rautalammilla ja ryöstelivät taloista ruokaa. Sysmässäkin oli v. 1596 syksyllä ilmeinen taistelu Linnan ratsutilan läheisyydessä mäellä, joka sitten kantoi nimeä Nuijamäki. Tämä rautalampilaisten ja sysmäläisten talonpoikien joukko eteni sitten Pulkkilanharjun kautta Asikkalan kirkolle ja edelleen Kurhila-Vähimaalle, jossa myös käytiin kahakka nuijamiesten ja aatelisten ratsumiesten kesken 10.1.1597, tässäkin tapauksessa mäki kantaa edelleen kantaa nimeä Nuijamäki, viite: s. 274 NN. Täältä kapinalliset talonpojat etenivät Padasjoen Nyystölään, jossa linnoittautuivat Verhon kartanoon ja sen maille. Näitä kapinallisia talonpoikia vastaan hyökkäsi sitten Verhon kartanon herran Maunu Särkilahden ja Iivari Arvidinpoika Tavastin sekä Koskipään kartanonherran Sipi Henrikinpojan (joka ehkä oli Arvid Tavastin velipuoli?) johtamat huovijoukot. Taistelut olivat kiivaat ja näissä sai surmansa kaksi Sipi Henrikinpojan poikaa, jotka joukkojen etunenässä ratsastivat nuijamiesten asettamaan ansaan, ns. murrokseen. Tämä taltutti vähäksi aikaa aatelisten ratsujoukkojen hyökkäykset. Jatkossa sotilaiden ylivoima toi sitten kapinallisille tappioita ja kun Sipi Henrikinpoika sai alkeellisen pikku tykin ja jysäytteli sillä, mikä johti sitten lopulta Iivari Tavastin vetämien neuvotteluiden jälkeen kapinallisten antautumiseen. Mutta tämä oli Iivarin ja Sipin juoni, kun kapinalliset saatiin aseettomiksi, niin Iivari ja Sipi huovijoukkoineen kylmäverisesti teurasti koko 400 henkisen kapinallisjoukon 14.1.1597 Nyystölän pellolla, jolla paikalla on nykyään Nuijasodan muistomerkki. Tämä teurastus oli Sipiltä varmaan kostoa kartanonsa polttamisesta sekä poikiensa kuolemasta, viite: s. 269-288 NN. Suomessa paikallista valtaa pitävä marski Klaus Fleming määräsi vielä Nuijasodan jälkeen koko Sysmän hävitettäväksi kostoksi talonpoikaiskapinalle, mikä johti todella kapinaan osallistuneiden talonpoikien tilojen polttamiseen ja tilojen autioitumiseen. Nuijasodan jälkinäytös koettiin v. 1599 kun Puolassa asuneen Ruotsin kuninkaan Sigismundin ja Ruotsissa paikallista valtaa pitävän Kaarle Herttuan välisessä valtataistelussa Kaarle Herttua hyökkäsi Suomeen kukistaakseen suomalaiset aateliset, jotka olivat Sigismundin puolella ja Kaarle Herttua joukkoineen pääsikin voitolle ja julistautui sitten uudeksi kuninkaaksi Kaarle IX:ksi. Kun Kaarle Herttua (Kaarle IX) oli vallannut ensin Turun ja sitten Viipurin, niin hän vangitsi Nuijasodan aateliset johtomiehet ja varoitukseksi teloitti, mm. Arvi Henrikinpoika Tavastin ja tämän pojan Iivari Arvidinpoika Tavastin, jotka menettivät päänsä ja heidän päänsä roikkui jonkun aikaa Viipurin linnan tornissa näkyvillä. Sen sijaan Koskipään Sipi Henrikinpoika selvisi vankeustuomiolla ja kuningas Kaarle IX armahti hänet, kun tarvitsi kokeneita ja kyvykkäitä upseereita armeijaansa. 11

Koskipään kartanonherra Sipi Henrikinpoika (s. n. 1553, k. 1628) omisti aikoinaan Koskipään kartanon ohella Kalhon ja Pohjolan kartanot Hartolassa sekä Sysmän Nuoramoisten Nordenlundin kartanon, sekä muutenkin valtavat maaomaisuudet Suur-Sysmässä, samoin Sipi omisti Asikkalan Hillilässä 3 tilaa, mm. Tommolan ratsutilan, samoin Vähä-Äiniöllä Mattilan, eli nykyisen Vanhakartanon, jotka tilat ja kartanot Asikkalassa siirtyivät sitten Sipin vävyille; Hjortfelt ja Korpenfelt aatelissukujen haltuun. Sipi omisti myös vaimonsa Kaarina Grabbe n kautta Kirkkonummen Kosken (Navala/ Ericsgårdin) kartanon ja maat. Sipin poika v. 1639 aateloitu Henrik Sipinpoika Silfverbögel sai sitten suurimman osan isänsä omaisuudesta ja läänityksistä. Sipin yksi vävyistä oli Henrik Henrikinpoika Tandefelt, ent. Rapala, jonka veli Arvid Henrikinpoika Tandefelt aateloitiin v. 1650 Tandefelt nimiseksi. Nämä veljekset olivat Rapalan kartanon Henrik Pietarinpoika Rapalan (s. 1555, k. 1612) poikia ja siis aateloitumisen jälkeen olivat nimellä Tandefelt ja tämä Tandefelt -suku oli sitten aina 1800-luvun lopulle asti Sysmän varmaan merkittävin aatelissuku. Henrik Sipinpoika Silfverbögel n ja vaimonsa Ingeborg Grönfeldt n tytär Margaretha Silfverbögel taas avioitui Juhana Arvidinpoika Tandefeltin (s. 1640, k. 1712) kanssa. Silfverbögel -suku, kts. mm. s. 372-373 SPH I-II sekä s. 263-265 HK. Tandefelt sukuhaaran henkilöt hallitsivat sitten lähes kaikkia Sysmän ja Hartolan kartanoita ja muutenkin vaikuttivat vahvasti Sysmän asioissa, viite: s. 367-372 ja s. 644-653 SPH I-II, sekä s. 265-267 HK. Koettelemusten aika: Esi-isillämme ja äideillämme oli ns. uudella ajalla, eli 1500-luvun puolivälin jälkeen käytyjen Pitkän vihan nimellä tunnetun sodan (1570-1595) ja Nuijasodan (1596-1597) jälkeen edelleen suuria koettelemuksia edessä, kun ensin v. 1601 koettiin todella kylmä kesä, halla tuhosi viljasadon ja tätä seurasi vielä useita katovuosia, jolloin