Päivi Tapola Sotaveteraanilehti 2006 Suomalaisten saksalaissuhteet keväällä 1941 Kotitalon portaikossa isoäiti tapasi kenraali Paavo Talvelan, joka oli juuri lähettänyt vaimonsa ja tyttärensä turvaan Ruotsiin. Talvela kehotti isoäitiä polttamaan äkkiä kaikki isoisän saksalaisiin liittyvät dokumentit. Isoäiti toimi Talvelan ohjeen mukaan, sytytti kodin takkaan tulen ja hävitti isoisän papereita. Kun isoisä kuuli asiasta, hän totesi vain yksitotiseen tapaansa: "Perhana". Hän oli varmasti pitänyt paperien polttamista turhana sillä niissä ei ollut mitään kummempaa. Haitallista polttaminen oli ehkä siksi, ettei isoisälle jäänyt dokumentteja muistinsa tueksi. Polttaminen oli myös isoisäni luonnetta vastaan; hän oli hyvin tarkka ja järjestelmällinen ja säilytti kaikki paperinsa arkistossaan. Tänä keväänä tuli kuluneeksi 65 vuotta suomalaisten ja saksalaisten välisistä kontakteista ja neuvotteluista, jotka edelsivät jatkosodan syntyä. Neuvostoliitto painosti Suomea voimakkaasti sekä poliittisesti että sotilaallisesti, ja suojaa näytti olevan saatavilla vain Saksasta. Tähän oljenkorteen Suomi tarttui. Aseveljiä vai liittolaisia. Ajopuu vai koskivene. Passiivinen myötäseuraaja vai aktiivinen toimija. Suomen suhde jatkosodan kanssasotijaansa Saksaan herättää edelleen voimakkaita tunteita ja tulkintoja. Erään näkökulman saksalaissuhteisiin antaa isoisäni jalkaväenkenraali, Mannerheim-ristin ritari K. A. (Kustaa) Tapolan kirjeenvaihto, muistiinpanot ja merkinnät sekä kuulustelupöytäkirjat sotasyyllisyysoikeudenkäyntiä varten. Tosin osalle hänen saksalaissuhteita koskevia dokumenttejaan kävi hullusti jo vuoden 1944 ahdistavana syksynä. Tuolloin sota Neuvostoliiton kanssa oli ohi ja välirauhansopimus solmittu 19. syyskuuta, mutta Lapissa taisteltiin vielä entisiä aseveljiä vastaan. Liittoutuneiden (Neuvostoliiton) valvontakomissio puuttui kaikkeen hotelli Tornista käsin. Armeijaa kotiutettiin, järjestöjä ja yhdistyksiä lakkautettiin (yht. yli 2500). Aseita kätkettiin, sotarikollisia pidätettiin (38 henkilöä) ja sotaan syyllisistä alettiin puhua. Liikkeellä oli monenlaisia uhkakuvia ja huhuja: 20 000 suomalaista joukossa korkeita sotilashenkilöitä vangittaisiin ja kuljetettaisiin tuomittaviksi Moskovaan ja Siperiaan vietäisiin jopa 80 000 suomalaista. Tuona sekavana syksynä isoäitini Emilia Tapola oli yksin kotonaan Helsingissä Pohjoisrannan Kiholinnassa. Isoisäni toimi komentajana kahdessa paikassa: VI Armeijakunnan esikunta oli Savonlinnassa hotelli Tottissa ja 5. Divisioonan Punkaharjulla hotelli Finlandiassa. Molemmat rintamalta palanneet pojat olivat hoidossa sotilassairaalassa keltataudin takia. Matka Lappiin Kustaa Tapolan suhteet saksalaisiin olivat alkaneet vuoden 1941 alkupuolella. Edellisen vuoden joulukuussa hänet oli määrätty Pääesikunnan operatiivisen osaston päälliköksi. Tehtävässä hän jatkoi kesäkuun lopulle 1941 saakka, jolloin hänestä tuli Karjalan Armeijan esikuntapäällikkö kenraali Erik Heinrichsin alaisuudessa. Isoisäni kohdalla tärkein saksalaisyhteys oli tuolloinen eversti Erich Buschenhagen, jonka kanssa hänet määrättiin kulkemaan pohjoisessa itärajaa pitkin helmikuussa 1941. Matka suuntautui Suomussalmelle, Kuusamoon, Rovaniemelle, Sallaan, Petsamoon, Kirkkoniemelle ja sieltä Tornionjoki-vartta pitkin takaisin Tornioon, josta Buschenhagen poistui Suomesta. Buschenhagen oli Suomessa 18.2. 3.3. välisen ajan, noin kaksi viikkoa. Tuosta matkasta Kustaa Tapola kertoi omassa muistiossaan (19.1.1946) sotasyyllisyyskuulustelua varten: Muistan tarkoituksellisesti salanneeni häneltä kaikki meidän omat toimintasuunnitelmamme ja ajatuksemme, vaikka hän niistä silloin tällöin yritti yllättävinkin kysymyksin saada selvyyttä, jopa siinä määrin, että en aina voinut siitä johtuvaa närkästystäni täysin salata ja hän tämän huomattuaan kerrankin kysyi, olenko vihainen. Tällöin en nimittäin ajatellut minkäänlaista yhteistoimintaa mahdollisena, vaan päinvastoin muistan selvästi pitäneeni Buschenhagenin matkaa vähän arveluttavana, ts. sellaisena, josta voisi silloisen yleisen tilanteen [Molotov-Ribbentrop sopimus oli yhä voimassa] huomioon ottaen koitua meille vahingollinen vakoilumatka. Hän puolestaan kyllä ilmeisesti teki ja mietti omia suunnitelmiaan, joskin aivan ylimalkaisesti, sillä varsinaista maastotiedustelua ei hänkään suorittanut, eikä voinutkaan, minkä ilman muuta osoittaa jo matkanteon nopeus: muistaakseni neljässä lyhyessä talvipäivässä Kajaanista Petsamoon, silloin aurattuja teitä kierrellen, sekä se, ettei rajan läheisyydessä yleensä ollut
