Toivo Laitisen syntymästä 100 vuotta

Antti Kettunen Toivo Laitisen syntymästä 100 vuotta Marraskuun 25. päivänä 2005 tulee kuluneeksi sata vuotta Toivo Vilho Kultimo Laitisen syntymästä. Yleensä hänet muistetaan kenttäpiispana, mutta hän oli myös yksi kirkollisen rajaseututyön uranuurtajista. Seuraavassa kirjoituksessa luon katsauksen hänen toimintaansa Paanajärven rajaseutupappina. Villi itäraja Ennen vuotta 1925 Kuusamon seurakuntaan kuuluivat nykyisten Kuusamon ja Posion pitäjien alueet. 1 Seurakunnan ainoa kirkkorakennus oli 1800-luvun alussa valmistunut Kuusamon kirkko, joka sittemmin, toisen maailmansodan loppuvaiheessa tuhoutui. 2 Kirkolta oli matkaa pitäjän ääriin runsaasti: pohjoisessa Käylään lähes 50 km, idässä Paanajärven alapäähän noin 70 km, etelässä Irnijärvelle 60 km ja lännessä Perä-Posiolle noin 70 km. Ennen Posion erottamista Kuusamon maapinta-ala oli noin 9.060 km². 3 Vuoden 1920 väestölaskennan mukaan Kuusamossa oli 12.498 asukasta, 4 joten pitäjän keskimääräinen väentiheys oli noin 1,4 ihmistä neliökilometrillä. Sallan seurakunta tunnettiin vuoteen 1936 asti nimellä Kuolajärvi. 5 Seurakunta oli erämaisempi kuin Kuusamo, sillä se oli tavattoman laaja. Sen maapinta-ala oli yli 12.000 km². 6 Tällä Uudenmaan läänin kokoisella alueella oli kuitenkin vuonna 1920 hieman yli 5.400 asukasta, 7 joten pitäjässä oli keskimäärin vain yksi ihminen kahta neliökilometriä kohden. Kuolajärven kirkko, joka rakennettiin vuonna 1835 ja tuhoutui vuonna 1939, sijaitsi lähellä Sallajoen ja Kuolajoen yhtymäkohtaa. 8 Kirkolta oli matkaa pitäjän asutuille äärille seuraavasti: pohjoisessa Kota-Anttiin yli 50 km, idässä Alakurtille niin ikään yli 50 km, etelässä Sovajärvelle 70 km ja lännessä Kursuun 60 km. Kuusamon ja Kuolajärven kirkonkylien välisen maantien itäpuolelle jäi siis alue, joka oli noin sata kilometriä pitkä ja kolmestakymmenestä viiteenkymmeneen kilometriin leveä, joka päättyi valtakunnanrajaan ja jonne säännöllinen seurakunnallinen toiminta ei ollut vielä yltänyt. Kuusamon ja Kuolajärven papit olivat kiinnittäneet huomiota heikkoon siveelliseen tasoon, joka vallitsi pitäjien syrjäisimmillä kulmilla, mutta pappien voimavarat eivät riittäneet tilanteen korjaamiseen. 9 Kirkkoherra Lauri K. Eerola ilmaisi tämän asiain tilan Kuusamon piispantarkastuksessa sanoen, että yksi pappi Kuusamon kokoisessa seurakunnassa oli kuin pisara meressä. 10 1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 Ervasti 1981, 315-316; Kettunen 1987, 37. Ervasti 1981, 95,312; Kettunen 1987, 37. Ervasti 1981, 311. Tt63 1979. Koivisto 1971, 5; Kettunen 1987, s. 38. SKA, srkk:t 1939 - s.a. II D.d. Tt63 1979. Krogerus-Ritoniemi 1930, 5,46,47; Kettunen 1987, 38. Peltoniemi 1938, 26-27. Poukkula 1978, 213. 1

1930-luvun Suomessa pelättiin myös idän uhkaa ja kommunistista kiihotustoimintaa. U. Peltoniemi perusteli aineellisen, sivistyksellisen ja hengellisen valistustyön tarpeellisuutta maamme itärajoilla seuraavasti: Ymmärtääksemme rajojemme merkityksen on meidän kiinnitettävä huomiomme seuraaviin tosiasioihin: 1) miltään suunnalta ei ole tehty niin lukuisia ja tuhoisia hyökkäyksiä Suomeen kuin idästä, 2) maailmanvallankumousta valmistelevien kommunistien hallitsema Venäjä on meille vieläkin vaarallisempi naapuri kuin tsaarien Venäjä ja 3) valtiollisen poliisin ja rajavartiostojen joka vuosi suorittamat lukuisat pidätykset osoittavat meille kiistattomasti, että rajaseuduillamme tehdään jatkuvasti maanpetoksellista kommunistista myyräntyötä. 