R A T K E S. Muuta. Terapian. Idea RATKES 3/2001

1 R A T K E S Muuta Terapian Idea RATKAISU- JA VOIMAVARAKESKEISTEN MENETELMIEN LEHTI 3/2001

2 N:o 3 / 2001 (5.10.2001) 7.vuosikerta Julkaisija: R A T K E S www.ratkes.fi ratkaisu- ja voimavarasuuntautuneiden menetelmien edistämisyhdistys (ry.) Päätoimittaja: Tapio Malinen e-mail: tapio.malinen@porvoo.fi puh/fax. (019) 668 427 Toimitussihteeri: Timo Rytkönen e-mail: trytkone@nettilinja.fi puh. 045 6754 542 Toimitusneuvosto: Ben Furman, Lauri Heikkilä, Vesa Heiskanen, Leena Helle, Antti Mattila. Taitto: Tarja Heikkilä e-mail: tarjahei@avenet.fi (019) 656 778 tai 050 3697 259 Taiteellinen suunnittelu&kansi: Kati Simonen puh. 050 5723 139 Jäsenasiat, lehdentilaus ja osoitteen muutokset: Tilipiirto os. Ratkes ry. PL 56, 00101 Hki e-mail: yrjo.piirto@kolumbus.fi fax: (09) 6872 1132 Ratkesin kotisivua ylläpitää: Päivittelijä Lasse Salmi Ilmoituksista ota yhteys: Aapo Pääkkö e-mail: aapo@avenet.fi puh. 050 3057 476 Jäsenmaksu+lehti yksityiset: 130 mk/vuosi yhdistykset/yritykset: 200mk/v Lehteä voi tilata liittymättä jäseneksi hintaan 200mk/v Ilmestyy neljä numeroa / 2001 Seuraava numero 19.12.2001 Lehteen tulevan materiaalin on oltava toimituksessa 17.11.2001 mennessä. Toimituksen osoite: Kajavatie 21, 06100 Porvoo ILMOITUSHINNAT: 1 sivu 1500 mk 1/2 sivua 1000 mk 1/3 sivua 800 mk Sisältö 3. LUKIJALLE Leena Helle 4. BURN IN, NOT OUT! keskustelu Michael Hoytin kanssa Tapio Malinen 12. SOME THINGS I HAVE LEARNED FROM FRIENDS AND CLIENTS ABOUT EMPOWERMENT AND REHABILITATION Michael F. Hoyt 20. TERAPIAN ULOTTUVUUDET Lasse Salmi 25. RATKAISUKESKEINEN PUUTTUMINEN KIUSAAMISEEN KOULUSSA Sue Yong 27. AJATTELUTANKISTA UUTEEN TERAPIAAN RATKAISUKESKEISEN TYÖTAVAN JA TEORIAN KEHITYKSESTÄ osa 2 Tapio Malinen 38. PERUSASIOIDEN SIETÄMÄTÖN KEVEYS osa3 Liisa Tuovinen 40. TANSSIINKUTSUJA Rauno Lehtonen 43. KAKSIÄÄNISIÄ KOMMENTTEJA KAINUUSTA KESKUSTELUA Jussi ja Marjo Pietikäinen 44. PUHEENJOHTAJAN PALSTA Sira Niipola 45. ITSENKÖ AVULLA LOISTAMAAN? KIRJAESITTELY Leila Simonen 46. KOULUTUS 52. RATKESIN ALUEELLINEN TOIMINTA ISSN 1456-7261

3 Leena Helle Lukijalle Suomessa on viime aikoina puhuttu paljon nuorten pahoinvoinnista. Nuoruudessa selvemmin kuin ehkä missään muussa ihmiselämän vaiheessa kuljetaan ja eletään rajamaastossa. Rajalla oleminen ei ole tavallista olemista. Se on kahden erilaisen maailman, kulttuurin, ulottuvuuden kohtaamispaikka. Rajalla joudut pysähtymään. Seuraava askel onkin yhtäkkiä merkityksellinen ja liikettä uuteen, tuntemattomaan. Mitä ylität? Mitä jätät taaksesi? Mitä haluat kuljettaa mukanasi rajan toiselle puolelle? Edessäsi on valinnan pakko ja/tai mahdollisuus, toivon ja lupauksen paikka. Ei enää ei vielä, läsnäolo poissaolo, aika ajattomuus. Luovat teot syntyvät usein itsen ja maailman välisellä rajalla. Välimaastossa, jossa raja muuntuu läpinäkyväksi ja läpäiseväksi, ihminen sallii maailman virrata itseensä ja itsen maailmaan. Silloin tietää, että on muutoksen, transformaation aika. Rajalla kulkeminen ja sen ylittäminen on usein pelottavaa: et tiedä, mikä toisella puolella odottaa ja joudut opettelemaan uuden tavan kulkea. Rajan toisella puolella puhutaan usein sinulle vierasta kieltä. Ihmisten tavat voivat olla outoja. Olet muukalainen vieraalla maalla, toinen, erilainen. Julia Kristeva kuvaa tätä kokemusta näin: olla kuulumatta mihinkään paikkaan, mihinkään aikaan, mihinkään rakkauteen. Menetetty alkuperä, mahdoton juurtuminen, vajottava muisti, ratkaisematon nykyisyys. Muukalaisen tila: liikkuva juna, lentokone; siirtyminen, joka ei salli pysähdystä. Rajan ylittäjä ei kuulu enää menneeseen, eikä ole vielä kotiutunut uuteen. Haavoittuvuus on läsnä. Rajalla, muukalaisena, nuori paljastaa aikuisen vääjäämättä, hänen tapansa katsoa maailmaa ja kohdata rajojen kulkija ja ylittäjä, toinen, erilainen. Voiko aikuinen helpottaa nuorten vaellusta rajamaastossa? Meillä kaikilla on kokemusta sekä erilaisista maastoista että muukalaisena olemisesta. Yksinäisyydestä ja yhdessä olosta, erillisyydestä ja yhteisyydestä. Tiedämme millaista on yrittää ja erehtyä, epäonnistua ja onnistua, etsiä ja löytää. Meillä on kokemus toteutumattomista ja toteutuneista haaveista ja unelmista, rajallisuudesta ja perspektiivistä. Nuoruus on aikuisuudessa koko ajan ihon alla. Mitä olisi hyvä muistaa, jotta voisimme nähdä, tarvittaessa tarttua kiinni ja kannatella? Mitä löydämme itsestämme ja oman sukupolvemme kulttuurista rajoilla kulkevien tueksi? Mitä edeltäneiden sukupolvien elämästä ja hiljaisen tiedon kokonaisvaltaisesta voimasta? Louhen, Pohjolan emännän tai vakaan, vanhan Väinämöisen persoonallisuuden ja tietäjyyden, koko Pohjolan väen sanojen, runojen, laulujen, tarinoiden ja soiton mahdista? Nuori asettaa aikuisille kysymyksen myös itsestämme ja kulttuuristamme. Mitä vastauksia löydämme?

4 Tapio Malinen Burn in, not out! -keskustelu Michael Hoyt in kanssa lyhytterapian totuudesta ja kauneudesta Monia eri teorioita yhdistelevä ajattelu, työ lyhytterapeuttina, luova opettaminen ja kirjoittaminen, terapiamaailman nimekkäiden ammattilaisten osallistavat haastattelut Siinä muutamia asioita, jotka ovat fil tri. Michael Hoyt in sydäntä lähellä. Miehellä on niin paljon tietoa ja kokemusta, että häntä voisi helposti kutsua vaikkapa lyhytterapian renesanssi-ihmiseksi. Hän työskentelee vanhempana psykologina Kaiser Permanente Medical Centerissä San Rafaelissa ja opettaa myös Kalifornian yliopiston lääketieteellisessä tiedekunnassa San Franciscossa. Seuraava keskustelu käytiin Helsingissä maaliskuun 9. päivänä, 2001. Michael oli juuri lopettanut mielenkiintoisen kaksipäiväisen seminaarissa aiheesta Integratiivinen lähestyminen lyhytterapian suuntauksiin. Michael Hoyt Tapio Malinen: Kerroit workshopissa perheenne ihastuttavasta rituaalista. Kun sunnuntaisin syötte illallista, voi jokainen perheenjäsen vuorollaan kertoa toisille, millä lailla kulunut viikko oli hyvä ja mistä kukin nautti eniten. Haluaisin aloittaa tämän keskustelun pyytämällä sinua kuvittelemaan, että olet Kaliforniassa perheesi parissa. Istutte sunnuntai-iltana ruokapöydässä ja on vuorosi kertoa mikä oli kiehtovin ja säkenöivin hetki Suomen matkasi aikana. Mitä sanoisit? Michael Hoyt: Mikä oli säkenöivin hetki? Niitä on ollut niin monta, mutta erityisesti kaksi on jäänyt mieleeni. Ensimmäinen oli kun kävin saunassa ja uin jäisessä meressä. Oli hyvin virkistävää ja hienoa laskeutua erittäin hyytävään veteen ja nähdä jään ja veden värit. Wow! Ja mennä saunasta veteen ja takaisin ja taas veteen. Se kokemus oli hyvin vaikuttava.

