ELORE (ISSN 1456-3010), vol. 19 2/2012. Julkaisija: Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura ry. [http://www.elore.fi/arkisto/2_12/pk_hytonen_stranden-backa.pdf] Pääkirjoitus MERKITTÄVIÄ TEKSTEJÄ Sofie Strandén-Backa ja Elina Hytönen Vaikka Eloren syksyn numero ei teemanumero olekaan, nyt käsillä olevassa lehdessä huomattavan moni teksti liittyy tavalla tai toisella tutkimusetiikkaan tai tutkimushistoriaan. Painavinta tutkimushistoriallista antia edustavat luonnollisesti eminentialuennot, joiden merkeissä Suomen kansantietouden tutkijain seura juhlisti 75-vuotista taivaltaan tämän vuoden toukokuussa. Eminentialla viitattiin tilaisuuteen kutsuttujen luennoitsijoiden erinomaisuuteen ja keskeiseen asemaan kansantietouden tutkijoille tärkeiden tieteenalojen kehityksessä. Luennoissa heitä oli pyydetty pohtimaan folkloristiikan keskeisiä kysymyksiä omista pitkistä tutkijanurista nousevista näkökulmista. Eminentioiden pohdinnat keräsivät seminaariin monilukuisen yleisön. Tässä Eloren numerossa professori Satu Apon, Aili Nenolan ja Seppo Knuuttilan eminentia-luennot julkaistaan myös teksteinä. Näiden esitelmien lisäksi lukijat voivat tutustua SKTS:n nykyisen puheenjohtajan, Sinikka Vakimon Seuran historiaa valottavaan alustukseen ja Pekka Hakamiehen eminentia-luentoja pohtivaan kolumniin. Molemmat esiintyivät niin ikään 75-vuotisjuhlaseminaarissa. Satu Apon esitelmä Satugenre kirjallisuudentutkimuksen ja folkloristiikan riitamaana käsittelee hiljattain kansansatujen alkuperästä ja iästä käytyä tieteellistä kiistaa. Kiistan aloitti kirjallisuustieteilijä Ruth Bottigheimir, joka kyseenalaisti käsityksen kansansatujen katkeamattomasta, tuhatvuotisesta suullisesta historiasta. Journal of American Folklore antoi Bottigheimerin vastustajille kokonaisen teemanumeron käyttöönsä. Esitelmässään Apo erittelee keskustelussa käytettyjä argumentteja ja toteaa, että satujen ja tarinoiden historiasta keskusteltaessa on otettava huomioon myös kirjallisuuden vaikutus. Tämän lisäksi Apo peräänkuuluttaa menneen satututkimuksen uudelleenarvioinnin perään ja 1
Sofie Strandén-Backa ja Elina Hytönen: Merkittäviä tekstejä pitää tätä ennen kaikkea folkloristien tehtävänä. Aili Nenola pohtii esitelmässään naistutkimuksen kehittymistä suomalaisen folkloristiikan puitteissa. Nenola osoittaa, miten tärkeää on kysyä esimerkiksi, miksi historia ja tutkimushistoria ovat niin miehisiä tai miksi tutkimusta tehdään niin paljon miesnäkökulmasta. Nenola tähdentää, että jos naisia ylipäätään tehtiin näkyviksi näissä tutkimuksissa, heille annettiin ainoastaan statistin roolia muistuttava osa. Nenolan mukaan naiset oli ennen emansipaatiota suljettu virallisen toiminnan ja julkisen keskustelun ulkopuolelle. Myöhemmin esitelmässään Nenola tekee lyhyen katsauksen naisten emansipaation historiaan Suomessa alkaen vuodesta 1864, jolloin naisten holhoamista alettiin purkaa, ja päätyen 1970-luvun aborttilain säätämiseen. Seppo Knuuttilan esitelmässä Folkloristiikan tiedollisista hierarkioista käsitteelliseen relativismiin pohditaan, miten tutkijat ovat eri aikoina suhtautuneet tutkimusaineistoihinsa. Kun aiemmin yritettiin asettua materiaalin ulkopuolelle ja jopa osoittaa tutkimuskohteen ajattelutavan vääryys, erityisesti 1980-luvulla alettiin kiinnittää enemmän huomiota siihen, miten aineisto on syntynyt ja miten kestäviä tutkimustulokset ovat. Muutoksen taustalla voi nähdä siirtymisen aiemmasta tekstikeskeisestä kohti antropologista näkökulmaa, jossa tutkijaa pidetään aktiivisena tutkimusaineiston tuottajana ja siten myös yhtenä tutkimuksen kohteena. Knuuttila tuo esitelmässä muiden ohella esiin Pasi Engesin tuoreen väitöskirjan, jonka puolustustilaisuudessa esitetyn lektion voi myös lukea tästä Eloresta. Engesin lektio on sijoitettu eminentia-luentojen läheisyyteen, koska yhtäältä Knuuttila on Engesin väitöksen luennossaan maininnut ja toisaalta, koska lektiossa esitetään tutkimushistoriallinen katsaus Turun koulukuntaan. Enges asettaa erittäin ansiokkaasti saamelaista kansanuskoa koskevan tutkimuksensa laajempaan tutkimushistorialliseen kehykseen ja tuo esiin viimeisen vuosisadan aikana vallinneita paradigmoja. Engesin mukaan hänen oma väitöskirjansa on viimeinen tutkimus, jolla on suora yhteys Turun koulukuntaan ja Lauri Hongon perintöön. Samanaikaisesti Enges on väitöskirjassaan kehittänyt niitä lähtökohtia, joiden pohjalta hänen tutkimusaineistonsa on kerätty 1960-luvulta alkaen. Nykyään asetetaan toisenlaisia kysymyksiä, joista merkittävä osa liittyy materiaalin syntymisen pohdintaan. Knuuttila korostaa esitelmässään, miten tärkeää tutkittavaa ilmiötä on ymmärtää sen omista lähtökohdista käsin, ja ettei tutkimuskohteiden viitekehyksiä pidä tuomita sen vuoksi, etteivät ne vastaa tutkijan omia. Tämä lähtökohta on luettavissa käsillä olevan Eloren kolmesta tutkimusartikkelista. Artikkelissaan Erilaista etnografiaa? Kehitysvammaiset nuoret etnografisen kenttätyön osallistujina Pia Olsson käsittelee tutkittavien ymmärtämisen sekä heidän argumentointinsa ja maailmankuvansa hyväksymisen ongelmia silloin, kun on samalla pidettävä mielessä oma tieteellinen ajattelutapa. Sven-Erik Klinkmannin artikkeli, Stereotyyppejä vahvistava tutkimus, ruotii kriittisesti sosiologi Riie Heikkilän suomenruotsalaisten makua koskevaa väitöskirjaa. Klinkmann osoittaa Heikkilän tutkimuksessa esiintyvän muun muassa itsereflektioon ja tutkijan positiointiin liittyviä puutteita, jotka ovat johtaneet huomattaviin ja silmiinpistäviin tutkimuseettisiin ongelmiin. Camilla Kronqvist pohtii niin ikään tutkimusetiikkaa haastatteluihin perustuvassa, tunteita koskettelevaa puhetta käsittelevässä artikkelissaan. Kronqvist on filosofi ja hänen artikkelinsa, Tunne ja itsetuntemus, lähtökohdat perustuvat filosofian piirissä Elore 2/2012 2
Sofie Strandén-Backa ja Elina Hytönen: Merkittäviä tekstejä käytyihin keskusteluihin tunteista. Merja Leppälahti osoittaa kansanuskon ja kirjallisuudentutkimusta yhdistelevässä artikkelissaan, Eläviä vainajia, muodonmuutoksia ja muita outoja tapauksia, miten kansanperinteestä tulee fantasiaa. Haluamme kiittää niitä lukuisia nimettömiä vertaisarvioitsijoita, jotka ovat tehneet merkittävää työtä lukiessaan, arvioidessaan, kommentoidessaan ja ehdottaessaan parannuksia Eloren artikkeleihin. Tässä numerossa on toteutettu aiempaa laajemmat artikkeliabstraktit suomesta ruotsiin ja toisin päin, minkä vuoksi emme esittele artikkeleita pidempään. Pidempien abstraktien toivotaan yhtäältä edistävän tutkimusyhteistyötä Suomessa ja toisaalta tekevän suomenkielistä tutkimusta tunnetummaksi Skandinaviassa. Uskomme, että tiivistelmästä saa tarpeeksi hyvän kokonaiskuvan artikkelin sisällöstä niin, että se voi innostaa lukemaan artikkelin, vaikka olisikin harjaantumaton ruotsin tai suomen lukija. Kenties pidempi käännetty abstrakti johtaa yhteydenottoihin ja lähempiin keskusteluihin aiemmin toisilleen tuntemattomien mutta läheisten tieteenalojen välillä. Eloren tässä numerossa on toteutettu myös toinen uudistus. Tästä eteenpäin lehdessä on kaksi artikkelikategoriaa: artikkelit ja katsaukset. Vaikeasti määriteltävä katsausartikkeli poistuu toisin sanottuna käytöstä. Käsillä