11 On itsestään selvää, että ihmiset, jotka yleensä elävät puutteessa ja huonojen vuosien sattuessa suoranaisessa kurjuudessakin ja joille ei ole mitään parempaa koskaan opetettu, ovat hyvinkin helposti käännytettävissä ja ostettavissa kommunistien palvelukseen. Kommunisteillahan on käytettävissä runsaasti rahaa, eivätkä he kainostele lupaillessaan muuttaa maailman uskonveljiensä paratiisiksi. Heillä on siis kaikki mahdollisuudet menestyä köyhän ja tietämättömän rahvaan keskuudessa, jolle muutama kymmenmarkkanen merkitsee perheen pelastumista toistaiseksi nälästä ja jolle isänmaa- ja valtakuntakäsitteet ovat jääneet hämäriksi. 12 Aikakauden henki oli siis selvästi kristillis-isänmaallinen, ja poliittinen painopiste oli oikealla. Maamme sivistyneistö katsoi huolestuneena Eurooppaan ja odotti pahinta Moskovan suunnalta. Jälkiviisaat ovat sanoneet, että pahinta olisi sittenkin pitänyt odottaa Berliinistä. Totuus lienee näiden katsantojen välissä: kahden itsevaltaisen johtajan kilpailu etupiireistä johti siihen, että myös Suomen itärajasta, Euroopan syrjäisestä koilliskulmasta tuli sotanäyttämö. Pienellä kansallamme ei ollut mahdollisuutta pysytellä sivussa, kun suuret kansat selvittivät välejään. Kirkollisen rajaseututyön alku Kuusamolaiset muistavat Toivo Laitisen Paanajärven ensimmäisenä rajaseutupappina; ja monet olettavat, että hän oli ensimmäinen rajaseutupappi koko Suomessa. 13 Muuttokirjojen mukaan pastori Toivo Laitinen ja rouva Saara Laitinen siirtyivät Ala-Torniolta Kuusamoon 7. päivänä syyskuuta 1931. Tieto tarkentuu tutkimalla. Pertti Voutilainen, joka on tehnyt kirkollisesta rajaseututyöstä lisensiaattityön, toteaa, että Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ensimmäinen rajaseututyön kohde oli Karjalan Kannaksella. Viipurin tuomiokapituli nimitti piispa Erkki Kailan esityksestä Topi Vapalahden 14 rajaseutupastoriksi Terijoen Kuokkalaan maaliskuun 15. päivästä 1931 alkaen. 15 Miksi sitten Toivo Laitinen muistetaan ensimmäisenä rajaseutupastorina ja Topi Vapalahti on lähes unohdettu? Sekä Topi Vapalahti että Toivo Laitinen aloittivat työnsä vuonna 1931, Vapalahti hieman alle kuusi kuukautta ennen Laitista. Mutta toisin kuin Terijoen Kuokkala Kuusamon 11 12 13 14 15 Peltoniemi 1938, 26. ibid. Esimerkiksi kirkkoherra Antti Poukkula sanoo Kuusamon seurakunnan paimenten kronikassaan: Suomen kirkon rajaseutupastori[e]n työ alkoi Kuusamossa, ja uranuurtaja oli Toivo Laitinen, joka laati Paanajärvellä ensimmäisen rajaseutupastorin työjärjestelyn malliksi tuleville rajaseutupiireille. (Poukkula 1978, 214). Hannu Mustakallio mainitsee Topi Vapalahden tulleen rajaseutupapiksi Suistamon Loimolaan vuona 1932. Koska Mustakallio ei mainitse lähdettään, on Voutilaisen tietoa pidettävä oikeana. (Mustakallio 1990, 53). Voutilainen 1995, 141; MMA VTA Ej 2 Terijoen ptpk 24.-25.7.1930. 2

