Bayreuth: Nibelungin sormus Teksti: Klaus Billand Reininkulta ja Valkyyria, ensi-illat 26. ja 27.heinäkuuta 2013 Bayreuthin uusi Frank Castorfin ohjaama Ring on nyt saavuttanut puolivälinsä, ja se jättää yleisön suurimmaksi osaksi hieman neuvottomaksi. Erittäin kiistanalaisesti ohjattua Reininkultaa seurasi Valkyyria, joka voitaisiin periaatteessa luokitella osaksi konventionaalista wagnerilaista Regietheateria. Castorf oli aina hyvin vaikuttunut Route 66 :n ideasta, siellä saattoi myös kohdata muita kulttuureja. Niinpä Reininkulta alkaa siellä, missä elämästä tuli jännittävää (mistä Castorf oikeastaan ottaa tämän idean? Sillä elämä oli varmasti jännittävää jo aikaisemminkin aivan varmasti oli!), ja mikä nyt on kultaa ja rahaa, kumpikaan ei ole syötävää..?! Tätä mieltä Castorf oli 102. Bayreuthin oopperajuhlien lehdistötilaisuudessa. Lopulta hän tuli ajatelleeksi öljyä, mikä ei myöskään ole syötävää. Tilan tuhoutuminen ajassa (Karl Marx), ja niin hän on toteuttanut täydellisen vapauden tässä maailmassa. Öljyn kautta kirjoitettiin elintila ja maailmanhistoria uusiksi silti maailma ei ole hallittavissa. Route 66 :n varrella yksinkertaisessa motellissa Texaco-huoltoasemalla (tämä nähtiin jo Hannoverissa Barrie Koskyn ohjaamassa Valkyyriassa ) Teksasissa 1950 60 -luvuilla, Castorf haluaa näyttää ettei ole enää salaisuuksia jäljellä, vaan sen sijaan petoksen erotiikka : kameramies kuvaa kaiken mitä siellä tapahtuu, sekä jokaisen joka siellä (myös intiimisti) jotain tekee. Siitä tulee nopeasti mieleen Anthony Perkins, Alfred Hitchcock, ja periaatteessa myös Tarantino. Castorfilla on selvästi elokuvallinen lähestymistapa Reininkultaan, ja luultavasti myös muihin Ringin osiin. Maailma elää lyhyistä hetkistä, vain öljy valuu hitaasti ja varmasti yhä vain. 150 vuoden ajan tämä on ollut hyvin merkittävää. Ohjelmalehtisen pilkku- ja kirjoitusvirheitä vilisevässä tekstissä kerrotaan hyvin pikkutarkasti miksi öljyllä oli niin merkittävä rooli, ja jatkossakin on. John D. Rockefeller, joka 1870 perusti Standard Oil Companyn, aloitti öljybisneksen suuressa mittakaavassa. Myöhemmin tekivät veljekset Alfred ja Ludvig Nobel, sekä pankkiirisuku Rothschildin jäsenet, suuria kauppoja venäläisillä öljykentillä Kaukasuksella. Niinpä Valkyyrian alussa olemmekin 1900-luvun alussa ja Azerbaidzhanissa jälleen. Tämä kuulostaa hyvin suurisuuntaiselta, ja eräänlaiselta maailmanteatterilta. Castorf, joka aina korosti saaneensa vaikutteita Bertolt Brechtiltä, ei halua Ringtulkinnallaan toteuttaa mitään konseptia, vaikkakin ei konseptia on sinänsä konsepti. Hän on myös oopperan sosiologisointia vastaan. Enemmänkin sen pitäisi olla aikamatka (tämäkään ei ole oikeastaan mitään uutta), joka alkaa siitä, missä illuusio rikkoutui. Hänen mielestään Ring on eklektinen teos eikä näinollen yksiselitteisesti määritettävissä oleva. Hänelle neljällä yksittäisteoksella ei ole mitään varsinaista yhteyttä. Ainoastaan johtoaiheet, joista tulee kuin elokuvissa oleva jälleentunnistuskeino, muodostavat pienimmän yhteisen tekijän. Ajatellaanpa vaikka kuuluisaa taisteluhelikopterikohtausta Francis Ford Coppolan Apocalypse Now elokuvasta, joka elokuvan ensi-illasta lähtien on yhdistetty Valkyyrioiden ratsastukseen. Kuten ei yhdessäkään Ring-ohjauksessa Bayreuthissa tätä ennen, Castorf irtautuu Reininkullassa teoksesta, ja luo tänne etelävaltiolaiseen motelliin huoltoasemineen pisimmälle menevän vapaan assosiaatio-orgian jumalsuvun ja itse maailman turmeluksesta. Tämä on varsin viihdyttävää ja tarjoaa paljon vaihtelua. Hahmojen keskinäinen kanssakäyminen on myös hyvin toteutettua, 38 Wagneriaani http://www.suomenwagnerseura.org/wagneriaani/
