Tietopaketti Oulunkylän historiaa: Johanna Charlotta Maexmontanin, Oulunkylän Seurahuoneen ja Maexmontanin puiston vaiheita Tämän pdf-tekstin tiedot ja kuvat on v 2010 koonnut työryhmä: Marja Mesimäki Annikki Piilonen Harri Nygrén Kari Sundvall Nettijulkaisu: Oulunkylä-Seura www.oulunkyla.info / HUOM! Web-sivua päivitetään jatkossa uudella tiedolla: kerro kotisivu työryhmälle, jos sinulla on tietoa tai kuvia käyttöön! Projekti tehdään ilman palkkiota lukuun ottamatta museoiden ja järjestöjen historiallisia kuvia, joiden julkaisusta Oulunkylä-Seura on maksanut kyseisille tahoille. Jos olet aikeissa käyttää omilla kotisivuilla tai painattaa historiallisia kuvamateriaaleja, ota yhteys kyseiseen tahoon ja maksa julkaisuluvasta maksu! SISÄLTÖ Johdanto 3 Johanna Charlotta Maexmontan - aikansa mahtinainen 7 Sigfrid Edvard Maexmontan 27 Oulunkylän Seurahuone - Juhannusmäen helmi 33 Maexmontanin puiston vaiheita 51 Lähdeluettelo 66 1
2
Johdannoksi: Maexmontaninpuisto - puistolle nimi Oulunkylän Seurahuoneen loistoajan emännän mukaan Oulunkylän Seurahuoneen edustan puisto on keskeinen näyttämö Oulunkylän ja erityisesti Veräjämäen historiassa. Puisto on sekä kukoistanut palmuistutuksineen että elänyt rappion päiviä kulottuneine nurmikenttineen, mutta alueelle ei ole toistaiseksi annettu virallista nimeä. Helsingin kaupungin nimistötoimikunta on hyväksynyt OulunkyläSeuran tekemän ehdotuksen puiston nimeämisestä ravintoloitsija Johanna Charlotta Maexmontanin mukaan. Nimistötoimikunta päätti kokouksessaan 2.6.2010 esittää asemakaavoituksen yhteydessä muodostuvan puiston nimeksi Maexmontaninpuisto, toisella kotimaisella Maexmontanparken. Puisto nimetään virallisesti ja sen rajat määritellään Raidejokeriin liittyvän asemakaavoituksen yhteydessä. Oulunkylä-Seura on ehdot tanut, että Maexmontanin puisto rajataan Larin Kyöstin tien, Kirkkoherrantien, Oulunkyläntien ja Maaherrantien väliselle alueelle. 3
4
Puiston vierestä kulkeva Larin Kyöstin tie liittyy Veräjämäen 1900-luvun alkupuolen vilkkaaseen taiteilijayhteisöön ja Seurahuoneen silloiseen vakioasiakaskuntaan. Nykypäivän kasvavissa kaupungeissa puistot ovat tärkeitä henkireikiä, virkistyspaikkoja ja asukkaidensa yhteisiä olohuoneita. Oulunkylä-Seura haluaa nostaa esiin Oulunkylän vihreää idylliä, asukkaille tärkeää käyttömahdollisuuksia nimeäminen vehreää urbaanin naispuolisen mielenkiintoisen ympäristöä ja hyvinvoinnin merkkihenkilön tuulahduksen menneiltä sen monipuolisia tuottajana. mukaan ajoilta Puiston tuo ja myös herättää kiinnostusta koko alueen historiaa kohtaan. Maexmontanin puisto on oleellinen osa Oulunkylän Seurahuoneen miljöötä ja nykyisin myös monenlaisten tapahtumien värikäs areena. Lähiöiden ja esikaupunkien kehittämisessä korostetaan alueiden omaleimaisia imagon rakennusaineksia, jotka edistävät asukkaiden kuuluvuuden tunnetta ja ylpeyttä omasta asuinalueesta. Oulunkylän Seurahuone miljöineen tarjoaa oivallisen mahdollisuuden rakentaa alueen kulttuurihistoriaan kytkeytyvää paikallista imagoa. Alueen viheraluesuunnitelman kausi (2003-2012) lähenee myös loppuaan, joten on aika kiinnittää huomiota puiston tulevaisuuteen. Esittelemme puiston ja Seurahuoneen historiaa ja nykypäivää. Oman lukunsa saa itse rouva Maexmontan, jonka vaiherikas elämäntyö vaikuttaa Oulunkylässä vielä tänäkin päivänä. 5
6
