2. JUUTALAISESTA LAHKOSTA ROOMALAISEN MAAILMAN...5 VALTAUSKONNOKSI...5

YLEINEN TEOLOGIA/KIRKKOHISTORIA...2 1. JOHDANTO...2 MIKSI KIRKON HISTORIA KIINNOSTAA IHMISIÄ?...2 MITÄ KIRKON HISTORIA ERI KIRKOILLE MERKITSEE?...3 MITEN KIRKON HISTORIAA TUTKITAAN?...4 2. JUUTALAISESTA LAHKOSTA ROOMALAISEN MAAILMAN...5 VALTAUSKONNOKSI...5 KRISTITYT KEITÄ HE OVAT?...5 KOLME TIENRISTEYSTÄ...6 KIRKON ORGANISAATION LUJITTUMINEN...7 VARHAINEN TEOLOGIA...7 KRISTINUSKON JA ROOMAN IMPERIUMIN KOHTAAMINEN...8 KRISTINUSKO ROOMAN VALTAKUNNAN USKONTONA...9 ROOMAN VALTAKUNNANKIRKON PERINTÖ...10 Kartta 1: Rooman valtakunnan kirkko 300-luvulla... 10 ITÄISEN KIRKON HAJOAMINEN...11 LÄNTISEN KIRKON ONGELMAT...12 3. KRISTINUSKON PAINOPISTEEN SIIRTYMINEN LÄNSI-... 13 EUROOPPAAN... 13 BYSANTIN KRISTILLISYYS...13 Kartta 2: Idän kirkon hajoaminen ja islamin valloitukset (n. v. 730)... 13 KANSAINVAELLUSTEN KAAOS LÄNNESSÄ...14 Kartta 3: Läntinen kirkko n. 510... 15 PAAVINISTUIN LÄNTISEN EUROOPAN YHDISTÄJÄNÄ...15 BYSANTIN USKON LEVIÄMINEN ITÄISEEN EUROOPPAAN...16 Kartta numero 4: Ortodoksinen kirkko n. 1050... 17 LATINALAISEN KRISTIKUNNAN VOIMISTUMINEN...17 SYDÄNKESKIAJAN KRISTIKUNTA...18 Kartta 5: Läntisen kristikunnan laajeneminen n. v. 950-1500... 18 KERJÄLÄISVELJESTÖJEN UUDET NÄKEMYKSET...19 KIRKON SYVENEVÄ HAJAANNUS...19 RENESSANSSIN UUSI MAAILMA...21 4. REFORMAATIO JA KATOLISEN KIRKON EKSPANSIO... 21 REFORMAATIOAIKA HISTORIAN TAITEKOHTANA...21 LUTERILAISUUDEN SYNTY...22 REFORMAATION PIRSTOUTUMINEN...22 KATOLISEN KIRKON REFORMI JA EKSPANSIO...23 Kartta numero 6: Katolisen kirkon lähetystyö 1500-luvulla... 24 TUNNUSTUKSELLISUUDEN AIKA...24 Kartta numero 7: Läntisen Euroopan kirkkokunnat reformaation jälkeen... 24 5. KRISTINUSKO MODERNISSA MAAILMASSA... 24 EUROOPPALAISEN AJATTELUN MURROS...24 UUDEN AJATTELUN VA IKUTUS USKONTOON...25 KATOLINEN KIRKKO MODERNIN AJATTELUN VASTUSTAJANA...26 AMERIKKALAINEN KRISTILLISYYS...26 EUROOPAN PROTESTANTTISTEN KIRKKOJEN ONGELMAT...27 ORTODOKSISEN KIRKKO...28 KATOLINEN KIRKKO UUSIA TEITÄ ETSIMÄSSÄ...29 KRISTINUSKON LEVIÄMINEN KOLMANNESSA MAAILMASSA...30 KIRKKOJEN YHTEYSPYRKIMYKSET...30 KRISTINUSKO TÄMÄN HETKEN MAAILMASSA...31 Linkki: Kartta 8: Kristinusko vuonna 2000... 31

Kaarlo Arffman: YLEINEN TEOLOGIA/KIRKKOHISTORIA 1. JOHDANTO Tervetuloa yleisen teologian kirkkohistorian kurssin sivuille! Tämän kurssin tarkoituksena on pohtia kirkkohistorian merkitystä teologiassa sekä antaa kuva kristinuskon historian pääpiirteistä. Suomen kirkkohistoriaa ei käsitellä, koska yleisen teologian kirkkohistorian kurssin suorittajat perehtyvät siihen toisen kurssikirjan (Heininen, Simo & Heikkilä, Markku: Suomen kirkkohistoria) avulla. Kirkkohistoria eroaa monessa suhteessa eksegetiikasta. Suomen kaltaisessa luterilaisen perinteen leimaamassa maassa eksegeetin ei tarvitse perustella oppiaineensa tärkeyttä: lähes kaikille teologiasta kiinnostuneille ihmisille lienee itsestäänselvyys, että kristinuskoa ei voi ymmärtää ilman Raamattua. Sen sijaan kirkkohistorioitsijan on ensin perusteltava, miksi kirkkohistoria ylipäänsä kuuluu teologiaan. Uskonpuhdistuksen yksin Raamattu periaatteenhan on laajasti ymmärretty tarkoittavan sitä, että kirkon historialla (traditiolla) ei ole uskon kannalta mitään merkitystä. Toisaalta kirkkohistorioitsija on helpommassa asemassa, koska kirkkohistoriaan ei liity samanlaisia jännitteitä, pelkoja ja odotuksia kuin eksegetiikkaan. Asioista jopa kiistakysymyksistäkin on mahdollista puhua vapautuneemmin. Tässä suhteessa kirkkohistoria on lähempänä uskontotiedettä. Eksegetiikkaan verrattuna merkittävä ero on myös siinä, että varsinkin Uuden testamentin eksegetiikan tutkimuskohde on varsin suppea. Eksegetiikassa ovat tutkimusmenetelmät siksi keskeisessä asemassa. Sen sijaan kirkkohistorian tutkimuskohde maailman levinneimmän uskonnon kaksituhatvuotinen historia on tavattoman laaja. Myös tässä suhteessa kirkkohistoria on lähempänä uskontotiedettä. Tällaisessa tilanteessa on perusteltua sivuuttaa tutkimusmenetelmien esittely varsin lyhyesti ja keskittyä kirkon historian päälinjoihin. MIKSI KIRKON HISTORIA KIINNOSTAA IHMISIÄ? Kiinnostus menneisyyttä kohtaan on parin viime vuosikymmenen aikana kasvanut. Ihmiset ovat ryhtyneet etsimään juuriaan ja kyselemään, mistä he tulevat. Menneisyydestä kiinnostunut suomalainen ei voi sivuuttaa kirkkoa. Esimerkiksi sukututkijan on perehdyttävä seurakunnan toimintaan ja entisajan ihmisten ajatusmaailmaan. Muuten hän ei voi ymmärtää ns. kirkonkirjoja ja niissä olevia esivanhempia koskevia merkintöjä. Toinen, ehkä vielä merkittävämpi syy kirkon historiaa kohtaan tunnettuun mielenkiintoon on ihmisten halu ymmärtää itseään ja ajatusmaailmaansa. Koti, koulu ja media ovat vaikuttaneet meihin lapsuudesta lähtien. Olemme hyvin pitkälle tämän kasvuympäristömme tuotteita. Kannamme mukanamme ympäristömme välittämiä ajatuksia, jotka joskus ovat peräisin hyvinkin kaukaa jopa vuosituhansien takaa. Tämän vuoksi suomalainen kristitty näkee uskon ja ymmärtää Raamattuakin monessa suhteessa eri tavalla kuin esimerkiksi kreikkalainen tai amerikkalainen kristitty. On mielenkiintoista kysyä jostakin uskoon liittyvästä asiasta, miksi ajattelen siitä niin kuin ajattelen. Mistä ajatukseni ovat peräisin? Keiden vaikuttajien perintöä kuljetan ajatuksissani mukanani? Ihmisiä eivät kuitenkaan kiinnosta vain heidän omat ajatuksensa. Uskonto vaikuttaa vahvasti maailman tapahtumiin. Suomalaisen televisionkatsojan tai lehdenlukijan mielestä joskus sangen

ihmeellisiltäkin tuntuvat käsitykset ja toimintatavat pohjautuvat usein vanhoihin perinteisiin. Meidän kannaltamme katsottuna on kristillinen perinne tietysti tärkein. Jo pelkästään televisiouutisten ymmärtäminen vaatii sen tuntemista. Monet ovat kuitenkin huomanneet, että suomalaisen median maailmasta välittämä kuva on yksipuolinen ja vääristynyt. Varsinkin aikaisemmin uskonto yritettiin vaieta kuoliaaksi. Edelleen maailmassa voidaan järjestää suuria uskonnollisia massatapahtumia tai tehdä tärkeitä ratkaisuja, joista suomalainen lehdenlukija tai televisionkatsoja ei saa tietää mitään puhumattakaan siitä, että niiden historiallista taustaa pystyttäisiin asiallisesti valottamaan. Tällaisessa tilanteessa ei liene muuta neuvoa kuin yrittää itse perehtyä asioihin. MITÄ KIRKON HISTORIA ERI KIRKOILLE MERKITSEE? Kaikki nykyiset kristilliset yhteisöt joutuvat elämään sen tosiasian kanssa, että kristinuskolla on takanaan jo 2000 vuoden mittainen historia. Niiden on selitettävä itselleen, mitä tämä historia niille merkitsee ja miten niiden pitäisi siihen suhtautua. Eri kirkkokuntien vastaukset tähän kysymykseen poikkeavat suuresti toisistaan. Seuraavassa esitellään muutamia niistä tärkeimpiä. Roomalaiskatolinen kirkko pitää esikuvanaan Vanhassa testamentissa kuvattua, autiomaan halki kohti luvattua maata vaeltanutta Israelin kansaa. Se näkee itsensä samanlaisena Jumalan kansana, joka vaeltaa läpi historian kohti sen täyttymystä. Samoin kuin Jumala oli antanut Israelille johtajat, hän on asettanut kirkkoonkin johtoviran, piispat ja paavin. Matkallaan kirkko joutuu tekemään vaikeita ratkaisuja. Pyhä Henki ohjaa sitä kuitenkin viran kautta. Kirkon on kuunneltava näitä sen johtajien lähes 2000 vuoden aikana tekemiä ratkaisuja. Kirkolliskokousten päätökset, paavien ratkaisut ja kirkon arvostamien opettajien kirjoitukset ohjaavat Jumalan kansaa pysymään oikealla tiellä. Myös idän ortodoksinen kirkko ymmärtää kirkon historian samaan tapaan. Ero on lähinnä vain siinä, että ortodoksit eivät tunnusta paavin auktoriteettia. Sen sijaan he korostavat yleisten kirkolliskokousten päätösten ehdotonta arvovaltaa. Uskonpuhdistaja Martin Luther ymmärsi kristinuskon aivan toisella tavalla. Hänen mielestään se oli nähtävä Jumalan sanasta käsin. Jumalan voimakas ja selvä sana oli luonut kirkon ja piti sitä yllä. Kirkon historia oli Jumalan sanan vaikutusta. Siksi kirkon oli Jumalan sanan ohella aina otettava myös sen vaikutus huomioon. Lutherin mielestä kirkon virkaan ei välttämättä voitu luottaa. Piispat, paavit ja kirkolliskokoukset saattoivat tehdä aivan vääriä päätöksiä. Sen sijaan oli tarkattava, miten evankeliumia oli kirkossa sovellettu käytäntöön. Sellaisen käytännön, joka oli ollut voimassa aina ja kaikkialla, täytyi olla Jumalan sanan vaikutusta ja sen sallima. Kirkon historia oli näin Lutherille yhtä tärkeä kuin katoliselle kirkolle, mutta aivan toisella tavalla ymmärrettynä. Uskonpuhdistuksen ajan humanistien mukaan vanhat kirjoitukset voitiin ymmärtää vain kontekstinsa, muiden samalta ajalta säilyneiden kirjoitusten yhteydessä. Humanisteille vanha kirkko (noin vuoteen 500 saakka) oli tämän vuoksi tärkeä. Uusi testamentti oli ymmärrettävä muiden vanhan kirkon aikaisten kirjoitusten avulla, ja kristittyjen oli ehdottomasti kuunneltava vanhan kirkon yksimielistä opetusta. Esimerkiksi Sveitsin uskonpuhdistajat ja Lutherin työtoveri Philipp Melanchthon ajattelivat tähän tapaan. Uskonpuhdistuksen ajan toisinajattelijoiden piirissä syntyi myös näkemys, jonka mukaan

