Vanhan Viipurin läänin erityiset maanhankintaja maanomistussäännökset

18 Vanhan Viipurin läänin erityiset maanhankinta- ja maanomistussäännökset Maanmittaus 85:1 (2010) Historiallinen tietoisku Vanhan Viipurin läänin erityiset maanhankintaja maanomistussäännökset Pekka V. Virtanen pekkavv@kolumbus.fi Tiivistelmä. Oikeus maan hankkimiseen on ollut useimmissa maissa enemmän tai vähemmän rajoitettua. Erityisesti on rajoitettu ulkomaalaisten maanhankintoja ja syyt siihen ovat olleet hyvinkin moninaisia; on haluttu estää mahdollisia haittoja tai edistää hyviksi katsottuja asioita. Maan turvallisuutta on pyritty turvaamaan mm. estämällä ulkomaalaisten maanomistus tietyillä rajaseuduilla tai muilla erikseen määritetyillä alueilla. Maan hintatason säilymistä kohtuullisena on haluttu tukea estämällä ulkomaalaisten tulo kysyntämarkkinoille. Tällaiset maanostorajoitukset eivät ole vain historiaa, vaan elävää käytäntöä vielä lukuisissa maissa. Suomessakin niitä on ollut pitkään, erityisesti vanhassa Viipurin läänissä. Kaikki tällaiset rajoitukset poistettiin maassamme vasta vuoden 2000 alusta. Viime aikoina on kuitenkin voimistunut vaatimus kieltää Venäjän kansalaisilta oikeus ostaa rajoituksitta maata Suomesta, koska venäläiset ovat melko runsaasti ostaneet tontteja Kaakkois-Suomessa, mutta suomalaisilla ei ole vastaavaa oikeutta Venäjällä. Vanhan Viipurin läänin erityiset maanomistusolot Vanha Viipurin lääni on monessa suhteessa ollut poikkeuksellisessa asemassa maamme muihin osiin verrattaessa. Tämä koskee erityisesti maanomistussäännöksiä ja niiden vaikutuksia maanomistusoloihin. Läänin muusta Suomesta poikkeavat maanomistusolot vaikuttivat myös poliittisten olojen kehitykseen autonomian aikana Itä-Suomessa. Viipurin läänissä oli enemmän itsenäisiä viljelijöitä, vähemmän torppareita ja tilatonta maatalousväestöä kun muualla. Esimerkiksi torpparien vähäisyys vaikutti niin, että kaikkein radikaaleimmat vallankumoukselliset liikkeet eivät saneet suurta kannatusta. Itsenäisten viljelijäin suureen osuuteen vaikutti kaksi suurta reformia, joissa maata vuokranneista torppareista ja lampuodeista tehtiin itsenäisiä tilanomistajia. Ensimmäinen näistä reformeista oli ns. lahjoitusmaiden lunastus, joka toteutettiin Venäjän vallan aikana 1800-luvulla ja joka pääosin kohdistui juuri Viipurin lääniin. Toinen reformi oli itsenäisen Suomen alkuvaiheissa toteutettu torpparivapautus, joka koski koko maata. Vanha Viipurin lääni menetettiin pääosiltaan viime sotien seurauksena. Samankaltainen tilanne, joka tosin on jo useimpien muistista kadonnut, syntyi ensin

