Lappeenranta -seminaari 15.8.2003 Riitta-Leena Paunio Eduskunnan oikeusasiamies KANSALAISTEN PERUSOIKEUDET JULKISIIN PALVELUIHIN Johdanto Vanhan sanonnan mukaan maata on rakennettava lailla. Se sisältää näkemyksen siitä, että yhteiskunnallista kehitystä ohjataan lailla mutta myös ns. oikeusvaltioperiaatteen. Oikeusvaltioperiaate on vahvistettu osaksi valtiojärjestyksemme perusteita perustuslaissamme. Se merkitsee sitä, että kaiken julkisen vallan käytön tulee perustua lakiin (sillä siis tulee olla perustana laki) ja että kaikessa julkisessa toiminnassa on noudatettava lakia. Lain kunnioittaminen on yleisesti ollut tässä maassa vahvaa ja siitähän me olemme olleet ylpeitä. Laillisuusvalvontatyössä kertyy kokemuksia juuri siitä, pohjautuuko julkisen vallan toiminta lakiin ja noudattavatko viranomaiset ja virkamiehet lakia. Minun vastaukseni näihin kysymyksiin on edelleen pääosin myönteinen. Virkamiehet kyllä yleensä noudattavat lakia eikä esimerkiksi yksityiselle ihmiselle aseteta velvoitteita yli lain rajojen. Voidaan sanoa, että varsinkin vapausoikeuksien ja poliittisten oikeuksien kunnioittaminen on vahvasti ankkuroitunut suomalaiseen virkatoimintaan. Mutta tämä kuva muuttuu, kun tarkastellaan julkiselle vallalle laissa asetettuja velvoitteita sosiaalisia ja sivistyksellisiä oikeuksia turvaavien palvelujen järjestämiseen. Opetus-, terveys - ja sosiaaliturva ovat ihmisille tärkeitä ja niitä turvataan perusoikeuksinakin. Näiden oikeuksien toteutumista edellyttävien palvelujen järjestämiseen velvoittavat lait jäävät kuitenkin ajoittain noudattamatta. Laillisuusperinteistään ylpeilevässä maassa tätä on vaikeata ymmärtää, puhumattakaan, että sitä voisi hyväksyä. Toki on niin, että velvoitteet eivät ole aina yksiselitteisen selkeitä, mihin kysymykseen palaan jäljempänä. Perusoikeudet ja hyvinvointipalvelut Eräs viime vuosien kehityspiirre on ollut se, että hyvinvointipalveluita on vahvistettu oikeuksina. Puhutaan jopa näiden palveluiden juridisoitumisesta. Sosiaali- ja terveydenhuollossa on aikaisemmin koettu olevan kysymys palveluista, joita kunnat tarjoavat asukkailleen siinä määrin ku in katsovat asianmukaiseksi taloutensa ym. rajoitukset huomioon ottaen. Näin ei kuitenkaan enää ole asianlaita. Näitä palveluita on vahvistettu oikeuksina. Tämä käy selkeästi ilmi lainsäädännöstämme ja aivan erityisesti näitä oikeuksia ovat korostaneet perustuslakimme perusoikeussäännökset, jotka uudistettiin 1990 -luvun puolivälissä. Tuolloin nimenomaan taloudelliset, sosiaaliset ja sivistykselliset oikeudet vahvistettiin perusoikeuksina. Mikä sitten perusoikeuksissamme on keskeistä nimenomaan hyvinvointipalvelujen kohdalla, erityisesti sosiaali- ja terveydenhuollon sekä opetustoimen kannalta? Tärkeätä on luonnollisesti jo se, että sosiaaliset ja sivistykselliset oikeudet on otettu perustuslakiin perusoikeuksina. Näitä oikeuksia ovat oikeus välttämättömään toimeentuloon ja huolenpitoon. Näitä oikeuksia ovat myös perustoimeentulon turva eräissä sosiaalisissa riskitilanteissa (nimittäin työttömyyden, sairauden, työkyvyttömyyden ja vanhuuden aikana sekä lapsen syntymän ja huoltajan menetyksen perusteella). Myös oikeus maksuttomaan perusopetukseen on