aurattuja teitä, eipä edes aina rajan suuntaisia kauempanakaan siitä. Ainoastaan Sallan suunnassa nähtiin rajalle. Siellä hän osoitti rajan takana näkyvää Sallan massiivia ja kysyi, mitä minä yleensä ajattelin operaatiosta sitä vastaan. Toin esiin kielteisen kantani tähän mahdollisuuteen niin kuin operaatiomahdollisuuksiin Pohjois-Suomessa yleensä, mutta hän näytti sivuuttavan minun ajatukseni verrattain yliolkaisesti. Muistan tämän erityisesti siitä syystä, että sitten sodan aikana saksalaisten epäonnistuttua, kerroin tästä asiasta useille. Buschenhagen joutui myöhemmin venäläisten vangiksi vuonna 1944 Romanian rintamalla ja hänet pakotettiin allekirjoittamaan suomalaisille epäedullinen asiakirja, jota käytettiin sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä syytteiden todisteena. Kun Buschenhagen sitten pääsi vapaaksi vuonna 1955, hän perui venäläisille kuulustelijoille antamansa väärät lausunnot. Neuvottelut Saksassa Kevään mittaan saksalaiset esittivät toivomuksen, että Suomi lähettäisi sotilasvaltuuskunnan orientoitumaan Saksaan. Valtuuskunta lensi toukokuun 24. päivänä yleisesikuntapäällikön, kenraali Heinrichsin johdolla Müncheniin. Heinrichsin mukana olivat Kustaa Tapolan lisäksi kommodori Sundman sekä everstit Mäkinen ja Roos. Salzburgissa pidettiin ensimmäinen neuvottelu seuraavana päivänä. Siinä OKW:n (Hitlerin esikunta) virallisena edustajana oli sodanjohto-esikunnan päällikkö, kenraalieversti Jodl, mukana oli myös marsalkka Keitel, joka avasi kokouksen. Isoisä kertoi matkasta: [ ] itse Salzburgin matka oli oikeastaan aika lyhyt käynti. Samana päivänä ajettiin 150 km matka Münchenistä sinne ja vielä pidempi matka vuoriston kautta takaisin. Perillä oli ensin kahviaamiainen ja yleistä keskustelua ja sen jälkeen lounas! Myöhemmin hän jatkaa: Saksalaiset eivät muuten itsekään koko matkan aikana esittäneet millään lailla varmana, että sota Saksan ja Neuvostoliiton välillä syttyisi, vaan päinvastoin oli yhtä mahdollista, että niin ei tapahtuisi. Salzburgia seurasivat Berliinin neuvottelut (26.5.). Berliinissä suomalaiset neuvottelivat OKH:n, eli maavoimien yleisesikuntapäällikkö Halderin esikunnan kanssa. Halderille oli lähetetty Salzburgin keskusteluista laadittu muistio, joten hän tiesi, ettei Heinrichsillä ollut mitään valtuuksia sopimusten tekoon, niinpä hänkään ei tehnyt mitään yritystä siihen suuntaan. Jatkosodan synty ensimmäiset tutkimukset Ensimmäisen jatkosodan syntyä käsittelevän teoksen Barbarossa suunnitelma ja Suomi kirjoitti professori Arvi Korhonen (1961). Hänen teoksensa ohella toinen Kustaa Tapolan elinaikana ilmestynyt asiaa käsittelevä kirja on norjalaisamerikkalaisen historiantutkijan Hans Peter Krosbyn Suomen valinta 1941 (ilmestyi suomeksi vuonna 1967). Teostaan varten Krosby haastatteli kirjeitse muiden muassa isoisääni, jota hän alkusanoissa kiittää avusta. Sota-arkistossa säilytetään Kustaa Tapolan kappaletta teoksesta. Hän luki ja merkitsi kriittisin huomautuksin ja korjauksin oman kappaleensa kirjaa hyvin tarkkaan. Myös Krosbyn ja isoisäni välinen kirjeenvaihto on talletettu Sota-arkistoon. Kirjeessään 23.2.1965, Kustaa Tapola vastaa Krosbyn esittämiin kysymyksiin, ja selittää näkemystään: "( ) Kun käsitellään Suomen tilannetta 1941, on kaikissa vaiheissa ja siis koko ajan huomioitava neljä tekijää: 1) Neuvostoliiton jatkuva poliittinen ja sotilaallinen painostus, mm. rajavyöhykkeen Suomen puolella tapahtuneesta tyhjentämisestä huolimatta, oli Neuvostoliiton puolelta jatkuvia rajavälikohtauksia (yht. n. 200), eikä yhtään selitystä tai yhteydenottoa. 2) Jos Neuvostoliiton ja Saksan välille syttyy sota, mistä ja mitä tietä Suomi saa elintarvikkeita (varmuusvarastoja ei ollut). 3) Koko neuvotteluaikana ei ollut varmaa, syttyykö sota vai ei Saksan ja Neuvostoliiton välillä: Suomen asema jos a) kieltäytyy alusta alkaen kaikesta yhteistoiminnasta tai b) ryhtyy neuvotteluihin (kuten tapahtui) ja sitten c) ei syty sotaa (Saksa ilmoittaa Neuvostoliitolle, että sillä ei intressiä Suomen suhteen varsinkin a-tapauksessa, mutta huomattava myös b-tapauksessa jos pitemmälle kuin neuvotteluihin nimenomaan Neuvostoliiton hyökkäyksen varalta), d) syttyy sota ja Saksa ilmoittaa joka tapauksessa hyökättävän (sen käsityksen sai alusta alkaen) myös Pohjois- Norjasta Pohjois-Suomen kautta esim. Murmanskiin (Suomi välissä ilman valmisteluja Neuvostoliitto preventiivihyökkäykseen - sotanäyttämö Suomen kohtalo; tässä huomattava myös kohta 2). 4) Ryhdyttiin siis neuvotteluihin. Mutta ei Salzburgissa tai Berliinissä tehty mitään sopimusta tai päätöstä yhteistoiminnasta. Siellä ja myöhemminkin koko ajan Suomen puolelta painotettiin neuvottelujen hypoteettista (ehdollista) luonnetta sekä a) Neuvostoliiton hyökkäyksen varalta Suomea vastaan että b) siltä varalta, mitä Suomen valtiovalta milloinkin päättää. Tässä valossa on nähtävä myös kaikki muu, myös seuranneet suunnittelut ja valmistelut. Näyttää siltä, että 22.6. alkavasta Saksan hyökkäyksestä sain tiedon 19.6. (virallisesti 21.6. klo 13, johon asti Hitler oli pidättänyt oikeuden peruuttaa). Saksalaisten ohjeissaan määräämä tiedustelu muuten kiellettiin Suomen taholta
