Erilaisia kuvan myyjiä 77
Vesa Jyrki Vesa Jyrki Palokuvaajasta valokuvaajaksi Työkaverilta lainatulla kameralla kuvattu pienoisrautatien kuva lehdessä julkaistuna aloitti kuvaaja-urani. Matka harrastajasta valokuvaajayrittäjäksi kesti kaksikymmentäviisi vuotta. Ensimmäisestä julkaistusta kuvasta rohkaistuneena menin paikalliseen kaupunkilehteen kysymään avustajan paikkaa. Edellinen kuvaaja oli sattumalta samaan aikaan lopettanut lehdessä, ja kuten usein elämässä, sattuma avasi seuraavan oven. Se ensimmäinen on yleensä avattava itse. Lehtikuvaamiseni oli perinteistä kameraseurapuuhaa vaatehuoneeseen rakennetussa studiossa. Aluksi kuvauksia oli muutama kuukaudessa. Lehden ilmestymispäivien lisääntyessä toimin muutaman vuoden kuluttua kuusipäiväisen lehden ainoana kuvaajana. Päätyöni oli kunnan viranhaltijana, palolaitoksella palomiehenä. Vuorotyö mahdollisti toisen työn tekemisen. Pienen palkan vuoksi se oli myöskin lähes välttämätöntä. Pienen lehden kuvaajana piti kuvata kaikkea mahdollista. Päivisin uutiset ja kauppiaiden mainoskuvaukset maitopurkeista autoihin, iltaisin ja viikonloppuisin kulttuuririennot ja urheilut. Koripalloa, jalkapalloa, jääkiekkoa, lentopalloa ja pesäpalloa. Pesäpallosta kuvitin jopa paikallisesta huippupelaajasta tehdyn kirjan. Kahdeksankymmentä luvun alussa jäähallit olivat harvinaisia. Kaukalon reunalla paleltiin huopatossuissa ja toppatakeissa. Kamerana ulkokuvauksissa oli yleensä Nikonin mekaaninen F3 ja filminä mustavalkoinen Kodakin TRI-X, joka kesti prässäyksen hyvin 1600 ASAan. Joten on sitä herkkyyttä löytynyt ennen digiaikaakin. Ilman elektroniikkaa toimiva kamerakaan ei hyytynyt kovalla pakkasella niin kuin nykyiset tietokonetta muis- 78
tuttavat digiaparaatit. Filmin kanssa sen sijaan oli oltava talvella tarkkana, ettei latausvaiheessa pyörittänyt filmin päätä poikki. Filmejä kehitettiin lehdessä aluksi purkeissa sitten tankeissa ja viimein kehityskoneessa, joka oli varsinainen riesa. Filmit kulkivat pienissä häkeissä kehite-keskeyte-huuhtelupurkkien läpi, ja lähes joka kerta kone hyytyi kesken kehityksen. Kuvaajan tehtävänä oli arpoa verhoilla eristetyssä nurkassa, missä vaiheessa kiertoa häkki oli pudonnut pois kyydistä. Omien kuvien lisäksi piti kehittää ja kopioida toimittajien ottamat kuvat ja välillä tuurata reprossakin. E r i l a i s i a k u va n m y y j i ä Digi hiipi alalle 1990-luvun puolivälissä aluksi pienin varovaisin askelin. Lehdissä koko ajan yleistyvät värikuvat kuvattiin värinegalle. Filmit kehitettiin liikkeessä ja skannattiin toimituksessa. Harmaan sävyjä alkoi olla enää hiuksissa kuvien värien kanssa taisteltaessa. Sen aikaisilla laitteilla kuvien värit muistuttivat usein vain kaukaisesti itse kohteen värejä. Elämää suurempi muutos oli digirunkojen tulo markkinoille. Aluksi tosin vain harvoille ja valituille. Ammattirungot maksoivat auton verran. Pienemmillä lehdillä ei ollut varaa digirunkoihin, harrastajakuvaajista puhumattakaan, joten minunkin siirtymiseni digikuvaajaksi sai siinä vaiheessa odottaa uuden vuosituhannen alkamista. Omakuva 79
Eteenpäin kilpaillen ja opiskellen Rutiininomainen lehtikuvaus täytti päivät, eikä yritys- ja mainoskuvauksiin ollut siinä vaiheessa kanttia edes yrittää. Kilpailevan lehden kuvaaja hoiti sen sektorin. Pieneen kaupunkiin ei useampia kuvaajia mahtunutkaan. Epävirallinen kilpailutilanne oli hyvää sparrausta, vaikka kuviemme taso olikin vuosikaudet aivan eri luokkaa minun tappiokseni. Aloin osallistua kameralehtien kilpailuihin eri maissa. Olin useiden lehtien vuosikilpailuissa pistesijoilla, mutta osaaminen ei riittänyt kärkeen asti ja turhauduin yrittämiseen muutaman vuoden kuluttua. Suurin saavutus kisoista oli USA:n Nikonin lunastama kuva markkinointiinsa. Korvaus oli parin sadan markan luokkaa, mutta hyvä mieli sitäkin suurempi. Kilpailurintamalla Kodakin Foto-Maratonin voitto 90-luvun puolessa välissä ja varsinkin parin kuukausipalkan suuruinen 10 000 markan päävoitto antoi kummasti