Johanna Charlotta Maexmontan aikansa mahtinainen Johanna Charlotta Maexmontan (omaa sukua Andersson) syntyi Ruotsissa 4. helmikuuta 1844. Hän muutti Helsinkiin ilmeisesti jo varsin nuorena. Johanna Charlotta meni naimisiin Piikkiöstä kotoisin olleen apteekkari Sigfrid Edvard Maexmontanin kanssa. Häitä vietettiin 30.12.1863. Pariskunta oli naimisissa 17 vuotta, aina herra Maexmontanin kuolemaan saakka vuonna 1880. Sigfridin kuoleman jälkeen Johanna väkiviinatehdasta, Charlotta ja hoiti ryhtyi perheyritystä, 1890-luvun Maexmontanin alkupuolella myös ravintoloitsijaksi. Leskirouva Maexmontan avioitui uudelleen saksalaissukuisen kauppiaan Louis August Christian Kniefin kanssa tammikuussa 1889. Toinen avioliitto päättyi eroon, eikä kummastakaan liitosta syntynyt jälkeläisiä. Sekä kuolinilmoituksissa herra mainitaan Maexmontanin kuitenkin että suremaan Johannan jääneenä fosterson ja styfson eli heillä oli kasvattilapsi. Johanna Charlotta kuoli 10.3.1903 ja hänet haudattiin Hietaniemen hautausmaalle ensimmäisen miehensä viereen 15.3.1903. Komea hautapaasi on edelleen olemassa. Se löytyy Hietaniemen hautausmaan vanhalta puolelta, korttelista 19, linja 9, hauta 74. 7
Johanna Charlotta Maexmontanin hauta Hietaniemen hautausmaalla (Kuva: Harri Nygrén) Hufvudstadsbladetissa 11.3.1903 julkaistusta muistokirjoituksesta piirtyy kuva määrätietoisesta, voimakkaasta, harvinaisen toimeliaasta naisesta. Hän keräsi alkoholikaupankäynnin avulla huomattavan omaisuuden, jonka sijoittaminen helsinkiläisen ravintolatoiminnan kehittämiseen koitui kuitenkin kohtalokkaaksi: 8
Dödsfall Natten mot gårdagen afled i Åggelby fru ]ohanna Charlotta MaexmontanKnief, född Andersson, efter ett längre lidande vid 58 års ålder. Född i Sverige kom den hädangångna redan i unga år till Helsingfors, där hon ingick gifte med framlidne apotekaren Sigfrid Maexmontan. Efter dennes död för 16 år tillbaka dref hon vin- och spirituosahandel i stor omfattning och med sådan framgång, att hon ägde en icke obetydlig förmögenhet, då hon för ett årtionde sedan öfvertog societetshusets hotell och restaurant härstädes. Därjämte arrenderade hon Brunnshusets restaurant jämte därtill hörande paviljonger. Slutligen inrättade hon å det henne tillhöriga området i Åggelby ett pensionat och en vattenkuranstalt. Med ovanlig energi och administrations förmåga dref hon alla dessa företag en tid bortåt; men ensam kvinna som hon var, blef denna nervslitande verksamhet slutligen hennes krafter öfvermäktig. Hon förlorade till sist på dessa företag då motigheter af hvarjehanda slag tillstötte ej blott sin förmögenhet, utan ock sin hälsa. Börande namnet Knief efter ett senare äktenskap, äfven det upplöst långt före hennes död, sörjes den aflidna närmast af en styfson och tvenne systrar. Hautausjärjestelyjä hoiti Johanna Charlotan sisar Mathilda Floberg, joka kutsui ystäviä ja tuttavia hautajaisiin ilmoituksella 15.3.1903 (Hufvudstadsbladet no 73A). 9
Kuolleita Niille ystäville ja tuttaville, jotka haluavat saattaa edesmenneen sisareni rouva Johanna Charlotta Maexmontanin viimeiselle leposijalleen annetaan täten tiedoksi, että surujuna lähtee sunnuntaina 15. maaliskuuta klo 4¼ Rautatieasemalta vanhalle luterilaiselle hautausmaalle. Matilda Floberg 10
Ravintolaviihteen uranuurtaja Johanna Charlotta Maexmontania voidaan hyvällä syyllä pitää aikansa merkkihenkilönä, jonka persoona ja teot niveltyvät monella tavalla niin suomalaiseen talous- ja sosiaalihistoriaan kuin kulttuurihistoriaan. Hän työskenteli ilmeisen pitkäjänteisesti ja tarmokkaasti saadakseen Helsin kiin kansainvälisen tason ravintolaelämää wieniläisoperetteineen, varie teeviihteineen ja tarjoiluineen. Hän oli varmasti neuvokas liikenainen, joka joutui luovimaan miesten hallitsemassa maailmassa. Lähteet anta vat ymmärtää, että rouva Maexmontan uupui vaikean asemansa haas teisiin ja joutui sen takia jopa ennenaikaiseen hautaan. 11
