EDUSTUKSELLISEN KANSANVALLAN LÄPIMURTO SUOMESSA
SATA VUOTTA SUOMALAISTA KANSANVALTAA teen- ja taiteenlajimme ovat nousseet maailmanmaineeseen. Myös pohjoismainen yhteiskuntamalli kiinnostaa maailmalla yhä useampia. tilaisuudet ovat avoimia yleisölle. Satavuotinen kansanvaltamme on esillä myös Suomen EU-puheenjohtajakauden kokouksissa ja tapahtumissa. KAKSI JUHLAISTUNTOA TÄYSISTUNTOSALISSA KÄYTTÄKÄÄ ÄÄNIOIKEUTTA! Suomen suuriruhtinaskunnan säätyvaltiopäivät hyväksyivät 1. kesäkuuta 1906 uuden valtiopäiväjärjestyksen ja vaalilain. Näin alkoi uudistus, jolla kaikki suomalaiset saivat yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden sekä oikeuden asettua vaaleissa ehdolle. Yleisillä ja yhtäläisillä vaaleilla valittu eduskunta kokoontui ensimmäiseen täysistuntoonsa 23.5.1907. Uudistuksen yksi merkittävimmistä saavutuksista oli se, että Suomen naiset saivat ensimmäisenä maailmassa täydet poliittiset oikeudet oikeuden äänestää ja oikeuden asettua vaaleissa ehdolle. Ensimmäiseen eduskuntaan valittiin 19 naista. Heistä olemme ylpeitä. Vaikka uudistus ei vielä tuonutkaan Venäjän keisarin hallitsemalle Suomelle aitoa parlamentaarista demokratiaa, se loi pohjan suomalaiselle kansanvallalle. Kun Suomi vuosikymmentä myöhemmin vuonna 1917 itsenäistyi, ylin valtioelimemme oli valmis. Sen pohjalle rakentui poliittinen järjestelmämme ja kansakuntamme. DEMOKRATIA PELASTI SUOMEN Eduskunnalla on aina ollut tärkeä tehtävä kansallisen yhtenäisyyden rakentajana. Vuoden 1918 sisällissodan vastakkainasettelu poistettiin eduskunnassa tehdyllä pitkäjänteisellä työllä. Kun Suomessa monien muiden Euroopan maiden tavoin koettiin 1930-luvulla oikeistoradikalismin uhka, eduskunta oli sen torjunnassa keskeisessä asemassa. Talvi- ja jatkosodan vuosina säännöllisesti kokoontunut eduskunta ylläpiti kansan yhteishenkeä. Sotien jälkeisinä epävakaina vuosina eduskunta oli keskeinen aatteellisten yhteenottojen, mutta myös rakentavan yhteistyön areena. Nykyisen hyvinvointiyhteiskuntamme saavutukset perustuvat kykyymme neuvotella ja sopia sekä pitää huolta jokaisesta. Tänään Suomi on yksi maailman kilpailukykyisimmistä kansakunnista. Meidät tunnetaan perusopetuksen korkeasta tasosta, teknologisesta huippuosaamisesta sekä toimintakulttuurista, jossa ei ole korruptiota. Monet tie- Eduskunta viettää 100-vuotisjuhlia keväästä 2006 kesään 2007. Juhlaistunnot pidetään 1.6.2006 ja 23.5.2007. Ensimmäisessä juhlaistunnossa korostuu kansainvälisyys ja vierainamme on eri maiden parlamenttien puhemiehiä valtuuskuntineen. Juhlapäätöksellä eduskunnan yhteyteen perustetaan kansainvälisiä suhteita ja EU-asioita käsittelevä instituutti. Suomelle on elintärkeätä, että eri alojen päättäjillä ja toimijoilla on käytössään riittävästi tietoa toimintaympäristömme muutoksista. Toisen juhlaistunnon kunniavieraina on sotiemme veteraaneja, entisiä kansanedustajia sekä nuorisoa. Juhlapäätöksellä vahvistetaan suomalaisten naisjärjestöjen toimintaedellytyksiä. Tämä on kunnianosoitus suomalaiselle naiselle ja viesti siitä, että työ tasa-arvon toteuttamiseksi jatkuu. Juhlakausi alkoi Nuorten Parlamentilla. Eduskunta on tuottanut kouluille ja oppilaitoksille monipuolista aineistoa demokratian käsittelemiseksi opetuksessa. Juhlatapahtumia järjestetään eri puolilla maata ja maailmaa. Monet Juhlavuoden tärkein tapahtuma on eduskuntavaalit maaliskuun 18. päivänä 2007. Näissä juhlavaaleissa jokainen Suomen kansalainen, joka viimeistään vaalipäivänä täyttää 18 vuotta, on äänioikeutettu. Toivon jokaisen käyttävän äänioikeuttaan. Eduskunta haluaa 100-vuotisjuhlissaan osoittaa kunnioitusta historialleen ja sen tekijöille. Tämä juhlajulkaisu antaa lukijalle hyvän käsityksen eduskunnan syntyvaiheista. Lausun lämpimät kiitokset dosentti Juhani Myllylle hyvin tehdystä työstä. Juhlakautena me haluamme oppia menneestä ja katsoa tulevaan. Se edellyttää laajaa, avointa ja vireää kansalaiskeskustelua. Toivon, että 100-vuotistapahtumat luovat hyvät puitteet tulevaisuuskeskustelulle. Kutsun kaikki maamme asukkaat ja ystävämme maailmalla juhlimaan kansanvaltamme ensimmäistä vuosisataa. Toivon, että 100-vuotisjuhlat vahvistavat demokratiaamme ja suuntaavat kansakuntamme tietä tulevaisuuteen. Paavo Lipponen Eduskunnan puhemies 2 3
EDUSTUKSELLISEN KANSANVALLAN LÄPIMURTO SUOMESSA Suomen valtiopäivien avajaiset vuonna 1863 Helsingin keisarillisessa palatsissa, nykyisessä presidentinlinnassa. Vuonna 1869 voimaan tullut valtiopäiväjärjestys vakiinnutti säätyvaltiopäivien toiminnan ja omaksutut menettelytavat jatkoivat elämäänsä vuoden 1906 eduskuntauudistuksessa. R. W. Ekmanin öljymaalaus. Ritarihuone. Matti Ruotsalainen. MURROS JA JATKUVUUS Sata vuotta sitten kansanvalta murtautui Suomessa läpi äkkirynnäköllä ja poikkeusoloissa. Yksinvaltius horjui Venäjällä 1905 06 sotatappioiden ja vallankumousliikehdinnän heikentämänä. Suomelle tarjoutui tilaisuus äänioikeus- ja valtiopäiväreformin toteuttamiselle. Demokratiakehityksen kuvaamisessa ei voi ohittaa jatkuvuuden näkökulmaa, joka vähintäänkin täydentää murrosnäkökulmaa. Tässä esityksessä kuvataan vuoden 1905 1907 uudistusten lisäksi myös niiden taustat: millaisista lähtökohdista käsin suomalaiset poliitikot onnistuivat lyhyessä ajassa valmistelemaan vaalilainsäädännön ja eduskuntauudistuksen, jotka molemmat ovat pienin korjauksin kestäneet tähän päivään saakka. AUTONOMINEN SUOMI JA AUTOKRAATTINEN VENÄJÄ Venäjän valtakuntaan 1809 liitetty Suomi oli poliittiselta kulttuuriltaan olennaisesti ruotsalainen. Erillishallinnon, kansallisen identiteetin vahvistumisen ja venäläisen vaikutuksen myötä side ruotsalaiseen perintöön kuitenkin vähitellen löyhtyi. Suomi ei kuitenkaan venäläistynyt vaan lähinnä suomalaistui ja länsieurooppalaistui. Suomen poliittisen kulttuurin muodostumiseen 1800-luvulla vaikutti neljä tärkeää tekijää: 1) Ruotsin poliittis-yhteiskunnallinen perintö, 2) yhteys Venäjään, 3) uudet länsieurooppalaiset poliittiset virtaukset sekä 4) Suomen oma poliittis-yhteiskunnallinen prosessi, jossa mainitut kolmenlaiset vaikutteet sekoittuivat ainutlaatuisella tavalla keskenään. 4 5
