(Muusikko 12/10 -> Juhani Aaltonen) Pekka Nissilä JUNNUN PITKÄ TIE KAARTUU EDELLEEN Saksofonistiemme Grand Old Man Juhani Junnu Aaltonen (s. 1935) elää keskellä vahvaa taiteilijauraansa. Haastattelupäivää ennen hän sai päätökseen uusimman jazzkvartettilevynsä äänitykset, ja muitakin suunnitelmia riittää. 50-vuotiseen uraan mahtuu studiotyön tiukkuutta ja improvisoinnin vapautta. Muusikoksi ryhtymisesi ei ole se kaikkein tavallisin tarina; lapsena äiti ei vienyt pianotunneille, ja ylipäätään aloitit varsin myöhään. - Ei vienyt äiti pianotunneille, mutta se johtui vain olosuhteista. Isäni oli urkuri, joka valmistui priimuksena Helsingin Konservatoriosta - en koskaan kuullut hänen soittoaan - mutta vanhemmat erosivat. Sota ja sen jälkeinen aika oli omalla kohdallani aika risaista, ja katsonkin, että olen musiikin suhteen ollut lukutaidoton ; en soittanut, enkä oikeastaan kuunnellutkaan lapsena musiikkia. Lähdin sotalapseksi Ruotsiin, aika myöhään. Sodan jälkeen muutin Inkeroisiin. Kitaran mä sain 13-vuotiaana, eli joku musiikkiin kuitenkin veti. Treenasin kyllä paljon, ja mulla oli aika kova tekniikka, mutta en mä esimerkiksi soinnuista ymmärtänyt, että miten ne toimii yhdessä. Soitin aluksi kupletteja, säestin omaa laulua. Sitten elokuvien kautta tuli musiikkia, Glenn Miller Story oli kova sana, ja sellaiset. 50-luvun alussa menin takaisin Ruotsiin, töihin maalaistaloon lähelle Uppsalaa. Kaupungissa näin kaupan ikkunassa tenorisaksofonin, ja mä ostin sen. Mistä idea ostoon tuli? - Olin Inkeroisissa kuullut Tauno Heinosen big bandiä, ja saksofoni oli kiinnostava, jostain syystä. En osannut koota sitä, mutta mukana tuli saksalainen soitto-opas. En mä tiennyt edes, että suukappaleeseen laitetaan sellainen bambupäre, mitä sanottiin lehdeksi. Kai mä aika nopeasti edistyin. Mulla oli gramofoni ja muutama levy; ainakin Stan Getzin ja Lars Gullinin Ack, Värmeland du sköna, ja jotain Charlie Christiania - se kitara kun on ollut ensirakkaus. Kuuntelin niitä ja ihmettelin hirveästi, että miten se systeemi toimii? Ei ollut mitään käsitystä siitä mitä ne eri soittajat teki, ja miten ne liittyi toisiinsa. Uppsalassa oli kuitenkin paljon konsertteja, ja sinne ajoin pyörällä 12 kilometriä kuuntelemaan. Yliopiston salissa kävi esimerkiksi Jazz at the Philharmonic -kiertue, ja myöhemmin mulle on selvinnyt, että näin siellä Billie Holidayn Red Norvon trion solistina. En mä silloin tiennyt hänestä mitään. Kun kutsunnat läheni, niin oli tultava takaisin Suomeen. Inkeroisilla oli Tampellan tehdas, ja siellä oli töissä näitä tyyppejä, jotka oli myös muusikoita: Rainer Lekander, jota pidettiin yhtenä parhaista basisteista, ja trumpetisti Heikki Rosendahl. Pääsin mukaan MH Quartet -nimiseen bändiin, missä Rosendahl soitti. Anjalan VPK:n talolla oli mun eka keikka, ja mä muistan, että ihmettelin rumpalin hi hattia - eka kerran näin sellaisen oikein läheltä. Ja välillä ne huusi, että soita soolo, mikä oli sama kuin uimataidoton heitettäisiin veteen ja sanotaan vaan