Isyyteen sitoutuminen ja isän vastuu esikoisisien kertomana

17 Isyyteen sitoutuminen ja isän vastuu esikoisisien kertomana Mykkänen, Johanna Eerola, Petteri. 2013. ISYYTEEN SITOUTUMINEN JA ISÄN VAS- TUU ESIKOISISIEN KERTOMANA. Kasvatus 44 (1), 17 29. Sitoutunut isyys on jaettuun vanhemmuuteen kuuluva ja nyky-iseihin liitettävä vanhemmuusihanne, jota ei kuitenkaan ole Suomessa juuri tutkittu. Tässä artikkelissa, jossa tarkastelemme ensi kertaa isäksi tulleiden miesten kuvauksia isyyteen sitoutumisestaan, pyrimme hahmottamaan isyyteen sitoutumista miesten oman kerronnan ja kokemusten kautta. Tutkimuksemme tarkoituksena on selvittää, millaisia asioita pienten lasten isät sitoutumiseensa liittävät ja millaisten tekijöiden pohjalta he määrittelevät omaa sitoutumista isyyteensä. Aineisto koostuu 42 eri-ikäisen esikoisisän haastattelusta. Vaikka analyysin pohjalta voidaan havaita, että miehet sanoittivat sitoutumistaan ja vastuunkantoaan eri tavoin, tulokset osoittavat, että haastatellut isät olivat vahvasti sitoutuneita lapsiinsa ja kantoivat vastuun isyydestään. Keskeisimmiksi sitoutumisen ja kokonaisvastuun muodoiksi jäsentyivät kiintymyssuhde lapseen, kasvatusvastuu ja taloudellinen vastuu. Isät toivat esille vuorovaikutuksen ja kiintymyksen merkityksen suhteessa lapseen, mutta samalla murehtivat ja syyllistyivät tekemisistään ja tekemättä jättämisistään. Isät halusivat lapselleen turvallisen kasvuympäristön, hyvän kasvatuksen ja taloudellisesti turvatun elämän. Tulokset vahvistavat käsitystä sitoutuneesta isyydestä vanhemmuusihanteena suomalaisessa nyky-yhteiskunnassa. Asiasanat: isyys, sitoutuminen, vastuu Johdanto Isien osallistumisen laatu ja laajuus perheiden arjessa ovat olleet runsaasti esillä 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä niin julkisena puheenaiheena kuin perhepolitiikan kohteena (Mykkänen & Aalto 2010). Laajasta kiinnostuksesta huolimatta tutkimustietoa suomalaismiesten sitoutumisesta isyyteensä on ollut toistaiseksi vähän erityisesti isien itsensä näkökulmasta. Isyyteen sitoutumisen merkitystä perustellaan sen myönteisillä seurauksilla. Tutkimustulokset osoittavat, kuin-

Isyyteen sitoutuminen ja isän vastuu 18 ka miehen sitoutuminen isyytensä edesauttaa koko perheen hyvinvointia muun muassa tukemalla lasten kasvua ja kehitystä sekä puolisoiden välistä parisuhdetta. Lisäksi osallistuvan ja sitoutuneen isyyden on osoitettu olevan miehelle itselleen merkittävä hyvinvoinnin lähde, jonka vaikutukset ovat laaja-alaiset (ks. esim. Eggebeen & Knoester 2001). Isyyteen sitoutumisen (father involvement) käsite kuvaa yksinkertaisimmillaan sitä, missä määrin mies omistautuu isyydelleen (Huttunen 2010). Vaikka sitoutumistutkimusta on tehty Yhdysvalloissa jo 1970-luvulta alkaen, rantautui se Suomeen kuitenkin vasta 2000-luvulla. Tämä on yllättävää, kun huomioidaan Suomen ja muiden Pohjoismaiden kansainvälisesti katsottuna edistykselliset, sekä isät että äidit huomioivat vanhempainvapaajärjestelmät. Suomalaisessa julkisessa keskustelussa sitoutuneen ja osallistuvan isän käsitteet ovat yleistyneet 1980-luvulta lähtien, jolloin isän osuutta lapsen elämässä alettiin korostaa aiempaa enemmän. Tässä artikkelissa tarkastelemme esikoisisien kertomuksia ja kuvailuja isyyteen sitoutumisestaan. Neljänkymmenenkahden isän haastatteluaineistoon perustuen kysymme, millaisia asioita pienten lasten isät sitoutumiseensa liittävät ja millaisten tekijöiden pohjalta he määrittelevät omaa sitoutumista isyyteensä. Isyyteen sitoutuminen käsitteenä Isyyteen sitoutumisella tarkoitetaan miehen panostamista vanhemmuuteensa, lapsen arjessa mukana elämistä sekä isän emotionaalista suhdetta lapsiinsa. Sitoutumista on pidetty keskeisenä mittarina määriteltäessä miehen osallistumista lastensa hoito- ja hoivatyöhön. Kehityspsykologi Michael E. Lambin (1976, 1986) alkuperäisen näkemyksen mukaan sitoutuminen muodostuu kolmesta keskeisestä miehen vanhemmuutta kuvaavasta tekijästä, jotka ovat kiintymys ja vuorovaikutus (engagement/interaction), saatavuus (accessibility) ja vastuullisuus (responsibility). Kiintymyksellä ja vuorovaikutuksella tarkoitetaan isän konkreettista sitoutumista ja osallistumista hoiva- ja hoitotyöhön eli sitä, että isä on lapselleen sekä fyysisesti että psyykkisesti läsnä. Tämä konkretisoituu varhaislapsuudessa esimerkiksi lapsen syöttämisenä, vaipanvaihtona ja yhteisenä leikkinä. Käsitteisiin liitetyllä hoivalla viitataan puolestaan sosiologi Esther Dermottin (2003, 12) tavoin intiimiin (intimate fathering), emotionaaliseen ja vuorovaikutukselliseen toimintaan lapsen kanssa. Isyyteen sitoutumisen yksi osa on olla lapsen lähettyvillä ja saatavilla. Tämä ilmenee esimerkiksi kotona puuhailuna, omissa oloissaan olemisena tai vaikka yhdessä television katsomisena. Vaikka saatavilla olo ei täytä suoran vuorovaikutuksen tai ulkoapäin havaittavan kiintymyksen kriteereitä, se sisältää sitoutumisen elementtejä, koska tietoisuus toisesta ja mahdollisuus vuorovaikutukseen on olemassa. Sitoutumisen kannalta keskeisimmäksi tekijäksi voidaan nostaa isän vastuullisuus. Vastuullisuuden kautta voidaan tarkastella laajuutta, jolla isä kantaa täyttä vastuuta lapsen hoidosta ja hoivasta. Vastuu näkyy arjessa isän huolenpitona sekä päivittäin toistuvina tekoina ja velvoitteina (ks. Värri 2002). Isä esimerkiksi huolehtii, että lapsi on puettu ja ruokittu sekä vaipat vaihdettu. Edellä esitettyä isyyteen sitoutumisen käsitettä on kritisoitu sen kapea-alaisuudesta ja kyvyttömyydestä tunnistaa erilaisia isyyteen sitoutumisen muotoja. Isyystutkija Rob Palkovitz (1997, 199) ehdottaa, että sitoutumisessa tulisi huomioida miesten erilaiset tavat osallistua, osallistumisen aste sekä muut osallistumista muovaavat tekijät, kuten esimerkiksi isän ammatti (päivätyö, vuorotyö vai keikkatyö) tai taloustilanne (yksinhuoltaja vai kahden huoltajan perhe). Perhetutkimuksen professori Joseph H. Pleck (2010) on puolestaan painottanut pelkän yhdessä vietetyn ajan ja mekaanisen hoivan sijasta erityisesti isän ja lapsen positiivissävytteisen vuorovaikutuksen merkitystä, suhteen lämpimyyttä ja isän kyky-