Turkulainen säätyläiskoti 1900-luvun alussa. Kiteeläinen perhe 1900-luvun alussa. 1.6.1906 Venäjän yhteydessä suomalaiset joutuivat vastatusten aivan uudenlaisen valtioaatteen, käytännössä itsevaltiuden, ja äärimmilleen viedyn alamaiskulttuurin kanssa. Vallanjaon opit, kansan edustusoikeutta ilmentävät valtiopäivät, puolueet, riippumaton lehdistö, parlamentarismi ja yleiset kansalaisvapaudet kuuluivat Venäjällä vaarallisten uusien aatteiden listalle. Valtiopäivätoiminnan alkaminen vuonna 1863 vuosikymmenien tauon jälkeen ja uusi vuoden 1869 valtiopäiväjärjestys merkitsivät perustuslaillisuutta korostaville liberaaleille ja fennomaaneille suurta voittoa. Ne vahvistivat Suomen autonomiaa ja korostivat maan erityisasemaa Venäjän valtakunnassa, etenkin kun Puola kapinansa seurauksena menetti samoihin aikoihin itsehallintonsa ja joutui venäläistämisen kouriin. Tärkeää oli myös, että Aleksanteri II tunnusti suuriruhtinaanmaansa perustuslaillisen järjestelmän. Hän lupasi pysyä perustuslaillisesti rajoitetun ruhtinasvallan pohjalla. Lisäksi keisarin vahvistama uusi valtiopäiväjärjestys viittasi avoimesti Ruotsin vallan aikaisiin perustuslakeihin S U O M I 1 9 0 0 VÄKILUKU 2 712 562 kaupungit 341 602 12.59 % maalaiskunnat 2 370 960 87.41 % suomenkielisiä 2 352 990 86.75 % ruotsinkielisiä 349 733 12.89 % venäjänkielisiä 5 939 0.22 % saksankielisiä 1 921 0.07 % saamenkielisiä 1 336 0.05 % muut 643 0.02 % ELINKEINORAKENNE maa- ja metsätalous 73 % teollisuus, käsityö ja rakentaminen 11 % kauppa, liikenne ja palvelut 8 % muut ammatit 8 % Vuoden 1869 valtiopäiväjärjestys noudatteli varsin uskollisesti Ruotsin kuninkaan Kustaa III:n luomia hallitsijavaltaisia perustuslakeja. Tärkeimpiä muutoksia oli valtiopäivien määräaikaisuuden toteutuminen. Valtiosäädyt oli kutsuttava koolle vähintään joka viides vuosi. Ratkaisut valiokunnissa oli tehtävä yhteispäätöksin. Tämä korosti valiokuntatyön merkitystä. Esitysoikeuden säädyt saivat monen yrityksen jälkeen vasta 1888. Finanssivalta jäi olennaisesti hallitsijan ja kotimaisen hallituksen, senaatin, käsiin. Myös valtiopäivien toimintatavat uudistuivat merkittävästi. Kun kansanedustuslaitos 1906 joutui peruskorjauklitsivat valtiopäivämiehensä verotettaviin tuloihin perustuvan ääniasteikon ja äänestäjiä ammatin mukaan karsivan valtiopäiväjärjestyksen säädöksen pohjalta. Talonpoi- hallitsijan vallan lähteinä ja rajoittajina. Vähintään yhtä olennaista oli, että perustuslakeja myös noudatettiin lakeja säädettäessä. Vuoden 1869 valtiopäiväjärjestys vakuutti ensimmäisessä pykälässään, että Suomen suuriruhtinaanmaan valtiosäädyt edustavat Suomen kansaa. Suomen aateliston, papiston, porvariston ja talonpoikien edustajat olivat vuosisatojen ajan voineet osallistua Ruotsin valtiopäivillä valtakunnalliseen päätöksentekoon. Luottamus säätyedustuksen oikeudenmukaisuuteen alkoi kuitenkin rapautua 1800-luvun jälkipuoliskolla, ja samalla moderni kansanvallan ajatus murtautui esiin. Eduskuntauudistuksen yhteiskunnalliset ja poliittiset edellytykset syntyivät jo säätyvaltiopäivien kaudella. Vuosien 1905 07 murros merkitsi suurta muutosta, mutta katkos vanhaan se ei ollut. Aateliston edustus valtiopäivillä perustui etuoikeutettuun syntyperään ilman vaalia. Pappissääty taas valitsi edustajansa valtaosin papiston sekä yliopiston ja oppikoulujen opettajien joukosta. Porvarissäädyn valitsijat koostuivat hyvin toimeentulevista kaupunkilaisista, jotka vakaissäädyn vaali oli kaksiportainen ja perustui vakaaseen maanomistukseen. Kun maalaiskunnissa valittiin valitsijamiehiä, tilakoko vaikutti äänteen määrään, mutta itse säädyn edustajan vaalissa kullakin valitsijamiehellä oli yksi ääni. Naisilla ei ollut oikeutta äänestää eikä asettua ehdokkaaksi. Valtaosalta aikuisväestöstä puuttui äänioikeus. SÄÄTYVALTIOPÄIVÄT JA HALLITSIJAN VALTA 6 7
Talonpoikaissäädyn jäsenet valtiopäivillä 1863. Torielämää Helsingin Hakaniemessä vuonna 1907. seen, vuosikymmenten aikana säätyvaltiopäivillä vakiintuneet työtavat, normisto ja organisaatio esimerkiksi valiokuntatyö, lakien käsittely istunnoissa, kokouskäytännöt, työjärjestys ja sovinnonhieronta poliittisten ryhmien kesken tarjosivat valmiin pohjan uudelle kansanvaltaiselle eduskunnalle. Vuoden 1869 valtiopäiväjärjestys toimi soveltuvin osin lähtökohtana eduskunnanuudistuskomitean valmistellessa uutta valtiopäiväjärjestystä talvella 1905 06. Läntisen Euroopan muutosvauhtiin nähden Suomen säätyvaltiopäivien kansanedustavuus näytti jo 1869 harvainvaltaiselta ja nelisäätyinen rakenne vanhaan juuttumiselta. Aluksi tyytymättömimpiä olivat liberaalit, mutta monet fennomaanit yhtyivät pian arvostelijoihin. Jo vuosina 1863 64 valtiopäiväjärjestystä valmisteltaessa liberaalit tekivät säädyissä aloitteita siirtymisestä kaksikamariseen edustuslaitokseen. Euroopassa kaksikamarisuus oli yleistymässä, ja esikuvana toimi etenkin Iso-Britannian parlamentti. Naapurustossa Norja oli 1814 omaksunut peräti yksikamarisen järjestelmän ja Tanska 1849 kaksikamarisen, samoin kuin Ruotsi vuoden 1866 reformissaan. Suomessa valtiopäiväaloitteet kaksikamarijärjestelmään siirtymiseksi pysähtyivät kerta toisensa jälkeen, yleensä jo säädyissä. Edustajat ennakoivat hallitusvallan, viime kädessä keisarin, asennoituvan kielteisesti kaksikamarisuuteen. Sen ajaminen ei ilmentänyt suomalaisten arvostamaa mahdollisen realismia. Samaan toiveiden ja alakuloisen realismin sylipainiin törmäsivät usein myös äänioikeusaloitteet. ÄÄNIOIKEUSLIIKE Porvarissääty oli valtiosäädyistä ainoa, jossa valitsijakunta merkittävästi laajeni jo ennen vuoden 1906 eduskuntauudistusta. Valtiopäiväjärjestyksen säännösten väljyys jätti tilaa kaupunkien omille sovellutuksille ja valitsijakunnan laajentamiselle, ja vaalijärjestelmästä tuli käytännössä kirjava. Vielä vuoden 1869 valtiopäiväjärjestys ilmoitti, että vaalioikeus (oikeus äänestää) ja vaalikelpoisuus (oikeus asettua ehdokkaaksi) olivat kaupungissa verolle pannuilla porvareilla, laivanomistajilla, tehtaanomistajilla, privilegioiduilla elinkeinojen harjoittajilla, talonomistajilla sekä kaupungin vakinaisilla pormestareilla ja raatimiehillä. Vuoden 1879 perustuslainmuutos kuitenkin poisti tämän luettelon. Porvarissääty menetti vanhan ammattikorporaation luonteensa ja muuttui periaatteessa kaikkia kaupunkilaisia edustavaksi säädyksi. Veronmaksukyvyn ohella äänioikeus riippui nyt siitä, kuuluiko kaupunkilainen ryhmään, joilta nimenomaan evättiin vaalioikeus, kuten kaikilta naisilta ja alemmilta sosiaaliryhmiltä. Samaan aikaan kunnallisvaaleissa naimattomat naiset ja lesket, jotka hallitsivat itseään ja omaisuuttaan ja maksoivat veroa, pääsivät äänestämään. Näillä naisryhmillä oli vastaava oikeus myös maalaiskunnissa tilanomistuksen nojalla. Erilainen kohtelu ylläpiti tyytymättömyyttä ja loi painetta valtiollisen vaalin äänioikeuden laajentamiseen. Kaupunkien laatimat karsintalistat olivat 1880-luvulle saakka vaikuttaneet keskeisesti siihen, ketkä pääsivät äänestämään ja ketkä eivät. Sensus eli alin tulomäärä, jolla pääsi äänestämään, oli vielä noihin aikoihin yleensä sen verran alhainen, ettei se karsinut kuin köyhimmät. Siitä 1.6.1906 8 9