5 Toinen hetki oli aikaisemmin tällä viikolla pitäessäni yhden päivän konferenssia A-klinikalla työnohjauksesta. Ritva Saarelainen suostutteli minut laulamaan. En ole koskaan ennen laulanut julkisesti ja esitin laulun nimeltä Ruusu. Sen viimeiset sanat kylmän lumen alla on siemen, joka auringon rakkauden avulla kasvaa keväällä ruusuksi koskettivat minua. Muistin, että vaikka olosuhteet olisivat miten vaikeita tahansa, jotain hyvää voi aina tulla esille terapeuttisen tuen avulla. Vaikka koemme rankkoja aikoja, emme saisi antaa periksi, sillä aina on toivoa. Laulussa on jae: ne, jotka eivät tartu tilaisuuteen, eivät koskaan opi tanssimaan. Aloittaessani laulamaan tätä laulua tulin hyvin tietoiseksi siitä, mitä olin tekemässä ja hetken aioin jo lopettaa, mutta sitten tajusin mitä laulu kertoi minulle ja uskalsin jatkaa ja kaikki oli hyvin. Tässäkin tilanteessa oli hyvä tarttua tilaisuuteen ja oppia tanssimaan. TM: Näiden kahden päivän aikana, joina olen kuunnellut sinua, olen saanut jonkinlaisen vihin siitä mitä kirjasi otsikko Some Stories are Better than Others (2000) saattaa tarkoittaa. Voisitko kuitenkin tarkentaa vähän; miksi jotkut tarinat ovat toisia parempia? MH: Jotkut tarinat ovat toisia parempia, koska ne elävöittävät ja rohkaisevat ja auttavat ihmisiä saavuttamaan paremmin sen mitä he haluavat. Ne sisältävät viisautta ja toivoa. Ne avaavat ihmisten sydämiä ja koskettavat heidän tunteitaan. Ne puhuttelevat ihmisen henkilökohtaista totuutta tai hänen unelmiaan. Niiden kautta tunnemme itsemme virvoitetuiksi ja siksi nämä tarinat ovat toisia parempia. Ne koskettavat ja liikuttavat meitä. Jazzmuusikko Luis Armstrong sanoi kerran, että on kahdenlaista musiikkia: hyvää ja huonoa. Sellainen musiikki, joka saa jalkasi lyömään tahtia on hyvää musiikkia. Minulle hyvät tarinat ovat niitä, mitkä saavat jalkani liikkeelle, nopeuttavat pulssiani, saavat minut antautumaan elämälle ja tekevät oloni elinvoimaiseksi, rikkaammaksi ja panevat minut osallistumaan enemmän. Joillekin hyvät tarinat voivat merkitä jotain muuta, mutta luulenpa että useimmille paremmat tarinat ovat niitä, jotka tarjoavat enemmän kaikkea sitä mikä saa olon paremmaksi. On se sitten mitä tahansa. TM: Ne saattavat olla hetkiä, jolloin ihminen on jollain tavoin enemmän yhteydessä itseensä tai elämänsä energiaan ja henkilökohtaiseen elämisen rytmiinsä. MH: Kyseessä on tietysti metafora, jota on aika vaikea kuvata yksityiskohtaisemmin, mutta useimmilla ihmisillä on jonkinlainen kokemus kuulun itse myös heihin tästä omassa rytmissä tekemisestä tai virtaavuudesta. Tarinat tai narratiivit voivat johtaa meidät tähän tilaan, jota voimme sitten jälkeenpäin selittää, mutta on myös tärkeää muistaa, että tarinat eivät ole Elämää. 1 Mutta parhaimpina hetkinäni olen niin osallisena tällaisessa tilanteessa, että unohdan itseni ja olen yhtä kokemukseni kanssa. TM:Tällaisina hetkinä rikot ehkä rajan itsesi ja ympärillä olevan välillä. MH: Niin. TM: Palataan takaisin tähän aiheeseen jonkin ajan päästä. Tiedän, että olet haastatellut lyhytterapiamaailman merkittäviä henkilöitä. Heidän joukossaan ovat olleet esim. Steve de Shazer, Michael White, John Weakland, Bill O Hanlon, Kenneth Gergen, Paul Watzlawick, Karl Tomm. Millaisia nämä tapaamiset ovat olleet? Miten ne ovat vaikuttaneet sinuun? Mitä olet oppinut terapiasta ja ihmisestä? MH: On ollut miellyttävää tavata näitä erittäin älykkäitä ihmisiä, jotka ovat sanavalmiita ja osaavia omalla alallaan. He ovat kaikki myös erittäin miellyttäviä ja mukavia henkilöitä. Jos pitäisi golfista, olisi hienoa pelata kierros Tiger Woods in kanssa tai jos olisi kiinnostunut koripallosta, olisi mahtavaa heitellä koreja Michael Jordanin kanssa. Minusta on ollut todella innostavaa keskustella ratkaisukeskeisestä terapiasta Steve de Shazerin kanssa, narratiivisesta terapiasta Michael Whiten kanssa, MRI:n strategisesta työtavasta Paul Watzlawickin kanssa, sosiaalisesta konstruktionismista Ken Gergenin kanssa ja mahdollisuusterapiasta Bill O Hanlonin kanssa. Haastatellessani heitä huomasin, miten tarkkaan eri kollegani käyttivät sanoja ja miten hienovaraisesti ja harkiten he puhuivat. Ja jälkeenpäin jotkut heistä halusivat jopa parannella sanomaansa, ei niinkään muuttaakseen sen sisältöä, vaan tehdäkseen sen selvemmäksi ja varmistaakseen, että viesti tulisi oikein perille. Erityisesti minua on liikuttanut keskustelu Michael Whiten ja Gene Combs in kanssa muutama vuosi sitten (Hoyt&Combs 1996/2000). Puhuimme siitä, kuinka ihminen luo koko ajan sitä polkua, mitä pitkin hän kulkee; teemme maailmamme ja todellisuutemme sen mukaan, miten toimimme ja millaisia valintoja teemme. Koin jotain taianomaista tämän 1 Ks. Maryhelen Snyderin (1996; ks. myös Hyde, 1983) ajatuksia runollinen ja kertomuksellisen tai narratiivisen tietämisen eroista.

6 Ajattelen niin että vain se, mihin otamme osaa ja mistä puhumme tapahtuu ja on todellista, kaikki muu on potentiaalista. Muodostamme elämämme ja maailmamme kulkiessamme polkuamme yhdessä toisten ihmisten kanssa. keskustelun aikana. Tajusin yhtäkkiä, miten runsaasti minulla oli erilaisia mahdollisuuksia havainnoida ja kokea maailmaa. Tämä kokemus on säilynyt mielessäni ja ajattelen usein sitä vapautta, mikä meillä ihmisillä koko ajan on. Tämän keskustelun myötä tiedostin myös enemmän kaikkea sitä mikä on, niin kuin se on. Tämä saattaa tietysti kuulostaa kalifornialaiselta huuhaalta, mutta ajattelen niin että vain se, mihin otamme osaa ja mistä puhumme tapahtuu ja on todellista, kaikki muu on potentiaalista. Muodostamme elämämme ja maailmamme kulkiessamme polkuamme yhdessä toisten ihmisten kanssa. Tällä kaikella oli merkittävä vaikutus minuun; tajusin näiden ihmisten kanssa myös työnteon ja huolellisen valmistautumisen merkityksen. Kollegani ovat erittäin ahkeria ja älykkäitä ja heidän asenteensa on innostanut myös minua. Muuten: nämä haastattelut julkaistaan toukokuussa 2001 kirjana nimeltään Interviews with Brief Therapy Experts. TM: Kun luin kirjojasi ja löysin niistä niin paljon haastatteluja, aloin ajatella, että tämä on varmaan sinulle ominainen tapa tehdä työtä; tutkia asioita vuoropuhelunomaisesti kollegojesi kanssa. MH: Keskustelu tai haastattelu on vastavuoroinen tapahtuma, joka prosessina muistuttaa joiltain osin ns. keskusteluterapioita. Tapanani on valmistautua haastatteluun ja toivon tekeväni niitä vielä lisää huolellisesti. Kun olen saanut siihen luvan, luen niin paljon kun mahdollista haastateltavani tekstejä. Mikäli mahdollista osallistun myös seminaareihin ja/tai katselen hänen tekemiään videoita. Lueskelen myös mitä muut ovat haastateltavastani sanoneet ja kyselen kollegoiltani: Mitä haluaisit kysyä tältä terapeutilta, ja mitä olisi mielenkiintoista tutkia? Valmistaudun siis menemällä heidän ajatusmaailmaansa ja yritän ymmärtää sekä sitä mitä he ovat sanoneet että mitä mieltä muut ovat heistä olleet. Yritän ikään kuin sisäistää kaiken tämän itseeni. Haastattelutilanteessa minulla on sitten joitain kysymyksiä sekä joitain lisäkysymyksiä valmiina. Saatan myös käyttää muutamia toisten tekemiä kriittisiä kommentteja, jotta asioita lähestyttäisiin eri näkökulmista. Haastattelun jälkeen käyn aineiston lävitse ja lisään alaviitteitä, joissa voin tuoda esille tarkempia tietoja ja taustaa sille, mistä olemme keskustelleet. Lopuksi pyydän haastattelukumppaniani lisäämään kokonaisuuteen sen, minkä hän ehkä haluaisi siihen vielä tuoda. TM: Kuulostaa siltä että lukemani haastattelut ovatkin olleet vain jäävuorten huippuja. Ennen haastatteluja on siis tehty laajoja valmisteluja. MH: Kyllä. Suomalaisena tiedät jäävuorista enemmän kuin minä. Lukiessani haastattelujani jälkeenpäin tavoitan niissä usein monia eri tasoja. Toiset niistä ovat syntyneet keskustelun kuluessa, mutta joskus on vaikeaa arvioida, mistä kaikki ideat oikein tulevat. Ne jotenkin vain kuplivat vuorovaikutuksesta. Sanoinko näin? Sanoivatko he näin? Se mitä minä sanon on tietysti aina syntynyt tilanteen luoman kontekstin pohjalta; puheen sisällöt syntyvät vuorovaikutuksellisesti tai yhteistyössä tai systeemisesti. Luomme yhdessä välillemme ikään kuin erilaisia maisemia (inter-viewing). Haastattelut eivät milloinkaan ole pelkästään yhden ihmisen kysymyksiä toiselle ja tämän vastauksia näihin kysymyksiin. TM: Aloin juuri ajatella, että tällä hetkellä teemme haastattelua haastatteluista! MH: Pyörät ovat ikään kuin pyörien sisällä, peilit peilien sisällä. TM: Mainitsit sanat ja sen miten täsmällisesti kollegasi puhuvat. Keskustellessani kanssasi huomaan myös saman asian sinun puheessasi. Haluaisinkin