ja se sallittiin vasta 25.6. venäläisten suoritettua suuret ilmahyökkäyksensä, pienempiä jo 21.6. (eikä selityksiä) ja valtiovallan katsottua sen johdosta oltavan sodassa. Saksalaisten dokumenttien todenperäisyys Professori Krosby on teoksensa loppupäätelmissä ajopuuteorian kannalla. Hänestä Suomella ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin hakea Saksalta apua puolustautuessaan Neuvostoliiton hyökkäystä vastaan. Suomi ei tavallaan tehnyt mitään ratkaisua, vaan kysymys oli vain siitä, mitä Neuvostoliitto teki. Krosbyn kirjassa on yhteistyöstä ja -ymmärryksestä huolimatta paljon kohtia, joita Kustaa Tapola ei hyväksynyt. Kirjan marginaaliin kirjoittamissaan huomautuksissa hän ihmettelee Krosbyn tendenssimäisyyttä ja korjaa Krosbyn tosiasioina esittämiä, saksalaisiin lähteisiin tukeutuvia väärinkäsityksiä ja väärintulkintoja. Ajatustensa tueksi Krosby nimittäin esittää kirjallisina lähteinä pääasiassa dokumentteja saksalaisista pöytäkirjoista. Krosby myös näyttää luottavan mieluummin saksalaisiin lähteisiinsä kuin haastattelemiinsa suomalaisiin. Saksalaiset ilmeisesti todella laativat tarkkoja pöytäkirjoja, mutta sisällöllisesti ne olivat enemmänkin heidän suunnitelmiaan ja toiveitaan kuin suomalaisten kanssa tehtyjä sopimuksia. Pöytäkirjoja tehtiin muistioiksi tapaamisia varten, sekä sen vaikutelman antamiseksi, että suomalaisten kanssa on toimintaa ja neuvottelut edistyvät. Pyrkimykset ja suunnitelmat on kirjattu pöytäkirjoihin tosiasioina ilmeisesti myös asioiden jouduttamiseksi. Saksalaiset mitä ilmeisimmin myös täysin häikäilemättömästi väärensivät tai tekaisivat asiakirjoja kokouksista joita ei edes pidetty. (Korhonen yhtyy tähän ajatukseen kirjoittaessaan Buschenhagenin muistiinpanoista: Ne todistavat taipumusta esittää asiat sellaisina kuin hän toivoi niiden olevan".) Tämä tulee ilmi myös isoisäni huomautuksista kyseisen kirjan sivuilla ja monista muistakin yhteyksistä. Hänen kommenttinsa Krosbyn kirjan kohtaan, jossa tämä kirjoittaa tapaamisesta Helsingissä kesäkuun alussa: "Mutta ei todella pöytäkirjoin, joita ei laadittu, vaan omaa käsitystään ja heidän kannaltaan myönteisempänä, liian positiivisena kertomuksena". Krosbyn kirjan kohtaan, jossa on kopio saksalaisesta pöytäkirjasta, jonka mukaan myös Kustaa Tapola on osallistunut kyseiseen neuvotteluun, isoisä on kirjoittanut: Niin mahdoton, että ei voi ymmärtää muuten kuin jonkin kokouksen pöytäkirjana k. o. yhteydenottoa varten tai mielikuvitustuotteena! Kysymykseen siitä, oliko Suomi valmis ottamaan osaa Saksan sotaan Neuvostoliittoa vastaan, vastauksen tuli olla kielteinen. Mitään sitoumusta ei anneta ja vain vastauksen muodosta oli syntynyt keskustelua. Syy siihen on helposti arvattavissa. Pelättiin, että jyrkästi torjuvasta vastauksesta olisi voinut olla seurauksena, että Saksa olisi neuvotteluissaan Neuvostoliiton kanssa asettanut Suomen entistä huonompaan tilanteeseen. Suomalaiset olivat puun ja kuoren välissä. Oli otettava huomioon sellainenkin teoreettinen mahdollisuus, että saksalaiset olisivat tulleet Suomeen väkisin ja lähteneet hyökkäämään Suomesta. Kustaa Tapola korostaa kommenteissaan jatkuvasti sitä, että Suomi puolustautuu eikä hyökkää: Aina myös selostettiin Suomen puolustautuvan kaikin voimin, jossa tapauksessa tietenkin myös hyökkäykset mahdollisia. Neuvostoliiton hyökkäystä pelättiin jatkuvasti. Rajan toisella puolella oli joukkojen keskityksiä, oli rakennettu rautateitä ja lentokenttiä juuri hyökkäyssotaa ajatellen. Krosby kirjoittaa: "On väitetty Heinrichsin ilmoittaneen saksalaisille lausunnollaan, että Suomi ei halua aloittaa sotaa". Tähän isoisäni on kommentoinut: "Tämä toistettiin jatkuvasti joka paikassa, kaikki muu oli hypoteettista". Krosbyn väitteen, että suomalaiset ovat valmiita aloittamaan hyökkäyksen Saksan kanssa tekemänsä sopimuksen mukaisesti, isoisä jatkuvasti kumoaa huomautuksissaan: "Mutta vain yhdellä ratkaisevalla ehdolla, että joutuu hyökkäyksen alaiseksi, eikä silloinkaan ehdottomasti hyökkäys! Ja vain Neuvostoliiton hyökätessä, ja sen varalta myös kaikki valmistelut (siis puolustusvalmistelut)". Krosby puhuu puolustussuunnitelmien muuttamisesta kesäkuussa 1941 hyökkäyssuunnitelmiksi, isoisä toteaa, että joukot todella ryhmitettiin puolustukseen! Krosby kirjoittaa että, Suomi oli vaihtanut puolueettomuutensa salaisiin sopimuksiin. Todellisuudessa mitään salaisia sopimuksia ei ollut tehty, vaan hallitus piti viimeiseen asti kiinni puolueettomuuspolitiikasta. Isoisä kirjoittaa: "27.6. Mannerheim teki vasta päätöksen, ja silloin todella alkoi uudelleenryhmittäytyminen puolustuksesta hyökkäykseen miksi siis tekijä vääristelee".
