3
Kirjoittajat ja ulkoasiainministeriön Eurooppatiedotus Toimittanut Päivi Toivanen Ulkoasun suunnittelu Mika Launis English redaction Joe Brady Painatus: J-paino Oy, Helsinki 2007 ISBN 978-951-724-600-2 4
Sisällys Olli Rehn: Laajentuminen on työtä rauhan, vapauden ja hyvinvoinnin puolesta 7 Jouko Lindstedt: Bulgaria 17 Maa ja kansa 17 Keskiaika 19 Osmanivallan aika ja bulgarialaisten kansallinen herääminen 23 Itsenäinen Bulgaria ennen toista maailmansotaa 24 Toinen maailmansota ja kommunismin aika 28 Kommunismin kaatumisesta EU:n jäsenyyteen 31 Bulgarian kielestä ja kulttuurista 36 Bulgarian tutkimus Suomessa 39 Lähteitä 40 Katalin Miklóssy: Romania 47 Johdanto 47 Ruhtinaskunnista valtioksi 49 Romanian omalaatuinen kommunismi 54 Kommunismin raju romahdus 57 Uuden demokratian alkumetrit (1990 1992) 58 Ion Iliescu ja pehmeän siirtymäkauden kuvitelma 1992 1996 61 Siirtymäkauden käännekohta: 1996 62 Kohti EU-jäsenyyttä 65 Ulkopolitiikan painopistealueet 66 Lopuksi 70 Kirjallisuutta 75 SUMMARY 77 5
Olli Rehn Kirjoittaja on Euroopan komission laajentumisesta vastaava jäsen. Hän julkaisi loppuvuodesta 2006 kirjan Suomen eurooppalainen valinta. Euroopan yhteisön syntysopimuksena pidetty Rooman sopimus täytti maaliskuussa 50 vuotta. Sitä juhlistettiin ympäri Eurooppaa. Juhlaan on aihetta. Yhdentyminen on ollut tie rauhaan ja vaurauteen. Laajentuminen on toiminut demokraattisten ja taloudellisten uudistusten käynnistäjänä paremmin kuin keppi tai miekka konsanaan. Eurooppa on nykyisin paljon vakaampi ja turvallisempi kuin 50 vuotta sitten. Yhdentyminen alkoi, kun Alankomaat, Belgia, Italia, Luxemburg, Ranska ja Saksan liittotasavalta perustivat yhteiset hiili- ja teräsmarkkinat. Toinen maailmansota oli juuri päättynyt, ja tavoitteena oli turvata rauha sodan voittajien ja häviäjien välillä Euroopassa. Entisistä vihollisvaltioista tuli samanarvoisia kumppaneita, jotka toimivat yhdessä yhteisissä toimielimissä. Ensimmäisten yhdentymistä kohti otettujen askelten jälkeen on tultu pitkälle. Irlanti, Iso-Britannia ja Tanska liittyivät joukkoon vuonna 1973. Kreikasta tuli EU:n jäsen vuonna 1981, Espanjasta ja Portugalista vuonna 1986 ja Suomesta, Ruotsista ja Itävallasta vuonna 1995. Toistaiseksi tuorein, viides laajentumiskierros toteutui kahdessa osassa: Kypros, Latvia, Liettua, Malta, Puola, Slovakia, Slovenia, Tšekki, Unkari ja Viro lisäsivät unionin jäsenmäärän 15:sta 25:een vappuna 2004. Bulgarian ja Romanian liityttyä unioniin tämän vuoden alussa EU:ssa on nykyisin 7
27 jäsenmaata. Rautaesirippu on poissa. Vajaat kaksikymmentä vuotta Berliinin muurin murtumisen jälkeen Länsi- ja Itä-Eurooppa ovat yhdentyneet uudelleen. Viidennen laajentumiskierroksen kaltaista suurta laajentumisaaltoa ei ole odotettavissa näköpiirissä olevassa tulevaisuudessa. Islanti, Norja, Sveitsi ja Liechtenstein tekevät EU:n kanssa tiivistä taloudellista yhteistyötä ja osallistuvat esimerkiksi moniin kulttuuri- ja koulutusohjelmiin, mutta eivät tällä erää ole ilmaisseet kiinnostustaan jäsenyyteen. Kaakkois-Euroopan maiden tulevaisuus on Euroopan unionissa. Jäsenmaiden johtajat toistivat joulukuun 2006 huippukokouksessa, että EU pitää oven avoinna prosessissa jo mukana oleville Kaakkois-Euroopan maille eli Turkille, Kroatialle ja muulle Länsi-Balkanille. Balkanilla on kuitenkin yhteensä saman verran asukkaita kuin Romaniassa yksinään. Turkin EU-jäsenyys voi toteutua aikaisintaan 10 15 vuoden päästä. Matkalla on monta välipysäkkiä. Laajentumisprosessi ei etene luotijunan, vaan pikemminkin paikallisjunan vauhtia. Se on kuitenkin tukevasti raiteillaan, mikä on tärkeintä. Miksi EU:n kannattaa ottaa yhä lisää jäsenmaita? Laajentumisen lähtökohta on yksinkertainen. Tavoitteena on ulottaa rauhan ja vakauden, demokratian ja oikeusvaltion sekä vaurauden ja hyvinvoinnin alue yli koko Euroopan. EU-jäsenyys kannustaa uudistamaan yhteiskuntia eurooppalaisten arvojen mukaisiksi. Jatkuva ja tiivis yhteistyö lisää keskinäistä luottamusta. Jäsenmaat voivat neuvottelujen alkaessa olla asioista hyvinkin erimielisiä, mutta päätökset saavutetaan silti keskustelun, kynän ja tietokoneen, ei pommien ja panssarivaunujen avulla. Laajentuminen on osoittautunut EU:n tärkeimmäksi pehmeän vallan välineeksi. Sen ansiosta Eurooppa on pystynyt vastaamaan menestyksekkäästi uusiin olosuhteisiin, kuten diktatuurien kaatumiseen ja kommunismin murenemiseen. Entistä laajemmat sisämarkkinat ja taloudellinen yhteistyö ovat lisänneet vaurautta ja kilpailukykyä, minkä ansiosta 27 jäsenmaan unioni pystyy entistä paremmin vastaamaan globalisaatiosta aiheutuviin haasteisiin. Laajentuminen on myös lisännyt 8
EU:n painoarvoa maailmalla ja tehnyt siitä vahvemman kansainvälisen toimijan. Toisin kuin julkisuudessa usein esitetään, EU:n laajentuminen sekä poliittinen ja taloudellinen syventyminen eivät ole ristiriidassa keskenään. Päinvastoin, ne ovat usein edenneet rinnakkain. Viidessätoista vuodessa unionin jäsenmäärä on yli kaksinkertaistunut. Samalla on luotu yhteiset sisämarkkinat, otettu käyttöön yhteinen valuutta euro, helpotettu ihmisten passivapaata liikkuvuutta ja tiivistetty yhteistyötä ulko- ja turvallisuuspolitiikassa. EU vuonna 2007 on selvästi voimakkaampi kuin EU vuonna 1987. Tästä huolimatta laajentumisen edut helposti unohtuvat julkisessa keskustelussa. Vaikka jokaisen uuden jäsenmaan liittymistä edeltää useiden vuosien valmistelu- ja neuvottelukausi, jonka aikana varmistetaan maan valmius täyttää EU-jäsenyyden mukanaan tuomat velvoitteet, laajenee EU monien mielestä jopa pelottavan nopeasti. On olennaisen tärkeää kuunnella kansalaisia, paneutua heidän huoliinsa ja tarjota heille oikeaa tietoa laajentumisen hyödyistä ja haasteista. Samalla kun teemme työtä laajentumisen hyväksi, meidän on perusteltava, miksi sitä teemme. Tämä vastuu on yhteinen niin EU:n toimielimille, jäsenmaille, kansalaisia lähinnä oleville alue- ja paikallisviranomaisille kuin kansalaisyhteiskunnallekin. Kansalaisten kuunteleminen ja heidän kanssaan keskustelu on jo johtanut tuloksiin laajentumispolitiikassa. Komissio on selkiinnyttänyt laajentumispolitiikan periaatteita ja soveltanut niitä parin viime vuoden aikana. Jäsenmaiden päämiehistä koostuva Eurooppa-neuvosto vahvisti joulukuussa 2006 yksimielisesti uuden laajentumisstrategian, joka nojaa kolmeen pilariin: vahvistetaan sitoumukset, vaaditaan ehtojen täyttämistä ja viestitään paremmin kansalaisten kanssa. Lisäksi laajentumispäätöksen yhteydessä on aina myös huolehdittava unionin toimintakyvystä. Annetuista sitoumuksista on siis pidettävä kiinni: pacta sunt servanda. Tämä pätee sekä Euroopan unioniin että halukkaisiin tuleviin jäsenmaihin. Jotta sitoumukset eivät kuormittaisi unionia liikaa, EU pitää 9