7 kysyä, mikä ero sanakirjassasi on sanojen eklektinen ja integratiivinen välillä? MH: Eklektinen tarkoittaa yleensä samaa kuin käyttää tai hyödyntää eri alueita. Minulle se tarkoittaa ikään kuin keräämistä, mutta niin ettei osia ole välttämättä järjestetty synergisesti tai ne eivät toimi keskenään. Uskon, että monet terapeutit, jotka kutsuvat itseään eklektisiksi, käyttävät työtapoja ja ideoita, jotka ovat välillä ristiriidassa keskenään. On erittäin vaikeaa työskennellä esim. ratkaisukeskeisesti ja samaan aikaan tehdä olettamuksia siitä, miksi ihmiset kokevat maailmaa niin kuin kokevat. Miten voimme kertoa asiakkaallemme, että hänen logiikkansa on pätevä ja oikea ja samanaikaisesti kyseenalaistaa se? Itse käytän mielelläni eklektisen sijaan sanaa moniteoreettinen. Integratiivinen merkitsee sitä, että palat sopivat yhteen, mutta ne ovat enemmän kuin osiensa summa: ne moninkertaistavat kokonaisuuden. Minusta on esim. helppoa yhdistää eriksonilaista, ratkaisukeskeistä ja narratiivista työtapaa toisiinsa, koska ne kaikki perustuvat osaamisen ja voimavarojen hyödyntämiseen. TM: Voidaanko sanoa, että todellinen integraatio voisi olla eräs psykoterapian kehityssuunta? Jotakin, joka on kehkeytymässä esille näistä uusista ja synergisistä yhdistelemisistä? MH: USA:ssa on järjestö nimeltään Society of Psychotherapy Integration. Se järjestää konferensseja ja yrittää etsiä ns. yhteisiä tekijöitä so. sitä mikä olisi samanlaista eri terapioissa. Tutkitaan esim. toimivien terapioiden yhteisiä elementtejä. Scott Miller ja hänen kollegansa (Miller et al.1997) ovat keskustelleet tästä aiheesta aika perusteellisesti. Yhdistellessämme erilaisia lähestymistapoja päädymme käytännössä joskus tilanteeseen, jossa lisäämällä hieman tätä tai tuota emme saavutakaan parasta mahdollista lopputulosta. Tietyt käsitteet kuten sosiaalinen konstruktionismi, narratiivisuus tai todellisuuden kielellistäminen auttavat meitä ehkä yhdistelemään erilaisia työtapoja kokonaisvaltaisemmin. On mielenkiintoista, että tällä hetkellä yritämme löytää tapaa, miten puhua puhumisesta, kieltä jolla voisimme kielellistää kielellistämisen. Esim. fysiikassa yleinen kenttäteoria koettaa yhdistää erilaisia voimia yhteiseksi kokonaisuudeksi. Mielestäni sosiaalinen konstruktionismi tekee tätä samaa terapiamaailmassa. TM: Fyysikot etsivät nykyisin nk. isoa teoriaa. MH: Lyhytterapian iso teoria on sosiaalinen konstruktionismi. Ennen ajateltiin, että se olisi alitajunta, sen jälkeen se oli hetken kommunikaatio ja rakenne. 2 Alitajunta on kuitenkin vain käsitteellinen konstruktio ja ehkä hyödyllinenkin, mutta jokainen käsite, jokainen ajatus ja lähestymistapa avaa aina joitain mahdollisuuksia ja sulkee pois toisia. En puolusta mitään tai vastusta mitään; kysyn pikemminkin mitä saavutamme tai menetämme ajattelemalla tietyllä tavalla. Jokainen teoria tai malli sekä avaa ovia että sulkee niitä. Voimavarakeskeisillä lähestymistavoilla saavutetaan yleensä tietynlainen vapaudentunto. Asiakas ja terapeutti eivät hajoita mitään, vaan rakentavat jotain yhdessä. Kuten puhuin seminaarissa, olen kiinnostunut terapian esteettisyydestä; siitä onko se viehättävää ja kiinnostavaa? Olen kiinnostunut sen eettisyydestä; siitä onko se kunnioitettavaa, rehellistä ja avartaako se ihmismieltä? Olen myös kiinnostunut terapian vaikutuksista; tehoaako se ja onko se hyödyllistä? Mielestäni voimavarakeskeiset ja kieleen perustuvat menetelmät täyttävät nämä kolme vaatimusta paremmin kuin mitkään muut työtavat tai teoriat, joihin olen tutustunut. TM: Mietin juuri tällä hetkellä kahta asiaa. Steve de Shazer (2001) on sanonut, ettei ratkaisukeskeisellä terapialla ole mitään teoriaa sanan tieteellisessä mielessä. Teoriat eivät selitä todellisuutta, vaan pikemminkin organisoivat aivojamme. Eikö olisi mukavaa jos meillä olisi teoria isolla T:llä niin työtapamme olisi oikeutettu. Mutta samalla tämä Teoria sumentaisi mielemme. Suuri Teoria estäisi näkemästä sen mikä on niin kuin se on. MH: Niin. Olisimme enemmän teoreetikkoja kuin terapeutteja, enemmän kiinnostuneita linsseistämme kuin asiakkaistamme. Bill O Hanlonilla ja Jim Wilkillä (1987s.IX) on hauska lause kirjassaan. He lainaavat kuuluisan irlantilaisen tiedemiehen ja leikinlaskijan ajatusta: Kyllähän tämä käytännössä toimii, mutta toimiiko se teoriassa? TM: Toinen asia, mitä mietin on se mitä Ken Wilber (1998), eräs transpersoonallisen psykologian merkittävimmistä ajattelijoista, kirjoitti kirjassaan The Marriage of Sense and Soul. Hänkin puhuu hyvästä, kauniista ja todesta; eettisyydestä, esteettisyydestä ja tiedosta; moraalista, taiteesta ja tieteestä. Hän väittää, että modernismin hyvä puoli oli, että se erotti nämä kolme toisistaan ja loi niille kaikille oman kielen. Mielestäni tapasi arvioida psykoterapiaa muistuttaa hänen analyysiään. 2 Tätä asiaa ei olla suinkaan vielä lopullisesti selvitetty. Ks. esim. Salvador Minuchinin artikkeli Where is the Family in Narrative Therapy?

8 MH: Olenkohan lainannut esteettisyyden, eettisyyden ja vaikuttavuuden konseptiot Ken Wilberiltä? En muista tarkalleen milloin luin hänen kirjansa, mutta tein sen Cloe Madanesin suosittelemana. 3 Ehkäpä minua vaivaa n.k. kryptoamnesia, mikä tarkoittaa, että olen poiminut jostain jotain, mutta en muista mistä. Ken mainitsee kirjassaan myös eräitä muita asioita, joista olen kiinnostunut. Hän puhuu nimittäin postmodernismiin liittyvästä nihilismistä ja narsismista. Tästä aiheesta on tietysti tullut oikea kauhukuva; postmodernismin käsitettä käytetään nykyään niin väljästi ja joskus sillä tarkoitetaan melkein mitä vain. Mikä hyvänsä sopii tai kaikilla on omat todellisuutensa ja kenenkään totuus ei ole toisia parempi. Näin on ehkä jokaisen oman pään sisällä, mutta totuus on kuitenkin vaikeasti tavoitettava otus. Meidän on hyvä ottaa huomioon myös tieteen tutkima, ulkopuolellamme oleva objektiivinen todellisuus, muuten elämme jossain autismin, tietämättömyyden tai psykoottisuuden välimaastossa. TM: Kirjassasi Handbook of Constructive Therapies (Hoyt, 1998, s.15) on mielenkiintoinen alaviite, jossa Gail Shafarman puhuu runoilijan ja terapeutin samanlaisuudesta. Hänen mielestään sekä runoilija että terapeutti tajuavat muodon kauneuden ja heillä on tarve rikkoa sitä viisaan harkitsevasti. Voisitko sanoa jotain siitä, mitä kauneus ja esteettisyys voisivat tarkoittaa terapiassa? MH: Tiedän sen kun näen sen. Joskus tätä on vaikea selittää, mutta minulle kauneus terapian yhteydessä merkitsee sitä eleganttisuutta, jolla hetken maagisuus tavoitetaan. Siihen liityy usein tietty yksinkertaisuus tai tehokkuus, asioiden ytimeen meneminen. Kuulin kerran runoilija Robert Blyn lukevan pitkän, kauniin runon. Ja joku yleisöstä kysyi häneltä: Mitä tuo runo tarkoittaa? Ja runoilija vastasi: Jos tietäisin sen, olisin kirjoittanut esseen enkä runoa. Runouden tapaan kauneus ei ole mitään lineaarista. Et voi sanoa A+B+C = kauneus. Kaikki riippuu siitä tavasta, miten terapiassa eri palaset asettuvat kokonaisuudeksi. Sitä on vaikea selittää. TM: Myös Isadore Duncan vastasi kerran kun joku kysyi häneltä, mikä on hänen tanssinsa tarkoitus: Jos tietäisin sen, en tanssisi. MH: Eikö olekin mielenkiintoista! Ehkä Bly lainasi ajatuksensa häneltä. Kauneus merkitsee minulle että olemme mukana luovassa, rakentavassa prosessissa. Maailmassa on äärettömästi hyvää ja pahaa ja valinnoillamme ei tietenkään ole lopullista merkitystä, mutta luovilla, konstruktiivisilla tapahtumisilla on aina suuri vaikutus. Alex Kerr kertoo kirjassaan Lost Japan, miten hän osallistui teeseremoniaan, jossa eräs henkilö kaatoi koko teesäiliön tatamimatolle. Ihmiset pelästyivät, mutta teemestari sanoi: Mitä olisi hyvä todeta juuri nyt? Olisi sanottava: miten kaunista! Ette ehkä koskaan enää näe tätä elinaikananne...katsokaa ja ihastelkaa! Hitto, toivoisinpa voivani ylläpitää usein tuollaista tietoisuudentilaa. Ajatus kauneudesta herättää esteettisen herkkyyteni. Maailma, jossa on luovuutta, tasapainoisuutta ja arvostavuutta tuntuu minusta hyvin viehättävältä. 4 Pidän hyvin muotoilluista lauseista ja maalauksellisesta kielestä, mutta terapian kauneus ei tietenkään tarkoita pelkästään älykästä tai sievää tai onnellista. TM: Pidän tavastasi liikkua edestakaisin henkilökohtaisen kokemuksen ja runollisten mielikuvien välillä. MH: Kiitos. Tiedän, että sinäkin olet kiinnostunut näistä samoista asioista. Haluaisinkin kysyä, mitä itse ajattelet terapian kauneudesta? TM: Mielestäni kauneus on näkijän silmässä. Minusta terapian kauneus on sitä, miten ihminen näkee maailman tai elää siinä. Jos terapeuttina onnistun asiakkaani kanssa luomaan avoimen tilan, jossa totuutemme (se mikä meille on totta, mielekästä ja toimivaa) kehkeytyy arvostavassa ilmapiirissä ja voimme tunnistaa jälleen keitä olemme, tavoittaa sellaisuutemme, koen että tällaisessa tilanteessa on usein esteettisiä ulottuvuuksia. Tälläinen hetki ikään kuin salpaa hengen, hävittää ajantajun ja kokemuksen minästä. Avoimen tilan piirteisiin kuuluu usein virtaavuus, arvaamattomuus, kokonaisuus, hallitsemattomuus, tyyneys, osallisuus ja eräänlainen tyylikkyys. Usein sekä terapeutti että asiakas liikuttuvat ja tällaisen hetken kauneus ravitsee heitä molempia. Tämän tilan luomiseen tarvitaan joitain teknisiä taitoja, mutta parhaimmillaan terapeutti tapaa asiakkaansa kuin tuuli veden. Silloin tekniikka ja ihmisten kohtaaminen ovat yhtä. Ja tämä on kaunista. MH: Todellakin! Hyvin sanottu. Hei, nyt ratkes. TM: Kirjassasi Handbook of Constructive Thera- 3 Tarkemman selvityksen mukaan Hoyt esitti ajatuksensa terapioiden 3-osaisesta arviotavastaan paneelikeskustelussa (Tomm, Hoyt, Anderson & Gilligan, 1996), joka pidettiin Denverissä kesäkuussa 1996. 4 Toisenlainen vaihtoehto tälle on - niin kuin Stephen Gilligan (1996) on kirjoittanut - fundamentalismi, joka korostaa jokotai-ajattelua ja pidättäytyy jäykästi vain yhdessä totuudessa.