todella nähtiin nälkää ja esivanhempiemme perheissä kuoli nälkään lukuisia perheen jäseniä. Sama toistui 1630-luvulla ja tämän ohella 1600-luvulla Ruotsin kuninkaiden uskonsodat & valloitussodat Balttiassa ja Liivinmaalla sekä Puolassa ja Saksassa rasittivat tiloja sotaväkiottojen ja raskaiden verorasitusten myötä, etenkin 30-vuotinen sota, joka päättyi 24.10.1648 Westfalenin rauhaan, oli äärimmäisen koetteleva monellakin tavalla. Ilmaston 1300-luvulta alkanut hidas jäähtyminen toi sitten 1690-luvulla pienen jääkauden Suomeen, jolloin jo 1690-alussa koettiin pahoja hallakesiä, mikä sitten huipentui v. 1695-1697 tunnetun historiamme pahimpaan nälänhätään, suuriin kuolonvuosiin, jolloin halla tuhosi peräkkäisinä kesinä lähes kaiken viljan, mm. v. 1697 kesällä keskellä heinäkuuta Sysmässäkin satoi lunta ja maa oli jäässä. Näinä suurina kuolonvuosina kuoli Sysmässä n. 1/3 osa väestöstä nälkään ja erilaisiin kulkutauteihin ja väkeä kuljeksi kerjäläisinä kylistä toiseen etsien ravintoa. Vain vahvimmat selvisivät ja ehkä näissä koettelemuksissa on perusta suomalaisten sisukkuuteen. Osin selviämisessä auttoi, jos asui vesistön lähellä ja onnistui samaan kalaa ja kalastuksen avulla selvittiin, näkyyköhän tämäkin nykyään siten että kalastus on varsin suosittu harrastus?. Suurten kuolonvuosien jälkeen ilmastokin alkoi tasaisesti lämmetä. Suurista kuolonvuosista selvinneillä oli edessään uudet koettelemukset kun alkoi Pohjan sota ja Isonvihan aika (v. 1700-1721), jolloin venäläiset joukot hyökkäsivät ja ryöstelivät Suomessa vallaten koko maan. Sysmässä tämä hyökkäys tuli v. 1713 ja seuraavina muutamina vuosina koettiin raskaita aikoja venäläisten mellastaessa pitäjän alueella ja vieden väkeä myös Venäjälle. Tuota jaksoa 1500-luvun loppupuolelta Isonvihan aikaan asti voisi luonnehtia kurjuuden 150 vuodeksi, ja v. 1695-1697 sen huipentumaksi. Pikkuvihan aikana v. 1742-1743 selvittiin jo helpommalla. Väestön määrä lähti sitten Sysmässäkin voimakkaaseen ja tasaiseen kasvuun 1750-luvusta lähtien, eikä Kustaa III:n sota Venäjää vastaan v. 1788-1790 tuonut isoa takapakkia väestön kasvussa, kuten ei myöskään Suomen sota v. 1808-1809, jolloin siirryimme Ruotsin vallan alta Venäjän vallan alle, vaikkakin koettiin raskaita menetyksiä, toi kuitenkin v. 1809 saatu autonomia monia hyviäkin asioita ja edisti kehitystä 1800-luvulla. Raskaita kato-, nälkä- ja kulkutautivuosia koettiin uudelleen vielä 1800-luvulla, mikä huipentui v. 1865-1868 ja erityisesti v. 1868 jolloin nälänhätä oli suurimmillaan ja ihmisiä kuoli joukoittain nälkään ja erilaisiin kulkutauteihin, mm. lavantauti tappoi v. 1868 Sysmässä 456 ihmistä, viite: s. 34 SPH III, kuolleisuus tuolloin v. 1865-1868 jäi n. 11 % tasolle Sysmässä, kun se edellisessä suuressa katastrofissa v. 1695-1697 oli lähes 35 %. 12

I.3.2 Kangasniemen historiaa Etelä-Savossa sijaitseva Kangasniemen kunta perustettiin v. 1867. Asutus Kangasniemen alueella on varsin nuorta. Toki ilmeisesti jo kivikaudella n. 3000-1500 v. ennen ajanlaskun alkua Kangasniemellä saattoi asua lähinnä lappalaisheimon esi-isiä. Lappalaisia tavattiin Kangasniemellä vielä 1700-luvulle asti, vaikkakin suurin osa lappalaisasutuksesta oli siihen mennessä jo työntynyt pohjoiseen suomalaisasutuksen tieltä. Ensimmäiset suomalaiset siirtyivät Savon alueelle mahdollisesti jo rautakaudella n. 500-800 v. jälkeen ajanlaskun alun, aluksi nykyisen Mikkelin seudulle, lähinnä lännestä käsin (s. 15 KH -I). Laaja Suur- Savon alue oli pitkään erämaata, eränautinta-aluetta jossa liikkui lähinnä metsästäjiä ja kalastajia sekä idästä että lännestä. Valtaosa Suur-Savon väestöstä oli alun perin karjalaisheimoon kuuluvia, joita erityisesti ristiretkiajalla (n. 1100-1300-luvuilla) siirtyi Suur-Savoon (s. 16 KH -I). Savolaisten levittäytyminen pikkuhiljaa länteen ja pohjoisen suuntaan johtui lähinnä kaskiviljelyn yleistyessä tarpeesta saada uusia alueita kaskenpolttoon. Toisaalta myös hämäläiset suuntautuivat eräretkillään itään ja pohjoiseen. Nykyinen Kangasniemen alue sijaitsi savolaisalueen ja hämäläisasutuksen rajaalueella ja rajakiistat olivat hyvinkin yleisiä ja keskinäisiä kahakointeja sattui useasti. Suur-Sysmän alue ulottui 1400-luvulla kauas pohjoiseen nykyisen Keski-Suomen alueelle ja esim. vanha Suur- Rautalampi oli vielä v. 1561 asti Suur-Sysmän kappeliseurakuntana. Hämäläisten erämaat - hämäläisten eränautinta-alueet, ulottuivat osin myös Kangasniemen alueelle, josta esim. on v. 1443 riita Lammin Porkkalan herran Olavi Tavastin ja Hartolan (Suur-Sysmän) Björn Koskipään kesken koskien Kälän metsiä ja kalavesiä (osin nykyisen Kangasniemen alueella) ja jossa riidassa Björn Koskipää tuomittiin 40 mk sakkoihin aiheuttamansa vahingon takia (viite: s. 65 SPH I-II ja s. 20 KH -I). Kuvaavaa