lupaukset, jotka se on antanut laajentumisprosessissa jo mukana oleville maille, mutta suhtautuu varauksella uusien sitoumusten tekemiseen. Vastaavasti ehdokasmaiden ja mahdollisten ehdokasmaiden on jämäkästi täytettävä jäsenyyden velvoitteet prosessin eri vaiheissa. Niiden mahdolliset liittymisajankohdat määräytyvät yksinomaan sen mukaan, miten politiikan ja talouden uudistusprosessi kussakin maassa etenee. Jokaista arvioidaan omien ansioidensa mukaan. Asteittainen ja hallittu laajentumisprosessi vaikuttaa myönteisesti eurooppalaiseen yhdentymiskehitykseen. Toimintakykyinen EU on nykyisten ja tulevien jäsenmaiden etujen mukainen. Siksi on taattava, että unioni säilyttää kykynsä tehdä päätöksiä myös jäsenten lukumäärän kasvaessa. EU:n nykyinen sopimuspohja on luotu enintään 27 jäsenmaan unionille. Se kattaa vielä nykytilanteen. Muutoksia tarvitaan silti ainakin päätöksentekoon, Euroopan parlamentin jäsenmäärään ja neuvoston äänten painotukseen ennen kuin seuraava maa voi liittyä jäseneksi. Tällä hetkellä todennäköisin ehdokas unionin 28:nneksi jäsenmaaksi on Kroatia. Unionin uusi perussopimus on tarkoitus hyväksyä ennen kesäkuun 2009 europarlamenttivaaleja. Kroatian on mahdollista liittyä EU:hun vuosikymmenen vaihteen tietämillä, jos se täyttää silloin jäsenyyden ehdot. Uudistuksia ei tarvita vain laajentumisen, vaan ennen muuta nykyisen unionin vuoksi. EU:n on parannettava kansalaistensa työllisyyttä ja turvallisuutta ja luotava edellytykset hyvälle talouskasvulle. Sen on jatkettava sisämarkkinoiden rakentamista sekä vahvistettava yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. Määräenemmistöpäätösten lisääminen ja EU:n ulkoministerin toimen perustaminen tehostaisivat unionin ulkosuhteiden hoitoa ja lisäisivät sen toiminnan vaikuttavuutta ja johdonmukaisuutta. Tämä lisäisi edelleen unionin kansainvälistä vaikutusvaltaa. Uudistuksia tarvitaan nyt, ei vasta viiden, kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden kuluttua. 10
EU:n yhdentymiskyky on nimenomaan toiminnallinen, ei maantieteellinen käsite. Tämä asia ei myöskään ole uutuus EU-keskustelussa. Jäsenmaiden johtajat totesivat jo vuonna 1993 Kööpenhaminan huippukokouksessa, että unionin kyky vastaanottaa uusia jäseniä sekä samalla syventää ja tiivistää toimintaansa on huomioitava unionin laajentumisessa. Yhdentymiskyvyssä ei ole kyse vain vanhojen kyvystä ottaa vastaan uusia jäseniä, vaan myös siitä, miten koko unionin olemus ja tehtävät muuttuvat. Samaisessa Kööpenhaminan kokouksessa määriteltiin unioniin liittymisen oikeudelliset, poliittiset ja taloudelliset kriteerit. Niiden mukaan ehdokasmaan tulee ennen jäseneksi liittymistään saavuttaa demokraattisten toimielinten vakaus, noudattaa oikeusvaltion periaatteita, kunnioittaa ihmisoikeuksia sekä suojella ja kunnioittaa vähemmistöjen oikeuksia. Maassa on oltava toimiva markkinatalous, joka pystyy selviytymään markkinoiden aiheuttamista paineista ja kilpailusta EU:ssa. Maan on myös pystyttävä täyttämään jäsenyyden asettamat poliittiset ja taloudelliset velvollisuudet sekä noudattamaan talous- ja rahaliiton tavoitteita. Yli kymmenen vuoden kokemus näiden ehtojen soveltamisesta on antanut EU:lle ja komissiolle asiantuntemusta ja tarkkuutta siinä, mitä jäsenehdokkailta vaaditaan. Liittymisvalmistelut ovat pitkä prosessi. Vuoden 2004 laajentumisen kaupalliset ja taloudelliset pohjustustyöt aloitettiin jo vuonna 1991, kun EU allekirjoitti ensimmäiset liittymistä valmistelevat Eurooppasopimukset Unkarin ja Puolan ja myöhemmin myös muiden silloisten ehdokasmaiden kanssa. Esimerkiksi teollisuustuotteiden kaupasta oli itäisen Keski-Euroopan maiden liittyessä unionin jäseniksi vapautettu jo melkein 90 prosenttia, mikä takasi sen, ettei markkinoilla enää koettu yllätyksiä. Jokainen laajentuminen valmistellaan yhtä huolella. Hakijamailta odotetaan merkittäviä yhteiskunnallisia ja taloudellisia uudistuksia, jotka ovat usein tuskallisia toteuttaa. Kansan tuen saaminen niille voi olla vaikeaa, minkä vuoksi maiden ja niiden johtajien on voitava luottaa 11
EU:n tukeen uudistusten läpiviemiseksi. Yhtä lailla niiden on voitava luottaa siihen, että EU pitää antamansa lupaukset. Uskottavuutta tarvitaan molemmilla puolin neuvottelupöytää. Ehdokasmaat hyötyvät uudistuksista ensi sijassa itse. Muutoksia ei tehdä pelkästään EU:ta, vaan myös oman maan kansalaisia varten. Liike kohti unionia on vähintään yhtä tärkeä kuin itse päämäärä. Vuosien 2004 ja 2007 aikana toteutettu viides laajentumiskierros herätti paljon huolta EU:n kansalaisissa. Ennakkoon esitetyt pelot ovat osoittautuneet aiheettomiksi. Uudet jäsenmaat ovat tuoneet kaivattua puhtia unionin talouteen. Laajentuminen loi lähes 500 miljoonan ihmisen sisämarkkinat. Vanhojen ja uusien jäsenmaiden välinen kauppa on nelinkertaistunut. Päinvastaisista näkemyksistä huolimatta vanhoihin jäsenmaihin on tosiasiassa syntynyt enemmän uusia työpaikkoja kuin mitä on menetetty uudelleensijoittautumisten takia. Niin ikään pelot uusista jäsenmaista tulevien työntekijöiden massamuutosta vanhoihin jäsenmaihin ovat olleet turhia. EU:n toimielinten ja jäsenmaiden kokoamat tilastot todistavat, että liikkuvuusvirrat vanhojen ja uusien jäsenmaiden välillä ovat olleet hyvin vähäisiä eivätkä riittävän laajoja vaikuttamaan EU:n työmarkkinoihin yleisesti. Uusien jäsenmaiden kansalaisten prosenttiosuus vanhojen jäsenmaiden asukkaista on pysynyt suhteellisen vakaana ennen ja jälkeen laajentumisen. Heidän määränsä työikäisestä väestöstä jää suurimmassa osassa vanhoista jäsenmaista alle yhden prosentin. Maahanmuutto EU:n ulkopuolisista maista on ollut paljon merkittävämpi ilmiö kuin liikkuvuus EU:n sisällä. Vuoden 2004 laajentumista seuranneesta liikkuvuudesta on itse asiassa ollut etua vanhojen jäsenmaiden talouksille. Uusista jäsenmaista tullut työvoima on vaikuttanut myönteisesti yleiseen työmarkkinatilanteeseen, kestävään talouskasvuun ja julkisen talouden tilaan. Erityisesti työntekijöiden muuttoliike on helpottanut työvoimavajetta aloilla, joille on perinteisesti ollut vaikeampi löytää työntekijöitä. Työllisyysaste on useissa vanhoissa jäsenmaissa, Suomi mukaan luettuna, noussut vuoden 2004 laajentumisen jälkeen. 12