erinomaisen keskeinen ja tärkeä perusoikeus, jonka itse asiassa välttämättömän toimeentulon ja huolenpidon ohella katsotaan olevan ainoa suoraan perustuslakiin perustuva subjektiivinen oikeus. Tässä yhteydessä keskeinen julkisen vallan velvoite perustuslaissa on se sosiaaliturvaa koskeva säännös, jonka mukaan julkisen vallan on turvattava, sen mukaan kuin lailla tarkemmin säädetään, jokaiselle riittävät sosiaali- ja terveyspalvelut ja edistettävä väestön terveyttä. Sosiaalisten ja sivistyksellisten oikeuksien toteutumiseksi käytännössä ovat tärkeitä myös muut perusoikeudet. Tällaisia ovat ennen kaikkea yhdenvertaisuus, oikeusturva ja hyvä hallinto sekä julkisen vallan velvollisuus turvata perusoikeuksien toteutuminen. Eräs keskeisimmistä julkisen vallan velvoitteista on juuri velvollisuus toteuttaa perus- ja ihmisoikeudet, siis myös esim. riittävät sosiaali- ja terveys palvelut. Säännöksen merkitystä ei voi kyllin korostaa. Se merkitsee velvollisuutta tarpeellisiin lainsäädäntötoimiin palvelujen toteuttamiseksi, mikä velvoite kohdistuu valtioon. Se merkitsee myös velvollisuutta taloudellisten voimavarojen kohdentamiseen siten, että riittävät terveyspalvelut toteutuvat. Tämä velvoite kohdistuu valtion ohella mm. kuntiin. Se merkitsee myös lakia soveltaville tahoille velvoitetta perus- ja ihmisoikeusmyönteiseen laintulkintaan lakia sovellettaessa. Ja lopuksi se merkitsee minun nähdäkseni vielä sitä, että julkisella vallalla, siis sekä kunnilla että valtiolla on velvollisuus seurata ja valvoa, että ihmisten oikeudet myös toteutuvat käytännössä. Voidaan kysyä, mikä on ylipäätänsä perustuslain ja näiden perusoikeuksien määrätty merkitys. Mielestäni se on ennen muuta siinä, että perustuslaki on välittömästi sovellettavaa oikeutta. Se ei siis ole kokoelma juhlapuheiden fraaseja. Lainsäädäntö ja kuntien tehtävät Yleensä sosiaalisten ja sivistyksellisten perusoikeuksien sisältö kuitenkin täsmentyy erityislainsäädännössä. On selvää, että perustuslain perusteella ei voida ratkaista esim. kysymystä siitä, mihin palveluihin vanhuksella, vammaisella tai sairaalla on oikeus. Kuten muistamme, peruskouluissa opettajien lomautuksia toteutettaessa opetuksen antamatta jättämistä ei voitu pitää lainvastaisena, kun perusopetuslaissa ei ollut velvoitetta opetuksen antamiseen jokaisena koulupäivänä. Nythän näin on asianlaita. Kunnille annettavista tehtävistä säädetään lailla perustuslain mukaan. Mm. sosiaali- ja terveydenhuollon järjestäminen on kunnan lakisääteinen tehtävä, johon sen tulee osoittaa voimavaroja. Laissa sosiaalihuollon suunnittelusta ja valtionosuudesta on määritelty ne tavat, joilla kunta voi järjestää sosiaali- ja terveydenhuollon lainsäädännössä sille määrätyt tehtävät, samoin kuin ne perusteet, joilla valtio osallistuu sosiaali- ja terveydenhuollon käyttökustannuksiin ja perustamiskustannushankkeisiin, sekä säännökset voimavarojen vahvistamisesta ja valtionosuuden suorittamisesta. Kuntien hallinto perustuu kansalaisten itsehallintoon perustuslakimme mukaan. Tämä merkitsee muun muassa kunnan asukkaiden oikeutta ja vapautta päättää palvelujen painotuksista ja asukkaiden tarpeiden huomioon ottamisesta haluamallaan tavalla lainsäädännön asettamissa rajoissa. Kunnallista itsehallintoa on vahvistettu tietoisesti ja tarkoituksellisesti ja valtiolle kuuluvaa oikeutta ohjata ja valvoa kuntien toimintaa on rajoitettu ja kevennetty. Kuitenkin muun muassa sosiaali- ja terveydenhuollon alueella valtiolla on erityislainsäädäntöön perustuen edelleen