kirkon historia oli lankeamista pois oikeasta uskosta. Siksi siitä ei tarvinnut välittää mitään. Usko oli perustettava pelkästään Raamatun tekstin varaan. Nykyään tämä ajattelutapa on levinnyt laajalle radikaalin protestantismin (Suomessa ns. vapaiden suuntien) piiriin. Valistuksen ajasta lähtien on yhä enemmän alaa voittanut päinvastainen käsitys, jonka mukaan ihmiskunnan historia on kehitystä kohti parempaa, pimeydestä valoon. Myös kirkon historiaa on siksi arvioitava kriittisesti nykyisen ajattelun ja arvojen valossa. Siitä on hyväksyttävä se, mikä nyt tuntuu oikealta, ja torjuttava kaikki, mikä nyt tuntuu väärältä. Tätä modernia ajattelutapaa eivät kirkot ole hyväksyneet, mutta silti se vaikuttaa vahvasti ainakin läntisten kirkkojen piirissä. MITEN KIRKON HISTORIAA TUTKITAAN? Kirkon historian tutkimista varten ei ole omia, juuri sitä varten kehitettyjä tutkimusmenetelmiä, vaan kirkon historiaa tutkitaan niillä menetelmillä, joita käytetään muussakin historiantutkimuksessa. Kirkkohistoria eroaa muusta historiantutkimuksesta vain kohteensa vuoksi. Historiantutkimuksen keskeinen ajatus taas on tarkastella ilmiöitä ajassa peräkkäin ja yrittää nähdä millaisia muutoksia niissä tapahtuu. Kirkonkin historiaa voidaan tarkastella monesta näkökulmasta, esimerkiksi opista, kirkkojärjestyksestä tai kirkon ja maallisen vallan suhteesta käsin. Kirkkohistorian tutkiminen ei edellytä mitään tiettyä uskonvakaumusta tai jonkun kirkkokunnan jäsenyyttä. Vastaavasti myös kirkkohistoriallisen tutkimuksen tuloksia koskeva keskustelu on kaikille avointa. Se edellyttää vain tutkimukseen ja sen menetelmiin perehtymistä. Toisaalta on ehkä syytä muistuttaa, että tämä ei tarkoita uskon väheksymistä. Sen paikka vain ei ole tutkimuksessa. Tieteessä ei voi vedota uskonnollisiin katsomuksiin, sillä se merkitsisi tieteen rajoittamista vain jonkun tietyn katsomuksen hyväksyviin ihmisiin. Historiantutkimuksen herkkä kohta on tapahtumien selittäminen. Tutkimuksen on pyrittävä löytämään sellaisia selityksiä, jotka tiedeyhteisö voi mahdollisimman laajasti hyväksyä muutenhan keskustelu käy mahdottomaksi. Tämän periaatteen vuoksi tutkimus esimerkiksi ei voi suoraviivaisesti selittää ihmisten uskonnollisia kokemuksia yliluonnollisten voimien (esimerkiksi Jumalan tai paholaisen) vaikutuksella. Sen on tunnettava rajansa ja pyrittävä sellaisten selitysten etsimiseen, jotka ovat hyväksyttävissä ihmisten uskonkäsityksistä riippumatta. Tämä ei tarkoita sitä, ettei tutkijalla saisi olla omaa uskonnollista kantaa tällaisiin ilmiöihin. Linkki: Franciscus Assisilaisen stigmat - esimerkki historiantutkimuksen rajoista Eräs kirkon historian tunnetuimpia hahmoja on fransiskaaniveljestön perustaja Franciscus Assisilainen. Franciscuksen ollessa syksyllä 1224 rukoilemassa La Vernan vuorella hänen käsiinsä, jalkoihinsa ja rintaansa ilmestyivät samanlaiset haavat (stigmat), kuin ristiinnaulitulla Kristuksella oli evankeliumien mukaan ollut. Franciscus peitti nämä haavat kääreisiin, mutta ne eivät ennen hänen kuolemaansa (1226) parantuneet. Lukuisat ihmiset näkivät kuitenkin hänen haavansa. Lisäksi Franciscuksen jälkeiseltä ajalta tunnetaan suuri joukko muita Kristuksen kärsimykseen syvästi eläytyneitä ihmisiä, jotka ovat saaneet samanlaiset haavat. Historiantutkimus ei omilla tutkimusmenetelmillään pysty selittämään tällaisia ilmiöitä (ellei se voi osoittaa niitä huijaukseksi). Sen sijaan se voi selvittää, miten Franciscus tai hänen lähipiirinsä stigmatisaation selittivät ja mitä seurauksia sillä oli. Historiantutkimuksen tavoitteena on pidetty myös menneisyyden tapahtumien ymmärrettäväksi tekemistä: oloja, ajatusmaailmaa ja tapahtumien taustaa valottamalla pyritään siihen, että

ymmärtäisimme, miksi menneisyyden ihmiset toimivat niin kuin toimivat. Ymmärtäminen ei tällöin tarkoita menneisyyden ihmisten tekojen hyväksymistä tai ylipäänsä sen arvioimista, toimivatko he oikein vai väärin. 2. JUUTALAISESTA LAHKOSTA ROOMALAISEN MAAILMAN VALTAUSKONNOKSI KRISTITYT KEITÄ HE OVAT? Välimeren maailmassa vallitsi kaksituhatta vuotta sitten Rooman luoma rauha ja järjestys. Varsinkin suurissa kaupungeissa vallitsi avoin ilmapiiri, jota uudet uskonnot käyttivät hyväkseen. Niiden joukossa myös kristinusko ilmestyi roomalaisen maailman näköpiiriin. Toisen vuosisadan alkupuolella kristillisten seurakuntien verkko ulottui jo yli roomalaisen maailman. Eniten seurakuntia oli kuitenkin idässä, varsinkin Syyriassa ja Vähä-Aasiassa. Vaikka seurakunnat olivat itsenäisiä, ne eivät olleet irrallisia, vaan katsoivat olevansa osa Jeesuksen perustamaa kirkkoa (kreikaksi ekklesia). Kristittyjen parissa oli opettajia, jotka kiersivät seurakunnasta toiseen. Lisäksi arvostettujen opettajien kirjoituksia kopioitiin ja välitettiin toisille seurakunnille. Myöhemmin apostolisten isien nimellä tunnettujen opettajien kirjoitukset (noin vuosilta 70-150) ovatkin meille paras ikkuna, josta voimme katsella toisen vuosisadan alun seurakuntien elämää. Kristityt odottivat, että ylösnoussut Jeesus tulisi tuomitsemaan maailman sekä ottamaan omansa luokseen. Seurakuntien jäsenet kokoontuivat sunnuntaisin (juutalaisen viikon ensimmäisenä päivänä) viettämään yhteistä palvelusta (liturgiaa), johon kuului pyhien kirjoitusten lukemista ja selittämistä (profetiaa), rukousta, laulua ja Jeesuksen asettaman aterian (eukaristian) vietto. Toisen vuosisadan alkupuolella oli vakiintumassa järjestys, jonka mukaan seurakunnan johdossa oli kaitsijaksi kutsuttu mies (kreikaksi episkopos, josta suomen kielen sana piispa). Piispoja pidettiin Jeesuksen asettamien apostolien seuraajina. Jos seurakunnissa syntyi ongelmia, niihin etsittiin ratkaisua kääntymällä jonkun vanhan ja arvovaltaisen seurakunnan puoleen. Varsinkin Rooman seurakunnalla oli tällainen asema esimerkkiseurakuntana, jonka puoleen voitiin tarvittaessa kääntyä. Mikä kristinuskossa sitten veti ihmisiä puoleensa? Sanoma kuoleman voittamisesta epäilemättä on eräs vastaus tähän kysymykseen. Kuolemattomuuden toivoa kuitenkin tarjosivat muutkin uskonnot. Kristinusko erosi monista niistä siinä, että se ei tyytynyt pelkkiin palvontamenoihin. Seurakunnat vaativat jäseniltään väkivallasta luopumista, seksuaalista pidättyvyyttä ja avioliiton kunniassa pitämistä sekä rehellisyyttä. Lisäksi ne tarjosivat jäsenilleen ajan oloissa ainutlaatuisen turvan: Yksittäisen kristityn ihanteena oli vaatimaton elämä ja vähään tyytyminen. Sen sijaan seurakunnalla tuli olla mahdollisimman paljon omaisuutta, jotta ne olisivat pystyneet pitämään huolta avun tarpeessa olevista jäsenistään. Rakkaudella oli näin kouriintuntuva sisältö. Se puolestaan oli voimakkaan keskinäisen yhteyden perusta. On ilmeistä, että tällainen Hyvän Paimenen yhteisö vastasi monien tulevaisuuden edessä itsensä epävarmoiksi tuntevien kaupunkilaisten odotuksia. Linkki: Rooman imperiumin suurkaupunkien katakombeissa (maanalaisilla hautausmailla) on säilynyt kristillistä taidetta 200-luvulta lähtien. Kuvien keskeisimpiä aiheita on Kristus Hyvänä Paimenena, joka ei jätä laumaansa.