19 jä vastata lapsen tarpeisiin. Isän vastuun Pleck jakaa kahteen osatekijään: epäsuoraan hoivaan (isä kykenee vastaamaan lapsen tarpeita) ja kokonaisvaltaiseen vastuullisuuteen (isä huolehtii, että kaikki on kunnossa ). Pleckin mukaan kysymys kokonaisvaltaisesta vastuullisuudesta pohjaa havaintoon, että usein isät ottavat osaa lapsen hoitoon pikemminkin äitiä avustavina kuin aktiivisina toimijoina (ks. myös Coltrane 1996, 54). Sitoutumisen edellytykset, merkitykset ja seuraukset Aiemmat tutkimustulokset osoittavat, että miehen sitoutumisella isyyteen on laaja-alaisia hyötyjä ja positiivisia seurauksia niin isälle itselleen, lapselle, parisuhteelle kuin yhteiskunnallisesti. Sitoutuminen tarvitsee kuitenkin tiettyjä edellytyksiä ja ehtoja toteutuakseen optimaalisesti. Nämä ovat puolestaan yhteydessä siihen, miksi jotkut isät ovat sitoutuneempia kuin toiset. Seuraavaksi esittelemme sitoutuneen isyyden edellytyksiä, merkityksiä ja seurauksia. Sitoutuneen isyyden merkitys miehen hyvinvoinnille on merkittävä. Tutkimustulokset kertovat sitoutuneiden isien suuremmasta psyykkisestä kypsyydestä, voimakkaammasta tyytyväisyydestä elämään ja sitoutumattomampia ja lapsettomia veljiään vähäisemmistä psyykkisistä oireista. Tiivistetysti voidaankin sanoa, että isyyteen sitoutuminen tukee miehen aikuisiän kehitystä. (Allen & Daly 2007, 1; Palkovitz 2002.) Isyyteen sitoutumisen on havaittu rikastavan isän tunnemaailmaa ja kirkastavan isän elämän merkityksiä sekä tuottavan elämäänsä tyytyväisempiä ja epäitsekkäämpiä miehiä (Klinth & Johansson 2010, 140; Palkovitz, Copes & Woolfolk 2001). Kaiken kaikkiaan arkinen yhdessä eläminen ja tekeminen vahvistavat isyyttä sekä isän ja lapsen suhdetta. Näyttö miehen isyyteen sitoutumisen merkityksestä lapselle on laaja. Isyyteen sitoutuminen lisää muun muassa lapsen sosiaalista, emotionaalista ja kognitiivista kyvykkyyttä (Sarkadi, Kristiansson, Oberklaid & Bremberg 2007). Samanaikaisesti sitoutuneen isyyden vahvistama hyvä vuorovaikutussuhde isän ja lapsen välillä vähentää lapsen tunne- ja käytöshäiriöitä, kuten masennusta, levottomuutta, väkivaltaista käytöstä, ahdistusta ja myöhempää alkoholinkäyttöä (Carr 2006; Flouri 2005; Habib ym. 2010). Sitoutuneen isyyden positiiviset seuraukset ja pitkä-aikaisvaikutukset näkyvät lapsen koulumenestyksessä: sitoutuneiden isien lapset ovat kielellisesti lahjakkaampia (Holmes & Huston 2010) ja kouluttautuvat pidemmälle kuin sitoutumattomien isien lapset (Flouri & Buchanan 2004). Läsnäoleva isyys vahvistaa lapsen myöhempää koulumenestystä ja tukee aikuisiän taloudellista hyvinvointia. Sitoutunut isyys voi toimia myös suojaavana puskurina aikuisiän stressitekijöille. Tämä näkyy muun muassa siinä, että isät opettavat lapsiaan toimimaan ratkaisukeskeisesti ja näin ollen valmistavat lapsiaan ongelmallisiin tilanteisiin. (Mallers, Charles, Neupert & Almeida 2010.) Erin Holmes ja Aletha Huston (2010) toivat esille, että isyyteen sitoutumisella on myönteisiä vaikutuksia äidin ja lapsen vuorovaikutuksen näkökulmasta puhumattakaan sen seurauksista parisuhteelle. Tämä toimii myös toisinpäin: puolison myönteinen asennoituminen miehen isyyteen vaikuttaa myönteisesti isän osallistumiseen lapsen hoitoon. Näyttää siltä, että mitä toimivampi ja tyydyttävämpi parisuhde vanhemmilla on, sitä todennäköisemmin isä luottaa omiin vanhemmuustaitoihinsa ja on sitoutunut isyyteensä. (Cabrera, Fagan & Farrie 2008; Cowan, Cowan, Pruett, Pruett & Wong 2009; Van Egeren & Hawkins 2004.) Toisaalta äiti voi toimia myös miehen isyyteen sitoutumista vastaan, ohentaen isyyttä portinvartijuudellaan (esim. Halme 2009, 116; Rane & McBride 2000). Isyyteen sitoutumista voidaan tarkastella yhteiskunnallisena kysymyksenä, joka koskee esimerkiksi yhteiskunnallisia sukupuolten välisen tasa-arvon kysymyksiä. Sitoutuneen isyyden voidaan katsoa lisäävän miesten ja naisten välistä tasa-arvoa työelämässä, kun isien

Isyyteen sitoutuminen ja isän vastuu 20 pitämä osuus perhevapaista kasvaa. Samalla miesten jääminen kotiin hoitamaan lasta tulee kulttuurisesti hyväksytymmäksi. Lisäksi tutkijat ovat esittäneet, että pitkällä aikavälillä miesten isyyteen sitoutuminen tuottaa taloudellista hyötyä koko yhteiskunnalle (Burgess 2011). Esimerkiksi eräässä kanadalaistutkimuksessa havaittiin syrjäytymisvaarassa olevien nuorten miesten sosiaalistuvan isäksi tultuaan niin vahvasti perheeseensä ja työyhteisöönsä, että työmarkkinoilta tippumisen uhka väheni (Negura & Deslauriers 2010). Kulttuuriset mies- ja isyysihanteet ovat yhteydessä sitoutumiseen vaikuttaviin tekijöihin pohjautuvathan ne yhteiskunnalliseen ja kulttuuriseen arvo- ja asenneilmastoon (esim. Eerola & Mykkänen 2013). Kulttuuriset käsitykset hyvästä isyydestä ovat ihanteita, joihin miehet vertaavat sekä omaa että muiden miesten isyyksiä ja joihin isyyteen liittyviä vaatimuksia ja velvollisuuksia pohjataan. Hallitsevin puhetapa tuottaa usein yhteisen ymmärryksen ja ideologian hyvästä ja oikeanlaisesta isyydestä. Jos hyvän isyyden ihanteita on luettavissa kulloisestakin kulttuurista, ovat isät kautta aikojen ottaneet mallia myös roolimalleiltaan, kuten isä-vertaisiltaan, miestovereiltaan tai omalta lapsuuden isältään (Maurer & Pleck 2006). Isyyteen sitoutumisen seuraukset näyttäytyvät pääosin myönteisessä valossa. Tutkimukset osoittavat kuitenkin, että myönteisten vaikutusten lisäksi isyyteen sitoutuminen voi samanaikaisesti lisätä haasteita ja jännitteitä miehen elämässä. Luonnollisena pidettyjä sukupuolten välisiä roolirajoja rikkova vanhemmuus voi esimerkiksi tuottaa puolisolle kokemuksen oman vanhemmuutensa varpaille astumisesta. Arjen vaatimukset voivat aiheuttaa ristiriitoja ja roolihämmennystä vanhempien välillä sekä vähentää vanhempien kahdenkeskistä aikaa (Keizer, Dykstra & Poortman 2010). Aineisto ja sen analyysi Tässä artikkelissa tarkastelemme ensi kertaa isäksi tulleiden suomalaismiesten kertomuksia ja kuvauksia isyyteen sitoutumisestaan. Tarkastelumme pohjaa kahteen haastatteluaineistoon 1, jotka yhdessä muodostavat 42 esikoisisän tutkimusaineiston. Molemmissa aineistoissa on tavoiteltu miehen kokemuksellisuutta ja kerronnallisuutta. Haastattelujen alussa olemme esittäneet niin sanotun kutsuvan kysymyksen (ks. Chase 1995, 4), joka tässä tutkimuksessa oli seuraavan tyyppinen: Olen kiinnostunut juuri sinun isäksi tulon ajatuksistasi ja kokemuksistasi. Kerro vapaamuotoisesti, mitä sinun elämääsi kuului ennen lasta, milloin