EU-jäsenyys on luonnollisesti vaikuttanut myönteisesti myös unioniin liittyneisiin Keski- ja Itä-Euroopan maihin. Työttömyysasteet ovat laskeneet merkittävästi melkein kaikissa niistä, ja talouden kasvunäkymät ovat valoisat. Talouskasvun ja uusien työpaikkojen syntymisen myötä ei ole syytä odottaa kasvavaa painetta kyseisten maiden ulkopuolelle suuntautuvaan muuttoon. Oma koti on kullan kallis kenelle tahansa. Viime vuosina yleinen huomio on keskittynyt enemmän unionin ongelmiin kuin menestystarinoihin. Vuosi 2005 oli pohjanoteeraus Euroopan yhdentymisen historiassa. Vanhassa Euroopassa talous junnasi nollakasvua ja työttömyys oli huipussaan. Ranska ja Hollanti äänestivät perustuslakisopimuksen kumoon. Unionissa päätettiin pitää tuumaustauko. Kesti jonkin aikaa, ennen kuin tauolta palattiin pohtimaan tulevaisuutta. Ranskan ja Hollannin kansanäänestysten ei-tulosten jälkeen osa eurooppalaisista poliitikoista oli valmiita hidastamaan tai jopa pysäyttämään laajentumiskehityksen. Näin ei onneksi tapahtunut. Laajentumisen näkökulmasta vuosi 2005 oli paitsi torjuntavoitto myös ajoa uusiin asemiin. Unioni kykeni vaikeasta poliittisesta tilanteesta huolimatta tekemään merkittäviä EU:n jäsenyyttä hakeneita maita koskevia päätöksiä. Lokakuussa 2005 aloitettiin jäsenyysneuvottelut Turkin ja Kroatian kanssa. Päätös ei syntynyt kivuttomasti, vaan sitä hiottiin jäsenmaiden ulkoministerien kokouksessa Luxemburgissa yön yli. Toinenkin yö venyi pikkutunneille ennen kuin ratkaisu vihdoin saatiin aikaan. Kyseisen päätöksen merkitystä ei pidä aliarvioida. Olisi ollut vastuutonta pysäyttää työ, jolla vahvistetaan rauhaa ja hyvinvointia Euroopan epävakaisimmilla kolkilla. Laajentumistahtia on toki pitänyt hillitä. Viime ajat on edetty entistä maltillisemmin ja hallitummin. Mutta laajentumisesta ei saa tehdä Euroopan taloudellisten ja sosiaalisten ongelmien syntipukkia. Puolalainen putkimies ei ollut syypää vaikeuksiin sen paremmin Ranskassa kuin muuallakaan Euroopassa. Ranskassa oli maan oman putkiyrittäjien liiton mukaan 6 000 putki- 13
miehen vajaus vuonna 2005. Tuota vajetta oli paikkaamassa noin 150 puolalaista. Töitä olisi siis riittänyt useammallekin siirtotyöläiselle. Monet ovat vaatineet keskustelua Euroopan unionin rajoista. Taustalla on yleensä halu pysäyttää EU:n laajentumisen eteneminen ja erityisesti Turkin mahdollinen jäsenyys. EU:n perussopimuksen mukaan jokainen Euroopan valtio, joka noudattaa vapauden, kansanvallan, ihmisoikeuksien ja perusvapauksien kunnioittamisen sekä oikeusvaltion periaatteita, voi hakea unionin jäsenyyttä. Se ei kuitenkaan tarkoita, että jokaisen eurooppalaisen valtion pitäisi hakea jäsenyyttä. Vielä vähemmän se tarkoittaa, että unionin pitäisi hyväksyä jokainen hakemus. Mutta unionin johtajien ei myöskään tulisi ryhtyä piirtämään paksulla tussilla uusia rajaviivoja Euroopan karttaan vain muutama vuosi sen jälkeen, kun rautaesiripusta päästiin eroon. Arvot määrittävät Euroopan unionia enemmän kuin maantiede: EU on ensi sijassa arvoyhteisö. Toki myös maantieteellä on väliä. EU torjui vuonna 1987 Marokon jäsenyyshakemuksen ja veti samalla unionin eteläisen rajaviivan Välimereen. Lännessä Atlantti lasketaan luonnolliseksi rajaksi, ellei eräitä nykyisten jäsenmaiden hallinnoimia saaria lasketa mukaan. Pohjoisessa Eurooppa päättyy Jäämereen. Euroopan unionin pohjoisin raja kulkee tosin tällä hetkellä Suomen ja Norjan välissä. Idässä raja ulottuu nykyään Mustallemerelle. Idästä ei kuitenkaan löydy etelän, lännen ja pohjoisen kaltaista luonnollista rajaa siellä Eurooppa sulautuu osaksi Euraasian mannerta. Brittiläinen historioitsija Eric Hobsbawm onkin todennut tästä vain puolittain sarkastisesti: Jokainen tietää, että maantieteellisesti Euroopalla ei ole itärajaa, ja siksi Eurooppa on ylipäänsä olemassa vain älyllisenä rakennelmana. Keskustelu unionin tulevaisuudesta on aina paikallaan. Euroopan rajoista ei kuitenkaan kannata keskustella siten, että se johtaisi ovien lopulliseen sulkemiseen joiltakin eurooppalaisilta mailta EU:n oman perussopimuksen vastaisesti. Keskustelu uusien maiden, kuten Ukrainan, nostamisesta jäsenehdokkaiksi ei ole nyt ajankohtainen. Silti Ukrainalle tai millekään muul- 14
lekaan naapurimaalle ei kannata sanoa ei koskaan. Se ei hyödyttäisi ketään. EU:n tulee pyrkiä parhaansa mukaan vahvistamaan suhteitaan itäisiin ja eteläisiin naapurimaihin. Tällä erää yhteistyö kattaa kaiken muun, muttei jäsenyyttä. Kun Euroopan talousyhteisön synnyttänyt Rooman sopimus allekirjoitettiin 25. maaliskuuta 1957, yhteisöön kuului kuusi läntisen Keski- Euroopan maata. Tänään, 50 vuotta myöhemmin, jäsenmaiden määrä on yli nelinkertaistunut ja EU ulottuu Itämereltä Välimerelle, Atlantilta Mustallemerelle. Yhteensä lähes 500 miljoonan EU-kansalaisen unioni on maailman suurin talousalue. EU:n historian ensimmäinen puoli vuosisataa on ollut selvä menestys. Meidän vastuullamme on huolehtia siitä, että menestys jatkuu. On koko Euroopan edun mukaista edistää Länsi-Balkanin demokratiakehitystä ja tehdä Turkista vakauden tukipilari yhdellä maailman epävakaimpiin kuuluvista alueista. Laajentuminen on yksi EU:n tärkeimmistä turvallisuustakeista. Selän kääntäminen Balkanille, jossa sodat ja etninen vihanpito johtivat viime vuosikymmenellä satojen tuhansien kuolemaan ja miljooniin pakolaisiin, olisi edesvastuutonta. Turkin jäsenyysmahdollisuuden kieltäminen omien ennakkoluulojemme ja pelkojemme vuoksi olisi vastoin kaikkea sitä, mihin me Euroopassa uskomme. Suvaitsevaisuus ja toisen ihmisen kunnioittamisen periaate ovat Euroopan kantava voima. Meidän on kyettävä elämään kuten saarnaamme. Vain siten voimme vaatia muutoksia myös muilta. Jokaisen eurooppalaisen, joka epäilee Euroopan yhdentymisen ja laajentumisprojektin mielekkyyttä ja tarpeellisuutta, pitäisi vierailla Serbiassa. Osallistuin itse vuoden 2006 heinäkuussa Novi Sadissa pidetyille EXIT-rockfestivaaleille. Juttelin siellä serbialaisten ja muualta Länsi- Balkanin alueelta tulleiden nuorten kanssa. Erään tutkimuksen mukaan 70 prosenttia serbialaisista opiskelijoista ei ole koskaan käynyt kotimaansa ulkopuolella. Heidän toivelistansa kärjessä ovat viisumivapaus 15