Ks. esim. http://www.catacombe.roma.it/ («The Christian Catacombs of Rome», Istituto Salesiano S. Callisto Roma). Toinen keskeinen aihe on yhteinen ateria, eukaristia. KOLME TIENRISTEYSTÄ Kristittyjen parissa oli alusta lähtien ollut monenlaisia näkemyksiä ja kiistoja uskon sisällöstä. Myös toisella vuosisadalla esiin nousi kysymyksiä, joihin seurakuntien oli otettava kantaa. Näiden ratkaisujen seurauksena kristinuskon kasvot muuttuivat osittain toisenlaisiksi ja siihen tuli sellaisia uusia aineksia, jotka nykyajan kristityistä tuntuvat luovuttamattomilta. Ensimmäisen haasteen esitti Markion (k. n. 155), varakas Pontoksen provinssista kotoisin ollut laivanvarustaja. Hänen mukaansa Vanhan testamentin Jumala oli eri olento kuin Jeesuksen ilmoittama Jumala. Kristittyjen omista kirjoituksistakin Markion hyväksyi vain Luukkaan evankeliumin itse korjaamassaan muodossa sekä muutamia Paavalin kirjeitä. Saadakseen ajatuksilleen laajempaa kannatusta Markion lähti Roomaan. Rooman seurakunta ei kuitenkaan hyväksynyt hänen käsitystään kristinuskosta. Tämän jälkeen Markion perusti oman kirkon, joka lienee saanut idässä melko laajaa kannatusta. Torjumalla Markionin kirkko säilytti Vanhan testamentin kirjoitukset pyhinä kirjoituksinaan ja liittyi juutalaisuuden hengelliseen perintöön. Kirkon mukaan Jumalan ilmoitus ei ollut hetkellinen tapahtuma, vaan pitkä prosessi. Tämä ei kuitenkaan vielä riittänyt. Kirkon oli päätettävä, mitä kristittyjen omista kirjoituksista oli luettava liturgiassa. Toisen vuosisadan lopulla alkoikin Vanhan testamentin rinnalle vakiintua toinen pyhien kirjoitusten kokoelma. Keskeisestä Rooman seurakunnasta on säilynyt vuoden 170 tienoilta peräisin oleva pyhien kirjoitusten luettelo, joka on jo lähes sama kuin myöhempi Uusi testamentti. Toisen haasteen esitti Vähä-Aasiassa Montanus, joka alkoi noin vuoden 170 tienoilla esiintyä Pyhän Hengen kutsumana profeettana. Montanukseen liittyi pian kaksi naista, Priscilla ja Maximilla, jotka myös välittivät profeetallisia sanomia. Montanus ja hänen kannattajansa uskoivat Kristuksen paluun olevan lähellä. Siihen oli valmistauduttava pyrkimällä pyhyyteen esimerkiksi avioliitosta luopumalla. Montanuksen sanoma herätti laajaa vastakaikua. Vähä-Aasian seurakunnat torjuivat kuitenkin montanolaisuuden, ja sekin päätyi kilpailevaksi kirkoksi. Myös tämä ratkaisu oli kauaskantoinen. Kirkossa vahvistui käsitys, että loppu ei ollut vielä aivan lähellä. Ennen sitä oli evankeliumi vietävä kaikille kansoille Kolmas haastaja oli gnostilainen kristillisyys, jonka mukaan ihmisen sisin oli pahan aineellisen maailman vankina. Vaikka gnostilaisuuden lähtökohdat olivat kristinuskon ulkopuolella, gnostilaiset opettajat pitivät itseään todellisina kristittyinä, ja väittivät tuntevansa kristinuskon sisällön syvemmin kuin seurakuntien piispat. Toisen vuosisadan kuluessa kristinuskon ja gnostilaisuuden tiet kuitenkin erosivat. Seurakunnissa opetettiin entistä painokkaammin, että niiden piispat - eivätkä gnostilaiset opettajat tunsivat luotettavasti kristinuskon sisällön. Myös gnostilaisuuden kanssa tapahtuneeseen välienselvittelyyn liittyi tärkeä linjanveto. Kristittyjen käsityksen mukaan maailma ei ollut pelkästään jotakin pahaa, josta oli sanouduttava irti. Pahan vallasta huolimatta se oli hyvän Jumalan luoma maailma, jonka keskellä oli elettävä.

KIRKON ORGANISAATION LUJITTUMINEN Välienselvittelyt torjuttujen uskontulkintojen kanssa vaativat seurakunnilta rivien tiivistämistä. Vuoden 160 tienoilla esiintyi ensimmäisen kerran lahkojen vastakohtana käsite katolinen kirkko. Seurakuntiin vakiintui vähitellen yhtenäinen järjestys, jonka mukaan seurakunnan johtajan, piispan apuna olivat vanhimmat (presbyteerit) ja diakonit. Myöhempi papin virka on kehittynyt presbyteerin virasta. Diakonien tehtävänä taas oli vastata seurakunnan taloudesta ja sen apua tarvitsevista jäsenistä. Oikean piispan tuntomerkkinä oli se, että naapuriseurakuntien piispat olivat kättenpäällepanemisella ottaneet hänet Kristuksesta alkaneeseen siunauksen ketjuun, jota kutsuttiin apostoliseksi seuraannoksi (successio apostolica). Naiset saattoivat katolisessa kirkossa toimia vain vain diakoneina. Torjuakseen väärinä pidetyt uskontulkinnat piispat ryhtyivät pitämään alueellisia kokouksia, joita idässä kutsuttiin synodeiksi ja lännessä konsiileiksi. Näin alkoi hahmottua Rooman provinsseja vastaavia kirkkomaakuntia. Niiden piirissä suurimman kaupungin piispan asema korostui. Koko kirkon arvovaltaisimpana johtajana pidettiin Rooman piispaa. Pääsiäisjuhlan ajankohdasta vuonna 195 syntynyt kiista osoittaa kuitenkin, että idän seurakunnat eivät ilman muuta seuranneet Rooman kantaa. VARHAINEN TEOLOGIA Ulkopuolisten kirkkoon kohdistama arvostelu vaikutti myös teologian syntyyn. Pelkkä pyhien kirjoitusten selittäminen ja seurakunnan jäsenten opettaminen ei enää riittänyt. Arvosteluun oli vastattava esittämällä, mihin kirkko uskoi, ja osoittamalla kritiikki vääräksi. Ensimmäisiä teologeja on kutsuttu apologeeteiksi (puolustajiksi). Heistä merkittävin oli Roomassa vuonna 165 marttyyrikuoleman kärsinyt Justinus, joka loi apologian (kristinuskon kirjallisen puolustamisen) mallin. Vielä paljon tunnetummaksi tuli Eirenaios. Hän oli syntyisin Vähä-Aasiasta, mutta toimi vuodesta 177 lähtien piispana Galliassa (nykyisessä Ranskassa). Eirenaios tunnettiin varsinkin gnostilaisuuden vastustajana. Justinusta ja Eirenaiosta on myöhemmin pidetty myös ensimmäisinä kirkkoisinä. Tällä käsitteellä tarkoitetaan noin vuosina 150-600 vaikuttaneita kirkon arvostamia opettajia. Kristinusko oli saavuttanut vahvan aseman Karthagon alueella Pohjois-Afrikassa, ja siellä vaikutti useita merkittäviä oppineita. Tunnetuimpia heistä olivat Tertullianus, joka korosti askeettisen elämän merkitystä ja päätyi siksi lopulta montanolaisuuteen, sekä Karthagon piispa Cyprianus, joka kuoli marttyyrina vuonna 258. Varsinkin Cyprianuksen kirjoituksista näkyy, miten imperiumin länsiosien roomalainen ajattelutapa oli vaikuttanut kristinuskoon. Latinan kieltä käyttäneet kristilliset ajattelijat tarkastelivat asioita käytännöllisesti, etsivät ongelmiin hyvin suoraviivaisesti vastauksia pyhistä kirjoituksista ja korostivat kirkon merkitystä. Egyptissä Aleksandria oli merkittävin kaupunki ja laajasti tunnettu kreikankielisen sivistyksen keskus. Aleksandrian seurakunnassa vaikutti useita merkittäviä teologeja, joista on käytetty nimitystä Aleksandrian koulu. Tämän perinteen luoja oli Klemens Aleksandrialainen (k. 215). Vielä tunnetummaksi nousi hänen oppilaansa Origenes (k. 252). Aleksandrian teologit puolustivat kristinuskoa nojautumalla kreikkalaiseen filosofiaan ja selittämällä pyhiä kirjoituksia vertauskuvallisesti. Heitä eivät kiinnostaneet niinkään kirkon käytännön ongelmat kuin syvälliset uskonnollis-filosofiset kysymykset, varsinkin kysymys Jumalan olemuksesta.

KRISTINUSKON JA ROOMAN IMPERIUMIN KOHTAAMINEN Roomalaiset olivat uskonnollisesti suvaitsevaisia. Tavallisesti Roomalle riitti, että sen valtapiiriin (imperiumiin) kuuluvat kansat tottelivat. Tästä huolimatta kristinusko oli jo toisella vuosisadalla kielletty ilmiö. Keisari Trajanuksen (98-117) antaman määräyksen mukaan jo pelkästään kristityksi tunnustautuminen riitti kuolemantuomion perusteeksi. Kasteen ottaminen merkitsi siis kuolemanvaaraan antautumista. Käytännössä viranomaiset eivät kuitenkaan yleensä puuttuneet seurakuntien toimintaan. Pohjimmaltaan ristiriita johtui erilaisista arvoista. Roomalaiset ihailivat voimaa ja pitivät maailmaa saaliinaan. Kristityt taas uskoivat, että seurakunnissa ilmenevä rakkaus heikoista huolehtiminen oli varma lupaus tulevasta Jumalan valtakunnasta. Uskonsa mukaisesti kristityt pysyttelivät erossa kouluista, koska niitä leimasi kreikkalais-roomalainen jumalmaailma. Yleensä he eivät myöskään ottaneet osaa vieraaksi kokemaansa kulttuurielämään ja huvituksiin. Jo tämä riitti leimaamaan kristityt kummallisiksi. Vielä pahempaa oli, että kristityt eivät suostuneet osallistumaan keisarikulttiin eli julkiseen vallankäyttöön liittyneisiin, keisarin suojelushengelle (geniukselle) toimitettuihin uhreihin. Tämän vuoksi he eivät voineet hoitaa julkisia virkoja ja luottamustoimia, eivät myöskään palvella armeijassa. Rooman imperiumin ja kristinuskon välinen ristiriita kärjistyi 200-luvun puolivälissä. Kirkko oli siihen mennessä kasvanut niin, että kristittyjä oli jo vähintäänkin satojatuhansia. Samanaikaisesti imperiumi oli ajautunut syvään taloudelliseen, poliittiseen ja sotilaalliseen kriisiin. Keisari Decius (249-252) ja keisari Valerianus (253-260) yrittivät ratkaista sen kokoamalla imperiumin keisarikultin ympärille ja nujertamalla kristinuskon. Laajamittainen vaino tuli kirkolle yllätyksenä ja monet seurakunnat menettivät runsaasti jäseniä toiset uskonsa kieltäneinä luopioina, toiset sen vuoksi kuolleina marttyyreina. Koska kristinuskon tukahduttaminen ei kuitenkaan onnistunut, Valerianuksen jälkeiset keisarit katsoivat parhaaksi jättää kristityt toistaiseksi rauhaan. Vainon jälkeisinä vuosikymmeninä kristinusko levisi nopeasti. Vaikeutuvissa oloissa yhä useammat ihmiset etsivät turvaa kirkosta. Kristittyjä lienee ollut 300-luvun alussa jo muutamia miljoonia, ja kirkosta oli tulossa varteenotettava henkinen mahti. Monilla seurakunnilla oli paljon omaisuutta ja ne pitivät huolta suurista apua tarvitsevien ihmisten joukoista. Kristinuskon merkitystä korosti vielä sen leviäminen imperiumin itärajan taakse. Myöhemmin Gregorios Valistajana tunnettu opettaja onnistui 200-luvun lopulla käännyttämään Armenian kuninkaan Tiridates III:n, ja vuonna 301 kristinuskosta tuli Armenian valtionuskonto. Armenialaiset toivoivat sen antavan Rooman ja Persian Sassanidien valtakunnan puristuksessa olevalle maalle kestävän ja yhtenäisen perustan. Rooman imperiumin piirissä kehitys näytti kulkevan aivan toiseen suuntaan. Keisari Diocletianus (284-305) koetti ratkaista imperiumin kriisin luomalla lujan hallinnon. Aikaisemmin varsin hajanainen imperiumi alkoi muuttua keisarin yksinvaltiaana hallitsemaksi yhtenäiseksi valtakunnaksi. Tähän ohjelmaan ei kristinusko näyttänyt ollenkaan sopivan. Diocletianus ryhtyi siksi vuonna 303 huolellisesti suunniteltuun yritykseen tuhota kirkko vangitsemalla sen johtajat, hävittämällä pyhät kirjoitukset ja takavarikoimalla sen omaisuus. Seuraavien vuosien aikana tuhannet marttyyrit kuolivat uskonsa vuoksi. Diocletianus ei kuitenkaan päässyt tavoitteeseensa. Kirkko painui maan alle. Pyhät kirjoitukset kätkettiin ja surmattujen piispojen tilalle valittiin salaa uusia.