kuntiin kohdistuvaa suunnittelu-, ohjaus- ja myös valvontavaltaa. Kunnilla ei ole oikeutta olla järjestämättä niitä sosiaali- ja terveydenhuollon palveluita, joiden järjestämiseen ne on lailla velvoitettu. Kuten tiedämme, kunnilla on lain mukaan erityinen järjestämisvelvollisuus tiettyjen palveluiden osalta (niin sanotut subjektiiviset oikeudet) ja yleinen järjestämisvelvollisuus monien muiden laissa säädettyjen palveluiden osalta (ns. määrärahasidonnaiset palvelut). Tämän lisäksi ne voivat oman harkintansa mukaan järjestää muita palveluita. Erityisen järjestämisvelvollisuuden ydin on se, että määräraharajoitukset eivät poista velvoitteita palvelun järjestämiseen. Tunnettua on, että erityis en järjestämisvelvollisuuden alaisia tehtäviä on muun muassa lastensuojelussa, toimeentulotuessa ja vammaispalveluissa, eräitä tärkeimmistä mainitakseni. Yleinen järjestämisvelvollisuus edellyttää sen sijaan laissa säädettyjen palveluiden järjestämistä tarpeen mukaisina. Ongelmallista on erityisesti sosiaali- ja terve ydenhuollon kohdalla se, mikä tämä tarpeen mukainen palvelu on. Hyvinvointipalvelujen laajuus Palveluiden järjestämisvelvollisuudesta säädetään näillä alueilla usein varsin yle isellä tasolla ilman, että sen perusteella voitaisiin suoraan määritellä toiminnan laajuutta tai sisältöä. Lainsäädäntö siis jättää kunnille mahdollisuuden harkintaan palveluiden järjestämisessä. Tämä merkitsee toisaalta joustavuutta. Toisaalta se on mahdollistanut myös sen, että joihinkin lainsäädännön edellyttämiin palveluihin ei kaikkialla ole osoitettu riittävästi voimavaroja. Esimerkiksi vammaispalveluissa muiden kuin laissa erikseen mainittujen palvelujen saamiseen vammaisella ei ole subjektiivista oikeutta vaan näitä ns. määrärahasidonnaisia palveluja ja tukitoimia myönnetään talousarvioon varatuissa puitteissa. Myös näiden yleisen järjestämisvelvollisuuden piiriin kuuluvien etuuksien järjestäminen on kuitenkin kunnan lakisääteinen tehtävä, mutta tämä velvollisuus on sidottu kunnassa esiintyvään tarpeeseen. Palveluiden järjestäminen tarpeen mukaan edellyttää luonnollisesti tietoa palvelujen tarpeesta. Vanhusten huollon osalta meillä ei ole lainkaan erillistä lainsäädäntöä, vaan vanhusväestö saa julkiset palvelut pääsääntöisesti osana kuntien tehtäväksi säädettyjä tehtäviä. Myös vanhustenhuoltoon sovellettavat lait ovat pääosin puitelakeja, joissa on vähän tai ei ollenkaan yksityisiä ihmisiä koskevia määräyksiä normeja tai subjektiivisia oikeuksia. Ikäihmisillä tai muilla sosiaalihuollon asiakkailla ei ole subjektiivista oikeutta sosiaalihuoltolaissa säänneltyihin avopalveluihin, vaan palvelut ovat lähtökohtaisesti määrärahasidonnaisia. Ja kuntakohtaiset erot palvelujen järjestämisessä ovat suuria. Vuoden 2001 alusta voimaan tullut sosiaalihuollon asiakaslaki edellyttää, että jokaiselle taataan oikeus laadultaan hyvään sosiaalihuoltoon ja hyvään kohteluun. Asiakaslaissa ei kuitenkaan säädetä asiakkaan oikeuksista saada erilaisia palveluja ja etuuksia eikä kuntien velvollisuudesta järjestää sosiaalihuoltoa ja osoittaa siihen voimavaroja. Mitä tulee terveydenhuollon palveluihin, kuntien velvollisuudesta järjestää niitä säädetään kansanterveyslaissa ja erikoissairaanhoitolaissa. Kunnan tehtävänä on järjestää asukkaidensa sairaanhoito, johon luetaan mm. lääkärin suorittama tutkimus ja hänen antamansa tai valvomansa hoito ja lääkinnällinen kuntoutus sekä kiireellinen avosairaanhoito ja hammashoito potilaan asuinpaikasta riippumatta. Kunnan on huolehdittava myös siitä, että sen asukas saa erikoissairaanhoitolaissa tarkoitetun tarpeellisen erikoissairaanhoidon tuon lain muka isesti.