Päivi Tapola Aamulehti 2006 Talvisodan viimeiset päivät ja raskas rauha Kuusikymmentäviisi vuotta sitten suomalaiset joukot kävivät rintamilla viimeisiä puolustustaisteluja Neuvostoliiton ylivoimaa vastaan. Talvisodan rauha solmittiin Moskovassa 13. maaliskuuta 1940. Sodan loppuvaiheet herättävät edelleen voimakkaita tunteita ja keskustelua. Oliko raskas rauha aluemenetyksineen välttämätön viime hetken pelastus vai peräti poliittista peliä? Olisiko länsimainen apu ehtinyt ja riittänyt Suomen pelastamiseksi? Miten suomalaiset joukot olisivat voineet enää kestää kauemmin? Pessimistinen raportti Maaliskuun alussa Suomen hallitus halusi päämajalta arvion siitä, mikä on sotilaallinen tilanne suhteessa rauhantekoon. Ylipäällikkö Mannerheim pyysi päämajoitusmestarin, eversti Aksel Airon välityksellä Kannaksen Armeijan komentaja Erik Heinrichsiltä kirjallisen lausunnon tilanteesta. Mukaan tulisi liittää myös armeijakuntien komentajien Taavetti Laatikaisen, Harald Öhquistin ja Paavo Talvelan raportit. Teoksessaan Talvisodan puolustusministeri kertoo Juho Niukkanen kirjoittaa: 9.3. esitettiin hallitukselle Mannerheimin kautta tullut kenraali Heinrichsin pessimistinen lausunto armeijan taistelukunnosta. Moskovassa oleville neuvottelijoille (Ryti, Paasikivi, Walden, Voionmaa) lähetettiin ensin lyhyt tiedotus ja vasta 10.3. ulkoministeri Väinö Tanner lähetti Mannerheimin vaatimuksesta koko lausunnon. Seuraavana päivänä Mannerheim huomautti, ettei armeijaa ollut voitettu, joten tuo Moskovaan lähetetty sähkösanoma oli ollut liian voimakkaasti pessimistinen, ja pyysi lähettämään siihen oikaisun. Tanner ei kuitenkaan välittömästi lähettänyt oikaisua, vaan vaati saada sen Mannerheimilta kirjallisesti. Sellaista oikaisua ei liene ainakaan ajoissa Moskovaan saapunut. Erik Heinrichsin kokoelmassa Sota-arkistossa on tallessa alkuperäinen ylipäällikölle lähetetty pessimistinen raportti creedsanomana (sähkösanoma) sekä Kannaksen Armeijan esikuntapäällikön Kustaa Tapolan käsin lyijykynällä kirjoittama konsepti sitä varten. Niiden mukana on myös Heinrichsin jälkikäteen kirjoittama kortti, jossa lukee: Vastaus laadittiin yhdessä Tapolan kanssa. Pessimistinen raportti alkaa sanoilla: Ylipäällikölle. Kannaksen Armeijan komentajana katson velvollisuudekseni esittää, että armeijan nykyinen tila on sellainen, etteivät enemmät sotatoimet voi johtaa muuhun kuin tilanteen jatkuvaan heikkenemiseen ja uusiin aluemenetyksiin... Viipurinlahden katastrofi Aivan sodan loppuvaiheessa oli ongelmaksi muodostunut Viipurinlahden tilanne. Sen maasto oli osittain jätetty linnoittamatta, sillä sitä pidettiin erittäin vaikeasti valloitettavana, ja lahti jäätyi normaalisti vain heikosti. Poikkeuksellisen kova talvi oli hyökkääjän puolella ja lahti olikin jäätynyt vahvasti. Suomalaisten jäähän hakkaamat railot jäätyivät muutamassa tunnissa uudelleen. Vihollinen pääsikin lahden yli juuri tästä syystä, mutta se ei päässyt panssareineen etenemään rantakaistaleelta, sillä vastassa olivat kalliot ja metsä. Kuitenkin talvi oli vihdoin kääntymässä kevääksi; kelirikko oli alkamassa ja vettä oli jo 10.3. jäällä, vihollisella oli huoltovaikeuksia toiminnassaan ja myös sen joukot olivat väsyneet ja kuluneet. Niukkanen kirjoittaa kirjassaan aiemmin: Koska Talvisodan aikana totesin, että kokonaistilanteen puolustusrintamamme kriitillisimmässä osassa - Karjalan kannaksella - parhaiten tunsi eversti K. A. Tapola, joka hoiti Kannaksen armeijan esikuntapäällikön tehtävää yhtäjaksoisesti YH:sta (ylimääräisistä harjoituksista) sodan loppuun saakka, olen sen vuoksi liittänyt tähän nykyisen jalkaväentarkastajan, kenraalimajuri Tapolan lausunnon tuosta ns. Viipurinlahden katastrofista. Niukkasen teoksessa seuraa Tapolan lausunto, joka koskee paria yleisluonteisempaa sivuhyppyä lukuun ottamatta - vain Viipurinlahden tilannetta. Tapola ei käsittele rintamatilanteita muilla taistelualueilla, hän
ainoastaan toteaa, että tilanteet olivat hallinnassa. Ja sielläkin missä se hetken ei ollut hallinnassa (Viipurinlahdella), tilanne saatiin korjattua. Tapola ei selvästi puutu myöskään siihen millä lailla toisin asiat olisi voitu poliittisella tasolla hoitaa, vaikka viittaakin länsivaltojen avun merkitykseen taistelutoimien jatkamisessa. Varsin ymmärrettävää ja uskottavaa on, että sotilasjohto, joka tiesi länsivaltojen tarjouksen, olisi halunnut ottaa sen vastaan. Tapola kirjoittaa tilanteesta: Saamieni tietojen mukaan oli yleistilanne 7. ja 8.3. Viipurinlahdella hyvin musta. Mutta 11.3. se oli jo parempi kuin 9.3., jolloin ylipäällikkö esitti mm. kenraali Heinrichsin pessimistisen raportin. Tilanne oli parantunut erikoisesti sen vuoksi, että omalla tavallaan yllätyksen aiheuttanut Viipurinlahden sekava tilanne oli saatu suurimmaksi osaksi jo selvitetyksi sekä rintama, sen joukot ja johtoportaat, samoin kuin huoltokin organisoiduiksi pääasiallisesti. Mielestäni kaikki edellä esitetty osoittaa, että armeija edelleen oli toimintakykyinen ja esikunnat pystyivät hallitsemaan tilannetta. Useimmat johtajat pystyivät edelleen toimimaan rauhallisesti ja määrätietoisesti menettämättä hermojaan sillä tavalla, kuin eräille poliitikoillemme oli käynyt. Viime hetken rauha? rauhanteon hetkellä toivovan tätä, sillä hän kirjoitti päiväkirjassaan 13.3.1940: Sota on loppu. Tunteet ovat sekavat, mutta parempi kuitenkin näin. Sotilaallinen voimamme säilyy, saamme levätä, järjestäytyä ja odottaa hetkeä! Sotatoimien jatkamista - vaikka perääntyen vielä taaemmille linjoille kannattivat ainakin puolustusministeri Niukkanen, opetusministeri Hannula, eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan neljä jäsentä, yhtenä Kekkonen, Kannaksen Armeijan ensimmäinen komentaja, kenraali Österman, päämajoitusmestari Airo ja II Armeijakunnan komentaja Öhquist. Heidän toiveikkuutensa perustui ilmeisesti pitkälti länsivaltojen avun saamiseen. Oman osuutensa Niukkasen kirjassa kenraali Tapola päättää toteamukseen: Olihan sitä paitsi aina mahdollisuus jatkaa toimintaa toisinkin tavoin ilman paniikkimielialaa, mihin ei vihollisen tähänastiset saavutukset huomioon ottaen ollut perusteltua syytä. On selvää, että rauhaan on pyrittävä aina ja joka hetki, mutta ei sillä tavalla ja niissä tunnelmissa, kuin Viipurinlahden katastrofiin vedoten. Päivi Tapola on helsinkiläinen kirjailija, jonka viimeisin teos on hänen isoisänsä elämäkerta AJAN PAINO Jalkaväenkenraali K. A: Tapolan elämä, Tammi, 2004. Nykytutkimuksen mukaan suomalaisten joukkojen tila sodan lopulla oli pessimistisen raportin mukainen. Rauhanehtoihin suostumista on puolusteltu sillä, että joukot ja ampumatarvikkeet olivat lopussa ja Englannin ja Ranskan mahdollinen apu ei olisi kuitenkaan riittänyt, eikä edes ehtinyt ajoissa. Kuitenkin myös Mannerheim vielä 5.3. pohti länsiavun pyytämistä. Toisaalta on esitetty ajatus, että uusi, positiivisempi lausunto saapuikin Moskovaan, mutta neuvottelijoilla oli jo oma suunnitelmansa läpivietävänä. Sotahistorioitsija, eversti Sampo Ahto kirjoittaa tästä toimittamissaan (yhdessä Vilho Tervasmäen kanssa) kenraali Paavo Talvelan muistelmien I osassa: Kivimäki oli saanut helmikuussa 1940 Göringin piiristä lähtöisin olleen neuvon, jonka mukaan Suomen tulisi solmia rauha Neuvostoliiton kanssa raskainkin ehdoin, sillä menetykset saataisiin tulevaisuudessa takaisin. Talvela itse tuntui myös jo
Päivi Tapola Kun Aunus paloi (sunnuntaisuomalainen 09.07.2007) Tänäkin kesänä täysinäiset bussit kuljettavat suomalaisia historianharrastajia tutustumaan viime sotiemme taistelupaikkoihin kolmelle kannakselle: Karjalaan, Aunukseen ja Maaselkään. Jatkosodan aikaiset Karjalan kannaksen taistelut ovat saaneet eniten tilaa sotahistorian kirjoituksessa. Niitä vähemmälle ovat jääneet Aunuksen taistelut, jotka käytännöllisesti katsoen unohtuivat viime syksynä ilmestyneestä, palkitusta Jatkosodan pikkujättiläisestäkin! Kuusikymmentäkaksi vuotta sitten myös Itä-Karjalassa ratkaistiin Suomen kohtalo. Erityisen tärkeä oli Nietjärvellä heinäkuun 17. päivän aamuna saatu torjuntavoitto, joka vakiinnutti tilanteen tällä suunnalla. Siitä on sanottu, että se oli pieni suurtaistelu. Nietjärven taistelua johti isoisäni, hämäläisen 5. eli Ilves-divisioonan komentaja, kenraalimajuri K. A. (Kustaa) Tapola, joka nimitettiin raskaiden puolustustaistelujen ansiosta Mannerheim-ristin ritariksi. Lotinanpelto 21. kesäkuuta Kesäkuun puolivälissä 1944 suomalaiset joukot tiesivät odottaa pahinta Syvärillä. Suurhyökkäys oli alkanut Karjalan kannaksella Valkeasaaressa 9. päivänä ja rintama oli siellä murtunut nopeasti. Taistelun äänet kantautuivat Aunukseen saakka. Aamulla kello 7.05 kesäkuun 21. päivänä maailma räjähti Lotinanpellossa. Sadat puna-armeijan pommikoneet, hävittäjät ja rynnäkkökoneet ilmestyivät 9-12 koneen ryhmissä suomalaisten asemien yläpuolelle. Ylitettyään Syvärin koneet syytivät suomalaisten asemiin tuhansia pommeja ja kranaatteja. Lentokoneiden hyökkäys kesti 30 minuuttia. Hetken hiljaisuuden jälkeen alkoi 1600 tykin, kranaatinheittimen ja kuuluisien Katjushien yhteislaukauksella hyökkäyksen tulivalmistelu. Isoisäni Ilves-divisioona oli Stavkan eli Stalinin oman päämajan käskyn mukaan tuhottava ensimmäisenä. Hyökkäävällä Neuvostoliiton 7. Armeijalla oli puolustautuvaan Aunuksen Ryhmään verrattuna nelinkertainen miesylivoima ja kuusinkertaisesti enemmän tykistöä ja kranaatinheittimiä. Panssarivaunuja venäläisillä oli 340, rynnäkkötykkejä ja lentokoneita 600, suomalaisilla niitä ei ollut lainkaan. Venäläiset tunsivat suomalaisten puolustuksen lujuuden. Niinpä neuvostoarmeijan johto määräsikin tulivalmistelun pituudeksi 3 tuntia, 32 minuuttia mikä oli puna-armeijan pisin tulivalmisteluaika toisessa maailmansodassa! Tarkoitus oli kantalinnoituslaitteiden, miesten ja taisteluvälineiden täydellinen tuhoaminen etulinjassa ja vihollisen puolustuksen murskaaminen. Suunnitelma onnistui. Hyökkäyksen jälkeen suomalaisten etulinjaa sotilaineen ei ollut enää olemassa. Ilma oli täynnä Syvärin rannan punaista hiekkaa, pölyä, silpoutuneita, puita, korsuja ja ihmisiä. Tiheä, punertava hiukkaspatsas kohosi sadan metrin korkeuteen. Pahimmin kärsi painopistesuunnassa toiminut 5. Divisioonan 15. Pataljoona. Sen tappiolista Lotinanpellon hyökkäyksen alkamisesta kuukausi eteenpäin on järkyttävä. Pataljoonassa oli ollut noin 800 miestä. Kaatuneita löydettiin 65 ja haavoittuneita 312, kadonneiksi merkittiin 162. Yhteensä tappiot olivat 539 miestä. Melkein koko pataljoona tuhoutui tulihelvetissä. Vain pieni osa kadonneista oli haavoittuneita tai vangeiksi joutuneita. Kaikki muut olivat hävinneet hiukkaspatsaan mukana ilmaan. Syväriltä U-asemaan Marsalkka Mannerheimin käsky Aunuksesta vetäytymisestä ei sisältänyt tarkkaa aikarajaa. Syvärin jälkeen joukkojen väliasemana oli Pisin- Saarimäen-Sammatuksen melko hyvin varustettu PSS-asema. Sen