Kun kirkon tuhoaminen ei onnistunut, Rooman valtakunnan johdon oli arvioitava tilanne uudelleen. Roomalainen valtiotaito oli tosiasioiden tunnustamista ja niiden taitavaa hyväksi käyttämistä. Diocletianuksen jälkeiset keisarit antoivatkin tästä taidosta hämmästyttävän näytteen. KRISTINUSKO ROOMAN VALTAKUNNAN USKONTONA Aikaisemmin kirkon tuhoamista kannattanut keisari Galerius hyväksyi vuonna 311 kristinuskon sallituksi uskonnoksi. Valtakunnan läntisen osan valtiaiksi nousseet Konstantinus ja Licinius menivät vieläkin pidemmälle. Milanossa vuonna 312 julkaisemallaan käskykirjeellä he pyrkivät turvaamaan kirkon aseman ja esimerkiksi antoivat käskyn siltä vainon aikana takavarikoidun omaisuuden palauttamisesta. Tämän jälkeen kristinusko vaikutti Konstantinuksen hoviin ja ajatusmaailmaan yhä voimakkaammin. Jouduttuaan välirikkoon itää hallitsevan Liciniuksen kanssa hän kävi taisteluun Kristuksen merkki sotalipuissaan. Konstantinuksen voitto vuonna 324 merkitsi kristinuskon voittoa entisestä jumalmaailmasta. Voittonsa jälkeen Konstantinus (jolle jälkimaailma on antanut nimen Suuri) salli uskonnollisten katsomusten elää rinnakkain. Itse hän tuki monin tavoin kristinuskoa ja otti lopulta kasteen vähän ennen kuolemaansa (337). Selvimmin muutos näkyi vuonna 330 perustetussa uudessa pääkaupungissa Konstantinopolissa (Konstantinuksen kaupungissa). Pääkaupungin siirtäminen Bosporin salmen rannalle johtui lähinnä sotilaallisista syistä. Konstantinopoli suunniteltiin kuitenkin alusta lähtien uudeksi Roomaksi, jonka kaupunkikuvaa upeat kirkot hallitsivat. Rooman valtakunnan ja kristinuskon suhteessa tapahtunutta konstantinolaista käännettä on selitetty monella tavalla. Konstantinuksen jälkeiset keisarit paria poikkeusta lukuun ottamatta jatkoivat tämän aloittamaa kehitystä. Hovissa, virkamiehissä ja armeijassa oli yhä enemmän kristittyjä. Koska oli edullista kuulua valtakunnan johdon suosimaan uskontoon, yhä useammat omaksuivat kristinuskon. Jo 300-luvun lopulla kristityt olivat monilla alueilla enemmistönä. Kristinuskon leviäminen Jeesuksen käskyn mukaisesti koko maailmaan näytti vastustamattomasti toteutuvan. Tämä ilmapiiri näkyy vieläkin esimerkiksi Eusebius Kesarealaisen (k. 339) kirjoittamasta Kirkkohistoriasta, jonka mukaan Jumala itse oli asettanut keisarin huolehtimaan ihmiskunnan maallisesta ja hengellisestä hyvinvoinnista. Kirkon kasvu teki mahdolliseksi sen, että keisari Theodosius (378-95) kielsi muut uskonnot. Käytännössä niitä harjoitettiin kristinuskon rinnalla vielä sukupolvien ajan. Vasta keisari Justinianus (527-565) yritti voimakeinoja käyttäen lopettaa niiden vaikutuksen. Niinpä kristinuskoa vastustaneen sivistyneistön merkittävin tukikohta Ateenan filosofikoulu suljettiin vuonna 527. Linkki: Miksi Rooman valtakunnan johto ryhtyi tukemaan kristinuskoa? Rooman politiikassa vuodesta 311 lähtien tapahtunutta käännettä voi selittää Armenian esimerkillä, roomalaisella valtiotaidolla ja Konstantinuksen vakaumuksella. Lisäksi voi kysyä, oliko kristinuskossa jotakin sellaista, mikä teki juuri sen suuriin vaikeuksiin joutuneen imperiumin kannalta katsottuna houkuttelevaksi liittolaiseksi. Tällöin nousee esiin ainakin eräs asia: Kristinusko ei ollut minkään tietyn ihmisryhmän uskonto, vaan sillä oli kyky ylittää kaikki ihmisten väliset rajat. Kirkon jäseniksi otettiin kaikki, jotka yhtyivät sen uskoon. Kristinusko näytti näin tarjoavan keisarin yksinvaltiaana hallitsemalle monikansalliselle ja kieliselle valtakunnalle yhteisen perustan. Rooman politiikassa 300-luvun alussa alkaneen käänteen seurauksena Rooman valtioaate ja kristinusko liittyivät yhteen. Ainakin Konstantinopolissa hallitsevien keisareiden näkökulmasta katsottuna kirkko oli nyt valtakunnankirkko. Myöhemmin tästä muutoksesta on esitetty

monenlaisia arvioita. Joka tapauksessa sitä voi edelleen pitää kristinuskon historian merkittävimpänä käännekohtana. Linkki: Konstantinolainen käänne: kirkon voitto vai tappio? Konstantinus Suuren aikaisen käänteen itse kokeneet kristityt näkivät kirkon asemassa tapahtuneen muutoksen Jumalan vastauksena heidän rukouksiinsa. Heidän mielestään Rooman valtakunnan muuttuminen kristinuskon vastustajasta sen tukijaksi voitiin selittää vain näin. Kirkon piirissä käänne on myöhemminkin yleensä nähty tähän tapaan. Protestanttisten ns. vapaakirkkojen parissa käänne on 1500-luvulta lähtien nähty kirkon lankeemuksena. Tämän tulkinnan mukaan kirkko ei pystynyt vastustamaan maallisen vallan houkutusta, vaan liittoutui pakanallisen imperiumin kanssa. Tämän liiton seurauksena kirkko alkoi turmeltua ja sen usko vääristyä. Molempia tulkintoja voi perustella. Kristinuskon kannalta katsottuna konstantinolaisen käänteen myönteinen puoli on ennen kaikkea siinä, että se avasi kristinuskolle tien roomalaisen maailman valtauskonnoksi ja sitä kautta todelliseksi maailmanuskonnoksi. Kielteinen puolikin on helppo nähdä: Kristinusko kietoutui yhteen vallan kanssa. Valta antoi kirkon sisäisille erimielisyyksille ennen kokemattomat ulottuvuudet. Pian alettiin ihmisiä surmata Kristuksen nimeen vedoten. ROOMAN VALTAKUNNANKIRKON PERINTÖ Kristinuskon uusi asema Rooman valtionuskontona vaikutti syvästi kirkkoon. Sen oli pakko etsiä uusia ratkaisuja. Ne näkyvät edelleen kirkossa ja monessa kohdin suorastaan hallitsevat sen olemusta. Jäsenmäärän valtavan kasvun vuoksi kirkon oli kehitettävä organisaatiotaan. Maaseudulle perustetut seurakunnat jäivät papiston (presbyteerien) hoitoon ja kaupunkiseurakuntien piispojen alaisiksi. Näin muodostuivat hiippakunnat. Useat hiippakunnat puolestaan muodostivat kirkkoprovinssin, jota suurimman kaupungin piispa eli metropoliitta (arkkipiispa) johti. Suurimpia kirkkohallinnollisia kokonaisuuksia olivat patriarkaatit. Niitä oli aluksi kolme: Rooma, Antiokia ja Aleksandria. Myöhemmin muodostettiin vielä Konstantinopolin ja Jerusalemin patriarkaatit. Kartta 1: Rooman valtakunnan kirkko 300-luvulla Käänne avasi aivan uudenlaiset mahdollisuudet rakentaa kirkkoja. Vanhimmat nykyaikaan asti säilyneet kirkkorakennukset ovatkin 300-luvun alkupuolella rakennettuja basilika-tyylisiä temppeleitä. Myös jumalanpalvelusta oli kehitettävä sellaiseksi, että suuret väkijoukot voisivat ottaa osaa siihen. Valtakunnankirkon aikana muotoutunut liturgia näkyy edelleen selvästi niin idän kuin lännenkin kirkon jumalanpalveluksessa. Pystyäkseen selviytymään tehtävistään kirkon oli lisättävä työntekijöitä. Alun perin lähinnä luottamustoimiksi katsotut virat muuttuivat päätoimisiksi tehtäviksi, ja niiden hoitajista alkoi muodostua maallikoista erottuva papisto. Vainojen ajan perintö taas näkyi marttyyrien kunnioittamisessa. Heidän haudoilleen oli jo varhain tehty pyhiinvaelluksia. Nyt pyhäinjäännöksiä (reliikkejä) voitiin sijoittaa uusiin kirkkoihin. Marttyyrien lisäksi esirukouksia alettiin pyytää myös muilta esimerkillisesti eläneiltä kilvoittelijoilta. Läntisessä kirkossa ensimmäinen pyhimyksen aseman ilman marttyyrikuolemaa saavuttanut kristitty oli vuonna 397 kuollut Martinus Toursilainen.