uskoa kuvaamiseen. Pari omaa valokuvanäyttelyä toi näkyvyyttä paikallisesti, vaikka kuvien laatu näin jälkikäteen arvioiden ei ollutkaan kummoinen. Kummankin näyttelyn jälkeen vannoin, etten enää koskaan lähde urakkaan uudestaan. Pääkaupunkiin muutto potkaisi opiskeluun. Olin kuvannut jo lähes parikymmentä vuotta ilman mitään koulutusta. Olin joutunut kieltäytymään suuren yrityksen kuvaajan paikasta, koska en tiennyt mitään studiovaloista enkä keskikoon kameroista, palkkikamerasta Peruskeikoilla mukana on D3, kolme zoomia, kolme salamaa ja Quantumin Turbo-voimaosa. Kamera on kannettava kädessä, koska se ei mahdu laukkuun. Jalustakassissa on kaksi jalustaa ja läpiampuva varjo. Jos on tarkoitus tehdä isompaa valaisua, toisessa laukussa on kaksi Quantumin Turbo 2 2 -voimaosaa ja kolme salamaa. Käytän salamoita kahta samassa jalustassa voimaosan kanssa. Yhdistelmällä saan suuremman valonlähteen ja enemmän tehoja. Quantumin avulla voin kuvata nopealla tempolla, eikä tarvitse odotella salamoiden latautumista kuten pikkuakuilla kuvattaessa. Isommalla setillä kuvattaessa mukana on myös Ezy-box ja/tai diffuusiokalvoja. Koska kuvaan aina yksin, en käytä heijastimia. Pääsalamaohjattu kuvaus on oleellista, ettei tarvitse juosta eri salamoiden välillä säätämässä tehoja, vaan kaikki hoituu pääsalamasta. 80
Matkustaminen on ollut intohimoni. Olen ottanut virkavapaatakin muutaman kerran palomiehen hommista päästäkseni vähän pidemmille matkoille. Aasiassa olen matkaillut useampaankin otteeseen ja ollut kontakteissa paikallisten kuvaajien kanssa. He olivat kuten ihmiset siellä yleensäkin ystävällisiä, mutta ammattiasioissa hyvin pidättyviä. Esimerkiksi assistenteille kuvaajat eivät opeteta muuta kuin pakolliset rutiinit, koska tulevia kilpailijoita ei haluta kouluttaa. Suomessa olin tottunut yleensä vähän avoimempaan toisenlaiseen kollegiaaliseen kanssakäymiseen. Yritykset saada vähän lisäansiota Kaukoidässä kariutuivat säännöllisesti lähes protektionistiseen ammattikateuteen paikallisten kuvaajien taholta. E r i l a i s i a k u va n m y y j i ä Olen kuvannut kuitenkin omaksi ilokseni aasialaisia ihmisiä. Matkaesitteisiin tai kuvatoimistoihin en ole saanut kuviani myytyä, vaikka olin niihin itse tyytyväinen. Kuvastaako se enemmän saamattomuuttani vai huonoa makuani? puhumattakaan. Pääsin varasijalta suorittamaan Valokuvaajan Ammattitutkintoa, vaikka opettajat olivat epäileväisiä mahdollisuuksistani. Kuitenkin pari vuotta myöhemmin muotokuvaajan muodolliset paperit taskussani perustin suurin luuloin omista kyvyistäni studion Meilahteen. Opiskelu osui filmin ja digin taitekohtaan, mutta koulussa ei ollut kuin siteeksi digikoulutusta. Studioonkin hankin Mamiya 6 7 -filmikaluston. Asiakastyöt skannattiin sitten kuvankäsittelyä varten. 6 7 -filmiskanneri maksoi kahden kuukauden liikevaihdon verran. Se jäi seisomaan hyllyyn kuten monet muutkin filmilaitteet, joiden markkinat romahtivat, kun markkinoille tuli kohtuuhintaisia digirunkoja. Ensimmäinen digitaalinen järjestelmäkamerani oli korkeintaan nykypokkareiden tasoa, mutta enää ei tarvinnut viedä filmejä kehitykseen eikä jahkailla hitaan skannauksen kanssa. Asiakastyöt olivat lähinnä häitä ja lapsikuvauksia. Koska studio oli sivussa eikä minulla ollut minkäänlaista mainetta kuvaajana, ansiot olivat onnettoman pieniä. Muutamat lehtikuvaukset pitivät toimintaa hengissä. Hääkuvausten päätuotto eli kuvien lisätilaukset romahtivat, kun ihmiset alkoivat itse skannata ja tulostaa kuvista lisäkuvia. Parin vuoden kuluttua laitoin studiossa lapun luukulle ja keskityin lehtikuvaukseen. Helsingissä toimiminen on maalaisserkkujen mielestä helppoa kauraa, koska suurin osa asiakkaista löytyy täältä. Harva ymmärtää, mitä on kilpailu satojen muiden kuvaajien 81