olevassa lehdessä julkaistaan kolme teoreettista katsausta: Liisa Granbom-Herranen kirjoittaa suomalaisen sananlaskututkimuksen eri aikakausista. Anna Rajavuori pohtii suullista historiallisen tutkimuksen kohteena. Sofie Strandén-Backa luo lyhyen katsauksen identiteettitutkimukseen ja taustoittaa italialaisen filosofin, Adriana Cavareron käsitettä identiteetin himo (identitetsbegär). Neljännessä katsauksessa Timo Leisiö tarkastelee kahta metsäsuomalaista ruokalajia, mutia ja pepua. Haluamme kiittää erityisesti Pekka Hakamiestä ja Sven-Erik Klinkmannia, jotka lukivat ja kommentoivat Granbom-Herrasen ja Strandén-Backan katsauksia ja tarjosivat asiantuntemuksensa käyttöön. Artikkelien ja katsausten lisäksi tässä Eloren numerossa on kaksi kiinnostavaa konferenssiraporttia ja paljon kirja-arvioita. Elore ottaa kernaasti vastaan lisää raportteja suomalaisista tai kansainvälisistä konferensseista ja seminaareista, joihin lukijat ovat osallistuneet. Julkaisemme mielellämme myös tekstejä, joissa keskustellaan kulttuurientutkimuksen alaan liittyvistä, Eloren lukijoiden sydämellä olevista teemoista. Tässä numerossa tietokirjailija, dosentti ja kustantaja Helena Saarikoski tuo tärkeässä puheenvuorossaan esiin omia kokemuksiaan suomenkielisen tiedekirjan kohtalosta, jota hän pohti toukokuussa SKTS:n kevätkoulun yhteydessä. Saarikoski tuo esiin erilaisia tieteellisen tekstin lajeja ja pohtii, miten kustantamot, lukijat ja arvioijat niihin suhtautuvat. Muodollisesti tiukat tieteelliset kriteerit täyttävien kirjojen lukija- tai ostajakunta ei ole kovin suuri, mutta niillä on merkitystä yliopiston tehokkuutta arvioitaessa. Sen sijaan oikean tieteen muodolliset vaatimukset ohittava teksti ei välttämättä saa hyviä arvioita tai kelpaa laisinkaan, kun esimerkiksi hakee akateemista tehtävää. Näin voi olla siitäkin huolimatta, että tekstin sisältö perustuisi tieteellisesti laadukkaaseen tutkimukseen. Saarikoski tuo esityksessään monta ajatuksia herättävää kokemusta esiin, ja meidän kaikkien suurempaakin yleisöä kiinnostavista aiheista tutkimusta tekevien tulisi miettiä Saarikosken esiintuomia seikkoja. Olemme tästä numerosta alkaen pyytäneet artikkelien ja katsausten kirjoittajilta abstrakteja, mikä houkutteli monia mielenkiintoisia kirjoittajia. Valitsimme näiden ehdotusten joukosta sellaisia tekstejä, joiden arvioimme kiinnostavan eniten kulttuu- Elore 2/2012 3
Sofie Strandén-Backa ja Elina Hytönen: Merkittäviä tekstejä rientutkimuksesta kiinnostuneita lukijoita. Tulos näkyy tässä Eloren numerossa. Ensi syksyn aiheeltaan avoimeen numeroon tekstiään tarjoavien tulisi jättää abstraktinsa 2.5.2013 mennessä. Kevään 2014 teemanumeron abstraktien määräaika on 2.9.2013. Eloren seuraavaa, kevään 2013 teemanumeroa, Eläimet, työstetään jo. Sen toimittajina vierailevat Taija Kaarlenkaski ja Sari Ung-Lanki, jotka ovat molemmat tutkineet eläimiä kulttuurientutkimuksen näkökulmista. Abstraktien perusteella meillä on lupa odottaa koiria, hevosia, aaseja, papukaijoja ja leppäkerttuja käsitteleviä artikkeleita. Lopuksi haluamme kiittää kaikkia, jotka ovat osallistuneet tämän poikkeuksellisen laajan numeron työstämiseen. Jo nimettyjen lisäksi haluamme kiittää myös kaikkia kirjoittajia, jotka ovat ahkerasti työskennelleet tekstiensä kanssa ja parantaneet niitä sekä toimittajien että vertaisarvioitsijoiden kommenttien perusteella. Kiitos myös Eloren toimittajille siitä työstä, jonka olette tehneet tämän numeron tekstien lopullisen muotoilun parissa. Uusi taittajamme Johanna Björkholm on tehnyt erinomaista työtä ja joustanut äärimmäisen tiukan aikataulunsa puitteissa. Toivotamme lukijoille hyviä ja pitkiä lukuhetkiä! Elore 2/2012 4
ELORE (ISSN 1456-3010), vol. 19 2/2012. Julkaisija: Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura ry. [http://www.elore.fi/arkisto/2_12/pk_stranden-backa_hytonen.pdf] Ledare EMINENTA TEXTER Sofie Strandén-Backa och Elina Hytönen Höstens nummer av Elore har inget givet tema, men ändå är det förvånande många texter som kretsar kring frågeställningar om forskningsetik och forskningshistoria. Den tyngsta forskningshistoriska delen återfinns självfallet i Eminentia-föreläsningarna. Suomen kansantietouden tutkijain seura (SKTS) Sällskapet för forskare i folkloristik i Finland firade sitt 75-årsjubileum i maj genom att anordna en föreläsningsdag i anslutning till sällskapets årliga forskarskola. Föreläsningsdagen benämndes Eminentia och som föreläsare inbjöds eminenta forskare som ombads reflektera över centrala frågeställningar i folkloristiken utgående från deras egen långa erfarenhet som forskare. Det var många som kom för att åhöra föredragen. Elore har äran att erbjuda tre av dessa föredrag i detta nummer: professorerna Satu Apo, Aili Nenola och Seppo Knuuttila har alla gett sina föredrag i skriftlig form till oss. Sällskapets nuvarande ordförande, Sinikka Vakimo, bidrar också med sitt inledningsföredrag, där hon förklarar hur sällskapet vuxit fram genom åren. Under Eminentiadagen sammanfattade professor Pekka Hakamies föreläsningarna, och i det här numret skriver han om sina reflektioner från dem i sin kolumn. Satu Apos föredrag, vars titel i svensk översättning lyder Sagogenren, ett slagfält mellan litteraturvetenskap och folkloristik handlar om en vetenskaplig dispyt om folksagornas ursprung och ålder. Inom folkloristiken råder en allmän uppfattning om att det vi kallar för folksagor har en obruten, muntlig tradition sedan tusentals år tillbaka. Litteraturvetaren Ruth Bottigheimer har ifrågasatt denna föreställning, och fått mothugg i bland annat ett helt nummer av Journal of American Folklore. I sitt föredrag redogör Apo för argumenten för och emot, och delger oss läsare också sin egen förhållning. Enligt henne måste man i dag räkna med den tryckta litteraturens påverkan när 5
Sofie Strandén-Backa och Elina Hytönen: Eminenta texter man diskuterar sagors och sägners historia, och hon menar att vi som folklorister måste ompröva hela den sagoforskning som hittills bedrivits. Aili Nenola diskuterade kvinnoforskningens framväxt inom den finska folkloristiken i sitt föredrag Kvinnoberättelsen. Hon visade på vikten av att ställa sig frågor som varför historia och forskningshistoria är så mansdominerade, och varför så mycket forskning bedrivits ur ett mansperspektiv. Om kvinnor över huvud taget blivit synliggjorda i dessa sammanhang har de enligt henne getts en roll som påminner om statistens. En förklaring hon ger är att kvinnorna innan emancipationen var utestängda från offentlig verksamhet och offentlig debatt. Nenola ger efter detta en kort historisk överblick över kvinnoemancipationen i Finland från avskaffandet av förmyndarskap för kvinnor på 1864 till abortlagstiftningen på 1970-talet. Seppo Knuuttilas föredrag Från folkloristikens kognitiva hierarkier till begreppslig relativism diskuterar hur olika man som vetenskapare förhållit sig till sitt studiematerial genom tiderna. När ett tidigare förhållningssätt innebar att man försökte ställa sig utanför materialet, kanske till och med påvisa hur fel ens studieobjekt tänkte, omformades uppfattningen i synnerhet under 1980-talet till att problematisera hur materialet