Paanajärvi oli ollut suomenmielisten taiteilijoiden ja runonkerääjien matkakohde 1890-luvulta lähtien. 1930-luvulla Paanajärvi tunnettiin jo ulkomaita myöten. Kirkollinen rajaseututyö järjestettiin Paanajärvellä jossain mielessä suuremmin voimin kuin Kuokkalassa, sillä aloite Paanajärven rajaseutupastorin palkkaamiseksi tuli maatalousministeriön piiristä. 16 Maataloudellisen rajaseututoiminnan johtaja maanviljelysneuvos Uuno Brander esitti joulukuussa 1930 opetusministeriölle, että seurakuntatoimintaa tehostettaisiin Kuusamon koillisja Sallan kaakkoisosissa ja että tälle alueelle asetettava ylimääräinen pappi saisi palkkansa valtion varoista. 17 Koska opetusministeriö suhtautui Branderin esitykseen myönteisesti, hanke eteni nopeasti. Toisen papinviran saaminen Kuusamoon oli kirkkoherra Lauri K. Eerolalle suuri helpotus 18, ja Oulun tuomiokapituli näki mahdollisuuksien avautuvan hiippakunnan itäisen laidan hengellisen huollon parantamiseen. Paanajärvellehän oli suunniteltu kappeliseurakuntaa jo vuodesta 1920 lähtien, mutta väestön köyhyyden takia hanke ei ollut edistynyt alkuvalmisteluja pidemmälle. 19 Kuva 1. Toivo Laitinen kuulustelee poikien lukutaitoa Siikajärven kinkereillä (Peltoniemi 1938). Toivo ja Saara Laitinen Paanajärvellä Seppo Ervasti kuvaa rajaseutupapin saamista Kuusamoon seuraavasti: Kuusamon seurakunnan kirkonkokouksessa luettiin helmikuun 22. päivänä v. 1931 tuomiokapitulin lähetepäätös 30.1.1931, josta kävi ilmi, että ylitirehtööri ja Rajaseutuliiton puheenjohtaja U. Brander oli opetusministeriön esittelysihteeri Y. Loimarannalle lähettämässään kirjelmässä ehdottanut ylimääräisen rajaseutupapin palkkaamista Kuusamon Paanajärvelle. Tuomiokapituli pyysi Kuusamon seurakuntaa antamaan asiasta lausuntonsa sekä esittämään, minkälainen tulisi olemaan se rajaseutupiiri, missä tällainen rajaseutupappi voisi toimia. 20 16 17 18 19 20 Peltoniemi 1938, 28. Voutilainen 1995, 142. Poukkula 1978, 214. Voutilainen 1995, 142; OMA OTA Ca 80 tklin pk 6.2.1930 29; Mustakallio 1990, 51. Ervasti 1981, 347. 3

Kirkonkokouksessa päätettiin esittää, että rajaseutupiiriin tulisivat kuulumaan seuraavat kylät: Paanajärvi, Liikasenvaara, Suorajärvi, Vuotunki, Kuntijärvi, Vatajärvi, Tavajärvi ja Välijärvi sekä Kuolajärven puolelta Sovajärven kylä ja Tuutikylä. Seurakunta esitti papin keskuspaikaksi Paanajärveä, josta käsin hän vuoron perään pitäisi saarnoja ja jumalanpalveluksia eri kylillä joko kansakouluissa tai talojen pirteissä. Edelleen esitettiin, että evankelisluterilaisten seurakuntien vastikevaroista palkattaisiin paitsi pappi myös hänelle kustannettaisiin asunto (3h ja k), mikä tekisi noin 5000-6000 mk vuodessa. Kirkonkokous oli siis kovin kiitollisena ottamassa vastaan tarjotun ylimääräisen papin, mutta totesi, ettei sillä ollut sanottavastikaan mahdollisuuksia osallistua uuden työntekijän kustannuksiin. 21 Opetusministeriö päätti vielä saman vuoden toukokuussa myöntää Kuusamon seurakunnalle 42000 markan vuotuisen avustuksen ylimääräisen rajaseutupastorin palkkaukseen, 5000 markkaa vuodessa lämpimän asunnon vuokraamiseen sekä matkakustannusten korvausta 3000 markkaan saakka. Myöhemmin matkakustannusten korvaus nostettiin 6000 markkaan. Syyskuussa 1931 Paanajärvelle saapui ensimmäiseksi rajaseutupapiksi Toivo Laitinen, joka vuokrasi asunnon Rajalan talosta. 