Rouva Maexmontan hallitsi Helsingin Seurahuonetta ja Oulunkylän Pensionaattia (Åggelby Pensionat) 1800-luvulla ja vuosisadan vaihteessa, lähes kuolemaansa saakka. Lisäksi hän toimi Kaivohuo neen ravintoloitsijana. Näitä aikansa huvielämän keskuksia hän sisus tutti ja rakennutti uudelleen viinatehtailun tuottamalla huomattavalla omaisuudella. Helsingin Seurahuoneen eli nykyisen Helsingin kaupungintalon hän otti haltuunsa vuoden 1892 keväällä. Seurahuone kalustettiin tämän jäl keen täysin uudestaan ja avattiin juhannukseksi 1892. Sven Hirn ker too Huvia ja herkkuja -teoksessaan, kuinka keittiöön kiinnitettiin rans kalaisia ja venäläisiä mestarikokkeja. Esikuvana pidettiin Pariisin teolli suusnäyttelyn yhteydessä ollutta ravintolaa, joka oli tunnettu hienoista mutta edullisista aterioista. 12
Kireän kilpailun vuoksi ruokavieraita oli houkuteltava uusilla elämyksil lä. Johanna Charlotta sisustutti kellariin vuonna 1896 uuden ravintola sali Orcuksen, jonka seinät koristettiin sammalilla, tippukivillä ja näkin kengillä. Luolamaista tunnelmaa täydensi värikäs valaistus. Keittiöönkin hankittiin oma erikoisuutensa, grilliuuni. On ilmeistä, että rouva Maexmontanin aikana näissä aikansa viih teen keskuspaikoissa tapahtui paljon. Johanna Charlotta kehitti erilais ta viihteellistä ohjelmatarjontaa. Esimerkiksi Helsingin Seurahuone huo lehti talvikaudella varieteehuveista ja täydensi siten ulkoilma- ja kesära vintoloiden tarjontaa. Kaivohuoneen edustalle hän rakennutti teatterila van, joka purettiin vasta 1930-luvun alussa. Rouvan toiminnalle oli eduksi, että Ruotsissa oli vuonna 1896 kielletty alkoholitarjoilu varie teetiloissa. Käytännössä tämä merkitsi likipitäen huvittelumuodon kuoliniskua, kuten Sven Hirn kuvaa. Ruotsalaiset artistit joutuivat mil tei tuuliajolle ja siirtyivät halukkaasti Suomeen, missä vastaavaa kiel toa ei yleensä sovellettu. Aivan ongelmattomia varieteehuvit eivät Helsingin Seurahuoneellak aan olleet. Viihde ei (silloinkaan) ollut kaikkien mieleen. Hirnin mukaan populaarikonsertit joskus häiriintyivät varieteemusiikin torvisoitosta ja rumpujen päristyksestä, jolloin rouva Maexmontan puolustautui sano malla, että kevyet ohjelmat olivat välttämättömiä koko laitoksen kannat tavuudelle. Rouva myös muistutti, että Johansson (Anders Johan Jo hansson, Helsingin Seurahuoneen aiempi isäntä) oli luvannut pystyttää hänelle patsaan Kustaa Aadolfin torille Tukholmaan, sillä hotellin pitä minen oli naishenkilölle yleensä ylivoimaisen vaikeaa. 13
Helsingin Seurahuoneella nautittiin kansainvälisestä tunnelmasta. Rouva Maexmontan vaikuttaa pyörittäneen melkoista ohjelmatoimistoa. Sven Hirn kertoo, kuinka hetkittäin Seurahuoneen artistit olivat aivan mainioita. Muiden muassa pieni mustien miesten ryhmä The Caminos pystyi soittamaan miltei millä tarvekalulla tahansa. Tunnettu luuttulaulaja Sven Scholander (1860-1936) aloitti vuonna 1894 Helsingin Seurahuoneelta lukuisat vierailunsa Suomessa. Kättentaputuksista ei tahtonut tulla loppua. Myöhemmin saapui Anna Hoffman(-Uddgren 1868-1947), joka lienee ollut Ruotsin tunnetuin naisartisti ja lahjakkuus, jonka yleisösuosio oli hämmästyttävä. Ajan lehtitietojen mukaan rouva Maexmontan sai useita eri anniskelulupia ja alkoholin vähittäismyyntilupia eri osoitteisiin 1890luvun alkupuolella. Toiminimenä oli J.C. Maexmontan. Huhtikuussa 1890 Hufvudstadbladet kertoo seuraavasti: Utminuteringen och utständningen af spritdrycker fru Johanna Charlotta Knief (firman J. C. Maexmontan) n:o 21 wid Unionsgatan eller annan lämplig lokal. Nya Pressen puolestaan 1893: Partihandel med bränvin. Guvernören i länet har tillåtit handlandshustrun Johanna Charlotta Knief, såsom innehafvare af handelsfirman J. C. Maexmontan i denna stad, att i Helsingfors idka partihandel med bränvin. 14