tillkommit och utvärdera forskningsresultatens hållbarhet. Det här kan ses som en följd av ett tidigare textcentrerat förhållningssätt till ett senare antropologiskt där forskaren ses som en aktiv del av forskningsmaterialet och som något som därmed också måste studeras. Knuuttila delger oss exempel från riktigt nya doktorsavhandlingar, däribland Pasi Enges, vars lectio vi också får läsa i detta nummer. Eftersom Enges lectio både omnämndes av Knuuttila och ger en forskningshistorisk överblick av Åboskolan placeras den i nära anslutning till Eminentia-texterna. Enges placerar in sin forskning om samisk folktro på ett mycket förtjänstfullt sätt i ett vidare forskningshistoriskt sammanhang, och diskuterar de olika paradigm som varit rådande under mer än ett sekel. Han menar själv att hans egen avhandling är den sista med direkt koppling till Åboskolan och ett arv efter Lauri Honko. Samtidigt innebär hans forskning en nödvändig vidareutveckling av de utgångspunkter som man hade när materialet som han använder sig av samlades in på 1960-talet. Andra frågor ställs idag, och en viktig del av dem handlar om att problematisera tillkomsten av materialet. Knuuttila betonar vikten av att förstå ett fenomen utgående från dess referensramar, och att inte döma ut något för att det inte stämmer överens med forskarens egna referensramar. Den här frågeställningen återfinns i tre av de artiklar som finns i det här numret. Pia Olsson skriver i sin artikel, vars rubrik i översättning lyder En annorlunda etnografi? Utvecklingsstörda ungdomar i etnografiskt fältarbete om problemet att förstå dem man studerar och acceptera deras argumentation och världsbild samtidigt som man ska hålla kvar sitt vetenskapliga tänkesätt. Sven-Erik Klinkmanns artikel Forskning som förstärker stereotypisering är en kritisk granskning av sociologen Riie Heikkiläs avhandling om finlandssvenskars smak. Klinkmann lyfter fram brister bland annat i självreflexivitet och självpositionering, vilket medför frapperande grova forskningsetiska övertramp. Camilla Kronqvist gör å sin sida en forskningsetisk studie av talet om känslor i intervjubaserad forskning. Kronqvist är filosof, och skriver sin artikel Känsla och självkännedom utgående från ett filosofiskt resonemang om känslor. Merja Leppälahti ger prov på folktroforskning i kombination med litteratur. I sin artikel, vars rubrik i översättning Elore 2/2012 6
Sofie Strandén-Backa och Elina Hytönen: Eminenta texter lyder: Levande döda, shapeshifters och andra underliga varelser skriver hon om hur folktradition blir fantasy. Vi tackar alla våra många och anonyma refereegranskare för det viktiga arbetet de utfört när de läst artiklarna, granskat det vetenskapliga innehållet, kommenterat och gjort förbättringsförslag. Artiklarna presenteras medvetet inte längre än så här, eftersom vi från och med detta nummer har gjort översättningar av lite längre artikelabstract från finska till svenska och från svenska till finska. Arbetet görs uttryckligen för att främja forskningssamarbetet i landet och för att föra ut den finskspråkiga forskningen till det skandinaviska språkområdet. Vi tror att en sammanfattning på en sida ger en tillräckligt god överblick av artikelns innehåll för att ge vidare impulser till att läsa artikeln på ett språk som kan kännas ovant och svårtillgängligt. Kanske ett översatt längre abstract kan leda till kontakter för närmare diskussioner om dittills okända näraliggande vetenskapsämnen. En annan nyhet som gäller från och med detta nummer är att vi numera har två kategorier av artiklar: Vi skiljer enbart mellan artiklar och översikter. Den svårdefinierade kategorin översiktsartikel utgår. I detta nummer har vi tre teoretiska översikter: Liisa Granbom-Herranen skriver om olika perioder i den finska ordspråksforskningen. Anna Rajavuori lyfter fram det muntliga som föremål för historievetenskaplig forskning. Sofie Strandén-Backa ger en kort översikt av identitetsforskning för att ge en bakgrund till den italienska filosofen Adriana Cavareros begrepp identitetsbegär. Den fjärde översikten ger Timo Leisiö i form av en inblick i två skogsfinska maträtter mutti och pepu. Vi vill här rikta ett särskilt tack till Pekka Hakamies och Sven-Erik Klinkmann som läst och kommenterat Granbom-Herranens respektive Strandén-Backas forskningsöversikter. Det är en rikedom att ha kunniga forskare att fråga när expertis behövs. Utöver föredrag, artiklar och översikter har vi också två intressanta konferensrapporter och som vanligt riktigt många bokrecensioner. Vi tar gärna emot flera rapporter från konferenser och seminarier. Vad har ni tagit del av i Finland och ute i världen som kunde intressera också andra? Eller har ni något på hjärtat som ni vill föra fram som direkt berör kulturvetenskapligt inriktade forskare? I det här numret är det författare, docent och förläggare Helena Saarikoski som delar med sig av sina erfarenheter i ett viktigt debattinlägg. Hon höll ett anförande på SKTS:s vårskola i maj om den finskspråkiga vetenskapliga litteraturens öde, och nu får vi läsa om hennes tankar om detta ämne. Saarikoski skriver om att skriva olika typ av vetenskaplig litteratur och hur sådan litteratur tas emot av förlag, läsare och granskare. Hon diskuterar dilemmat mellan att ge ut formellt strikt vetenskapliga böcker som inte köps och läses av så många men som ger streck i rätt kolumn när universitetens effektivitet bedöms, och andra typer av vetenskaplig litteratur, med lika högtstående vetenskapligt innehåll, men med en form som inte följer föreställningar om Riktig Vetenskap och som därmed riskerar att degraderas och inte räknas exempelvis när man söker en akademisk tjänst. Det är många tänkvärda erfarenheter som Saarikoski delar med sig av i det här inlägget, och det finns skäl för alla oss som skriver vetenskap som intresserar allmänheten att fundera på det hon skriver. Vi har från och med det här numret gått in för att efterlysa abstract för artiklar och översikter. Efterlysningen lockade många intresserade skribenter, och vi valde ut de abstract som vi ansåg skulle mest betjäna en kulturvetenskapligt intresserad läsekrets, och resultatet syns nu i detta nummer. Våra stadigvarande datum för abstractinlämning är den Elore 2/2012 7
Sofie Strandén-Backa och Elina Hytönen: Eminenta texter 2.5 för numret som utkommer på hösten, och 2.9 för det temanummer som utkommer på våren. Nästa nummer är redan under arbete, och har temat Djur. Vi har två gästande artikelredaktörer med djur i ett kulturvetenskapligt hänseende som specialområde: Taija Kaarlenkaski och Sari Ung-Lanki. Utgående från de abstract vi fått in kan vi förvänta oss artiklar som handlar om hundar, hästar, åsnor, papegojor och nyckelpigor. Till sist vill vi tacka alla som varit involverade i arbetet med det här numret, ett ovanligt digert sådant. Förutom de som redan nämnts vill vi tacka också alla skribenter som idogt fortsatt arbeta och förbättra sina texter i enlighet med såväl redaktörernas som granskarnas kommentarer. Tack också alla Elores redaktörer för det arbete ni gjort för att texterna i det här numret har fått sin slutliga utformning. Vår nya layoutare Johanna Björkholm har gjort ett utmärkt arbete och har hela tiden varit just så flexibel med tiden som ett för alla pressat tidsschema har tillåtit. Vi önskar alla goda och hållbara läsestunder! Elore 2/2012 8