22 Ylijohtaja Brander oli, niin kuin Hannu Mustakallio toteaa, määritellyt kantansa myös tulevan rajaseutupapin henkilökohtaisiin ominaisuuksiin nähden. Tällä tuli olla sellainen sosiaalinen maailmankatsomus, että hänen oli mahdollista päästä lähelle kansaa ja saavuttaa sen luottamus. Brander oli tavannut matkoillaan Tornionjokilaaksossa juuri toivomansa oloisen nuoren papin, Toivo Laitisen. Ilmeisesti Brander suostutteli Laitisen siirtymään Paanajärvelle. 23 Toisaalta Oulun piispa Juho Koskimieskin ohjasi Laitista rajaseututyöhön. Juuri ennen rajaseutupapiksi tuloaan Laitinen oli ollut Unkarissa aloittamassa heimokirkkojen välistä teologivaihtoa, ja kotiin palattuaan hän oli saanut kutsun taistelupaikalle Akateemisen Karjala-seuran yleissihteeriksi. Piispa Koskimies, joka itsekin oli AKS:n kunniajäsen, ei kuitenkaan päästänyt Laitista tähän tehtävään. Yhtä lailla AKS:n ihanteiden mukaista oli piispan mielestä hakeutua sielunhoitajaksi rajaseudulle. 24 Toivo Laitinen kävi tarmokkaasti laskemaan perustaa säännölliselle seurakunnalliselle toiminnalle Paanajärvellä. Ossi Ylimaula on kertonut työn alkuvaiheista: Pastori Toivo Laitisella näyttää olleen erikoinen taito voittaa ihmissydämiä puolelleen. Hänen suora ja vilpitön tahtonsa auttaa rajan kansaa sen vaikeuksien keskellä veti ihmisiä puoleensa. Jumalanpalveluksiin ja seuroihin kokoontui ilahduttavan paljon väkeä, ja käytös oli tyydyttävä. Ensi kerroilla sai joissain kylissä nähdä nuorilla miehillä rintapielet punaisin unikoin mielenosoituksellisesti koristettuina, mutta useimmin kukat katosivat asianomaisten itsensä mahdollisesti hävetessä asiaa. Julistusta kuunneltiin tarkasti ja virret veisattiin voimakkaasti. Rukouksiin otettiin osaa ainakin ulkonaisella hartaudella. 25 Koko alueen tilanne ei suinkaan ollut yhtä synkkä, vaan Kuusamon puoleisissa kylissä aikoinaan läpikäynyt lestadiolainen herätys säilytti myrskyisinäkin aikoina vankan aseman väestön elämässä. Ilman tätä liikettä, kirjoittaa pastori Toivo Laitinen, olisi uskonnollinen tilanne ollut arvattavasti vallan masentava. Uskonnollisesti arvostellen väestö jakaantui vanhoillislestadiolaisiin tai siitä suunnasta vaikutuksia saaneisiin, toiseksi välinpitämättö- 21 22 23 24 25 Ervasti 1981, 347; KKA ha II C a-b:6 kkpk 22.6.1931. Ervasti 1981, 347; OTA tklin pk:t 21.5.1931 13, 21.1.1932 34; 23.11.1932 13-15. Mustakallio 1990, 52-53. Mustakallio 1990, 53; Voutilainen 1995, 144; MMA VTA Ud 1 Laitinen Loimarannalle 15.4.1933, 18.1.1934, 26.1.1934 ja 9.4.1934. Ylimaula 1949, 29. 4

miin ja kolmanneksi uskonnollisesti kielteisiin, jotka samalla olivat järjestään valtiollisilta mielipiteiltään kommunisteja. 26 Toivo Laitinen ja hänen puolisonsa Saara saivat nopeasti aikaan tuloksia Paanajärven rajaseutupiirissä. Toivo kulki kylästä toiseen pitäen jumalanpalveluksia ja seuroja sekä kouluilla että yksityisissä kodeissa. Muutama Paanajärven pirtti vakiintui rippikoulujen pitopaikaksi. Sallan suunnalla pidettiin aikuisten rippikouluja, joiden päätyttyä avoparit vihittiin ja heidän jo sanavalmiit lapsensa kastettiin. Pyhäkoulutoiminta virisi useilla kylillä, ja pyhäkoulunopettajia alettiin kouluttaa. Saara Laitinen perusti ompeluseuran, joka tuotti vaatepaketteja jaettaviksi kurjuutta kärsineille perheille. Saara kokosi myös muutamia tyttöjä kristilliseen opintokerhoon. 