Maexmontanin väkiviinatehdas ja alkoholin tuontiliike toimi ja kukoisti kaikesta päätellen 1890-luvulla, ja tuotteita varmasti käytettiin myös rouvan emännöimissä huvittelupaikoissa. Kiista viihteellisten anniskelupaikkojen paheellisuudesta kärjistyi vuonna 1896, jolloin Helsingin kaupunginvaltuutettujen enemmistö halusi seurata ruotsalaista esimerkkiä ehdottoman alkoholikiellon suhteen varieteissa. Hirn kirjoittaa, että myös Seurahuoneen johtokunnan puheenjohtaja Uno Alfons Wasastjernan mielestä oli paikallaan, että kevytmieliset ohjelmat lopetettaisiin. Rouva Maexmontanin kanssa tehty sopimus sisälsi itse asiassa jo pykälän, joka periaatteessa kielsi varieteen järjestämisen. Maexmontan huomautti jälleen, että taloudelliset syyt pakottivat järjestämään kevyttä viihdettä, ja syksyn 1896 ohjelmistostakin oli artistisopimuksin jo huolehdittu. Johtokunta pysyi kannassaan, mikä sai Johanna Charlotan tolaltaan olihan hän uhrannut miltei koko omaisuutensa eli peräti 400 000 markkaa Helsingin Seurahuoneen tilojen kunnostamiseen, muun muassa uudistamiseen. aiheuttaisi kelvottomassa Jo kunnossa solmittujen olleiden artistisopimusten huoneiden purkaminen vielä 15 000 markan lisäkustannukset! Ahdinkoa todennäköisesti lisäsi se, että samoihin aikoihin rouva Maexmontan oli avaamassa Oulunkylään pensionaattia eli täysihoitolaa ja kylpylää. 15
16
Helsingin Seurahuoneella Suomen ensimmäiset elokuvat Varieteeohjelmat saivat jatkoaikaa joulukuuhun 1896 saakka. Tämä saattoi osaltaan johtaa elävien kuvien yllättävän varhaiseen tuloon Suomeen. Elokuvia saatiin nimittäin katsella rouva Maexmontanin emännöimän Helsingin Seurahuoneen Sofiasalissa kesä-heinäkuussa 1896, siis vain puoli vuotta ensimmäisen Pariisin näytännön jälkeen. Lumièren veljekset järjestivät 28. joulukuuta 1895 Pariisin Boulevard des Capucines -kahvilassa maailman ensimmäisen maksullisen elokuvanäytöksen. Elokuvainnostuksen taustalla oli pyrkimys markkinoida Lumiéren keksintö mahdollisimman tehokkaasti Venäjälle. Veljekset Arthur ja Ivar Grünwaldt toivat kuvat Helsinkiin Pietarin Aquarium-teatterista. Eläviä kuvia esiteltiin ensi kertaa 28.6.1896 lehdistölle, joka kertoi innostuneesti asiasta ja mm. Hufvustadsbladetissa ennakoitiin äänielokuvan tulemista lähivuosina. Yleisönäytöksissä oli numeroituja ja numeroimattomia paikkoja, kahden tai yhden markan hintaan. Suomen ensimmäinen elokuvateatteri, Kinematograph International avattiin Helsingissä 27.12.1901. Teatteri suljettiin kuitenkin jo saman kuun aikana. Huhtikuussa 1904 perustettiin ja aloitti Suomen ensimmäinen varsinainen elokuvateatteri, joka sai nimekseen Maailman ympäri. Kotimainen elokuvatuotanto alkoi vuonna 1904. 17
Vesi- ja täysihoitolan ilmoitus toukokuulta 1898 Vastoinkäymiset vievät voiton 1890-luvun loppupuolella Johanna Charlotan aikaa vei Oulunkylän Pensionaatin ja kylpylän toiminnan pyörittäminen muiden liiketoimien ohella. Vielä keväällä 1899 hän vuokrasi Helsingin Kaivohuoneen ja kunnosti omalla kustannuksellaan näyttämötilan ikkunarakenteet ravintolarakennuksessa. Samalla hän kiinnitti tallinnalaisen Eduard Berentin seurueen kesäkautta 1902 varten ja aloitti toukokuussa ns. Oberbrettl-ohjelman. Kyseessä oli oikeastaan kuuluttajan ohjauksella toteutettu kabaree, ja Sven Hirn tulkitsee aloitteen Maexmontanin yritykseksi kiertää varieteekieltopykälää. 18 rouva
Johanna Charlotan aika Oulunkylän Pensionaatin emäntänä jäi valitettavan lyhyeksi. Hän avasi paikan kesäkaudeksi 1897, ja vaikeudet alkoivat Hufvudstadsbladetissa jo vuosisadan julkaistiin alussa. useampia Kesällä 1900 myynti-ilmoituksia Maexmontanskan omistuksista Oulunkylässä. Kokonaisuuteen kuului useita huvilarakennuksia, joissa oli yhteensä noin 45 tulisijaa talvikäyttöäkin varten. Lisäksi oli mm. leipomorakennus leivinuunilla ja vaunuvaja, joissa oli myös useita asuinhuoneita, hevostalli, sikala ja kanala, mankelitupa ja pesutupa ja tietysti kylpylä puutarhoineen, vesilähteineen ja peltomaineen ja oma puhelinjohto! Kaikki olivat moitteettomassa kunnossa, ja myyntihinta 118 000 markkaa. Keväällä 1901 rouva Maexmontan myi täysihoitolan huviloineen kondiittori K.J. Björkqvistille, joka pyöritti paikkaa jonkin aikaa. Hänelläkin oli ilmeisesti vaikeuksia ylläpitää toimintaa, sillä jo loppuvuodesta 1901 Oulunkylän Pensionaatti oli taas myynnissä, nyt yhteyshenkilönä asianajaja Aksel Ålander. Johanna Charlotta osti paikan kuitenkin takaisin 15.4.1902 pidetyssä huutokaupassa. Vain runsaan kuukauden päästä, 18.5.1902 Hbl:ssä julkaistiin Fru J.C. Maexmontan-Kniefin myynti-ilmoitus täysihoitolasta vaihtoehtoisesti tilojen ja palstojen vuokraamismahdollisuudesta: 19 ja