kanssa. Massasta pitäisi erottua jotenkin, huippuja on kuitenkin vain muutama. Portfolion kanssa kierrettyjen tuntien hyöty on minimaalinen. Suurin osa asiakkaista on löytynyt erilaisten tuttavuuksien kautta. Verkostoituminen on freelancerina elintärkeää. Olin vuosikaudet käyttänyt kaikki ansaitut ja lainatut rahat matkustamiseen. Muutamien viikkojen reissuista aina kokonaisen vuoden Aasian kierrokseen. Kävin tutustumassa paikallisten kuvaajien työtapoihin ja lähinnä valaisuun. Kuvasin samalla kuvatoimistoille, mutta näiden kuvien tuotto osoittautui minimaaliseksi. Pelkkien kuvien myynti on erittäin hankalaa. Matkakuvista on kuvatoimistoille rutkasti enemmän tarjontaa kuin kysyntää. Kirjoitin myös matkoiltani satunnaisia lehtiartikkeleita, ja koska matkoilta oli tuloja, sain osan matkakuluista verovähennyksiin. Jos kirjoittamiseen on halua ja kykyä, niin se helpottaa matkojen rahoittamista varmemmin kuin pelkkä matkakuvien epätoivoinen kauppaaminen. Jatkoin kuvausopiskelua Visuaaliviestinnän Instituutissa ja suoritin Valokuvaajan Erikoisammattitutkinnon, erikoistumisalana lehtikuvaus ja aiheena Pikkusalamoiden käyttö lehtikuvauksessa. Olin kuvannut koko urani pikkusalamoilla, lähinnä siitä syystä, etten osannut käyttää studiovaloja. Valokuvauslaitteiden tekniikan kehitys osui minun kannaltani hyvään aikaan. Tuli mahdolliseksi ohjata useita salamaryhmiä ja kymmeniä salamalaitteita kameran rungossa kiinni olevasta pääsalamasta. Salamalaitteiden käyttö ei ollut kuitenkaan aivan yksinkertaista, manuaalitkin alkoivat olla satasivuisia, eikä suurin osa kuvaajista jaksanut kahlata niitä läpi. Olin pitänyt eri aiheista mm. palokuvauksesta, kuvauskursseja, kameraseuroissa, oppilaitoksissa ja yrityksissä, mutta nyt löysin kuvauksesta pikkusalamoilla kapean alueen, jonka koulutuksella oli kysyntää harrastajista ammattilaisiin. Ostin suurin piirtein kaikki tarvikkeet, mitä pikkusalamoille oli tarjolla. Kävin aiheeseen liittyvillä kursseilla ja työpajoissa eri puolilla maailmaa. Kokeilin käytännössä ja kerroin kokemuksistani kursseilla. Kurssien pitämisellä ei rikastu, mutta saa hieman kuluja takaisin. Suurin hyöty kurssien pitämisestä on muilta kuvaajilta saatu palaute ja aiheeseen liittyvät kokemukset. Olen käynyt muiden pitämillä kursseilla niin paljon kuin mahdollista. Kokonaismäärä lienee lähempänä kolmeakymmentä. Monet toisen luokan kuvaajat varjelevat kolmannen luokan osaamistaan kuin valtiosalaisuutta. Huippukuvaajien pitämät kurssit taas ovat lähes poikkeuksetta antoisia. He tietävät, että eivät menetä mitään jakaessaan osaamistaan vaan saavat lisää arvostusta tekemisilleen. Samalla tulee hyvä syy reissaamiseen puolin ja toisin. 82
Palolaitoksen toimintaa kuvasin kolmella vuosikymmenellä. 1980-luvulla mustavalkoista negaa, 1990-luvulla värinegaa ja 2000-luvulla digiä. Työaikana en alkuaikoina kuvannut paljoakaan. En ymmärtänyt jokapäiväisten tapahtumien dokumentaarista arvoa ja hälytysten aikana kuvaaminen ymmärrettävistä syistä ei ollut suotavaa. Tapahtumakuvat olivatkin erilaisista harjoituksista. Kuvien sekä kaupallinen että dokumentaarinen arvo jäi aika vaatimattomaksi. E r i l a i s i a k u va n m y y j i ä Kun tieto normaalia innokkaammasta valokuvaavasta palomiehestä oli levinnyt pelastusalan tiedottajien keskuuteen, pääsin kuvaamaan tiedotusmateriaalia eri pelastuslaitoksille, Sisäasianministeriön Pelastusosastolle, Suomen Pelastusalan Keskusjärjestölle ja alan lehdille. Helsingin Pelastuslaitoksen uusien sammutusautojen taustalle piti saada jotain paikallista; Tuomiokirkko kertoo vieraspaikkakuntalaisellekin, missä ollaan. Ideat kuvattavista kohteista ja kuvauspaikoista tulivat yleensä muilta, minun tehtäväkseni jäi kehittää niistä jotenkin säädyllinen kuva. Mielenkiintoni on aina ollut henkilökuvauksessa. Harjoitusten aikana oli mahdollisuus kuvata muotokuviakin. Vaikka näilläkään kuvilla ei ollut myyntiarvoa, niin niistä tuli niin paljon myönteistä palautetta, että minut alettiin tuntea pelastuslaitoksen piireissä valokuvaavana palomiehenä. 83