9 pies Ken Gergen on kirjoittanut johdannon, jossa hän sanoo, että terapia on itse asiassa eettinen harjoitus, jossa todellinen ja hyvä luodaan yhdessä. Hän kirjoittaa myös siitä, miten epätäydellinen aina innostaa. Ja sitten myös asiasta, joka kiinnostaa minua henkilökohtaisesti; nimittäin rajojen haastamisesta asiantuntijan ja asiakkaan välillä. Olen usein kokenut, että asiakkaan ja terapeutin roolit eivät ole lytytterapiassa samat kuin n.k. moderneissa terapioissa. Niin kuin sanoit pari minuuttia sitten terapeutti ja asiakas tekevät yhteistyötä luodessaan uusia mahdollisuuksia ja sisäisiä merkityksiä. Monet esim. ratkaisukeskeistä terapiaa tekevät ihmiset kertovat että on myös paljon keveämpää keskittyä voimavaroihin ja resursseihin kuin patologiaan ja ongelmiin. Et koe työtäsi niin raskaaksi ja tekemisissäsi on jopa leikkimielisyyttä. Kaikki tämä estää työntekijän loppuunpalamista. Oletko samaa mieltä, että lyhytterapia vaikuttaa myös edullisesti työntekijäänsä? HM: Mielestäni siinä työssä, jota teemme niinkuin kaikessa muussakin se miten katsomme, vaikuttaa suuresti siihen mitä näemme. Ja jos katselemme koko päivän tuskaa, sairauksia, vastustusta ja julmuutta tai epäonnistumista, päivästämme tulee erittäin ruma. Tällaisella päivällä on vääjäämättä kielteisiä vaikutuksia terapeuttiin (ja asiakkaaseen). Kysymys asiantuntijuudesta on hankala. Mietitäänpä hieman Andersonin ja Goolishianin (1992) tunnettua lausetta Asiakas on asiantuntija. Puhumme usein siitä, että ymmärrämme ja kunnioitamme asiakkaamme osaamista ja totuutta ja yritämme kannustaa häntä. Terapeutin ammattitaitoa tarvitaan enimmäkseen, mutta ei kokonaan, asiakkaan ammattitaidon esille saamiseen. Hyvän elokuvaohjaajan tavoin terapeuttikin miettii, miten saisi esille asiakkaansa parhaat puolet. Samalla tavalla kuin ohjaajan on pohdittava, miten saisi näyttelijänsä panemaan parastaan, terapeuttikin koettaa löytää asiakkaansa voimavarat. Kyse on ikään kuin taidosta nähdä kipinä hiilloksessa ja kyvystä puhaltaa siihen niin että liekki leimahtaa. Ammattitaitoisilla työntekijöillä on kuitenkin myös tietoa ja taitoja, joita meidän tulisi jakaa asiakkaamme kanssa. Seurasin kerran erään terapeutin työskentelyä potilaan kanssa, joka mielestäni olisi hyötynyt lääkityksestä. Työntekijä ei kuitenkaan kertaakaan maininnut, että lääkitystä voisi käyttää. Kun jälkeenpäin keskustelimme tilanteesta kysyin: Miksi et ehdottanut lääkkeiden käyttöä? Hän vastasi: Potilas ei itse puhunut mitään lääkkeistä, joten en halunnut tuoda asiaa esille. Tavoitteenani on tehdä työtä asiakkaani voimavarojen mukaan. Mielestäni on tärkeää, ettemme mene liian pitkälle asiakkaamme oman asiantuntijuuden tukemisessa ja unohda että huoneessa on aina kaksi asiantuntijaa, joiden tiedot voi yhdistää. TM: Toinen osaa ohjata orkesteria ja toinen soittaa instrumenttiaan? MH: Ja soittajalle voi joskus opettaa uusiakin lauluja. TM: Ja ehkä soitinta voi myös välillä virittää eri tavalla? MH: Ja jos soitin on rikki, on hyvä tarjota liimaa ja ruuvimeisseli tai mitä tahansa sen korjaamiseen tarvitaankin. Lääkityksellä on joskus tärkeä roolinsa. En ole kuitenkaan kuullut monenkaan puhuvan lääkkeiden käytöstä ratkaisukeskeisen terapian yhteydessä. Mielestäni se on ikään kuin tarinoiden uusiokertomista, joka tukee asiakkaan omaa kykyä jatkaa tarinansa kokoamista. Jos ihminen on liian masentunut, ahdistunut tai pelokas, hän ei kykene kokoamaan ajatuksiaan. Olen sitä mieltä että joskus on hyödyllistä käyttää lääkkeitä, vaikka olemmekin silloin ikään kuin liukuvalla rinteellä: emme halua lääkitä liikaa tai liian aikaisin. TM: Minulla on henkilökohtainen ja hyvä kokemus masennusta lievittävistä lääkkeistä. Ja kun nykyisin teen työtäni asiakkaitten kanssa, minun on helppo muistaa, että ihmisellä on syvä oikeus tarvittaessa lääkitykseen. Olen myös kysynyt itseltäni, mikä olisi ratkaisukeskeisen terapian tapa käyttää lääkkeitä? 5 MH: Tunnen kollegoita, joita suuresti kunnioitan, mutta jotka taistelevat koko ajan lääkeyhtiöitä vastaan ja väittävät että ihmisten lääkitys on aina eräänlaista vallan väärinkäytöstä. Tiedän kuitenkin monia ihmisiä, joita lääkkeet on auttanut paljon. Muistan esim. asiakkaan, jonka kanssa työskentelimme hienosti, mutta emme saavuttaneet mitään tuloksia. Lopulta kysyin epätoivoissani, haluaisiko hän tavata psykiatrin saadakseen lääkkeitä. Muutaman viikon päästä asiakkaani voi jo paljon paremmin ja hän kertoi minulle jotain, joka muutti suhtautumiseni lääkkeisiin: Michael, yhteinen työmme auttoi minua. Sain terapiassa itselleni hyvän kartan, mutta kun aloitin lääkityksen, minusta tuntui kuin olisin tankannut autooni bensaa ja nyt voin käyttää karttaani ja mennä jonnekin. Ehkä ongelmana ei aina olekaan ratkaisujen, vaan energian puute. TM: Haluaisin johdatella tämän keskustelun nyt eri aiheeseen. Minulla on paljon ajatuksia siitä, miten 5 Phil Trautman (2000) on kirjoittanut tästä aiheesta artikkelissaan The Key to the Pharmacy: Integrating Solution Focused Brief Therapy and Psychopharmacological Treatment.