lapsenhankinta tuli ajankohtaiseksi ja miksi. Entä miten asiat etenivät tähän päivään saakka? Kutsuvan kysymyksen tarkoituksena oli inspiroida ja kutsua haastateltava kertomaan niistä asioista, jotka olivat itselle tärkeitä. Tämän lisäksi kävimme haastatteluissa läpi etukäteen laadittuja haastatteluteemoja (elleivät ne miehen kerronnassa tulleet esille). Tällaisia teemoja olivat elämä ennen lapsen syntymää, puolison tapaaminen, lapsenhankintapäätös ja ajankohta, raskaustestin tekeminen, odotusaika, lapsen syntymä, puoliso äitinä, ensimmäiset viikot kotona, isänä arjessa lapsen kasvaessa ja isyyttä koskevat tulevaisuuden odotukset ja toiveet. Haastatellut miehet olivat iältään 21 44- vuotiaita ja heidän esikoislapsensa olivat haastatteluhetkellä 6 24 kuukauden ikäisiä. Miesten koulutustausta vaihteli peruskoulusta yliopistolliseen jatkotutkintoon. Miehet elivät heteroseksuaalisessa parisuhteessa (avio- ja avoliitossa) lapsensa äidin kanssa. Aloitimme aineistomme käsittelyn koodaamalla ja teemoittelemalla aineistosta sitoutumista kuvaavat tekijät, ensisijaisesti vuorovaikutuksen, saatavilla olon ja vastuun teemojen kautta. Tällainen teoriaan nojaava teemoitteleva tutkimusote, jonka apuvälineenä käytimme Atlas.ti -analyysisovellusta, osoitti kuitenkin sitoutumisen elementtien päällekkäisyyden ja laajuuden ja siten tarpeen aineistolähtöisemmälle analyysille. Purimme siis jo koodatut teemat ja käsitteet uudelleen osiin (isien autenttiset puhekatkelmat) ja tarkastelimme niitä uudelleen. Käytimme tässä vai-

21 heessa sisällönanalyysiin nojaavia periaatteita ja vaiheita pelkistetyistä ilmauksista niiden ryhmittelyyn ja alaluokkien nimeämiseen (ks. Kyngäs & Vanhanen 1999; Tuomi & Sarajärvi 2002, 111). Teemoittelun ja sisällönanalyysin pohjalta hahmottelimme teemat, jotka ilmentävät tiivistetysti isien käsitystä omasta sitoutumisestaan ja vastuustaan. Yläkäsitteeksi muodostui kokonaisvastuu ja ajankäyttö, sekä sen alle puolestaan teemat vuorovaikutus ja kiintymyssuhde, kasvatustehtävä ja taloudellinen vastuu (kuvio 1). Tutkimuksen tulokset Kokonaisvastuu ja ajankäyttö Vastuu näyttäytyy analyysimme pohjalta monitahoisena suhdekäsitteenä, josta on vaikea rakentaa yksiselitteistä määritelmää tai ymmärrystä. Vanhemmuuden vastuun on katsottu alkavan jo raskautta suunniteltaessa tai viimeistään lasta odottaessa. Vastuun on nähty jatkuvan vähintään lapsen täysi-ikäisyyteen asti, mutta voidaan tosin pohtia, päättyykö vastuu silloinkaan, kun lapsesta on kasvanut aikuinen, ja mieluiten kunnon kansalainen (Böök & Perälä-Littunen 2006, 2010). Tutkimusaineistossamme vastuu kiinnittyy erityisesti isän ajankäyttöön se mihin isä käyttää aikansa näyttää määrittävän vastuunkantamisen kokonaisuutta. Ajankäyttö raamittaa näin ollen kaikkia vastuun alueita ja niiden toteutumista. Isien puheesta oli löydettävissä kolmijako, jonka kautta vastuuta hahmoteltiin: 1) vuorovaikutus ja kiintymyssuhde lapseen, 2) kasvatustehtävä 3) taloudellinen vastuu ja hyvinvointi (ks. kuvio 1). Isät hahmottivat vastuun kokonaisuutena, josta esimerkiksi kasvatusfilosofi Veli-Matti Värri (2002) käyttää nimitystä auttamisvastuu, viitaten vanhempien vastuuseen lapsensa kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista. Miesten isyyskertomuksia tutkinut brittitutkija Tina Miller (2011, 78) esittää puolestaan termiä kokonaisvastuu, jonka avulla pyritään näkemään vastuu laajempana kokonaisuutena kuin yksittäiset vastuut. Isien mukaan vastuu on sitä, että lapsen tarpeet laitetaan omien edelle ja pystytään tekemään henkilökohtaisia myönnytyksiä. Isät määrittelivät vastuutaan tulevaisuushorisontilla: Vastuu ois sitä, että näkee huomisen yli tulevaisuuteen (Ville 30 v). Ville kertoi tinkineensä esimerkiksi omista harrastuksistaan, sillä vaatiihan kotona oleminen isoja uhrauk- Kokonaisvastuu ja ajankäyttö Vuorovaikutus ja kiintymyssuhde Perushoito: terveys, turvallisuus, kotityöt Hoiva, kiintymys, hellyys, leikki Se on sitä kylvettäminen, hoitaminen, siinä vaan oleminen Kasvatustehtävä Hyvä isyys ja kasvatus Ohjaus, opastaminen, rajat Sosialisaatio, roolimalli Elinympäristön virikkeellisyys ja turvallisuus kyllä mä tajuan, että yhteiskunta rajoittaa, jollei vanhemmat rajoita Taloudellinen vastuu Perusturva elämiselle Turvallinen ympäristö Mahdollisuuksien tarjoaminen (esim. harrastukset) jotenkin alitajusesti sitä kai haluaa turvata perheelleen kodin Kuvio 1. Vastuun elementit tutkimusaineistomme kuvaamana

Isyyteen sitoutuminen ja isän vastuu 22 sia aina johonkin suuntaan. Joukossa oli myös isiä, joita voi luonnehtia avustajavanhemmiksi, jolloin vastuu lapsesta rajoittui tiettyihin toimenpiteisiin (kuten syöttämiseen, kylvettämiseen tai ulkoiluun) tai sellaisiin ajankohtiin, kun äiti ei ollut paikalla (ks. myös Miller 2011, 77). Kuitenkin, pitkien työpäivien ja useamman yhtäaikaisen työn tekeminen ja sen myötä kokonaisvastuun asettuminen äidille on monelle isälle todellisuutta, minkä moni mies kohtaa pyrkiessään huolehtimaan perheestään. Perheen elättäminen tulisikin nähdä yhtenä sitoutumisen ja osallistumisen muotona, joka omalta osaltaan voimistaa isän emotionaalista sidettä lapseen (Christiansen & Palkovitz 2001). Joka tapauksessa isät olivat hyvin tietoisia siitä, että vanhempien vastuu oli kokoaikaista: Meijän on hoijettava se kakskytneljä tuntii vuorokaudessa. Se on meijän lapsi. (Jussi 37 v). Kokonaisvastuuseen liittyy myös emotionaalinen aspekti, niin sanottu vastuun nautinto (ks. Mykkänen & Huttunen 2008), josta Roope (44 v) toteaa seuraavasti: Mun tehtävänähän on rakastaa, ei niinku että se olis raskas tehtävä ( ) vaan että sen antaminen riittää, se tuottaa sen tyydytyksen. Vuorovaikutus ja kiintymyssuhde Haastattelemamme miehet asettivat vuorovaikutus ja kiintymys -teemojen alle lapsen perushoitoon liittyvät toimet, kuten esimerkiksi lapsen terveydestä huolehtimisen (puhtauden ja ruuan antamisen), hoivan, hellyyden ja leikkimisen. Isät liittivät perushoitoon niin omaan kuin lapsen terveyteen ja turvallisuuteen liittyvät seikat sekä kotitöiden tekemisen. Kyseisten tekijöiden pohjalta hahmottui kuva jaetusta vanhemmuudesta, jossa sekä isällä että äidillä on keskeinen rooli lapsista ja kodista huolehtimisessa. Huono omatunto ajan riittävyydestä syyllisti miehiä. Hyvän isän kriteerit