Maanmittaus 85:1 (2010) 19 isonvihan ajan päättäneessä Uudenkaupungin rauhassa 1721 ja pikkuvihan jälkeen solmitussa Turun rauhassa 1743. Näissä Venäjälle menetettyjä alueita ryhdyttiin myöhemmin kutsumaan Vanhaksi Suomeksi erotuksena Ruotsille jääneestä Uudesta Suomesta, joka liitettiin Venäjään vasta 1808 09 käydyn sodan seurauksena. Tässä kirjoituksessa tarkastelen säädöksiä, jotka ovat koskeneet maan omistamista ja hallintaa erityisesti Vanhan Viipurin läänin alueella. Samalla on kuitenkin todettava, että monet tarkasteltavista säädöksistä ovat koskeneet koko senhetkistä (Manner-) Suomea. Feodalismin aika Yksi Vanhaa ja Uutta Suomea jonkin verran erottava tekijä liittyi aikanaan feodalismin soveltamistapaan. Tämän yhteiskuntajärjestelmän keskeisenä ominaisuutenahan oli maata omistavan yläluokan etuoikeuksien ylläpitäminen. Ruotsin vallan alaisessa Suomessa syntyi 1700-luvulta lähtien torpparijärjestelmä, jossa maata vuokranneet torpparit olivat paljolti maanomistajien mielivallan uhreja. Vanhan Suomen alueella tilanne oli periaatteessa samanlainen, kun keisarit lahjoittivat suuria maa-alueita suosikeilleen, mutta käytännössä talonpoikien asema saattoi olla vielä pahempi. Ilmeisenä syynä oli se, että hallitsijan antaessa suosikeilleen tällaisia lahjoitusmaita, niiden saajat eli donataarit kuvittelivat asemansa samaksi kuin muualla Venäjällä, missä vallitsi maaorjuus aina vuoteen 1861 saakka. Vanhan Suomen lahjoitusmaat (Paaskoski, Jyrki 1998: Vanha Suomi ja sen lahjoitusmaat. Teoksessa Zilliacus, Ville (toim.): Muolaan muotokuva, WSOY)

20 Vanhan Viipurin läänin erityiset maanhankinta- ja maanomistussäännökset Venäjällä maaorjat eli sielut luettiin tilanomistajan varallisuuteen samalla tavoin kuin maapohja ja rakennukset sekä puusto, ja kaikki tämä varallisuus oli myynti- ja kiinnityskelpoista. Koska sielut luettiin osaksi omaisuutta, piti heistä maksaa myös veroa. Veroluetteloita ei kuitenkaan pystytty pitämään ajan tasalla, joten maanomistajat joutuivat usein pitkään maksamaan veroa myös kuolleista sieluistaan. Tämä synnytti keinottelumahdollisuuksia, joista yksi eloisa esimerkki sisältyy Nikolai Gogolin 1842 ilmestyneeseen romaaniin Kuolleet sielut. Siinä romaanin päähenkilö, erotettu tullivirkamies Tshitshikov, rakensi erikoisen rikastumissuunnitelman. Hän kiersi maaseutua ja esitti hyväntekijää tarjoutumalla vapauttamaan maanomistajat kuolleista maaorjista maksettavista veroista ottamalla tai pilkkahintaan ostamalla nämä sielut omaksi rasituksekseen. Taka-ajatuksena oli kuitenkin ottaa lainaa panttaamalla nämä sielut. Tämä oli laillisesti mahdollista, sillä maaorjia voitiin pantata tätä varten perustettuun Valtiolliseen Laina- Pankkiin (Gosudarstvennyi Zaemnyj Bank) 40 ruplan kappalehinnasta. Tshitsikov pyrki käyttämään näin syntynyttä tilaisuutta hyväkseen. Lainaa ei tietenkään ollut tarkoitus maksaa takaisin. Tämän juonen ympärille rakentuu tuo venäläisiä luonteita riemullisesti kuvaava teos. Vanhan Suomen donataarien maanhallinta ei kuitenkaan ollut täydellinen. Itse asiassa heillä oli vain maapohjan herruus ja talonpoikien kruununverojen nautintaoikeus. Lahjoitusmaatalonpoika oli henkilökohtaisesti vapaa, häntä ei voinut myydä ja pantata eikä häntä