Kangasniemen myöhäisestä asuttamisesta on piispa Maunu Tavastin kuvaus n. v. 1440 vaiheilla; Sysmän ja Savilahden kirkon välillä ei ollut lainkaan asumuksia (viite: s. 17 KH -I). Savilahden kirkolla tarkoitettiin tuolloin perustettua Savilahden kirkkopitäjää, jolle oli rakennettu kirkko nykyisen Mikkelin kupeeseen 1440-luvun alussa. Kangasniemen aluetta asutettiin sitten voimallisemmin keskiajan lopulla ja uuden ajan alussa, eli 1400-luvun lopulla ja 1500-luvun alkupuolella. Kun Ruotsin kuningas Kustaa Vaasa (s. 1499, k. 1560) hallintokaudellaan (v. 1523-1560) uskonpuhdistuksen ohella halusi lujittaa muutenkin valtaa Suomessa ja lujittaa etenkin puolustusta idän uhkaa (= novgorodilaisia) vastaan, niin Kustaa Vaasa ajoi erämaiden asuttamista, jota Suomessa ja erityisesti Suur-Savon alueella sitten Savonlinnan voudit Klemetti kirjuri sekä Kustaa Fincke käytännössä toteuttivat ja ohjailivat, mikä merkitsi myös Kangasniemen alueella pysyvän asutuksen voimistumista 1540-1560-luvuilla. Kangasniemen alue oli pitkään hyvin hajanainen alue, jossa ensinnäkin uusia kyliä muodostui ja kylien rajoja muutettiin tiuhaan. Toisaalta koko vanha laaja Kangasniemen alue oli rikkonainen, sillä oikeudelliset, hallinnolliset ja seurakunnalliset rajat oli muodostettu kukin omalla tavallaan ja eri laajuuksissaan eri aikakausina. Seurakunnallisesti Kangasniemen alue kuului aluksi laajaan Savilahden seurakuntaan, sittemmin Suur-Savon seurakuntaan, jonka jakautumisen v. 1573 myötä Kangasniemi liitettiin perustettuun Pieksämäen kirkkopitäjään v. 1575. Kangasniemi mainittiin asiakirjoissa nimellä vasta v. 1649 Visulahden käräjillä, jolloin Kangasniemen kerrottiin olevan Pieksämäen seurakunnan alainen kappeliseurakunta (s. 106 KH -I), josta Kangasniemi irtaantui v. 1656 muodostaen itsenäisen seurakunnan. Hallinnollisesti valtaosa nykyisestä Kangasniemen alueesta kuului vanhimman verokirjan v. 1541 maakirjan mukaan Vesulahden (=Visulahden) pitäjän Vuolingon neljänneskuntaan, ja oli sitä pitkään vielä senkin jälkeen. Kun Hankasalmi irtaantui Rautalammista v. 1860, niin siihen liitettiin myös osia Kangasniemestä, mm. Halttulan ja Niemisjärven alueet. Kangasniemen syrjäinen sijainti edesauttoi siinä että Kangasniemi säästyi satoja vuosia suuremmilta tuhoilta monien sotaretkien ja sotien aikana. Mm. Isonvihan aikaan 1710-luvulla hävitys Kangasniemen alueella jäi suhteellisen vähäiseksi. Suuret kuolonvuodet 1695-1697 sen sijaan olivat Kangasniemellä tuhoisat; ankara halla 3 kesänä peräkkäin tuhosi lähes kaiken viljan, jota seurasi paha nälänhätä ja kun ihmisten yleiskunto heikkeni, niin kulkutaudit levisivät ja ihmisiä kuoli sadoittain, pelkästään v. 1697 haudattiin väh. 483 oman seurakunnan henkilöä, mikä tuntui myös kaikissa tässä kirjassa esitetyssä sukumme sukuhaaroissa. 13

I.3.3 Joutsan ja sen Mieskonmäen kylän historiaa Joutsa on Suomen kunta, joka sijaitsee valtatie 4 varrella Keski-Suomen maakunnassa, asukasmäärä n. 5200 henkilöä. Joutsa kuuluu Hartolan, Sysmän, Pertunmaan, Heinolan ja Luhangan ohella myös Itä-Hämeeseen. Joutsan seutu kuului muinaishistorialliseen todella laajaan Hämeeseen. Itse asiassa Joutsa (tai aikoinaan kirjoitusmuotona myös Jousa) oli Hämeen ja Savon raja-aluetta, joka raja kulki vaihtelevasti nykyistä Joutsan itärajaa myötäillen. Joutsan itäpuolen maa-alueet ja kylät olivat keski-ajalla jatkuvien rajariitojen näyttämönä ja hävityksen kohteena. Keskiajalla Joutsa kuului laajaan Suur-Sysmään, josta erotettiin Hartola v. 1784 ja samalla Joutsa, joka kuului tuolloin Hartolaan ja Leivonmäki Joutsaan. Joutsa itsenäistyi Hartolasta v. 1860 ja Leivonmäki puolestaan irtaantui Joutsasta v. 1878. Kun Pertunmaan kunta perustettiin v. 1926, niin siihen siirrettiin alueliitoksessa osia myös Joutsasta, mm. Ruorasmäen kylä. Joutsa sai ensimmäisen kirkkonsa vasta v. 1798 kun pieni Pekkasten kappeli valmistui Angesselän rannalle nykyisen kirkonkylän länsipuolelle. Puinen ristikirkko valmistui v. 1813. Keskiajalla Joutsaa asutettiin sekä idän suunnalta Savosta, että varsingin Hämeestä päin, lähinnä Sysmästä, sekä toisaalta Kanta-Hämeestä, mm.: Saarioisten hallintopitäjästä (Akaasta) ja etenkin Sääksmäeltä, sekä myös Pälkäneeltä, Hauholta, Tuuloksesta ja Mäskälästä, joka oli muinainen veropitäjä ja nykyinen Hämeenlinnan/Vanajan yksi kylistä, joilla pitäjillä ja kylillä oli erämaita ja omistuksia Joutsan alueella. Joutsan vanhimmat asutut kylät Tolvasniemi ja Laitjärvi sijaitsevat Suontee järven itäpuolella ja kolmas varhaisin asuttu kylä, Joutsan kylä, nykyinen kirkonkylä, Suontee järven länsipuolella, kaikki vesistön tuntumassa, viite; s. 35 SPH I-II. Professori Väinö Voionmaa (teoksessaan: Muinaishistoriallinen Häme) on päätellyt että Joutsan koillisosassa sijaitseva Mieskonmäen kylä olisi saanut