että ui!. En tiennyt mistään mitään, mutta menin tuhatta ja sataa; tyyliin, että kyllä joku osuu. En osannut sitä kitaran sointumaailmaa edes siirtää soittooni, eli mulla ei ollut kä- 1 sitystä miten soinnut liittyy toisiinsa, en tiennyt niiden funktioita. Jouduin kehittämään ihan oman maailman siihen miten mä musiikin kuulin tai näin. Sitä on sitten sanottu mun voimavaraksi, siinä se oma tyyli kehittyi. Mulla on aina ollut tunne, että mä olen epämusikaalinen muiden soittajien keskellä; ne tietää, ja ne kuulee soinnut ja kaikki - niiden äiti on vienyt ne pianotunnille. Olet aina puhunut vaistonvaraisesta soittamisestasi. - Ei mulla ole ollut muuta mahdollisuutta. Olen kokenut musiikin väreinä ja jännitteinä, ja sen olen halunnut säilyttää senkin jälkeen, kun tietoa on tullut. Mutta ei oikeastaan voi alempaa lähteä tähän hommaan, kuin mä olen lähtenyt. Mun kohdalla on toteutuneet suunnilleen kaikki epätodennäköisyydet - vaikka olen tehnyt vuosia raskasta ruumiillista työtä, kuulon kanssa on ollut lapsesta saakka ongelmaa, eikä varsinaista pohjaa musiikkiin ole ollut, niin kuitenkin on muusikko tullut. Mihin tahtiin keikkailu jatkui? - Keikkoja oli lähitienoon tanssipaikoissa silloin tällöin, ja ihan tupakkarahalla. Sitten tuli se armeija, eikä silloin ollut mahdollisuutta soittokuntaan, joten soitto loppui siihen. Se oli tuhoisaa, myinkin sitten tenorin ja levyt. Armeijan jälkeen menin Ruotsiin takaisin, kolmivuorotyöhön sulfatehtaalle pakkaamaan. Kiinnostus musiikkiin kuitenkin oli jäljellä, ja folkparkenissa kuulin aika kovia jenkkibändejäkin; näin muun muassa - kuulemma tunnetun, sanoivat - pasunisti J. J. Johnsonin kvintetin, jossa huomioni kuitenkin vei rumpali, joka oli nimeltään Elvin Jones.
Vuoden mä olin siellä, asuin työmaaparakissa, ja vietin joulunkin siellä; hain radiosta Suomen asemaa. Tällaista mun elämä on nuorempana ollut. Menin töihin 14-vuotiaana, eli puolen vuoden päästä tulee 61 vuotta työelämässä täyteen. Mutta mulla on intohimo opiskeluun, se on ollut jatkuvaa. Mä olen yhtäältä mieleltäni insinööri, mä rakastan tutkia kaikkia teknisiä juttuja, ja toisaalta olen abstrakti, mikä on musiikista väkisin tullut. Olen löytänyt tammikuulta 60 Ajan Sävel -lehdestä jutun Rosendahlin sekstetistä, kuva ja kaikki, jossa olet mukana. - Kun tulin takaisin, niin Rosendahlin bändi oli jo aika etabloitunut, ja mua pyydettiin siihen soittamaan baritonisaksofonia. Täytyi mennä ensin kesäksi töihin, että sain rahat ostaa se torvi. 59 puolella se oli, kun liityin siihen: neljä torvea ja kaksi kompissa. West Coast -meininkiä, paljon sovituksia Ruotsista, ja altisti Ola Tynnilä kopsaili myös. Hän soitti välillä vibrafonia, ja Rosendahl taisi soittaa välillä haitaria. Viikonloppukeikkailua sekin oli, että sikäli ei ammattimaista, mutta aika tasokasta kyllä. Milloin huilu tuli mukaan? - Tapasin Esa Pethmanin Kouvolassa, Tarkelan musiikkikaupassa, ja hän selitti vähän huilusta, mistä kimmoke sitten tuli. Kävin 61 kevään Kotkassa