Jo yhdistetyn palomies- ja freelance-aikani yksi keskeisistä kuvauskohteistani oli henkilökuvat talouselämän vaikuttajista alan lehtiin. Pyrin kehittämään näissä kuvissa selkeästi omaa tyyliäni, josta paitsi malli myös kuvaaja olisivat tunnistettavista. Molemmat tietysti positiivisin mielikuvin. Kun toimeksiantoja on tullut enemmän tai vähemmän säännöllisesti, niin uskon onnistuneeni pyrkimyksissäni kohtuullisesti. Olkoot tämä todisteena, jotta viimeinenkin illuusio lehtikuvaajan työnkuvan leppoisuudesta katoisi. Vanha lehtikuvaajan perusoppi: Ota kuva eri suunnasta kuin kaikki muut. Vain siten erotut muista. Uranvaihtoon Palomiesuraa oli takana jo melkein neljännesvuosisata. Katu-uskottavuuden vuoksi asiakkaiden ei mielestäni tarvinnut tietää palomiestaustastani. Varsinkin uusien asiakkaiden kanssa olen pyrkinyt olemaan tarkkana. Pukeutuminen, käytös, kalusto, auto. Kilpailu on kovaa ja tulijoita paljon. Pienetkin asiat voivat vaikuttaa työn saamiseen ja varsinkin sen pitämiseen. Ensimmäisen keikan saaminen on aina vaikeaa, seuraavan jo huomattavasti helpompaa. Etenkin jos ensimmäisen kuvat on toimitettu ajallaan, ovat sitä, mitä on pyydetty, ja vähän enemmänkin ja toimittaja sattuu pitämään naamasta. Palokunta oli muuttunut pelastuslaitokseksi ja palomiehet pelastajiksi. Oma työni oli ollut muutaman vuoden johtoyksikön eli päivystävän palomestarin kuljettajana ja työnkuvaan liittyi jo valokuvaaminen laitoksen toiminnasta ja onnettomuuksista. Vuoden opintovapaa espanjaa ja englantia opiskellen päättyi työnantajan ilmoitukseen, että valokuvataiteilija siirtyy takaisin ambulanssiin ja tulipaloja sammuttamaan. Se oli loppusysäys ammatinvaihtoon. Kunnan palkanmaksu loppui pari kuukautta ennen kuin kaksikymmentäkuusi vuotta palosankarina oloa olisi tullut täyteen. 84
Työkaverit toivottivat vilpittömin mielin tervemenneeksi. Totesivat tason sen myötä kasvavan molemmissa ammattikunnissa. Otin kommentin enemmän kannustuksena kuin hattuiluna. Uranvaihtoon piti sijoittaa rahaa. Iltapäivälehdissä pitää tehdä myös videoita. Keikoilta kuvat pitää toimittaa heti toimitukseen. Videokaluston hankkiminen, videokuvauksen ja editoinnin opetteleminen, tietokoneiden ja ohjelmien hankkiminen oli välttämätöntä. Rahaa meni yllättäen toistakymmentä tuhatta euroa yli suunnitelmien. Päätoimiseksi valokuvaajaksi siirryttyäni en nähnyt enää tarpeelliseksi salata asiakkailta brankkaritaustaani. Samalla minulle myös selvisi, että se oli ollut täysin tarpeetonta, pikemminkin olisin voinut korostaa sitä. Sehän on juuri se, millä erotun massasta ja jään asiakkaiden mieleen. Palomiehet ovat äijiä sanan parhaimmassa merkityksessä! E r i l a i s i a k u va n m y y j i ä Helsingissä toimivan free-lehtivalokuvaajan keskeisiä kuvauskohteita ovat erilaiset julkisuuden henkilöt. Siitä hommasta on glamour kaukana. Pönötyskuvauksia voi olla useita päivässä eri puolilla pääkaupunkiseutua. Kuvattavat voidaan jakaa karkeasti kahteen ryhmään. Toiset pyrkivät julkisuuteen hinnalla millä hyvänsä. Toisia taas on melkein mahdotonta päästä kuvaamaan. Vesa-Matti Loiri kuuluu jälkimmäisiin. Hänelle julkisuuden kiintiö on tullut ajat sitten täyteen. Tähänkin kuvaan hän suostui vain tulemaan ystävänsä Ere Kokkosen takia. Kuvaan liittyy se viikko kuvan ottamisesta realisoitunut dramaattinen tieto, että se oli viimeinen julkinen kuva edesmenneestä Ere Kokkosesta. Kuvaajalle kuva on yksi monien joukossa, eikä sen rahallinen arvo mitenkään tästä noussut, mutta aina välillä kuvien taakse kätkeytyvät tarinat pysäyttävät ainakin hetkeksi pohtimaan elämän kuvioita vähän syvällisemminkin. Se lienee hyvän kuvan tarkoituskin. 85