Linkki: Hyvä esimerkki basilika-tyylistä on 300-luvun alkupuolelta peräisin oleva Betlehemin syntymäkirkko, joka lienee vanhin edelleen käytössä oleva kirkko. Siitä löytyy kuvia Mark A. Jenkinsin sivuilta ( http://www.cla.wayne.edu/humanities/jenkins/architecture/nativity.html ) (Humanities Program, Wayne State University) Askeettista elämää viettäneitä kilvoittelijoita lienee seurakuntien piirissä ollut kristinuskon alusta lähtien. Egyptissä askeetit olivat jo 200-luvulla alkaneet vetäytyä autiomaan hiljaisuuteen. Tunnetuin näistä erakoista oli Antonius (k. 356). Vuoden 320 tienoilla Pakomios-niminen erakko perusti ensimmäisen luostarimaisen yhteisön Tabennisiin. Varhaisissa luostareissa oli usein sekä miehiä että naisia. Egyptistä luostariliike levisi nopeasti kaikkialle Rooman imperiumin itäosiin. Varsinkin Kappadokian maakunta Vähä-Aasiassa tunnettiin lukuisista luostareistaan. Sieltä oli kotoisin myös Basileios Suuri, joka laati idän kirkossa edelleen käytössä olevan luostarisäännön. Basileioksen tavoitteena oli liittää luostarikilvoitus kiinteäksi osaksi kirkon elämää. Luostarit järjestettiin piispojen alaisiksi, ja luostareissa hyvän koulutuksen saaneita munkkeja alettiin kasvavassa määrin valita piispoiksi. Linkki: Askeesi osana vanhan kirkon elämää Kristillisenä käsitteenä askeesi tarkoittaa omaan kuolemaan myöntymistä ja sen ennakoimista elämän ratkaisuissa. Vanhan kirkon askeetit muistuttivat, että kristityn päämäärä oli iankaikkisessa elämässä, ei katoavassa maailmassa. He tarkastelivat elämäänsä tästä näkökulmasta ja tyytyivät erittäin vaatimattomaan elämään. Monet luopuivat Jeesuksen esikuvan mukaisesti avioliitostakin. Valtakunnankirkon aikana jotkut idän erakot veivät askeesin äärimmäisyyksiin saakka. Länteen luostarikilvoitus alkoi levitä vasta 300-luvun lopulla eikä siitä tullut yhtä suosittua kuin idässä. Silti lännessäkin luostareista tuli merkittäviä hengellisen ja henkisen elämän keskuksia ja monet oppineet munkit päätyivät piispoiksi. Lännessä luostarikilvoituksesta alkoi jo varhain kehittyä erilaisia muotoja. Jotkut piispat elivät tuomiokirkkonsa papiston kanssa luostarimaisena yhteisönä, jossa harjoitettiin teologiaa. Tämä myöhemmin Augustinuksen nimeen liitetty perinne jatkui halki keskiajan ja sai erilaisia muotoja. Toisen perinteen loi Benedictus Nursialainen, joka perusti vuonna 529 Etelä-Italiaan Monte Cassinon luostarin. Benedictuksen sille laatimassa säännössä korostettiin kuuliaisuuden ja ahkeran työnteon merkitystä ja torjuttiin liian ankara askeesi. Benedictuksen sääntö sopi käytännölliseen roomalaiseen ajattelutapaan ja benediktiiniläisluostareista tuli tärkeitä kristinuskon tukikohtia. ITÄISEN KIRKON HAJOAMINEN Jo 300-luvulla kirkossa nousi esiin vakavia ongelmia, jotka myöhemmin johtivat sen hajoamiseen. Idässä hajoaminen alkoi teologiasta. Konstantinolaisen käänteen jälkeen yhä useammat oppineet ottivat kasteen. Samalla he toivat mukanaan kreikkalaisen sivistysperinteen, johon heidät oli kasvatettu. Kirkolle juutalaisen ja kreikkalaisen ajattelutavan erosta tuli suuri ongelma. Linkki: Juutalaisen ja kreikkalaisen ajattelutavan ero Alkukirkon juutalaisesta perinteestä noussut tapa puhua uskosta oli aivan erilainen kuin kreikkalaisen sivistyneistön ajattelutapa. Kristinusko oli syntynyt juutalaisten, aramean kieltä puhuneiden ihmisten parissa. Juutalaisessa perinteessä uskoa tarkasteltiin käytännöllisesti. Opettajat käyttivät mielellään vertauksia, joiden avulla ihmiset ymmärsivät jotakin tärkeää käsiteltävästä asiasta. Jeesus on erinomainen esimerkki tämän perinteen piirissä toimineesta

opettajasta. Sen sijaan kreikkalaiset oppineet olivat tottuneet käsittelemään asioita teoreettisella tasolla. He määrittelivät käsitteitä ja johtivat sitten niistä logiikan avulla uusia käsitteitä. Tämän älyllisen ponnistelun tavoitteena oli määritellä ja ymmärtää käsiteltävä asia mahdollisimman täydellisesti. Kirkon tapa puhua Jumalasta vertausten avulla ja tyytyä sellaiseen tietoon, jota ihminen tarvitsi elääkseen kristittynä, ei riittänyt kreikkalaisille oppineille. He vaativat Jumalaa koskevan opetuksen kääntämistä oman ajattelutapansa mukaiseksi täsmälliseksi, teoreettiseksi tiedoksi. Tämä ongelma kärjistyi 300-luvun alussa ja johti kahteen sarjaan vaikeita kiistoja. Ensimmäisessä kiistassa oli kysymys siitä, miten Jumala voi olla yksi ja kuitenkin kolme ( Isä, Poika ja Pyhä Henki ). Ratkaisua etsittiin kahdessa yleisessä kirkolliskokouksessa, jotka pidettiin keisarien ohjauksessa Nikeassa (325) ja Konstantinopolissa (381). Niissä muotoillun uskontunnustuksen opetus Jumalasta oli harkitun ristiriitainen; tarkoituksena oli torjua sekä ajatus kolmesta erillisestä Jumalasta että Kristuksen ja Pyhän Hengen jumaluuden kieltäminen. Tällaisena uskontunnustus ei voinut tyydyttää kaikkia. Jo Nikean kirkolliskokous torjui aleksandrialaisen presbyteeri Areioksen, joka piti Kristusta luotuna olentona. Toinen kiistojen sarja alkoi 300-luvun lopulla. Tällä kertaa oli kysymys Kristuksen olemuksesta. Idän kirkkoon muodostui kaksi puoluetta: nestoriolaiset painottivat Kristuksen ihmisyyttä, monofysiitit hänen jumaluuttaan. Kiista kytkeytyi kirkkopoliittiseen valtataisteluun (varsinkin Konstantinopolin ja Aleksandrian patriarkaattien taisteluun johtoasemasta itäisessä kirkossa) sekä idässä valta-asemassa olevien kreikkalaisten ja muiden kansojen väliseen vastakkaisuuteen. Sen vuoksi siitä tuli hyvin katkera. Khalkedonissa vuonna 451 pidetyssä kirkolliskokouksessa hyväksyttiin ns. kaksiluonto-oppi, jonka mukaan Kristuksessa oli yhdessä olemuksessa kaksi luontoa, inhimillinen ja jumalallinen. Sen paremmin nestoriolaiset kuin monofysiititkaan eivät hyväksyneet Khalkedonin päätöstä. Itse asiassa kirkolliskokous vain pahensi kiistaa. Egypti ja laajat alueet muuallakin idässä pitivät kiinni monofysitismistä. Myös nestoriolaisuudella oli kannatusta. Konstantinopolin patriarkaatti taas piti kiinni Khalkedonin päätöksestä ja näki itsensä ortodoksisen (oikeauskoisen) kirkon keskuksena. LÄNTISEN KIRKON ONGELMAT Läntisessä kirkossa eivät Jumalan olemusta koskeneet kiistat herättäneet samanlaisia intohimoja kuin idässä. Läntinen kirkko tyytyi kirkolliskokousten päätöksiin. Lännessä kirkon kasvun aiheuttamat ongelmat tulivat esiin erilaisessa muodossa. Pohjois-Afrikassa syntyi 300-luvun alussa Donatuksesta nimensä saanut donatolainen kirkko, joka vaati vanhan tiukan kirkkokurin noudattamista. Sen mukaan arvottomien pappien toimittama kaste tai ehtoollinen ei välittänyt vastaanottajalleen Jumalan armoa. Donatolaisuus levisi varsinkin alkuperäisväestön ja köyhien pariin. Kirkon jakanut katkera kiista vaikutti myöhemmin siihen, että Pohjois-Afrikan väestö omaksui nopeasti islamilaisten valloittajien uskonnon. Italiassa puolestaan sai vuoden 400 tienoilla laajaa vastakaikua Britanniasta tullut Pelagius, joka korosti henkilökohtaisen kilvoittelun tärkeyttä. Hänen mukaansa ihminen pystyi vapaasti päättämään elämästään ja kuolemanjälkeisestä osastaan. Kaste toi anteeksiantamuksen vain ennen sitä tehdyistä synneistä. Sen jälkeen ihmisen oli aktiivisesti tehtävä hyvää ja näin valittava pelastuksen tie. Pelagiolaisuus herätti pitkällisen kiistan, mutta ei kuitenkaan hajottanut kirkkoa samalla tavalla kuin donatolaisuus.

Sekä donatolaisuuden että pelagiolaisuuden merkittävin vastustaja oli pohjoisafrikkalaisen Hippon kaupungin piispa Augustinus (k. 430). Hänen mielestään kristityllä keisarilla oli oikeus pakottaa harhaoppiset (eli donatolaiset) takaisin totuuden tielle. Ajatus oikean uskon ylläpitämisestä tarvittaessa pakkokeinoin alkoi näin liittyä kirkon uskoon. Pelagius taas ei Augustinuksen mielestä ottanut riittävästi huomioon, että kristinusko oli armon uskonto. Augustinus nojautui Paavalin kirjeisiin ja selitti, että Jumala oli jo ennalta määrännyt pelastumaan kenet tahtoi. Ihminen ei voinut ansaita pelastusta, vaan se oli armoa. Kiista nosti keskeisiksi ne vaihtoehtoiset käsitteet (tahdon vapaus / ennaltamäärääminen eli predestinaatio, ansiot / armo), joiden avulla läntisessä kirkossa on myöhemminkin puhuttu pelastuksesta. Donatolaisuuden ja pelagiolaisuuden vastustaminen pakotti Augustinuksen pohtimaan kirkon olemusta. Sen hän teki kirjassaan Jumalan valtakunnasta (De civitate Dei). Augustinuksen mukaan historia oli Jumalan valtakunnan ja paholaisen valtakunnan välistä taistelua. Kirkko ei välttämättä aina edustanut Jumalan valtakuntaa. Niin yksittäisiä ihmisiä kuin kirkkoa ja maallista valtaa oli arvioitava sen mukaan kumman taistelevan mahdin puolella ne kulloinkin olivat. Kirkon tehtävänä oli kutsua ihmisiä elämän mittaiselle pyhiinvaellukselle pois paholaisen valtakunnasta kohti Jumalan valtakuntaa. Tämä pyhiinvaellus päättyisi lopulta Jumalan kasvojen näkemiseen. Augustinuksen näkemys omaksuttiin lännessä hyvin laajasti, ja kristinusko ymmärrettiin 1500- luvulle asti sen mukaisesti. Läntisen kirkon suurin ongelma eivät kuitenkaan olleet sisäiset erimielisyydet, vaan se, että Rooman valtakunnan läntinen osa jäi 400-luvun kuluessa pohjoisesta tulleiden germaanivalloittajien käsiin. Viimeinen länttä hallinnut keisari syrjäytettiin vuonna 476. Armeija ja hallinto luhistuivat. Germaanikansat asettuivat yläluokkana haltuunsa ottamilleen alueille. Osa niistä piti kiinni vanhasta uskonnostaan, osa oli omaksunut Nikean kirkolliskokouksen vuonna 325 harhaopiksi leimaaman areiolaisen kristinuskon. Katolinen kristinusko jäi alistetun alkuperäisväestön uskonnoksi, mutta kirkolla oli suuria vaikeuksia toimia. 3. KRISTINUSKON PAINOPISTEEN SIIRTYMINEN LÄNSI- EUROOPPAAN BYSANTIN KRISTILLISYYS Rooman imperiumi säilyi vain idässä. Konstantinopoli oli 500-luvulle tultaesssa kasvanut suurkaupungiksi, jonka keskellä kohosi Hagia Sofian (Pyhän Viisauden) kirkon valtaisa kupoli. Konstantinopolissa harjoitettiin korkeatasoista teologiaa ja sen lukuisat luostarit pitivät huolta avuntarvitsijoista. Valtakunnan syrjäseuduilla asiat olivat paljon huonommin. Keisari Justinianuksen yritys pakottaa monofysiitit palaamaan ortodoksisen kirkon yhteyteen vain pahensi uskoa koskevia kiistoja. Itäinen kirkko hajosi 500-luvulla ortodoksiseksi, monofysiittiseksi ja nestoriolaiseksi kirkoksi. Vain kreikankielisen väestön asuttamat alueet (lähinnä Vähä-Aasia ja nykyinen Kreikka) säilyivät ortodoksisina. Kartta 2: Idän kirkon hajoaminen ja islamin valloitukset (n. v. 730) Kirkon hajoaminen heikensi valtakuntaa, ja 600-luvulla islamilaiset arabit valloittivat Egyptin, Palestiinan sekä Syyrian. Näillä alueilla kristityt joutuivat alistettuun asemaan, ja kirkot alkoivat menettää jäseniään. Sen sijaan muslimien yritykset valloittaa myös Konstantinopoli epäonnistuivat.