nimensä muinaisen Mäskälän pitäjän mukaan väännöksenä, eli nykyisen Hämeenlinnan (Vanajan) Mäskälä kylän nimen mukaan ja siten ehkä varhaisimman asutuksensa. Samoin Mieskonmäen Kälän osalta Voionmaan on päätellyt että Sääksmäen Huittulassa keskiaikana tunnetun Kälää talon mukaan myös Mieskonmäen Kälä olisi saanut nimensä, viite; s. 47 SPH I-II sekä s. 160 Sääksmäen historia (I-osa). Kälän ja sen rajoista Savoa vastaan varhaisin merkintä löytyy vuodelta 1443 ja Mieskonmäen osalta vuodelta 1446. Kälän metsäalueet ja kalavedet mainittiin kuuluvan v. 1443 Lammin Porkkalan kartanon herralle ja Hollolan kihlakunnan tuomarille ritari Olavi Niilonpoika Tavast lle, joka voitti käräjillä v. 1443/ 1444 riidan Hartolan Björn Koskipäätä vastaan, joka tuomittiin sakkoihin ja korvauksiin Kälän metsämaalla ja kalavesillä aiheuttamansa vahingon takia, eli Björn Koskipää oli pitänyt alueita omanaan (s. 64-65 SPH I-II). Tätä ennen Kälän maat ja kalavedet kuuluivat ritari Olavi Tavast in sedälle piispa Maunu II Tavast lle, joka osti v. 1440 tienoilla hämäläisiltä ja savolaisilta talonpojilta maita Savon ja Hämeen rajoilta. Professori Voionmaan mukaan Kälän (ja siis Mieskonmäen) alue oli ennen Tavast suvulle joutumistaan kuulunut Vanajan, siis Sydän-Hämeen seutujen mahtimiehille. Myöhemmin koko Kälän aluetta nimitettiin Mieskonmäen rälssiksi. Rälssillä tarkoitetaan aateliston vanhoja perintötiloja, jollaisia Suur-Sysmän alueella oli vain tämä yksi. Rälssitiloista ei tarvinnut maksaa kruunulle veroa (viite: s. 24 MP). Kylän nimestä Mieskonmäki; on esitetty myös toisenlaisia näkemyksiä mitä yllä on mainittu. Erään hypoteesin mukaan Mieskonmäki nimen antajana voisi olla joku Miesko niminen mies. Tunnettu tämänniminen historian henkilö oli Puolan hallitsijana v. 960-992 toiminut Mieszko I, jolla oli yhteyksiä myös Pohjoismaihin, sillä hänen tyttärensä avioituivat Tanskan ja Ruotsin hallitsijasukuihin. Mieszko I:n jälkeläisiä oli vielä mm. v. 1210-1211 hallitsijana mainittu Mieszko IV. Samoin jälkeläisiin kuuluu Sigismund III Vaasa, joka oli Ruotsin kuninkaana v. 1593-1599 ja Puolan kuninkaana v. 1587-1632, jonka puolelle Suomen aatelisto asettui ennen Nuijasotaa (v. 1596-1597) Ruotsin Kaarle Herttuan (myöh. Kaarle IX) valtaa vastaan (viite: s. 237 NN). Toisaalta tuntuu aika kaukaiselta hakea selitystä Puolan hallitsijasta 900-luvulta Mieskonmäki nimeen, joten ehkä Voionmaan tulkinta nimen juontumisesta Vanajan Mäskälä kylän nimestä ja Mieskonmäen ensimmäisistä asukkaista Vanajan seudulta, tuntuisi luontevammalta (kirjoittajan arvio). Mieskonmäen kylä jakaantuu viiteen osaan, jotka ovat: varsinainen Mieskonmäki, eli Kälän kylä, Kortesalmi, Pajumäki, Vallaspelto sekä Pylsyn kylä (viite: s. 9 MP). 14

II ESIPOLVITAULUT II.1 MÄKISEN SUVUN ESIPOLVET JA SUKUJUURET II.1.1 JUHO MÄKISEN ISÄN ESIPOLVET Juho Kustaa Mäkisen isän puoleiset tiedossa olevat sukujuuret löytyvät lähinnä Joutsasta sekä Etelä-Savon puolelta Kangasniemeltä ja Hirvensalmelta. TAULU1 KANGASNIEMEN LAITISEN SUKUHAARA Yleistä: Nimistötutkijat ovat katsoneet nimen Laitinen pohjautuvan germaanisperäiseen miehen nimeen, jonka yläsaksalaisina muotoina ensimmäisen vuosituhannen lopulta tunnetaan asut Laitha, Laitu, Lethu, Leda ja Ledi sekä ruotsalaisina Ledhe ja Lete, alasaksalaisena (siis pohjoissaksalaisena) Ladicke. Vakkasuomalaisen Laitilan pitäjän jo keskiajalla tunnettu (v. 1430) ruotsinkielinen nimi Letala tukee tätä selitystä. Kaarinassa on puolestaan kirjattu v. 1437 Mattis Leasson (= Matti Laitinpoika?). Nimi ilmeisesti lainautui saksalaisten kauppiaiden mukana sekä Suomen- että Pohjanlahden perukoille asti, ja siitä tuli ehkä molemmilla tahoilla nykyisen sukunimistömme aineosa (Pirjo Mikkonen & Sirkka Paikkala, Sukunimet). Virunmaalla esiintyy talojen nimet Laidu ja Laido sekä isäntien nimet Laid ja Laidoner. Inkerissä on kylä Laitisi. Nimen varhainen ja runsas esiintyminen paikanniminä Varsinais-Suomen rannikolla, juuri siellä mihin virolaiset Suomenlahden yli soudettuaan asettuivat, tukee vahvasti käsitystä siitä, että Laitiset tulivat Virosta Varsinais-Suomeen. Sieltä he siirtyivät ehkä jo noin v. 1000 Etelä-Savon Pellosniemelle ja samoihin aikoihin Jääksen seuduille. Luultavasti jo näihin aikoihin alkoi Laitisia siirtyä Varsinais-Suomesta myös pohjoiseen, Kokemäenjoen alajuoksulle Nakkilaan ja Pomarkkuun sekä Hämeenkyröön, josta jokunen ruokakunta lienee siirtynyt pohjoisemmaksi. pääosa siirtyi kuitenkin järvien rannoille Vesilahdelle, Lempäälään ja Pälkäneelle. Pälkäneeltä Laitisia siirtyi Keski-Savon erämaille, josta heitä hajaantui Kangasniemelle, Pieksämäelle, Leppävirralle, Suonenjoelle, Jäppilään ja Joroisiin. Joko Pälkäneeltä tai muista Suur-Sääksmäen pitäjistä Laitisia siirtyi Asikkalaan ja Hollolaan. On todennäköistä, että