jälkeen joukot vetäytyivät Tuulosjoelle ja lopulta Suomen puolella Pitkärannan-Loimolan alueella olevaan U-asemaan. Vetäytyvät joukot kohtasivat uhkaavia ja vaikeita, melkein hiuskarvan varassa olleita tilanteita, jotka äärimmäisin ponnistuksin ja osittain ehkä onnellakin pystyttiin selvittämään. Vajaan kuukauden aikana melko erillisenä toiminut Ilves-divisioona taisteli ensin Syvärillä, vetäytyi sitten noin 200 kilometriä taistellen ja lopuksi puolustautui kapealla rintamalla osittain varmistetuissa asemissa Pitkärannan alueella. Taistelutilanteet olivat usein epäselviä - linjat olivat poikki ja lähetit kaatuivat matkalla. Ilves-divisioonan komentaja, joka johti taisteluja autostaan, kävi itse tutkimassa vetäytymistien Tuulosjoelle saakka. Tie kulki ensin Säntämän kautta luoteeseen, kääntyen sitten jyrkästi lounaaseen Tuulosjoen rantaan ja kulki Vitelettä kohti. Se oli lounaaseen samoin kuin joen vartta kulkevalta osaltaan kiireellä tehty heikoksi kapulatieksi. Sateen vielä huonontamana se murtui heti ensimmäisten ajoneuvojen, varsinkin raskaampien autojen alla. Kapulat siirtyilivät paikoiltaan ja ajoneuvot painuivat tiellä tai luistivat sivuun. Autoja, kärryjä ja tykkejä oli miesvoimin vietävä eteenpäin ja epäkuntoon joutuneet hylättävä tien sivuun. Kustaa Tapola kutsuikin tätä vaihetta Korpivaellukseksi. Toisaalta oli onni, että ensimmäisenä marssipäivänä oli sadesää, sillä rajoitti vihollisen ilmatoimintaa. Sään parannuttua lennot jälleen lisääntyivät aiheuttaen tappioita. Ilmatorjunta suoritti viholliskoneiden kanssa jatkuvia kaksintaisteluja ja lukuisia viholliskoneita pudotettiinkin. Nietjärvi 17. heinäkuuta Vihollisen lopullinen pysäyttäminen oli suunniteltu tapahtuvan hyvin varustetulla Pitkäranta Nietjärvi Syskyjärvi Loimola linjalla. Suhteellisen heikot voimat jätettiin viivyttämään vihollista ja joukkoja ryhdyttiin siirtämään tälle linjalle. Ilves-divisioona sai puolustettavakseen lohkon Laatokasta Katitsanlampeen saakka. Sen leveys oli noin 20 kilometriä. Lohkon eteläosalla maasto oli kallioista. Nietjärven länsipuolella oli kolme perättäistä estelinjaa, mutta kahden etumaisen yhteydessä ei ollut mitään asemia, vain paljas kallio. Vain paikoin oli panssarieste. Kestolaitteet oli varustettu puu- ja irtokivikatoilla. Yleensä asemat olivat viimeistelemättömiä ja ilman syvyyttä, eikä suojapoteroita ollut. Heinäkuun 9. aamuun mennessä olivat joukot paikoillaan ja saivat valmistelujen ohella nyt pitkästä aikaa ainakin osittain levätä korsuissa. Linnoitetut asemat ja vankka oma tykistö, sekä taisteleminen Suomen maaperällä nostivat oleellisesti suomalaisten miesten taistelutahtoa ja uskoa omiin mahdollisuuksiin pysäyttää vihollisen eteneminen. Lopultakin saatiin myös omia lentokoneita ja niiden tuki nosti osaltaan miesten taistelutahtoa. Aamulla 11. heinäkuuta alkoi vihollisen hyökkäys Nietjärven länsipuolella etumaisinta asemanosaa vastaan. Siellä olleet suomalaiset joukot kärsivät suuria tappioita ja taistelu jatkui hyökkäysten ja vastahyökkäysten vuorotellessa. Jo 14. heinäkuuta Mannerheim lähetti kiitoksen vihollisen pysäyttämisestä, mutta pahin oli vasta tulossa. Iltapäivällä alkoivat vihollisen ilmapommitukset Nietjärven molemmin puolin, niitä seurasi tykistö- ja rakettituli sekä hyökkäykset. Suomalaiset joukot puolustautuivat sitkeästi ja taitavasti. Lopullinen isku viholliselle annettiin 16. 17. päivän välisenä yönä tehdyllä vyörytyksellä. Aamulla eristetty vihollinen tuhottiin lähes kokonaan. Nietjärven torjuntavoitto vakiinnutti tilanteen Laatokan ranta-alueella rauhantekoon saakka. Torjuntavoiton jälkeen sota jatkui asemasotana. Nietjärven sekä Ihantalan, Viipurinlahden, Vuosalmen ja Ilomantsin voittojen jälkeen Stalin luopui ehdottoman antautumisen vaatimuksestaan, jonka hän oli esittänyt viimeksi 23.kesäkuuta. Päivi Tapola on helsinkiläinen kirjailija, jonka viimeisin teos on Ajan paino Jalkaväenkenraali K. A. Tapolan elämä (Tammi, 2004). Hän kirjoittaa uutta sotahistoriaan liittyvää teosta.
Miksi Viipuri murtui? Aamulehti 2006 HISTORIA Suomi luovutti Viipurin lähes ilman taisteluja yhdessä päivässä, 20. kesäkuuta 1944. Menetys oli suuri moraalinen tappio keskellä jatkosodan puolustustaisteluja. Nyt on esitetty kysymys, oliko Viipurin luovutukseen syynä Päämajan korkeiden upseerien salaliitto. Teksti: Päivi Tapola Kesäkuussa 1944 Neuvostoliiton suurhyökkäys Karjalan kannaksella oli kovimmillaan ja suomalaiset joukot kävivät epätoivoista puolustustaistelua. Asemat murtuivat, tappiot olivat suuria, ja paikoin joukkojen keskuudessa levisi paniikki. Viipuri menetettiin yhdessä päivässä 20. kesäkuuta, vaikka Karjalan pääkaupunkia oli ollut tarkoitus puolustaa tehokkaasti. Katastrofin uhatessa marsalkka Mannerheim oli nimittänyt 14. kesäkuuta 1944 Kannaksen joukkojen komentajaksi kenraaliluutnantti Karl Lennart Oeschin, joka oli toiminut Aunuksen Ryhmän komentajana. Oesch totesi jälkeenpäin Viipurin menetyksestä, että se ei ollut kokonaisuuden kannalta suurimerkityksinen strategisesti tai taktillisesti, mutta moraalisesti ja henkisesti merkitys oli valtava. Mannerheim oli samoin kuin Oesch vaatinut kaupungin puolustamista viimeiseen veripisaraan saakka, ja hän käynnisti nopeasti tutkimukset tapahtuneesta. Viipurin puolustuksesta vastanneen 20. prikaatin komentaja, eversti Armas Kemppi ja hänen alaisensa II pataljoonan komentaja, majuri Kurt Bäckman asetettiin sotaylioikeuteen, ja he saivat tuomiot pian sodan jälkeen. Bäckman ei jäänyt odottamaan tuomionsa täytäntöönpanoa, vaan teki itsemurhan. Talvisodan sankari, sotilaskunniansa menettänyt Kemppi kuoli vain neljä vuotta myöhemmin. Viipurin kohtaloa on pohdittu kirjallisuudessa ja keskusteluissa aina uudestaan ja uudestaan vuosikymmenten mittaan. Syitä on löytynyt useita. Kempin 20. prikaatilla ei ollut taistelukokemusta, sillä se siirrettiin Viipurin puolustukseen viime hetkessä reservitehtävistä ja sen valmistautumisaika ennen taistelujen alkamista oli liian lyhyt. Viipurin ympäristön puolustusasemat olivat