ja tunteellista lähikuvassa valodiodipinnalta motellin katolta, joka läheltä katsottuna tuntuu intensiivisemmältä kuin muuten tarkastellen selvä viittaus yhä suositummaksi tulleeseen julkiseen katseluun ( public viewing ). Salaisuuksiahan ei enää pidä oleman Mitä tällaisessa tilanteessa useimmiten tapahtuu, ideoita ja assosiaatioiden mielivaltaisuutta, erityisesti usein hyvin merkittävän tauotta ilmestyvien videokuvien ilmestymisen liittymättömyys toisiinsa näyttämöllä (myös musiikkiin), ja hillitön pyörönäyttämön aktiivisuus, joka latistaa dramaturgista voimaa. Suuria hetkiä vähätellään. On kyse efekteistä, ovat ne sitten välittömästi ymmärrettäviä tai ei, usein kuitenkin kyse on vain kikkailusta. Wotan on eräänlainen kiireinen mafiapomo vaaleanpunaisessa puvussaan. Näistä mielikuvituksellisista puvuista on vastuussa Adriana Braga Peretzki Rio de Janeirosta. Wotan on selvästikin tehnyt kieroja kauppoja, ja juhlii tätä yömyöhään lähes kaikkien Reininkullassa esiintyvien naisten kanssa, ja yrittää karkottaa ilmiselvän hermostuneisuutensa tupakoimalla, vaikkakin se on kaikilla huoltoasemilla ehdottomasti kiellettyä. Myös viina virtaa runsain määrin. Huoltoaseman baarin baarimestari, Castorfin dramaturgi- ja ohjausassistentti Patric Seibert, joka esiintyy erilaisissa mykkärooleissa kumpanakin iltana. Stereotyyppiset amerikkalaiset miesihanteet, vaaleat Reinintyttäret suurine rintoineen, viettävät aikaa huoltoaseman uima-altaalla sen jälkeen kun he jo alkusoiton aikana ovat ripustaneet bikininsä kaikkialla läsnä olevalle pyykkinarulle. Uima-altaassa kimaltelevat kolikot, myöhemmin siellä uivat(!) kultaharkot Alberich on kiimainen yksinäinen matkustaja, joka yrittää tuolistaan käsin vikitellä Reinintyttäriä. Mutta onnistumatta siinä hän kääntyy grillissä paistuvien makkaroiden ja keltaisen muoviankkansa pariin, jotta hänellä olisi edes hieman hauskaa. Tätä ennen merenneidot ovat ruiskuttaneet ketsuppia kääpiön päälle ja tämä sivelee rintansa lisäksi sinapilla. Myöhemmin hän rentoutuu aurinkotuolirivistön luona, nämä tuolithan nähtiin jo Gustav Kuhnin johtamassa Reininkullassa Erlissä, sitten http://www.suomenwagnerseura.org/wagneriaani/ Enrico Nawrath/Bayreuther Festspiele GmbH hän kiroaa sormuksen ja antaa sen käytännöllisesti katsoen vapaaehtoisesti Wotanille käteen. Freia on hyvin hermostunut tulevan sieppauksensa edellä. Hän tulee prameassa mustapunaisessa puvussa takaisin, vaalean tukkansa kanssa hän assosioituu uima-altaalla olevaan aurinkovarjoon musta-puna-keltaisissa Saksan kansallisväreissä. Ilmainen WiFi-verkkokin löytyy, vaikka ollaan vasta vuodessa 1960. Loge on ohjauksen osalta aivan liian pidättäytynyt Wotanin juonittelijaksi punaisessa puvussaan ja italolookeineen. Vain Fafner, joka esiintyy veljensä kanssa autokorjaajana, ja on vastuussa Wotanin loisteliaan Mercedeksen huoltamisesta. Mime öljyntahraamine kasvoineen antaa viitettä öljytematiikasta, joka muuten on tuskin uskottava. Temaattisen jatkumon puute on ainakin Reininkullassa havaittavissa. Monia asioita tuodaan esille erilaisilla kikoilla ja revyyteatterin koomisin keinoin, niin ettei musiikki saa toivottua merkitystä. Mafiajumalat kokevat lopun motellin katolla, sen korkeammalle he eivät pääse Vain yhdeksässä päivässä ohjattu Reininkulta, jonka hän on tehnyt ulkopuolisen tiiminsä (joksi