Potilaslain mukaan potilaalla on oikeus ilman syrjintää hänen terveydentilansa edellyttämään terveyden ja sairaanhoitoon ja hoidon tarpeen arvioinnin tulee perustua lääketieteellisesti hyväksyttäviin kriteereihin. Hoidon tarve arvioidaan hänen yksilöllisen tarpeensa mukaisesti sekä kiireellisissä että ei-kiireellisissä tapauksissa. Jos hoitoa ei voida antaa heti, potilas on hänen terveydentilastaan riippuen joko ohjattava odottamaan hoitoon pääsyä tai ohjattava taikka to i- mitettava hoitoon muualle, jossa hoitoa voidaan antaa. Potilaita jonoon asetettaessa on ote t- tava huomioon perustuslaissa ja potilaslaissa säädetty syrjinnän kielto ja velvollisuus yksilöllisesti selvittää potilaan terveydentila ja hänen terveyspalvelujen tarpeensa. Sama koskee esim. lääkinnällisiä apuvälineitä. Haluan korostaa tässä vielä, että sosiaali- ja terveydenhuollon lakisääteiset tehtävät eivät ole sellaisia palveluja, jotka ovat kunnan vapaasti järjestettävissä tai ei-järjestettävissä ja joihin voidaan jättää varaamatta tarpeen edellyttämiä voimavaroja. Esimerkiksi potilaan asemaa ja oikeuksia koskevan lain säännös (jonka mukaan siis jokaiselle Suomessa asuvalla on oikeus ilman syrjintää terveydentilansa edellyttämään terveyden- ja sairaanhoitoon niiden voimavarojen rajoissa, jotka kulloinkin ovat terveydenhuollon käytettävissä) ei nähdäkseni rajaa terveyden- ja sairaanhoidon järjestämisvelvollisuutta kulloinkin käytettä vissä oleviin vo imavaroihin. Kyseinen laki koskee potilaan oikeutta hoitoon ja tätä arvioidessa tulee lain mukaan ottaa huomioon käytettävissä olevat voimavarat. Tämä laki ei koske lainkaan kunnan velvollisuutta palveluiden järjestämiseen, mitä velvollisuutta sen sijaan koskevat kansanterveyslain ja erikoissairaanhoitolain säännökset ja niiden mukaan hoitoa on järjestettävä siten, että kaikille järjestettävän kiireellisen hoidon lisäksi kunnan asukkaille tulee järjestää tarpeellinen eikiireellinen hoito. Ihmisten oikeuksien toteutumisen kannalta on ensiarvoisen tärkeätä, että esim. terveydenhuollossa tarpeellinen hoito annetaan oikea-aikaisesti ja ainakin kohtuullisessa ajassa. Sama koskee tietysti sosiaalihuollon palveluja. Lainsäädännössä ei ole toistaiseksi asetettu määräaikoja esim. hoitoon pääsylle (lukuun ottamatta mielenterveysasetuksen säännöstä hoitolähetteen arvioinnin ja hoidon järjestämisen enimmäisajoista lasten- ja nuorisopsykiatriassa). Koska palveluita ei ole kaikkialle järjestetty ja seurauksena on ollut se, että eriarvoisuus terveydenhuollon ns. peruspalvelujen saatavuudessa ja laadussa on kasvanut, on viime vuosina pyritty aikaisempaa yksityiskohtaisemmin määrittelemään, mitä hoitoa ja missä ajassa lainsäädäntö edellyttää järjestettävän. Tähän on pyritty esimerkiksi tavoiteohjelmin. Pyrkimys säädellä hoitoon pääsyä lailla näkyy valtioneuvoston keväällä 2002 tekemässä periaatepäätöksessä, jonka mukaan lakiin sisällytetään vuoteen 2005 mennessä periaate hoitoon pääsystä kohtuuajassa. Myös palveluiden laatua koskevat hoitosuositukset, jotka on valmisteltu yhdessä valtion ja kuntien edustajien kanssa on pyritty määrittelemään tarpeellista hoitoa ja sen laatua. Tällaisiin laatusuosituksiin sove l- tuisikin esimerkiksi sen määrittely, missä ajassa tutkimuksiin ja hoitoon tulisi päästä. Toisaalta voi ihmetellä, mitä merkitystä näillä suosituksilla käytännössä on. Viittaan tässä siihen, että esimerkiksi hoitosuosituksia selvästi sitovammat valtioneuvoston asetuksella säädetyt määräajat tutkimuksiin ja hoitoon pääsyn suhteen eivät ole lastenpsykiatriassa kaikkialla toteutuneet. Kansallisen sosiaalialan kehittämisprojekti tuo loppuraportissaan keskusteluun erään ehdotuksen: palveluiden saamisen perusteiden määrittely ja vähimmäisstandardit keskeisille sosiaalipalveluille.