keskeneräiset ja niiden sijoittaminen oli väärä. Vihollisen lentokoneet saivat toimia kaupungin yläpuolella täysin rauhassa, sillä ilmatorjunta puuttui täydellisesti eikä omia lentokoneita ollut. Ampumatarvikkeista oli pulaa ja byrokratian kiemurat estivät niiden saamisen varastosta käyttöön. Tykistöä ja panssaritorjunta-aseita oli vähän, viestiyhteydet olivat lähes poikki, ja ylipäätään koko tehtävä oli liian vaativa näin pienille sotavoimille. Myös komentajien toimissa oli virheitä ja passiivisuutta, jotka osaltaan vaikuttivat huonoon taistelumoraaliin. Vastaavissa olosuhteissa taistelivat kuitenkin suurin piirtein kaikki suomalaiset puolustajat. Ja toisaalta 20. prikaatin pienet tappiot paljastavat selvästi, että sen joukot eivät taistelleet. Tuoreimman tulkinnan Viipurin tragediasta tarjoaa Eeva Tammi artikkelissaan Viipuria ei aiottukaan pitää 1944? (Sotahistoriallinen aikakauskirja 24/2005). Tammi esittää, että Päämajan kenraalit Aksel Airo ja Erik Heinrichs sekä operatiivisen osaston päällikkö, eversti Valo Nihtilä, tapasivat Karjalan kannaksella toimivan IV armeijakunnan komentajan, kenraaliluutnantti Taavetti Laatikaisen luona tämän Mikkelin kodissa maaliskuussa 1944. Tuolloin miehet tekivät salaisen päätöksen, jonka mukaan Viipurista tuli luopua ilman taistelua. Ajatus Päämajan korkeiden upseerien salaliitosta Marskin selän takana on tietenkin dramaattinen ja kiehtova, mutta se herättää paljon kysymyksiä ennen muuta moraalisia. Marsalkan pettäminen tuntuu epäuskottavalta, samoin puolustavien joukkojen uhraaminen. Tammi kirjoittaa myös, että panssaridivisioonan komentaja Ruben Lagus olisi esittänyt vuoron perään sekä Oeschille että Airolle ja Laatikaiselle, että Viipurin puolustuksesta on luovuttava ja puolustuksen painopiste luotava kaupungin länsipuoliselle vesistölinjalle. Kaikki torjuivat sen, ja Tammi toteaa: On ymmärrettävää, että Päämajan ydinryhmän Viipuria koskevasta salaisesta operatiivisesta ratkaisusta tiesi mahdollisimman harva. Eeva Tammen väitteelleen esittämät perustelut eivät vakuuta. Toki Viipurin kaupunki sijoittui tunnetusti puolustuksen kannalta hankalaan kohtaan VKTasemaa eli väärälle puolelle Kannasta halkovaa Viipuri Kuparsaari Taipalevesistölinjaa. Varmaan Päämajan herrat vierailivat Laatikaisella useamminkin, mutta heidän keskustelunaiheistaan ei ole varmaa tietoa. Airokin on vanhana saattanut puhua asiasta rotaryveljilleen ravintolassa Heinolassa, mutta
Uskottavamman selityksen asialle antaa esimerkiksi Sota-arkistossa säilytettävä Oeschin kirje, jonka hän kirjoitti 10. syyskuuta 1944 hyvälle ystävälleen, isoisälleni kenraali K. A. Tapolalle. Siinä Oesch toteaa: Viipurin meno oli VKT-linjassa minulle surullinen yllätys. Tiedäthän että se oli Kempin prikaati, joka kaupunkia oli puolustamassa. 2 3 vrk sillä oli aikaa asettua puolustukseen ja sen olisi niissä olosuhteissa hyvin pitänyt riittää, mutta suurimpana syynä kaupungin nopeaan menetykseen yksi tiedustelu-luontoinen hyökkäys vain oli huono taistelumoraali. Siihen tietysti vaikutti huomattavalta osalta ne sadat ja tuhannet hiipparit, jotka kurittomina muista joukoista kulkivat kaupungin kautta taaksepäin prikaatin juuri asettuessa puolustukseen. Osansa siinä tietysti oli päällystölläkin, ennen kaikkea majuri Bäckmanilla, joka on antanut perääntymiskäskyn, ja Kempillä, joka oli liian hermostunut eikä pystynyt alusta alkaen luomaan oikeata henkeä joukkoonsa eikä myöskään saanut järjestettyä ammustäydennystä tyydyttävästi, joka myöskin on esitetty yhtenä syynä, tosin vähemmän uskottavana, koska mitään vakavampaa hyökkäystä ei tarvinnut torjuakaan. Kirjoittaja on helsinkiläinen kirjailija, jonka viimeisin teos on Ajan paino Jalkaväenkenraali K. A. Tapolan elämä. Hän kirjoittaa parhaillaan uutta sotahistoriaan liittyvää teosta
Päivi Tapola sunnuntaisuomalainen 2005 Sotasyyllisyysasia ja isoisäni Kuusikymmentä vuotta sitten marraskuun 15. päivänä 1945 alkoi Säätytalolla Sotasyyllisyysoikeudenkäynnin nimellä kulkeva tapahtuma. Syytettynä oli Suomen sodan aikainen poliittinen johto: presidentti Risto Ryti, ministerit Jukka Rangell, Edvin Linkomies, Henrik Ramsay, Väinö Tanner, Antti Kukkonen ja Tyko Reinikka sekä Berliinin suurlähettiläs T. M. Kivimäki. lähetyksessään: "Kenraalien Heinrichsin, Airon ja Tapolan johdolla Suomi vietiin jatkosotaan". Isoisän kuulustelut Isoisäni oli Talvisodassa ollut Kannaksen Armeijan esikuntapäällikkö, jatkosodassa Karjalan Armeijan esikuntapäällikkö ja 5. Divisioonan komentaja. Sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä isoisä oli todistajana siksi, että välirauhan aikaan hän toimi Päämajan operatiivisen osaston päällikkönä ja joutui siksi Mannerheimin määräämänä Heinrichsin ja Airon ohella - käymään neuvotteluja saksalaisten kanssa. Sotasyyllisyysasiaa kiihkeästi ajanut kansanedustaja Hertta Kuusinen sekä hänen puolisonsa sisäministeri Yrjö Leino halusivat, että monia muitakin myös Suomen sotilasjohtoa olisi syytetty. Näin ei kuitenkaan käynyt. Sotilasjohtoa kyllä kuulusteltiin ja kuultiin todistajina oikeudessa. Marsalkka Mannerheimia kuulustelut suoritettiin hänen kotonaan. Hänen adjutanttinsa Grönvall toimi kirjurina, ja kysymykset käytiin läpi kenraali Erik Heinrichsin kanssa. Mannerheim vastasi suullisesti, välillä suomeksi, välillä ruotsiksi. Eräs kuulustelluista oli isoisäni jalkaväenkenraali K. A. Tapola. Aika oli hyvin ahdistavaa ja sekavaa. Liikkui huhuja, että 20 000 suomalaista joukossa korkeita sotilashenkilöitä vangittaisiin ja kuljetettaisiin Moskovaan ja Siperiaan vietäisiin jopa 80 000 suomalaista. Kuulustelujen aikoihin kenraali Paavo