sidottu maahan samalla tavalla kuin venäläistä maaorjaa. Lahjoitusmaatalonpoikien avioituminen donaatioiden ulkopuolelle osoitti myös, että henkilökohtainen vapaus oli tunnustettu myös käytännössä. Todellisuudessa lahjoitusmaatalonpoikien olot kuitenkin vaihtelivat suuresti donataarien ja erityisesti heidän voutiensa persoonallisuudesta ja ahneudesta riippuen. Lahjoitusmaatalonpoikien kannalta merkittävä päätös oli Nikolai I:n ukaasi vuodelta 1826. Sen mukaan kaikesta lahjoitusmaasta tuli donataarin omaisuutta ja talonpojista tehtiin lampuoteja. Maanhankintaoikeus Vanhassa Suomessa Vanhaa Suomea eli suuriruhtinaanmaata koskevassa lainsäädännössä oli pitkään sääntönä, että oikeus kiinteän omaisuuden hankintaan ja hallintaan kuului vain Suomen kansalaisille. Vieraan maan kansalaiset saivat vain hallituksen (keisarin) luvalla hankkia Suomesta maata. Tämä pääperiaate on kirjattu jo 25.2.1851 annettuun keisarilliseen asetukseen, jossa (ruotsin kielellä) todetaan vapaasti suomentaen seuraavaa: 1) Muilla kuin Suomen kansalaisoikeudet omaavilla ei ole oikeutta hankkia ja hallita kiinteää omaisuutta Suomessa, elleivät he ole saaneet siihen erityistä armollista lupaamme. 2) Edellä todetusta riippumatta on venäläisillä aatelismiehillä, kuten aikaisemminkin, oikeus Suuriruhtinaanmaan säädösten mukaisesti hankkia ja hallita kiinteää omaisuutta Suomessa ilman erityistä kutakin tapausta koskevaa lupaa.

Maanmittaus 85:1 (2010) 21 3) Niillä Venäjän alamaisilla ja ulkomaalaisilla, jotka tätä aikaisemmin ovat saaneet kiistattoman omistusoikeuden kiinteistöön, säilyy omistusoikeus. Edellä todetut kohdat 2) ja 3) koskivat erityisesti Viipurin lääniä eli ns. Vanhaa Suomea, joka liitettiin muun suuriruhtinaskunnan yhteyteen 1811 annetulla manifestilla. Tällä alueellahan oli runsaasti venäläisille aatelisille annettuja lahjoitusmaita, joita nämä saattoivat myös myydä muille. Tähän asetukseen on 11.3.1879 tehty lisäys, joka koskee niitä, joilla ei ole Suomen kansalaisoikeutta, mutta silti ovat aikaisempien säädösten mukaan oikeutettuja hallitsemaan kiinteää omaisuutta Suomessa. Mikäli he eivät asu kiinteistöllään, tulee heidän valtuuttaa kyseisellä paikkakunnalla asuva asiamies edustamaan heitä virallisissa asioissa. Vaikka suomalaisten lahjoitusmaiden haltijoilla ei ollutkaan samanlaisia oikeuksia kuin Venäjän puolella oli, syntyi kuitenkin monenlaisia ristiriitoja talonpoikien ja donataarien välille. Lopullisesti ne ratkesivat vasta, kun Suomen valtio päätti 1867 lunastaa nämä maat ja myydä tilat kyseisille talonpojille 39 vuoden maksuajalla. Tämän reformin seurauksena kasvoi itsenäisten viljelijöiden lukumäärä yli kymmenellä tuhannella. Samalla lahjoitusmaiden maanvuokraajien määrä romahti lähes täysin. Lahjoitusmailla on arvioitu olleen talonpoikiin merkittäviä vaikutuksia, mm. siten, että viljelyksiä ei hoidettu yhtä hyvin kuin omia tiloja. Tämä on yleinen maanvuokraukseen