ELORE (ISSN 1456-3010), vol. 19 2/2012. Julkaisija: Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura ry. [http://www.elore.fi/arkisto/2_12/hakamies.pdf] Eminentia-liite EMINENTTIÄ FOLKLORISTIIKKAA Pekka Hakamies Toukokuun 15. päivä pidetyssä Suomen Kansantietouden Tutkijain Seuran kevätkoulussa esiintyi aiemmista poiketen neljä varttunutta tutkijaa, jotka pitivät Eminentia-luennot. Kullakin esiintyjällä oli oma aiheensa ja näkökulmansa, ja luennot kattoivatkin laajalti folkloristiikan kenttää. Seuraava teksti ei ole niinkään luentojen referointia kuin niiden herättämien ajatusten esittelyä. Satu Apon, Aili Nenolan ja Seppo Knuuttilan esitykset ovat luettavissa tässä Eloren numerossa omana Eminentia-liitteenään. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran (SKS) kansanrunousarkiston emeritusjohtaja Pekka Laaksonen kuvasi luennossaan, miten muistitieto tuli klassisen, kiinteätekstisen folkloren ohella järjestelmällisen keruun ja tutkimuksen kohteeksi. Osaksi kyseessä on ollut tieteen sisäinen muutos, jota rakennettiin ennen kaikkea pohjoismaisessa Vöyrin kenttätyöseminaarissa kesällä 1965. Sen myötä tutkimuksen mielenkiinto siirtyi kertomuksista kertojiin ja kerrontaan prosessina. Kansanrunoudentutkimuksella, sittemmin folkloristiikalla, on aina ollut tiiviit suhteet yhteiskuntaan, vaikka asiaa ei aina olekaan tiedostettu. Kansallisvaltion rakentamisen aikana Kalevala, eeppinen kansanrunous ja muu kansallista menneisyyskuvaa tuottanut tutkimus on ollut yhteiskunnallisesti relevanttia. Modernisaation myötä 1960-luvulla kansallisen folkloristiikan rinnalle tuli vähitellen keruu sekä tutkimus, joka hyödynsi nuorempia aineistoja eikä enää nähnyt folkloren tuottajana yhtenäistä kansaa vaan erilaisia yhteiskunnallisia ryhmiä. Samalla ryhmien tuottama muistitieto juuri heidän omana menneisyyskuvanaan tuli tärkeäksi. Romanien suullisen perinteen dokumentointi ja esittely äänilevyllä toi esiin ensimmäistä kertaa etnisen vähemmistön, joka ei ollut sillä tavalla keskeinen kansallisen kertomuksen kannalta kuin saamelaiset tai suomenruotsalaiset. 9
Pekka Hakamies: Eminenttiä folkloristiikkaa Muutos ei ollut helppo. Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa oli jyrkästi erilaisia näkemyksiä siitä, oliko syytä kerätä vuoden 1918 muistitietoa. Hanke lopulta toteutettiin, ja siitä muodostui merkkipaalu kansanrunousarkiston keruupolitiikassa. Vuoden 1918 muistitietohanketta seurasi melko pian jätkäperinteen keruu. Vaikka Matti Kuusi ylistikin keruun tuottamista aineistoista toimitetun antologian esipuheessa kirjoittajien lahjakkuutta, itse aineisto katsottiin SKS:n piirissä niin ruokottomaksi, että kirja piti antaa muualle julkaistavaksi. Samoin kävi rakentajaperinteestä toimitetulle teokselle, mutta sen jälkeen SKS on julkaissut omista kilpakeruistaan toimitetut antologiat. Teema- tai ryhmäkohtaisen muistitiedon keruu, aineiston arkistoiminen ja antologian julkaiseminen yhteistyönä ulkopuolisten tahojen kanssa on ollut yhteiskunnallista vuorovaikutusta jo kauan ennen kuin sellaisesta ruvettiin humanistisen tutkimuksen yhteydessä puhumaan. Monet keruuhankkeista ovat toteutuneet alun perin yhteiskunnasta tulleen ehdotuksen pohjalta. Folkloristien kesti jonkin aikaa tottua siihen, että henkilökohtainen muistelukerronta oli sellaisenaan oikeaa tutkimusaineistoa eikä pelkästään kontekstitietoja, joita oli ruvettu noteeraamaan 1960-luvulla. Muistan Pekka Laaksosen joskus vuosikymmeniä sitten todenneen muistitietoaineistosta, että sitä käyttivät yhteiskuntatieteilijät paljon enemmän kuin folkloristit. Satu Apon luento käsitteli toisella tavalla folkloristiikan olemusta ja perimmäisiä kysymyksiä. Satuja ja etenkin ihmesatuja on totuttu pitämään folkloristiikan kuningaslajina epiikan ohella, ja ihmesaduissa on nähty monenlaisia kajastuksia menneiltä vuosituhansilta ja ihmissielun syvyyksistä, eurooppalaisen keskiajan ohella. Kun tällaisen perinnelajin perusteisiin kajotaan kieltämällä sen suullinen alkuperä ja ikivanha historia, ollaan tekemisissä aika suurten asioiden kanssa. Ruth Bottigheimer on omilla perusteillaan kiistänyt ihmesatujen perusluonteen suullisena perinteenä väittämällä näitä satuja alkuperältään kirjallisiksi ja Euroopassa uudella ajalla luoduksi traditioksi, joka on sittemmin levinnyt laajalti suullisesti. Reaktiot ovat olleet kiivaita, Satu Apo toi hyvin esiin sen, kuinka suuria tunteita Bottigheimerin näkemys on herättänyt muiden tutkijoiden keskuudessa. Aili Nenola esitti laajana kaarena suomalaisen naisasialiikkeen historian ja sen yhteydessä feministisen näkökulman muodostumisen folkloristiikkaan; nykyään on paikallaan puhua sukupuolinäkökulmasta. Feministinen tutkimus on sikäli poikkeuksellinen tieteen kentällä, että siihen on alusta lähtien liittynyt selkeä yhteiskunnallinen missio: naisten sorretun aseman paljastaminen ja sortoa ylläpitävien rakenteiden ja mekanismien analysointi. Naistutkimus onkin herättänyt 2000-luvulla enemmän intohimoja ja väittelyjä kuin mikään muu tutkimuksen suuntaus. Tuskin kukaan kiistää naisnäkökulman edustajien mission oikeutusta. Naistutkimus on vuosien mittaan haaronut moniaalle, eivätkä kaikki suuntauksen alle itsensä sijoittavat ole ehkä perusasioistakaan aivan samaa mieltä. Yhteistä on tietty konstruktionistisuus ja siihen luonnostaan liittyvä relativismi, jolloin tiedon katsotaan olevan sidoksissa sen esittäjän näkökulmaan. Radikaaleimmillaan naistutkijat ovat nähneet oman tutkimusalansa perustavanlaatuisesti erilaisena kuin miestieteen, eikä näiden kahden vertailu ole sen vuoksi mahdollista. Maltillisempi naistutkimus lähtee samoista tieteenfilosofisista perusteista kuin muukin tutkimus ja löytää oman suuntansa ennen kaikkea tutkimuskohteiden ja -kysymysten valinnassa. Tiedollinen relativismi ja konstruktionismi ovat Elore 2/2012 10
Pekka Hakamies: Eminenttiä folkloristiikkaa olleet valtasuuntauksia viime vuosikymmeninä ihmistieteissä, ja harva tutkija on ääneen vannonut realismin nimeen. Johonkin mittaan tällainen on perusteltua, mutta mitä enemmän sijaa annetaan relativistiselle epäilylle, sitä vaikeammaksi käy yhteisen arviointipohjan löytäminen eri suuntauksille. Olisi sääli, jos nais- ja miestiede eivät kykenisi keskustelemaan keskenään. Seppo Knuuttila lähti luennossaan liikkeelle toisenlaisesta tiedollisen relativismin ongelmasta ja havainnollisti asiaa kysymällä, mistä oikein on kyse kun tutkittava puhuu haltiakokemuksistaan ja tutkija pohtii, mitä haastateltavan kertomasta on olemassa ja mitä ei kuten Honko aikanaan kysyi, kuinka tutkia sitä mitä ei ole oikeasti olemassa. Ajankohtaisesta tutkimuksesta ja tämän ongelman tiedostamisesta Knuuttila mainitsi esimerkkinä Pasi Engesin väitöskirjan; väittelyn lektion teksti julkaistaan tässä Eloren numerossa. Tutkijoiden perinteinen lähestymistapa on on ollut rationaalisen selityksen löytäminen. Knuuttila näki tällaisen näkökulman juuret antiikin traditiossa. Suomalaisessa tutkimuksessa