27 Toivo Laitinen sai aikaan myös sen, että Oulankajoen varteen, Kyökkäysvaaran kupeeseen perustettiin hautausmaa. Kirkkoherra Lauri K. Eerola vihki Paanajärven hautausmaan käyttöön 29. päivänä heinäkuuta 1934. 28 Samana vuonna Laitiset organisoivat varojen keruun Paanajärven rajaseutukirkon rakentamiseksi. Erityisesti Paanajärven naiset keskittivät ompeluseuratyönsä rajaseutukirkon hyväksi. Kertyneet varat lahjoitettiin vuosittain rakennusrahastoon. 29 Hanke katsottiin koko kirkon kannalta niin merkittäväksi, että sen hyväksi kannettiin kolehti kaikissa Suomen seurakunnissa. 30 Seppo Ervasti kuvaa Toivo ja Saara Laitisen toimintaa Paanajärvellä seuraavasti: Papin vaihtuessa ilmoitettiin Paanajärven rajaseutupiirissä pidetyn siihen mennessä noin 100 jumalanpalvelusta tai hartaushetkeä vuodessa. Rippikoulua oli pidetty 8-10 viikkoa sekä opintokerho- ja ompeluseurailtoja noin 50. Rippikoulua ja pyhäkoulua pidettiin Paanan talon pirtissä. Jumalanpalvelukset pidettiin yleensä rajaseutupiirin kouluilla vuorotellen kullakin kylällä ja kerran kuussa Rajalan talon pirtissä. Keskiviikkoiltaisin pidettiin säännöllisesti Paanajärvellä iltaseurat vuorotellen kunkin talon pirtissä. 31 Rajaseutupapin avuksi perustettiin Paanajärven rajaseututyö ry -niminen yhdistys 32, jonka puheenjohtajana toimi pappi. Toivo Laitisen nuori rouva Saara os. Määttä toimi kanttorina ja perusti Paanajärvelle naiskuoron, joka esiintyi muutamissa jumalanpalveluksissa ja helluntain kevätjuhlassa. 33 Toivo Laitisen aikana ryhdyttiin Paanajärvelle hankkimaan omaa rajaseutukirkkoa. Paanajärven rajaseututyö ry teki tässä varsinaisen suururakan. Arpajaisilla ja vapaaehtoisin keräyksin saatiin kootuksi 5000 markan rakennusrahasto ja metsähallitukselta saatiin 200 tukkipuuta. Talkootöinä siirrettiin Pyyläisen talon hirsikehikko aiotulle kirkon paikalle. Tämä kehikko oli ostettu Antti ja Jussi Parkkiselta. Myös kirkon rakennustyöt suoritettiin huomattavalta osin talkoilla. Paitsi em. lahjoituksia kirkon rakentamiseen saatiin varoja myös työttömyysavustuksina kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriöltä sekä Kuusamon kunnalta. Kirkko valmistui kesällä 1937 ja sen vihki tarkoitukseensa lääninrovasti Eino Virkkula saman vuoden syyskuun 9. päivänä. Samana vuonna, jolloin kirkkoa ryhdyttiin puuhaamaan Paanajärvelle, vihittiin käyttöön sikäläinen hautausmaa. 34 26 27 28 29 30 31 32 33 34 Ylimaula 1949, 29. Ylimaula 1949, 30-32. Ylimaula 1949, 33; Kallunki 1968, 3. Ylimaula 1949, 33. Mustakallio 1990, 53. Ervasti 1981, 347-348. Yhdistys perustettiin kesäkuun 4. päivänä 1933. (Ylimaula 1949, 32). Ervasti 1981, 348. Ervasti 1981, 348-350; OTA tklin pk:t 13.5.1935 31, 20.3.1935 21, 20.3.1936 16 ja 28.8.1937 21; PSryA pk:t 31.3.1938 ja 31.3.1939; IrTa 1981. 5