ja mahdollisuus matkustaa vapaasti Euroopassa. Serbialaisnuoret eivät näe EU:ta jättimäisenä byrokratiahirviönä, vaan pääsylippuna rauhaan, demokratiaan ja parempaan toimeentuloon. Toivonkin, että ihmiset pitäisivät laajentumispeloista tai -väsymyksestä puhuessaan mielessä, että 21 EU:n nykyisestä 27 jäsenmaasta on jossakin vaiheessa käynyt läpi laajentumisprosessin ja ollut aiempien jäsenten silmissä uusi. Se ei vielä anna syytä huoleen. Ennen kuin yksikään jäsenehdokas voi liittyä unioniin, sen jäsenyys tarvitsee kaikkien vanhojen jäsenmaiden yksimielisen tuen sekä Euroopan parlamentin hyväksynnän. Jäsenyysehtojen täyttyminen arvioidaan suurennuslasin alla. EU:n jäseneksi ei pääse oikotietä eikä takaportin kautta. Tässä kirjassa esitellään unionin uusimmat tulokkaat, Bulgaria ja Romania. Molemmat maat ovat läpikäyneet perusteellisen muutoksen suhteellisen nopeasti. Bulgariassa pidettiin kesällä 1990 ensimmäiset vapaat monipuoluevaalit sitten maailmansotien. Romanian diktaattori Nicolae Ceauşescu syöstiin vallasta ja teloitettiin vuonna 1989, mutta entisten kommunistien valtakausi jatkui vielä 1990-luvun puoliväliin. Bulgariaa ja Romaniaa on syytä onnitella. Vaikka uudistustyön ja demokratian vakiinnuttamisen on jatkuttava edelleen tarmokkaasti, on tähän mennessä tapahtunut muutos ollut hatunnoston arvoinen. Kansanvallan valintaa ei voi koskaan pitää itsestäänselvyytenä. Naapurustossamme on riittämiin toisenlaisiakin esimerkkejä. Toivotan lukijoille hyvää nojatuolimatkaa Euroopan unionin uusiin jäsenmaihin! Meillä on paljon opittavaa niin toisistamme kuin toisiltammekin. 16
Jouko Lindstedt Kirjoittaja on filosofian tohtori (1985), slaavilaisen filologian professori Helsingin yliopistossa vuodesta 1986. Hän on tutkinut bulgarian kieltä, Bulgarian ja Makedonian kulttuurihistoriaa ja eurooppalaista kielipolitiikkaa. Maa ja kansa Mustanmeren rannikon lomakohteet Bulgariassa ovat tulleet monille tutuiksi maassa käy vuosittain toistasataa tuhatta suomalaista turistia. Vuoden 2007 alusta Euroopan unioniin liittynyt Bulgaria lienee silti lomarantojen ulkopuolella jäänyt aika tuntemattomaksi maaksi. Onneksi tuntemattomuuden yhtenä syynä on maan verrattain vakaa kehitys: vaikka koko Balkanin niemimaalle nimensä antanut Balkanvuoristo sijaitsee juuri Bulgariassa, Balkanilta kantautuvat kielteiset uutiset koskevat useimmiten Bulgariasta länteen sijaitsevia entisen Jugoslavian seuraajavaltioita, joiden lähihistoria on ollut huomattavasti levottomampi. Monet bulgarialaiset tietävät kyllä jotakin Suomesta elleivät muuta, niin ainakin sen, että Suomen kaarti oli mukana vapauttamassa Bulgariaa osmanivallasta vuoden 1877 78 sodassa, eli silloin kun suomalaisen laulun mukaan paljon on kärsitty vilua ja nälkää Balkanin vuorilla taistellessa. Joku saattaa myös tietää, että pian Bulgarian vapautumisen jälkeen maalla oli hetken aikaa myös suomalainen pääministeri, kenraali Casimir Ehrnrooth Nastolasta. Bulgaria sijaitsee itäisellä Balkanilla Mustanmeren rannalla. Sen naapurivaltiot pohjoisesta lännen kautta etelään ovat Romania, Serbia, Makedonia, Kreikka ja Turkki. Maan pinta-ala on 111 000 km 2 eli kolmannes Suomesta. 17
Maan väkiluku on 7,7 miljoonaa (2005). Väestön valtaosa on eteläslaavilaista bulgarian kieltä puhuvia bulgarialaisia, joiden perinteinen uskonto on ortodoksisuus. Suurin etninen vähemmistö ovat turkkilaiset, joiden osuus väestöstä on lähellä kymmentä prosenttia. Romaneja on virallisten väestötilastojen mukaan viitisen prosenttia, mutta todellinen luku lienee suurempi. Balkanilla kun ollaan, maassa on vielä kymmenkunta muutakin etnistä vähemmistöä, mutta niitten yhteenlaskettu määrä on virallisten tilastojen mukaan alle kaksi prosenttia. Tärkein vähemmistöuskonto on islam, jota tunnustavat turkkilaiset, osa romaneista sekä pomakit, jotka ovat bulgariankielisiä muslimeja. Väestöstä 70 prosenttia asuu kaupungeissa, joista suurin on pääkaupunki Sofia (1,1 milj. asukasta). Muita suuria kaupunkeja ovat Plovdiv, Varna, Burgas ja Ruse. Bulgaria jaetaan perinteisesti kolmeen maantieteelliseen alueeseen. Pohjois-Bulgaria on Tonavaan rajoittuvaa alankoa, jota kutsutaan Miisiaksi (antiikin Moesia). Eteläinen ja kaakkoinen Bulgaria on Traakiaa. Miisian ja Traakian erottaa toisistaan Balkanvuoristo, jonka bulgarialainen nimi on Stára planiná eli vanha vuoristo. Lounainen Bulgaria eli Pirinvuoriston seutu on puolestaan osa maantieteellistä Makedonian aluetta, jonka pääosat ovat kuitenkin Makedonian tasavallan ja Kreikan puolella. Balkanvuoriston ja Pirinin lisäksi tunnettu vuoriketju on Rodopit etelässä. Lännessä Sofiasta etelään sijaitsevilla Rilavuorilla on kulttuurihistoriallisesti tärkeä Rilan luostari sekä maan ja koko Balkanin niemimaan korkein vuori Musala (2 925 m). Joet ovat verrattain vähävetisiä lukuun ottamatta Bulgarian ja Romanian rajan muodostavaa Tonavaa. Ilmastoltaan Bulgaria on mannerilmaston ja Välimeren ilmaston rajalla. Talvet ovat verrattain viileitä, ja vuoristoissa lunta saattaa sataa runsaastikin. Kesät ovat kuumia ja kuivia. Sofian tammikuun keskilämpötila on 2 C ja elokuun +21 C. Bulgarialaiset muistuttavat mielellään, että heidän valtionsa perustettiin jo yli 1 300 vuotta sitten ja että sieltä on peräisin olennainen osa Venäjän ja monen muun ortodoksisen slaavilaismaan kulttuuria. Bul- 18
gariasta ovat peräisin myös kyrilliset kirjaimet joita usein kutsutaan väärin venäläisiksi kirjaimiksi. Bulgaria onkin siinä mielessä tyypillinen Balkanin maa, että historia meidän mielestämme kaukainenkin historia on osa jokapäiväistä poliittista ja yhteiskunnallista keskustelua ja nykypäivää katsotaan ja tulkitaan usein historiallisten tapahtumien kautta. Ymmärtääkseen paremmin bulgarialaisia on aloitettava keskiajan historiasta. Keskiaika Antiikin aikana nykyisen Bulgarian aluetta asuttivat traakialaiset. Rooman valtakunnan hajottua alue jäi Itä-Rooman eli Bysantin puolelle. Slaavinkielistä väestöä alkoi siirtyä Tonavan yli Bysantin alueelle 500- luvulla ajanlaskumme alun jälkeen, ja seuraavina vuosisatoina slaavit levittäytyivät kaikkialle Bysantin valtakunnan Euroopan-puoleisiin osiin osittain sotilaina erilaisten valloittajien joukoissa, osittain rauhallisina maanviljelijöinä. Itsenäisen Bulgarian valtion perustajia eivät kuitenkaan olleet slaavit, vaan turkkilaiskansoihin kuuluvat bulgaarit, jotka valloittivat nykyisen Pohjois-Bulgarian ja voittivat Bysantin armeijan. Vuoden 681 rauhansopimuksessa bulgaarien kanssa Bysantti joutui ensimmäisen kerran tunnustamaan menettäneensä Tonavan eteläpuoleisia alueitaan toiselle valtiolle. Tätä vuotta on perinteisesti pidetty ensimmäisen Bulgarian valtion perustamisvuotena, vaikka bulgaarien erilaisilla valtiomuodostelmilla oli luonnollisesti ollut pitkä historia jo ennen rauhansopimusta. Alun perin bulgaareilla ei siis tarkoitettu ollenkaan slaaveja, vaan maan hallitsevaa yläluokkaa, jolla oli oma kielensä, uskontonsa ja klaanijärjestelmänsä. Vähitellen bulgaarit kuitenkin slaavilaistuivat, myös kielellisesti, ja kaikkia valtakunnan slaaveja alettiin kutsua bulgaareiksi tai bulgarialaisiksi. Myös maassa vielä asuneet traakialaiset sulautuivat vähitellen kokonaan slaaveihin. Slaavin kielen voittoon vaikutti myös se, että Bulgaria otti kristinuskon vastaan 860-luvulla ja valitsi vuonna 893 slaavin valtion ja kirkon viralliseksi kieleksi. 19