hän heitä kutsuu) kanssa. Tässä hän parhaiten tuo esiin mitä hänellä oikeastaan on suunnitteilla, ja mikä on hänen suhteensa musiikkiin. Periaatteessa hän tuntee musiikin kahlitsevan dramaturgista ajatusvirtaansa. Ilmeisesti hän lähtee teoksesta liikkeelle, taustalla toki on hänen pitkä kokemuksensa teatteriohjaajana, kuten näytelmästä teatterille, missä hän on musikaalisista sidoksista täysin vapaa. Kuten hän itse sanoo, jatkuvan kuva- ja ärsykevirran on tarkoitus olla musiikin vastakohta, eräänlainen dialektinen vaihtoehto jolla on erilainen nopeus. Siinä hänen oletettu ideapakonsa näyttelee suurta osaa. Tekstin ja musiikin pitää tietyssä määrin puolustautua tätä kuvamassaa vastaan. Tähän liittyen Castorf painottaa, että nykyään on hyvin vaikeaa perustella suurta informaatiomäärää, ja mikä on oikein ja väärin. Tästä syystä, ja paradoksien etsimisen pitäisi synnyttää jotain uutta.. Hänen Reininkultansa ei todennäköisesti satuta ketään, eikä myöskään kovin monia nostata tuoleistaan ja lähtemään pois. Pudotuskorkeudesta eikä myytistä voi myöskään olla kyse. Tämä ei ollut Castorfin kohdalla odotettavissa koska hän on itselleen ja estetiikalleen tetralogian ensimmäisessä osassa uskollinen. Richard Wagnerin musiikki ohjaa tosin eri suuntaan ja ulottuvuuteen. Tässä se tosin joutui lähinnä säestyksen tai alleviivauksen osaan. Castorfille teatteri on selvästikin kaukana musiikkiteatterista, mitä Wagner puolestaan ajatteli kokonaistaideteoksen kohdalla. Toivottu kehitys kohti jotain uutta, joka ei vielä ollut Reininkullassa havaittavissa, ei aluksi näyttänyt Valkyyriassakaan toteutuvan. Tapahtumat on sijoitettu optisesti mahtavalle alkeelliselle öljynporausasemalle, lavaste on jättiläismäinen puurakennelma Azerbaidzhanissa 1900-luvun alkupuolella, Venäjän vallan aikaan. On kiitettävää, että ohjaustiimi käyttää kerrankin koko valtavan Bayreuthin talon lavan hyväkseen. Mitä sitten dramaturgisesti ja näyttämöllisesti pyörönäyttämöllä koetaan, niin sillä ei ole mitään tekemistä Reininkullan, eikä Ring-tetralogian uusmerkityksen kanssa. Tässä meillä on jälleen uusi teema, öljy elämän ja vallan, sekä vallanpitäjien voiteluaineena. Siegmund lysähtää väsyneenä olkipaalien päälle, ne Sieglinde on kasannut päällekkäin kuin hiekkasäkit ennen kuin hän meni ruokkimaan kalkkunat. Heinäpaalien on selvästi tarkoitus suojella Siegmundia hyökkäyksiltä. Siitä huolimatta paikalla on jo yksi kuollut, jo aikaisemmin mainittu baarinpitäjä, kärryissä oven edessä. Wotan on nyt tuuheapartainen azerbaidzhanilainen öljymoguli, Fricka itämaisesti puettu vaimo joka raivoissaan puolustaa oikeuttaan avioliiton suojaan. Brünnhilde ja muut Valkyyriat tulevat paikalle hyvin mielikuvituksellisissa kulttuurienvälisissä vaatteissa, kaikki irokeesikampauksesta New Age Lookiin on nähtävillä. Ja jälleen näkyvillä on myös valkokankaita joilla näyttelijättärien kasvot sekä tapahtumat ovat lähempää katseltavissa. Siinä näkee varsin hyvin, miten Hunding taistelee nukahtamista vastaan ja Brünnhilde makaa myöhemmin öljytyöläisten kerrossängyssä sen jälkeen kun hän on pakannut matkalaukkunsa. Andreas Deinertin ja Jens Crullin videot ovat mustavalkoisia ja ne sisältävät vähemmän tapahtumia kuin Reininkullassa. Vaikkakin tässä huomaa öljytematiikan selvästi, niin nämä 1900-luvun alkuun sijoitetut filmit kertovat azerbaidzhanilaisten öljytyöläisten huonoista työoloista ja nälkälakoista, lisäksi satunnaiset Leninin rohkaisulauseet vanhojen Pravda-lehtien kansilehdillä, sekä Hundingin kohdalla Stalin-assosiaatio. Nämä ovat aivan liian heppoisia viitteitä ja elementtejä, jotta tällä tematiikalla voitaisiin vaikuttaa ohjauksen huippukohtiin, jos sitä nyt ylipäätään edes haluttiinkaan Ohjelmalehtisessä olevan tekstin jälkeen sitä ei voi täysin poissulkea. Korostettuna siitä olisi tullut varsin mielenkiintoista, vaikka öljyproblematiikan ajan- Wagneriaani 39