Voimakkaiden keisareiden onnistui 700-luvulla lujittaa uudelleen valtakunta, jota lännessä on tästä lähtien nimitetty Bysantiksi. Kristinusko ja keisarikunta kietoutuivat erottamattomaksi kokonaisuudeksi. Keisaria pidettiin Jumalan edustajana maan päällä, ja hänellä oli suuri valta myös kirkossa. Toisaalta keisari ei voinut toimia vastoin vahvaa, kansan tukemaa kirkkoa. Yleensä keisari ja Konstantinopolin patriarkka pystyivätkin toimimaan hyvässä yhteisymmärryksessä. Linkki: Islamilaisten valloittajien suhtautuminen kristinuskoon Muhammedin (k. 632) luoman islamin ytimenä oli ajatus Jumalan ilmoittamasta, koko elämää koskevasta järjestyksestä (shariah). Tähän järjestykseen suostuneiden miesten (muslimien) oli toteutettava se tarpeen vaatiessa vaikka väkivalloin - koko maailmassa. Arabiassa muiden uskontojen tunnustaminen kiellettiin kokonaan. Muualla voitettujen kirjan kansojen (juutalaisten ja kristittyjen) ei tarvinnut kääntyä muslimeiksi. Sen sijaan heidän tuli kuolemanrangaistuksen uhalla alistua muslimihallintoon ja maksaa sen määräämät verot. Kirkko sai toimia edelleen varsin vapaasti. Monofysiittien asema jopa helpottui, kun he vapautuivat vihaamansa Konstantinopolin ortodoksisen keisarin vallasta. Jo 700-luvulla islamin piirissä alettiin kuitenkin ajatella, että muutkin kansat kuin arabit tuli ottaa muslimeiksi. Tämä johti kristittyjen laajamittaiseen sortoon. Etuoikeutetun luokan piiriin pääseminen ja raskaista veroista vapautuminen houkutteli monia kääntymään islamiin. Esimerkiksi Egyptissä laajamittainen islamilaistuminen alkoi 800-luvulla. Jo 1300-luvulla Lähi-idän kirkot olivat kutistuneet pieneksi vähemmistöksi, mutta kokonaan kristinusko ei kuitenkaan kadonnut. Sen sijaan Bysantin kristillisyyttä repi pahasti ikonoklasmi, riita kirkkojen kuvista ja niiden kunnioittamisesta. Kuvien merkitys oli lisääntynyt 300-luvulta lähtien ja niistä oli tullut eräs uskon keskeisimmistä ilmenemismuodoista. Ihmiset eivät suhtautuneet kuviin samalla tavalla neutraalisti kuin erilaisten kuvien keskellä jatkuvasti elävä nykyajan länsimainen ihminen. Heidän mielestään kuva palveli joko Jumalan tai paholaisen asiaa, sitä oli joko kunnioitettava tai se oli tuhottava. Linkki: Valtakunnankirkon taiteen keskeisin aihe on keisarillisen majesteetin piirteitä saanut Kristus Pantokrator (Kristus kaikkivaltias). Tällainen monumentaalinen tosin vasta keskiajalta peräisin oleva kuva hallitsee esimerkiksi Monrealen katedraalia Sisiliassa (http://www.arnoneeditore.com/ger/sicilia1.htm). Sekä juutalaiset että muslimit torjuivat kuvat ja leimasivat kristityt heidän kuviensa vuoksi epäjumalanpalvelijoiksi. Keisari Leo III ryhtyi tämän vuoksi taisteluun kuvia vastaan ja kielsi ne vuonna 730. Kielto syöksi valtakunnan kriisin ja ajoittain sisällissodan partaalle. Lopulta kuvien puolustajat kuitenkin voittivat, ja vuonna 843 pidetty kirkolliskokous toisti määrittelyn, jonka mukaan kuvilla oli vaikutusta. Ne välittivät armoa muistuttamalla kohteistaan ja ohjaamalla rukoukset Jumalan puoleen. Kuvariidan päättymisen jälkeen Bysantin kristillisyys voimistui ja alkoi jo 800-luvulla levitä pohjoisen slaavikansojen pariin. KANSAINVAELLUSTEN KAAOS LÄNNESSÄ Vaikka läntinen kirkko näytti jäävän kansainvaellusten jalkoihin, jo 400-luvulla tapahtui asioita, jotka viittasivat siihen, että tilanne ei sittenkään ollut aivan niin huono kuin miltä näytti. Roomassa ei hyväksytty ajatusta, että pääkaupungin myötä myös kirkon keskus olisi siirtynyt Konstantinopoliin. Rooman piispa Leo Suuren (k. 461) mukaan juuri hänen virkaansa apostoli Pietarin seuraajana sisältyi velvollisuus huolehtia koko kirkosta käyttämällä ylintä opetus-, tuomioja hallintovaltaa. Näin oli muotoiltu teologinen perusta, jolle Leon seuraajat saattoivat myöhemmin rakentaa. Vielä tärkeämpää oli, että varsinkin Italiassa Rooman piispaa alettiin valtakunnan

luhistuttua pitää ainoana turvana. Tämä ajatus kuvastui myös siinä, että Rooman piispasta ryhdyttiin käyttämään nimitystä paavi (papa, isä). Lisäksi katolinen kristinusko pystyi kansainvaellusajan kaaoksen keskellä ensimmäisen kerran leviämään sellaiselle seudulle, jolle Rooman imperiumikaan ei ollut koskaan ulottunut. Tämä alue oli Irlanti. Siellä toimineista kristinuskon julistajista merkittävin oli Patrick, Irlannin apostoli. Hänen kuollessaan vuoden 460 vaiheilla Irlantiin oli jo syntynyt voimakas kirkko, joka tunnusti samaa uskoa kuin paavi. Kristinusko ja kelttiläinen perinne kietoutuivat omalaatuiseksi kristinuskon muodoksi. Irlannin kirkko toimi paljolti luostareiden varassa, ja siinä vallitsi hyvin askeettinen henki. Se näkyi esimerkiksi ankarassa katumuskäytännössä, johon julkiseen syntiin langenneiden tuli alistua. Irlantilaiset munkit vuorostaan levittivät kristinuskoa 500-luvulta lähtien Skotlantiin sekä Englannin ja mannermaan germaaniheimojen pariin. Jo ennen tätä oli Galliassa tapahtunut merkittävä ratkaisu. Nykyisen Belgian ja Pohjois-Ranskan alueelle muodostuneen frankkien valtakunnan kuningas Klodovig nimittäin kääntyi vuonna 496 kristityksi. Hän ei muiden germaaniruhtinaiden tavoin omaksunut areiolaisuutta, vaan katolisen kristinuskon. Koska germaanit ajattelivat yhteisöllisesti, koko kansa seurasi kuninkaan esimerkkiä. Klodovigin päätös osoittautui kauaskantoiseksi: Areiolaisuuden omaksuneiden germaanikansojen alueilla uskonto erotti väestöryhmät toisistaan. Sen sijaan frankkien valtakunnassa katolinen usko yhdisti germaanivalloittajia ja alkuperäistä väestöä. Katoliset kristityt ryhtyivät tukemaan Klodovigia. Frankkien valtakunta laajenikin 500-luvulla läntisen Euroopan voimakkaimmaksi valtakunnaksi. Selvimmin Klodovigin ratkaisun merkitys näkyy siitä, että Pyreneiden niemimaalle muodostunut länsigoottien valtakunta päätti vuonna 589 seurata frankkien esimerkkiä, luopua areiolaisuudesta ja omaksua katolisen kristinuskon. Kartta 3: Läntinen kirkko n. 510 PAAVINISTUIN LÄNTISEN EUROOPAN YHDISTÄJÄNÄ Roomassa katsottiin vielä 400- ja 500-luvulla Konstantinopoliin ja toivottiin, että siellä hallitseva keisari pystyisi elvyttämään luhistuneen imperiumin. Vasta paavi Gregorius Suuren (590-604) aikana tapahtui käänne. Gregorius ymmärsi, että paavinistuimen oli ryhdyttävä määrätietoisesti solmimaan yhteyksiä germaaneihin ja nojauduttava heihin. Hän kehitti luostarilaitosta ja piti kristinuskon levittämistä munkkien tärkeimpänä tehtävänä. Linkki: Gregorius Suuri uskon vai taikauskon isä? Gregorius Suuren vaikutuksesta kristinuskoon on myöhemmin esitetty hyvin ristiriitaisia arvioita. Katolisessa kirkossa häntä on arvostettu viimeisenä kirkkoisänä. Gregorius tarkasteli uskoa roomalaiseen tapaan hyvin käytännöllisesti. Hän korosti sen näkyvien ilmenemismuotojen (esimerkiksi pyhäinjäännösten ja pyhiinvaellusten) merkitystä ja pyrki pukemaan pelastuksen tien helposti opetettavaan ja omaksuttavaan muotoon. Tämän vuoksi ripin, sovitustekojen ja kuoleman jälkeen kiirastulessa tapahtuvan lopullisen puhdistumisen merkitys korostui. Myöhemmin 1500- luvun uskonpuhdistajat arvostelivat juuri tällaisia piirteitä katolisessa kirkossa ja syyttivät Gregoriusta sen vääristymisestä. Protestanttisessa historiankirjoituksessa Gregorius onkin kantanut taikauskon isän epäilyttävää mainetta. Vuonna 597 Gregorius lähetti munkkeja Englantiin, ja heidän työnsä johtikin tuloksiin. Seuraavien vuosikymmenien aikana Englannin valloittaneet anglit ja saksit kääntyivät katoliseen uskoon. Olot rauhoittuivat, ja varsinkin Yorkista tuli Beda Venerabilis nimisen oppineen aikana merkittävä