Slaavien oman kirjakielen synty oli keskiajan kulttuurihistorian merkittävimpiä tapahtumia, joka liittyy läheisesti ensimmäisen Bulgarian valtioon, joskin kirjakielen luojat olivat kotoisin Bysantin valtakunnan alueelta. Muinaiskirkkoslaavin jota bulgarialaiset kutsuvat muinaisbulgarian kirjakieleksi loivat Thessalonikista kotoisin olleet veljekset Kyrillos (alkuperäiseltä nimeltään Konstantinos Filosofi, 826/827 869) ja Methodios (noin 815 885), jotka myöhemmin saivat slaavien apostolien kunnianimen ja joita kunnioitetaan pyhinä sekä ortodoksisessa että katolisessa kirkossa. Meillä ei ole tarkkaa tietoa heidän etnisestä taustastaan, mutta varmasti he osasivat paikallista slaavilaismurretta jo lapsuudestaan, vaikka heidän sivistyskielensä olikin kreikka. He loivat slaaville oman aakkoston ja alkoivat kääntää uudelle kirjakielelle jumalanpalveluksessa tarvittavia tekstejä. Sikäli kuin tiedämme, Kyrillos ja Methodios eivät koskaan itse käyneet Bulgariassa. Ensimmäisen slaavinkielisen kirkollisen organisaation he loivat vuonna 863 Määrin valtakuntaan, joka sijaitsi nykyisten Tšekin ja Slovakian alueilla. Heidän käyttämänsä aakkosto ei ollut se, jota nykyään kutsutaan kyrilliseksi, vaan selvästi sekä kreikkalaisesta että latinalaisesta kirjaimistosta eroava glagoliittinen aakkosto. Tukea uuden liturgisen kielensä käytölle he etsivät sekä Konstantinopolista että Roomasta. Kyrillos kuoli vuonna 869 Roomassa veljesten ollessa hakemassa paavin siunausta työlleen. Paavi nimitti Methodioksen slaavien piispaksi, mutta hänen toimintansa Määrissä ja Pannoniassa oli vaikeaa, koska myös latinaa liturgisena kielenä käyttävät frankkilaiset piispat havittelivat näitä alueita valtansa alle. Methodioksen kuoltua vuonna 885 hänen kouluttamansa slaavilaiset papit joutuivat lähtemään Määristä. Osa siirtyi Adrianmeren rannikolle Dalmatiaan, osa mahdollisesti Böömiin ja Puolaan, mutta huomattava osa etsi turvaa kristinuskoon kääntyneestä Bulgariasta, jossa heidät otettiin hyvin vastaan. Slaavin käyttäminen liturgisena kielenä antoi näet Bulgarian kirkolle ja valtiolle mahdollisuuden irtautua Bysantin kreikankielisen kirkon vaikutuspiiristä. Bulgarian valtakuntaan syntyi kaksi kirkollisen korkeakulttuurin 20
keskusta, toinen valtakunnan uuteen kristilliseen pääkaupunkiin Preslaviin Koillis-Bulgariaan, toinen valtion lounaisosaan Ohridiin, nykyisen Makedonian tasavallan alueelle. Ohridissa kirjoitettiin aluksi Kyrilloksen luomilla glagoliittisilla kirjaimilla. Meidän kyrillisenä tuntemamme kirjaimisto lienee syntynyt Preslavissa 800-luvun lopussa, kun Kyrilloksen ja Methodioksen oppilaat yhdistivät maassa ennestään tunnettuun kreikkalaiseen kirjaimistoon eräitä glagoliittisen aakkoston kirjaimia. Seuraavina vuosisatoina kyrillinen kirjaimisto levisi sitten Serbiaan ja venäläisten ja muitten itäslaavien keskuuteen sen ottivat käyttöön kaikki slaavit, jotka kirkon jakautuessa jäivät sen itäiseen, ortodoksiseen puoleen. Glagoliittista kirjaimistoa käyttivät sen jälkeen vain katoliset kroaatit. Makedonian Ohridissa toimi Kyrilloksen ja Methodioksen tärkein oppilas, Kliment Ohridilainen. Tässä yhteydessä on tärkeä todeta, että osaa siitä, mitä bulgarialaiset pitävät osana omaa kansallista historiaansa, heidän läntiset naapurinsa makedonialaiset pitävät vähintään yhtä oikeutetusti oman historiansa keskeisenä perintönä. Kun Sofiassa kansalliskirjasto on nimetty Kyrilloksen ja Methodioksen mukaan ja yliopisto Kliment Ohridilaisen mukaan, Makedonian pääkaupungissa Skopjessa on päinvastoin: kirjasto kantaa Klimentin nimeä, yliopisto Kyrilloksen ja Methodioksen. Bulgarialaiset ja makedonialaiset ovat nykyisin selvästi erillisiä kansoja, joilla on kummallakin oma kieli kielten ero on suunnilleen samaa luokkaa kuin ruotsin ja norjan ero mutta näillä kahdella kansalla on pitkä yhteinen historia. Bulgarialaiset ovat yleensä sitä mieltä, että tämän pitkän yhteisen historian vuoksi makedonialaiset ovat edelleen bulgarialaisia; Makedonialla on Bulgariassa suunnilleen samanlainen kansallisromanttinen asema kuin Karjalalla ja Kalevalan laulumailla Suomessa. Makedonialaiset taas ovat yleensä sitä mieltä, että koska he ovat nyt bulgarialaisista erillinen kansa, heidän historiansakin on ollut ainakin tuhannen vuoden ajan erillinen. Bulgarialaiset pitävät siis esimerkiksi Kliment Ohridilaista ilman muuta oman kansallisen historiansa suurmiehenä, minkä makedonialaiset taas torjuvat historian ryöstönä. 21
Ensimmäisen Bulgarian valtion kukoistusaikaa oli tsaari Simeonin hallitusaika (893 927). Simeon loi suuren ja vahvan valtion, joka käsitti lähes koko Balkanin niemimaan ja Romanian. Hän haaveili pääsevänsä lopulta Bysantin keisariksi. Hänen suojeluksessaan käännettiin kreikasta mittava määrä kirjallisuutta suuri osa myöhempää muinaisvenäläistä kirjallisuuttakin on alunperin kopioitu bulgarialaisista alkuteksteistä. Simeonin kuoleman jälkeen valtio alkoi heikentyä, ja Bysantti valloitti vähitellen sen alueet kokonaan. Pisimpään säilytti itsenäisyytensä valtakunnan makedonialainen osa, jonka pääkaupunki Ohrid joutui Bysantin käsiin vasta 1018 vaihtoehtoinen tapa kuvata tätä historian jaksoa on sanoa, että Makedonian valtakunta piti pintansa kauemmin kuin Bulgarian valtakunta. Kun Rusin valtakunta eli niin kutsuttu Kiovan Venäjä kääntyi kristinuskoon, ensimmäiset papit sinne tulivat nimenomaan Makedoniasta. Bysantin vallan aikana Bulgarian kirkko kreikkalaistettiin systemaattisesti ja slaavien oma kirjakieli koetettiin juuria pois. Muinaisbulgarialaisen ajan käsikirjoitukset ovatkin säilyneet meille vain niiltä osin, kuin niitä oli kulkeutunut Bulgarian ulkopuolelle. Vuonna 1185 veljekset Petăr ja Asen kokosivat Pohjois-Bulgarian erikieliset väestönosat (bulgarialaiset, kumaanit ja valakit) Bysantin vastaiseen kapinaan, jonka tuloksena syntyi toinen Bulgarian valtio. Sen pääkaupungiksi tuli Tărnovo (nykyinen Veliko Tărnovo Koillis-Bulgariassa), jossa slaavinkielinen kulttuuri elpyi. Mutta 1300-luvun lopulle tultaessa Bulgarian vakavin uhka ei enää ollut Bysantti, vaan osmanien eli Vähän-Aasian turkkilaisten muodostama uusi islamilainen valtakunta, jonka laajentumista Bulgaria, Serbia ja Bysantti eivät pystyneet estämään. Osmanit (eli ottomaanit ) valloittivat Tărnovon vuonna 1393 ja Bulgariassa alkoi viiden vuosisadan mittainen osmanivallan aika. 22