10 vanhoilla viisausperinteillä ja sosiaalisella konstruktionismilla on hieman samantapainen käsitys ihmisen olemuksesta. MH: Miten niin? Millä tavoin? TM: Meillä on jollain tavoin itsessämme koko ajan kaikki mitä tarvitsemme. Buddhalaiset puhuisivat buddhaluonnosta. Wittgenstein sanoisi, että koska kaikki on näkyvissä, meidän ei tarvitse selittää mitään, mitään ei ole piilossa, tarvitsee vain katsoa. Emme kuitenkaan näe sitä, mikä on koko ajan edessämme, koska meillä on monenlaisia silmälappuja. Olemme kuin pulloon juuttunut kärpänen, joka ei näe että pullon suu on auki. Kirjassasi Constructive Therapies 2 Robert Rosenbaum ja John Dyckman (1996) ovat kirjoittaneet mainion artikkelin nimeltään No Self? No Problem! Siinä he osoittavat, miten sosiaalinen konstruktionismi ja esim. buddhalaisuus näkevät ihmisen joiltain osin samanlaisena. Näiden ajattelutapojen mukaan meillä ei esim. ole mitään pysyvää minää ja olemassaoleva on olemassa vain suhteittensa kautta. Monet postmodernistit korostavat minän prosessiluonnetta sen moninaisissa suhteissa ja yhteyksissä. Näetkö mitään yhtäläisyyttä näiden vanhojen ajattelutapojen ja sen ihmiskuvan välillä mikä näyttäytyy lyhytterapioissa ja erityisesti sosiaalisessa konstruktionismissa? Onko tällä kysymyksellä sinulle mitään henkilökohtaista merkitystä? MH: Tämä on suuri ja hieno kysymys. Olen jonkin verran kiinnostunut tästä alueesta, mutta en tiedä tarpeeksi vanhojen traditioiden opeista, jotta voisin sanoa mitään täsmällistä. Olen samaan mieltä kanssasi, että näissä ajattelutavoissa löytyy usko ihmisen voimavaroihin. Joskus ajatellaan, että vapautuminen tai valaistuminen tapahtuu hetkellä jolloin oivallamme todellisen luontomme, joka on jotakin muuta kuin käsitteellinen egomme. Usein ajatellaan myös että olemme koko ajan osa suurempaa kokonaisuutta. Mielestäni olemme nykyisin kehittyneet hyvin atomistisiksi, irrallisiksi ja elämme erillään toinen toisistamme, menneisyydestämme ja ympäristöstämme. TM: Asiakkaistamme? MH: Niin. Olemme tietysti erillisiä ihmisiä, mutta välillä henkilö A hoitaa vain henkilöä B aivan kuin he olisivat esineitä ja vaikutus tapahtuu vain yhteen suuntaan. Elävässä elämässä ihmisten välillä on kuitenkin hyvin monitasoisia yhteyksiä. Olemalla mitenkään hengellinen tai mystinen, olen yrittänyt kuvata näitä artikkelissani Connection: Doubled-Edged Gift of Presence (Hoyt, 2001b). TM: Sen lisäksi että työskentelen psykologina toimin myös taiji-opettajana. Ehkäpä juuri tästä syystä artikkelisi A Golfer s Guide to Brief Therapy (Hoyt, 1996/2000) on minulle niin elävä ja on helppoa ajatella tanssia tai kamppailutaitoja terapian metaforana. Kirjoitat artikkelissasi, että peli pelaa itseään pelaajan kautta. Mitä tämä sinulle merkitsee? MH: Olin ennen Michael Hoyt, joka teki terapiaa, sitten olin terapeutti, joka oli Michael Hoyt ja nyt olen taas (joskus) Michael Hoyt, joka tekee terapiaa. Olen havainnut että kun olen työpäivän aikana parhaimmillani, silloin olen vain oma itseni ja keskustelen ihmisten kanssa. He tulevat toimistooni ja keskustelemme keskenämme; luomme yhteisen kielipelin, tanssimme yhdessä tai miksi sitä nyt haluaakin kutsua. Ja minä katoan! Miten voimme erottaa tanssijan tanssista? kysyy Yeats. Zeniläisittäin voitaisiin sanoa: Pala koko ajan puhtaasti jättämättä tuhkaa. Ollessani täysin mukana terapiaprosessissa, minulla ei ole tunnetta että tarkkailisin itseäni. Oh, tämäpä sujui hyvin! tai Tässäpä oiva tekniikka tai Mitähän se ja se tohtori sanoisi tästä? Golf -artikkelissani siteeraan erästä henkilöä, joka on todennut että antautuessasi todella pelaamaan golgia siitä tulee verbi substantiivin sijaan. En ole mikään erinomainen golfin pelaaja, mutta minullakin on ollut hetkiä, jolloin pelin aikana kaikki on ikään kuin virrannut eteenpäin. Ei ole tarvinnut ajatella ja ei-mieleni niin kuin itämaisissa perinteissä sanotaan on ollut esillä: olen voinut luottaa alitajuntaani ja antaa pelin vain tapahtua. TM: Jos olisi mahdollista oppia tekemään terapiaa tällaisessa mielen- tai ei-mielentilassa, vähentäisiköhän se työntekijän loppuunpalamista? Voisiko ajatella että erityisesti voimavarasuuntautunut työtapa saattaisi virittää terapeutissa näitä muuntuneita tajunnantiloja tai flow-kokemuksia? Ja jos, niin miten niitä voisi käyttää eettisesti hyväksi terapiatilanteessa? MH: Luulen, että se myönteinen mielentila, johon ratkaisukeskeisyys meitä rohkaisee, auttaa työntekijää samalla tavoin kuin esim. hyvä huumorintaju. Itseäni auttaa myös jos yritän kohdata jokaisen asiakkaani rakkaudellisesti. 6 Voimme kaikki virittyä tähän mielentilaan ja jotkut mestarit voivat pysyä siinä kauankin, mutta se vaatii paljon osaamista ja kykyjä sekä rutkasti kurinalaisuutta. Et voi yhtäkkiä ottaa esille jotain soitinta ja soittaa ammattilaisen tavoin. Sujuva soittaminen vaatii vuosikausien 6 Ks. Karl Tommin keskustelu aiheesta terapeuttinen rakkaus ja eettiset asenteet (Tomm, Hoyt & Madigan, 1998/2001)

11 harjoittelun. On tärkeää, että meillä on itsekuria, ja sanon näin siksi ettei suinkaan kaikki se mitä teemme ole terapiaa tai terapeuttista. Lopullinen testi on aina siinä, toimiiko terapia ja saavatko asiakkaat sen mitä he haluavat. Jos näin on, silloin homma on OK. TM: Kirjassasi The First Session in Brief Therapy (Budman, Hoyt & Friedman,1992, s.81) sinulta kysytään, miten kehityit lyhytterapeutiksi ja vastasit: Synnyin lyhytterapeutiksi. Äitini, rakastava ja ihana nainen, oli todellinen huolestuja. Lohdutin häntä usein ja pian opin tekemään sen nopeasti. Jos ajattelet rakkaitasi ja niitä ihmisiä, jotka ovat vaikuttaneet sinuun eniten lapsuudessasi, ketkä heistä tiesivät, että eräänä päivänä sinusta tulee lyhytterapeutti ja kuinka he sen tiesivät? MH: Luulen, että isoisäni Ben Bernstein arvasi, että tulen jotenkin työskentelemään kielen parissa. Hänellä oli tapana kertoa, miten paljon hän piti minun kuuntelemisesta. Ja minä pidin aina siitä että hän saapui kotiimme. Ben työskenteli kauppamatkustajana ja joutui kulkemaan paljon ja kertoi tuntitolkulla tarinoitaan tapaamistaan ihmisistä ja asioista, joita hänelle oli tapahtunut. Opin häneltä hivenen siitä, miten tarinoita kerrotaan. Vaikka äitini huolestui monista asioista, hän oli samalla kuitenkin hyvin rakastettava ja hän tutustui ja seurusteli mielellään kaikenlaisten ihmisten kanssa. Isäni oli myyjä ja välillä myös perheemme eräänlainen strateginen terapeutti. Häntä kiinnostivat älylliset keskustelut ja hänkin nautti tarinoiden kertomisesta. Lapsesta alkaen olin kiinnostunut siitä, miksi ihmiset käyttäytyivät niin kuin käyttäytyivät. Kun meille tuli vieraita kylään, kysyin vanhemmiltani usein jälkeenpäin: Kun rouva Goldberg alkaa puhua tyttärestään, miksi herra Golgbergin täytyi nousta ja mennä ulos tupakalle? tai: Kun herra Goodman halusi drinkin tai sanoi jotain, miksi rva Goodman aina keskeytti hänet? En tuntenut koskaan imua mekaanisia juttuja kohtaan, vaan minua kiehtoivat aina tarinat, hauskat jutut, urheilu, runous, taide, kirjallisuus, antropologia, kansanperinne ja ihmissuhteet. Kun sanoin, että synnyin lyhytterapeutiksi, en tarkoittanut pelkästään sitä että synnyin erään hermostuneen äidin pojaksi. Tarkoitin myös sitä että minusta on aina ollut hienoa mennä pieneen huoneeseen keskustelemaan ihmisten kanssa ja päivän loputtua saan siitä vielä palkkaakin. Mikä ihana tapa ansaita elantonsa! TM: Se on etuoikeus. MH: Kyllä. On etuoikeus ansaita elantonsa tällä tavalla. En voi kuvitella mitään sen nautittavampaa kuin olla ihmisten kanssa ja jakaa tarinoita. TM: Ja olla todellisessa yhteydessä heihin. Esimerkiksi liikemaailmassa ihmiset saattavat olla paljon manipuloivampia ja suhteet voivat olla epäaidompia kuin terapiamaailmassa. Vai voivatko? MH: Tunnen erään liikemiehen, joka kertoi minulle pitävänsä bisneksestä, koska siinä on vähän sääntöjä ja siinä voi netota rahaa. Pidän terapiasta, koska siinä on vähän sääntöjä ja siinä voi netota onnellisuutta. TM: Jos olisin onnekas ja tapaisimme esim. kahdeksan vuoden kuluttua ja joisimme parit oluet ja kysyisin sinulta: Kuinka voit, Michael? Ja sinä vastaisit: Kiitos hyvin. Ja joku unelmasi olisi tuolloin toteutunut ja voisit kertoa siitä minulle. Mitä sanoisit? MH: Kysyessäsi mieleeni tuli, että poikani ja vaimoni olisivat silloin sekä onnellisia että terveitä. Se tekisi minut erittäin tyytyväiseksi ja jos näin olisi, kaikki muu olisi hienosti! TM: Mitä sanoisit ammatillisista asioista? MH: Odotan seuraavaa inspiraatiotani. Tämä Suomen matka on ollut erittäin sytyttävä ja samoin kontaktit irlantilaisten, englantilaisten ja japanilaisten ystävien kanssa.ymmärrän nyt paremmin kuinka kapea amerikkalainen näkökulmani on ollut ja miten paljon laajempi se voisi olla. Olen kiinnostunut oppimaan lisää erilaisilta ihmisiltä. Tänne tullessani luin lentokoneessa tanskalaisen Peter Högin kirjaa Smilla s Sense of Snow (1993), joka on minulla tässä. Minussa herättää vastakaikua Högin sanat, kun hän hän kirjoittaa: Samassa hetkessä kun käsittää vieraan ja oudon, katoaa tarve selittää se. Ilmiön selittäminen on itsensä etäännyttämistä siitä mieleni tekee kertoa, mikä minut sitoo eskimoihin. Minut sitoo heihin heidän myötäsyntyinen, epäitsetön tietonsa, että olemassaololla on merkitys ja heidän kykynsä elää tässä tietoisuudessa - tuhoamatta ja yrittämättäkään etsiä yksinkertaistettua vastausta. Ja se, miten lyhyt matka heillä on hurmioon. Ja että he voivat kohdata toisen ihmisen ja nähdä hänet sellaisenaan arvostelematta ja antamatta ennakkoluulojen hämärtää oivallusta. (s. 193) Haluan elää elämäni intohimoisesti ja myötätuntoisesti sekä totuuden että kauneuden kanssa ja toivon, että minulla olisi entistä enemmän mahdollisuuksia tähän seuraavan kahdeksan vuoden aikana. TM: Kiitos. Englanninkielestä suomentanut Arja Mitchel. Lähdeluettelo on saatavissa toimituksesta.