Ja taas muutamaa kuukautta myöhemmin, heinäkuussa 1902 Pensionaatti ja Vesiparantola olivat myynnissä, nyt huutokaupalla: Päivälehti 6.7.1902: Huviloita ja huvilapalstoja Oulunkylässä Julkisella vapaaehtoisella huutokaupalla, joka toimitetaan torstaina kuluvan heinäkuun 17 p:nä klo ½ 2 päivällä myydään Oulunkylän Pensionaatille ja Vesiparantolalle kuuluva maa-alue siihen kuuluvine rakennuksineen, joko kokonaisuudessaan tai noin ½ hehtaarin palstoissa ynnä 3 makasiinitonttia. Alue on aivan Oulunkylän rautatieaseman vierellä, 15 minuutin matka Helsingistä. Tarkemmin ilmoittaa I. C. Maexmontan-Knief, Kaivohuone 20
Pian tämän jälkeen lehdissä alkaa näkyä lisää konkurssimyynti-ilmoituksia: 21
Syyskuussa 1902 Maexmontan-Kniefin myytäväksi pidetyssä velkojan konkurssipesän Rawintoloitsijan kokouksessa omistama rwa päätettiin Oulunkylän J. Ch. tarjota pensionaatti. Päätettiin myös, että ellei hyväksyttäviä tarjouksia konkurssipesälle tehdä ennen maaliskuun alkua, myydään tila huutokaupalla. Syksyllä 1902 rouva Maexmontanin konkurssi mainittiin toistuvasti: velkoja arvioitiin olevan 266 000 ja varoja 190 000 markkaa. Suomalainen Wirallinen lehti julisti ravintolanpitäjä Johanna Charlotta Maexmontanin tuomion 31.1.1903. Johanna Charlotta eli tämän jälkeen enää runsaan kuukauden. Johanna Charlotta Maexmontan hankki liiketoimillaan omaisuuden, mutta menetti sen vain yhden vuosikymmenen aikana ja samalla myös terveytensä. Voimme vain kuvitella, mitä lukuisten myynti- ja konkurssi-ilmoitusten taakse kätkeytyy Johanna Charlotan viimeisinä elinkuukausina! Hän joutui luopumaan vaivalla rakennuttamastaan, loisteliaaseen kuntoon perheyrityksen perinnöllä kohentamastaan Pensionaatista. Rouva Maexmontan vaikuttaa taistelleen paikan omistuksesta kynsin, hampain viimeiseen saakka, mutta lopulta oli luovutettava ja myönnyttävä konkurssiin. Sven Hirn näkee J.C. Maexmontanin uhraukset muistomerkin arvoisina. Nyt muistomerkki on olemassa ja jää aikakirjoihin Maexmontanin puistona. 22
Kaupungin huvielämästä Huveja on aina sekä kannatettu että vastustettu. Vielä 1800-luvun puolivälissä jako herrasväen ja rahvaan huvituksiin oli jyrkkä. Myös niukat ansiot ja pitkät työpäivät rajoittivat palkollisten ilonpitoa. Kapakkahuveja Helsingissä oli tarjolla runsaasti myös kaupungin työväestölle, jolle krouvit, majatalot ja salakapakat olivat harvoja viikonvaihteen virkistysmahdollisuuksia. Yhteiskunta suhtautui varauksellisesti taiteilijoihin, ja yleisöä pyrittiin suojelemaan erityisesti ulkolaisten temppujentekijöiden turmiolliselta vaikutukselta. Vähitellen huvittelunhalua alettiin ohjailla kansan valistamiseksi, säätyvastakohtien tasoittamiseksi ja kaupunkilaisten yhteishengen luomiseksi. Syntyi sivistäviä kansanhuveja, kansan juhlia, joita ensin järjestettiin yksityisten voimin. 1800-luvun lopulla sekä kotimaiset että ulkomaiset taiteilijat ottivat ohjelmiinsa suurelle yleisölle tarkoitettuja konsertteja. Niitä kutsuttiin usein helppotajuisiksi konserteiksi. 1880-luvun Helsingissä yhdistykset ja järjestöt ryhtyivät innolla huvien pitoon. Työpäivä alkoi lyhentyä ja ansiotaso nousta, mikä lisäsi yleisöä. Juhlaesitelmissä jaettiin hyödyllistäkin tietoa, ja musiikki sekä 23