kietoutuivatkin sellaiseen ajankäyttöön, joka takaisi tarpeeksi isä lapsi-aikaa. Esimerkiksi Jussi (37 v) vertasi isänä olemistaan omaan isäänsä siitä näkökulmasta, kun oma isä ei ollut juuri kotona: Mietin olenko minäkään tarpeeksi poikani kanssa. Toinen isä puolestaan totesi, että arkipäiväinen yhdessäolo ja vaikka television katsominen tai kirjan lukeminen oli sitä parasta aikaa. Risto (29 v) pohti, että kaiken maailman laatuajat on täyttä paskaa. Jos isä on poissa kuukauden, se ei korvaa sitä, että käydään Linnanmäellä. Edellisten lisäksi isät olivat huolissaan lapsen terveydestä: ettei lapsi altistu allergian aiheuttajille hoitopaikassaan tai että hoitaja osaa käyttää astmalääkettä. Sami (40 v) kertoi: Semmonen hoivavietti tulee sen myötä mitä enemmän sen lapsen kanssa on kotona. ( ) Muodostuu semmonen jännä, ei nyt varmaan samanlainen kuin naisilla, mutta joku semmonen jotkut tuntosarvet ehkä niinku jotenki se lapsen tärkeys siinä, sitä suojelee ja huolehtii sitte siitä omasta lapsestaan. Yllä olevassa sitaatissa Sami vähättelee toimintaansa suhteessa äidin vastaavaan ( ei nyt varmaankaan samanlainen kuin naisilla ). Isän toimijuus näkyy vahvana mutta kuitenkin pienempänä kuin äidin vastaava (ks. myös Mykkänen 2010b). Kyseisessä ilmiössä, joka oli vahvasti aineistossamme havaittavissa, näkyy jaettuun vanhemmuuteen sisäänrakennettu sukupuolijärjestys, joka paljastaa äitiyden isyyttä vahvemman kulttuurisen vastuun kodista ja lapsenhoidosta (Wall & Arnold 2007). Nykypäivän jaetun vanhemmuuden ajatus näkyi kuitenkin isien puheessa muun muassa siinä, että kotityöt tehdään puolison kanssa puoliksi ne hoidetaan yhdessä pois alta ja se on semmosta kahden kauppaa. Huolimatta ideologisesta kotitöiden puolittamisesta, toivat isät esille kotitöiden tekemiseen liittyviä sukupuolieroja ja -rajoja: Mä mielelläni tiskaan ja siivoan keittiöö ja en halua silittää. Mä mielummin laitan sitten paikkoja järjestykseen, mut en muista aina imuroida ja sitten toinen imuroi ( ) Mullon kaikki tommoseen kotiin liittyvät kunnostustyöt yritän sitten tehä tai hommata ammattimiehet paikalle. (Seppo 44 v)

23 Seppo allekirjoitti kotitöiden jakamisen, mutta raja kulki silittämisessä. Mies teki selvän pesäeron naisten ja miesten töihin todetessaan, että hän kunnostaa ja remontoi itse tai vähintäänkin hoitaa ammattimiehet paikalle. Tässä aineistossa oli kuitenkin isiä, jotka arvelivat asian olevan toisinkin päin. Mutta toimiessaan kulttuurisesti hyväksyttyä miehen mallia vastaan, voi mies kokea erilaisuutta suhteessa toisiin miehiin, kuten Jussi (24 v) tekee: Kyl mä luulen et mä oon varmaan niinku epänormaali tapaus miehissä sinänsä et mä aika kärkkäästi sanon mielipiteeni, vaikka et minkä värinen paita laitetaan päälle. Ville (30 v) puolestaan koki, että puoliso toimi portinvartijana siivous asioissa ja mies totesi joutuneensa käyttämään kyynärpää-tekniikkaa, todeten vaimolleen että jos ei homma miellytä, nii mä voin siirtyä tohon sohvalle makaamaan. Lopputuloksena oli kompromissi. Vuorovaikutuksen määrä oli isien mielestä selkeä mittari isien ja lasten välisille läheisille suhteille. Kotona olon ja isä lapsi-suhteen eteen oli tehtävä töitä, mikä ei aina suju ihan kivuttomasti. Eräs isä kertoi, että vielä puoli vuotta sitten hän olisi toivonut vaimonsa jäävän kotiin hoitamaan lasta, mutta nyt isä ei halunnutkaan takaisin töihin, vaan jäisi mieluummin tyttärelleen koti-isäksi. Sami (40 v) korosti sitä puoltatoista vuotta, jonka oli poikansa kanssa kotona. Sillä oli elämänmittainen arvo: Eihän mitään niin mahtavaa oo kun oma lapsesi kasvaa ja kehittyy. ( ) Kyllä se mulle itelle ainaki on tuonu semmosta niinku merkitystä niinku tähän olemiseen, että miksi täällä ollaan ja et hirveen tärkee syy olla itekki olemassa, kun on tuo poika tuossa. Yksityiskohtaiset kuvaukset lapsen kanssa olemisesta ja tekemisestä kertovat siitä, miten merkityksellisiä nuo hetket ovat isälle olleet. Esimerkiksi Erkki (44 v) toi ylpeänä esille, että kun tytär oli oppinut sanomaan pappa, halusi isä jakaa tämän ilon heti läheistensä kanssa. Lähes parikymmentä vuotta nuorempi isä, Tuomas (26 v), totesi vastaavasti: Se on mahtava tunne just se, että se sanoo isä ja tulee syliin, vaikka olis miten paljon porukkaa, se aina löytää sen omansa sieltä. Kaiken kaikkiaan isät kertoivat monenlaisista touhuistaan lapsensa kanssa, kuten kylvetyksestä, nukuttamisesta, leikkimisestä, sienimetsällä käymisestä ja pelien pelaamisesta. Suomalaiset tutkimustulokset kuvaavat niin ikään isien toiminnallisuutta suhteessa lapseen: isän kanssa harrastetaan, jutellaan, liikutaan ja puuhaillaan ulkona, tehdään läksyjä ja pelataan pelejä (Halme 2009, 113). Aatoksen (32 v) mukaan mikään ei oo mukavampaa kun mennä tonne hiekkalaatikolle vääntään hiekkakakkuja koko laatikko täyteen!. Isiä huolestuttivat sekä lapsen terveyteen liittyvät asiat että ympäristön turvallisuus. Monet isät pelkäsivät, että lapselle sattuu jotain ikävää, esimerkiksi lapsi tippuu sängystä tai häntä puree käärme, lapsi syö myrkkyä, saa sähköiskun tai satuttaa itsensä raivokohtauksen aikana. Eräs isä ajatteli kauhulla, jos lapselle ei osattaisikaan antaa ensiapua astmakohtauksen yllättäessä. Toinen isä puolestaan pohti moraalista vastuutaan siitä, jos kylässä on humalaisia vieraita. Mika (42 v) puolestaan kertoi, miten kylmä väre jo käy selässä, ku aattelee, että ainokainen lapsi jäisi auton alle kerranki, kun isäks pääsi. Isyys vaikutti miehen kotielämään ja työssäkäyntiin oman terveyden ja elämänhallinnan näkökulmasta. Esimerkiksi Roope (44 v) kertoi, miten lapsen syntymä sysäsi hänet priorisoimaan, pohtimaan mikä on se ykkösasia. Tytär toi isän elämään rajoja, jotka auttoivat miestä erottamaan työajan perhe- ja vapaaajasta. Tämä puolestaan auttoi pitkällä aikavälillä jaksamaan paremmin niin työssä kuin kotona. Lisäksi isät halusivat pitää huolta omasta terveydestään lapsensa vuoksi. Toisaalta isillä ei näytä olevan vapaa-ajan ongelmia, sillä vapaa-aikaa ei juuri ollut (ks. Ylikännö 2009). Vesku (27 v) kuvasi asiaa näin: Että kyl se varmaan tuli yllätyksenä, se että kuinka vähän sitä omaa aikaa on ( ) kyllähän mä voisin ottaa sitä omaa aikaa itselleni, vaatia sitä itsekkäästi, jos sitä haluais, mutta se ei niinku, mä en taas halua tehdä sitä.