Talvela (joka asui Pohjoisrannan Kiholinnassa samassa kenraalien rapussa ) oli tavannut isoäitini Emilian ja kehottanut häntä polttamaan kaiken saksalaisiin liittyvän materiaalin. Isoäiti oli toiminut Talvelan ohjeen mukaan, sytyttänyt kodin takkaan tulen ja hävittänyt isoisän papereita. Kun isoisä kuuli asiasta, hän oli vain yksitotiseen tapaansa todennut: "Perhana". Hän oli varmasti pitänyt paperien polttamista turhana sillä niissä ei ollut mitään kummempaa. Haitallista polttaminen oli ehkä siksi, ettei isoisälle jäänyt dokumentteja muistinsa tueksi. Isoäitini säikähti myös radiolähetystä sotarikosoikeudenkäynnistä Nürnbergistä. Siellä oli paikalla radiotoimittajana Jarno Pennanen. Hän totesi Isoisää kuulusteltiin kolmesta asiasta, jotka kaikki liittyivät suomalaisten suhteisiin saksalaisten kanssa. Ensiksi Salzburgin ja Berliinin matkasta toukokuussa 1941, toiseksi matkaa edeltäneestä helmikuun 1941 retkestä Pohjois-Suomeen eversti Buschenhagenin kanssa ja kolmanneksi kesäkuun 1941 tapaamisista saksalaisten upseerien muun muassa Buschenhagenin kanssa. Ensimmäinen kuulustelu tapahtui oikeuskanslerinvirastossa heinäkuun 14. päivänä 1945 jo ennen taannehtivan sotasyyllisyyslain säätämistä. Pöytäkirjassa isoisä kertoo tapaamisista Buschenhagenin kanssa sekä Salzburgin ja Berliinin neuvotteluista. Seuraavaksi isoisää kuulusteli kotona Pohjoisrannan Kiholinnassa oikeusneuvos Onni Petäys, jonka nimeä kuulustelukomitea kantoi. Isoisä oli silloin keuhkokuumeessa, joten kuulustelua ei suoritettu Sisäasiainministeriön tutkintaelimen, SMTE:n toimistossa. Tammikuun 9. ja 10. päivinä 1946 tapahtuneet kuulustelut tehtiin oikeuskanslerinvirastossa ja kuulustelijana oli varatuomari Helge Halme. Isoisä kirjoitti vielä selventävän ja yksityiskohtaisen lisäysasiakirjan 19.1.1946. Isoisän aikaiset kirjoitukset Isoisä seurasi sotasyyllisyysasiaa tietenkin tiiviisti. Hänen laajassa kokoelmassaan Sota-arkistossa on kansio, johon hän on kerännyt sotasyyllisyyttä koskevaa materiaalia kuten sanomalehtiä, muun muassa SKDL:n äänenkannattajan Vapaan Sanan, Uuden Suomen, Helsingin Sanomien ja Hufvudstadsbladetin numeroita.
Varsin pian sodan jälkeen ilmestyi kaksi sotasyyllisyysoikeudenkäyntiä käsittelevää kirjaa, joita isoisä on lukenut alleviivaten ja merkintöjä tehden kuten hänellä oli tapana. Ensimmäinen oli Toivo T. Kailan Sotasyyllisemme Säätytalossa (1946) ja toinen Yrjö Soinin Kuin Pietari Hiilivalkealla, Sotasyyllisyysasian vaiheet 1944 1949 (1956). Kaila oli oikeudenkäynnissä paikalla ja raportoi kirjassaan tilannetta. Soini puolestaan kuvaa sotasyyllisyyslakia edeltävää aikaa, varsinkin sitä mitä kommunistien kirjoittelu oli Vapaassa Sanassa. Soinin mukaan sotasyyllisyysasia oli tärkeämpi suomalaisille kommunisteille kuin venäläisille, puhumattakaan englantilaisista. Vasta myöhemmässä vaiheessa suomalaisten painostuksesta alkoivat myös venäläiset valvontakomission kautta ottaa asiaan kantaa. Kailan kirjassa on kuvaus isoisästä todistamassa sotasyyllisyysoikeudessa 24.1.1946. Ennen hänen todistustaan oli tullut Buschenhagenin vankeudessa Neuvostoliitossa antama ja allekirjoittama todistajalausunto, joka oli esitetty oikeudelle. Myöhemmin vankeudesta päästyään Buschenhagen perui lausuntonsa ja kertoi venäläisten kiristäneen sen häneltä. Kaila kirjoittaa isoisästä: "Lyhytvartisten, siviilipukuisten aseveljiensä rinnalla teki Airoa parisen vuotta vanhempi ja paljon mittavampi, laihan solakka Tapola koreassa kenraalinpuvussaan komean vaikutuksen. Mikäli kerrotaan, on tämä lempääläläisen tilallisen poika kansanomaisuutensa ja tasaisen luonteensa vuoksi toverien ja alaisten kesken hyvin pidetty. Aikalaiset ja isoisä Kun isoisä todisti tammikuussa oikeudessa, oli lehdissä samaan aikaan hallituksen rauhanpolitiikan puolesta joukkoesiintyminen, jossa vaadittiin päättäväistä tilintekoa menneisyyden kanssa. Siinä olivat allekirjoittajina sotilashenkilöistä muun muassa Lundqvist, Rahola ja Sihvo (kahdesta näistä herroista tuli puolustusvoimain komentajia). Isoisän mielestä nämä upseerit varmistivat oman asemansa esittämällä moraalisesti arveluttavia kannanottoja. Lundquist jopa totesi Vapaassa Sanassa, että sotasyyllisten vangitsemisen olisi pitänyt tapahtua jo keväällä 1945. Aikalaiset kuten isoisäkin ymmärsivät, että sotasyyllisyysoikeudenkäynti oli teatteriesitys, joka täytyy viedä läpi. Soini kiittää kirjassaan syytettyjä erityisesti siitä, että he näkivät vaivan puolustautua, koska siten heidän tietonsa saatiin talteen historiantutkimuksen piiriin. Lukiessaan Soinin teosta, isoisä on alleviivannut ja merkinnyt seuraavasta kappaleesta loppuosan: "Ne, jotka sitten oikeussalissa joutuivat kuulemaan näiden kahdeksan miehen asiallisesti painavaa ja ryhdikästä esiintymistä, olivat heti selvillä siitä, että nämä olivat arvioineet menettelynsä oikein ja että he tekivät kansalleen palveluksen ja loivat jotakin, mitä uusien koettelemusten tullen saattoi käyttää isänmaallisen voiman lähteenä." Samaa tammikuun 24. päivän istuntoa kuvaa myös Soini kirjassaan Kuin Pietari hiilivalkealla: "Iltapäivä kului miltei yksinomaan saksalaisten valokuvajäljennösten tutkimiseen ja Buschenhagenin raportin arviointiin, jolloin tuntikausia kestäneissä todistajien kuulusteluissa esiintyivät kenraali Heinrichs, kenraaliluutnantti Airo, kenraalimajurit Tapola ja Melander sekä everstiluutnantti Grönvall. Tämä vaihe on jo aikaisemmin selostettu ja kerrottu, että koko saksalainen aineisto jauhettiin olemattomiin. Päivi Tapola on helsinkiläinen kirjailija, jonka viimeisin teos on AJAN PAINO Jalkaväenkenraali K. A. Tapolan elämä (Tammi, 2004).