Vuoden 1897 valtiopäivien porvarissäädyn edustajia retkellä J. L. Runebergin kesäkodissa Kroksnäsissä. Vuosisadan alun poliittinen liikehdintä näkyi myös postikorteissa. kuitenkin tuli 1880-luvun mittaan merkittävä äänioikeuden rajoittaja. Aatelissääty oli ylivoimaisesti ruotsinmielisten käsissä, mutta suomenmieliset isännöivät pappis- ja talonpoikaissäätyjä. 1880-luvulla fennomaanit ryhtyivät murtamaan ruotsinkielisten valtaa myös porvarissäädyssä. Kiristyvä kamppailu vallasta puoluepolitisoi porvarissäädyn vaalin. Kiivain kiista kehkeytyi ääniasteikosta, jota valtiopäiväjärjestys ei mitenkään rajoittanut. Kun kaksi veroäyriä maksava sai vain yhden äänen ja kolme veroäyriä maksava kaksi ääntä, annettiin viisi äyriä maksavalle 5 ääntä eikä ylärajaa välttämättä ollut. Kohtuuttomuuksia välttääkseen kaupungit olivat kuitenkin alkaneet enenevästi siirtyä rajoitettuun asteikkoon. Muutossuuntaa suosi myös senaatti vahvistaessaan kaupunkien uusia vaalijärjestyksiä. 25 äänen maksimi karsi räikeimmät tapaukset, mutta säilytti vallan varakkailla porvareilla ja virkamiehillä. 1890-luvun jälkipuoliskolla peräti kymmenen kaupunkia siirtyi 10 äänen maksimiin, mikä merkitsi sitä, että varakkaat menettivät äänienemmistönsä keskituloisille. Samalla muutos heilautti suomenkielisvaltaisissa keskuksissa vallan ruotsinkielisiltä suomenkielisille. Fennomaanien katsannossa kyse ei ollutkaan kansanvaltaistamisesta sinänsä, vaan kaupunkien ja porvarissäädyn valtaamisesta ruotsinmielisiltä. Ajatuksia yhtäläisestä ja jopa yleisestä ja yhtäläisestä äänioikeudesta olivat alkaneet jo 1880-luvulla esittää suomalaisen puolueen nuoret, suomenkielisten liberaalien nuorta polvea kokoava ryhmittymä. Vuonna 1894 he irtautuivat omaksi nuorsuomalaiseksi puolueekseen. Kun vanhat eli vanhasuomalaiset jatkoivat 10 äänen maksimin politiikalla, nuorsuomalaiset ryhtyivät ajamaan yhtäläistä äänioikeutta tunnuksenaan ääni mieheen. Yhtäläinen äänioikeus sai 1896 myös työväenliikkeen tuen. Kuitenkin järjestyneen työväestön keskuudessa alkoi seuraavina vuosina vahvistua näkemys, että oli pyrittävä kokonaan demokratian pohjalle. Vuonna 1899 perustettu työväenpuolue ryhtyi vaatimaan yleistä, yhtäläistä ja välitöntä äänioikeutta kaikille 21 vuotta täyttäneille Suomen kansalaisille sukupuoleen katsomatta niin valtiopäivä- kuin kunnallisvaaleissa sekä suhteellista vaalijärjestelmää. Työväenpuolue omaksui Suomessa ensimmäisenä täysin demokraattisen kannan. Forssan puoluekokouksessa 1903 se hyväksyi sosialistisen ohjelman ja vaihtoi nimensä Suomen Sosialidemokraattiseksi Puolueeksi. Se alkoi vaatia myös yksikamarista eduskuntaa. Puolueen radikaali linja sai enenevästi kannatusta alempien kansankerrosten keskuudessa. Tämä alkoi näkyä selvästi vuodesta 1904, jolloin puolueen organisoimat äänioikeusmielenosoitukset alkoivat kerätä suuria kansanjoukkoja. Äänioikeusliikkeen johto siirtyi työväenliikkeelle. Ruotsalainen puolue piti sitkeästi kiinni vähintäänkin 25 äänen ylärajasta. Kun sen kannattajat edustivat vanhaa valtaa ja varakkuutta, he pystyivät äänienemmistönsä turvin pitämään vallassaan sellaisiakin kaupunkeja, joissa oli suomenkielinen väestöenemmistö. Etenkin ripeästi kasvava Helsinki oli svekomaaneille tärkeä. Vuoden 1897 valtiopäivät tehtaili 17 valtiopäiväjärjestyksen muuttamiseen tähtäävää aloitteita. Aktiivisimpia olivat nuorsuomalaiset. Radikaaleimmasta päästä olivat ne kolme aloitetta, jotka tähtäsivät varallisuuteen perustuvan ääniasteikon poistamiseen kokonaan porvarissäädyn vaaleissa. Myös naisten äänioikeuskysymys nousi valtiopäivillä uutena asiana vahvasti esille. Eräät porvarissäädyn jäsenet ehdottivat aloitteessaan naisille samaa äänioikeutta kuin miehille. Lakivaliokunnan enemmistö suhtautui asiaan kohteliaasti mutta kielteisesti. Viisi valiokunnan jäsentä kuitenkin tuki aloitetta vastalauseessaan. Merkittävää oli, että ruotsinmielisten isännöimät aatelis- ja porvarissäädyt yhtyivät omissa päätöksissään vastalauseeseen. 10 11
Kansansivistys loi pohjaa myös vaatimuksille demokratiasta. Magnus Enckell, Kansakoulu 1899. Ateneum. Kansanedustajia Helsingin Vapaaehtoisen palokunnan talon edustalla odottamassa avajaisistunnon alkamista. Indursky. 15.3.1907 ÄÄNIOIKEUSKYSYMYS PERUSTUSLAKITAISTELUN VARJOSSA Suomalaisten keskuudessa Venäjän sotatappiot 1904 05 Japanille herättivät lähinnä vahingoniloa. Kuvaavaa oli, että Tsushiman meritaistelun jälkeen helsinkiläisissä perustuslaillisissa piireissä tuli tavaksi vastata puhelimeen japanilaisten taisteluhuudolla banzai. Venäjän vastoinkäymiset rohkaisivat suomalaisten vastarintaa. Sotavuosina suomalaiset seurasivat yleensä myötäsukaisesti myös tsaarinvallan vastaisten voimien kamppailua Venäjällä. Edeltävinä vuosina tsaarinhallinnon pyrkimykset saada Suomi valtakunnalliseen ruotuun ja edistää samalla venäläisyyden asiaa olivat kärjistäneet suomalais-venäläiset suhteet äärimmilleen. Lehtien lakkautukset, venäjän kielen käytön pakkolaajentaminen, sensuurin kiristäminen, kansalaisoikeuksien kaventaminen, viraltapanot, pidätykset ja maastakarkotukset olivat nostattaneet laajaa katkeruutta. Kenraalikuvernööri Bobrikovin murha kesäkuussa 1904 oli puristukseen joutuneelle tsaarinhallinnolle vaarallinen ajanmerkki, joka enteili tilanteen kärjistymistä valtakunnan pääkaupungin lähinaapurissa. Kun sota Japania vastaan oli vaikeassa vaiheessa, oli tärkeää pitää kansallisesti levottomat läntiset rajamaat rauhallisina. Venäjän Suomen-politiikan lientyminen 1904 05 ilmensi varovaista, väliaikaiseksi tarkoitettua vetäytymistä bobrikovilaisesta hyökkäyksestä, mutta se ei merkinnyt luopumista venäläisnationalistisista yhtenäistämistavoitteista. Jo vuoden 1897 valtiopäivät olivat pyytäneet hallitukselta esitystä äänioikeusuudistukseksi, mutta kiirehtimisistä huolimatta se viipyi matkallaan seitsemän vuotta. Valtiopäiväjärjestyksen muuttamista koskeva esitys annettiin vuoden 1904 05 valtiopäiville ja se pyrki tuomaan yhtäläisen äänioikeuden aatelittomiin säätyihin. Senaatti ja hallitsija eivät kuitenkaan olleet luopuneet varallisuuteen perustuvista äänioikeuden rajoituksista, joita pidettiin viimeisenä turvana rahvaan ylivaltaa vastaan. Äänioikeusikärajaa hallitus esitti korotettavaksi 21:stä 25 vuoteen, eivätkä naiset ja palkolliset kuuluneet esityksessä valitsijakuntaan. Esitys