Isyyteen sitoutuminen ja isän vastuu 24 Isyyteen sitoutuminen näyttää kaiken kaikkiaan vähentävän miehen riskikäyttäytymistä esimerkiksi liikenteessä tai alkoholin kulutuksessa. Olli (34 v) kertoi olevansa periaatteen mies : Sanotaan, että oon tykänny sikspäkin juoda kaljaa ja joskus pullon viinaa, ku sopiva porukka sattuu. Mä aattelen kuitenki sillai, että jos mä oon kotosalla, nii en halua, että poika alkaa sellasta näkeen ja nuuhkimaan. Mä aattelin, että voin antaa sen olla, en sitte ota pisaraakaan. Kasvatustehtävä Miehet kuvasivat kasvatustehtävänsä keskeiseksi vastuunkannon ja sitoutumisen muodoksi. Kasvatus nähtiin vuorovaikutuksena ja kiintymyksenä, mutta myös intentionaalisena toimintana, jolla on päämäärä ja tavoite (ks. Hirsjärvi & Huttunen 1997, 34 37). Varmasti lähes jokainen nykypäivän isä miettii joskus Samin (40 v) tavoin, Onko sitä tarpeeksi hyvä isä?. Kyseinen isä kertoi haluavansa olla parempi ihminen mitä on, karsien ainakin pahimpia särmiään. Toinen isä puolestaan toivoi, että tyttärestä kasvaisi kunnon kansalainen, ei mikään ongelmanuori. Vanhemman vastuulle nähtiin siis kasvattaa lapsesta moraalisesti hyvä, yhteiskuntakelpoinen ihminen (ks. myös Böök & Perälä-Littunen 2010; Perälä-Littunen 2007). Kysymykset rajojen asettamisesta puhuttivat monia isiä. Isille oli tärkeää, että perheessä oli yhteiset selkeät säännöt. Eräs isä pohti omia kykyjään lapsen rajoittajana ja totesi sen olevan itselleen haaste ja kasvun paikka. Isä halusi olla entistä jämäkämpi, ettei antais periksi. Muissakin tutkimuksissa on tullut ilmi, että isät murehtivat lepsuilevansa liikaa lapsensa kasvatuksessa (esim. Mesiäislehto-Soukka 2005, 134). Isät pohtivat isän ja miehen mallin merkitystä erityisesti pojilleen. Risto (39 v) oli huolissaan, ettei vain kasvattais siitä [pojastaan] semmosta nössöö. Matti (25 v) halusi puolestaan olla omalla toiminnallaan roolimalli pojalleen: Terve yhdessäolo on ehkä isoimpia vastuita, mitä pystyn vanhempana ottamaan. [Täytyy] antaa se roolimalli lapselle, kasvattaa semmoseks ihmiseks, minkä tietää, että mitkä on semmoset hyvän elämän ohjeet. Muutamat isät pohtivat ruumiillisen kurituksen mahdollisuutta ja tarpeellisuutta. Jussin mukaan tukkapöllyn antaminen on hyväksyttyä, sillä näin lapsi ymmärtää konkreettisesti mitä saa tehdä ja mitä ei. Joukossa oli isiä, jotka pelkäsivät tarttuvansa kovempaan väkivaltaan Esimerkiksi Mattia (29 v) mietitytti se, että entä jos se [lyöminen] tapahtuu pahaa tarkottamatta? Näyttää siltä, että isät kaipaisivat enemmän tietoa lapsen kasvatuksesta ja kehityksestä, kuten myös Nina Halme (2009, 113 115) on tuonut tutkimuksessaan esille. Hänen mukaansa esimerkiksi lapsen vaativuuden ja itkun todettiin lisäävän isän stressiä. Ilari (33 v) antaa isille ohjeeksi seuraavaa: Pitää olla vaan pinnaa sen muksun kanssa. Pitää sen kanssa pärjätä niin kuin oikeesti, ei se huutamalla muutu mikskään. Lapsen kasvattaminen ( ) se on sellanen juttu, mikä kannattais ehkä miettiä ennenku lähetään siihen isähommaan. Et onko ihmisestä niinku sillee kuitenkaan isäks. Taloudellinen vastuu Aiempien tutkimusten mukaan isät ovat usein nimenneet taloudellisen vastuun keskeisimmäksi vastuunkannon muodokseen (esim. Palkovitz 2002). Näyttää siltä, että 2010-luvulla isät ovat edelleen äitejä enemmän huolissaan perheen taloudesta (Paajanen 2006, 85) ja tekevät äitejä enemmän palkkatyötä (Lammi-Taskula 2007). Jaakko (22 v) viittaa miehiseen elatusvastuun itsestäänselvyyteen toteamalla: Mulla vaan on se vastuu siitä, että säilytään hengissä. Taloudellinen vastuu kietoutuu tiiviisti ajankäyttöön eli siihen, mihin ja miten ansiotyö ja perhe-elämä sovitetaan yhteen ja miten tämä koetaan. Nykypäivänä alle kouluikäisten lasten vanhemmat ovat ajallisesti kuormitetuimpia eikä syyttä puhuta ruuhkavuosista (Kinnunen, Malinen & Laitinen 2009, 126). Isyyden ja ansiotyön yhdistäminen huoletti isiä monella tapaa ja teema puhuttikin tämän aineiston isiä määrällisesti paljon. En-

25 sinnäkin isät olivat huolissaan siitä, miten raha riittää. Toiseksi isät olivat huolissaan siitä, riittääkö lapselle tarpeeksi aikaa, ja kolmanneksi omasta jaksamisestaan: miten he jaksavat käydä töissä ja olla sen lisäksi hyviä isiä. Matti (29 v) kuvaa kahden työn ja perheen välistä ristipainetta seuraavasti: On kaks vaihtoehtoo, joko lapsi mene hoitoon ja me ollaan molemmat töissä, tai sit vaan sopeudutaan siihen tilanteeseen et mun on pakko olla töissä. Matti ei pohtinut mahdollisuutta, että hän jäisi kotiin. Tämä ratkaisu hylätäänkin Johanna Lammi-Taskulan (2007) mukaan useimmiten sillä perustelulla, että miehillä on äitejä korkeammat tulot. Talouden turvaaminen ei liittynyt vain leivän pöytään saamiseen, vaan laajemmin elintason ylläpitämiseen, tiettyjen elinolosuhteiden ja harrastusmahdollisuuksien turvaamiseen. Kuten muissakin tutkimuksissa on todettu, isät voivat kokea ristiriitaa perinteisen elättäjyyden ja lapsen hoivaajana toimimisen välillä (esim. Miller 2011, 10; Mykkänen & Huttunen 2008, 179). Jaetun vanhemmuuden mahdollisuudet ja vaateet näyttäytyivät isillä eri tavoin: roolien vaihdosta puolison kanssa jopa haaveiltiin. Esimerkiksi muutama isä harmitteli, että he olivat ylipäätään joutuneet elättäjän asemaan, kuten Esko (30 v) totesi: Oikeestaan se [elatusvelvollisuus] joskus vituttaakin. Ville (30 v) puolestaan harmitteli, että joutuu töiden takia olemaan niin paljon poissa kotoa. Siksi mies toivoikin, että puoliso osaisi olla kiitollinen kotonaoloajastaan: Salla toivottavasti niinku arvostaa sitä mun uhrausta tässä, että tietyllä hassulla tavalla musta mä oon joskus vähän kateeellinenki, et mustaki ois kiva olla kotona niinku ja ( ) että mun ei tarvis olla se työjyrä. Ville tekee puheessa selväksi (sanoilla hassulla tavalla ja joskus vähän ), että miehelle halu jäädä kotiin ei ole kuitenkaan se kaikkein ominaisin tapa toimia ja sotii hieman perinteistä miehen tehtävää vastaan. Toisaalta, Villen kertomusta voidaan tulkita esimerkiksi Riitta Jalliojan (2006) kuvaaman familistisen käänteen kautta, jonka voidaan nähdä sallineen miehelle aiempaa perhekeskeisemmän tavan puhua vanhemmuudesta. Haastateltavien joukossa oli muutamia miehiä, jotka kokivat paineita työpaikan puolelta. Esimerkiksi Paavo (38 v) kertoi, että hän oli puolisoa useammin jäänyt kotiin hoitamaan sairasta lasta, minkä vuoksi mies sai paskan maineen työpaikallaan. Tämän seurauksena mies otettiin puhutteluun ja kysyttiin vuoden aikana kertyneistä 13 poissaolopäivästä seuraavasti: Hoitaaks teillä emäntä lasta ollenkaan?. Isä kertoikin, että olisi mielellään jäänyt kotiin hoitamaan poikaansa, jos se taloudellisesti olisi ollut mahdollista. Lapsen hyvä hoitopaikka helpotti monen isän mieltä työpäivän aikana. Vaikka työt kulkeutuivat esimerkiksi Roopella (44 v) usein töistä kotiin, koki hän voivansa olla näin enemmän lapsensa kanssa kuin jos hän jäisi ylitöihin työpaikalleen. Tämän voi lukea isyyteen sitoutumisena, erityisesti saatavilla olon näkökulmasta. Poissaolot kotoa näyttävät poikkeavan toisistaan mielenkiintoisella tavalla. Esimerkiksi Roope ei selittele ansiotyössä käyntiään, mutta vapaa-ajalle lähtö on jo toinen juttu. Poissaolot näyttävät tuottavan myös eritasoista syyllisyyttä, mikä näkyy juuri Roopen tarinassa: Jopa joissakin tilanteissa koen vähä niinku huonoo omaatuntoo, jos mä lähden noille [omille] jutuille. Työn suhteen en ehkä niinkään paljo koe huonoo omatuntoo, koska sen jotenki myöntää tietyllä tavalla välttämättömyydeksi. ( ) Mä ehkä sen vastuun takia jään mielummin kotia, kun lähden sinne, sille omalle ajalle. Kuten muissakin tutkimuksissa on osoitettu (Halme 2009; Miller 2011; Paajanen 2006), valtaosa tämän aineiston isistä olisi halunnut viettää enemmän aikaa lapsensa kanssa. Isät tiedostivat työnteon aikaa vievyyden ylitöineen ja työn kotiin siirtymisineen. Moni isä totesi ajatelleensa, että koti-isäksi ryhtyminen olisi periaatteessa ihan mahdollista. Muutamat miehistä olivat suunnitelmansa toteuttaneetkin. Tämän aineiston miehistä kahdeksan oli ottanut vanhempain- tai hoitovapaata (aika yksilöllisesti 3 34 kuukautta). Aatos (32 v) ei

Isyyteen sitoutuminen ja isän vastuu 26 ollut ainoa, joka oli pyytänyt puolisoaan hankkimaan semmosen duunin, että mä voin jäähä koti-isäksi. Koti-isäksi ryhtynyt Joonas (27 v) perusteli puolestaan päätöstään seuraavasti: Aina oon ollu aika sellainen kotikeskeinen ja töiden haku on aina ollut vähän vastenmielistä, niin on tavallaan siltäkin välttynyt. Ja kyl ( ) että tuntee oman lapsensa, niin mul on niinku sellainen olo että me ollaan tehty ihan oikein. ( ) Tää on hyvin oikee ratkaisu toisaalta mun kannalta, toisaalta lapsen kannalta ja toisaalta perheen kannalta. Johanna Mykkänen (2010a, 82 83) toi väitöskirjassaan esille, että osa nykypäivän miehistä lyhentää työpäiviään lapsen syntymän myötä, jotta he voisivat viettää enemmän aikaa lastensa kanssa. Nämä isät olivat kaikki yli 35-vuotiaita, mikä kertoo siitä, että mahdollisuutta työajan lyhentämiseen tai joustavaan työntekoon ei kuitenkaan ole kaikilla. Ruuhkavuodet vaativat usein molempien vanhempien palkan. Toisaalta, Petteri Eerolan (2009) haastattelemista nuorista isistä monet puolestaan kertoivat joustavan opiskelun mahdollistavan kotona olemisen lapsen kanssa. Näyttääkin siltä, että ikää tai elämäntilannetta enemmän isyyteen sitoutumiseen vaikuttaa miehen oma vahva halu ja saatavilla olevan tuen laatu ja määrä, jotka mahdollistavat täysipainoisen isyyteen ja lapseen panostamisen. Lopuksi Tässä artikkelissa olemme tarkastelleet ensi kertaa isäksi tulleiden miesten käsityksiä ja kokemuksia isyyteen sitoutumisesta ja isän vastuusta. Lähtökohtanamme aineistomme analyysissa oli katsoa, mitä ja miten isät puhuvat isyyteen sitoutumisestaan, jonka on todettu eri mittareilla ja eri maissa tuottavan hyvinvoivempia isiä, lapsia ja parisuhteita. Pohjasimme analyysimme sitoutumis-käsitteen lanseeranneen Lambin (1976, 1986) käsitteistöön (vuorovaikutus ja kiintymys, saatavilla olo sekä vastuu), joka näyttäytyi uudella tavalla tämän aineiston isien puheen pohjalta. Miesten kertomuksissa sitoutuminen ja vastuu rinnastuivat toisiinsa niin, että vastuunkantaminen nähtiin isyyteen sitoutumisen pohjaksi, jolle hyvä isyys rakentuu. Miehet nimesivät kolme keskeistä vastuunkantamisen muotoa, joita olivat vuovaikutus- ja kiintymyssuhde lapseen, kasvatus- sekä taloudellinen vastuu. Kaikkiin näihin kietoutui vahvasti ajankäyttö ja huoli siitä, miten ehtiä olemaan lapselle hyvä isä. Esittämiemme tulosten pohjalta voidaankin kysyä, tulisiko vahvasta isyyteen ja isä lapsi-suhteeseen panostamisesta puhua pikemmin isän vastuuna ja vastuullisuutena kuin isyyteen sitoutumisena. Isät korostivat vuorovaikutuksen ja kiintymyksen merkitystä jokapäiväisessä arjessa. Arkiset perushoitotilanteet avasivat monenlaisia vuorovaikutuksen paikkoja, jotka isät ottivat vakavasti. Isät eivät epäröineet ruokkia, pestä tai nukuttaa lastaan, vaan havaitsivat näiden tehtävien antoisuuden isän ja lapsen väliselle vuorovaikutukselle. Isyys antoi miehille sellaisen ylpeyden aiheen ja tunnemaailman, jota ei muualta voinut hankkia. Isät saivat merkitystä elämään, mikä kannusti laittamaan asiat tärkeysjärjestykseen ja pohtimaan perheen tulevaisuutta. Omat henkilökohtaiset menot jäivät usein toissijaisiksi lapsen edun noustessa etusijalle. Huolta ja murhetta aiheuttivat kuitenkin monenlaiset päivittäiset tilanteet. Erityisesti oltiin huolissaan yhteisen ajan riittämisestä ja lapsen turvallisuudesta. Isät tiedostivat, että arkista yhdessäoloaikaa ei voitu korvata lomareissuilla tai yllätyslahjoilla. Turvallisuuden suhteen isät ohjeistivat, että koti oli tehtävä mahdollisimman lapsiystävälliseksi niin sisältä kuin ulkoa. Kaiken kaikkiaan isät arvioivat isyyttään ja kasvattajuuttaan avoimesti, tuntien syyllisyyttä hyvän isän kriteerien täyttymättömyydestä. Isät toivoivatkin lisää tietoa ja ymmärrystä kasvattaakseen lapsistaan hyvinvoivia aikuisia ja kunnon kansalaisia. Turvallisuushakuisuuden ja kasvatuksellisen aspektin lisäksi isien haastatteluissa toistui taloudellinen vastuu perheen hyvinvoinnista. Tämä viittaa siihen, että isät ottavat yhä perinteisen elättäjävastuun, ainakin osittain, omille harteilleen. Näyttää siltä, että esimerkiksi vastuuta ei