kristillisen kulttuurin keskus. Englantilaiset munkit ryhtyivät jo 600-luvun lopulla levittämään kristinuskoa nykyisen Saksan alueella asuneiden germaanien pariin. Heistä merkittävin oli myöhemmin Saksan apostolina kunnioitettu Bonifatius (k. 754), jonka toiminta on hyvä esimerkki keskiajan lähetystyöstä. Linkki: Keskiajan lähetystyö Vanhan sanonnan mukaan benediktiinimunkit ovat käännyttäneet Keski- ja Pohjois-Euroopan kansat kristinuskoon. Tämä sanonta ei ole koko totuus, mutta siinä on paljon perää. Esikristillisen Euroopan ihmiset elivät heimo- ja sukuyhteisöissä seuraten päälliköiden ratkaisuja. Lähetystyö oli siksi järjestettävä aivan toisella tavalla kuin aikaisemmin. Sitä johtavan munkin oli mielellään oltava itsekin ylhäistä syntyperää. Sellaisena hän pääsi päälliköiden puheille. Esimerkiksi Bonifatius liikkui matkoillaan suuri, arvovaltaa antava ratsumiesseurue mukanaan. Kristityksi kääntyminen tarjosi ruhtinaille merkittäviä etuja: he pääsivät kristittyjen hallitsijoiden joukkoon, saivat kirkon tuen ja avukseen hallinnon järjestämiseen pystyviä munkkeja. Luostareissa säilynyt antiikin korkeakulttuuri tuki näin lähetystyötä. Kun päällikkö oli tehnyt ratkaisunsa, koko kansa seurasi häntä. Kasteen jälkeen kristinuskon sanoma armosta ja ylösnousemuksesta pääsi vaikuttamaan myös kansan syviin riveihin. Gregorius Suuren jälkeen paavinistuin oli vaikeassa puristuksessa Bysantin, Pohjois-Afrikan kautta Pyreneiden niemimaalle asti tunkeutuneiden muslimivalloittajien ja Pohjois-Italiaan asettuneiden langobardien välissä. Tästä ahdingosta paavinistuin pystyi 700-luvun loppupuolella vapautumaan frankkien valtakunnan kanssa solmitun liiton avulla. Frankit voittivat langobardit ja antoivat Keski- Italian paavin hallittavaksi. Kirkkovaltio sai näin alkunsa. Yhteistyö huipentui vuoden 800 joulumessussa Rooman vanhassa Pietarinkirkossa, kun paavi kruunasi frankkien kuninkaan Kaarlen länsimaiden keisariksi. Rooman valtakunta näytti elpyvän myös lännessä tosin germaanihallitsijan johtamana. Frankkien suurvallan mahti huipentui Kaarle Suuren (768-814) aikana. Länteen oli syntymässä uusi kristikunta, jonka puitteissa katolinen kristinusko, antiikin kulttuuriperintö, germaanikansat ja ajatus Rooman valtakunnasta sulautuivat yhteen. Toisin kuin Bysantissa tällä kristikunnalla oli kaksi kaukana toisistaan olevaa johtajaa: Rooman paavi ja pohjoisessa hallitseva keisari. Kaarle Suuren aikana kirkolliset olot vakiintuivat. Kirkon talous järjestettiin määräämällä, että ihmisten oli maksettava tuloistaan kymmenykset kirkolle, ja opetusta kehitettiin. Uutta oli se, että frankit pakottivat asevoimin nykyisessä Pohjois-Saksassa asuneet saksit omaksumaan kristinuskon. Kristinuskoakin levitettiin nyt valloittajan oikeudella samoin kuin islamia jo aikaisemmin. BYSANTIN USKON LEVIÄMINEN ITÄISEEN EUROOPPAAN Germaanikansojen vaeltaessa etelään olivat slaavilaiset kansat valloittaneet Keski-Euroopan itäosat ja suurimman osan Balkanin niemimaata. Vaikka läntisen Euroopan ja Bysantin kristityt kuuluivat edelleen yhteen kirkkoon, syntyi Rooman ja Konstantinopolin välille kilpailu kristinuskon levittämisestä slaavikansojen pariin. Lähimpänä Konstantinopolia oli Bulgarian valtakunta. Bulgaarit olivat kiinnostuneet kristinuskosta. Ongelmana oli bysanttilainen ajatus keisarista Jumalan edustajana maan päällä. Bulgaarit pelkäsivät, että Bysantin uskon omaksuminen merkitsisi keisarin vallan tunnustamista. Tämän vuoksi Bulgarian ruhtinas Boris suunnitteli läntisen kristinuskon omaksumista. Tällaiset suunnitelmat olivat liikaa Bysantille, ja se pakotti vuonna 864 Boriksen ottamaan kasteen ja tunnustamaan Konstantinopolin patriarkan johtoaseman. Boris (eli kastenimeltään Mikael) yritti

kuitenkin edelleen puolustaa Bulgarian vapautta. Ratkaisu löytyi yllättävältä taholta: Bysantista lähteneet veljekset Konstantinos (eli Kyrillos) ja Methodios olivat tehneet lähetystyötä nykyisen Slovakian tienoilla ja luoneet sitä varten slaavin kirjakielen. Itään laajentuva frankkien valtakunta oli tehnyt lopun veljesten vaikutuksesta. Sen sijaan bulgarialaiset tarttuivat siihen, ja Bulgarian kirkko rakennettiin slaavinkielisen kirjallisuuden ja liturgian varaan. Bysanttilaiset tyytyivät tähän. Eurooppaan syntyi näin kreikan ja latinan rinnalle kolmas liturginen kieli, kirkkoslaavi. Myös poliittisesti Bulgarian onnistui säilyä Bysantista riippumattomana. Näin syntynyt malli avasi Bysantin kristinuskolle tien slaavikansojen pariin. Serbia seurasi pian Bulgariaa, samoin nykyisen Romanian romaanista kieltä käyttäneet ruhtinaskunnat. Kauaskantoisinta oli se, että itäslaavilaisten heimojen alueelle syntyneen Rus-nimisen valtakunnan ruhtinas Vladimir kääntyi vuonna 988 bysanttilaiseen kristinuskoon. Rusin pääkaupungista Kiovasta kristinusko levisi hämmästyttävän nopeasti laajan valtakunnan keskuksiin. Jo muutaman vuoden kuluttua Rusin pohjoinen keskus Novgorod sai oman piispan. Kartta numero 4: Ortodoksinen kirkko n. 1050 LATINALAISEN KRISTIKUNNAN VOIMISTUMINEN Frankkien valtakunta jaettiin Kaarle Suuren seuraajien aikana kolmeen osaan. Samaan aikaan läntinen Eurooppa joutui idästä unkarilaisten, pohjoisesta viikinkien ja etelästä muslimien ahdistamaksi. Voimattomuus ja hajanaisuus näkyivät myös kirkossa, joka oli joutunut lähes kaikkialla paikallisten vallanpitäjien määräysvaltaan. Paavinvirastakin tuli 900-luvulla Keski- Italian mahtisukujen kiistakapula. Länsimaiden ahdinko alkoi helpottua vasta, kun frankkien valtakunnan itäosasta syntynyt Saksan valtakunta voimistui 900-luvun puolivälissä ja pystyi torjumaan vihollisten hyökkäykset. Uusi keisarikunta (Saksan kansan pyhä roomalainen valtakunta) oli seuraavien vuosisatojen ajan länsimaiden johtava mahti. Vielä kauaskantoisempaa oli, että monissa luostareissa syntyi liikehdintää, jonka tavoitteena oli palauttaa luostarielämä sen alkuperäisten ihanteiden mukaiseksi. Tämän liikehdinnän keskukseksi nousi eteläranskalainen Clunyn benediktiiniluostari. Clunyn munkit näkivät tehtäväkseen keskeytymättömän rukouksen kirkon ja maailman puolesta. Luostarisääntö uudistettiin ja pian monet muutkin luostarit ryhtyivät noudattamaan sitä. Lopulta Clunyn apotin alaisena oli yli tuhat luostaria. Cluny oli noussut länsimaiden hengellisen uudistumisen keskukseksi. Luostareista reformin vaatimus levisi muuallekin kristikunnan johtaviin piireihin ja kasvoi lopulta valtavaksi näyksi paavin johtamasta, yhtenäisestä ja voimakkaasta kristikunnasta. Reformiliike sai 1000-luvun puolivälissä paavinistuimen taakseen ja sen ohjelmaa voitiin ryhtyä toteuttamaan. Keskeisin kohta oli kirkon irrottaminen maallisen vallan otteesta. Siksi kirkolle luotiin keskushallinto, paavin virasto eli kuuria. Sen johdossa työskenteleviä piispoja ruvettiin kutsumaan kardinaaleiksi, ja uuden paavin valitseminen uskottiin heidän tehtäväkseen. Näin maalliset tahot eivät enää voineet vaikuttaa vaaliin. Edelleen kirkolle luotiin oma oikeus, kanoninen oikeus, jonka mukaan sen oli määrä itse hoitaa omat asiansa. Lisäksi papisto pyrittiin vapauttamaan maallisen oikeuden alaisuudesta. Myöhemmin se määrättiin elämään naimattomina, jotta se voisi keskittyä pelkästään kirkon palvelemiseen. Reformiliike innosti myös maallisia vallanpitäjiä. Heidän tuellaan sen ohjelma pystyttiinkin varsin pitkälle toteuttamaan. Gregorius VII:n ajasta (1073-1085) lähtien paavit olivat länsimaiden

tosiasiallisia johtajia, joiden tahtoon myös hallitsijat yleensä taipuivat. Olojen rauhoittuminen ja uusi yhtenäisyys vaikuttivat siihen, että länsimaat alkoivat 1000-luvulla nopeasti voimistua. Väkiluku nousi, taloudellinen toimeliaisuus lisääntyi ja kaupungit kasvoivat. Henkinen vireys näkyi uusina ajatuksina ja keksintöinä. SYDÄNKESKIAJAN KRISTIKUNTA Selvimmin länsimaiden uusi voima näkyi siinä, että läntinen kristikunta alkoi laajentua. Vuoden 1000 tienoilla läntinen kristinusko levisi Unkariin ja Puolaan, vähän myöhemmin Tanskaan sekä 1100-luvulla Norjaan ja Ruotsiin. Etelässä kristityt valloittivat takaisin muslimeille menettämiään alueita (Sisilia, Keski-Espanja). Koska muslimit vaikeuttivat pyhiinvaeltajien pääsyä Jerusalemiin, länsimaissa heräsi ajatus kristinuskon synnyinseudun valloittamisesta takaisin. Vuonna 1098 alkanut ristiretkiliike herätti aluksi suurta innostusta ja saattoi Välimeren itärannikon länsimaalaisten käsiin. Ajan mittaan voimat eivät kuitenkaan riittäneet näiden kaukaisten alueiden puolustamiseen. Sen sijaan muualla ristiretki-innostus johti läntisen kristikunnan laajenemiseen. Jo 1200-luvulla lähes koko Espanja ja Portugali oli valloitettu. Ristiretkiä tehtiin myös pohjoiseen. Niiden tuloksena Suomi ja Liivinmaa (nykyinen Viro ja Latvia) liitettiin läntisen kirkon piiriin. Kartta 5: Läntisen kristikunnan laajeneminen n. v. 950-1500 Länsimaiden uusi voimantunto vaikutti myös siihen, että kirkollinen yhteys Rooman ja Konstantinopolin välillä katkesi. Itäinen ja läntinen kirkko olivat jo vuosisatojen ajan kehittyneet eri suuntiin. Lännen kirkossa alkanut nopea kehitys kasvatti tätä juopaa entisestään. Bysanttilaiset eivät hyväksyneet paaville sellaista johtoasemaa, jonka tämä oli lännen kirkossa saavuttanut. Vuonna 1054 ehtoollisyhteys katkesi. Bysantti oli kuitenkin vaikeassa tilanteessa, koska sen puolustus muslimeja vastaan oli ratkaisevasti heikentynyt. Tähän saakka Bysantti oli ollut länteen verrattuna kulttuuriltaan ja mahdiltaan ylivertainen. Nyt osat vaihtuivat. Välirikon sinetöi se, että vuonna 1204 länsimaiset ristiretkeläiset valloittivat yllättäen Konstantinopolin. Legendaarisen kaupungin aarteet laivattiin länteen. Konstantinopoliin asetettiin läntinen nukkehallitus, joka pysyi vallassa muutamia vuosikymmeniä. Tämä herätti ortodoksisessa kirkossa syvän epäluulon ja jopa vihan länsieurooppalaisia kohtaan. Myös skolastisen teologian synty liittyi osittain länsimaiden laajenemiseen. Tähän asti läntisen kirkon piirissä oli koetettu ratkaista eteen tulleita ongelmia etsimällä vastauksia Raamatusta ja kirkkoisien kirjoituksista. Koulujen tason noustessa tämä ei enää riittänyt. Isien kannanottojen tilalle haluttiin luoda perustellumpi teologia, joka olisi myös helpommin opetettavissa. Välineet tähän saatiin yllättävältä taholta. Muslimeilta valloitetuilla alueilla kristityt olivat kohdanneet islamilaisen perinteen, joka käytti hyväkseen Aristoteleen filosofiaa. Myös kristityt oppineet ottivat Aristoteleen maailmankuvauksen ja logiikan käyttöönsä. Tavoitteena oli yhdistää ne Raamattuun ja kristilliseen perinteeseen sekä luoda näin yhtenäinen oppijärjestelmä. Kristityt teologit toivoivat pystyvänsä osoittamaan muslimeille yhteisen filosofisen perustan (eli Aristoteleen ajattelun) avulla, että kristinusko oli perustellumpi uskonto kuin islam. Vaikuttavimpiin tuloksiin pääsi Tuomas Akvinolainen (k. 1274). Länsimaiden nousu näkyi myös kirkon vaurastumisena. Eurooppaan alkoi kohota valtavia kirkkorakennuksia ja upeita luostareita. Vanha näkemys uskosta tienä, joka johtaisi Jumalan kasvojen näkemiseen, sai uusia painotuksia. Maan päällä kilvoitteleva kirkko nähtiin voittaneen, jo perille päässeen kirkon puutteellisena peilikuvana (1. Kor 13:12). Siksi maanpäällisen kirkon jumalanpalvelus ja hallinto oli järjestettävä taivaallisen kirkon jäljennökseksi. Myös kirkkorakennukset oli rakennettava sellaisiksi, että niihin astuva ihminen saisi jo kokea aavistuksen