Kuten olen usein todennut, käsitykseni on, että nykyistä täsmällisempi määrittely laissa siitä, missä laajuudessa ja minkä tasoisina sosiaali- ja terveydenhuollon peruspalvelut tu lee toteuttaa kaikille yhdenvertaisesti kaikkialla maassa, on omiaan turvaamaan nykyistä paremmin ihmisten oikeuksia yhdenvertaisiin ja riittäviin sosiaali- ja terveyspalveluihin. Esim. koululakeja muutettiin opetuksen velvoitteita täsmentäen. Lainsäädännön täsmentäminen tässä suhteessa toteuttaakin käsitykseni mukaan perustuslaissa julkiselle vallalle säädettyä perusoikeuksien turvaamisvelvoitetta. Erityisesti hyvinvoinnin peruspalveluiden rajojen tulisi mielestäni olla selkeitä. Nämä peruspalvelut, toisin sanoen ne perustavaa laatua olevat sosiaali- ja terveyspalvelut, jotka on järjestettävä samantasoisina kaikille kaikkialla maassa, tulisi olla selkeästi määriteltyjä. Oikeuksien rajat tulee voida määritellä. Mitä keskeisemmistä ja perustavammanlaatu i- sista oikeuksista on kyse, sitä tärkeämpää tämä rajojen määrittely on mm. yhdenvertaisuuden näkökulmasta. Hammashoito esimerkkinä Tarkastelen lähemmin kunnan velvoitteita järjestää asukkaidensa hampaiden tutkimus ja hoito, mikä asia on nyt juuri hyvin ajankohtainen. Kuten tiedämme, tämä velvollisuus on ollut kunnilla 1.12.2002 lukien. Tiedämme myös, että tutkimus ja hoito eivät ole toteutuneet kaikissa kunnissa laissa edellytetyllä tavalla. Uudistuksen tavoitteenahan oli saada hammashuolto samaan asemaan muun terveydenhuollon kanssa siten, että palvelut järjestetään ja annetaan potilaan suun ja hampaiden terveydentilan edellyttämän hoidon tarpeen perusteella. Tämä edellyttää muun muassa, että tutkimus hoidon tarpeen ja sen kiireellisyyden arvioimiseksi tehdään hammaslääketieteellisin ja lääketieteellisin perustein ja että tämän arvioinnin perusteella määritellään potilaan hoitoon ottaminen ja mahdollinen jonoon asettaminen ja jonotusaika. Lakia valmisteltaessa tilanne oli se, (StVM 33/2000 vp) että kunnallista hammashoitoa oli toteutettu hyvin vaihtelevasti eri kunnissa. Kolmannes väestös tä asui tuolloin kunnissa, joissa terveyskeskukseen pääsi hammashoitoon iästä riippumatta, kolmannes kunnissa, joissa palveluja tarjottiin vuonna 1956 syntyneille ja nuoremmille ja kolmannes kunnissa, jotka olivat rajoittaneet palvelut kansanterveysasetuksen rajoja suppeammiksi. Tiedossa oli myös, että niissä kunnissa, joissa jo tuolloin oli jääty jälkeen palvelujen tarjoamisesta asetuksissa määritellyille ikäryhmille, laajennuksen toteuttaminen tulisi selvästi tuottamaan va ikeuksia. Julkisuudessa esillä olleissa tapauksissa ja myös tutkittavanani olevissa kanteluasioissa on kysymys pääosin ns. terveiden ja oireettomien 18 vuotta täyttäneiden oikeudesta päästä tutkimukseen ja hoitoon terveyskeskuksen hammashoitolaan. Muutamissa kanteluissa on kysymys kiireellisen tai muun tarpeellisen hammashoidon järjestämisestä ja ostopalvelujen käyttämisestä. Esimerkiksi ns. terveiden 18 vuotta täyttäneiden