Osmanivallan aika ja bulgarialaisten kansallinen herääminen Turkkilaiset olivat vuosisatojen ajan kristillisen Euroopan arkkivihollisia, joten Balkanin osmanivaltaa ei aina ole tarkasteltu historiankirjoituksessa objektiivisesti. Totta on, että suuren islamilaisen imperiumin alaisina bulgarialaiset jäivät näkymättömiin ja suurten eurooppalaisten aatevirtausten ulkopuolelle renessanssi ja valistus eivät juuri ulottaneet vaikutustaan heidän keskuuteensa. (Jos bulgarialaiset joskus puhuvat Bulgarian renessanssista, he tarkoittavat sillä kansallisen heräämisen kauttaan 1700-luvun lopulla ja 1800-luvulla.) Euroopassakin tultiin vasta 1800-luvulla vähitellen tietoisiksi siitä, että serbien itäpuolella asuu vielä yksi, kieleltään selvästi erilainen slaavilainen kansa. Bulgarialaiset loistavat poissaolollaan esimerkiksi Karl Mayn poikakirjoissa silloinkin kun ne kuvaavat seikkailuja Balkanin rotkoissa. Kristittyinä bulgarialaiset olivat osmanivaltakunnassa vailla monia oikeuksia, joita muslimeilla oli. Valtio ei kuitenkaan harrastanut suurimittaista pakkokäännytystä. Itse asiassa osmanivaltakunta oli keskiajalla ja varhaisella uudella ajalla suvaitsevampi kuin useimmat eurooppalaiset valtiot, jotka eivät sallineet mitään uskonnollisia vähemmistöjä. Esimerkiksi Espanjasta karkotetut sefardijuutalaiset löysivät turvapaikan täältä, ja heidän vanhakantainen espanjansa on näihin päiviin asti ollut yksi Bulgarian vähemmistökielistä. Ortodoksisilla kristityillä oli osmanivaltakunnassa osittainen itsehallinto Konstantinopolin eli Istanbulin kreikkalaisen patriarkan alaisuudessa. Kulttuurisesti bulgarialaisia ei uhannut niinkään turkkilaistuminen kuin kreikkalaistuminen. Oman slaavilaisen kirkko-organisaation luominen oli sen vuoksi 1800-luvun kansallisen liikkeen keskeisiä tavoitteita, joka toteutui vasta vuonna 1870 bulgarialaisten ja makedonialaisten saadessa oman eksarkaatin (itsehallinnollisen kirkon, jonka asema oli patriarkaattia alempi). Sitä ennen bulgarialaisten kirkollista traditiota olivat pitäneet yllä muutamat bulgariankieliset luostarit, kuten Rilan luostari Lounais-Bulgariassa ja Zographou-luostari Athoksen autonomisessa munkkitasavallassa nykyisessä Pohjois-Kreikassa. 23
Bulgarian kansallisen heräämisen taustalla oli varakkaan bulgariankielisen kaupunkiporvariston synty 1700-luvulla käsityön ja kaupan kehittyessä. Porvarien poikia lähetettiin opiskelemaan Länsi-Eurooppaan ja erityisesti Venäjälle, joka oli tuohon aikaan Montenegron lisäksi ainoa itsenäinen slaavilaismaa. Vähitellen bulgariaksi alettiin kirjoittaa muutakin kuin uskonnollisaiheista kirjallisuutta, ja Istanbulissa alettiin painaa bulgariankielisiä sanomalehtiä. Aatteellisena aloituksena kansalliselle heräämiselle pidetään munkki Paisi Hilendarskin teosta Slaavilais-bulgarialainen historia (1762), joka levisi käsin kirjoitettuina kopioina. Sen kantavana ajatuksena oli kertoa bulgarialaisille, että heilläkin oli ollut oma historiansa, omat hallitsijansa ja valtakuntansa. Kansallisen heräämisen ensimmäisenä tavoitteena oli irrottautuminen kreikkalaisten johtaman kirkon vallasta, mutta 1800-luvun puolestavälistä lähtien myös poliittinen itsenäisyys tuli salaisten vallankumouskomiteoiden keskeiseksi tavoitteeksi. Vuonna 1876 puhkesi niin kutsuttu huhtikuun kansannousu, jonka osmanit kuitenkin julmasti tukehduttivat. Bulgarialaiset saivat runsaasti myötätuntoa sekä Venäjällä että Länsi-Euroopassa. Maalle toi viimein vapauden Venäjän ja Turkin sota 1877 78, johon Suomen kaartikin osallistui. Tämä oli suomalaisten ensimmäinen laajamittainen kosketus bulgarialaisiin, joita kaartilaisten kirjeet ja julkaistut sotakuvaukset tekivät tutuiksi suomalaiselle yleisölle. Itsenäinen Bulgaria ennen toista maailmansotaa Venäjän ja Turkin sodan päättänyt San Stefanon rauhansopimus piirsi suuren itsenäisen Bulgarian, johon kuului myös koko Makedonia Aigeianmerelle saakka. San Stefanon sopimuksen allekirjoituspäivästä 3.3.1878 tuli Bulgarian kansallispäivä. Mutta koska näin luotu Suur- Bulgaria olisi ollut Venäjän vahva liittolainen Balkanilla, Berliinissä järjestettiin samana vuonna suurvaltojen kongressi, jossa Venäjän aseman heikentämiseksi Bulgariaa pienennettiin tuntuvasti. Varsinai- 24
nen Bulgaria supistettiin valtioksi, joka vastaa suurin piirtein nykyistä pohjoista ja läntistä Bulgariaa. Se ei vielä saavuttanut täyttä kansainvälisoikeudellista itsenäisyyttä, mutta sillä oli itsehallinto, oma ruhtinas ja oma parlamentti. Venäläisten upseerien ja diplomaattien vaikutusvalta Bulgariassa oli aluksi suuri, ja osa ministereistäkin oli Venäjän tsaarin lähettämiä. Suomalainen kenraali Casimir Ehrnrooth tuli 1880 Bulgarian sotaministeriksi tehtävänään rosvoilun lopettaminen Itä-Bulgariassa. Bulgariassa vallitsi alusta alkaen ristiriita konservatiivisen ruhtinashovin ja liberaalipoliitikkojen hallitseman parlamentin välillä, ja vuonna 1881 nuori ruhtinas Alexander von Battenberg hajotti parlamentin ja lakkautti väliaikaisesti Bulgarian liberaalin perustuslain, joka takasi muun muassa lehdistönvapauden ja kirjesalaisuuden. Casimir Ehrnroothista tuli tällöin muutamaksi kuukaudeksi suurin valtaoikeuksin varustettu Bulgarian pääministeri, lähes tulkoon sotilasdiktaattori. Vaikka Ehrnroothilla oli varmasti vahvat konservatiivisympatiat, hänen toimintaansa arvioitaessa on huomattava, että ruhtinaan vallankaappaus tehtiin ainakin muodollisesti lain sallimissa puitteissa ja Ehrnrooth kieltäytyi käyttämästä armeijaa sen tukena. Ensi sijassa hän oli Venäjän etujen valvoja Bulgariassa. Eteläinen Bulgaria, muun muassa Plovdivin ja Burgasin kaupungit, oli Berliinin kongressin päätöksellä jäänyt osaksi osmanivaltakuntaa Itä-Rumelian autonomisena provinssina. Osmanivaltakunta oli kuitenkin niin heikko, että Bulgaria ja Itä-Rumelia onnistuivat yhdistymään jo 1885 86. Venäjä, joka ei halunnut tässä vaiheessa ärsyttää muita Euroopan suurvaltoja, veti vastalauseeksi edustajansa Bulgarian hallituksesta ja asevoimista. Vielä voimakkaampi reaktio tuli Serbiasta, jonka kanssa syttyi lyhyt sota, mutta Bulgarian yhdistyminen jäi voimaan. Viimein vuonna 1908 Bulgarian tsaari 1 Ferdinand I maasta karkote- 1 Bulgarian ruhtinas oli tässä vaiheessa ottanut itselleen maan muinaisten hallitsijoiden arvonimen tsaari. Läntisissä lähteissä Bulgarian 1900-luvun hallitsijoista käytetään useimmiten nimitystä kuningas, mutta bulgarian kielessä käytettävä sana ei koskaan ole kral kuningas vaan nimenomaan tsar, eli sama sana jota Venäjän tsaarista käytetään. Sen vuoksi suomeksikin voi puhua tsaarista. 25