huilutunneilla, treenailin taas paljon, ja opin nopeasti. Rosendahlin bändi oli periaatteessa ajan mukaisesti jazzbändi, mutta sitten siihen tuli laulaja - Irmeli Mäkelä muistaakseni - ja kuva alkoi muuttua. Kuvio alkoi isomminkin muuttua tanssipaikoilla, kun alkoi tulla näitä nuorisolaulajia; Lasse Liemolaa ja muita. Olin Korian lavalla tulevan vaimoni kanssa, kun Erkki Melakosken bändi Helsingistä tuli keikalle, solistinaan Laila Kinnunen. Esa Pethman, joka oli muuttanut Helsinkiin ja alkoi olla kova nimi, oli bändissä. Hän näki minut, ja tauolla tuli juttelemaan. Sanoi, että Sibikseen voi pyrkiä myös syksyllä. Mä olin periaatteessa työtön sekatyömies, ja ajattelin että pitäisikö kokeilla. Laitoin paperit vetämään, ja ihme kyllä läpäisin kokeet; näytteenä soitin Mozartin G-duuri konserttoa vähän matkaa. Vuoden verran kävin siellä, Juho Alvas oli opettajana. Aloin tajuta, että tietty musikaalisuuden lahja mulla on. Sibiksen vuodesta lasken paljon alkaneeksi. Vaikken ollut siitä varma, niin musiikki tuntui olevan minun juttuni. Pääsin nopeasti bändeihin, ensin oli Jorma Lyytisen yhtye, ja sitten hyvin merkittävä Pentti Tiensuu - Annikki Tähti -kokoonpano, jossa oli mukana Eino Virtanen. Otto Donneriin törmäsin jo Sibelius- Akatemiassa, mutta sitten parin vuoden kuluttua, eli siinä 64 alkoi tapahtua jazzinkin suhteen. Samoihin aikoihin alat ilmestyä studiokokoonpanoihin, kun selaa Gramex-listoja. Varhaisin, mikä minulle on tullut esiin, on Tapio Rautavaaran levytys Neljän tuulen tiellä nimenomaan vuodelta 64. - Ensimmäinen äänilevykeikkani oli Marjatta Leppäsen Neito lähteellä, joka tehtiin muistaakseni Kirjalla Kruunuhaassa, ja se oli vuonna 64. Tiensuu soitti jo studiossa, ja hänen kauttaan tuli kontakteja, ja Virtasen kautta samoin. Melkein heti tulivat myös [George de] Godzinskyn viihdeorkesterijutut, mikä olikin kauhistuksen paikka: miten mä tänne jouduin?. Ties ketä tunnettuja muusikoita Radio-orkesterista siinä ympärillä, ja mä ilman mitään musiikillista sivistystä sen ikäisenä mukana - jotenkin piti vaan selviytyä. Mä en ole koskaan voinut unelmoida mistään unelmabändeissä mukana olemisesta, että voisi niin kuin valita jotenkin, vaan se on ollut henkiinjäämiskamppailua. Mun soitosta kuulee sen; olen sanonut, että se on ollut veitsi kurkulla soittamista - jos ei olisi ikään kuin henkensä kaupalla klaarannut, niin se olisi jäänyt siihen, ja ala olisi vaihtunut. Se oli vielä 100% aikaa, eli solistia myöten kaikki aina paikalla. 2 - Kyllä. Se oli hienoa aikaa, joka jatkui aika kauan, kun teevee tuli siihen saman tien. Ossi Runne ehti tulla tutuksi ennen kuin hän meni YLEen television puolelle, eli silloin, kun hän teki paljon Fazerille yhtenä [Toivo] Kärjen kapellimestareista. Virtasen kautta tuli Mainos-TV:n puolella töitä, ja Melakoski oli radion puolella. Yhtäkkiä mä soitin kaikkien kanssa, mikä oli aivan ällistyttävää. Siirtyminen studiomuusikoksi kävi aika äkkiä, ja päätinkin, että sisätöihin ja viikonloput harjoitteluun. Viimeinen