Simonsuuren teos Myytillisiä tarinoita on hyvä esimerkki siitä, kuinka tutkija ensin esittelee uskomustarinoita ja sen jälkeen pohtii sitä, millaiset todellisuuden ilmiöt ovat voineet synnyttää näitä tarinoita. Vaihtoehtoinen, nykyään yleistynyt tutkijoiden asenne on relativistinen hyväksyntä sille, että tällaisia uskomuksia on oikeasti olemassa ja kokemukset ovat tutkittaville todellisia. Sen sijaan tutkija jättää silleen sen pohtimisen, mikä todellisuudessa on synnyttänyt uskomukset. Knuuttila siirtyi välillä pohtimaan relativismin asemaa yleensä ja etenkin niin sanottua jyrkkää relativismia. Sitä vastaan on usein hyökätty, ja relativismin kannattajat ovat vastanneet kysymällä, missä oikein on se jyrkkä relativismi, joka on kriitikoiden maalitauluna. Uskoakseni jyrkän relativismin puuttuminen empiirisistä tutkimuksista johtuu sen perustavanlaatuisesta ongelmallisuudesta. Koko ajatus lienee elänyt lähinnä teoreetikkojen julistuksissa, ilman että kukaan olisi pyrkinyt tekemään tutkimusta siltä pohjalta. Todellinen ongelma on se, kuinka tutkija voi yhtäältä etnografiassaan ymmärtää tutkittavaa ja hyväksyä hänen argumentaationsa ja maailmankuvansa ja toisaalta säilyttää oman tieteellisen ajattelutapansa. Luonteva ratkaisu voisi olla sellainen relativismin ja realismin yhdistelmä, jota on käytetty ainakin suullisen historian parissa. Menneisyyskuvat siten kuin ihmiset niistä kertovat voivat olla ristiriidassa sen kanssa, mitä historian faktoista tunnetaan. Ne ovat kuitenkin psykologisesti tosia, kuten Alessandro Portelli kirjoittaa teoksessaan The order has been carried out : history, memory, and meaning of a Nazi massacre in Rome (2003), niiden olemassaolo sinänsä on tosiasia ja ne vaikuttavat ihmisten ajatteluun ja toimintaan. Lopulta voi olla tutkimuksen kannalta antoisampaa selvittää sitä, millaiset historialliset rakenteet ja psykologiset mekanismit ovat synnyttäneet tosiasioiden kanssa virheellisiä mielikuvia ja muistoja, kuin että tyydyttäisiin vain toteamaan, että tällaisiakin on ja jätettäisiin silleen. Pekka Hakamies on Turun yliopiston folkloristiikan professori ja Turun yliopiston humanistisen tiedekunnan historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitoksen johtaja. Lisäksi hän on Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran hallituksen jäsen. Elore 2/2012 11
ELORE (ISSN 1456-3010), vol. 19 2/2012. Julkaisija: Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura ry. [http://www.elore.fi/arkisto/2_12/vakimo.pdf] Eminentia-liite EMINENTIA-LUENTOJEN TAUSTAKSI Sinikka Vakimo Suomen Kansantietouden Tutkijain Seuran esimiehen avaussanat Eminentialuentoihin 15.5.2012 Tieteiden talossa Helsingissä. Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura (SKTS) täytti viime keväänä 75 vuotta. Seuraa oli vuonna 1937 Helsingissä perustamassa joukko suomalaisia kansantietouden tutkijoita, joista ensimmäiseen johtokuntaan valittiin seuran esimieheksi professori Väinö Salminen, varaesimiehiksi professorit V. J. Mansikka ja Uno Harva ja sihteeriksi dosentti Aukusti Rantasalo. Muita johtokunnan jäseniä olivat professorit Albert Hämäläinen, Artturi Kannisto ja Viljo Tarkiainen. Koolla oli siis hyvin vaikutusvaltainen ja monitieteisesti kansanrunouteen, kansatieteeseen, kirjallisuuteen ja kielentutkimukseen suuntautunut miesjoukko. Vastaperustetun seuran tarkoituksena oli olla yhdyssiteenä Suomen kansantietouden tutkijain välillä, edistää mainitun tieteen tutkimista ja tehdä sen tuloksia tunnetuksi ulkomailla; pitää kokouksia ja julkaista alaansa kuuluvia tutkimuksia ja aineskokoelmia, kuten ilmoituksessa yhdistysrekisteriin 12.4.1937 todetaan. Joitakin näistä tavoitteista toteutui seuran senaikaisessa toiminnassa; seura julkaisi muun muassa muutamia numeroita omassa Mitteilungen-sarjassaan. Aika nopeasti aktiivisuus kuitenkin hiipui, mihin oli varmaankin monia syitä, kuten sota-aika jälkiseurauksineen. Lisäksi on mahdollista, ettei tällaiseen suomalaiskansallisen identiteetin rakentamisprojektiin kytkeytyneeseen ja laajasti niin sanottujen kansallisten tieteiden kehyksestä ponnistaneeseen seuratoimintaan ollut enää tarvetta. Seuralla oli jo tuol- 12
Sinikka Vakimo: Eminentia-luentojen taustaksi loin paljon vakiintuneita, pitkälti samoihin päämääriin suuntaavia kilpailijoita, joista tärkeimpiä olivat tietenkin Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ja Kalevalaseura. Seuran toimintaa heräteltiin henkiin näkyvämmin vasta 1970-luvun alussa Helsingin yliopiston kansanrunoustieteen laitoksella, jolloin pidettiin seuran kokous joulukuun 1. päivänä vuonna 1971. Seuran silloinen I varasesimies, akateemikko Kustaa Vilkuna toimi kokouksen puheenjohtajana ja lisensiaatti Anna-Leena Kuusi sihteerinä. Kokouspöytäkirjassa todetaan, että kuluneilta vuosilta ei ollut vuosikertomuksia eikä tilinpäätöksiä, ja että seuran paperit olivat vuodesta 1950 olleet SKS:n käsikirjoitusarkistossa säilytettävänä. Seura oli kuitenkin ollut tukemassa Helsingin yliopiston kansanrunoustieteen laitoksen julkaisutoimintaa ja akateemista matkailua sekä jakanut joitakin stipendejä. Yksi tällainen oli 10 mk matkakulukorvaus kuudelle laitoksen lisensiaattiseminaarin jäsenelle, jotka osallistuivat kokouspöytäkirjan mukaan Turun yliopiston kansanrunoustieteen laitoksen järjestämään seminaarikokoukseen. Matkastipendin saaneet olivat Jöns Carlson, Philip Donner, Henni Ilomäki, Anna-Leena Kuusi, Kari Laukkanen ja Helinä Rautavaara. Seuran jäsenmäärä oli supistunut 18 jäseneen, mistä syystä seura päätti kutsua mukaan 14 uutta jäsentä. Nyt seuran uudeksi esimieheksi valittiin professori Matti Kuusi ja varaesimiehiksi dosentit Leea Virtanen ja Pentti Leino sekä sihteeriksi lisensiaatti Annikki Kaivola. Muina johtokunnan jäseninä toimivat dosentti Matti Hako, lisensiaatti Anna-Leena Kuusi ja arkistonjohtaja Urpo Vento. Jälleen koossa oli arvovaltainen tutkijajoukko, joka oli edelliseen johtoryhmään verrattuna hieman naisistunut ja myös tiiviimmin folkloristiikkaan rajautunut, mikä heijastelee paitsi koko Suomen, myös akateemisen ja humanististen tieteiden kentän muutosta seuran perustamisajoista. Seura eriytyikin tässä vaiheessa väljän monitieteisestä kansallisten tieteiden seurasta folkloristien omaksi tiedeseuraksi. Toiminta jäi kuitenkin tuolloinkin varsin vähäiseksi, ja näin kävi myös 1980-luvulla, jolloin professori Leea Virtasen johtamaa ja lisensiaatti Seppo Knuuttilan sihteerinä peesaavaa seuraa pidettiin ilmeisesti hengissä lähinnä eräänlaisen kansanrunoustieteen laitoksen julkaisu- ja matkatukiorganisaationa. Myös seuran jäsenrekisteriä päivitettiin ajoittain. Seuran toimijat pitivät kuitenkin vuosien aikana huolta siitä, että seura pysyi Tieteellisten Seurojen Valtuuskunnan jäsenenä, mikä on avittanut suuresti seuran tulevia toimijoita. Seuran kolmas tuleminen koettiin 1990-luvun alkupuolella, kun joensuulaiset perinteentutkijat professori Anna-Leena Siikalan johdolla innostuivat seuran henkiin herättelystä. Silloisen seuran esimiehen, professori Leea Virtasen johtama seuran kokous kokoontui 2. marraskuuta 1992 päättämään seuran toiminnan jatkamisesta. Seuralle valittiin uusi johtoryhmä ja esimieheksi Seppo Knuuttila. Varaesimiehiksi valittiin Satu Apo ja Anna-Leena Siikala ja sihteeriksi Jyrki Pöysä. Muiksi johtokunnan jäseniksi valittiin Pekka Hakamies, Kaija Heikkinen ja Annikki Kaivola-Bregenhøj. Kyseisten henkilöiden sen aikaisia titteleitä ei Leea Virtasen laatimassa niukassa kokousmuistiossa mainita, mutta on helppo havaita, että uudeksi johtokunnaksi onnistuttiin saamaan arvovaltainen perinteentutkimuksen ja folkloristiikan asiantuntijajoukko. Seuran toiminta on kantanut näistä seuran kolmannen tulemisen vuosista lähtien tähän päivään asti. Seuran sääntöjä muutettiin heti alkajaisiksi ja seuran kotipaikaksi Elore 2/2012 13