aikuisten kohdalla on saatettu noudattaa käytäntöä, jossa aikaisempia hoitosuhteita on jatkettu ja uusia potilaita on otettu hoitoon käytettävissä olevien voimavarojen rajoissa. Ne joita ei ole voitu hoitaa, on ohjattu hoitoon omalla kustannuksellaan yksityissektorille. Näitä potilaita ei ole asetettu lainkaan jonoon. On selvää, että periaate, jonka mukaan 18 vuotta täyttäneet ohjataan hoitoon yksityissektorille näissä tapauksissa, ei ole lain mukainen. Hoidon tarve tulee määritellä kunkin potilaan terveydentilan ja yksilöllisen tarpeen perusteella. Mikäli potilaille ei voida antaa palveluita heti, heidät on ohjattava odottamaan hoitoon pääsyä. Potilaiden ei voida edellyttää käyttävän yksityishammaslääkärin palveluja omalla kustannuksellaan. Se ei ole palvelun hankkimista yksityisel-
tä sosiaalihuollon valtionosuuslain edellyttämällä tavalla. Luonnollisesti ihmiset voivat näin tehdä sen itse parhaaksi katsoessaan. Kuten edellä olen todennut, jonoon asettaminen on sinänsä lain mukaista terveydenhuollossa, mutta tässä suhteessa ihmisten tulisi olla tasaarvoisessa asemassa myös hammashuollon palvelujen saajina kunnassa. Esim. aikaisempi hoitosuhde hammashoitolaan ei voi olla peruste hoidolle, ellei kyse ole henkilöstä, jonka hoito on muutoin priorisoitava. Laki edellyttää, että hoidon tarpeen ja sen kiireellisyyden arviointi tehdään kaikille asianmuka i- silla perusteilla ja että tämän arvioinnin perusteella määritellään potilaan hoitoon ottaminen ja mahdollinen jonoon asettaminen sekä jonotusaika. Jonotusaikojen kohtuullisuutta on vaikea arvioida, mutta esimerkiksi eräässä kanteluasiassa Länsi-Suomen lääninhallitus on todennut, että kohtuullisena odotusaikana voitaneen pitää hammashuollossa alle 4 kuukautta, mutta hammassairauden laadusta riippuen se voi olla huomattavasti lyhyempikin. Eräänä ongelmana ovat olleet hoidon tarpeen arvioinnin edellyttämät tutkimukset. Tällaiseen tutkimukseen ilmoittautuneiden suuren määrän vuoksi potilaita ei ole eräissä kunnissa otettu edes jonoon. Tämä on tapahtunut muun muassa silloin, kun tarkastusjonoon on ollut niin paljon pyrkijöitä, että heidän tarvitsemansa hoidon aloittaminen on ollut vaarassa venyä epätarkoituksenmukaisen pitkälle aikavälille. Koska tutkimus ja hoidon tarpeen arvio ovat perustellusti etusijalla kiireettömän hoidon toteutukseen nähden, ei hoitojonoja käytännössä ole voitu purkaa niin kauan kun kuntalaisia on ollut odottamassa pääsyä tarpeen arviointiin. Tutkittavanani olevien kanteluiden ja muiden tietojen valossa näyttää siis ilmeiseltä, että kuntien asukkaiden hampaiden tutkimus ja hoito eivät ole kaikkialla toteutuneet siten kuin laki edellyttää ja mihin laki ihmiset oikeuttaa. Kiireellisen ja ei-kiireellisen hoidon määrittely tuottaa vaikeuksia, erilaisten potilasryhmien priorisointi on ongelmallista, asukkaat eivät pääse hoidon tarpeen arvioinnin edellyttämään tutkimukseen ja heitä ohjataan yksityislääkärien hoitoon. Voimavaroja ei ole tarpeelliseen