Molin Kati Molin Kati Määrää ja laatua molempia tarvitaan Taustani Nuorena olin henkeen ja vereen käsityöihminen, joten oli itsestään selvää, että lähden opiskelemaan vaatetusalaa. Lukion jälkeen opiskelin pukineiden valmistajaksi ja oman kilpatanssiharrastukseni kautta päädyin melko pian valmistamaan tanssipukuja kilpatanssijoille. Melkein vuosikymmen vierähti enemmän tai vähemmän tanssin ympärillä, mutta sitten tuli tarve kokea elämässä paljon muutakin. Pari vuotta kiersin pääkaupunkiseudun kauppoja menekinedistäjänä ja opiskelin samalla visuaalista markkinointia. Opiskelujen ollessa vielä loppusuoralla sain työpaikan uudesta kodintekniikkaketjusta. Olin vastuussa myymälän visuaalisesta ilmeestä, mutta siinä sivussa tuli opittua yhtä ja toista kodintekniikasta, mm. tietokoneista ja kameroista. Työ oli erittäin palkitsevaa, mutta yritys lopetti toimintansa pian avaamisensa jälkeen, ja työttömyys oli auttamatta edessä. Tuskaa helpotti opiskelu, tällä kertaa nettisivujen suunnittelun parissa. Kovasta yrityksestä huolimatta töitä ei tuntunut löytyvän, joten perustin oman yrityksen. Sen jälkeen leivän eteen on tullut tehdyksi monenlaista: käsitöitä, nettisivuja, graafista suunnittelua ja myöhemmin valokuvausta. 86
Omakuva E r i l a i s i a k u va n m y y j i ä Herätys valokuvaukseen Edellä mainitun kodintekniikkamyymälän loppuunmyynnistä tuli sitten hankittua se ensimmäinen digikamera: 2 megapikselin Canon Ixus 300. Tuohon päivään asti valokuvaaminen oli minulle tavallisten perhe- ja matkakuvien ottamista ilman sen suurempia tunteita, mutta melko pian digikameran myötä huomasin, että kuvasin tavallisia perhekuvia aika vähän ja kaikkea muuta sitäkin enemmän. Konttasin nurmikolla perhosten perässä ja kukkapenkit tuli kuvattuksi joka suunnasta kaikkina vuorokaudenaikoina. Internetin avulla tutustuin pikkuhiljaa aiheeseen syvällisemmin, ja niin tuli tarve hankkia digijärjestelmäkamera. Vuosi oli 2004 ja kamera Canon 300D. Mukaan kuvabisnekseen Järjestelmäkameran hankkiminen oli minulle jonkinlainen käännekohta. Kuvaamisesta en vielä mitään ymmärtänyt, mutta enhän sitä vielä silloin tajunnut. Tarjosin kuvia myyntiin, ja ensimmäisen kuvan mentyä kaupaksi jäin koukkuun. Siitä asti homma on ollut melkoista vuoristorataa, mutta oman kehityksen myötä kuvamyynnistä on muodostunut merkittävä osa jokapäiväistä tienestiä. Tänä päivänä suurin osa myynnistä tulee ulkomailta, ns. microstock-toimistoista. Kuvakohtainen provisio on näissä todella pieni, mutta yksi kuva saattaa mennä kaupaksi satoja kertoja vuoden aikana. 87
Laitteistoni Kamerauutuuksia tai arvosteluja en seuraa ollenkaan. Niin kauan kun ei tiedä paremmasta, ei sitä myöskään osaa kaivata. Kun tulee oikeasti tarve vaihtaa kalustoa, katson sitten, mitä on tarjolla, ja turvaudun viisaampien neuvoihin. 300D:n jälkeen käytössä oli jonkin aikaa 350D, mutta sen jälkeen laitoin kaluston kerralla uusiksi. Nykyisin kamerana toimii Canon 5D ja objektiiveina EF 24-105/4 L IS USM, EF 70-200/2.8 L IS USM sekä käytettynä ostettu 100 mm:n makro. Kaluston vaihtaminen kannatti monessakin suhteessa. Myyntikuvien säätäminen helpottui huomattavasti pienemmän tai olemattoman kohinan ansiosta. Lisäksi monet kuvatoimistot hinnoittelevat kuvat koon mukaan, joten myyntituloihinkin sillä on jonkin verran vaikutusta. Ensimmäinen ja ainoaksi jäänyt valokuvauksessa voitettu palkintoni. Betterphoto.com on harrastajakuvaajille tarkoitettu sivusto jossa kuukausittain valitaan parhaat useasta eri kategoriasta. Tällä kuvalla tuli ensimmäinen palkinto ihmiskategoriassa heinäkuussa 2003. Kamerana tuolloin oli Canon ixus 300. Tämän palkinnon arvo on lähinnä itselle saatu hyvä mieli valokuvauksen alkumetreillä, sekä palkinnoksi tullut kameralaukku joka tosin on nykyiselle kalustolle aivan liian pieni. Tämän jälkeen kilpailut ovat jääneet ja tilalle tulleet kuvatoimistot. Kaluston ollessa enemmän pro-luokkaa on myös helpompi ottaa vastaan kuvauskeikkoja. Jos ei muu, niin ainakin katu-uskottavuus asiakkaan silmissä kasvaa kameran pikseleiden myötä. Valokuvaajahan ei myy vain valokuvia vaan myös mielikuvia. Kuvaajan kannalta kaikissa kameroissa pikseleitä on riittävästi, mutta on koolla väliä tässäkin hommassa. Nimittäin kennon koolla. Kannattaa vertailla täyden kinokoon kennon ja pienemmän kennon laatueroa. Sen kyllä huomaa. 88