Sinikka Vakimo: Eminentia-luentojen taustaksi vaihdettiin Joensuu, joskin seura on aina pyrkinyt toimimaan valtakunnallisesti. Mutta vaikka sääntöjä hieman muutettiin, on toiminnan ydin pysynyt jo vuonna 1937 hahmotellussa linjassa: Seura on toiminut yhdyssiteenä alan tutkijoiden välillä, on edistänyt alan tutkimista, pitänyt kokouksia ja seminaareja ja julkaissut alaansa kuuluvia tutkimuksia. Näistä tärkeimpänä mainittakoon pääosin seuran sihteerin, Jyrki Pöysän ennakkoluulottoman ponnistelun tuloksena synnytetty Elektroloristi-lehti, joka muutti nimensä nykyiseksi Eloreksi vuoden 1998 alussa. Se alkoi ilmestyä vuonna 1994 aikaansa edellä olevana avoimen saatavuuden verkkolehtenä ja saavutti tieteellisen lehden tunnuskriteerit vuonna 2003, jolloin lehti siirtyi noudattamaan referee-käytäntöä artikkeleiden arvioinnissa. Lehden jatkona seuralle luotiin oma julkaisusarja, Kultaneito, vuonna 1996, mistä alkaen sarjassa on ilmestynyt kahdeksan numeroa, viimeisimpänä Vaeltavat metodit (2010). Kuluvana syksynä sarjassa ilmestyy ensimmäinen perinteentutkimuksen alan väitöskirja. Säännöllisistä seminaareista on Kevätkoulu-tapahtumaa järjestetty vuodesta 2006 alkaen. Tässä yhteydessä ei ole syytä eritellä seuran toimintamuotoja tämän tarkemmin (ks. seuran nettisivut http://www.kansantietoudentutkijat.fi). Sen sijaan korostan sitä, että seuralaisten toiminnan motiivina on aina ollut kiinnostus ja innostus tieteenalan määritellään se sitten vallalla olevien tutkimusvirtausten mukaisesti kansantietoudeksi, kansanrunoudentutkimukseksi, folkloristiikaksi, perinteentutkimukseksi tai väljemmin perinnetieteiksi tai peräti kulttuuritieteiksi edistämiseen ja kehittämiseen. Tähän on pyritty paitsi julkaisuja tuottamalla ja keskustelemalla tekstien avulla, myös hankkiutumalla kasvokkaiskontaktiin toisten folkloristikollegojen ja muiden alojen tutkijoiden kanssa. Siis keskusteluun, ajatusten vaihtamiseen, ideointiin ja väittelyyn ja joskus myös taivaanrannan maalailuun, maailman muuttamiseen ja kollektiiviseen ilonpitoonkin. Tämä yhdessä tekeminen ja ajatusten vapaa vaihtaminen on nähdäkseni tieteellisen seuran perusta siinä missä minkä tahansa muunkin seuran; se on perusta, jonka merkitys nykyajan julkaisutehokkuutta korostavassa akateemisessa maailmassa unohdetaan turhan herkästi. Edellä esiin nostetut seuran toiminnan toistuvat käynnistämisyritykset voi nähdä julkaisuissa esitettyjen avausten lisäksi ilmauksina tarpeesta saada kehittää tieteenalaa yhdessä keskustellen ja alan tutkijoille omaa identiteettiä rakentaen. Toki aloitteita yhteiselle keskustelulle on ajoittain tehty muuallakin kuin seuran parissa. Yksi tällainen keskustelun avausyritys tehtiin joulukuun 15. päivänä vuonna 1959, jolloin Hotelli Helsinkiin kokoontui sellaisia kansanperinteen tutkijoita kuin Martti Haavio, Matti Hako, Jouko Hautala, Lauri Honko, Matti Kuusi, Lauri Simonsuuri, Asko Vilkuna ja Leea Virtanen. Kokouksen tarkoituksena oli vakinaistaa käytäntö, jossa: [...] kansanrunoudentutkijat voisivat silloin tällöin kokoontua viljelemään vapaata sanaa tieteensä yleisluonteisista ongelmista. Eräänlaiseksi pääteemaksi voitaisiin valita kysymys: mitkä ovat nykyhetken kansanrunoudentutkimuksen kysymyksenasettelut ja työmenetelmät?. Ilmeisesti tuolloin koettiin, etteivät SKS tai muut alan laitokset ja seurat tarjoa riittävän rajattua foorumia folkloristiselle metodikeskustelulle ja tutkijain vapaamuotoiselle ajatusten vaihdolle. Tässä kokouksessa, josta Leea Virtanen laati pöytäkirjan, käytiin vilkasta keskustelua. Aluksi kokouksessa mietittiin itse tieteellisen keskustelun laatua. Matti Kuusi näki nou- Elore 2/2012 14
Sinikka Vakimo: Eminentia-luentojen taustaksi sukausina keskusteltavan erityisen paljon, millä hän viittasi vanhaan Krohnin ja Setälän väliseen metodiväittelyyn. Kuusen mukaan 1930-luvulla tieteellinen keskustelun taso oli romahtanut, mihin Kuusen mukaan oli kenties syynä liian raa at aseet, kuten pöytäkirja kertoo. Ilmeisesti Kuusi ei ollut tyytyväinen kokouksen ajankohdan keskusteluun, koska hänen mukaansa ennen käytiin herkemmin tutkimuksen olennaisten yksipuolisuuksien kimppuun, kun niitä havaittiin. Sen sijaan silloisen nykyajan, siis 1950-luvun lopun, keskustelussa varottiin Kuusen mielestä aloja, joilla toinen on liikkunut ja keskusteltiin näin enemmän rivien välistä; keskustelu oli muuttunut hienovaraisemmaksi. Kuusen havainto toisten tutkimien alojen varomisesta pitää varmastikin paikkansa, mutta sen voi nähdä kuvaavan hienotunteisuuden lisäksi myös tieteenalan moninaistumisen prosessia, joka oli ollut vahvasti käynnissä jo tuolloin. Siten kaikki alan tutkijat eivät keskittyneet kansanrunouden tutkimukseen, vaan uusia perinteenlajeja ja myös uudenlaisia tutkimussuuntia alettiin soveltaa, mikä samalla merkitsi myös keskustelun osittaista hajaantumista. Pöytäkirjasta käy myös ilmi, että Martti Haavio oli nostanut esiin kansainvälisellä rintamalla tapahtuvan keskustelun tärkeyden vedoten jo Krohnin tähdentäneen ulkomaankielillä julkaisemisen merkittävyyttä. Lisäksi Haavio oli nostanut esiin folklorististen kysymystenasetteluiden muotoilun tärkeyden. Jouko Hautala taas oli huomauttanut vaikeuksista keskustella metodikysymyksistä, koska hänen mukaansa se mitä tutkimuksessa halutaan saada selville, määrää metodin, eikä Hautalan mukaan ole olemassa kuin yksi menetelmä, tieteellinen menetelmä apukeinoineen. Lauri Honko oli korostanut tutkimusaspektien moninaisuutta ja Lauri Simonsuuri toivonut tulevien kokoontumisten ottavan lähtökohdakseen maantieteellis-historiallisen metodin. Matti Hako oli vielä tuonut keskusteluun mukaan sosiologian ja kirjallisuustieteen mahdollisen annin kansanrunoudentutkimukselle. Leea Virtasen pitämä kokouspöytäkirja päättyy hänen siihen myöhemmin lisäämäänsä loppukaneettiin, jossa mainitaan, että Muistaakseni seuraavaa kokousta ei syystä tai toisesta tullut eikä pitämääni pöytäkirjaa koskaan luettu. LV Todennäköisesti sihteerin loppulisäys oli ironinen kommentti käytyyn keskusteluun ja sen poukkoilemiseen laidasta laitaan. Keskusteludokumentti on kuitenkin kiinnostava nykyajan perspektiivistä, sillä siitä välittyy hyvin alan tutkimussuuntien murros yhden vallitsevan tutkimuslinjan hiipumisesta ja folkloristisen tutkimuskentän avautumisesta uusille näkökulmille ja eri tieteenalojen tuomille teoreettisille virikkeille. Lisäksi Kuusen kommentti tieteellisen metodikeskustelun nousu- ja laskukausista ja niiden yhteydestä yhteiskunnallis-kulttuuriseen kontekstiin ja toisaalta näkemykset keskustelun suoruudesta tai varovaisuudesta saavat miettimään tämän hetken perinnetieteiden keskustelun tilaa. Myös Haavion esiin nostamat tieteenteon kansainväliset aspektit ovat nykyisen akateemisen maailman keskiössä, kuten myös vuoden 1959 kokouksessa ilmaan heitetyt metodiset problematisoinnit folkloristisesti hedelmällisistä kysymyksenasetteluista, metodeista ja vuorovaikutuksesta lähitieteiden kanssa. Metodikeskustelu on tietenkin itsestään selvä minkä tahansa tieteenalan perusta nykyaikanakin; siis sen pohtiminen, miten ja minkälaisin tutkimusottein ja menetelmin perinnettä tulisi tutkia, määrittää ja tulkita. Toisaalta nykysukupolven tutkijat eivät enää voi edeltäjiensä tavoin pitäytyä pelkästään perinteentutkimuksen tai folkloristiikan Elore 2/2012 15