Toivo Laitisen työkausi koillisen rajaseudun ylimääräisenä pappina Kuusamon Paanajärvellä kesti noin neljä vuotta. Heinäkuun 8. päivänä 1935 hän siirtyi Puolangalle, johon hänet oli valittu kirkkoherraksi. Vuosina 1943-1956 hän toimi Suomen kirkon seurakuntatyön keskuslautakunnan pääsihteerinä ja vuosina 1956-1968 puolustusvoimien kenttäpiispana. Toivo Laitisen työtä tuli jatkamaan hänen veljensä Olavi Laitinen, joka toimi Paanajärven rajaseutupappina vuodesta 1935 talvisodan syttymiseen asti. Vielä tämän jälkeen hän toimi Paanajärven siirtoväen sielunhoitajana elokuuhun 1941 ja sotilaspappina Kuusamossa toukokuun 1. päivään 1942, jolloin hänestä tuli Pulkkilan kirkkoherra.35 Mutta palatkaamme Toivo Laitiseen. Siirryttyään Puolangan kirkkoherraksi hän kanavoi rajaseutuharrastuksensa vapaaseen kansalaistoimintaan. Toivo Laitinen kiersi eri puolilla Etelä-Suomea esitelmämatkoilla, jotka johtivat paikallisten Rajaseudun Ystävien yhdistysten ja vuonna 1938 Rajaseudun Ystäväin Liiton perustamiseen. Tarkoituksena oli eräänlaisen aluekohtaisen kummitoiminnan avulla edistää rajaseudun väestön omatoimisuutta ja yritteliäisyyttä.36 Toivo Laitinen kirjoitti kokemuksistaan ahkerasti muun muassa Kotimaa -lehteen. 1930-luvun viimeisinä vuosina hän korosti rajaseututyön maanpuolustuksellisia näkökohtia. Kun Suomi ei köyhänä maana voinut ryhtyä suurvaltojen tapaan laajamittaisiin linnoitustöihin, rajaseudun väestön oli itse kasvettava lujaksi suojamuuriksi. Ehkäpä kerran sellaisten linnakkeiden arvo on betonisia suurempi, Laitinen kirjoitti kohtalokkaan vuoden 1939 alussa.37 Kuva 2. Erään hautaristin jäännökset Paanajärven hautausmaalla. Kuvan on ottanut kirjoittaja 1990-luvun alkupuolella. Eläviä muistoja Irja Tammi, joka syntyi Paanajärven Rajalassa vuonna 1922, kertoi äskettäin kirjoittajalle Toivo ja Saara Laitisesta seuraavanlaisia muistitietoja: 35 36 37 Ylimaula 1949, 44-45. Mustakallio 1990, 54. ibid. 6

Kun Laitiset tulivat Paanajärvelle syyskuussa 1931, heillä ei vielä ollut perhettä eikä paljon tavaroitakaan. Heitä varten oli Rajalaan rakennettu pappila, jossa oli kolme kamaria ja keittiö. Pappilaan kuului pirttikin, mutta se oli vielä keskeneräinen Laitisten tullessa. Mukavuuksia pappilassa ei ollut. Pirtti saatiin valmiiksi seuraavana kesänä, ja koko pappila maalattiin punamultamaalilla. (IrTa 2005). Kustaa Rajala, joka oli hankkinut Vatajärven Lampaisista pari kirvesmiestä rakentamaan pappilaa, vastasi yksin kustannuksista. Rakentajat taisivat olla nimeltään Leinosia. Pappila nousi paikalle, jossa oli ollut Rajalan vanha asuinrakennus. Sen oli Hente Rajala siirtänyt 1920-luvulla Rajalan taloryhmän länsipuolelle niin, että sinne oli muodostunut uusi pihapiiri. (IrTa 2005). Irjalla oli hyvin säilynyt valokuvakin Paanajärven rajaseutupapin virka-asunnosta. Rakennus oli tilava ja mukavuustasoltaan samanlainen kuin muutkin Paanajärven talot. Vesi tuli ja meni ämpärillä kantaen sisään ja ulos. Sauna ja puucee olivat pihapiirissä. Rakennuksen harja oli itä-länsi -suuntainen. Kuva 3. Paanajärven pappila. Kuvan omistaa Irja Tammi. Irja jatkoi muisteluaan: Rajala oli yksi Paanajärven niin sanotuista rahtitaloista. Rahtia ajettiin keisarivallan aikaan Vienan Koudasta ja Näseestä, ja siihen tarvittiin kerrallaan kymmeniä poroja. 