teatteri rikastuttivat rahvaankin elämää. Yhdistysten jäsenet, tavalliset kansalaiset saivat esiintymisvarmuutta ja valmiutta erilaisiin tehtäviin, kun he järjestivät huvitilaisuuksia ja esiintyivät niissä itsekin. Erilaisia kaupungin huveja olivat esi merkiksi akrobaatit, teatterit, eloku vat, eläinnäyttelyt, tivoli ja varietee. Varietee tarkoittaa estraditaidetta näyttämöltä teatterisalille tai ravinto layleisölle. Varhaisin kiintopiste löy tyy Kaivopuiston ulkoilmateatterista. Ohjelmisto oli usein vaatimattomien perheyritysten esittämää, mutta mo nipuolista. Kilpailu kiristyi 1870-lu vulla, kun Hesperian ravintola val mistui. Vuosisadan lopussa varietee ta seurattiin ensisijaisesti Kaivohuo neella ja Helsingin Seurahuoneella eli nykyisellä kaupungintalolla. Vastapäisellä sivulla esimerkki katta vasta ohjelmatarjonnasta Maexmon tanin Seurahuoneella 1895: 24
25
26
Sigfrid Edvard Maexmontan 7.7.1831 26.3.1880 S. E. Maexmontan oli kotoisin Turun läheltä Piikkiöstä. Hän valmistui farmaseutiksi vuonna 1853 ja tuli apteekkariksi Jyväskylään 1858. Helsingistä Maexmontan osti apteekin 1860 ja myi sen jälleen 1863. Hän toimi ilmeisesti Suomenlinnan apteekkarina vuodesta 1866. Jossain vaiheessa apteekin mainitaan menneen konkurssiin, minkä jälkeen Maexmontan perusti menestyvän viinatehtaan ja alkoholin tuontiliikkeen, joiden yhteydessä toimi myös pelikorttitehdas. Sigfrid Edvard kuoli 26.3.1880 Helsingissä pit källisen sydäntaudin murta mana. Kuva: 28.3.1880 Helsingfors Dagblad no 83. Herra Maexmontan toimi vuosina 1864-65 ateljeeku vaajana ja jonkin aikaa il meisesti myös kiertävänä kuvaajana. Hän käytti Turus sa toimineen norjalaissyntyi sen valokuvaaja Ole Jonsen Aunen kulissia ja liikemerk kiä. Tämä viittaa siihen, että 27
Sigfrid olisi oppinut valokuvaustaidon tämän ateljeessa. Harrastus jäi kuitenkin melko lyhytaikaiseksi sijoittuen siihen kauteen, jolloin hän ei hoitanut omaa apteekkia. Helsingissä Sigfrid Maexmontan vuokrasi Pohjoisen kadun Esplanadin ja kulmasta Kluuvikadun ateljeehuoneis ton, jota neidit Hilda ja Karin Magito olivat käyttäneet. Hänen käyntikorttikuvansa yleensä olivat kaavamaisen yksitoikkoisia ja käytetty rekvisiitta niukkaa. Käynti korttikuvien kääntöpuolella oleva sinisellä ornamentiikka painettu on sama kuin Ole Jonsen Aunen käyttämä. Valokuvataiteen museossa oleva S.E.Maexmontanin ottama visiittikorttikuva tuntemattomasta naisesta Maexmontan vain vaihtoi oman nimensä ornamentin sisälle (S.E. Maexmontan). Maexmontan otti myös vaimostaan Johannasta visiittikorttikuvan, joka on tallessa Museovirastossa ja Helsingin kaupunginmuseossa. 28
Sven Hirn kertoo Kameran edestä ja takaa -teoksessaan, että 1800-luvun puolivälissä valokuvaus siirtyi apteekkarikauteen, koska valokuvien tekeminen edellytti melkoista kemikaliota, ja eri vaiheet eril lisiä reseptejä. Liuoksia ei ollut aluksi valmiina, joten kuvaajan oli itse huolehdittava laboratoriopuuhasta. Näppäryyden ohella tarvittiin kär sivällisyyttä. Erilaisten tököttien käsittely oli lisäksi sekä siivotonta, ha juaistia koettelevaa että määrätyissä olosuhteissa myös paloturvalli suutta arveluttavasti vaarantavaa. Esimerkiksi paperivedoksia varten käytettiin munanvalkuaisella käsiteltyä albumiinipaperia, jota tosin ryh dyttiin valmistamaan teollisesti sangen pian. Joka tapauksessa tuon ajan valokuvaajilta vaadittiin taiteellisen silmän ja kohtalaisen kätevyyden ohella auttavaa kemiallisten prosessien hallitsemista. Huomattavan moni varhaisimmista valokuvaajistamme olikin saanut proviisorin koulutuksen. Apteekkarin ammatti mahdollisti myös valokuvausta rahakkaamman uran, sillä viinatehtailukin vaati aikanaan kemistin taitoja. 1800-luvun jälkipuoliskolla Suomessa ryhdyttiin voimakkaasti propagoimaan viinien valmistusta kotimaisista raaka-aineista. Tällaiset tehtaat eivät vaatineet suuria perustamispääomia eivätkä monimutkaisia koneita. Maukkaat ja terveellisinäkin mainostetut hedelmä- ja marjaviinit kasvattivat suosio taan etenkin, kun niiden huokea hinta toi juomat vähemmän varakkai den ulottuville. Ilmeisesti Maexmontan iski tähän saumaan jossain vai heessa ennen kuolemaansa ja aloitti menestyvän alkoholikaupankäyn nin ja viinatehtailun. Valtaosa tuon ajan viinatehtaista sijaitsi kaupun 29