Työskentelytapani Ennen kamera kulki aina mukana ja tuli kuvattua vähän sitä sun tätä, mutta nykyään suunnittelen kuvaukset ja aiheet tarkemmin. Tämä osittain myös olosuhteiden pakosta, sillä nykyinen kamerakalusto ei mahdu enää käsilaukkuun. Kuvausaiheet tulevat usein jokapäiväisestä elämästä. Kauppakassin sisältöä on usein tullut kuvattua, samoin itse tehtyjä leivonnaisia ennen kuin ne päätyvät parempiin suihin. Jos vieraat tuovat tullessaan kukkakimpun, seuraavana päivänä se on jo kuvauspöydällä. Monikäyttöistä kuvausrekvisiittaa on tullut jonkin verran ostettua mm. alennusmyynneistä, mutta pääasiassa pyrin hyödyntämään mahdollisimman paljon ilmaista kuvausmateriaalia. E r i l a i s i a k u va n m y y j i ä Jos kuvausaiheet tulevat arkielämästä, niin samoin tämä harrastus näkyy myös omassa elämässä. Kotiin hankittavissa tavaroissa on usein kriteerinä myös kuvauksellisuus, ja ruokaostoksillakin tulee aina etsittyä ne kauneimmat hedelmät ja vihannekset, ihan vain kaiken varalta Sesonkiin liittyvät kuvat, esimerkiksi joulu, on kuvattava hyvissä ajoin, joten meillä levitellään joulukoristeita jo juhannuksena, ja joulun pyhinä saattaa ikkunalla kasvaa pääsiäisruoho! Omasta studiosta en ole ainakaan vielä haaveillut, sillä kotona kuvaaminen on itse asiassa aika kätevää. Inspiraatio saattaa iskeä vaikka keskellä yötä, ja silloin kaikki tarvittava löytyy läheltä. Ihmiskuvien merkitystä korostetaan paljon, mutta malleja on joskus hankala saada suostumaan kuviin, joissa he voivat yhtä hyvin päätyä johonkin noloon tarkoitukseen. Kuvissa ei aina tarvitse olla tunnistettavia kasvoja, mutta useimmat kuvatoimistot vaativat silti mallisopimuksen, jos kuvassa oleva henkilö voisi siitä itsensä tunnistaa. Kadulla salaa otettuja kuvia ei siis kannata myyntiin tyrkyttää. Nämä kuvat ovat alusta asti kuuluneet myydyimpien kuvieni joukkoon, vaikka henkilöt eivät ole tunnistettavia. 89
Kuvaan harvoin luontoa, mutta joskus tulee tarve lähteä kameran kanssa ulkoilemaan, etenkin syksyisin, jolloin ilma on raikasta ja luonto värikästä. Tällä luontoretkellä olivat lehdet jo pudonneet, mutta sumuinen sää ja ensilumi maassa innoittivat lähtemään tuttuun puistoon. Kyseinen kuva on myynyt huomattavasti paremmin kuin muut saman sarjan kuvat. Onko siihen syynä sitten oksien muoto, sommittelu vai se, että alun perin vihreä nurmikko on tähän kuvaan muokattu syksyisemmän väriseksi. Joskus kannattaa miettiä kaksi kertaa, laittaako epäonnistuneet kuvat roskiin. Näiden säästäminen kannatti, sillä pieni leikkiminen kuvankäsittelyohjelmalla toi lopputuloksena rahanarvoisen kuvan. 90
Ihmisiä kuvaan mieluiten miljöössä, joten senkään puolesta ei studiotilalle ole ollut tarvetta. Studiovalot on tosin tullut hankittua, ja yksi niistä on softboxin kanssa aktiivisessa käytössä, lähinnä kaikenlaisten pikkutavaroiden kuvaamisessa. Nykyinen tilanteeni Tässä vuosien varrella ovat taidot tietysti karttuneet, mutta en välttämättä tunne itseäni yhtään sen paremmaksi kuvaajaksi. Tämä johtunee siitä, että taitojen karttuessa myös rima omien kuvien suhteen nousee aina vain korkeammalle. Oma kehittyminen on kuvamyynnin lisäksi yksi tärkeimpiä asioita, joka ylläpitää motivaatiota. Jos kehitys pysähtyy, menee kuvaamisesta helposti mielenkiinto. Kuvatoimistoissa alkaa kuvaajia ja kuvia olla niin paljon, että joukossa ei pärjää, jos keskittyy pelkästään kuvamäärään. Tarvitaan sekä laatua että erottuvuutta. Kuvaajien kesken kilpailu kovenee koko ajan, mutta kuvia myös käytetään tänä päivänä niin monella tavalla, että en näe estettä, miksi valokuvaamisella ei voisi elää. Kuvien myynti kuvapankkeihin on vain yksi tapa, ja lopulta on itsestä kiinni, millä muilla tavoilla omaa osaamistaan pystyy hyödyntämään. Etätyöskentely kylpyhuoneremontin takia toi kuvaamiseen omat haasteensa. Suurin osa kuvausrekvisiitasta ja tarvikkeista oli kotona ja tilaa kuvaamiseen rajoitetusti. Tässä kuvassa alustana toimii laattaliikkeestä saatu mallilaatta, kylpysuola löytyi vanhempien kaapista (lehden mukana tullut näytepakkaus), ja vihreät lehdet on leikattu olohuoneen