tutkimukseen ja hoitoon. On kyllä ymmärrettävää, että tasapainon löytäminen tutkimuksen ja kiireettömän hoidon tarpeiden täyttämisen välillä voi olla vaikeaa. On myös ymmärrettävää, että tarpeellisten voimavarojen varaaminen laissa edellytettyjen, suuresti laajentuneiden hammashuollon palvelujen järjestämisvelvoitteiden täyttämiseen saattaa olla vaikeaa. Mutta toisaalta on myös selvää, että laissa asetetut velvoitteet on täytettävä. Kunnan tehtävänä on nyt kansanterveyslain mukaan järjestää asukkaidensa sekä kiireellinen että ei-kiireellinen hammashoito. Tästä seuraa, että kunnan on varattava talousarvioonsa riittävät määrärahat paitsi kiireellistä myös muuta tarpeellista hammashoitoa varten. Talousarvio on laadittava siten, että edellytykset kunnan tehtävien hoitamiseen turvataan. Vaikka en voi vielä ottaa kantaa yksittäisiin kanteluasioihin, koska niiden tutkinta on kesken, pidän mahdollisena, että voimavaroja ei ole kaikissa tapauksissa suunnattu hammashoidon velvoitteiden mukaisesti. Perusoikeussäännökset on otettava huomioon niin hammashoitoa kuin muita hyvinvointipalveluita koskevassa päätöksenteossa, myös voimavaroja jaettaessa. Perusoikeudet sisältävät muun ohella velvoitteen perusoikeusmyönteiseen laintulkintaan ja velvoitteen voimavarojen kohdentamiseen siten, että perusoikeudet toteutuvat myös käytännössä. Totean tässä vielä, että tehtävänäni ei ole ottaa kantaa valtion ja kunnan välistä rahoitusvastuuta ja sen ongelmia koskeviin kysymyksiin, joiden nyt arvaan pulppuavan kuulijoiden mieles-
sä. On selvää, että kun kunnille annetaan tehtäviä, niiden taloudellisesta mahdollisuudesta suoriutua näistä tehtävistä tulee samalla huolehtia. Myös tätä tukee nähdäkseni tehtävien ja velvoitteiden sekä toisaalta ihmisten oikeuksien säätäminen mahdollisimman tarkasti. Lopuksi Lopuksi palaan lain kunnioittamiseen ja oikeusvaltioperiaatteeseen. Kokemukseni siis on, että nimenomaan sosiaaliset ja sivistykselliset oikeudet eivät aina toteudu ja järjestämisvelvollisuuksia koskevien lakien noudattaminen ei ole poikkeuksetonta. Toki, kuten edellä olen todennut, lait ja velvoitteet eivät aina ole yksiselitteisen selviä. Mutta se ei kokonaan selitä tilannetta. Lakien noudattamatta jättäminen on monessa suhteessa ongelmallista. Perusoikeudet eivät toteudu. Ongelmallista se on myös siitä syystä, että nämä oikeudet ja niitä toteuttavat palvelut ovat usein tärkeitä heikossa ja haavoittuvassa asemassa oleville ihmisille. Se on ongelmallista myös lain kunnioittamisen ja julkisen vallan legitimiteetin kannalta. Pitkässä juoksussa yks i- tyisen ihmisten lain kunnioittamiselle ja noudattamiselle on merkitystä sillä, että julkinen valta noudattaa lakia ja velvoitteitaan ihmisten perusoikeuksien toteuttamiseksi. Valtiosääntömme perusteisiin kirjattuun oikeudenmukaisuuden edistämiseen yhteiskunnassa kuuluu sosiaalisen oikeudenmukaisuuden edistäminen. Se edellyttää, myös että näitä lakeja noudatetaan. Asia on minusta vakava.