liittyvä ongelma varsinkin vuokrakauden lopun häämöttäessä., jos jatko ei ole varmistunut. Kannaksen osalta tähän ongelmaan liittyy myös Pietarin läheisyyden vaikutus, joka kylläkin koski sekä itsenäisiä että lahjoitusmaatalonpoikia. Heillä oli näet mahdollisuus saada tuloja myös voin, kalojen, maidon, vihannesten ja halkojen myynnillä tähän suurkaupunkiin. Lisäksi Terijoelle ym. kuntiin syntynyt huvila-asutus loi monenlaisia ansaintamahdollisuuksia, joista vuokra-ajurin työ lienee ollut suosituimpia. Kun 1800-luvun lopussa Suomeen alkoi kohdistua määrätietoisia venäläistyttämispyrkimyksiä, oli sen yhtenä loogisena osana 16.2.1891 annettu Keisarillisen Majesteetin Armollinen Asetus Venäjän alamaisen oikeudesta hankkia ja hallita kiinteätä omaisuutta Suomessa. Sen keskeisenä sisältönä on kaikille Venäjän alamaisille annettu oikeus hankkia ja hallita kiinteää omaisuutta Suomessa (lukuun ottamatta mooseksenuskolaisia eli juutalaisia, joilta kiinteän omaisuuden hankinta ja hallinta Suomessa oli asetuksessa nimenomaan kielletty). Sama periaate samoine poikkeuksineen vahvistettiin vielä 10.11.1903 annetulla armollisella asetuksella no. 134. Itsenäisyyden aika Etuoikeuksien lakkauttaminen Pian Suomen itsenäistymisen jälkeen eli 22.10.1918 Suomen senaatti antoi asetuksen, jonka sisältö oli seuraava: Kaikki Venäjän alamaisille ja laitoksille kiin-

22 Vanhan Viipurin läänin erityiset maanhankinta- ja maanomistussäännökset Kartta Etelä-Suomen lunastetuista vuokra-alueista vuonna 1924. Yksi tumma piste = 30 lunastettua torppaa ja vaaleampi piste = 30 lunastettua mäkitupa-aluetta. Oulun ja Lapin lääneissä näiden vuokra-alueiden määrät olivat varsin vähäisiä eteläisempään Suomeen verrattuna. teimistöjen hankintaan ja hallintaan nähden Suomessa suodut oikeudet ja edut, joita muiden vieraiden valtain alamaisilla ei ole, lakkautetaan. Siten Venäjän alamaisten tuli tämän jälkeen saada muiden ulkomaalaisten tavoin lupa kiinteistönhankinnoilleen Suomessa. Laki vuokra-alueiden lunastamisesta (laki 135/1918) eli ns. torpparivapautuslaki Torpparivapautuslain tarkoituksena oli muuttaa laaja ja paljolti isäntien mielivallan alla ollut torppariväestö itsenäisiksi maanviljelijöiksi. Torppariasioissakin Viipurin lääni oli sikäli erikoisasemassa, että siellä oli tilalukuun nähden vähiten torppia, kun taas suhteellisesti eniten torppia oli Turun ja Porin sekä Hämeen lääneissä. Torpparivapautus toteutettiin lähes kokonaan 1920-luvulla. Sen tuloksena syntyi n. 47 000 viljelystilaa ja n. 46 000 asuintonttia. Lunastetut alueet käsittivät n. 900 000 hehtaaria. Kun otetaan huomioon myös edellä todetut muut lait, nousi itsenäisiksi muodostettujen tilojen määrä 126 000:een. Torppia oli eniten Lounais- Suomessa ja vähiten Kaakkois-Suomessa sekä Lapissa. Oheinen kartta osoittaa lunastetut vuokra-alueet 1924, ja samalla siis maanvuokrauksen levinneisyyden itsenäisyyden alkuaikoina.