viherkasvista. Kivet ovat oman kaapin kätköistä muutama tuli otetuksi mukaan, kun lähdin remonttia pakoon. Ne on aikanaan tullut ostetuksi osittain sisustusta ja osittain kuvausta varten. Matkoilla voi ja kannattaa kuvata muutakin kuin maisemia. Hotellin aamiaiset ja iltapäivä-cappuccinot ovat myyneet huomattavasti paremmin kuin hiekkadyyneillä ja merenrannassa otetut kuvat. Pientä pokkaa tuo tietysti vaatii, mutta turistikohteissa kamera kaulassa kulkeminen ei ole kovinkaan poikkeava näky. Ainoastaan kameran koko herätti hieman ylimääräistä uteliaisuutta ja ehkä se, että muut kuvasivat lähinnä pöytäseuruetta, minä taas pöydän antimia 91
Hauska sattuma, jossa molemmat sisareni päätyivät samaan lapsiperheille suunnattuun lehteen. Äiti-vauva-kuva oli äiti-suhdetta käsittelevässä jutussa ja jälkimmäinen kuva samassa lehdessä imettäjän ruokavaliota käsittelevässä jutussa. Kuvat oli ostettu isosta ulkomaisesta kuvatoimistosta, joten aikamoinen sattuma, että molemmat päätyivät samaan suomalaiseen lehteen. Syksyllä 2008 sain mahdollisuuden kuvata ainutlaatuisen tapahtuman. Sisareni päätti synnyttää kolmannen lapsensa kotonaan. Pitkän harkinnan jälkeen lupauduin kuvaamaan tuon ainutlaatuisen tapahtuman tunnelmia. Noin viikko ennen laskettua aikaa kuvasimme viimeisiä kuvia pyöreästä vatsasta, ja muutamaa tuntia myöhemmin sain kehotuksen olla valmiina, jos alkaa tapahtua. Kun soitto sitten tuli, lähdin matkaan, mutta en ehtinyt perille, kun sain ilmoituksen, että vauva syntyi jo. Matkaa tapahtumapaikalle oli 10 minuutin ajomatka. Synnytyksen eri vaiheiden tunnelmat jäivät siis kuvaamatta, joten kuvassa ensitunnelmia vauhdikkaan kotisynnytyksen jälkeen. Kuva on otettu marraskuisena iltana, valonlähteenä ainoastaan kynttilänvalo, sillä salama olisi pilannut herkän tunnelman. Olosuhteista johtuen kuvan tekninen laatu ei päätä huimaa, mutta sillä ei juurikaan ole merkitystä, sillä tällaisia kuvia on tarjolla liian vähän. Kuvasta välittyvä tunnelma on tärkeämpi kuin laatu. Kuvatoimistomyyntiin kuva on aivan liian henkilökohtainen, mutta hallitussa asiayhteydessä ei ole mitään syytä olla näyttämättä muillekin näin harvinaisia hetkiä tietysti kaikkien osapuolten yhteisellä suostumuksella. Kuva on päätynyt jo useisiin alan julkaisuihin. 92
Rinne Olli Rinne Olli E r i l a i s i a k u va n m y y j i ä Toimittava kuvaaja Olen valokuvauksen suhteen myöhäisherännäinen. Ostin ensimmäisen kunnolla käyttämäni kameran vasta kolmevitosena, ja sekin oli oikeastaan enemmän tietokoneen lisävaruste. Casion digipokkari oli ensimmäisiä kuluttajalle tarkoitettuja helppoja digikameroita. Se kuitenkin aloitti oman elämänmuutokseni. Parin kameran vaihdoksen jälkeen olin hankkimassa ensimmäistä kunnon kameraa, jossa oli käsisäädöt valotukselle ja liitäntä ulkoiselle salamalle. Kamera piti myös saada sukellusharrastukseni myötä veden alle. Näiden vaatimusten kanssa joutui ottamaan asioista jo kunnolla selvää. Verkko oli minulle tärkein tietolähde, ja kiinnitin huomiota siihen, kuinka moni muukin pähkäili samojen asioiden kanssa. Tietojenkäsittelijätaustani käynnisti minut keräämään FAQ:ta, frequently asked questions -sivustoa, ja levittämään keräämiäni tietoja avuksi muille. Sivusto laajeni ja alkoi olla ihan varteenotettava lähde digikameraa hankkiville ja sen käyttöä opetteleville. Ohjelmistosuunnittelun vaatima dokumentointi ja käyttöoppaiden kirjoittaminen oli hyödyksi, kun pyrki kirjoittamaan selkeää tekstiä. Muutamaa vuotta myöhemmin kädessä oli ensimmäinen järjestelmädigi, kuvaamisesta oli tullut rakkain harrastus ja ohjelmistosuunnittelusta enemmän pakollinen tulonlähde. Sähköpostiini tuli tiedustelu uuden valokuvauslehden perustajilta: haluaisinko kirjoittaa artikkelin tai parin uuteen Pikseli-lehteen, kun DigiFAQ:n sivuilta tuntui löytyvän lähes valmista materiaalia. Kolmea kuukautta myöhemmin olin täysillä mukana toimitustyössä, softakehityshommat vaihtuivat kokonaan freelancer-toimittajan töihin. Ehkä suurimpia tekemiäni virheitä. 93