sieltä heitä siirtyi edelleen esimerkiksi Lahisten kartanon erämaille Etelä-Savoon. Kartanolla oli jo varhain erämaita mm. Rantasalmella. Laitisten suvun huomattavimpia asuinpaikkoja ovat olleet Laitisista nimensä saaneet Varsinais-Suomen kylät: Laitilan pitäjä (entinen Untamala), Hämeenkyrön Laitila (suuri yksittäistila), Pälkäneen Laitikkala (neljänneskunta, kylä ja jakokunta) ja siellä Kokkosten kärjen Kokkola ja Hollolassa Laitialan kylä ja kartano. Vaikka nimet Pälkäneenkin isäntäluetteloissa esiintyvät patronyymeinä, ovat sukunimet säilyneet ja olleet kansan keskuudessa koko ajan käytössä. Tätä osoittaa mm. se, että Savossa esimerkiksi Pälkäneeltä tulleilla ne on otettu kirjoitettunakin käyttöön. (Eino E. Laitisen artikkeli Laitisten sukuseuran lehdessä 2/1999 "Laitiset ovat lähtöisin Varsinais-Suomesta"). Lähde: s. 330...331 Sukupuuni (Tommy Koukka). Laitisten suvulla on oma sukuseura: Laitisten sukuseura ry, kts.: www.laitistensukuseura.fi (tai http://suvut.genealogia.fi/laitinen/). Seura julkaisee omaa sukulehteään: Laitiset. Laitisen suvusta on kirjoitettu useampikin kirja, mm.: Jarmo Ahlstrand; Kangasniemen ja Hankasalmen Laitisten sukupuu (v. 1994), sekä: Jarmo Ahlstrand; Kangasniemen ja Hankasalmen Laitisten sukukirja I (v. 2003). Laitisten suvun esi-isä on mahdollisesti ollut 1300-luvulla elänyt Laiti, jonka sukujuuret löytynevät Eestistä. Lähde: s. 4 ja 8 Kangasniemen ja Hankasalmen Laitisten sukukirja I (Jarmo Ahlstrand). Laitisen sukuhaarasta tulee sukujuuripolku myös Juho Kustaa Mäkisen puolison Aino Loviisa Mäkisen os. Wasenius äidin puolen sukuun, joten he olivat keskenään sukulaisia Laitisen sukuhaarassa. Taulu 1.1 (XIV) N.N. Laitinen Syntyi n. v. 1490 tiettävästi Pellosniemellä (nyk. Ristiinassa). Nimeltä tuntematon Kangasniemen Laitisen suvun oletettu kantaisä, jonka etunimi ei ole säilynyt tiedossa. Omisti mahdollisesti Vesulahdella, eli myöh. Kangasniemeltä Laitiala n:o 1-3:n, Synsiö n:o 7-8:n, Koittila n:o 3:n ja Kaihlamäki n:o 10 Puntan tilat. 15

Kangasniemelle Laitiset lienevät tulleet Ristiinan pohjoisosista, jossa vielä v. 1561 Laitisilla oli useampi jättitila vierekkäin. Keskeisin tila joutui 1700-luvun alussa aatelisille. Tästä muodostettiin Vitsiälän kylän Löydön kartano. Tämän kartanon maiden lisäksi Laitisten kantatila käsitti Ristiinasta Laitialan kylän, sekä tilan Mäntyharjun Ollikala n:o 1:ssä. Löydön kartanon päärakennus Ristiinassa sijaitsee nykyään paikalla, jossa Laitisten päärakennus on sijainnut. Vuonna 1541 Pellosniemellä, siis nykyisessä Ristiinassa, mainittiin isäntänä Hannu Laitinen. Lähde: s. 4-7 Kangasniemen ja Hankasalmen Laitisten sukukirja I (Jarmo Ahlstrand), sekä s. 330-331 Sukupuuni (Tommy Koukka). Taulu 1.2 (XIV) N.N. Laitisen sukuhaaran kantaäidin nimi ei ole tiedossa. - Mauno Laitinen, s. n. 1515 Vesulahdella. Tauluun 1.3. - Pekka Laitinen. Asui Puntassa. - Antti Laitinen. Asui Äkrynmäellä. - N.N. Laitinen. Asui Seppälässä. Taulu 1.3 (XIII) Mauno Laitinen (Måns Laitin) Syntyi n. v. 1515 Vesulahden (Kangasniemen) Laitialassa. Talollinen ja isäntä Laitiala n:o 1-3:ssa, Synsiö n:o 7-8:ssa, Koittila n:o 3:ssa sekä Kaihlamäki n:o 10 Puntassa vielä v. 1560. Mauno kuoli v. 1560 jälkeen Kangasniemellä. Lähde: s. 339 Sukupuuni (Tommy Koukka) ja s. 8 Laitisten sukukirja I (Jarmo Ahlstrand). Taulu 1.4 (XIII) N.N. Maunon puolison nimi ei ole tiedossa. - Pekka Maunonpoika Laitinen, s. n. 1540 Kangasniemi. Tauluun 1.5. - Heikki Maunonpoika Laitinen. Asui Puntassa. Kuoli v. 1580 jälkeen. Vuoden 1571 hopeaveroluettelon mukaan Heikki Maunonpoika Laitisen omaisuus oli 10 markan arvosta kuparia, 2 tammaa (9 mk), 1 lehmä, 1 vuoden vanha nauta ja 2 lammasta. Hän maksoi veroa 2 markkaa, 5 äyriä ja 6 penninkiä. Hänen naapurustossaan asui runsaasti Orasia, mutta myös Suurosia, Mannisia ja Himotuisia. - Lauri Maunonpoika Laitinen. Asui Puntassa. Kuoli v. 1588 jälkeen. - Mikko Maunonpoika Laitinen. Asui Puntassa. - Juho Maunonpoika Laitinen. Asui Puntassa. - Mauno Maunonpoika Laitinen. Asui Rantakylässä. Kuoli v. 1588 jälkeen. Taulu 1.5 (XII) Pekka Maunonpoika Laitinen (Pehr Månsson Laitin) Syntyi n. v. 1540 Kangasniemen Laitialassa. Talollinen Laitiala n:o 1-3:ssa, Synsiö n:o 7-8:ssa, Koittila n:o 3:ssa ja Kaihlamäki n:o 10 Puntassa. Vuoden 1571 hopeaveroluettelon mukaan Pekka Maunonpoika Laitisen omaisuus oli 1 leiviskä ja 1 markka kuparia, hevonen (20 mk), 3 lehmää, nuorta karjaa 3 kpl 3 vuotiasta ja 2 vuoden vanhaa, 4 lammasta, 4 pukkia ja 1 sika. Veroa hän maksoi 8 markkaa, 5 äyriä ja 12 penninkiä. Hän oli siis varsin vauras talollinen. Pekka kuoli v. 1588 jälkeen Kangasniemellä. Lähde: s. 342 Sukupuuni (Tommy Koukka) ja s. 8 Laitisten sukukirja I (Jarmo Ahlstrand). Taulu 1.6 (XII) N.N. Pekan puolison nimi ei ole tiedossa. - Antti Pekanpoika Laitinen, s. n. 1560 Kangasniemi. Talollinen ja isäntä Laitiala n:o 2 sekä Kaihlamäki n:o 10 Puntassa. Antti kuoli v. 1638 jälkeen Puntassa. - Mauno Pekanpoika Laitinen, s. n. 1562 Kangasniemi. Tauluun 16.B.1. - Heikki Pekanpoika Laitinen, asui Puntassa. Kuoli v. 1588 jälkeen. 16