kohtainen osuus olisi jätetty pois, ja olisi kurkistettu nuorempaan menneisyyteen ja tulevaisuuteen. Niinpä se jäi lähes symboliseksi koko illan osalta, pieni taikatuli öljynjalostamon vesikattilan ympärillä siinä kenties näytettiin Kuwaitin palavia öljykenttiä. Tämän sijaan Wotan nautiskelee dialogissaan Brünnhilden kanssa kaviaaria ja vodkaa. Insestinen jäähyväissuudelmahan on jo nähty muualla. Tässä oli jotain aivan liikaa Castorfille. Joka tapauksessa aivan liikaa ollakseen Reininkullan jälkeen vakuuttava ohjauksen eteenpäin kehittely. Sitä se ei voinut olla. On oletettavissa, että tämä dramaturgisen provokaation peruutus on vain alkusoittoa sille, että kummassakin seuraavassa teoksessa se vasta lyö itsensä kunnolla läpi muutenhan se ei olisi Castorfia. Miten vakuuttavaa tästä mahdollisesta läpilyönnistä tulee, jää nähtäväksi. Laulullisesti tämä uusi ohjaus on ollut hyvin korkealla tasolla. Wolfgang Koch Wotanina jää tosin vokaalisesti hieman etukäteisodotuksista. Hänen kultivoitu äänensä on hyvä ylä-äänien osalta, mutta hänen äänestään puuttuu syvyyttä, joten hän kuuluisi ehkä sen perusteella lähinnä heldenbaritonfakkiin. Näyttämöllisesti hän liikkuu loistavasti, mutta Valkyyriassa hänet laitettiin olemaan aivan liikaa paikoillaan. Reininkullassa loistavia ovat Elisabet Strid intensiivisellä tulkinnallaan Freiana. Burkhard Ulrichilla on voimakas tenoriääni ja hänen esiintymisensä Mimenä hyvin kokonaisvaltaista. Nadine Weissmann voimakassointisena alttona Erdan roolissa. Günther Groissböck äänellisesti joukkoon sulautuvana Fasoltina, samoin kuin Sorin Coliban Fafnerina. Hyvien Reinintyttärien joukossa loistaa erityisesti Okka von der Damerau Flosshildenä, oikein hyvän Julia Rutiglianon (Wellgunde) ja hyvän Mirella Hagenin (Woglinde) kanssa. Claudia Mahnke on ketterä Fricka ja parista epäpuhtaasta korkeasta äänestä huolimatta hän vakuuttaa myös Valkyyriassa. Martin Winkler tekee intensiivisen ja erityisesti laulullisia komponentteja painottavan Alberichin, tosin hänen dramaturginen vaikutuksensa minimoidaan voimakkaasti ohjauksen kautta. Lothar Odinius laulaa oikein hienosti Frohnsa, mutta on varsin huomaamaton, ja Oleksandr Pushniak vielä huomaamattomamman Donnerin joka ei finaalissa äänellisesti juurikaan vakuuta. Norbert Ernst Logena vaikuttaa vähiten keskialueella hyvin toimivasta äänestä puuttuu juuri tätä roolia varten tarvittavaa tenoraalista terävyyttä ja artikulaatiota korkeissa äänissä. Loge on yhä Reininkullan toiseksi tärkein hahmo, mutta myös häntä ohjaus lyö laimin. Valkyyrian Siegmund oli Johan Bothalle suuri riemuvoitto, ja tässä tapauksessa tätä sanaa voi huoletta käyttää vaikka esimerkiksi arvosteluissa sitä käytetään turhan herkästi, nyt siitä oli todellakin kyse. Äänensä iskukyvyllä ja kauneudella hän otti jokaisen katsomossa, ja Anja Kampen Sieglindessä hänellä oli äänellisesti ja näyttämöllisesti aivan yhtä valloittava ja loistelias partneri. Anja Kampe lauloi roolinsa intohimolla. Catherine Foster, joka myöskin teki Bayreuth-debyyttinsä, ja nousi kolmannessa näytöksessä suvereeniksi itsevarmaksi Brünnhildeksi loisteliaine