oli harppaus eteenpäin, mutta kansan ilmaisemiin tahdonilmauksiin nähden se jäi pahasti puolitiehen. Työväenliike oli saanut kansan liikkeelle massiivisiin joukkomielenosoituksiin vaatimalla yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta ja yksikamarista eduskuntaa. Perustuslaillisten hallitsemat valtiopäivät väistelivät äänioikeuskysymystä ja keskittyivät laillisuuden palauttamiseen. Valtiopäivien perustuslakivaliokunta tarkasteli kuitenkin äänioikeusreformia selvästi demokraattisesta näkökulmasta. Valiokunta kannatti mietinnössään yhtäläistä äänioikeutta ja ehdotti sensusrajoja poistettaviksi. Riittävän sensuksen muodostaisi pelkkä veronmaksuvelvollisuus ilman kiinteitä tulorajoja. Vähemmistö piti näinkin lievennettyä sensusta tarpeettomana, sen tavoitteena oli yleinen ja yhtäläinen äänioikeus. Valiokunnan enemmistökin oli valmis myöntämään vaalioikeuden, joskaan ei vaalikelpoisuutta, myös naisille ja palkollisille. Vastahakoiset aatelis- ja porvarissäädyt eivät edes ottaneet mietintöä käsittelyyn. Pappis- ja talonpoikaissäädyt hyväksyivät valiokunnan mietinnön. Kun säätyjen yhtäpitävää päätöstä ei saatu aikaan, äänioikeusuudistus lykkäytyi jälleen seuraaville valtiopäiville. Kahden säädyn päätyminen kansanvaltaiselle kannalle sisälsi kuitenkin lupauksen, josta työväenliike jatkossa ahkerasti muistutti. EDUSKUNTAUUDISTUKSEN KÄYNNISTYMINEN Venäjän vallankumousliikehdintä lokakuussa 1905 laajeni nopeasti yleislakoksi. Tällä kertaa myös porvarilliset demokraatit yhtyivät siihen. Ahdingossaan keisari Nikolai II antoi 30. lokakuuta 1905 ns. lokakuun manifestin, jossa hän lupasi luopua itsevaltiudesta ja perustaa Venäjälle duuman. Siitä piti tulla yleisillä vaaleilla valittu kansanedustuslaitos, joka saisi myös oikeuden lainsäädäntöön. Kansalle oli luvassa demokraattisia kansalaisvapauksia ja äänioikeusuudistus. Kun vastatoimia lakkoliikkeen kukistamiseksi samaan aikaan terästettiin, alkoi yleislakko Venäjällä tyrehtyä jo marraskuun alkupäivinä. Venäjä jäi elämään epävarmuuden tilassa. Suomen suurlakko alkoi vasta 30.10.1905 ja päättyi 6.11.1905. Se nostatti poikkeuksellisen ilmapiirin, jota leimasivat vapaudentunne, toiveikkuus ja toimintatarmo. Takana oli poliittinen sorto, edessä innostavat suuret näkymät. Suomalaiset kokivat ja elivät väkevästi alkanutta poliittisen suojasään aikaa. Uudistustoiveiden kärjessä olivat kansanedustuslaitoksen uudistus, painovapaus ja demokraattiset kansalaisoikeudet. Suomalaisten reaktio oli, etenkin suurlakon alkuvaiheessa, valtaosin reformistinen ja kansallinen. Keisarin 4.11.1905 allekirjoittama marraskuun manifesti lunasti suuren osan suomalaisten toiveista. Hallituksen tehtäväksi tuli valmistaa ehdotus uudeksi valtiopäiväjärjestykseksi, joka tarkoittaa Suomen kansan- 12 13
Valtiosääntöoikeuden professori Robert Hermanson toimi eduskuntauudistusta valmistelemaan asetetun komitean puheenjohtajana 1905 06. Väinö Blomstedtin maalaama muotokuva. Matti Ruotsalainen. Marraskuun suurlakko 1905 oli käännekohta Suomen historiassa. Tampereen kaupungintalon parvekkeelta annettiin ns. punainen julistus, jossa vaadittiin uutta perustuslakia säätävän kansalliskokouksen koollekutsumista. eduskunnan ajanmukaista uudestaanjärjestämistä, sovelluttamalla kansanedustajia valittaessa yleisen ja yhtäläisen vaalioikeuden periaatetta. Uusien perustuslakien oli määrä toteuttaa myös kansalaisvapaudet ja senaatin vastuullisuus eduskunnalle. Manifesti kumosi samalla Bobrikovin kaudella annetut valtakunnallistamis- ja poikkeustilamääräykset. Ylimääräisten valtiopäivien tuli kokoontua 20.joulukuuta 1905 käsittelemään senaatin ehdotuksia. Marraskuun manifesti noudatti pitkälle perustuslaillisten porvarien toiveita. Kuitenkin asettuessaan yleisen ja yhtäläisen vaalioikeuden kannalle se otti samalla huomioon työväenliikkeen mielipiteen ja vallankumouksellisen tilanteen. Konservatiivinen, lähinnä ruotsinmielisistä koostuva osa perustuslaillisista piti yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta yhä liian rohkeana askeleena. Asenteet olivat kuitenkin muuttumassa. Ennen syksyä 1905 maltilliselta uudistusmielisyydeltä näyttänyt asennoituminen leimautui murrosvaiheessa vanhoillisuudeksi. Aiemmasta radikalismista taas oli hyvää vauhtia tulossa vain maltillisuutta. Syntyi tilanne, jossa rohkeakin uudistus kävi mahdolliseksi. Perustuslaillisten miehittämä uusi senaatti nimitettiin 1. joulukuuta 1905 ja sen talousosaston varapuheenjohtajaksi (kotimaisen hallituksen pääministeriksi) tuli Leo Mechelin. Senaatti koostui valtaosin vanhemman polven ruotsinmielisistä ja nuorsuomalaisista poliitikoista. Uuden senaatin ensimmäisiä tehtäviä oli eduskunnan uudistuskomitean asettaminen 4.12.1905. Komitea koostui suurimmaksi osaksi samoista henkilöistä kuin väistyneen senaatin asettama komitea. Suurlakossa voimansa näyttäneet sosiaalidemokraatit saivat komiteaan kolme edustajaa, nuorsuomalaisia ja ruotsinmielisiä tuli kumpiakin neljä ja vanhasuomalaisia kolme edustajaa. Eduskunnanuudistuskomitean puheenjohtajaksi nimitettiin valtiosääntöoikeuden professori Robert Hermanson. Muita ruotsinmielisiä olivat laamanni T. J. Boisman sekä pankinjohtajat Felix Heikel ja Emil Schybergson. Komitean nuorsuomalaisiin kuuluivat kirjailija Santeri Alkio, yliopiston entinen sijaiskansleri Thiodolf Rein, professori E. N. Setälä ja asessori P. E. Svinhufvud. Vanhasuomalaisia edustivat professori J. R. Danielson, oikeustieteen tohtori J. K. Paasikivi ja kokenut valtiopäivämies, maanviljelijä Juho Torppa. Sosiaalidemokraatteja edustivat osuuskaupanhoitaja H. Lindroos sekä toimittajat Yrjö Sirola ja Edvard Valpas. Komitean neljästätoista jäsenestä peräti kymmenellä oli valtiopäivämiestausta. Etenkin Danielson, Heikel, Hermanson, Rein ja Schybergson olivat jo säätyvaltiopäivillä perin juurin perehtyneet vanhaan kansanedustusjärjestelmään sekä kehitykseen ulkomailla. Tähän vankkaa asiantuntemusta omanneiden joukkoon täytyy lisätä vielä Setälän ja Paasikiven nimet. Vanha poliittinen eliitti ei sisäisesti hajanaisena kuitenkaan voinut sanella lopputulos- 15.3.1907 14 15