- Lauri Pekanpoika Laitinen, s. n. 1570 Kangasniemi. Talollinen, isäntänä Koittila n:o 3, eli Kokko-Laitisen tilalla, sittemmin Kokon talon isäntä v. 1589...1618-. Lauri kuoli v. 1618 jälkeen. Laurin jälkeläisiä on mm. presidentti Urho Kaleva Kekkonen. - Pekka Pekanpoika Laitinen, s. n. 1580 Kangasniemi. Tauluun 1.7. - Paavo Pekanpoika Laitinen, asui Puntassa, kuoli v. 1605 jälkeen. Taulu 1.7 (XI) Pekka Pekanpoika Laitinen (Per Pehrsson Laitin) Syntyi n. 1580 talollisen poikana Kangasniemen Laitialassa. Talollinen ja isäntänä (Mikkelin) Hirvensalmen Ohensalossa. Vuoden 1664 maantarkastuskirjassa Ohensalossa oli kolme tilaa, joita isännöivät Niilo, Olavi ja Pekka Pekanpoika Laitinen. Kaikki kolme asuivat Ohensalon maalla. Kylään kuuluivat maakappaleet: Luotolahden maa, Vavessalo, Pajusyrjän maa, Kurjen maa ja Häijnensarj. Vavessalo oli aikaisemmin kuulunut Synsiön kymmenkunnan anekkiin n:o 288, mutta oli laillisesti tuomittu Laitialan miehille (Ohensalon Laitisille); samoin oli laita toisen puolen Luotolahden maata. Niilo ja Olavi Laitinen maksoivat veronsa Jöns Månsinpoika Ållongrenille (viite; s. 457-458 KH -I). Pekka Laitinen asui Ohensalon kylässä vielä v. 1634, eli hän kuoli v. 1634 jälkeen. Lähde: s. 342 Sukupuuni (Tommy Koukka) ja s. 181 Laitisten sukukirja I (Jarmo Ahlstrand). Taulu 1.8 (XI) N.N. Pekan puolison nimeä ei tiedetä. - Sipi Pekanpoika Laitinen, s. n. v. 1610 Hirvensalmi. Talollinen ja isäntänä Istruala n:o 3 Joutsiniemessä, jossa asui vielä v. 1649. Vuoden 1664 maantarkastuskirjan mukaan Joutsiniemi oli omana kylänä, jonka muodosti yksi ainoa tila, Lauri Sipinpoika Laitisen Joutsiniemellä sijaitseva 1½ veromarkan perintötila (viite; s. 457 KH -I). - Pekka Pekanpoika Laitinen, s. n. v. 1610 Hirvensalmi. Tauluun 1.9. - Niilo Pekanpoika Laitinen, s. n. v. 1620 Hirvensalmi. Tauluun 16.A.1. - Olavi Pekanpoika Laitinen, s. n. v. 1620 Hirvensalmi. Asui Ohensalo n:o 1:ssä vielä v. 1666. - Heikki Pekanpoika Laitinen, s. n. v. 1630 Hirvensalmi. Asui Ohensalossa. - Erkki Pekanpoika Laitinen, s. n. v. 1630 Hirvensalmi. Asui Ohensalossa. Taulu 1.9 (X) Pekka Pekanpoika Laitinen (Pehr Persson Laitin) Syntyi n. v. 1610 talollisen poikana Hirvensalmen Ohensalossa. Talollinen ja isäntänä Ohensalo n:o 3:ssa eli Sarvikosken ja Taipaleen tilalla, jossa asui vielä v. 1663, eli Pekka kuoli v. 1663 jälkeen Ohensalossa. Lähde: s. 342 Sukupuuni (Tommy Koukka) ja s. 187 Laitisten sukukirja I (Jarmo Ahlstrand). Taulu 1.10 (X) N.N. Pekan puolison nimeä ei tiedetä. - Risto Pekanpoika Laitinen, s. n. v. 1638 Hirvensalmi. Tauluun 1.11. - Lauri Pekanpoika Laitinen, s. n. v. 1651 Hirvensalmi. Mainittiin Ohensalo n:o 3:ssa vielä v. 1669. - Tuomas Pekanpoika Laitinen, s. n. v. 1651 Hirvensalmi. Mainittiin Ohensalo n:o 3:ssa vielä v. 1669. - Niilo Pekanpoika Laitinen, s. n. v. 1657 Hirvensalmi. Ohensalo n:o 3:ssa vielä v. 1675. Taulu 1.11 (IX) Risto Pekanpoika Laitinen (Christer Pehrsson Laitin) Syntyi n. v. 1638 talollisen poikana Hirvensalmen Ohensalossa. Talollinen ja isäntänä Ohensalo n:o 3:ssa v. 1664-1675-. Risto kuoli v. 1675 jälkeen Ohensalossa. Lähde: s. 188 Laitisten sukukirja I (Jarmo Ahlstrand). 17

Taulu 1.12 (IX) N.N. Riston puolison nimeä ei tiedetä. - Eerikki Ristonpoika Laitinen, s. n. v. 1657 Hirvensalmi. Tauluun 1.13. - Heikki Ristonpoika Laitinen, s. n. v. 1662 Hirvensalmi. Ohensalo n:o 3:ssa vielä v. 1697. Taulu 1.13 (VIII) Eerik Ristonpoika Laitinen (Eric Christersson Laitin) Syntyi n. v. 1657 talollisen poikana Hirvensalmen Ohensalossa. Talollinen ja isäntänä Ohensalo n:o 3:ssa v. 1676-1712-. Eerik kuoli v. 1712 jälkeen Ohensalossa. Lähde: s. 188 Laitisten sukukirja I (Jarmo Ahlstrand). Taulu 1.14 (VIII) N.N. Eerikin puolison nimeä ei tiedetä. - Antti Eerikinpoika Laitinen, s. v. 1680 Hirvensalmi. Tauluun 1.15. - Heikki Eerikinpoika Laitinen, s. n. v. 1687 Hirvensalmi. Mainittiin Ohensalo n:o 3:ssa vielä v. 1722. Puoliso 9.12.1722 Maria Eskelintytär Kouko. - Risto Eerikinpoika Laitinen, s. n. v. 1690 Hirvensalmi. Ohensalo n:o 3:ssa vielä v. 1712. Taulu 1.15 (VII) Antti Eerikinpoika Laitinen (Anders Ericsson Laitin) Syntyi v. 1680 talollisen poikana Hirvensalmen Ohensalossa. Talollinen ja isäntänä Ohensalo n:o 3:ssa v. 1713-1729-. Antti kuoli v. 1729 jälkeen Ohensalossa. Lähde: s. 188 Laitisten sukukirja I (Jarmo Ahlstrand). Taulu 1.16 (VII) N.N. Antin puolison nimeä ei tiedetä. - Eerik Antinpoika Laitinen, s. v. 1700 Hirvensalmi. Tauluun 1.17. - Antti Antinpoika