korkeine äänineen. Wolfgang Koch nousi huomattavasti Reininkullasta lähtien, mutta hänen bassobaritonaalinen äänensä ei aivan noussut häntä edeltäneiden Vihreän kukkulan roolimallien tasolle. Franz-Josef Selig lauloi loistavan Hundingin. Yhtä tai kahta ääntä lukuun ottamatta Valkyyriaoktetti oli hyvin miehitetty Allison Oakes (Gerhilde), Dara Hobbs (Ortlinde), Claudia Mahnke (Waltraute), Nadine Weissmann (Schwertleite), Christiane Kohl (Helmwige), Julia Rutigliano (Siegrune), Geneviève King (Grimgerde) ja Alexandra Petersamer (Rossweisse). Kirill Petrenko Bayreuthin festivaaliorkesterin johdossa vaikutti Reininkullassa vielä aivan liian pidättyväiseltä ja lopputulos oli lähes kamarimusiikkimainen tulkinnaltaan, se toki sopi pääasiallisesti huippukohdattomaan dramaturgiaan. Sen lisäksi häneltä puuttuivat painotukset ja tietyssä määrin myös dynamiikka. Mutta tämähän oli hänen Bayreuth-debyyttinsä, ja paikan musikaalisiin erityislaatuisuuksiin pitää ensin tottua. Jo Valkyyriassa Petrenko näytti löytäneen todellisen itsensä. Orkesteri soi paljon intensiivisemmin, jo ensimmäisen näytöksen alkusoitossa kuultiin aivan toisenlaista dynamiikkaa ja tiiviyttä kuin Reininkullassa. Petrenko loi Valkyyriasta musiikillisesti intensiivisen, samaan aikaan kun intensiivisyys lavalla puuttui. Joka tapauksessa Siegfriediä voi odottaa jännityksellä. Käännös: Hannu Korhonen 40 Wagneriaani http://www.suomenwagnerseura.org/wagneriaani/
Siegfried ja Jumalten tuho, ensi-illat 29. ja 31.heinäkuuta 2013 Se tapahtui kuten vain Frank Castorfille, Berliner Volksbühnen intendentille ja Bayreuthin uuden Ringin ohjaajalle Richard Wagnerin 200-vuotissyntymävuotena tapahtua saattoi. Dramaturgisen provokaation vähentäminen Valkyyriasta sekavan, mutta varsin viihdyttävän Reininkullan jälkeen oli vain välisoitto. Castorf säästeli varmaankin voimiaan lyödäkseen Siegfriedissä kunnolla läpi, lyhyesti ja voimakkaasti, kuten hän sanoi lehdistötilaisuudessa 25. heinäkuuta vaikkakin ennemmin voimakkaasti kuin lyhyesti. Yhdysvaltojen Pohjois-Dakotassa sijaitsevan vaikuttavan vuorijätin kylkeen 1925 ikuistetttujen presidenttien (Washington, Jefferson, Roosevelt ja Lincoln) sijaan Castorf on vaihtanut Marxin, Leninin, Stalinin ja Maon kuinkas muuten Castorfilla ja Bayreuthissa voisikaan olla! joiden kanssa koemme Ringin typistämisen ilmeisesti vieläkin riittämättömästi käsitellyksi reaalikommunismin tuhoksi. Vihreä-valkoisena loistava Berliinin S- Bahn-kyltti näyttäytyy Mount Rushmoren reunalla, ja aivan, kun lavaa käännetään 180 astetta niin toisessa näytöksessä näemme jälleen lähes aidon DDR:n aikaisen Berliinin Alexanderplatzin. Castorf kutsuu sitä Exanderplatz :iksi, viitaten siihen, että esitetty estetiikka on jo ollutta ja mennyttä. Siellä on pyörivä maailmankello, jonka globaalit kaupunkien nimet viittaavat kosmopoliittiin komponenttiin, mutta joka tästä eteenpäin castorfilaisessa Ringissä menee kyllä http://www.suomenwagnerseura.org/wagneriaani/ hukkaan. Siellä näkyy maanalaisen lähtölaituri, ja uskollisesti jäljiteltyjä julkisivun osia joista syntyy kuuluisa Alexanderplatzin estetiikka. Lisäksi siellä on postikonttori asiakirjakaappeineen, siellä Fafner oletettavasti toimii sutenöörinä ja ilahduttaa lepohetkenään tyttöjään halvalla parfyymilla. Siellä näkyvät myös kuuluisat pesubetoniset roskalaatikot. Seinille on kiinnitetty kaikenlaisia DDR:n aikaisia mainosjulisteita erilaisista työtätekevää kansaa houkuttelevista tuotteista. Hieman ennen toisen näytöksen