15.3.1907 ta. Komiteaan vaikuttivat voimakkaasti myös ulkoiset paineet. Mielenosoitukset, lakot ja vallankumouksen uhka muistuttivat kansan hyväksynnän merkityksestä. Eduskunnanuudistuskomitea vaikutti keskeisellä tavalla eduskuntauudistuksen sisällön muotoutumiseen. Senaatti käsitteli helmikuun lopussa 1906 valmistunutta mietintöä ja teki siihen omassa esityksessään vain muutamia korjauksia. Huhtikuussa 1906 venäläis-suomalaisessa neuvottelukunnassa venäläisjäsenet pyrkivät palauttamaan hallitsijan valtaoikeuksia kaventavat kohdat entiselleen, ja Nikolai II asettui kiistakohdissa lähes poikkeuksetta venäläisjäsenten kannalle. Suomalaisten yritys luoda vahva eduskunta veti vesiperän. Suomen valtiopäivät eivät enää toukokuussa esitystä käsitellessään rohjenneet asiaan puuttua. Komiteamietintö kantoi varsin hyvin vuoden 1906 valtiopäiväjärjestykseen ja vaalilakiin saakka lukuun ottamatta eduskunnan valtaoikeuksien laajentamista. YKSI- VAI KAKSIKAMARINEN EDUSKUNTA? Eduskunnanuudistuskomitea teki useita tärkeitä periaatelinjauksia sangen helposti. Tällaisia olivat esimerkiksi yleinen ja yhtäläinen äänioikeus niin miehille kuin naisillekin ja eduskunnan kokoontumisen, hajottamisen ja ylimääräisten valtiopäivien koollekutsumisen säätely. Vaikeimpiin pulmiin kuului, oliko eduskunta muodostettava yksikamarisuuden vai kaksikamarisuuden pohjalle. Toinen merkittävä kiista koski vaalijärjestelmää. Ajatus uuden eduskunnan yksikamarisuudesta oli saavuttanut maan poliittisissa piireissä laajaa kannatusta jo ennen komitean työn alkamista. Työväenliike oli jo vuosia esiintynyt voimakkaasti yksikamarisuuden puolesta, ja vanhasuomalaisetkin olivat puoluekokouksessaan 29. 30. joulukuuta 1905 asettuneet julkisesti samalle kannalle. Toisaalta myös kaksikamarisuudella oli omat kannattajansa. Selvimmin tämä näkyi ruotsalaisen puolueen keskuudessa, mutta myös nuorsuomalaisista löytyi kaksikamarisuuden puoltajia. Erään komitean jäsenen ehdotuksen mukaan eduskunnasta tulisi kansan vallan ja sivistyneistön vallan yhdistelmä. Keskeinen päätösvalta kuuluisi toiselle kamarille, mutta ensimmäisellä kamarilla olisi lykkäävä veto-oikeus ja eräänlaisen ylivalvojan rooli. Toisessa ehdotuksessa eduskunnasta tulisi muodollisesti yksikamarinen, mutta tosiasiassa se toimisi ja jopa valittaisiin kaksikamarisen tavoin Norjan suurkäräjien osastojaon mallin mukaisesti. Mallin puolustajat korostivat, että voimakkaammin sivistyneistö vaikuttaisi yksikamarisessa eduskunnassa muiden edustajien joukossa. Yleinen ja yhtäläinen äänioikeus koko kansalle! Hakon Lindholm. 16 17
16.3.1907 Suomalaiset naiset marssivat äänioikeuden puolesta Helsingissä 1900-luvun alussa. Suomen Kuvapalvelu. Yksikamarista eduskuntaa kannattivat komiteassa kaikki kolme vanhasuomalaista, Alkio ja Svinhufvud nuorsuomalaisista ja sosiaalidemokraatit eli kahdeksan jäsentä neljästätoista. Kaksikamarijärjestelmä tai osastojako sai taakseen ruotsinmieliset, Setälän ja Reinin.Komitea otti yksikamarijärjestelmän 9.12.1905 äänestämättä työnsä pohjaksi. OSASTOISTA MUTKITELLEN SUUREEN VALIOKUNTAAN Jatkovalmistelussa komitean enemmistö halusi kuitenkin periaatteessa jakaa eduskunnan kahteen osastoon, kun se säätää lakeja. Eduskunnan täysistunnolle jäi kaikissa tapauksissa lopullinen päätösvalta, ja valiokunnat säilyivät osastoista huolimatta. Osastojen valtaoikeudet olivat kaikkiaan selvästi rajatummat kuin esimerkkinä pidetyssä Norjassa. Sosiaalidemokraatit järjestivät joukkomielenosoituksia osastojakoa vastaan. Mielenosoitukset olivat itse asiassa jatkuneet katkeamatta suurlakon päättymisestä saakka. Yhteistä niille kaikille oli, että ne tukivat yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta ja yksikamarista eduskuntaa. Säätyläispiireissä vallitsi pelko, että hillitsemätön yksikamarinen kansanvalta johtaisi enemmistön harjoittamaan sortoon ja harkitsemattomaan politiikkaan. Senaatin varapuheenjohtaja (pääministeri) Leo Mechelin ehdotti eduskunnan yhteyteen muodostettavaa tarkastuslautakuntaa, joka edustaisi oikeuslaitosta, korkeakouluja, elinkeinoelämää ja kuntia. Lautakunnalle olisi tullut lykkäävä rooli, mutta ei itsenäistä päätösvaltaa. Mechelinin ehdotus oli sovinnon pohjaksi täysin epärealistinen. Paineet kansanvaltaan olivat voimistuneet myös vanhasuomalaisten keskuudessa. Muutosmielialoja ilmensi edellä mainittu puoluekokous, jonka perussävel puolueen kenttäväen ansiosta oli selvästi kansanvaltainen. Danielsonilainen puoluejohto ryhtyi luotsaamaan puoluetta yhteistyöhön työväenliikkeen kanssa. Sovintoesitykselle oli siis selvä tilaus. Komitea ryhtyi 18.1.1906 käsittelemään ruotsinmielisen jäsenen Felix Heikelin ehdotusta suuresta valiokunnasta. Sen keskeisenä ajatuksena oli, että eduskunta valitsee jokaisilla valtiopäivillä keskuudestaan 48 60 kansanedustajan valiokunnan suhteellista vaalitapaa noudattaen. Suuri valiokunta osallistuisi kaikkien lainsäädäntöasioiden käsittelyyn. Komitea päätti ottaa Heikelin ehdotuksen jatkokäsittelyn pohjaksi, ja lopulta se päätyi komitean korjaamassa muodossa myös vuoden 1906 valtiopäiväjärjestykseen. Monen välivaiheen jälkeen oli löytynyt toimiva kompromissi. Kaksikamarisuuden ja osastojaon kannattajien silmissä se oli laiha lopputulos. Sitä vastoin vanhasuomalaiset ja Alkio pitivät sitä tyydyttävänä. Sosialistien näkökulmasta suuri valiokuntakin oli turha kaksikamarisuuden ja osastojaon jäänne. NAISTEN ÄÄNIOIKEUS Keisarillinen marraskuun manifesti oli luvannut yleisen ja yhtäläisen vaalioikeuden. Eduskunnan uudistuskomitean tehtäväksi jäi määritellä, miten lupaus koski naisia. Paine ainakin vaalioikeuden myöntämiseen naisille oli monestakin syystä suuri. Suomalaiset naiset olivat nousseet johtaviinkin yhteiskunnallisiin tehtäviin, saaneet yliopistollista ja muuta koulutusta ja kohonneet kansansivistyksen ja kulttuurielämän kantavaksi voimaksi. He osallistuivat miesten rinnalla työelämään enemmän kuin useimmissa muissa Euroopan maissa. Lisäksi porvarilliset ja sosiaalidemokraattiset naisjärjestöt olivat tehneet äänioikeusasiassa valtavasti pohjustustyötä. Lupaus eduskuntauudistuksesta oli voimistanut niiden aktiivisuuden huippuunsa. Myös miesten mielipiteet olivat kypsyneet, mistä vuosien 1904 05 valtiopäivät oli selvä osoitus. Oli kertynyt myös kunniavelkaa. Sortovuosina monet naiset olivat miesten rinnalla osallistuneet perustuslakitaisteluun Bobrikovin hallinnon kuristustoimia vastaan. 18 19