tulevasta taivaallisesta Jerusalemista (Ilm 21). Parhaiten tätä voitiin toteuttaa suurissa goottilaisissa katedraaleissa. Linkki: Keskiajan kirkon ajatusmaailmaan voi perehtyä lukemalla Ilm 21:n kuvauksen taivaallisesta Jerusalemista ja tutkimalla, miten keskiaikaiset kirkon rakentajat ovat yrittäneet toteuttaa tämän kirkkautta säteilevän, lasista ja jalokivistä tehdyn kaupungin. Internetistä löytyy kuvia monista katedraaleista, esimerkiksi Amiensista (http://www.upicardie.fr/~patrick/cathedrale/visite.html) tai Kölnistä (http://www.koeln.de/portrait/f/dom.html) Rikastuneen kirkon mahti ei tyydyttänyt kaikkia. Etelä-Euroopassa syntyi 1100-luvulla kirkonvastaisia liikkeitä, joista osa (esimerkiksi valdolaiset) nousi katolisesta uskosta, osa (kataarit) taas sille vieraista lähteistä. Kirkon ja vallan liitto näkyi siinä, että nämä liikkeet tukahdutettiin väkivallalla. Lisäksi perustettiin erityinen organisaatio inkvisitio, jonka tehtäväksi tuli estää harhaoppien leviäminen ja varmistaa uskonnollinen yhtenäisyys. Etelä-Euroopassa (Ranskassa, Italiassa ja Espanjassa) siitä tuli pysyvä organisaatio. Sen sijaan Pohjois-Euroopassa sitä ei tarvittu. KERJÄLÄISVELJESTÖJEN UUDET NÄKEMYKSET Inkvisition rinnalle katolinen kirkko sai 1200-luvun alussa toisenlaisen aseen, nimittäin kerjäläisveljestöt. Niistä vanhin oli Dominicus Guzmánilaisen Toulousessa vuonna 1215 perustama dominikaaniveljestö. Se koostui papeista, joiden tarkoituksena oli vakuuttaa kirkon rikkautta arvostelevat harhaoppiset heidän omilla aseillaan: elämällä yhtä askeettisesti kuin harhaoppiset, mutta opettamalla kuten katolinen kirkko. Dominikaanit olivat luopuneet omaisuudestaan ja elivät ihmisten antamien almujen varassa. Koska veljestö pyrki antamaan jäsenilleen hyvän koulutuksen, siitä tuli pian Euroopan oppinein yhteisö. Vielä suurempaa huomiota herättivät fransiskaanit. Franciscus Assisilaisen (k. 1226) luoma köyhien veljien yhteisö oli väkevä protesti yläluokan rikkautta ja rahataloutta vastaan. Fransiskaanit eivät omistaneet mitään eivätkä halunneet olla tekemisissä rahan kanssa. He elivät ruokapalkalla tekemästään työstä tai ihmisten antamista lahjoista. Fransiskaanit kärjistivät näin vanhan kristillisen vaatimattoman elämän ihanteen äärimmilleen. Heidän käsityksensä mukaan Kristuksen seuraaminen edellytti täydellistä köyhyyttä. Käytännössä tätä periaatetta oli kuitenkin vaikea toteuttaa. Fransiskaanien myötä askeettinen elämä demokratisoitui. Aikaisemmin oli moniin luostareihin pääseminen ollut köyhille vaikeaa. Kerjäläisveljestöön sen sijaan olivat myös köyhät tervetulleita. Radikaaleinta oli se, että fransiskaanien mukaan köyhyyden vaatimus koski myös kirkkoa organisaationa. Tämän ajatuksen ymmärtämiseksi on otettava huomioon vielä eräs näkökohta. Liikkeen parissa oli nimittäin omaksuttu Joakim Fiorelainen nimisen munkin käsitys, jonka mukaan historia jakaantui kolmeen osaan: Isän, Pojan ja Pyhän Hengen aikakauteen. Jeesuksesta alkanut Pojan aikakausi oli päättymässä ja sitä seuraisi pian Hengen aikakausi, jolloin Henki tulisi asumaan ihmisten sydämeen. Näin alkaisi paratiisimainen aika, jolloin omaisuutta ei enää tarvittaisi, vaan kaikki haluaisivat kilvan auttaa ja palvella toisiaan. Fransiskaanit näkivät itsensä tämän pian koittavan maailman etujoukkona. KIRKON SYVENEVÄ HAJAANNUS Euroopassa tapahtui 1300-luvun alkupuolella suuria muutoksia, jotka vaikuttivat myös kirkkoon. Länsi-Eurooppaan oli alkanut syntyä voimakkaita kuningaskuntia (Ranska, Englanti, Aragonia, Kastilia), joiden hallitsijat pyrkivät luomaan keskitetyn hallinnon ja ulottamaan valtansa kaikille

elämänalueille. Tämän mukaisesti kuninkaat pyrkivät saamaan myös alueensa kirkon määräysvaltaansa. Yhtenäinen paavin johtama kristikunta alkoi käytännössä pirstoutua, vaikka paavin asema muodollisesti pysyikin ennallaan. Vuonna 1309 Ranskan kuningas sai paavin muuttamaan Roomasta Avignoniin, Etelä-Ranskaan. Siellä paavit joutuivat riippuvaisiksi Ranskan kuninkaista. Lisäksi paavin viraston toiminnassa rahan merkitys kasvoi ja kirkon muu johtaminen jäi sivummalle. Kaikki tämä heikensi paavin arvovaltaa. Vuonna 1377 paavi lopulta palasi takaisin Roomaan. Seuraavan paavin valinnasta syntyi kuitenkin erimielisyys, joka johti kahden paavin valitsemiseen. Heistä toinen hallitsi Avignonissa, toinen Roomassa. Tämä ns. länsimainen skisma näytti johtavan kirkon hajoamiseen. Vuodesta 1409 lähtien paaveja oli peräti kolme. Ongelmaa syvensi vielä se, että kirkko alkoi muutenkin hajota. Englannissa oli Oxfordin yliopiston professori John Wycliff vaatinut, että kirkko olisi palautettava Uuden testamentin kirjoitusten osoittamalle pohjalle. Maallisen vallan oli otettava haltuunsa sen omaisuus. Lisäksi Raamattuun perustumattomat vääristymät oli karsittava pois. Englannin hallitus tukahdutti Wycliffin ympärille syntyneen liikehdinnän. Se ei kuitenkaan pystynyt estämään Wycliffin aatteiden leviämistä keskelle katolista Eurooppaa, Böömiin. Jan Hus niminen Prahan yliopiston maisteri yhdisti siellä 1400-luvun alussa Wycliffin kirkkokritiikin tšekkien kansalliseen liikkeeseen. Vuonna 1414 Konstanziin saatiin lopulta koolle yleinen kirkolliskokous, jonka onnistui lopettaa skisma: vuodesta 1417 lähtien oli Roomassa taas vain yksi yleisesti tunnustettu paavi. Toisaalta kirkolliskokous vain pahensi kirkon ongelmia. Se nimittäin tuomitsi Konstanziin saapuneen Jan Husin kuolemaan harhaoppisena. Tämä synnytti Böömissä kansannousun kirkkoa ja Saksan valtakuntaa kohtaan. Kapinaa ei pystytty kukistamaan, vaan se johti Böömin irrottautumiseen katolisesta kirkosta. Taistelujen aikana radikaalien hussilaisten parissa levisi ajatus, että paavi oli Raamatussa ennustettu Kristuksen vastustaja, Antikristus ja tapahtumissa oli kysymys tuhatvuotisen valtakunnan (Ilm 20:1-5) alkamisesta. Kirkolliskokous ei myöskään onnistunut poistamaan kirkon hallinnon korruptiota. Ilmeiset epäkohdat, paavin viraston maallinen henki ja paheet herättivät kasvavaa ärtymystä. Lukuisista esityksistä ja yrityksistä huolimatta epäkohtia ei pystytty poistamaan, koska liian monet vaikutusvaltaiset ihmiset hyötyivät niistä. Asioiden pysyminen ennallaan sopi niin paavin hovin hyväpalkkaisille virkamiehille kuin Euroopan hallitsijoillekin. Syvenevä hajaannus näkyi myös siinä, että perinteinen osallistuminen kirkon toimintaan ei enää riittänyt. Uskonnollinen elämä kanavoitui entistä selvemmin erilaisiin sääntökuntiin sekä muihin järjestöihin. Länsi-Euroopassa monet naiset liittyivät begiineihin, jotka eivät vaatinet jäseniltään elinikäistä naimattomuutta. Varsinkin kaupungeissa oli paljon maallikkojen veljeskuntia, jotka antoivat turvaa jäsenilleen. Lisäksi mystiikka levisi luostareista maallikkojen pariin ja tarjosi yksilöllisempää, kokemukseen perustuvaa uskonnollisuutta. Myös teologia alkoi pirstoutua. Ihmisten elämäntuntoihin vaikutti syvästi mustan surman nimellä tunnettu rutto, joka oli surmannut 1300-luvun puolivälissä noin kolmanneksen eurooppalaisista. Ruttoepidemiat toistuivat senkin jälkeen. Elämän epävarmuus ja kuoleman läheisyys vaikuttivat myös uskoon ja näkyivät varsinkin kiirastulen pelkona.