Maanmittaus 85:1 (2010) 23 Virallinen 1920 asutustilasto kertoo, että vuonna 1920 oli torppia, lampuotitiloja ja mäkitupa-alueita koskevia asioita oli vireillä Viipurin läänissä 3 189 kappaletta, kun vastaava luku esimerkiksi Turun ja Porin läänissä oli 13 256 ja Hämeen läänissä 8 265. Torpparivapautuksen merkitystä on korostettu usein eri yhteyksissä. Vielä vuonna 2000 (nyt jo edesmennyt) kenraali Adolf Ehrnrooth esitti, että paras laki mitä Suomen eduskunta on koskaan säätänyt, oli torpparivapauslaki, joka teki maanvuokraajista itsenäisiä maanviljelijöitä. Tällä oli suuri vaikutus myös puolustustahtoon talvi- ja jatkosodassa, kun näilläkin ihmisillä oli omaa maata puolustettavana. Erityisen vahvana tämä puolustustahto luonnollisesti esiintyi Viipurin läänissä, jossa jo lahjoitusmaatalonpoikien vapauttaminen vuosikymmeniä aikaisemmin vaikutti samalla tavalla. Tekla Hultinin (ym.) eduskunta-aloite Vuoden 1919 valtiopäivillä tehtiin Tekla Hultinin ym. allekirjoittama eduskuntaaloite (N:o 18), jolla ehdotettiin kiellettäväksi ulkomaalaisten kiinteistönhankinta Viipurin läänissä. Ehdotuksen perusteluissa tuotiin esiin huoli ulkomaalaisten ja etenkin venäläisten maanomistuksen ja siten myös muukalaisasutuksen lisääntyminen. Esitetyt tilastotiedot perustuivat hieman aikaisemmin ilmestyneeseen Karjalan Kannaksen komitean mietintöön. Aloitteessa mainitaan, että venäläisten synnyttämä kysyntäpaine on nostanut maan hinnat tasolle, jota monet pienviljelijät eivät ole voineet vastustaa. Myyntien seurauksena on moni entinen tilanomistaja vajonnut maattomien epävarmaan asemaan. Korkeat maanhinnat ovat myös tehneet maatalouden kehittämisen vaikeaksi. Kehityksen seurauksena ovat elantokustannukset Kannaksella nousseet suuremmiksi kuin maan muissa osissa, mikä rasittaa erityisesti vähävaraista tilatonta väestöä. Näiden perustelujen jälkeen aloitteentekijät tulevat ilmeisesti keskeisimpään perusteluunsa, kun he toteavat, että lisäksi tulee se poliittinen vaara, joka on tarjona rajain sisäpuolelle syntyneestä muukalaisasutuksesta, varsinkin kun tämä hiljaisen valloituksen lailla uhkaa monin verroin suuremman naapurimaan taholta. Aloitteen tarkoituksena on saada pysäytetyksi Kannaksen maanomistuksen siirtyminen ulkomaalaisille. Tällaisen muukalaistumisen vaaran alaiseksi allekirjoittajat katsovat varsinaisen Karjalankannaksen ohella myös Vuoksenlaakson, Saimaan etelärannikon sekä Laatokan ranta-alueet, siis pääosan Viipurin lääniä. Aloitteen mukaan olisi kaikilta ulkomaalaisilta pitänyt kokonaan kieltää kiinteistön hankinta Viipurin läänissä. Eduskuntakäsittelyssä tuli lakiin kuitenkin lisäys, jonka mukaan tämän lain syrjäyttivät vieraitten valtioiden kanssa tehdyt sopimukset, joissa oli niiden kansalaisille myönnetty erikoinen oikeus hankkia kiinteistöä Suomessa. Sellainen oikeus oli myönnetty Saksan ja Itävalta-Unkarin alamaisille näiden maiden kanssa 7.3. ja 29.5.1918 tehtyihin rauhansopimuksiin liittyvissä lisäsopimuksissa. Niiden keskeisenä sisältönä oli, että kyseisistä maista kotoisin oleville Suomessa kiinteistöjä tai niihin liittyviä oikeuksia omistaneille oli palautettava heidän omistusoikeutensa, joita oli mahdollisesti poistettu sota-ajan säädöksillä.