tun Alexanderin seuraaja julisti maan muodollisestikin itsenäiseksi Turkista. Turkki ei reagoinut vahvasti, koska sen huomion vei Bosnia- Hertsegovina, jonka Itävalta-Unkari liitti osakseen samaan aikaan. Makedonia ja eteläinen Traakia olivat edelleen osmanivaltakunnan osia ilman mitään erityisasemaa. Koska Serbialla, Bulgarialla ja Kreikalla oli kaikilla aluevaatimuksia Makedoniassa, Makedonian kysymyksestä tuli Balkanin pysyvä ongelma. Kaikissa seuraavissa sodissa (Balkanin sodat, ensimmäinen ja toinen maailmansota) Makedonian valloittaminen oli Bulgarian keskeinen tavoite, jota perusteltiin kansalliseen yhdistymiseen vetoavalla retoriikalla. Vuosina 1911 1912 Italia osoitti osmanivaltakunnan heikkouden valloittamalla siltä Libyan, Dodekanesian ja Rhodoksen. Lokakuussa 1912 Bulgaria, Serbia, Montenegro ja Kreikka aloittivat ensimmäisen Balkanin sodan hyökkäämällä yhdessä osmaneja vastaan. Hyökkääjät valloittivat Makedonian ja Traakian. Toukokuussa 1913 sota loppui rauhansopimukseen, mutta Euroopan suurvallat eivät antaneet voittajien pitää kaikkia valloittamiaan alueita. Makedonia jaettiin Serbian ja Kreikan kesken, minkä vuoksi Bulgaria aloitti kuukautta myöhemmin toisen Balkanin sodan hyökkäämällä näitä maita vastaan. Kaikki Bulgarian naapurimaat kääntyivät sitä vastaan, ja sota oli ohi kuukaudessa. Bulgaria ei saanut Makedoniaa, ja lisäksi se menetti osia Traakiasta osmanivaltakunnalle ja lopunkin osan viljavaa Dobrudžaa eli Dobrogeaa Romanialle. Ensimmäisessä maailmansodassa keskusvallat lupasivat Bulgarialle Serbialle kuuluvan osan Makedoniaa, ja maa liittyi sotaan niitten puolella. Lisävaikuttimena olivat tsaari Ferdinandin sukusiteet Saksaan ja Itävaltaan hän edusti Saxe-Coburg-Gothan ruhtinassukua. Sodan päätyttyä Bulgaria vain menetti Neuillyn sopimuksessa lisää alueita Serbialle. Tsaari Ferdinand luovutti 1918 kruunun pojalleen Boris III:lle. Maailmansodassa kärsityn tappion jälkeen Bulgarian sisäpolitiikan voimatekijäksi nousi Aleksandăr Stambolijskin johtama maaseutupuolue, joka vastusti tsaaria ja häntä tukevaa kaupunkien yläluokkaa ja upseeristoa. Stambolijski toteutti pääministerinä talousuudistuksia, 26
joiden tarkoituksena oli parantaa talonpoikien asemaa maailmansodan aiheuttaman laman jälkeen. Vähitellen maaseutupuolue alkoi kuitenkin tavoitella yksinvaltaa ja liitti menettelytapoihinsa myös ulkoparlamentaariset ja väkivaltaiset keinot. Samanlaisia tavoitteita ja keinoja oli tahoillaan myös kommunistipuolueella ja oikeistovoimien liitolla, joten Bulgaria joutui raskaalla tavalla maailmansotien välisen ajan totalitaaristen aatteitten taistelukentäksi. Kun maaseutupuolue oli vuoden 1923 vaaleissa saavuttanut murskaenemmistön parlamentissa, osittain myös tarkoitushakuisten vaalilakien ja äänestäjien pelottelun ansiosta, oikeisto järjesti kesäkuussa sotilasvallankaappauksen, jossa Stambolijski murhattiin. Syyskuussa kommunistit puolestaan organisoivat aseellisen kapinan, joka tukahdutettiin. Seuraavien kymmenen vuoden ajan maata hallitsivat erilaiset oikeistokoalitiot. Vallankumousjärjestö VMRO, joka tavoitteli Makedonian liittämistä Bulgariaan, järjesti terrori-iskuja Bulgariasta käsin, mutta sotkeutui myös Bulgarian sisäpolitiikkaan ja murhasi bulgarialaisia poliitikkoja. Vuonna 1934 vallan maassa kaappasi fasistinen Sotilasliitto. Puolueet ja perustuslain takaamat kansalaisvapaudet lakkautettiin. Bulgariakin liittyi näin kolmikymmenluvun monien totalitaristisesti johdettujen eurooppalaisten maitten joukkoon. Bulgarian erityispiirre oli kuitenkin se, että valta siirtyi hyvin pian hallitsevalle monarkille: vuodesta 1936 lähtien Boris III oli käytännössä maan diktaattori. Poliittisista levottomuuksista huolimatta Bulgarian talous kehittyi maailmansotien välisenä aikana suhteellisen suotuisasti. Vuodesta 1911 vuoteen 1939 maan teollisuustuotanto kasvoi melkein nelinkertaiseksi, ja väestö kasvoi 4,4 miljoonasta 6,3 miljoonaan. Suomalainen matkakirjailija Olli Nuorto kuvaa 1930 kirjassaan Balkania autossa ja auton alla Bulgariaa omasta näkökulmastaan: hänelle se on Balkanin kehittynein maa, huomattavasti Kreikkaakin eurooppalaisempi. Tuon ajan nationalistisessa retoriikassa bulgarialaisia ja suomalaisia saatettiin muuten pitää jopa sukukansoina: ottaakseen etäisyyttä kommunistiseen Venäjään, Bulgarian oikeisto johti maan alkuperän 27
mieluummin ei-slaavilaisista bulgaareista kuin slaaveista, ja kun turkkilaiskansoja ja suomalais-ugrilaisia kansoja tuohon aikaan vielä usein pidettiin sukulaiskansoina, suomalaiset saatettiin ottaa Bulgariassa vastaan paitsi maan vapaussodan sankareina myös suorastaan heimoveljinä. Kuuluisa ruotsalainen slavisti ja matkakirjailija Alfred Jensen kirjoitti jo 1911, että bulgarialaisissa suomalainen sitkeys yhdistyy slaavilaiseen temperamenttiin ( den finska segheten parar sig med slaviskt temperament ). Nykyään tähän myyttiin suomalaisten ja bulgarialaisten heimoveljeydestä törmää enää harvoin. Syynä on toisaalta se, ettei turkkilaisia ja suomalais-ugrilaisia kieliä enää pidetä sukukielinä, mutta toisaalta sekin, että kommunistien tultua valtaan Bulgariassa alettiin taas korostaa maan slaavilaista perintöä ja alkuperäisten bulgaarien kulttuurin tasoa piti ruveta vähättelemään niin, että jopa arkeologisten kaivausten tuloksia väärennettiin tai niitä ei saanut julkaista. Toinen maailmansota ja kommunismin aika Toiseenkin maailmansotaan Bulgaria osallistui Saksan puolella, ja sen päätavoitteena oli jälleen Makedonian valtaaminen. Bulgaria valloittikin sekä Serbialle että Kreikalle kuuluneen Makedonian Thessalonikin kaupunkia myöten, samoin Romanian Dobrogean. Bulgaria julisti sodan Britannialle ja Yhdysvalloille, mutta ei Neuvostoliitolle, koska venäläisiä pidettiin edelleen maan vapauttajina. Tsaari kieltäytyi luovuttamasta varsinaisen Bulgarian 50 000 juutalaista Saksaan, mutta valloitettujen alueiden juutalaisten kohtalo oli sama kuin Saksan miehittämissä maissa. Bulgariassa toimi maanalainen vastarintaliike, jossa Neuvostoliiton tukemat kommunistit olivat määräävässä asemassa. Tsaari Boris III kuoli 1943. Hänen poikansa Simeon II oli vasta kuusivuotias, ja valta siirtyi parlamentin valitsemille valtionhoitajille. Vastarintaliikkeen toiminta vahvistui, ja liittoutuneet pommittivat Sofiaa ja muita suuria kaupunkeja. Kun Saksan tappio alkoi näyttää väistämättömältä, Bulgaria ilmoitti elokuussa 1944 olevansa puolueeton Saksan ja 28