12 Michael F. Hoyt Some Things I Have Learned From Friends and Clients About Empowerment and Rehabilitation Tämä artikkeli on syntynyt luennosta, jonka Michael Hoyt piti maaliskuussa Kuntoutussäätiöllä Helsingissä. Siinä hän kuvaa, miten monella eri tavalla ihmiset voivat terapiassa luoda ja ylläpitää inhimillistä yhteyttä toisiinsa. Hän osoittaa, miten vastuullisesti ja mielikuvitusta käyttäen on mahdollista tehdä tavoitteita, joissa keskitytään resursseihin ja mahdollisuuksiin ongelmien sijaan. Kirjoittaja selvittää myös, miten kieltä voidaan käyttää niin että luodaan arvostavalla tavalla tarinoita, jotka innoittavat ja voimittavat ihmisiä kuntoutustyössä. Artikkeli julkaistaan englanniksi osana Ratkes-lehden kansainvälistä yhteistyötä. Suomalainen lyhennelmä, joka on julkaistu Kuntoutus-lehdessä (2, 2001/Kuntoutussäätiö, p. 09-53041), löytyy nettiosoitteesta www.ratkes.fi. There are two kind of music, good and bad. Any music that makes you tap your foot is good music. --Louis Armstrong When Karin Olsson first asked me to speak at this meeting while I was in Helsinki, I was honored, of course, but I was also a bit apprehensive. 1 What do I know about rehabilitation? I thought. It s not my area of speciality. I m not a rehabilitation psychologist, and (knock on wood) thus far I ve never personally had to go through any extensive rehabilitation. While I admire the work and the people who do (see Frank & Elliott, 2000) I don t know much about spinal-cord injuries, strokes, multiple sclerosis, burns, blindness and deafness, amputations, dementia, and so on. Furthermore, I live near San Francisco, California, and my knowledge of Finnish culture and society is very limited: take away the words Suomi, sauna, Sibelius, Marimekko, Nurmi, Nokia, and maybe a few others, and I m speechless So I wrote her back an e-mail, saying essentially, Thanks but why me? While I was waiting to hear back from Karin, my best friend Jeff Ordover came with his girlfriend to San Francisco for a visit. Jeff, who is a psychiatrist, has a special interest in rehabilitation both professional and personal. He is a Western 1 I am grateful to Ritva Saarelainen of the A-Clinic Foundation in Helsinki for facilitating this connection and for her many helpful suggestions; additional thanks go to Jeff Ordover and Tapio Malinen for their thoughtful comments.

13 doctor, but has also studied various Eastern philosophies. Amongst his specialties, he works with people who have had strokes, as well as some who have chronic and severe psychiatric illnesses. Fifteen years ago he became paraplegic when he was run over by a big truck while riding his bicycle. (When this first happened and I went to see him at the rehabilitation center, I remember telling him I was feeling guilty about being so physically able amongst so many people with disabilities. He told me, Don t be guilty just be grateful! ) One night over dinner I asked Jeff what he thought might be an important message to carry regarding psychology and rehabilitation. He thought for awhile, then called my attention to the distinction between pain and suffering, pain being what the body does, suffering being what the mind does with the pain. He also spoke about the importance of transformation, and encouraged me to look at the fine book entitled Still Here: Embracing Aging, Changing, and Dying by the psychologist and meditation teacher Ram Dass (2000), about his post-stroke awareness. I read: I realized that what I was accustomed to calling reality was, more accurately, my subjective perception of things, and what s more, that I was capable of changing that perception. I realized that the suffering I experienced as a result of perceived reality was, to a large degree,self induced, and could be shifted by watching my thoughts, and moving from my Ego to a Witness perspective. Please understand that I am not for a moment denying the very real difficulties and pain of aging. nor am I making light of the physical troubles that come our way as the body loses its youth. But there is a fundamental difference between pain and suffering. a difference that involves our mind, and how we react to experience.we can see reality from different angles, erilaista so we can choose how we wish to repond to events. We tend to forget the flexibility of our own minds. And yet we have the power. if we take the time to know the mind and how it determines the quality of life. (Ramm Dass, 2000, pp. 32-33) In the same book (p. 76) I also read a lovely passage quoted from the 19 th century American poet, Henry Wadsworth Longfellow 2 : Age is opportunity no less Than youth itself, though in another dress, And as the evening twilight fades away The sky is filled with stars invisible by day. My dictionary tells me that habilitate means to to clothe or dress, or more generally, to fit out or equip for working. Rehabilitate, then, does not necessarily mean to restore to a former capacity. Everything cannot be fixed or put back as it was. We need to go forward. Transformation. 3 Patients (and those who care about them) may need to grieve and accept that some capacities are truly lost no easy task but there comes a time when the shift may be helped by recognizing other satisfying ways of being that may become available. The sky is filled with stars invisible by day. 4 I suddenly remembered one of my patients, a woman named Karen, who had taught me some things about making one s reality in the face of difficult circumstances. Karen had been a very attractive young woman, a fashion model. She had developed 2 From the poem, Morituri Salutamus (Longfellow, 1875/1943, p.434) 3 As various wisdom traditions teach, transformation may require surrender. In After the Ecstasy, the Laundry, for example, Buddhist teacher Jack Kornfeld (2000, p. xi) writes: To bow to the facts of our life s sorrows and betrayals is to accept them; and from this deep gesture we discover that all life is workable. As we learn to bow, we discover that the heart holds more freedom and compassion than we could imagine. In his fine book Flowers of Wiricuta: A Gringo s Journal to Shamanic Power, Tom Pinkton (1995) connects true personal power ultimately to having right relationship with the Great Spirit. He writes (p.78): Surrender is not the same as quitting. The latter is usually accompanied by feeling of anger, despair, frustration, depression, and lowered self-esteem; after all, you weren t good enough to win. Surrender, on the other hand, is concious choice. You voluntarily choose to take yourself and your burden or whatever you are working on to that which is higher than you, that which is bigger than you, the Great Mystery. You then surrender it into the infinite hands of the Sacred Mystery. To work for the greatest good with divine intelligence, divine order, and divine timing Sometimes our physical life, not just our emotional and psychological state, can be at stake when we are called to release what no longer serves us. 4 This also led me to recall some lines from Basho (1644-1694), the great Japanese haiku master: During the daytime A firefly is Just an insect.

14 How we look influence what we see, and what we see influences what we do. a severe case of multiple sclerosis. Over time, she had become bed-bound, incontinent, and barely able to speak. I would visit her at home, where she lived with daily assistence and her collection of cats. We talked some about depression and adjustment, but also about art and fashion and ideas from movies and books. One day she told me, in halting speech, You know, this isn t all bad. I asked what she meant. Well, when you drive 65 miles per hour down the superhighway, you miss a lot of scenery. Huh? Having to lay here has forced me to learn to pay attention to lots of little details I never noticed before. If you have some patience, you can learn a lot more about cats, and about your world, a lot more. And you can. Even when things declined further, when she approached the endstage of her illness, she sent me a holiday card with the following inscription (she had an attendant write it): Memory is what God gave us that we might have roses in December. While I was musing this over, Karin Olsson e- mailed back. She was encouraging and helpful: We know you are not a rehabilitation specialist. Perhaps you could think of the term rehabilitation more broadly, and speak about patient empowerment and the integration of resources. I read her message on my office computer, then saw my next patient. Luke, a man in his early 70s, contacted our Psychiatry Department looking for some help. A semi-retired businessman, he was used to being successful and very much on the go. About six months prior, his wife had a serious stroke. She was making progress in her rehabilitation and recovery, slow but steady, and Luke was in the process of learning how to cope with his wife s changed capacities and the impact on their life together. We were working to help him develop strategies and social support to cope with his role overload and sense of loss of self in his new caregiver role. In one session, he was telling me about his wife s slowly recovering her ability to ambulate without a walker, and, while proud of her accomplishments, he also worried about his frustration and impatience at the new pace they have together. He got up and moved slowly around my office, demonstrating how he would hold his wife s arm and walk with her. I m proud of her and happy for her making progress, he said, but I m so used to doing things quickly, and I don t want her to feel discouraged by my impatience. I need some help, Doc how can I think about this differently? As I watched him accompanying his (imaginary) wife aroud my office, an image became clear: Luke, it looks like you re walking your bride down the aisle at your wedding. How about if you think you re slowly walking together to the altar? We were both moved by this image which he has referred to several times in the subsequent months and he told me (not knowing about Karin Olsson s invitation!), You ought to remind other people to use what they already know to help themselves. So, here I am. How we look influence what we see, and what we see influences what we do. Some stories are better than others some ways of looking and thinking are more enlivening and invigorating than others (Hoyt, 2000). Can we help clients reframe their experience to look at themselves in ways that work with their goals for rehabilitation? What clues lie in their presentation and history about talents, interests, motivations, passions? How can we encourage their active participation? It is important that we pay great attention to what our patients tell us about what may be helpful for them. As Shakespeare (All s Well That Ends Well, Act I, Scene 1, line 216) wrote, Our remedies oft in ourselves do lie. How can we help them ignite their initiative, help them get motivated to use their resources, help them to become the heroes in their stories? (W.R. Miller & Rollnick, 1991; Duncan & S.D.Miller, 2000) What moves them?