keikkakokoonpano oli Kai Lindin bändi, tanssimuusikkous ei ollut minulle - mitenkään sitä väheksymättä. Miten tenori tuli sitten takaisin? Soitit aika paljon alttoa ensin, studiossakin. Eric Dolphy tuntuu olleen merkittävä vaikute, enemmän kuin Charlie Parkerkin, vai kuinka? - Dolphy oli hyvin tärkeä silloin kun soitin alttoa, Parkeriin en pystynyt harmoniapuolelta. Vaikka olin kuunnellut jo [John] Coltranea Giant Steps -levystä lähtien, niin kyllä Dolphy vapaampana oli aluksi varmaan tärkeämpi. Coltrane oli kuitenkin käänteentekevä, ja hehän soittivat yhdessä Kulttuuritalon [Helsinki] konsertissa. Muistan sen mielettömän intensiteetin, ja sen, että tajusin jossain vaiheessa puristavani tuolin käsinojia rystyset valkoisina. Tenori tuli freen myötä, se sopi siihen paremmin. Coltranella oli message, se viesti jostakin. Mä soitan freetä melodisesti, en koskaan improvisoi ilman jotain tonaliteettia ja rakennetta - jos ei ole mitään, niin mitä tarinaa mä sitten kerron? Toinen, jolla oli myös message, mutta se tuli ulos erilailla, oli Lester Young, mystikko. Äärimmäisen nerokas soittaja, jonka sävyt ei tavallaan olleet tästä maailmasta. Hän on mielestäni edelleen aliarvostettu tämän vireen tajuamisessa; sellainen jännä henkisyyden taso. Hauras, tavallaan rikottu ihminen, mistä tulee se taso, mikä pitää kaivaa esiin. Se ei liity enää musiikkiin, vaan on viesti: en viihdytä, vaan kerron jotain muuta elämästä. Kolme kovaa On kolme henkilöä, jotka liittyvät uraasi keskeisesti. Otetaan heistä ensimmäisenä Otto Donner. - Otto on hyvin ällistyttävä tyyppi.
Ensinnäkin loistava säveltäjä, ja mies joka oikein haisee jazzilta - positiivisessa mielessä; ei voi kevyempää sanaa käyttää. Se ei ole vain tuoksu, vaan se on niin läpitunkevaa, mikä hänen musiikistaan tulee. Bebopin moderni tajuaminen on yksi piirre, ja toinen on seikkailumieli, sellainen kumma vapaus, että anna jätkä palaa! Hän on vaikuttanut uraani monelta kulmalta. Säveltäjänä melodikko, mikä on mulle aina numero yksi, ja toinen on soinnutus, mikä luo värit. Hyvä melodia sytyttää minut, se on kuin tarina tai runo. Oton musiikki on hyvin haastavaa; voi olla vain joku kaava tai raamit, ja itse pitää täyttää se. Entä Heikki Sarmanto? - Heikki soitti, ja pyysi mukaan televisiokeikalle. Ratakadulla tehtiin viimeisiä Jaakko Jahnukaisen jazzohjelmia Tesvisiolle, jotain 64 se oli. En muista, että olisimme ennen sitä tavanneet. Pekkiksen [Pekka Sarmanto] tunsin, olimme soittaneet Anneli Sarin tangokeikoilla, ja varmaan sitä kautta se tuli. Heikin kanssa olen soittanut aina vain Heikin musiikkia, 45 vuotta on yhteistyötä takana. Olen ollut melkein kaikissa projekteissa mukana ihan sieltä alusta saakka, ja me on tehty paljon. Heikkihän on kuin kävelevä runo, koulussa hänestä itse asiassa odotettiin kirjailijaa. Harva tietää Heikistä sen kaiken potentiaalin laajuuden: se on ihan sama mihin vaihdetaan, niin sieltä tulee. Hän rakastaa rajojen rikkomista, ja siksi oli mukana paljon kaikessa, mutta kun freetä