16.3.1907 Vastustavat äänet jäivät talvella 1905 06 vähäisiksi ja altavastaajan asemaan. Esitetyt vasta-argumentit eivät myöskään olleet yhtä tehokkaita kuin puoltavat. Keskeisin niistä oli vanha käsitys naisesta kodin piiriin kuuluvana miehen kumppanina ja lasten kasvattajana, jonka kuului jättää politiikka ja yhteiskunnalliset asiat miehelle. Tämä käsitys ei monien miestenkään mielestä edustanut enää nykyaikaa eikä ainakaan tulevaisuutta. Naisten sosiaalisen ja poliittisen aseman vahvistuminen kuului niihin luonnonvoiman kaltaisiin historiallisiin muutoksiin, jotka näyttivät väistämättömiltä. Kansanvallan makuun päässeet tiesivät hyvin, että kaikkialla muualla Euroopassa naisilta puuttui valtiollinen äänioikeus. Suomen valtiopäivälaitoksen uudistajilta ei kuitenkaan puuttunut tässä asiassa rohkeutta. He tahtoivat saavuttaa jotakin, jossa heidän pieni maansa olisi edelläkävijä eikä vain suurten kulttuurimaiden seurailija. Mielenosoituksia järjestettiin ympäri maata vuoden 1905 suurlakosta lähtien. Suomen Kuvapalvelu. Y L I M P I E N V A L T I O L L I S T E N T O I M I E L I N T E N V Ä L I S E T S U H T E E T KENRAALIKUVERNÖÖRI yhteyshenkilö keisarin ja valtiopäivien välillä valtiopäivien avaaja senaatin puheenjohtaja Venäjän kansalainen toimipaikka Helsingissä SÄÄTYVALTIOPÄIVÄT/EDUSKUNTA lakien hyväksyminen tulo- ja menoarvion hyväksyminen rajoitettu aloiteoikeus VENÄJÄN KEISARI SUOMEN SUURIRUHTINAS ylin päätösvalta lainsäädännössä valtiopäivien koollekutsuminen valtiopäivien hajottaminen senaatin nimittäminen säätyjen puheenjohtajiston nimittäminen Eduskuntakomiteassa naisten vaalioikeus nousi keskusteluun 12.12.1905. Siitä ei tullut pitkää eikä vaikeaa, vaan komitea päätti saman tien myöntää naisille vaalioikeuden. Päätös oli lähes läpihuutojuttu. Yksi soraääni löytyi kuitenkin joukosta. Puheenjohtaja Robert Hermanson vastusti naisten vaalioikeutta ja seuraavana päivänä myös vaalikelpoisuutta, kun siitä alettiin taittaa peistä. Hän pelkäsi, että naisten osallistuminen valtiolliseen elämään tuottaisi enemmän vahinkoa kuin hyötyä. Naiset tunneihmisinä saattaisivat taipua liian jyrkkiin kannanottoihin. He voisivat toimia hyvinkin tärkeissä tehtävissä yhteiskunnassa, mutta politiikassa toimimista hän piti naisen olemuksen vastaisena. Hermansonin vanhakantaisuus ei saanut muilta ymmärrystä. Innostuneimpiin kuului Santeri Alkio: Nyt annetaan [äänioikeutta] renkipojille, miksemme sitte antaisi äänioikeutta parhaille kasvattajillemme. Naisten siveellinen katsantokanta on usein paljon korkeampi kuin miesten, ei sentähden tarvitse peljätä, että he sitä väärin käyttäisivät. Naisten vaalikelpoisuus aiheutti komiteassa paljon enemmän sananvaihtoa. Oli huomattavasti vaikeampaa antaa naisille oikeus asettua ehdokkaaksi eduskuntaan kuin päästää heidät vain äänestämään. Edellinen merkitsi naisten tuloa valtiopäiville ja osallistumista keskeiseen poliittiseen päätöksentekoon, jälkimmäinen taas jätti heidät valitsijoiksi ja valtiopäivätyön ulkopuolelle. Edvard Valpas kannatti myös vaalikelpoisuuden myöntämistä ja muistutti naisten yleisestä työssäkäynnistä. Thiodolf Reiniä ei pelottanut, että Suomi toimi edelläkävijänä: Me olemme niin monessa asiassa muista takana, miksemme mekin kerran saisi etumaisina kulkea! Selvä enemmistö komitean jäsenistä oli naisten vaalikelpoisuuden kannalla. Vain Hermanson, Heikel ja Schybergson olivat vastaan. Epävarmoiksi jäivät vanhasuomalaiset Danielson ja Torppa. Puheenjohtaja Hermansonin tehtäväksi jäi MINISTERIVALTIOSIHTEERI Suomen asioiden esittely keisarille yhteydenpito senaattiin Suomen kansalainen toimipaikka Pietarissa KEISARILLINEN SENAATTI suuriruhtinaskunnan hallitus keisarin esitysten valmistelu vastuullinen vain keisarille ylin oikeusviranomainen tiivistää keskustelu päätökseksi: Komitean päätökseksi tuli, että naisille kuten miehille on vaalikelpoisuus annettava. Päätös oli historiallinen. Komitean ehdotus vaalioikeuden ja etenkin vaalikelpoisuuden myöntämisestä Suomen naisille oli aikanaan erittäin rohkea, jopa kumouksellinen, sijoitettiinpa se sitten kotimaiseen säätyvaltiopäivä- tai yleisempään eurooppalaiseen yhteyteen. Suomalaiset naiset saivat ensimmäisinä Euroopassa sekä yleisen vaalioikeuden että -kelpoisuuden. Keväällä 1907 he astuivat ensimmäisinä naisina maailmassa parlamenttiin. 20 21
Luokkajaon viime hetkinä. Kansalaiset odottavat kuvan alareunassa säätyläisten pitojen päättymistä. Pilalehti Kurikka 1905. VAALIOIKEUS- JA VAALIKELPOISUUSIKÄRAJAT JA VAALIOIKEUDEN RAJOITUKSET Vaalioikeuteen ja -kelpoisuuteen oikeuttavista ikärajoista komitea ryhtyi keskustelemaan 14. joulukuuta 1905. Sosiaalidemokraatit ja edistysmieliset porvarit kannattivat 21 vuotta vaalioikeusikärajaksi. Lisäksi se oli myös täysikäisyyden raja. Korkeampaa 25 vuoden ikärajaa puolustaneet vetosivat usein siihen, ettei nuoriso ollut vielä 21 vuoden iässä riittävästi kypsynyt valtiolliseen vastuuseen. Vaalikelpoisuusikärajaa määrittäessään komitean enemmistö asettuikin aluksi sille kannalle, että jos vaalioikeusikäraja on 21 vuotta, niin yleisen vaalikelpoisuuden tulee olla 25 vuotta. 10.1.1906 komitea ehdotti vaalioikeusikärajaksi 21 vuotta ja päätti samalla esittää vaalikelpoisuusikärajaksi vaihtoehtoisesti 24 tai 25 ikävuotta. Vähemmistöön jääneet ehdottivat vaalioikeusikärajaksi 24 vuotta, ja senaatti asettui heidän kannalleen. Myös vaalikelpoisuuden ikärajaksi tuli 24 vuotta. Etenkin työväenliike suhtautui vaalioikeuden muihin rajoituksiin suorastaan vihamielisesti. Sen edusmiehet pelkäsivät, että herrat yrittävät sulkea varattomat, ehkä jopa vähävaraiset valitsijakunnan ulkopuolelle. Komitean enemmistö noudatti vaalioikeuden esteitä kirjatessaan lopulta varsin liberaalia linjaa. Konservatiivisempia linjoissaan olivat Hermanson, Boisman, Heikel, Rein ja Schybergson. He katsoivat, että vakinaisluontoista köyhäinhoitoa nauttivien tulisi menettää vaalioikeus. He tähdensivät, että vaalioikeus edellyttää itsenäisyyttä ja laativat asiasta mietintöön vastalauseen. Myös tässä kohdin he onnistuivat ja saivat vaivaishoitoa koskevan kohdan lopulta lakiin, tosin rajatussa muodossa. RAJANKÄYNTIÄ HALLITSIJAN VALTAOIKEUKSISTA Eduskuntauudistuksen suhde hallitsijan valtaoikeuksiin ja yleensä Venäjään mutkisti komitean työtä. Komitea oli pitkälle yksimielinen yrittäessään venyttää eduskunnan ja yleensä suomalaisen itsehallinnon oikeudet optimiinsa. Kuitenkin jokainen vuorollaan vaati myös realismia eli noudattamaan varovaisuutta. Komitea pohti muun muassa hallituksen parlamentaarisen vastuun kasvattamista, eduskunnan budjettivallan lisäämistä ja eduskunnan aseman vahvistamista yleisemminkin. Ehdotuksista toteutuivat lopulta valtiopäivätoiminnan jatkuvuus riippumatta hallitsijan tahdosta, rajoitettu oikeus esittää kysymyksiä senaatin jäsenille sekä perustuslakivaliokunnan vakinaistaminen. Kaikkiaan komitean ja senaatin yritykset laajentaa eduskunnan valtaoikeuksia hallitsijan kustannuksella tuottivat laihanlaisesti tulosta. Itse asiassa suurimmaksi voitoksi osoittautui uusi kansanvaltainen edustuslaitos se kyseenalaisti pelkällä olemassaolollaan hallitsijan anakronistiset valtaoikeudet. MILLAISEEN VAALIJÄRJESTELMÄÄN? Vaalijärjestelmästä keskustellessaan eduskunnan uudistuskomitea joutui ottamaan kantaa kolmeen keskeiseen ongelmaan: 1) Otetaanko perustaksi enemmistö- vai suhteellinen vaalitapa vai jokin niiden sekoitus? 