geissa, ja erityisesti Helsingissä alalla oli apteekkareita ja proviisoreita. Heidän taitonsa lääkkeiden valmistuksessa antoi hyvät edellytykset myös viinasekoitusten laatimiseen. Joidenkin lähteiden mukaan Maex montanin viinatehdas olisi sijainnut Töölössä, mutta ainakin yksi Maex montanin viinatehdas sijaitsi Siltavuorenrannalla tuolloin vielä puisen Pitkänsillan kupeessa. Tehdas paloi vuonna 1918 dramaattisten tapah tumien keskellä. Pitkänsillan eteläpäässä valkoiset olivat käyttäneet veneitä suojava rusteina. Kts: http://www.jukkajoutsi.com/helsinki2.html/ Sivustolla kerrotaan seuraavaa: Taistelujen tuhot ympäri Helsinkiä olivat Tampereen tuhoihin nähden verraten pieniä., mutta kaupunkilaisille 30
järkyttäviä. Eniten kärsivät ne rakennukset, joihin punaiset linnoittautuivat. Suurimpia tuhot olivat perjantaina 12.4.1918 'Turun kasarmilla', joka tuhoutui tulipalossa lähes täysin. Näyttävä tulipalo syttyi myös Pitkänsillan eteläreunassa, jossa sijainnut 'Maexmontan' väkiviinatehdas paloi suurella roihulla. Palokunta saapui taistelujen keskelle palopaikoille, muttei kyennyt sammuttamaan paloja. (Nyström Samu: Helsinki ja helsinkiläiset sodassa. Teoksessa Kolbe Laura & Nyström Samu, Helsinki 1918. Pääkaupunki ja sota. Minerva, Helsinki.) Sigfrid Edvardin lisäksi Maexmontanin suvussa on vaikuttanut mui den muassa kuuluisa kuvataiteilija Frans Maexmontan (1847-1901), jonka isä oli apteekkari. Suvusta löytyy myös kauppaneuvos Jakob Maexmontan (1760-1829), Suomen Kaartin viimeinen komentaja Niko lai Maexmontan (1860 1932) ja yliopiston lähinnä viimeinen miekkai lunopettaja Mauritz Maexmontan (1856-1936, ilmeisesti kuvataiteilija Frans Maexmontanin veli). 31
32
Oulunkylän Seurahuone - Juhannusmäen helmi Oulunkylän Seurahuoneella on monipolvinen historia, jonka juuret ulot tuvat keskiajalle. Oulunkylän Seurahuoneen tontti on nimittäin alun pe rin ollut osa Kottbyn yksinäistilaa, joka on luultavasti keskiaikaista räls siä oleva tila. 1500-luvulla tilan omisti rälssimies Jöns Andersinpoika, mutta sitä viljeli lampuoti. 1630-luvulla tilalla asui profossi ( sotilasvirkamies) Eskil Henrikinpoika. 1670-luvulla omistajana toimi Helsingin koulun rehtori, maisteri Johan Gråå, ja tuolloinkin taloa viljeli hänen lampuotinsa. Luutnantti Henrik Ernst Blåfield osti tilan vuonna 1693, mutta joutui vuokraamaan sen neljä vuotta myöhemmin 33
velkojalleen, raatimies Hans Toftille. Toft lähti Kottbystä vuonna 1702, koska joutui riitoihin Blåfieldin kanssa. Seuraava vuokraaja ja velkoja oli raatimies Hans Foss, Helsingin rikkain mies vuosisadan vaihteessa. Ernst Blåfieldin poika Benjamin Blåfield joutui myymään Kottbyn tullimies Peter Wetterille, isänsä suurimmalle velkojalle. Kottby enstaka hemman eli Käpylän yksinäistalo, jonka pinta-ala oli 175,10 hehtaaria, merkittiin maarekisteriin vuonna 1776. Kantatilasta erotettiin Johannisbergin palsta 19.7.1823, samaan aikaan muiden loh komisten kanssa. Johannisbergistä erotettiin vuonna 1907 Emilielundin tila. Seurahuoneen nykyinen tontti muodostuu Emilielundin tilasta ja osasta Nybondsin tilaa, joka oli alkuaan kruunun lahjoitusmaa kaupun gille. 1800-luvulla Oulunkylään alkoi rakentua omaleimainen huvila-alue, jonne asettui asumaan varakkaita ja tunnettuja henkilöitä. Esimerkiksi vuonna 1884 Oulunkylässä vietti kesää kolmisenkymmentä perhettä, joiden puhekielenä oli ruotsi, saksa, venäjä tai ranska. Nämä virkamiesja upseeriperheet toivat paikkakunnalle kansainvälistä sävyä ja rohkai sivat yrittäjiä tarjoamaan uusia palveluja ja harrastusmahdollisuuksia, kuten täysihoitola- ja kylpyläpalveluja tarjonnut Oulunkylän Pensionaatti. Oulunkylän Seurahuoneen tarina sai alkunsa vuonna 1881, jolloin värjärimestari Berndt August Ölander osti tilanomistaja M.W. Nyströmin ja J.H. Eklundin antaman tienrakennuslupauksen jälkeen Magnus Leo nard Lönngreniltä Kottbyn yksinäistaloon kuuluvan rakennuksen ja kol 34