24 Vanhan Viipurin läänin erityiset maanhankinta- ja maanomistussäännökset Hultinin (ym.) aloite johtikin lainsäädäntöön, kun eduskunta 13.2.1920 hyväksyi lain n:o 27/1920, nimeltään Laki muutoksista helmikuun 25 päivänä 1851 annettuun asetukseen, joka koskee ehtoja kiinteän omaisuuden hallitsemisesta Suomessa. Sen ainoa pykälä kuuluu seuraavasti: Muuttaen helmikuun 25 päivänä 1851 annettua asetusta, joka koskee ehtoja kiinteän omaisuuden hallitsemiselle Suomessa, säädetään seuraavaa: Ulkomaalaiselle älköön annettako lupaa hankkia kiinteistöä Viipurin läänissä, mikäli ei laillisesti hyväksytyissä ja vahvistetuissa sopimuksissa vieraitten valtioitten kanssa toisin määrätä. Sama olkoon laki ulkomaalaisesta laitoksesta ja säätiöstä sekä yhtiöstä, osuuskunnasta, yhdistyksestä sekä muusta sellaisesta yhtymästä, jonka kotipaikka ei ole Suomessa. Viipurin lääniä koskevat erityissäädökset menettivät merkityksensä, kun sotien seurauksena niiden kohdealue menetettiin. LÄHTEITÄ Säädökset Venäjän vallan aikana Kejs. Förordning angående wilkoren för besittning af fast egendom i Finland; 25.2.1851. Armollinen asetus ehdoista kiinteän omaisuuden hallitsemiselle Suomessa, 11.3.1879 (No. 7). Armollinen Asetus Venäjän alamaisen oikeudesta hankkia ja hallita kiinteätä omaisuutta Suomessa, 16.2.1891 (N:o 5). Suomen Suuriruhtinaanmaan Asetuskokoelma N:o 134 Venäjän alamaisten oikeudesta hankkia kiinteätä omaisuutta Suomessa, 7.12.1903. Itsenäisyyden ajan säädökset Asetus 142/1918 Venäjän alamaisille ja laitoksille kiinteimistöjen hankintaan ja hallintaan nähden Suomessa suotujen etuuksien lakkauttamisesta. Laki muutoksista 25.2.1851 annettuun asetukseen, joka koskee ehtoja kiinteän omaisuuden hallitsemisesta Suomessa, 27/1920 Laki ulkomaalaisten sekä eräiden yhteisöjen oikeudesta omistaa ja hallita kiinteätä omaisuutta ja osakkeita (219/1939) Laki ulkomailla asuvien ja ulkomaisten yhteisöjen kiinteistönhankintojen valvonnasta (1613/1992). Ahvenanmaan itsehallintolaki (670/1951, 1141/1991). Laki ulkomailla asuvien ja ulkomaisten yhteisöjen kiinteistönhankintojen valvonnasta annetun lain kumoamisesta (1299/1999)

Maanmittaus 85:1 (2010) 25 Kirjallisuutta Aspelund, A.R.R. (1982). Vuokra-alueiden itsenäistäminen ja asutustoiminta ennen toista maailmansotaa. Teoksessa Maanmittaus Suomessa 1633-1983. Gogol, Nikolai (1945). Kuolleet sielut, (alkuperäinen venäjänkielinen teos 1842), WSOY, Porvoo. Hultin, Tekla ym. (1919). Ehdotus laiksi sisältävä muutoksia helmikuun 25 päivänä 1851 annettuun asetukseen oikeudesta Suomessa hankkia ja hallita kiinteätä omaisuutta. Eduskunta-aloite N:o 18 vuoden 1919 valtiopäivillä. Karjalan Kannaksen komitean mietintö (1919). Viipuri. Otavan Iso Tietosanakirja, osa 6. Paaskoski, Jyrki (1998). Vanhan Suomen lahjoitusmaat. Teoksessa Zilliacus, Ville (toim.): Muolaan muotokuva. WSOY, Juva. Vaherkylä, Pertti (2004). Poliittiset olot kehittyivät monien paineiden alaisina Itä-Suomessa. Lappeenrannan autonomia-ajan historia -seminaarisarjan esitelmä, syyskuu 2004. Virtanen, Pekka V. (2004). Yleinen maapolitiikka. Teknillinen korkeakoulu, Kiinteistöopin laitos, julk. B108. TkT Pekka V. Virtanen toimi Teknillisen korkeakoulun kiinteistöopin professorina (1976-89) ja yhdyskuntasuunnittelun professorina (1989-95). Tätä ennen hän työskenteli Topografikunnan ilmakuvatoimistossa ja geodeettisessa toimistossa (1953 55), Lauritsalan kauppalangeodeettina (1955-65) ja Kymenlaakson seutukaavajohtajana (1965 76). Maanomistukseen liittyviä käsitteitä Maan luonnot osoittavat tiloihin kohdistuvia erilaisia hallintaoikeuksia. Yksityinen maa jakautui veroluontoiseen (= perintömaahan) ja rälssiluontoiseen (= verovapaaseen) maahan. Rälssimaata oli erilaista riippuen verovapauden asteesta. Maaverot lopetettiin v. 1925 alusta, ja rälssitilat muutettiin perintöluontoisiksi 1951. Omana ryhmänään on kruununluonto eli hallitsijan (kruunun) omistama maa. Läänityslaitos on tarkoittanut sellaista yhteiskunnallista olotilaa, jossa perimmiltään hallitsijan (tai kruunun ) omaisuudeksi katsotut maa-alueet sekä eräät niihin liittyneet oikeudet (kuten veronkanto-oikeus) ovat yksityisten hallussa ilman omistusoikeutta määräehdoilla, esimerkiksi sotapalveluksen suorittamista vastaan. Rälssi (frälse) tarkoittaa hallitsijalle suoritetun palveluksen palkitsemista verovapaudella. Se on koskenut lähinnä aatelin hallussa olevaa maata. Rälssimaata oli eriasteista riippuen verovapauden asteesta. Rälssitilat muutettiin perintöluontoisiksi 1951. Säteri oli rälssitila, joka oli vapautettu suorittamasta ratsupalvelusta. Verovapaus oli täydellisin säteritiloilla (rälssisäteri). Säterirustholli (säteriratsutila) tarkoitti aatelistilaa, joka varusti ratsumiehen kruunun palvelukseen verovapautta vastaan. Rusthollit olivat aatelittomia ratsutiloja. Puustelli (boställe) tarkoittaa (kruunun) virkataloa, jollaisia annettiin sotilas- tai siviilivirkamiehille osana palkkausta. Lahjoitusmaa (= läänitys) tarkoittaa tässä sitä maa-aluetta (tiettyine oikeuksineen), joka läänityslaitoksen puitteissa on luovutettu palkaksi, palkkioksi, kor-

26 Vanhan Viipurin läänin erityiset maanhankinta- ja maanomistussäännökset vaukseksi tai eläkkeeksi donataarille eli lahjansaajalle, joka yleensä kuului aatelistoon. Donataarit pyrkivät yleisesti saamaan lahjoitetun maan kokonaan omistukseensa. Tätä kehitystä jarrutettiin reduktioilla, joilla lahjoitusmaita otettiin takaisin kruunulle. (Huom! Tässä tarkoitettu lahjoitusmaa on eri asia kuin ne kaupunkien lahjoitusmaat, joita sekä Ruotsin kuninkaat että Venäjän tsaarit lahjoittivat kaupungeille niiden kehityksen tueksi.) Donaatio = lahjoitus, lahjoitusmaa. Yleismaa (allmänning) tarkoittaa joko sellaisia alueita, joita