loppua ryömii valtava niilinkrokotiili hitaasti sisään postikonttoriin Se, mitä aikaisemmin ensimmäisessä näytöksessä koettiin, oli vähemmän rajua, mutta kokonaisuudessaan pitkäveteistä. Castorfin dramaturgi ja ohjausassistentti Patric Seibert (Reininkullan baarimestari), seisoo peltisen asuntovaunun edessä tämä ei ole mikään uusi asia Wagner-lavoilla ja esittää välillä karhua ja välillä traileriin sidottua apuria. Kerran hän matkii täysinäisiä palkeita, muuten hän työntelee loputtomasti kirjapinoa sinne tänne ja tekee muuta vastaavaa, missä ei ole pienintäkään järkeä. Kaikki retkivarusteet potkaistaan nurin mahdollisimman suurella metelillä, tämähän nähtiin jo Reininkullassa. Äänen ja roskien kerääntyminen on tässä se varsinainen asia. Tässä metelissä katoaa Richard Wagnerin Siegfriedistä kaikki se herkkyys, mitä siinä kuitenkin Wagnerin elämäkerrallisen tutkimuksen valossa pitäisi olla. Sen sijaan synnytetään paljon meteliä kun alumiinikappaleita ja rautapaloja vuoroin käsitellään ja muka-taotaan aina kahden Kalashnikovin paljastamiseen saakka! Ensimmäisen näytöksen lopussa, kaikesta huolimatta, se on Siegmundin ehjä miekka, jota heilutetaan. Ja ylhäällä katselee neljä vaikuttavasti muotoiltua, ja Rainer Casparin erillisinä valaisemaa, kommunistista ajattelijaa ja reaalipoliitikkoa välinpitämättömästi tämän kaiken yli. Toisin on yleisön laita, kuten lopussa käy selville. Burkhard Ulrich Mimenä tekee parhaansa tämän epätavallisen hyperaktiivisen hahmon kanssa, hänellä on voimakas keskirekisteri mutta sitten lopulta hankaluuksia korkeissa äänissä. Myös Castorf laittaa hänet perinteisesti pilkkomaan porkkanoita ja sekoittamaan vastenmielisen myrkkyjuoman. Ensimmäisen näytöksen vaikuttavimmat hetket ovat Wolfgang Koch varassa, joka tekee Wandererina juuri Siegfriedissä vahvimman esityksensä loistavaäänisenä laulajana ja erinomaisena näyttelijänä. Tämä vaikuttavuus tosin otetaan häneltä jälleen pois kun hän kolmannessa näytöksessä joutuu laittamaan sanoinkuvaamattoman spagettiillallisen punaviinin ja tupakan kera yhdessä tummaperuukkisen Erdan kanssa postikonttorin eteen lopussa Erda heittää palkkioksi lasillisen punaviiniä hänen naamalleen. Pian tämän jälkeen Erda ilmestyy kuitenkin blondina huorana takaisin. Pikainen suihinotto keskeytyy Alexanderplatzilla kun tarjoilija (jota Seibert jälleen esittää) ojentaa Wagneriaani 41
laskun. Wanderer ei laskua tietenkään pysty maksamaan. Ei ihme, että hän myöhemmin jättää Siegfriedille keihään Mount Rushmoren laelle Nadine Weissmann loisteliaine keskialueen äänineen ei ole tänä iltana aivan täydessä iskussa. Martin Winkler Alberichina esittelee taas altavastaajakompleksiaan, ja kuten edellisinä esitysiltoina, vakuuttaa äänellään. Sorin Coliban on loistavaääninen Fafner. joka laulaa liian kauan vielä sen jälkeen kun Festspielhausia vavisuttava konekiväärinlaukaus on hänet tappanut Castorfilainen todellisuuskäsitys vaikuttaa paikka paikoin mielivaltaiselta. Castorf ei ole Siegfriedin hahmosta kovinkaan kiinnostunut, niinpä hän tekee hahmosta kaikkea muuta kuin sympaattisen. Siegfried ilmestyy nahkaan pukeutuneena ja yrittää imitoida sambapukuista Metsälintua samaan aikaan kun kumpikin etsii puhallinsoitinta roskalaatikosta. Lopulta valituksi tulee likainen muovinen salaattipakkaus. Nyt on toivottuja roskia vihdoinkin ympäri Alexanderplatzia, vaikka siellä oli jo aiemmin varsin täysinäisiä vaaleansinisiä jätesäkkejä. Myöskään Siegfriedin torven virkaa toimittamaan ei löydy mitään