Laitinen, s. v. 1713 Hirvensalmi. - Heikki Antinpoika Laitinen, s. n. v. 1715 Hirvensalmi. Asui Hirvensalmen Ohensalo n:o 3:ssa, jossa mainittiin vielä v. 1758. Heikki kuoli v. 1758 jälkeen Ohensalossa. Taulu 1.17 (VI) Eerik Antinpoika Laitinen (Erich Andersson Laitin) Syntyi n. v. 1700 talollisen poikana Hirvensalmen Ohensalossa. Talollinen ja isäntänä Ohensalossa v. -1728-1750-. Vuoden 1728 henkikirjan mukaan Eerik isännöi Ohensalo n:o 2 tilaa ja v. 1732 henkikirjan mukaan Ohensalo n:o 2 & 3:n tiloja ja sitten taas v. 1738 henkikirjassa Eerik oli mainittu isäntänä Ohensalo n:o 2:ssa. Vuoden 1744 henkikirjassa Eerik oli uudestaan merkitty Ohensalo n:o 2 & 3 tilojen isännäksi. Vuoden 1750 henkikirjan mukaan Eerik oli talollinen Ohensalo n:o 3:ssa, joka myöhemmin mainittiin nimellä Kynämäki. Tuolloin v. 1750 Ohensalo n:o 1 oli talollisena Pekka Laitinen ja Ohensalo n:o 2:ssa Heikki Laitinen. Ohensalon kylä kuului Hirvensalmen pitäjään 1840-luvulle asti, jolloin se liitettiin Kangasniemeen. Ohensalon maat olivat vanhaa rälssimaata, jotka oli läänitetty jo keskiajalla aatelissuvuille. Vuoden 1618 läänitysluettelon mukaan Pellosniemen pitäjän Ohensalon kylän 4 tilaa kerrottiin kuuluneen Lammin Porkkalan kartanolle. Ohensalon tilat olivat pitkään Gödik Fincke'n ja tämän perillisten hallinnassa. Ohensalo oli siis rälssimaata, jonka talonpojat maksoivat veronsa säätyläis-aatelissuvuille. Ohensalon tilat maksoivat veronsa sitten Horn- ja Ållongren suvuille (Fincken sukulaisia) ja sitten myös von der Pahlen että von Becker suvuille. Kun sitten von Becker suku sai lainhuudatuksen suureen osaan Ohensalon kylään, niin tämän vuoksi Laitisen suvussa (Ohensalo n:o 1-3:ssa) talolliset joutuivat 1760-luvun lopulla lampuodin asemaan ja tämä näkyi sitten muuttoliikkeenä pois 18

näiltä tiloilta. Von Becker suku asettui sitten asumaan Ohensalo n:o 1:een (s. 457-458 KH -I). Viite: s. 188 Laitisten sukukirja I (Jarmo Ahlstrand). Taulu 1.18 (VI) N.N. Eerikin puolison nimeä ei tiedetä. - Marketta Eerikintytär, s. n. v. 1733 Hirvensalmi - Eerik Eerikinpoika Laitinen, s. n. v. 1735 Hirvensalmi. Kuoli v. 1764 jälkeen Hirvensalmi, Ohensalo. - Riitta Eerikintytär, s. n. v. 1737 Hirvensalmi - Antti Eerikinpoika Laitinen, s. v. 1739 Hirvensalmi. Kuoli v. 1816 Hirvensalmi, Ohensalo. - Heikki Eerikinpoika Laitinen, s. v. 1741 Hirvensalmi. Kuoli v. 1822 Hirvensalmi, Ohensalo. - Risto Eerikinpoika Pekkala, s. v. 1743 Hirvensalmi. Tauluun 1.19. Taulu 1.19 (V) Risto Eerikinpoika Pekkala (Christer Ericsson Peckala) Syntyi v. 1743 talollisen poikana Hirvensalmen Ohensalo n:o 3:ssa. Riston ilmeinen isä oli Eerik Antinpoika Laitinen Ohensalo n:o 3:sta. Vuoden 1764 henkikirjassa Risto mainittiin poikana Ohensalo n:o 3 tilalla, josta hän tiettävästi muutti v. 1767 tienoilla Joutsan Mieskonmäkeen. Risto oli perheen nuorin poika ja koska Riston vanhemmat veljet jatkoivat talonpitoa, itse asiassa lampuoteina, eli vuokraviljelijöinä Ohensalossa, Risto "etsi paikkansa muualta". Ohensalosta oli lyhyt matka Joutsan puolelle Mieskonmäkeen, olivathan kylät naapurikyliä, vaikkakin sijaitsivat eri pitäjässä ja myös eri läänissä. Hartolan srk:n vihkikirjan mukaan Joutsassa vihittiin 13.12.1767 talollisen poika Risto Eerikinpoika Hirvensalmen Ohensalosta ja Maria Ristontytär Mieskonmäestä. Ristolla ei mainittu tuolloin mitään korkonimeä, eli sukunimeä. Risto tuli siis vävyksi Mieskonmäen Pekkalaan, jossa hän oli sitten itsekin talollisena ja isäntänä. Risto Eerikinpoika Pekkala isännöi Pekkalan jaetun tilan päätilaa, toista puoliskoa viljeli Mikko Sipinpoika Pekkala, jonka isä Sipi Ristonpoika Pekkala oli edellinen talollinen ja isäntä Pekkalan jaetulla tilalla. Mikko Sipinpoika Pekkala oli siis Risto Eerikinpoika Pekkalan puolison Maria Ristontyttären serkku. Rippikirjan mukaan Risto Eerikinpoika Pekkala kuoli v. 1802 Mieskonmäessä, siis 59 v. ikäisenä. Taulu 1.20 (V) Maria Ristontytär (Maria Christersdotter) Syntyi v. 1743 talollisen tyttärenä Joutsan Mieskonmäen Pekkalassa. Isä taulussa 2.A.15. Hartolan synt. ja kastettujen kirjasta Marian nimeä ei löydy, mutta Joutsan rippikirjoissa (v. 1748-1756 rippikirjasta alkaen) Maria mainittiin Pekkalassa talon tyttärenä. Hartolan vihittyjen kirjan mukaan Maria avioitui 13.12.1767 Hirvensalmen Ohensalosta kotoisin olevan Risto Eerikinpojan kanssa, jolloin vihkitiedoissa kerrottiin Marian olevan piika Mieskonmäestä. Rippikirjassa v. 1768-1773 Marian synt.vuodeksi oli merkitty v. 1736, myöhemmissä v. 1743. Maria toimi sitten emäntänä kotitilallaan Pekkalassa. Joutsan rippikirjan mukaan Pekkalan tilan emäntä Maria Ristontytär kuoli v. 1798 Mieskonmäessä, eli hän oli kuollessaan 55 v. ikäinen. - Leena Ristontytär, s. v. 1769 Hartola, Joutsa, Mieskonmäki - Liisa Ristontytär, s. 9.8.1770 Hartola, Joutsa, Mieskonmäki - Antti Ristonpoika Pekkala, s. 14.2.1773 Hartola, k. v. 1828 Joutsa, Mieskonmäki. Lampuotina Mieskonmäen Pekkalan tilalla. Puoliso: Maria Juhontytär, s. v. 1780, k. 4.4.1826 Mieskonmäki. - Valpuri Ristontytär, s. v. 1777 Hartola, Joutsa, Mieskonmäki - Maria Ristontytär, s. 11.7.1779 Hartola, k. 1796 Joutsa, Mieskonmäki. - Eeva Ristontytär, s. 1.11.1782 Joutsa, Mieskonmäki, k. 19.8.1786 Joutsa, Mieskonmäki. - Risto Ristonpoika Pekkala, s. v. 1785 Joutsa, Mieskonmäki. Tauluun 1.21. - Eeva Ristontytär, s. 5.3.1787 Joutsa, Mieskonmäki, k. 24.1.1788 Joutsa, Mieskonmäki. 19