15 In the initial interview a Jewish women told me about her efforts at psychiatric rehabilitation. As a child, she (and her sister) had developed anorexia. She had been through addictions to bulimia, alkohol and cocaine, multiple dissatifying relationships, and other life in the fast lane problems. She was now in a 12-step program with a sponsor. She was clean and sober but was struggling and feeling discouraged. Oh, did I tell you that my parents were Holocaust survivors? she added. Maybe I m just permanently screwed up. I interrupted her. It s difficult and painful, I m sure, but with your history, it s in your genes to succeed. She paused. What do you mean? I thought, then told her: If your parents could survive Auschwitz and the Nazis, you can survive depression and learn to be healthy. She looked at me and nodded in agreement. 5 In the true spirit of cultural diversity, we need to learn from our clients, not just about them. What do the stories that Finnish people (like all cultures) tell about themselves that may be helpful (see Erickson & Simon, 1996; Saarelainen, 1999)? As the lines from the great Finnish epic The Kalevala (Lönnrot, 1849/1963, poem 17, p. 112) have it: Steadfast old Väinämöinen uttered these words: Now I have already got a hundred charms, thousands of magic formulas; I got the charms from a hiding place, magic words from a cranny. What stories are there of courage, of challenge and endurance and resurrection that can inspire and guide our work together? If The sun is king and the queen is silence (Södergren, 1993, p.57), how will this effect patients expressing their needs? How can the virtues of hard work, stoicism, and self-reliance be harnessed and used therapeutically? 6 We know that we re helpers or at least think we are but sometimes our clients may not realize this, or may not be ready for the help we re eager and educated to give (Hoyt, 2000). It s good to remember that it s not our therapy or our rehabilitation it s the patient s. Imposition tends to generate opposition, so we need to form a good working alliance, the soil in which all else may take root. A physical therapist colleague asked for consultation regarding a difficult case. She was working with a young woman who had a complicated neurological condition, a strange dystonia that over many years had twisted her limbs and torso. As a teenager, the patient had also suffered some physical abuse, it was reported, including some at the hands of health-care workers when she had been in a hospital. Even though the current P.T. was quite kind and gentle, the patient was having great difficulty allowing herself to relax and be touched. Their work had reached an impasse. We met in the treatment room. The patient was on the table, next to Nina, her P.T. Her power-driven wheelchair was nearby, with her assistant dog tethered to it. She acknowledged the history that the P.T. had relayed and said that she wanted help, but that she sometimes couldn t help getting tense and reflexively pushing Nina away. As we talked, I was extra careful not to be presumptuous or intrusive. I did not touch her wheelchair. I explained that I had a dog named Snowball at home, asked her dog s name, and asked respectfully if I might pet her dog. She agreed. I was aware of how closely she watched me as I crouched and made friends with her dog. As I gently scratched ears, neck, behind, wagging tail I also became aware of a memory of taking Snowball to visit my mother when Mom was living in a care institution near the end of her life. I told the story, in detail, of how the old people loved the dog, how we would move through the solarium where they would sit and delight in petting the friendly big white dog. The people and dog both enjoyed it, a lot. One woman was a bit frightened, however, and held back. She watched for awhile, I remembered, then 5 At the Museum of African-American History in Baltimore, as you leave the exhibit of a horrific slave ship, you are confronted with a life-size photograph of several Africans in chains looking out at you with the caption beneath saying: Remember: You are the dream they kept alive. 6 At the Helsinki conference where this paper was first presented, one audience member shared cultural metaphors drawn from the Finnish war experience that she had used with patients, another commented on the abilities required to survive the long winters, and a third told a joke that illustrated the Finnish mentality that appreciates independence rather than following orders that don t make sense.

16 Professionals may have their place, but persons who have dealt with a particular problem in their own life have unique qualifications. commented to the lady sitting next to her: Look he likes to be petted. And the second lady turned to her and said, in a way I ll never forget, Nu? We ALL like to be petted! Things relaxed in the room. This did not solve everything, of course, but as trust was rehabilitated, the alliance was strengthened and the work was able to continue. Is the person we re meeting with relating as a customer, a complainant, or a visitor? (de Shazer, 1988). In what stage of readiness are they approaching and participating in rehabilitation: precontemplation, contemplation, planning, action, or maintenance (see Hoyt & Miller, 2000; Prochaska, 1999)? What are their preferences? Their intentions? What would tell them that our work is done and done well? Negotiating (and, at times, renegotiating) achievable goals is empowering. It recognizes and appreciates the person s authority. I was very nervous as I tried to talk my way through the neuropsychological test results with the elderly patient and her family. Her memory deficits and cognitive impairments were bad and getting worse, but I was choking on the words dementia and Alzheimer s. Seeing my discomfort, the lady kindly helped me: It s OK, doctor. I think I understand what you re saying. It s clear that the past is going and is almost gone, and it sounds like the future isn t going to get any better. We ll all just have to learn how to live in the present! Looking beyond the injuries and illnesses, past the bandages and braces, and talking about common human interests, theirs and ours new and current events, children and pets, work, favorite sports teams, even gossip and telling jokes can help remind the patient (and the Michael F. Hoyt therapist) that there is more to life than meets the eye, that The sky is filled with stars invisible by day. Persons with difficult situations often become experts about their situation and ways to better manage it. Necessity may be the mother of invention and intervention. Their special knowledges can be used to assist others facing similar circumstances a process that can facilitate empowerment and the restoration of morale as clients learn that they are not alone and that they can give, as well as get, help. Group therapists know that it can be very helpful to organize opportunities for the sharing of

17 information and support. (One creative use of communities of concern is described by Madigan & Epston, 1995.) Professionals may have their place, but persons who have dealt with a particular problem in their own life have unique qualifications. In one extraordinary situation, a woman received help from her dead husband! The story is too Sweet not to tell. I met Mary in the medical hospital a few months after Hank had died. They had been very close, and she was having a terrible time letting go. To make matters worse, she had become dehydrated, developed kidney problems, and needed hospitalization. After her medical crisis had passed, we met in my office. Following a session in which she had struggled with grieving his lost and what she would now do with her life, she went home. On her doorstep she found a dozen red roses with a card written in her (deceased) husband s handwriting. She opened it and read: These are the last flowers you will receive from me. Thank you for the best nine years of my life. Please don t grieve too much longer go forward. I love you. Hank (He had called a florist and made the arrangements, unbeknownst to Mary, a couple of weeks before he died.) Sometimes, when we re faced with a terrible situation, it is especially difficult to remember the I and Thou, that we are not just on a case but that we are with another human being. I was inspired when I heard on a film interview the answer Mother Teresa gave when asked how she could do such things as comfort lepers and touch the so-called Untouchables. She said: I remember that I am washing the wounds of Christ. (One need not to be Christian, of course; in India people press their hand together and say Namaste, I salute the Divine in you. ) While more mundane, it can help both client and clinician to separate the person from the problem. Labeling can be powerful and pernicious, sometimes producing a selfunfulfilling prophecy (Goffman, 1963; Wright, 1991; Hoyt, 1995). The person is not the disability, and may need (sometimes frequently) to be reminded of this. They can own the disability, rather than it completely owning them. This can be done in various ways. I referred a patient with celebral palsy to one of my mentors, Robert Goulding. M.D., for help with her self-esteem problems. She went to a week-long workshop. Later she told me of their first encounter, which she said had changed her life. She had started to present herself to Bob, describing her celebral palsy. I can see that you ve got a few scrambled brain cells, she said he said as he looked into her eyes, but I m much more interested in finding out who you are. Figure and ground, flipper forever! Consulting in the hospital with a medicalsurgical patient who had undergone a total hip replacement, I asked if I could get some advice. I ve never had this kind of surgery I know each person is an individual, but is there any information or any helpful tips you can give me that I can pass on to other people who have the same kind of procedure? What would be good for them to know? As the patient described various practical ways to manage pain, cope with boredom, and how to get up and around to use the toilet, the patient became The Expert, their knowledge transcending their individual experience and now benefitting others. There s a lovely film by Milton H. Erikson, M.D.: Explorer in Hypnosis and Therapy (Haley & Richeport, 1993), about the life and work of the famous psychiatristhypnotherapist who overcame polio and considered his disabilities to have made him a better doctor because in many ways they increased his awareness and his empathy. In one poignant scene, Erikson meets at a training seminar with a young woman whose back was broken in a car accident. He asks her, What can I do for you? With pleading eyes she whispers, I d like to walk again. Sitting in his wheelchair next to her wheelchair, Erikson pauses then replies, And if not that, then what? (This is negotiating a realistic treatment goal, since he could not repair her spinal column.) They focus on ways of redirecting her attention to reduce pain and to increase the use of the muscles she is able to use. Later, in a followup film clip, we see her telling the wellknown family-therapist John Frykman about