parempaa. Mirella Hagen Waldvogelina on oletettavasti ainoa sympaattinen hahmo tähän asti, hänen äänensä on kylläkin hieman liian kevyt. Hän antaa Siegfriedille, ennen Fafnerin murhaa (jälleen Mount Rushmoren lähellä), ensimmäiset eroottiset kokemukset. Kolmannessa näytöksessä yleisö tulee jälleen yllätetyksi kun kaksi niilinkrokotiiliä hitaasti ryömii Siegfriedin ja Brünnhilden luo, ja siinä yhtyvät toisiinsa. Tässäkin kohtauksessa Siegfried on todella epäsympaattinen. Siegfried vain kohauttaa olkapäitään Brünnhilden jalolle, mutta yhä rajummaksi muuttuvalle kiintymykselle häntä kiinnostavat enemmän ruokalista ja ensimmäisen krokotiilin ruokkiminen työnnettyään ensin aurinkovarjon krokotiilin suuhun. Kun Siegfried on lopulta vapauttanut Waldvogelin toisen krokotiilin suusta, hän ei tiedä laulaessaan Leucthende Liebe, lachender Tod! mitä naisten kanssa oikein tekisi. Kaiken tämän mielivaltaisuuden jälkeen ei sillä ole oikein väliäkään. Vaikuttaa siltä, että Siegfriedissä Castorf viimeistään ymmärsi, että Wagnerin Ringissä on kyseessä musiikkiteatteri mutta wagnerilaisesta kokonaistaideteoksen ideasta emme tässä yhteydessä voi puhua. Castorf ei ota Ringiä lainkaan vakavasti, vaan käyttää monenlaisia show n keinoja, mahdollisia ja mahdottomia assosiaatioita päivittäiseen elämään, ja näillä ei useinkaan ole mitään yhtymäkohtaa toisiinsa. Tämä kaikki on täysin päinvastaista kuin mitä Wagnerin antamat ohjeet ohjauksesta ovat ja Siegfriedissä niitä on paljon enemmän kuin Reininkullassa. Kuten odotettavissa oli, tämä sama tyyli jatkuu Jumalten tuhossa, joskaan ei ihan yhtä räikeänä kuin tähän asti. Yksittäiset kohtaukset ovat yhteen kuulumattomia ja lähes täydellisen mielivaltaisia öljytematiikalla ei ole enää mitään varsinaista roolia tässä. Jumalten tuhon lopun pari öljytonnia ovat kuin avuton viittaus tuohon aikaisemmin etualalla niin voimakkaana olleeseen teemaan. Tämän sijaan Jumalten tuhossa nähdään vielä intensiivisemmin jo niin usein käsitelty DDR:n ylösrakennusestetiikka jälleen, jopa liiallisuuteen asti. Tietenkään kappale Berliinin muuria ei voi puuttua lavalta. Täällä toimivat Gibichungit Gunther on varovainen surkimus, Gutrune puolestaan räikeä pimu, joka riemuitsee aikaansaadusta Siegfried-Brünnhilde diilistä. Alejandro Marco- Burmester laulaa Guntherina soinnukkaalla, mutta ainakaan tässä ei kovinkaan suurelta vaikuttavalla baritoniäänellään. Jokin aika sitten hän kuulosti Lyonin oopperassa Klingsorina paljon voimakkaammalta. Allison Oakes laulaa ja näyttelee rooliprofiilinsa mukaisen, mutta ei kovinkaan intensiivisen Gutrunen. Attila Jun puolestaan on näyttämöllä hyvinkin aktiivinen, mutta saa lopussa, eikä aivan suotta, buuauksia äänellisesti vaatimattomasta ja epäselvästi lauletusta Hagenistaan. Äänellisesti ja näyttämöllisesti vakuuttava Martin Winkler on edelleen vakavasti otettava Alberich, jolle poikansa hypnotisointi on vain välisoittoa. Huora, joka mielellään vielä tyydyttäisi hänet ennen matkalle lähtöä, näyttää huomattavasti enemmän kiinnostavan Alberichia, ja niinpä hän onkin jo matkaan lähtiessään alushoususillaan. Sanoinkuvaamattomat kohtaukset Brünnhilden ja Siegfriedin välillä perävaunun luona ja Waltraute-kohtaus tuovat jälleen voimakkaasti esiin täysin banaalin leirintäalue-estetiikan jatkuvine tuolien siirtelyineen edestakaisin. Ja lopuksi vielä Waltraute, itämaisesta vaatetuksestaan huolimatta, on kiinnostunut Brünnhilden keskiluokkaisista vaatteista, vaikka pitää käsissään ikivanhaa jousta. Claudia