Taulu 1.21 (IV) Risto Ristonpoika Pekkala (Christer Christersson Peckala) Syntyi v. 1785 talollisen poikana Joutsan Mieskonmäki n:o 1 Pekkalassa. Riston synt.aikaa ei löydy Hartolan synt. ja kastettujen kirjasta, mutta rippikirjoissa (mm. s. 50 RK 1780-1787) Risto varmistuu Pekkalan tilan pojaksi, ollen nuorin lapsuudesta elossa selvinnyt Risto Eerikinpoika Pekkalan ja Maria Ristontyttären lapsi. Samoin Joutsan ensimmäisessä säilyneessä lastenkirjassa (RK 1803-1815 TK878) Risto (Xster) mainittiin Risto Eerikinpojan lapseksi Pekkalassa, samalla mainittiin Riston päässeen ripille v. 1803. Rippikirjoissa Riston nimenä oli yleisimmin muoto Xster Xstersson. Vartuttuaan Risto mainittiin Pekkalan tilan lampuodin, eli vuokraviljelijän Antti Ristonpoika Pekkalan veljeksi, eli Risto ilmeisesti viljeli yhtiömiehenä Pekkalan tilaa vanhemman veljensä apuna. Pekkala mainittiin 1800-luvun puolella uudelleen lampuotitilaksi, olihan se jo 1500-luvulta alkaen tunnettu rälssitilana. Isonjaon yhteydessä v. 1806 Pekkalan tilan viljelty pinta-ala oli 134,65 ha, joka oli samansuuruinen kuin Mieskonmäen rälssin muut tilat (Oksalan 2 tilaa ja Taipaleen tila) yhteensä, Pekkalan tilan kokonaispinta-ala oli tuolloin 3914,13 ha, viite: s. 81 JK. Risto kuoli varsin nuorena, eli jo 45 v. ikäisenä v. 1830 Mieskonmäessä. Taulu 1.22 (IV) Eeva Pekantytär (Eva Pettersdotter) Syntyi v. 1792 torpparin tyttärenä Joutsan Mieskonmäen Siikaniemessä. Isä taulussa 3.3. Eeva työskenteli piikana Mieskonmäen Pekkalan tilalla v. 1810 alkaen. Avioitui tai naitettiin 21 v. ikäisenä tiettävästi v. 1813 lopulla Pekkalan tilan pojan Risto Ristonpojan kanssa. Eeva oli sitten lampuotitilan emäntänä Pekkalassa. Eeva kuoli jo 44 v. ikäisenä 15.9.1836 Mieskonmäessä. - Eeva Ristontytär, s. 26.8.1814 Joutsa, k. 19.1.1817 Joutsa, Mieskonmäki - Maria Ristontytär, s. 27.12.1816 Joutsa, Mieskonmäki - Juho Ristonpoika Pekkala, s. 8.7.1818 Joutsa. Tauluun 1.23. - Samuel Ristonpoika Jokela, s. 8.6.1820 Joutsa. Torpparina Mieskonmäen Jokelassa. Puoliso v. 1847 Kaisa Eerikintytär, s. 14.3.1822 Joutsa. - Risto Ristonpoika, s. 16.7.1823 Joutsa, k. 15.12.1823 Joutsa, Mieskonmäki. - Otto Ristonpoika, s. 3.4.1825 Joutsa, Mieskonmäki - Mikko Ristonpoika, s. 1827 Joutsa, k. 1828 Joutsa, Mieskonmäki Taulu 1.23. (III) Juho Ristonpoika Pekkala (Johan Christersson Pekkala) Syntyi 8.7.1818 lampuotin eli vuokraviljelijän poikana Joutsan Mieskonmäki n:o 1 Pekkalassa. Juho pääsi ripille v. 1837. Vuoden 1836-1848 rippikirjassa Juho mainittiin virheellisesti Pekkalan tilan lampuodin Heikki Antinpoika Pekkalan (s. 1806) veljenpojaksi, vaikka todellisuudessa Juho oli Heikin serkun poika. Sittemmin Juho asui ja viljeli yhtiömiehenä Pekkalan tilaa Paavo Juhonpoika Laitisen toimiessa tilan lampuotina. Juho avioitui Vappu Matintyttären kanssa v. 1841 ja ehti saada kaksi lasta ennen kuolemaansa, sillä Juho kuoli varsin nuorena, ilmeisesti jo v. 1852, eli jo 34 v. ikäisenä. Juhon kuolintietoja ei löydy Joutsan vajavaisista kirkonkirjoista, se kuitenkin tiedetään että hän asui ja oli elossa Pekkalassa vielä v. 1849, jolloin kävi 16.9.1849 Herran pyhällä ehtoollisella kirkossa ja toisaalta tiedetään se että Juhon vaimo Vappu muutti v. 1853 leskenä Mieskonmäen Jokelaan. Taulu 1.24 (III) Vappu Matintytär (Walborg Mattsdotter) Syntyi 24.4.1823 torpparin tyttärenä Joutsan Mieskonmäen Keronlahdella. Isä taulussa 4.5. Vappu avioitui tai hänet naitettiin 18 v. ikäisenä 12.12.1841 Pekkalan tilalle Juho Ristonpojan puolisoksi. Vappu ehti synnyttämään Juholle 2 lasta ennen kuin Juho kuoli ilmeisesti v. 1852, jonka jälkeen Vappu muutti v. 1853 miehensä nuoremman veljen Samuel Ristonpojan perheen talouteen Mieskonmäen Jokelan torppaan, jossa oli renkinä Topias Heikinpoika (s. 1827), jonka kanssa Vappu sitten avioitui 8.4.1855 ja sai Topiaksen kanssa 3 lasta. Vappu ja Topias tuomittiin v. 1860 sakkoihin väkiviinan salapoltosta (bötf. för brännvins bränning). Vappu ja Topias mainittiin v. 1872 alkaen mäkitupalaisina Mieskonmäen Jokelan Isoahossa, sen uudistorpassa (Ny torp), jossa Topias kuoli 27.12.1896. Joutsan v. 1900-1909 rippikirjan mukaan Mieskonmäen n:o 1 Jokelan Kaurasen alueen 20