18 her progress. She now has three children and a full life (Frykman, 2001). Narrative psychotherapists, following the work of Michael White and David Epston (1990) and others, often use two related techiques called externalization and relative influence questioning. The person is not the problem; the problem is the problem. By encouraging the patient to form a relationship to the problem (such as a disability), their identity is separated and strengthened. What name do you call it? When is it able to take over and control you? And when are you able to control it, or work around it? How do you do that? And so on. To conclude: We need lots of specific technical knowledge and training. We also need to focus on developing and maintaining our therapeutic alliance and to remember our humanity and our client s humanity. We need to clarify goals, motivations and responsibilities, and to recognize that these emerge and change as therapy and rehabilitation progress. We need to use our imaginations and appreciate and evoke resources those of our clients, the family, the social systems, and our own. We also need our own support and self-care to avoid burnout. We need to watch our language. Do we use solution talk or problem talk (Furman & Ahola, 1992; Hoyt, 1994, 1996b, 1998, 2000)? To me the language of psychotherapy, psychiatry, psychology and rehabilitation is almost a total wasteland. For me these are names for collections of dead words, dead gestures. They are masses of words which seldom, and with a great difficulty, can be made to caress or to have music. They could be a glimpse of divinity: the promise of telling about the deepest secrets of the soul, about mysteries of creativity, etc. (Riikonen & Smith, 1997, pp.66-67; also see Malinen, in press; Snyder, 1996) least seriously consulted about what terms are helpful and preferred? Is it more empowering and respectful to speak of persons with disabilities or disabled persons? patients or victims? challenges or impairments? 7 While appreciating and respecting that the people we serve are experiencing pain and very real limitations and restrictions that they did not choose (see Olkin, 1999), does our language focus on opportunities and what may be or frustrations and what cannot be? on not yet or on never? on the stars or on the darkness? There is much that remains to be said about the language of this work, about how it evokes the images of the people s lives that it does These images reach back into the history of people s lived experince, privileging certain memories, and facilitate the interpretation of many previously neglected aspects of experience. So the language of the work, of the very questions that we ask, is evocative of images which trigger the reliving of experience, and this contributes very significantly to the generation of alternative story lines. (Michael White, in Hoyt & Combs, 1996/2001, p. 81) So much happens through language, how we say what we say, our choice of words, the way we connect and stimulate and inspire hope and understanding and effort and acceptance. "Take a chance and learn to dance. And there I was." Empowerment involves self-definition. Nothing about us without us. Shouldn t the people who are the true experts on disability, the so-called disabled, be the ones who decide or are at 7 While the term handicapped is still problematic, in Rhoda Olkin s (1999, p. 38) excellent book, What Psychotherapists Should Know about Disability, I was enlightened to read: Although it is often reported that handicapped comes from cap in hand (i.e., beggar), this is not the origin of the word. Rather it comes from the older usage of the sports term meaning an advantage or disadvantage imposed on a contestant to equalize chances of winning (the forfeits were held in a cap).

19 References: de Shazer, S. (1988) Clues: Investigating Solutions in Brief Therapy. New York: Norton. Duncan, B.L., & Miller, S.D. (2000) The Heroic Client: Doing Client-Directed, Outcome-Oriented Therapy. San Francisco: Jossey-Bass. Erickson, B.M., Simon, J.S. (1996) Scandinavian families: Plain and simple. In M. McGoldrick, J.Giordano & J.K. Pearce (Eds.) Ethnicity and Family Therapy (2 nd ed., pp. 595-608) New York: Guilford. Frank, R.G. & Elliot, T.R. (Eds.) (2000) Handbook of Rehabilitation Psychology. Washington, DC: American Psychological Association. Frykman, J. (2001) Nicole: An Erickson case, followed for 22 years. Workshop presented at the Eighth International Congress on Ericksonian Approaches to Hypnosis and Psychotherapy, Phoenix, AZ, December 8. Furman, B. & Ahola, T. (1992) Solution Talk: Hosting Therapeutic Conversations. New York: Norton. Goffman, E. (1967) Stigma: Notes on the Management of Spoiled Identity. Englewood Cliffs, NJ: Prentice-Hall. Haley, J. & Richeport, M. (1993) Milton H. Erickson, M.D.: Explorer in Hypnosis and Therapy. (videotape) New York: Brunner/Mazel. Hoyt, M.F. (Ed.) (1994) Constructive Therapies. New York: Guilford. Hoyt, M.F. (1995) Brief Therapy and Managed Care: Readings for Contemporary Practice. San Francisco: Jossey-Bass. Hoyt, M.F. (Ed.) (1996b) Constructive Therapies ( Vol. 2). New York: Guilford. Hoyt, M.F. (Ed.) (1998) The Handbook of Constructive Therapies. San Francisco: Jossey- Bass. Hoyt, M.F. (2000) Some Stories Are Better then Others. Philadelphia: Brunner/Mazel. Hoyt, M.F. & Combs, G. (1996) On ethics and the spiritualities of the surface: A conversation with Michael White. In M.F. Hoyt (Ed.), Constructive Therapies, Volume 2. New York: Guilford. Reprinted in M.F. Hoyt, Interviews with Brief Therapy Experts (pp. 71-96). Philadelphia.: Brunner-Routledge, 2001. Hoyt, M.F. & Miller, S.D. (2000) Stage-appropriate change-oriented brief therapy strategies. In M.F. Hoyt, Some Stories Are Better than Others (pp. 207-235) Kornfield, J. (2000) After the Ecstasy, the Laundry: How the Heart Grows Wise on the Spiritual path. New York: Bantam Books. Longfellow, H.W. (1943) Morituri Salutamus. In The Poems of Henry Wadsworth Longfellow (pp. 427-439; L. Untermeyer, Ed.) New York: Heritage Press. (original work published 1875) Madigan, S.P. & Epston, D. (1995) From spychiatric gaze to communities of concern: From professional monologue to dialogue. In S. Friedman (Ed.), The Reflecting Team In Action: Collaborative Practice in Family Therapy (pp. 257-276). New York: Guilford. Malinen, T. (in press) On Using Appreciative Language in Constructing Promising/Illusionistic Realities. Australian and New Zealand Journal of Family Therapy, forthcoming. Miller, W.R. & Rollnick, S. (1991) Motivational Interviewing: Preparing People to Change Addictive Behavior. New York: Guilford. Olkin, R. (1999) What Psychotherapists Should Know about Disability. New York: Guilford. Pinkson, T.S. (1995) Flowers of Wiricuta: A Gringo s Journey to Shamanic Power. Mill Valley, CA: Wakan Press. Provhaska, J.O. (1999) How do people change and how can we change to help many more people? In M..A. Hubble, B.L. Duncan. & S.D. Miller (Eds.), The Heart and Soul of Change: What Works in Therapy. Washington, DC: American Psychological Association. Ram Dass. (2000) Still Here: Embracing Aging, Changing, and Dying. New York: Riverhead Books/Penguin Putnum. Riikonen, E. & Smith, G.M. (1997) Re-Imagining Therapy: Living Conversations and Relational Knowing. London: Sage Publications. Saarelainen, R. (1999) Narratives that Finnish families tell themselves about themselves. In U.P. Gielen & A.L. Communian (Eds.), International Approaches to the Family and Family Therapy (pp. 235-247). Padova, Italy: Unipress. Snyder, M. (1996) Our other history : Poetry as a meta-metaphor for narrative therapy. Journal of Family Therapy, 18, 337-359. Södergren, E. (1993) Chambers of consciousness. In W.R. Mead (Ed.), An Experience of Finland. (pp. 54-66). London: Hurst. White, M. & Epston, D. (1990) Narrative Means to Therapeutic Ends. New York: Norton. Wright, B.A. (1991) Labeling: The need for greater person-environment individuation. In C.R. Snyder & D.R. Forsyth (Eds.), Handbook of Social and Clinical Psychology: The Health Perspective (pp. 469-487). New York: Pergamon.

20 Lasse Salmi Terapian ulottuvuudet - pohdintaa perheterapian näkökulmista Usein kuulee puhuttavan siitä, että jokainen asiakas on terapeuttinsa viimeksi lukeman kirjan uhri. Laajemmassa mielessä tätä hieman yksinkertaistavaa, mutta hauskaa ajatusta voi soveltaa myös terapeutin viimeisempiin koulutuspäiviin, työnohjaukseen ja niin edelleen. Mielestäni on suorastaan välttämätöntä, että terapeutit reagoivat ulkoisiin uusiin näkökulmiin kokeilemalla ja testaamalla niitä käytäntöön. Uudet ja myös uudelleen lämmitetyt terapeuttiset näkökulmat tuovat joskus tullessaan kipeästi kaivattua pientä rakenteellista muutosta, jolloin voi olla mahdollista tehdä yhteistyössä työntekijää ja perhettä tyydyttävällä tavalla. Tässä fiktiivisessä katsauksessa tarkastelen joidenkin perinteisten terapeuttisten näkökulmien merkitystä ongelman kannalta. Yleisviitekehyksenä on perheterapia ja sen soveltaminen ongelmatilanteissa. Perheen etsiessä ulkopuolista apua on terapeutin käsityksellä ongelmasta, sen synnystä ja ratkaisemisesta keskeinen merkitys tulevan yhteistyön kannalta. Innostuksen tämän pohdinnan laatimiseen sain Jukka Aaltosen artikkelista (Psykologia, 33, 1998). Ajatusmalli siihen oli puolestaan otettu kanadalaisen Karl Tommin tavasta tarkastella eri perheterapianäkemysten ongelman asettelua ja omaksi haasteekseni muodostui soveltaa aihetta ikuisen noviisin näkökulmasta käytännön perhetilanteeseen. En pyri kattavaan näkökulmien kirjoon, vaan haluan tuoda esille käytännön perhetyön toteuttami- sen mahdollisuuksia ja haasteita hieman provosoiden. Katsauksessa tutkitaan ongelman ymmärtämistä auttajatahon ja perheen välisen vuorovaikutuksen kannalta yhteistyön alkuvaiheessa. Tarkastelen perheterapian näkökulmien kirjoa kuvitteellisen akuutin tilanteen avulla. Se on varmasti tuttu kaikille nuorten ja heidän perheittensä kanssa työskenteleville. Perhe Virtanen Virtasen perheeseen kuuluu isä, äiti ja kaksi lasta: Jorma 46v. Hilkka 45v. Jenni 16v. Marko 14v.