Ruotsin kuninkaat ja 1300-luvulta lähtien olivat lahjoittaneet lyhyemmiksi tai pitemmiksi ajoiksi kaivos- ja ruukkitoimintoja varten (bergslags- och gruveallmänning) tai jakokunnan (eli yksityisten talojen) yhteiseen omistukseen maanmittaustoimituksissa erotettuja ns. sockneallmänning-alueita. Yleismaata ei pidä sekoittaa yhteiseen alueeseen, jolla tarkoitetaan kiinteistörekisteriin merkittyä yksikköä, joka kuuluu yhteisesti kahteen tai useampaan kiinteistöön tietyn perusteen mukaisin osuuksin. Tälle läheinen käsite on erityinen etuus, jolla tarkoitetaan aikaisemman lainsäädännön mukaan kiinteistölle annettua oikeutta käyttää toiselle kiinteistölle kuuluvaa tai kiinteistöjen yhteistä aluetta tiettyyn taloudelliseen tarkoitukseen. Vuonna 1997 voimaan tulleen uuden kiinteistönmuodostuslain mukaan ei tällaisia etuuksia voi enää perustaa. Oman tyyppinsä ovat muodostaneet vielä ns. kruununregaalit, joita ovat kruununpuistot ja vesiregaalit. Viimemainitut tarkoittavat kuninkaalle (kruunulle) ja sittemmin valtiolle kuuluvia kalastusoikeuksia eräiden suurten siika- ja lohipitoisten jokien parhailla kalastuspaikoilla. Kruununpuistoista tunnetuin lienee Imatrankoskea ympäröivä Imatran Kruununpuisto, joka on perustettu v. 1842 keisari Nikolai I:n päätöksellä. Sääntöperintö (fideikomissi) tarkoittaa järjestelmää, jossa erityisesti maaomaisuus pyritään säilyttämään jakamattomana ja vähentymättömänä testamentintekijän jälkeläiselle tai muulle sukuun kuuluvalle. Suomessa monet aatelissuvuille kuuluneet suurtilat ovat olleet sääntöperintötiloja, mutta v. 1931 sääntöperinnöt kiellettiin lailla. Usein sääntöperintöön on liittynyt primogenituuri (esikoisoikeus) eli vanhimman perillisen etuoikeus tilaan ja aatelisarvoon. Kartano ja herraskartano ovat yleiskielen sanoja, joilla tarkoitetaan isoa komearakennuksista maatilaa. Alkuaan kartanot olivat aatelisten omistamia rälssi- tms. tiloja. Kuninkaankartanot olivat kruunun tiloja, jotka toimivat hallinnon keskuspaikkoina. Samanluonteisia, mutta yleensä vaatimattomampia olivat latokartanot. Itä-Suomessa (herras)kartanoa kutsuttiin yleisesti hoviksi. Allodiaalisäteri tarkoitti perinnöllistä, läänitysvelvollisuuksista vapaata tilaa. Odaali(maa) on vastaavasti vapaata perintömaata (itsenäisten talonpoikien maata) kuvaava termi. Ruots. odal(jord), odalbonde. Torppa on (oikeudellisena käsitteenä) maatilan osa, joka on annettu vuokralle maatalouden harjoittamista varten. Torppari on torpan vuokraoikeuden haltija. Mäkitupa- alue tarkoittaa vuokralle annettua asuntoaluetta tai -tonttia. Mäkitupalaiset olivat maatalous- tai teollisuustyöväkeä tai itsenäisiä ammatinharjoittajia. Lampuoti (landbonde) tarkoittaa itsenäisen maatilan vuokraajaa. Kun Venäjän hallitsijat alkoivat antaa lahjoitusmaita, joilla vanhastaan oli itsenäisiä tiloja, tuli näiden omistajista tavallaan lampuoteja.