Kirjoitin aloittaja- ja harrastajatasoisia kuvaustekniikkajuttuja, kameroiden esittelyjä, kuvaajahaastatteluja, kirja-arvosteluita ja ties mitä. Vuoden jälkeen tein omien juttujen lisäksi käytännössä lehden toimitusta: juttujen stilisointia, sisältösuunnittelua ja kuvien valintaa. Kolme vuotta myöhemmin lehti lopetettiin ja edessä oli paluu tietojenkäsittelyhommiin tosin teen edelleen lehtijuttuja kameroista ja kuvaamisesta. Täysipäiväisen freelancer-toimittajan ja -kuvaajan tärkein osaamisalue on myyntityö. Omia tekstejä ja kuvia pitää saada kaupaksi melkoista tahtia, jotta kulujen, verojen ja eläkemaksujen jälkeen jäisi vielä omaa työpalkkaakin. Minä en ole myyntihenkinen, ja niinpä tulotaso oli melkoisen paljon heikompi kuin palkkatyössä. Toisaalta kirjoittaminen on mukavaa hommaa. Se toimii omalla aikataulullaan. Siinä saa olla paljon tekemisissä ihmisten kanssa ja työnsä jäljen näkee nopealla syklillä. Valokuvaus on helppo yhdistää tähän työhön, vaikka ei kirjoittaisikaan kameroista ja kuvaamisesta. Jos juttua myydessään voi luvata kuvat juttuun, se on huomattavasti helpompi myydä. Pelkkiä kuvia ilman kuvatekstejä otetaan hiukan nihkeästi vastaan. Juttu sitä tukevine kuvineen on lehden tekijälle hyvä paketti, jos vain molempien laatutaso on riittävä. Omakuva 94
E r i l a i s i a k u va n m y y j i ä Kolmen sivun juttu, neljä kuvaa. Juttu on täysin tekninen, kuvat ovat omista arkistoista, mutta kumpiakaan ei luultavasti olisi voinut myydä yksinään. Toimittajien ottamille kuville usein naureskellaan. Tällöin on juttua tekevälle toimittajalle usein lyöty pokkari käteen ja sanottu, että paina vain nappia. Tulokset ovat sitten pönötyskuvia. Sen sijaan ainakin itse olen todennut, että jos valokuvaaja ottaa hyvän kuvasarjan ja tekee siihen sitten edes kohtuullisen tekstin, homma saadaan toimimaan. Toimituksissa on taitoa säätää teksti lehteen sopivaksi, mutta huonon kuvan sisällölle ei voida tehdä mitään muuta kuin heittää pois. 95
Harrastuksen ja valokuvauksen yhdistäminen lehtijutuksi on myös osoittautunut myyväksi. Esimerkiksi matkansa voi maksaa osittain ottamalla muutaman näyttävän kuvan ja liittämällä ne hyvään tekstiin. Tämä harvoin tarkoittaa matkakertomusta omasta reissusta, vaan yleisempää juttua kohdemaasta. Jos harrastaa sukellusta, vedenalaiskuvat on hyvä lisä. Matkajutut kelpaavat moneen sanoma- ja aikakauslehteen tai vaikkapa matkatoimistolle. Muutkin harrastealat kaipaavat hyviä kuvia lehtiinsä. Luonto, kalastus ja metsästys, urheilu ja kuntoilu, käsityöt, sisustus, ruoka ja autot ovat esimerkkejä aihealuista, joista julkaistaan runsaasti lehtiä Suomessakin. Valitettavasti Suomi on pieni markkina-alue ja lehtien lukijamäärät ovat pieniä suuria juttupalkkiota ei ole odotettavissa. Mutta kyllä niilläkin jotain varusteita hankkii. Lehtitekstissä on omat vaatimuksensa: nasevuus, alkupainotteisuus, viihdyttävyys, suoraviivaisuus. Samoin kuvalle kohdistetaan usein sekä teknisiä että sisällöllisiä vaatimuksia. Kuvan pitää sitoutua tekstiin, se voi tuoda uusia näkökulmia aiheeseen, ihmiset kuvassa ovat aina plussaa ja kuvat voivat kertoa vielä yhden tarinan lisää. Ainoa kansikuvani. Nyt jo ehkä uskallan sanoa, että mitään parempaa ei vain sattunut olemaan tarjolla. Tarkoitus oli ottaa kuvituskuvia sisäsivun haastatteluun, mutta valo oli kerrankin hyvä ja haastateltava ammattimalli. Kansikuvan on tarkoitus myydä. Hyvä aihe antaa anteeksi pienet tekniset puutteet. Suoraan web-galleriastani olen eniten myynyt kuvia Keravanjoen kaljakellunnasta. Satuin vain kerran olemaan paikalla, kuvasin parina seuraavanakin vuonna, tapahtuman sivulla oli linkkejä kuviini ja sittemmin melkein joka vuosi on joku lehti halunnut kuvituskuvan juttuunsa. Lehdet ovat ottaneet yhteyttä ja kysyneet, josko voisi käyttää kuvaa jutussa. Muutamia kymppejä on kuvasta aina saanut. Tässä tulee esille verkostojen tärkeys. Jopa pelkkien verkkolinkkien olemassaolo on merkityksellistä. 96