1920-luvulla Rajalan, Paanan ja Mäntyniemen poroja joutui sadoittain läskikapinallisten haltuun. Vaan vielä sen jälkeenkin Rajalassa oli niin paljon poroja, että porotalous kannatti. Rahtiahan ei sitten enää ajettu Vienasta, kun raja meni kiinni. (IrTa 2005). Jos ajatellaan papin työn käytännöllistä järjestämistä, niin Paanajärven länsipää olisi ollut luonnollinen pappilan ja kirkon sijaintipaikka. Sinnehän tuli Vuotungista tie, joka jatkui Sallan puolelle Sovajärven kylään. Syystä tai toisesta siinä kävi kuitenkin niin, että Kustaa Rajala sai vastuun pappilan rakentamisesta, ja rajaseutupapin virka-asunto tehtiin paikalle, jonne oli kuljettava veneellä. (IrTa 2005). Laitiset toivat Paanajärvelle paljon uutta meininkiä. Heistä tykättiin, vaikka he eivät olleet lestadiolaisia vaan lähinnä körttiläisiä. Saara Laitinen piti naisten käsityöpiiriä, joka kokoontui kerran viikossa jonain arki-iltana. Saara piti myös joka sunnuntai pyhäkoulua Ra7

jalan pirtissä. Hän johti kirkkokuoroa ja säesti laulua matkaharmonilla. Pyhäkoulussa laulettiin lasten ja nuorten hengellisiä lauluja. Yksi niistä alkoi sanoilla: Mä olen niin pienoinen, pienoinen aivan. (IrTa 2005). Tähän väliin Irjan mies Lauri Tammi lisäsi oman muisteluksensa: Toivo Laitinen osallistui Suojeluskunnan juhliin Kuusamon suojeluskuntatalolla. Hän oli tulisieluinen puhuja, jonka sanoista kävi selvästi esiin Akateemisen Karjala-seuran aate. (IrTa 2005). Irja jatkoi kertomustaan seuraavasti: Niin. Toivo Laitinen piti pappilan pirtissä keskusteluiltoja, eikä niissä puhuttu pelkästään hengellisistä asioista vaan politiikastakin. Kerran Laitinen arvosteli Neuvostoliiton oloja, jolloin eräs mies nousi seisomaan ja kysyi: Onko pastori käynyt siellä Neuvostoliitossa? Silloin myös Rajalan vanha emäntä nousi ylös ja totesi naapurimaan kansasta: Rosvoja ne on, kun monen talon porot varastivat! (IrTa 2005). Jälkiarvio kirkollisesta rajaseututyöstä Kun kirkkohallitus 1990-luvun alkupuolella ajoi rajaseutuvirkojen muuttamista paikallisten seurakuntien viroiksi, järjestelmän alasajoa perusteltiin muun muassa sillä, että rajaseututyö oli kristillis-isänmaallista toimintaa, josta aika oli ajanut ohi. Esitin silloin kritiikkini tuota perustelua kohtaan toteamalla, että toisen maailmansodan jälkeen kirkollisen rajaseututyön painopiste oli jälleenrakentamisessa. Väestökadon vuosikymmeninä kirkon rajaseututyö keskittyi puolestaan sielunhoitoon. Koko sodan jälkeisen ajan rajaseututyö oli poliittisiin aatteisiin sitoutumatonta toimintaa, jota olisi hyvin voinut kutsua vaikkapa sisälähetykseksi. Kun kirkollinen rajaseututyö organisoitiin uudelleen vuosina 1998 2002, siitä ei oikeastaan jäänyt jäljelle muuta kuin muistoja. Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa ei enää ole sellaisia erityisviranhaltijoita, jotka tekevät keskuksista reunoille päin suuntautuvaa työtä. On vain seurakuntien työntekijöitä, jotka harvoin ehtivät tehdä matkoja pitäjiensä laitimmaisiin kyliin. Mutta tämähän vastaa kirkkomme nykyistä toiminta-ajatusta, jonka mukaan kirkon tulevaisuus ratkaistaan siellä, missä väestöä on paljon. Kuusamossa ja Sallassa 1930-luvulla toimineet rajaseutupapit tulivat Akateemisen Karjalaseuran piiristä. Mutta heidän kunniakseen on sanottava, että jos he eivät olisi sitoutuneet silloisen sivistyneistön poliittiseen aatteeseen, he eivät olisi myöskään lähteneet työhön syrjäisille rajaseuduille. Olisivatko maltilliset kirkonmiehet lähteneet heidän sijastaan järjestämään rajaseutujen seurakunnallisia oloja? En usko, että olisivat. Eiväthän keskitien