27 pysty erottamaan sitoutumisesta kuin teoreettisesti. Vastuu on sisäänrakennettu kaikkiin isän toimiin suhteessa lapseen, kuten esimerkiksi hoivaan, vuorovaikutukseen, lapsen hyvinvointiin ja turvallisuuteen liittyviin asioihin. Samoin vuorovaikutus ja saatavilla olo limittyvät esimerkiksi isän ja lapsen välisessä leikissä tai isän tehdessä kotitöitä lapsen seuratessa (jotka puolestaan liittyvät lapsen hyvinvoinnista huolehtimiseen). Voidaankin kysyä, voidaanko sitoutumista erottaa vastuusta. Toisin sanoen voiko sitoutunut isä olla vastuuton tai voiko vastuullinen isä olla sitoutumaton? Aineistomme pohjalta voidaan havaita, että suurin osa haastattelemistamme isistä näytti ottavan sitoutumisen isyyteensä vahvasti ja kantavan voimakasta kokonaisvastuuta isyydestään. Tosin on huomattava, että kaikki aineiston miehet olivat ottaneet isyyden osaksi elämäänsä, eikä haastatteluihin valikoitunut täysin isyyteensä sitoutumattomia miehiä. Kirjoa löytyy kuitenkin isien sitoutumisasteiden väliltä: yksi isistä uhrasi työpaikkansa saadakseen olla enemmän lapsensa kanssa kotona, kun taas toiselle tuoreelle isälle oli suuri myönnytys jättää muutama harrastuskerta väliin. Olisikin jatkossa kiinnostavaa selvittää, millaisia isyyteen sitoutumisen tyyppejä suomalaisista isistä ja isien puheesta löytyy. Tässä tutkimuksessa pyrittiin tarkastelemaan yksittäisten isien kokemusten merkityksiä ja tulkintoja, jotka sekä yhdessä että erikseen konstruoivat nykypäivän isäksi tulon todellisuutta. Kuten Catherine Riessman (2008, 184 188) tuo esille, paikallisista, osittaisista ja yksittäisistä kertomuksista opitaan myös jotain kulttuurisesti yhteistä. Esimerkiksi tämän aineiston isät loivat kuvaa siitä, mikä on 2000-luvulla merkityksellistä, hyväksyttyä ja idealisoitua isyyttä. Isien omaa ääntä ja näkökulmaa on tuettu suorilla aineistositaateilla (ks. Patton 2002, 348). Tutkimuksen luotettavuutta on pyritty lisäämään myös aineisto- ja tutkijatriangulaatiolla (ks. Patton 2002, 555 564, ), mikä tässä tarkoittaa kahden tutkijan samankaltaisen haastatteluaineiston yhdistämistä, sen analyysiä ja yhdessä raportointia. Se, että tutkijoina oli sekä mies että nainen molemmat myös vanhempia luo oman kehyksensä haastattelutilanteelle. Vaikka haastattelijan sukupuolella on oma merkityksensä (ks. lisää Mykkänen 2010a, 60 63), eivät tulokset tässä tutkimuksessa näyttäytyneet toisistaan poikkeavina. Isien puheesta kuvastuu selkeästi kuitenkin isyyden nautinto ja riemuvoitto, jossa jokainen isä sai enemmän kuin osasi toivoa. Tutkimuksemme tulokset kuvaavat myös isyyden muuttuvia ihanteita (ks. esim. Duckworth ja Buzzanell 2009; Eerola & Huttunen 2011), joissa nykypäivän miesten elämän merkityksellisyys muodostuu ansiotyön ohella, tai sen sijaan, isyydestä ja perheestä. Koska isyyteen sitoutumisessa ja isyyden vastuussa on kyse koko perheen ja laajemmin tulkittuna myös koko yhteiskunnan hyvinvoinnista, on selvää, että sen edistämiseen tulee panostaa jatkossa entistä enemmän sekä perheiden ja työyhteisöjen että instituutioiden ja perhepolitiikan tasoilla. Viitteet 1 Mykkäsen keräämä aineisto (n=26) vuodelta 2003, Eerolan keräämä aineisto (n=16) vuosilta 2008 2010. Haastattelut toteutettiin useammassa suuressa tai keskisuuressa kaupungissa Etelä-Suomessa. Kaikkiaan haastateltavat edustivat laajemminkin miehiä ympäri Suomea, sillä monet olivat esimerkiksi muuttaneet syntymäkaupungistaan muualle opiskelemaan. Isät valikoituivat haastatteluun vapaaehtoisesti päivähoidon sekä lumipallootannan kautta. Lähteet Allen, S. & Daly, K. 2007. The effects of father involvement: an updated research summary of the evidence. University of Guelph, Center for Families, Work & Well- Being. Burgess, A. 2011. Including fathers who benefits? Asiantuntijaluento. Miestyön foorumi. 31.5.2011. Böök, M. L. & Perälä-Littunen, S. 2006. Luottamusta rajojen kera mielipidekirjoitusten vanhemmuuden vastuu. Nuorisotutkimus 24 (2), 3 17. Böök, M. L. & Perälä-Littunen, S. 2010. Vastuullisen vanhemman velvoitteet. Kasvatus 41 (1), 41 52. Cabrera, N. J., Fagan, J. & Farrie, D. 2008. Explaining the

Isyyteen sitoutuminen ja isän vastuu 28 long reach of father s prenatal involvement on later paternal engagement. Journal of Marriage and Family 70 (5), 1094 1107. Carr, A. 2006. Involving fathers in psychological services for children. Cognitive and Behavioral Practice 13 (1), 94 97. Chase, S. E. 1995. Taking narrative seriously: consequences for method and theory in interview studies. Teoksessa R. Josselsson & A. Lieblich (toim.) Interpreting experience. The narrative study of lives 3. Thousand Oaks: Sage, 1 26. Christiansen, S. L. & Palkovitz, R. 2001. Why the good provider role still matters. Journal of Family Issues 22 (1), 84 107. Coltrane, S. 1996. Family man: Fatherhood, housework and gender equity. New York: Oxford University Press. Cowan, P. A., Cowan, C. P., Pruett, M. K., Pruett, K. & Wong, J. J. 2009. Promoting fathers engagement with children: preventive interventions for low-income families. Journal of Marriage and Family 71 (3), 663 679. Dermott, E. 2003. Intimate fatherhood. London: Routledge. Duckworth, J. D. & Buzzanell, P. M. 2009.Constructing work-life balance and fatherhood: Men s framing of the meanings of both work and family. Communication Studies 60 (5), 558 573. Eerola, P. 2009. Lapsikeskeisempi isyys Kolme tarinaa nuorten koulutettujen miesten astumisesta isyyteen. Nuorisotutkimus (27) 3, 15 28. Eerola, P. & Huttunen, J. 2011. Metanarrative of the new father and narratives of young Finnish first-time fathers. Fathering 9 (3), 211 231. Eerola, P. & Mykkänen, J. 2013. Paternal masculinities in early fatherhood: dominant and counter narratives by Finnish first-time fathers. Artikkelikäsikirjoitus. Eggebeen, D. J. & Knoester, C. 2001. Does fatherhood matter for men? Journal of Marriage and the Family 63 (2), 381 393 Flouri, E. 2005. Fathering & child outcomes. Chichester, West Sussex; John Wiley & Sons. Flouri, E. & Buchanan, A. 2004. Early father s and mother s involvement and child s later educational outcomes. British Journal of Educational Psychology 74 (2), 141 153. Habib, C., Santoro, J., Kremer P., Toumbourou, J., Leslie, E. & Williams, J. 2010. The Importance of family management, closeness with father and family structure in early adolescent alcohol use. Addiction 105, 1750 1758. Halme, N. 2009. Isän ja leikki-ikäisen lapsen yhdessäolo: Yhdessäoloa, isänä toimimiseen liittyvää stressiä ja isän tyytyväisyyttä parisuhteessa kuvaavan rakenneyhtälömallin kehittäminen ja arviointi. Tutkimuksia 15. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Hirsjärvi, S. & Huttunen, J. 1997. Johdatus kasvatustieteeseen. Porvoo: WSOY. Holmes, E. K & Huston, A. C. 2010. Understanding positive father-child interaction: Children s, fathers, and mothers contributions. Fathering 8 (2), 203 225. Huttunen, J. 2010. Isyyteen sitoutuminen ja sen merkitys miehelle. Suomen lääkärilehti 3/10, 175 181. Jallinoja, R. 2006. Perheen vastaisku. Helsinki: Gaudeamus. Keizer, R., Dykstra P. A. & Poortman A-R. 2010. Life outcomes of childless men and fathers. European Sociological Review 26 (1), 1 15. Klinth, R. & Johansson, J. 2010. Nya svenska fäder. Umeå: Borea. Kinnunen, U., Malinen, K. & Laitinen K. 2009. Työn ja perheen yhteensovittaminen: perheiden kokemuksia ja ratkaisuja. Teoksessa A. Rönkä, K. Malinen & T. Lämsä (toim.) Perhe-elämän paletti. Vanhempana ja puolisona vaihtelevassa arjessa. Jyväskylä: PS-kustannus, 125 148. Kyngäs, H. & Vanhanen, L. 1999. Sisällön analyysi. Hoitotiede 11 (1), 3 12. Lamb, M. E. (toim.) 1976. The role of father in child development. 1. painos. New York: Wiley. Lamb, M. 1986. The changing roles of fathers. Teoksessa M. Lamb (toim.) The father s role. Applied perspectives. New York: Wiley, 3 27. Lammi-Taskula, J. 2007. Parental leave for fathers? Gendered conceptions and practices in families with young children in Finland. Stakes Research Reports 166. Acta Electronica Universitatis Tamperensis 664. Mallers, H. M., Charles, S. T., Neupert, S. D. & Almeida, D. M. 2010. Perceptions of childhood relationships with mother and father: daily emotional and stressor experienced in adulthood. Developmental Psychology 46 (6), 1651 1661. Maurer, T. W. & Pleck, J. H. 2006. Father s caregiving and breadwinning: a gender congruence analysis. Psychology of Men & Masculinity 7 (2), 101 112. Mesiäislehto-Soukka, H. 2005. Perheenlisäys isien kokemana fenomenologinen tutkimus. Oulun yliopisto, Hoitotieteen ja terveyshallinnon laitos. Miller, T. 2011. Making sense of motherhood: A narrative approach. Cambridge: Cambridge University Press. Mykkänen, J. 2010a. Isäksi tulon tarinat, tunteet ja toimijuus. Jyväskylä studies in education, psychology and social research 382. Mykkänen, J. 2010b. Miesten puhetta isäksi tulon halusta ja aikeista. Sosiologia 47 (3), 188 204. Mykkänen, J. & Aalto, I. 2010. Isyyden ihanteet, arki ja kokemukset. Raportti isyystutkimuksesta Suomessa 1990 2010. Nuorisotutkimusverkoston julkaisuja. http://www.nuorisotutkimusseura.fi/julkaisuja/isyydenihanteet.pdf. Luettu 15.10.2012. Mykkänen, J. & Huttunen, J. 2008. Isäksi tulon tunteet. Teoksessa E. Sévon & M. Notko (toim.) Perhesuhteet puntarissa. Helsinki: Palmenia, 169 187. Negura, L. & Deslauriers, J-M. 2010. Work and lifestyle: Social representations among young fathers. British Journal of Social Work 40 (8), 2652 2668. Paajanen, P. 2006. Päivisin leiväntuoja, iltaisin hoiva-isä. Alle 3-vuotiaiden esikoislasten isien näkemyksiä ja ko-

29 kemuksia isyydestä. Perhebarometri. Väestötutkimuslaitoksen katsauksia E24. Helsinki: Väestöliitto. Palkovitz, R. 1997. Reconstructing involvement : Expanding conceptualizations of men s caring in contemporary families. Teoksessa A. J. Hawkins & D.C. Dollahite (toim.) Generative fathering: Beyond deficit perspectives. Thousand Oaks: Sage, 200 216. Palkovitz, R. 2002. Involved Fathering and men s adult development. Mahwah, NJ: Lawrence Erlbaum. Palkovitz, R., Copes, M. A. & Woolfolk, T. N. 2001. It s like... you discover a new sense of being. Involved fathering as an evoker of adult development. Men and Masculinities 4 (1), 49 69. Patton, M. Q. 2002. Qualitative research & evaluation methods. 3. painos. Thousand Oaks: Sage. Perälä-Littunen, S. 2007. Gender equality or primacy of the mother? Ambivalent description of good parents. Journal of Marriage and Family 69 (2), 341 351. Pleck, J. H. 2010. Paternal involvement. Teoksessa M. E. Lamb (toim.) The role of the father in child development. Hoboken, NJ: John Wiley, 67 107. Rane, T. R. & McBride, B. A. 2000. Identity Theory as a Guide to Understanding Fathers Involvement With Their Children. Journal of Family Issues 21 (3), 347 366. Riessman, C. K. 2008. Narrative methods for the human sciences. Los Angeles: Sage. Sarkadi, A., Kristiansson, R., Oberklaid, F. & Bremberg, S. 2007. Father s involvement and children s developmental outcomes: a systematic review of longitudinal studies. Acta Paediatrica 97 (2), 153 158. Tuomi, J. & Sarajärvi, A. 2002. Laadullinen tutkimus ja sisällönanalyysi. Helsinki: Tammi. Van Egeren, L. A. & Hawkins, D. P. 2004. Coming to terms with coparenting: implications of definition and measurement. Journal of Adult Development 11 (3), 165 178. Värri, V-M. 2002. Hyvä kasvatus kasvatus hyvään. Tampere: University Press. Wall, G. & Arnold, S. 2007. How involved is involved fathering? An exploration of the contemporary culture of the fatherhood. Gender & Society 21 (4), 508 527. Ylikännö, M. 2009. Isien ajankäytöstä: uuden isyyden hidas esiinmarssi. Yhteiskuntapolitiikka 74 (2), 121 131. Saapunut toimitukseen 31.1.2012 Hyväksytty julkaistavaksi 22.8.2012