Sinikka Vakimo: Eminentia-luentojen taustaksi sisäisessä keskustelussa, vaan tutkimukselta odotetaan yhä merkittävämpää avautumista ympäröivän yhteiskunnan suuntaan. Yhtenä alan haasteena onkin lisätä ymmärrystämme ja esittää vaihtoehtoja niistä kulttuurisista kysymyksistä, jotka tällä hetkellä koetaan yhteiskunnallisesti merkittäviksi. Kukin tutkijasukupolvi määrittää tietenkin alansa ydinkysymyksiä omista, ajalle relevanteiksi nähdyistä suunnistaan, mutta parhaimmillaan kuitenkin aiempia tutkimustraditioita ymmärtäen ja niiden näkemyksistä oppien. Tämä ajatus oli myös toukokuussa pidetyn Suomen Kansantietouden Tutkijain 75-vuotisjuhlaseminaarin, Eminentia-luentojen lähtökohtana: avata uusia näkökulmia folkloreen ja sen tutkimiseen oppihistoriallisten tarkasteluiden perustalta. Seura pyysikin alalla huomattavan aseman saavuttaneita, eteviä asiantuntijoita siis eminenssejä pitämään puheenvuoron, jossa tarkastellaan reflektoiden folkloristiikan keskeisiä kysymyksiä oman tutkijankokemuksensa näkökulmasta. Pyyntöömme suhtauduttiin varsin suopeasti. Saimme näin toukokuussa kuulla neljä hienoa Eminentia-luentoa professoreilta Pekka Laaksonen, Satu Apo, Aili Nenola ja Seppo Knuuttila ja käydä keskustelua niiden virittämänä. Seminaarin päätössanat esitti professori Pekka Hakamies. Käsillä olevassa Elore-lehdessä julkaistaan tätä Eminentia-luentojen antia. Niiden siivittämänä voimme siis vastedeskin viljellä vapaata sanaa tieteemme yleisluonteisista ongelmista, keskustella tieteellisten ongelmien kimppuun sopivasti käyden, tarvittaessa rivien välissä hiipien tai vaikka sinne tänne poukkoillen siis siten kuin vain kansantietoudentutkijat osaavat. Filosofian tohtori Sinikka Vakimo on SKTS:n esimies ja hoitaa perinteentutkimuksen professuuria Itä-Suomen yliopistossa. Elore 2/2012 16
ELORE (ISSN 1456-3010), vol. 19 2/2012. Julkaisija: Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura ry. [http://www.elore.fi/arkisto/2_12/apo.pdf] Eminentia-liite SATUGENRE KIRJALLISUUDENTUTKIMUKSEN JA FOLKLORISTIIKAN RIITAMAANA Satu Apo Esitelmä Suomen Kansantietouden Tutkijain Seuran VI Kevätkoulun Eminentialuennot-seminaarissa 15.5.2012 Tieteiden talossa Helsingissä. Satujen historian tutkimuksessa on parhaillaan tapahtumassa paradigman vaihto. Polttopisteessä ovat nimenomaan ihmesadut (Zaubermärchen, contes des fées, fairy tales = tales of magic) eli folkloren tunnetuin ja suosituin laji. Tutkijat ovat joutuneet aina Antti Aarneen (1867 1925) päivistä alkaen ottamaan kantaa siihen, että monet kansan suullisesta kerronnasta saadut tallenteet ovat näyttäytyneet myös Euroopan kirjallisuudessa 1500-luvulta lähtien. Perinteinen käsitys on ollut se, että varhaiset kirjalliset ihmesadut polveutuvat suullisista kansansaduista. Aikamme ahkerin saduntutkija, Jack Zipes, kirjoitti vuonna 1979 asiasta seuraavasti: Kertomus, josta me tavallisesti käytämme nimitystä fairy tale, on monissa tapauksissa kansansatu, joka pohjautuu primitiivisten kansojen kokemuksiin ja fantasiaan, ja se on ollut osa näiden kansojen suullista traditiota. Tälle satutraditiolle on haluttu antaa huikeat juuret, joita Zipes kuvaa seuraavasti: Historialliset, sosiologiset ja antropologiset tutkimukset ovat osoittaneet, että kansansadun synty palautuu aina megaliittiselle kaudelle saakka, ja kansanihmiset ovat levittäneet ja muunnelleet näitä kertomuksia. (Zipes 1979, ix.) Megaliittinen kausi vastaa pronssikautta, joka Euroopassa alkoi noin 2000 eaa ja päättyi noin 500 eaa. Zipesin määrittelylläkin on pitkä historia; se palautuu romantiikan aikaan ja Jacob ja Wilhelm Grimmiin. Veljesten mukaan ne ihmesadut, jotka esiintyvät sekä kirjallisessa 17
Satu Apo: Satugenre kirjallisuudentutkimuksen ja folkloristiikan riitamaana että suullisessa traditiossa, ovat kehkeytyneet kansan, etenkin talonpoikien vaalimassa suullisessa perinteessä, jonka juuret ulottuvat esihistoriaan ja muinaisgermaaniseen mytologiaan. Kansansadut ovat siis aina primaareja ja niiden kaunokirjalliset vastineet sekundaareja. Sama credo kaikui suomalaisen koulukunnan metodioppaissa ja niillä Jouko Hautalan pitämillä luennoilla, joita kuuntelin fuksina syksyllä 1967. Hautala suhtautui penseästi kirjallisuudentutkimukseen ja varoitti folkloristeja ottamasta sitä sivuaineekseen. Nyt kirjallisuudentutkijat ovat haastaneet folkloristiikan väittämällä, että historiallisesti varsin myöhäinen ilmiö, monimuotoiset painotuotteet (kirjat, arkit, almanakat, lehdistö), ovat vaikuttaneet eurooppalaisiin kansansatuihin paljon voimakkaammin kuin on tiedetty tai haluttu uskoa. Muinaisuuteen kurkottavaa Grimmien, Aarnen ja Zipesin edustamaa pardigmaa on ravisteltu kahdelta suunnalta. Näistä ensimmäinen on uusin tutkimus, joka kohdistuu Euroopan vanhaan satukirjallisuuteen tätä julkaistiin 1550-luvulta 1700-luvun loppuun. Toinen tutkimuksen alue, joka on nostanut esiin uusia ja kiusallisia kysymyksiä, on Grimmin satujen lähteiden analyysi. Mitä tarkemmin veljesten toimitustyötä on selvitetty, sitä vähäisemmäksi kansankertojien ja suullisen tradition rooli on kutistunut. Vahvasti kirjallinen Kinder- und Hausmärchen (1812 1822, 1857) ehti ennen kansansatujen keruuta vaikuttaa suulliseen kerrontaan sekä saksankielisillä alueilla että Pohjoismaissa. Ranskalaiset ja englantilaiset käännökset levittivät Grimmin sadut ympäri Eurooppaa sekä moniin siirtomaihin. Harvapiirteinen varhaishistoria Ihmiskunnan vanhimmat sadut on todella tavoitettu pronssikaudelta, Egyptin keski- ja uuden valtakunnan ajalta (1994 eaa 1000 eaa). Tutkijat olettavat, että nuoret kirjurioppilaat ovat näiden papyrustekstien avulla harjoitelleet hieroglyfikirjoitusta. (Grandet 1998, I-IV.) Tietyissä saduissa näkyy meille tuttuja aihelmia, ehkä selvimmin Kahdessa veljeksessä (= Anup ja Bata). Maata viljelevistä veljeksistä nuorempi, Bata, on vainottu sankari. Häntä yrittää saada hengiltä ensin hänen veljensä Anup ja sitten farao, joka on ryöstänyt hänen jumalallisen ihanan vaimonsa. Henkensä pitimiksi Bata joutuu muuntautumaan moneen muotoon, ensin häräksi, sitten kahdeksi puuksi ja lopulta kaadetun puun lastuksi. Lastu osuu Batan uskottomaan vaimoon ja saattaa hänet raskaaksi. Kun aika on täysi, vaimo synnyttää Batan uudestaan. Kuoleman voittanut sankari nousee faraon valtaistuimelle. (Grandet 1998, 97 110.) Muodonmuutoskamppailu on tuttu sadusta Noidan oppipoika (ATU 325). 1 Suomalaisten kansansatujen sankarit muuntautuvat ensin hevoseksi, sitten linnuksi, haueksi, sormukseksi, siemeniksi, ketuksi ja lopulta omenapuuksi. (Rausmaa 1988, 82 90.) Todistaako Kaksi veljestä, että ihmesatuja kerrottiin jo muinaisessa Egyptissä? Tutut aihelmat esimerkiksi alhaissyntyisen sankarin nousu koko valtakunnan hallitsijaksi muodostavat vain pienen osan kertomuksen juonesta. Muu toiminta sijoittuu maailmaan, jota hallitsevat oudot jumalat ja luonnonvoimat. Anup-veljen katsotaan edustavan Anubista ja Batan härkäjumalaa. Henkilöhahmojen ja tapahtumien mytologiset merkitykset Elore 2/2012 18