Mahnke laulaa hieman epävarmasti Waltrauten kertomuksen, mutta vakuuttaa sitäkin enemmän 2. nornana. Okka von der Damerau on jälleen loistava Flosshilde ja myös 1. norna Julia Rutigliano Wellgundena ja Mirella Hagen Woglindenä laulavat ja näyttelevät epätavalliset reinintyttärien rooliprofiilinsa soinnukkaasti ja kekseliäästi. Christiane Kohl täydentää hyvää ensemblea 3. nornana. Catherine Foster, joka teki, aluksi hieman poissa olevasti mutta loppua kohden yhä vahvemmin, Brünnhildenä onnistuneen Bayreuth-debyyttinsä, lauloi koetun sekasotkun ja neljän illan kaiken inhimillisyyden ja Enrico Nawrath/Bayreuther Festspiele GmbH 42 Wagneriaani http://www.suomenwagnerseura.org/wagneriaani/
http://www.suomenwagnerseura.org/wagneriaani/ rakkauden tukahduttamisyrityksen jälkeen lähes virrenomaisesti Jumalten tuhon loppukohtauksen. Foster sai lopussa solisteista suurimmat aplodit. Jopa Siegfriedin täytyi laulaa omat finaalin tunnustahtinsa näkymättömistä lavan sivustalta. Hänestä näkyi vain veriset sormet Hagenin baseball-mailalla suorittaman surmateon jälkeen. Lance Ryanilla ei tässä roolissa Jumalten tuhossa ollut äänellisesti helppoa. Hänellä on tapana Siegfriedissä laulaa turhankin kovaa, ja sitten Jumalten tuhossa ääni on aika väsynyt, mikä oli viimeksi kuultavissa myös Frankfurtin Ringissä. Jatkuva liian voimakas laulu, ja tuskin mainittava fraseeraus tulevat hänelle jatkossa aiheuttamaan ongelmia. Ulkonäkönsä puolesta hän on lähes ideaali Siegfried, ja näyttämöllisesti hän kyllä antoi suvereenin vaikutuksen. Joistakin satunnaisista mielenkiintoisista viittauksista ja kuvista huolimatta tämä viimeinen ilta oli varsin ikävystyttävä. Nämä kollaasihahmot eivät yksinkertaisesti kanna tätä Ringiä kokonaisuudessaan. Lisäksi Castorf ei näyttänyt ottavan musiikkia lainkaan vakavasti, joten wagnerilaisesta kokonaistaideteoksesta ei tässä ollut jälkeäkään. Lopussa Frank Castorf ja hänen ohjaustiiminsä sai lähes kymmenminuuttisen buuausmyrskyn, sen pituutta Castorf lähes ohjasi erilaisin ilmein ja liikkein. Aluksi hän vaikutti Bayreuthin ensi-iltayleisön antamasta ohjauksensa torjumisesta lähes yllättyneeltä. Buuaus loppui kun esirippu nostettiin ja Kirill Petrenko ja Bayreuthin juhlaorkesteri tulivat esiin. Petrenko oli nostattanut bravo-myrskyn tosin jo saapuessaan yksin lavalle. Voi varmastikin sanoa, että hän pelasti tämän Ringin musikaalisesti. Aluksi Reininkullassa hän johti lähes kamarimusiikkimaisesti tottuakseen Bayreuthin Festspielhausin erityisiin olosuhteisiin. Hän noudatti kaikissa tilanteissa Wagnerin antamia esitysohjeita eikä antanut lavalla tapahtuvan metelöinnin ja kummallisten tapahtumien häiritä omaa työtään. Joidenkin yksittäisten soittimien kuuluvuus ei ollut samaa tasoa edes Christian Thielemannin ollessa kapellimestarina. Kirill Petrenkossa Bayreuthin kapellimestarikoroke sai uuden taitajan. Sen voi jo tässä vaiheessa sanoa, ettei tästä Ringistä tule mitään Jahrhundert-Ring : iä, eikä siitä ehkä sellaista pitäisi tullakaan. Tässä provokaatio oli tärkeintä, absurdi, Ionescon suurenmoinen teatteri koki riemuvoittonsa. Mutta se on juurikin teatteria, nyt puhutaan musiikkiteatterista, ja siinä on täysin erilaiset vaatimukset. Mikäli joku halusi nimenomaa hauskuutta tai viihdettä, luultavasti sai mitä halusi mutta se, joka tuli kuuntelemaan ja kokemaan Wagnerin Nibelungin Sormuksen musiikkidraamana, oli täysin väärässä paikassa. Onko tämä nyt sitten uutta Bayreuthin estetiikkaa? Käännös: Hannu Korhonen Wagneriaani 43