2) Miten maa jaetaan vaalipiireihin? 3) Soveltuuko uuteen järjestelmään myös välillinen vaalitapa suoran vaalin rinnalle? Kaikki kolme pääkysymystä kietoutuivat toisiinsa. Jakolinja erimielisyyksien suhteen kulki komiteassa samalla tavalla kuin kiistassa kamarijärjestelmästä: vanhan poliittisen eliitin ja uusien voimien välillä. Kun komitea nopeasti hylkäsi kaksikamarijärjestelmän, vaalijärjestelmää koskevat linjaukset tulivat sen kannalta yhä tärkeämmiksi. Suhteellinen vaalitapa nousi esille järjestelmänä, joka voisi enemmistövaalia paremmin turvata vähemmistöjen aseman. Ulkomaisten kokemusten perusteella tiedettiin, että enemmistövaali suosii isoja puolueita. Enemmistövaalijärjestelmän vallitessa ruotsalainen puolue oli vaarassa jäädä sitä suurempien suomenkielisten puolueiden jalkoihin. Vuodenvaihteen jälkeen komitea asetti alakomitean valmistelemaan vaalilakiesitystä. Se ehdotti, että maa jaetaan 15 vaalipiiriin. Tämä toteutti suhteellisuuden edut riittävän hyvin. Jokainen vaalipiiri valitsisi asukaslukunsa mukaan vähintään 12 ja enintään 21 edustajaa. Vaalipiirin valitsijoilla oli oikeus muodostaa valitsijayhdistyksiä. Ääntenlaskussa alakomitea päätyi d Hondtin laskusääntöön. Tämä merkitsi, että ehdokkaan oli helpompi tulla valituksi, jos hän kuului vaaliliittoon tai suuren puolueen listalle. Komiteassa ehdotus sai kannatusta kompromissina ja se hyväksyttiin yhdeksällä äänellä neljää vastaan. Senaatissa komiteamietintö muuttui sen verran, että vaalipiirejä tuli vähintään 12 ja enintään 18. 16.3.1907 22 23
Kotka jättää Suomen. Ragnhild Sellén kuvasi vapautuneen Suomi-neidon vuonna 1906. Suomi suurvallan varjossa. Uudenvuodentina ennustaa tulevaisuutta. HALLITSIJAN LAKIESITYKSET VALTIOPÄIVILLÄ Keisarillisen Majesteetin Armollinen esitys Suomen Valtiosäädyille uudesta valtiopäiväjärjestyksestä sekä vaalilaista Suomen suuriruhtinaanmaalle tuli valtiopäivien käsittelyyn 9. toukokuuta 1906. Suomalais-venäläisen neuvottelukunnan tekemien muutosten ja keisarin päätösten jälkeen valtiopäivillä ei ollut enää todellisia edellytyksiä suuriin muutoksiin vaarantamatta koko uudistusta. Valtiopäivien oli muutoksia ehdottaessaan koko ajan mietittävä, saavuttaisivatko ne myös hallitsijan hyväksymisen. Etenkään hallitsijan valtaoikeuksia koskeviin pykäliin ei voinut enää puuttua. Kotimainen hallitus noudatti varovaista linjaa eikä häikäillyt puuttua asioiden käsittelyyn valtiopäivillä, kun katsoi sen välttämättömäksi. Lisäksi perustuslakia koskeva valtiopäiväpäätös vaati kaikkien neljän säädyn suostumusta. Yhdelläkään säädyllä ei ollut haluja vaarantaa suurta uudistusta. Myös tapahtumat Venäjällä kiirehtivät eduskuntauudistusta. Hallituksen vaihdos Venäjällä ei enteillyt hyvää. Venäjän hallitusvalta ja 10.5.1906 kokoontunut ensimmäinen duuma joutuivat heti törmäyskurssille, kun edustuslaitos ryhtyi vaatimaan mm. parlamentaarista hallitusta ja hallitusjärjestelmän perinpohjaista reformia. Venäjä ajautui yhä pahempaan kriisiin, ja hallitusvalta varautui duuman hajottamiseen. Perustuslakivaliokunta oli jo maaliskuussa ryhtynyt epävirallisesti käsittelemään reformia Hermansonin komitean mietinnön ja pian myös senaatin esitysehdotuksen pohjalta. Kun keisarin esitys saapui valtiopäiville, valiokunta oli edennyt epävirallisessa käsittelyssään jo toiseen lukemiseen. Sen mietintö valmistuikin jo 25.5.1906. Eduskuntauudistuksen suuret periaatelinjat valiokunta hyväksyi yksimielisesti ja melko vähin keskusteluin. Vaalioikeuden ikärajasta syntyi erimielisyyttä, ja enemmistö asettui 24 vuoden kannalle. Esitys vaalilaista tyydytti perustuslakivaliokuntaa. Yksi syy tähän myötäsukaisuuteen oli epäilemättä siinä, että vaalilaki oli syntynyt suomalaisvoimin joutumatta suomalais-venäläisen neuvottelukunnan riepoteltavaksi kuten valtiopäiväjärjestys. Hallitsija oli omassa esityksessään lähinnä vain vahvistanut tuloksen. Kaikki säädyt pääsivät käsittelemään perustuslakivaliokunnan mietintöä 28.5.1905, jolloin ne kävivät siitä yleiskeskustelun. Lakiesitysten yksityiskohtainen käsittely alkoi jo seuraavana päivänä. Myös kansalaisten äänioikeusmielenosoitukset huipentuivat näinä päivinä. Monet työväenjohtajat olivat kuitenkin tietoisia realiteeteista. Eduskuntauudistus menisi todennäköisesti läpi valtiopäivillä, joten tilannetta ei kannattanut kiristää äärimmilleen. Säätytaloa piirittävät työläiset olivat joka tapauksessa väkevästi läsnä muistuttamassa äänioikeutta vailla olevan kansanosan ja kansanvallan vaatimuksista. Aatelissäädyssä vain pieni mutta äänekäs vähemmistö vastusti jyrkästi yksikamarisuutta ja valtiopäiväjärjestyksen hyväksymistä. Monet aatelissäädyn ruotsinmieliset olivat aiemmin olleet selvästi kaksikamarisuuden kannalla, mutta mielet olivat nyt muuttuneet. Sisälsiväthän lait useita vähemmistön asemaa turvaavia pykäliä. Voimasuhteiden selvittyä äänestysten jälkeen aatelissääty hyväksyi 29.5.1906 koko lain yksityiskohtaisessa käsittelyssä. Muissa kolmessa säädyssä yksikamarisuudella oli ylivoimainen kannatus. Valtaosa pappis- ja talonpoikaissäätyjen jäsenistä oli innostuneesti yksikamarisen eduskunnan kannalla, kun taas porvarissäädyssä näkyi myös varauksellisuutta. Yhteistä kolmelle aatelittomalle säädylle oli, että ne ruotivat ennen muuta vaalioikeusikärajaa ja vaalijärjestelmää. Pappissäädyssä äänestettiin vaalioikeusikärajasta, vaalitavasta ja vaalipiirijaosta. Kun suuret periaatteet olivat saaneet ratkaisunsa, pappissääty nuiji vaalilain nopeasti kokoon 29.5.1906. Yksikamarijärjestelmällä oli myös porvarissäädyssä vankka kannatus, mutta suuren muutoksen edessä tunnettiin myös levottomuutta. Kokemattomista voimista ja työväen luokkapolitikoinnista ja -vihasta 24 25