kulkijat nykyäänkään osoita kiinnostusta tehtäviin, joissa tarvitaan tavallista enemmän aloitekykyä. Toivo Laitisen Paanajärvellä tekemän työn vieläkin elävä tulos on Paanajärven seurakuntatoiminta ry. Se on pieni perinneyhdistys, joka kokoontuu Käylän kirkossa ja vaalii Paanajärven rajaseutupiiriin liittyviä muistoja. Koska Käylän rajaseutupiiriäkään ei enää ole, voi sanoa, että ainoastaan tämä yhdistys pitää yllä seurakunnallista identiteettiä, joka syntyi Paanajärven rajaseutupiirissä noin seitsemänkymmentä vuotta sitten. Tuon identiteetin merkityksen pohtimisen jätän toiseen kirjoitukseen. 8

Arkistolähteet Kuusamon kirkonarkisto (KKA) Hallintoarkisto (ha) II Ca,b,c pitäjän- ja kirkonkokousten pöytäkirjat sekä kirkkoneuvoston ja valtuuston pöytäkirjat v. 1927-1956 (kkpk:t). Mikkelin maakunta-arkisto (MMA) Viipurin tuomiokapitulin arkisto (VTA) Piispantarkastuspöytäkirjat (ptpk:t) Ej 1-4 Piispantarkastuspöytäkirjat 1901-1944, Ilomantsi, Korpiselkä, Soanlahti ja Terijoki. Ud 1 Piispa Yrjö Loimarannan yksityinen kirjeenvaihto 1905-1935. Oulun maakunta-arkisto (OMA) Oulun tuomiokapitulin arkisto (OTA) Tuomiokapitulin pöytäkirjat (tklin pk:t) Ca: 75-129 tuomiokapitulin pöytäkirjat 1945-1980. Ca: 81-87 tuomiokapitulin pöytäkirjat 1931-1937. Paanajärven seurakuntatyö ry:n arkisto (PSryA) Paanajärven seurakuntatyö ry:n kokousten pöytäkirjat 1938 1939. Sallan kirkonarkisto (SKA) Seurakuntakertomukset (srkk:t) Kertomukset seurakunnan tilasta vuosina 1939- s.a.ii D.d. Painetut lähteet Ervasti, Seppo (1981): Kuusamon seurakunnan kolme vuosisataa. Teoksessa Ervasti & Kyllönen & Näppä (toim.), Kuusamon seurakunnan historia. Kuusamo. Kallunki, Martti (1968): Kenttäpiispa Toivo Laitinen Paanajärven rajaseutupiirin ensimmäinen sielunpaimen. Koillissanomat 11.9.1968. Kettunen, Antti (1987): Kuusamon ja Sallan seurakuntien sopeutuminen jälleenrakentamiseen, asutustoimintaan ja väestökatoon vuosina 1945-1975. Julkaisematon kirkkososiologian pro gradu -työ. Helsingin yliopiston teologinen tiedekunta. Koivisto, Erkki (1971): Salla. Pitäjän ja seurakunnan historiikki. Kuopio. Krogerus-Ritoniemi, W.J.G. (1930): Kuolajärven (Sallan) pitäjän historia. Helsinki. 9

Mustakallio, Hannu (1990): Kirkollinen rajaseututyö 1920-1930 luvulla Kuopion Oulun hiippakunnassa. Teoksessa Veijo Saloheimo, Hannes Sihvo, Alpo Valkeavaara (toim.), Eino Sormunen. Tutkija esipaimen kulttuurikriitikko. Karjalaisen kulttuurin edistämissäätiö. Joensuu. Peltoniemi U. (1938): Itärajan kuvia. WSOY. Porvoo. Poukkula, Antti (1978): 300-vuotisen Kuusamon seurakunnan paimenten kronikka. Kuusamon Lions-Club. Kuusamo. Tt63 (1979): Tilastollisia tiedonantoja N:o 63. Tilastokeskus. Helsinki. Voutilainen, Pertti (1995): Rajaseututyön alkaminen Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa. Teoksessa Kyösti Julku (toim.), Rajamailla I 1994. Studia historica septentrionalia 26. Pohjois- Suomen historiallinen yhdistys. Rovaniemi. Ylimaula, Ossi (1949): Kirkollista rajaseututyötä Kuusamossa. Julkaisematon pastoraalityö. Oulun hiippakunnan tuomiokapituli. Haastattelut (IrTa 1981) Irja Tammi Seppo Ervastin haastattelemana 14.8.1981. (IrTa 2005) Irja Tammi os. Rajala ja Lauri Tammi Antti Kettusen haastattelemina 14.10.2005. 10