Satu Apo: Satugenre kirjallisuudentutkimuksen ja folkloristiikan riitamaana eivät avaudu eurooppalaisiin satuihin tottuneelle lukijalle. Egyptiläisiä satuja on myös säilynyt niin vähän, että niiden lajeja on vaikea määritellä. Antiikin kreikkalainen ja roomalainen kirjallisuus sisälsi runsaasti fantasiaa Odysseuksen seikkailuista Ovidiuksen Metamorfooseihin. Jälkimmäisen runoissa kuvataan ihmisten ja nymfien muuttumista linnuiksi ja kasveiksi. Uuden ajan satuihin rinnastuu selvimmin Lucius Apuleiuksen (n. 125 180 jaa) kirjoittama latinankielinen Cupido ja Psyche. 2 Kertomus alkaa tutulla olipa kerran formulalla 3, ja se vilisee tuttuja satuaihelmia ja -episodeja. Kuninkaantytär saa itselleen näkymättömän, käärmeeksi väitetyn puolison ja lumotun linnan. Hän menettää molemmat seurauksena kateellisten sisarien juonittelusta. Sisukas Psyche selviytyy monista koettelemuksista sekä puolisonsa että ihmeellisten auttajien (muurahaisten, kaislan, puhuvan tornin) avulla. Kertomuksen lopussa Psyche saa Cupidonsa ja kohoaa Olympoon jumalien joukkoon. Yhtä satumaisia kertomuksia kuin Apuleiuksen fabula ei ole säilynyt nykypäiviin asti. Tästä syystä ihmesadut eivät erotu omaksi genrekseen antiikin kirjallisuudessa. (Vrt. Apo 2011, 89 90.) Myös keskiajan kirjallisuus tulvii fantasiaa: germaanista ja anglosaksista mytologiaa lohikäärmeineen, jättiläisineen ja kääpiöineen (Beowulf, Edda), eläineepoksia, runo- ja proosamuotoisia romansseja ihmeellisine tapahtumineen ja toimijoineen (magiaa, haltiattaria, puhuvia lintuja). (Delarue 1957, 13 15.) Ihmesatuja muistuttavat itsenäiset kertomukset ovat edelleenkin harvinaisuuksia. Esimerkiksi Ruususen täyteläisin versio on vain laajan romanssin yksi episodi. 4 Apuleiuksen romaanin päähenkilö, vahingossa aasiksi loihdittu nuorukainen, on saattanut antaa innoituksen keskiaikaiseen Asinarius -runokertomukseen. Tässä kuninkaanpoika syntyy aasina; lumouksen purkaa vasta avioituminen hyväluontoisen prinsessan kanssa. (Rölleke 1998, 170 183.) Länsimaisen periodijaottelun mukaan myös Tuhkimon ensimmäinen tunnettu versio kuuluu keskiaikaan. Kyseessä on kuitenkin näyte Kiinan klassisesta kirjallisuudesta 800-luvulla. Sadun kirjoittaja Tuang Ch eng-shih (k. 863) kertoo sen olevan peräisin silloisen Etelä-Kiinan (nykyisen Vietnamin pohjoisosan) suullisesta traditiosta. (Ting 1974, 8; Apo 2011, 90 91.) Kirjallisuuden lajeja alettiin Euroopassa määritellä tarkemmin vasta renessanssin humanistien toimesta. Lajien erottelun kriteerit ja kutakin lajia koskevat konventiot muodostivat tärkeän osan 1500 1600-lukujen poetiikasta. Tässä pelissä eivät ihmesadut pärjänneet. Ne oli jo antiikin aikana passitettu sanataiteen alimpaan kastiin, imettäjien ja lastenhoitajien viljelemiksi joutavuuksiksi. Oppineet miehet halveksivat vielä 1700-luvulla fantasiakertomuksia, joita lapset ja typerä rahvas kuuntelivat iltojensa iloksi, ja joita esittivät myös naiset, vieläpä vanhat akat. (Moser-Rath 1977, 463 464.) Kannattaakin muistaa, että kertomuslaji, jota nimitämme ihmesaduksi, on saanut tieteellisen määritelmänsä hyvin myöhään, vasta 1900-luvun alussa. Tällöin Aarne luokitteli ja luetteloi Zaubermächen -juonet varustaen ne tyyppinumeroilla 300 725. (Aarne 1910 /1959, 11 33). Lajin kriteereitä on pitkä rivi: ihminen päähenkilönä, fantasiapitoisuus, juoni sisältää useita tapahtumia ja toimijoita, onnellinen loppu. Myös ihmesadun pääfunktiota, ajanvietettä, on käytetty genreä määrittävänä muuttujana. Folkloristit muistuttavat, että satuihin ei ole uskottu ainakaan niiden ilmisisällön tasolla. Prototyyppinen sankarisatu on Lohikäärmeen tappaja (ATU 300); feminiinisistä Elore 2/2012 19
Satu Apo: Satugenre kirjallisuudentutkimuksen ja folkloristiikan riitamaana saduista tunnetuin on Tuhkimo (ATU 510); lapsisankareista kertoo Lapset ja hirviö (Hannu ja Kerttu, ATU 327). Gutenberg muutti folkloren viestintäympäristön Antiikin ja keskiajan kaunokirjallisuus eli käsikirjoituksina. Nämä levisivät käsintehtyinä kopioina, joita valmistettiin kristillisenä aikana luostarien kirjoituspajoissa (scriptorium). Työ oli aikaa vievää ja kallista. Luettavat tekstit olivat herrojen herkkua aina 1500-luvulle saakka. (Vrt. Heikkilä 2010, 26 33; Laine 2012, 53, 60.) Johann Gensfleisch-Gutenbergin keksintö muutti kirjoitusten monistamisen nopeaksi ja halvaksi 1400-luvun lopusta lähtien. Seuraavalla vuosisadalla painolaatat ja -koneet alkoivat muuttaa kansankin kulttuuria Euroopan läntisissä maissa. Lukutaito lisääntyi reformaation ja sen vastareaktion siivittämänä. Rahvaan lukuharrastus suunnattiin aluksi uskonnolliseen kirjallisuuteen. (Laine 2012.) Huokea ajanviete astui kuitenkin areenalle ennen pitkää, Ranskassa jo 1500-luvulla. (Delarue 1957, 18.) Koska painetut ja sidotut kirjat olivat edelleenkin suhteellisen kalliita, viihteelliset kertomukset levisivät yhteiskunnan alempien luokkien keskuuteen kirjasina ja arkkeina. Nämä painettiin huonolle paperille ja jätettiin sitomatta. Tällaista kirjallisuutta voitiin ostaa markkinoilta tai kierteleviltä kaupustelijoilta parilla kolikolla. Koska tekijänoikeuksia ei tunnettu, kustantajat etsivät rahvaalle sopivia tekstejä aiemmin julkaistuista kirjoista, tavallisimmin kertomuskokoelmista. Uusi lukemiskulttuuri poikkesi omastamme: sitä hallitsi ääneen lukeminen ja kuultujen tekstien edelleen kertominen suullisen viestinnän keinoin. Ensimmäinen ihmesatuja sisältävä kertomuskokoelma julkaistiin Venetsiassa 1550-luvulla. Kyseessä oli Giovan Francesco Straparolan (1480 n. 1557) teos Piacevoli notti (Miellytttävät yöt). Kirjailijan elämästä ei tiedetä käytännöllisesti katsoen mitään. Kokoelman tunnetuimmat sadut ovat Costantino Fortunato (Saapasjalkakissa, ATU 545), Pietro Pazzo (Laiska poika, ATU 675) ja Fortunatus (Ihmeelliset hedelmät, ATU 566). Vasta Straparolan kokoelma liitti sadut eurooppalaisen kirjallisuuden lajivalikkoon. (Rubini 2007, 1360 1361, 1363.) Bottigheimerin teesit Yleisen kirjallisuuden professori ja Grimmin satujen tutkija Ruth B. Bottigheimer kysyi kahdessa teoksessaan (Fairy Godfather 2002; Fairy Tales: A New History 2009), mistä Straparola oli saanut satunsa. Oliko hän kuullut ne kansankertojilta, joiden suullinen ohjelmisto periytyi keskiajalta? Toinen mahdollinen lähteistö oli Straparolan tuntema kirjallisuus. Kolmas vaihtoehto oli kirjailijan oma sepitystyö. Bottigheimerin vastaukset järkyttivät folkloristeja. Ne eivät koskeneet vain Miellyttäviä öitä vaan tiivistyivät myös reippaiksi yleistyksiksi. Merkittävä ellei suurin osa eurooppalaisista ihmesaduista (fairy tales) olisi saanut alkunsa vasta renessanssin ja Elore 2/2012 20