P U O L U E L A I T O K S E N K E H I T T Y M I N E N suomalainen puolue (fennomaanit) ruotsalainen puolue (svekomaanit) liberaalit 1880 kieliriita vanhasuomalaiset nuorsuomalaiset työväenyhdistykset 1899 myöntyväisyyssuunta (suomettarelaiset) suomenmieliset perustuslailliset ruotsinmieliset Sosialidemokraattinen puolue 1905 1907 Suomalainen puolue Maalaisliitto Nuorsuomalainen puolue Svenska folkpartiet Kristillinen työväenpuolue Alex Federleyn suunnittelema Ruotsalaisen kansanpuolueen vaalijuliste 1907. Mies lippuineen oli pitkään ruotsinkielisen väestönosan symboli. huolimatta luotettiin silti siihen, että poliittinen kypsyys saavutettaisiin poliittisten oikeuksien käytön kautta. Porvarissääty hyväksyi 24 vuoden vaalioikeusikärajan lopulta niinkin selvin numeroin kuin 59 10. Talonpoikaissäädyssä oli varsin paljon 21 vuoden vaalioikeusikärajan, pienten vaalipiirien ja enemmistövaalin kannatusta. Tyytymättömyyttä ilmeni myös vaalioikeuden rajoituksiin. Seurauksena oli pitkä keskustelu ja äänestyssuma. Lopulta myös talonpoikaissääty hyväksyi suhteellisen vaalitavan ja esitetyn vaalipiirijaon. Yhdenmukaisuuden paine ja muiden säätyjen tietoon tulleet päätökset vaikuttivat. Lisäksi eriävä päätös olisi joutunut tappiolle viimeistään sovitteluvaiheessa. Talonpoikaissääty hyväksyi vaalilain muuttumattomana. Säädyt hyväksyivät 1. kesäkuuta 1906 perustuslakivaliokunnan ehdotuksen, jolla säätyjen päätökset sovitettiin yhteen. Kaiken valtiopäivillä ilmenneen varovaisuuden ja kurinalaisuuden jälkeen Suomen Valtiosäätyjen alamainen vastaus Keisarillisen Majesteetin armolliseen esitykseen uudesta valtiopäiväjärjestyksestä sekä vaalilaista Suomen Suuriruhtinaanmaalle ei sisältänyt vaarallisia muutoksia. Nikolai II vahvisti uuden valtiopäiväjärjestyksen, vaalilain ja toimeenpanolain 20. heinäkuuta 1906. Hallitsija oli jo tuolloin päättänyt Venäjän duuman hajotuksesta, mikä toteutui seuraavana päivänä. Venäjän poliittinen kriisi seurasi Suomen eduskuntauudistusta alusta loppuun. POLIITTINEN MOBILISAATIO JA VAALIKAMPPAILU Kaupunkien työväestö oli herännyt poliittiseen toimintaan jo 1800-luvun lopulla. Nyt mukaan tulivat myös maaseudun tilattomat ja pienviljelijät. Puolueagitaattorit, ja vaalien lähetessä myös ehdokkaat, herättelivät kansalaisia joukkokokouksissa ja mielenosoituksissa. Puolueohjelmat olivat ensimmäisissä eduskuntavaaleissa tärkeitä vaaliaseita huomattavasti tärkeämpiä kuin monesti myöhemmin. Vaalilakiuudistus kymmenkertaisti valitsijoiden luvun noin 126 000:sta 1 272 873:een. Vahvasti agraarivaltaisessa maassa tämä merkitsi ankaraa kilpailua maaseutuväestön kannatuksesta. Eri puolilla maata alkoi vuoden 1906 alkupuolelta lähtien esiintyä pienviljelijöiden ja maanvuokraajien liikehtimistä. Maanvuokraajien poliittinen liike kanavoitui keväällä 1906 pääosin sosiaalidemokraattisten tunnusten alle. Historiallinen vaalipäivä Ylihärmän Kankaankylässä 1907. Pohjanmaan ja Itä-Suomen pienviljelijöiden keskuudessa heränneet maalaispuoluehankkeet toteutuivat ensin maakunnallisina maalaisliittoina, joista osa oli itsenäisiä, osa taas vanhojen puolueiden ohjailemia. Itsenäisen maalaisliiton kantapuolue syntyi syyskuussa 1906 Oulussa, kun Suomen Maalaisväestön Liitto perustettiin. Se oli perustamisestaan lähtien moderni joukko- ja intressipuolue, jonka ohjelma edusti poliittista agrarismia ja uudistusmielisyyttä. Sosiaalidemokraatit olivat saaneet yliotteen äänioikeusliikkeessä jo ennen suurlakkoa. Kilpailtaessa joukkojen kannatuksesta sillä oli suuri merkitys, kun suomalaisen politiikan ykkösasia vuosina 1905 06 oli nimenomaan 26 27
23.5.1907 Vuoden 1907 valtiopäivien eri puolueiden naiskansanedustajia. eduskuntauudistus. SDP:n organisaation raju kasvu oli poliittisen mobilisoitumisen selvimpiä ilmauksia. Kahdessa vuodessa 1905 06 puolueen jäsenyhdistysten määrä lähes kymmenkertaistui 99:stä peräti 937:een ja jäsenmäärä yli viisinkertaistui (16 610 85 027). Merkittävää tässä nopeassa laajenemisessa oli se, että SDP onnistui työntymään maan kehittyneimmiltä alueilta syrjäseuduille. Puolue vaati eduskunnalle lisää lainsäädäntövaltaa, täysmääräistä aloiteoikeutta, senaatin vastuunalaisuutta ja eduskunnan määräysvallan laajentamista valtiontaloudessa. Tehokkaimman vaaliaseen antoi kuitenkin ohjelman sosiaalipoliittinen osa, jossa vaadittiin mm. työväensuojelun ja ammattien tarkastuksen uudistamista sekä tapaturma-, Leijonalippu ja järvimaisema ilmensivät suomalaisuutta postikortissa. työkyvyttömyys- ja vanhuusvakuutusta. Maatalouspoliittinen osa oli suunnattu torppareille ja tilattomille. Porvaripuolueille tuli kiire kiriä sosialistien etumatkaa kiinni. Ne uudistivat organisaatioitaan, laativat ohjelmiaan ja tehostivat poliittista kenttätyötään kansan parissa. Järjestöremontti ei tehnyt porvarillisista puoluejärjestöistä SDP:n kaltaisia moderneja joukkopuolueita, mutta uudistuksen jälkeen myös porvaripuolueilla oli valtakunnallinen vaalikoneisto. Maan puoluehistoriassa vuosien 1905 07 vaihe merkitsi perustavanlaatuista murrosta, joka toi maahan modernin monipuoluejärjestelmän. Vanhasuomalaiset olivat ryhtyneet tiivistämään rivejään jo talvella 1904 05. Kesäkuun 1905 puoluekokouksessa suomalainen puolue sai modernin kolmiportaisen järjestömuodon ja alkoi kehittää valtakunnallista kenttäorganisaatiota. Vaalivalmius oli huomattavasti nuorsuomalaisten häthätää uudistettua puoluejärjestöä parempi. Suomalaisen puolueen ohjelma painotti kielipolitiikkaa ja maaseudun epäkohtien korjaamista ja oli perusviritykseltään sosiaalireformistinen. Vanhasuomalaiset olivat ainoita, jotka kykenivät edes jossain määrin hillitsemään sosiaalidemokraattien rynnistystä maaseudulle sekä kilpailemaan vaalitoiminnallaan ja ohjelmallaan heidän kanssaan. Nuorsuomalaisten puoluekokous hyväksyi huhtikuussa 1906 uuden ohjelman, mutta vaalityön heikot näkymät ja vanhasuomalaisten ohjelman ylivoimaisuus pakottivat nuorsuomalaiset joulukuussa korjaamaan ohjelmaa kansanomaiseen suuntaan tosin ei vieläkään niin paljon kuin maalaissiipi olisi halunnut. Sitä vastoin työväenkysymyksessä ja naisten tasa-arvoasiassa ohjelma oli edistyksellinen. Perustuslaillisuudella, suvaitsevaisuudella, vapaamielisyydellä ja tasa-arvolla oli toki kansankin parissa puoltajansa, mutta niiden varaan ei menestystä voinut tukevasti rakentaa. Ruotsinmielisten suurimmaksi ongelmaksi muodostui toukokuussa 1906 pidetyillä puoluepäivillä liikkeen hajanaisuus. Uusi organisoituminen lähti modernin poliittisen puolueen eikä kulttuuriliiton ajatuksesta. Puoluetta yhdisti ennen muuta ruotsinmielisyys ja kielikysymys. Puolueen nimeksi tuli Svenska folkpartiet, ruotsalainen kansanpuolue. Uusi nimi kuvasteli pyrkimystä lähestyä ruotsinkielistä maalaisrahvasta. Yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden vuoksi oli tärkeää kerätä kaikkien ruotsinkielisten äänet. Vaalit pidettiin 15. ja 16. maaliskuuta 1907. Kansa kävi ahkerasti vetämässä punaisen viivansa äänestyslippuun. 28 29