Neuvostoliiton välisessä sodassa ja alkoi pyrkiä aselepoon Britannian ja Yhdysvaltain kanssa. Aikaisemmin kiellettyjä oppositiopuolueita otettiin hallitukseen ja fasistiset järjestöt lakkautettiin. Kommunistit olivat kuitenkin ottaneet päämäräkseen vallankaappauksen Neuvostoliiton tuella. Syyskuun kuudentena 1944 Bulgaria julisti sodan Saksalle. Neuvostoliitto oli kuitenkin päivää aikaisemmin julistanut sodan Bulgarialle voidakseen miehittää maan. Syyskuun kahdeksantena neuvostojoukot marssivat Bulgariaan kohtaamatta vastarintaa. Syyskuun yhdeksäntenä kommunistit ja heidän liittolaisensa ottivat hallitusvallan Sofiassa. Kyse oli miehittäjien tukemasta sotilasvallankaappauksesta, joka sosialistisen Bulgarian historiankirjoituksessa esitettiin kansan suorittamana vallankumouksena yhdeksäs syyskuuta sai samanlaisen historiallisen sädekehän kuin lokakuun vallankumous Venäjällä. Toisen maailmansodan loppuvaiheessa Bulgarian armeija taisteli entisen liittolaisensa Saksan joukkoja vastaan tältä osin Suomen ja Bulgarian historiat siis muistuttavat toisiaan. Mutta toisin kuin Suomessa, Neuvostoliitto otti Bulgarian sisäpolitiikan tiukasti ohjaukseensa. Neuvostoliiton tuella Bulgarian kommunistit saattoivat vuoteen 1949 mennessä vähitellen keskittää kaiken vallan itselleen. Poliittisissa oikeudenkäynneissä tuomittiin kuolemaan ensin entisiä fasisteja ja Hitlerin kannattajia, mutta pian myös demokraattisten oppositiopuolueiden johtajia. Vuonna 1946 monarkia lakkautettiin kansanäänestyksessä. Nuori Simeon II lähti maanpakoon Espanjaan. Saman vuoden lopulla pääministeriksi nousi kommunisti Georgi Dimitrov, joka oli kansainvälisesti tunnettu hahmo: hän oli ollut Leipzigissa 1933 syytettynä Berliinin valtiopäivien palosta, mutta hänet oli vapautettu ja hän oli siirtynyt Neuvostoliittoon. Hänen johdollaan maa siirtyi nyt neuvostotyyppiseen totalitarismiin. Muodollisesti Bulgariaan ei perustettu yksipuoluejärjestelmää, koska maaseutupuolue sai jatkaa toimintaansa kommunistien apupuolueena. Kaikki varsinainen oppositiotoiminta kuitenkin tukahdutettiin. Maatalous pakkokollektivoitiin ja taloutta kehitettiin erityisesti raskaan teollisuuden suuntaan. 29
Dimitrov kuoli 1949 Neuvostoliiton-vierailunsa aikana; kuolemaa on epäilty murhaksi. Hänen ruumiinsa palsamoitiin samalla tavoin kuin Leninin ruumis ja sille rakennettiin mausoleumi Sofian keskustaan, entistä tsaarin palatsia vastapäätä. Dimitrovin seuraaja Vălko Tšervenkov rakensi maahan stalinistisen henkilökultin, joka kuitenkin sai vähitellen väistyä Stalinin kuoleman jälkeen. Vuonna 1956 valtaan nousi Todor Živkov, joka sitten johti Bulgariaa aina vuoteen 1989 saakka. Bulgaria oli Neuvostoliiton uskollinen liittolainen, jossa juuri minkäänlainen sisäinen oppositiotoiminta ei ollut mahdollista. Taloudellisesti maa hyötyi itäblokin maiden keskeisestä työnjaosta, jossa Bulgaria keskittyi teräs- ja kemianteollisuuteen, elintarvikkeiden tuotantoon ja matkailuun. Myöhemmin pyrittiin panostamaan myös elektroniikkaan ja tietotekniikkaan. Maan yleisilme ei kuitenkaan ollut aivan niin harmaa kuin Neuvostoliiton, ja esimerkiksi ulkomaalaiset saivat suhteellisen vapaasti matkustella maan lähes kaikissa osissa. Koulutukseen ja kulttuuriin sijoitettiin runsaasti varoja. Kulttuurin kehittämisessä vaikutti erityisesti Živkovin tytär Ljudmila Živkova, josta isän arveltiin tekevän dynastiansa jatkajan. Ljudmila kuoli kuitenkin jo 1981. Maan julkisuuskuvaa lännessä rasittivat länteen paenneiden toisinajattelijoiden salamurhat ja väitetty osuus paavi Johannes Paavali II:n murhayrityksessä. Bulgarian turkkilaisvähemmistöllä oli ollut tiettyjä rajoitettuja oikeuksia, mutta 1980-luvulla valtio ryhtyi sortotoimiin sitä vastaan. Ensin ryhdyttiin julkaisemaan historiallisia tutkimuksia, joiden tarkoitus oli osoittaa, että maan turkkilaiset olivat itse asiassa ortodoksisia slaaveja, jotka vain oli pakkokäännytetty islamiin osmanivallan aikana. Sen jälkeen turkkilaisille tarjottiin mahdollisuutta ottaa itselleen bulgarialaiset nimet ja etninen identiteetti ja näin mukamas palata takaisiin alkuperäiseen bulgarialaiseen identiteettiinsä. Turkkilaisia pakotettiin nimenvaihtoon usein kirjaimellisesti aseella uhaten, mutta toiminta esitettiin samanlaisena kansallisena heräämisenä kuin bulgarialaisen kulttuurin nousu 1700 luvun lopun ja 1800-luvun osmanivaltakunnassa. Turkkilaisten pakkobulgarialaistaminen aloitettiin 1985 ja se jatkui 30
aina kommunismin kaatumiseen syksyllä 1989 asti. Kesällä 1989 suuren määrän turkkilaisia sallittiin paeta Turkkiin, mikä aiheutti erityisesti maataloudessa vakavan työvoimapulan. Ilmeisesti pakkobulgarialaistamisen taustalla oli turkkilaisvähemmistön nopea kasvu, jonka oletettavasti pelättiin johtavan Nato-maa Turkin epäsuoraan vaikutusvaltaan maassa. Osittain syynä saattoi olla myös se, että maan koko historiallinen retoriikka oli vuosikymmeniä rakentunut kahden myytin, osmanivallasta vapautumisen ja sosialistisen vallankumouksen varaan; turkkilaisvähemmistön olemassaolo ei kerta kaikkiaan sopinut tähän eheään nationalistiseen kuvaan. Kommunismin kaatumisesta EU:n jäsenyyteen Niin kuin muissakin itäblokin maissa, kommunismi alkoi horjua Bulgariassa 1980-luvun mittaan ja kaatui lopulta marraskuussa 1989, jolloin Todor Živkov pakotettiin eroamaan. Koska Bulgaria oli Neuvostoliiton läheinen liittolainen, Gorbatšovin perestroika ja glasnost eivät voineet olla vaikuttamatta nopeasti myös Bulgariassa. Aluksi maan kommunistipuolue yritti kyllä estää uudistumispolitiikan leviämisen Bulgariaan, mutta se oli mahdotonta: kaikki bulgarialaiset olivat opiskelleet koulussa vuosikaudet venäjää, ja venäjänkielisten kirjojen ja lehtien lukemiseen oli aina rohkaistu. Nyt venäjänkielinen lehdistö olikin yhtäkkiä muuttumassa uusien yhteiskunnallisten ajatusten väyläksi. Bulgaria oli myös joutunut taloudellisiin vaikeuksiin. Väestön elintasoa oli nostettu kansainvälisiltä markkinoilta otettujen lainojen avulla. Länsimaat osasivat käyttää tätä asetta kulissien takana samaan aikaan kun itäblokin maiden keskinäinen taloudellinen solidaarisuus mureni ja maitten välisestä työnjaosta siirryttiin suoraan kilpailuun. Sisäisellä oppositioliikkeellä ei ollut kommunismin kaatumisessa sellaista merkitystä kuin Puolassa tai Tšekkoslovakiassa. Oppositiomieliset olivat joutuneet pakenemaan ulkomaille, eikä heitä juuri tunnettu Bulgariassa. Harvoja maahan jääneitä toisinajattelijoita oli filosofi Želju Želev, jon- 31