me tynnyrinalaa (noin 1,5 heh * Tynnyrinala on vanha pinta- taaria*) alamitta, joka on ollut Veräjämäen hakamaan pohjoispäästä aivan tulevan rau käytössä Pohjoismaissa. tatiepysäkin oli Alkujaan tynnyrinala oli kasvava peltoala, jolle kylvettiin viereltä. luonnonkaunis, Paikka koivuja rinne. Olander perusti tontille vuonna tynnyrillinen viljaa. Vuonna 1882 kylpylaitoksen, jonka yhtey 1633 tynnyrinala määriteltiin dessä toimi pensionaatti eli täysihoitola. Paikalla maanmittaustarpeiden vuoksi 13 263 neliökyynäräksi, mutta vuoteen 1688 mennessä mitta olleiden rakennusten oli vakiintunut 56 000 neliöjalaksi, joka vastasi historia on hieman sekava, mutta se 14 000 neliökyynärää eli noin tiedetään, että 0,49 hehtaaria (4940 m²). laitoksen päärakennus Olanderin kylpy tuhoutui tulipalossa ainakin osittain 1890-luvulla. Olander myi laitoksen 1890luvun aikana rouva Johanna Charlotta Maexmontanille, jonka aikana rakennettiin vanhojen piirustusten mukaan pääosin uusi talo palaneen tilalle. Uutta oli lisäsiipi ja torni, joka kohosi maamerkin tavoin maisemasta. Rakennus valmistui vuonna 1897. 35
Maexmontanin pensionaatti ja vesiparantola Kuvernööri myönsi rouva Maexmontan-Kniefille vuonna 1897 luvan kesäkuukausina toimivan täysihoitolan ja sen yhteyteen rakennettavan laillistetun lääkärin johtaman parantolan perustamiseen. Pensionaatti sai luvan myös juovutus- ja mallasjuomien anniskeluun edellyttäen, että näitä tarjoiltiin ainoastaan parantolan potilaille ja täysihoitolan vie raille. Muille tarjoilu oli sallittu vain ruokailun yhteydessä. Pensionaatti avattiin ensimmäisen kerran kesäkuussa 1897. Täysi hoitolassa oli tuolloin useita kymmeniä mukavasti sisustettuja huoneita, niin suurempia huoneistoja kuin yksittäisiä huoneita. Huoneiden suuren määrä mahdollistivat täysihoitolaan kuuluvat useat huvilarakennukset, joita tontilla tuohon aikaan vielä oli. Huoneissa oli hienot englantilaiset rautasängyt ja muita mukavuuksia. Pian pensionaattiin saapui suuri joukko kesävieraita, joista valtaosa oli ulkolaisia, ja lisää vieraita virtasi päivittäin. Vieraat asuivat huviloissa ja kävivät kylpylaitoksessa hoidoissa. Vuosisadan vaihteessa pääkaupunkiseudun lehdistö kirjoitti Oulun kylän Pensionaatin viihtyisyydestä ja kauniista sijainnista havumetsän keskellä sekä ensiluokkaisesta ravintolasta. Täysihoitolan laadukkaita palveluja suositeltiin kesävieraille, kylpylävieraille ja matkustavaisille. Kylpylässä, tai pikemminkin parantolassa oli tarjolla hoitoja muiden muassa hermosairauksiin, vähäverisyyteen, yleiseen heikkoudentilaan ja reumasairauksiin. 36
(Kuva: lehti-ilmoitus Hufvudstadsbladet 27.5.1898.) Vilpoisalla terassilla tarjoiltiin päivittäin aamiaisia, päivällisiä ja illalli sia. Täysihoitola- ja kylpylävieraita viihdytettiin ruoka- ja juomatarjoilun ohella musiikilla ja maalaismaisemaan sopivalla viihteellä kuten kukko tappeluilla, joiden maineikas sankari oli rautatiekirjuri Candelinin suuri ja kirjava Pettersson-niminen kukko. Oulunkylän Pensionaatin ohjelma tarjonta poikkesi rouva Maexmontanin samaan aikaan pyörittämän Heksingin Seurahuoneen varieteeviihdepainotteisesta ohjelmasta. Yhte nä syynä tähän saattaa olla, että päärakennuksesta puuttui kunnollinen juhlasali näyttämöineen, eikä ravintola aluksi ollut avoinna muille kuin ruokavieraille. Anniskeluoikeuksiin vaikuttaa liittyneen myös melkoinen lupabyrokratia. Esimerkiksi Päivälehden numerossa 13.5.1899 kerro taan myönnetystä anniskeluoikeudesta: 37