tehtiin etupäässä ilman pianoa Heikin melodinen puoli istuu minulle; jazzmusiikista usein puuttuu tunneäly, joka tulee laulumusiikin kautta. Transkriptiot kehittää muuta, mutta soundi kehittyy laulun kautta; jos se ei soi sisällä, ei se tule uloskaan. Olen aina soittanut väärillä ansatseilla, huiluakin, ja silti soundini tunnetaan. Olen pakottanut sen ulos. Se tunne siitä melodiikasta on vaikuttanut minuun. Soittamisesta Heikin kanssa käytän ilmaisua uudempi ranskalainen huilumusiikki, jossa on improvisaatio mukana. Kolmas keskeinen yhteistyökumppanisi oli Edward Vesala. - Eetun tapasin eka kerran aikanaan jo Rosendahlin keikalla Mäntyharjulla, siellä oli kerran joku rillipää pojankloppi hipelöimässä bändin rumpuja. Siitä meni vuosia, ja tiesin kyllä, että hän soittaa bändissä: ei se osaa oikeastaan soittaa rumpuja mutta soittaa tangobändissä. Kerran sitten törmättiin kadulla, ja ihan vaan moikattiin, mutta sitten Eetu soitti, jotain 64-65 se oli, ja siitä se lähti. 20 vuotta päivittäistä yhteistyötä, vähintään puhelimessa puhumista. En muista milloin ekaa kertaa soitettiin yhdessä, mutta oli sellainen kvartetti kuin Paroni [Paakkunainen], Eetu, mä, ja Kari Hynninen bassossa. On kuvakin, missä me ollaan smokit päällä, ja niin free kuin voi olla; me oltiin yläpuolella kaikkien muiden! Joku kukkovaihe pitää näköjään kaikilla olla. Eetulla oli vähän sama kuin minullakin, että tietyt perustiedot puuttui. Me treenattiin hirveän paljon vain kaksistaan; ei kukaan basisti kelvannut, eikä me oikein löydettykään sopivaa. Jos oli keikka, niin otettiin se joka oli vapaa, piirrettiin A4:lle jotain, ja sitten mentiin. Meillä oli sellainen kahden miehen klinikka, jossa kehitettiin soittamista. Treenattiin eri moodeja, eli miten soitetaan esimerkiksi balladia ilman että soitetaan jotain balladimelodiaa. Tai sitten äärimmäisen nopeaa, ja samalla äärimmäisen kevyttä koko ajan. Soittoa tunteiden välineenä. Jos sitä ole, niin ei ole mitään. Pyrkimyksenä saada luonnollinen olotila bändille, johon sitten voi laittaa teeman. Intensiteetin ylläpitoa, kykyä säilyttää jännite pitkällä matkalla; jos kaikki eivät saa sitä sisälleen, niin ei toimi. En usko, että tällaista opetetaan missään. Teitte kymmenkunta levytystä yhdessä, alkaen 70-luvun taitteesta. Nana Arild Andersenin kanssa oli yksi ensimmäisistä, julkaisijana jopa PSO. Mitä siitä muistat? 3 - Aika ex-tempore Eetu näitä kehitti, kun joku ulkomaan vieras oli paikalla. Nana tehtiin Dipolin [Espoo] lavalla triolla, kolmessa tunnissa; joku studio ja äänittäjä siellä oli. Nan Madol -sessioista muistan elävästi, miten paikalle buukattu harpisti esitteli soitintaan, ja kun oli jotain soitettu, niin Eetu sanoi hänelle, että tässä seuraavassa ei tarvitakaan harppua, mene vaikka kahville, ja kun ovi meni kiinni, niin samalla hetkellä Eetu itse istui harpun taakse, ja äänitys päälle! Mä olin Eetu-sessioissa ikään kuin konserttimestarin roolissa mitä suuremmassa määrin, vedin fraseerausta koko porukalle. Miten luonnehdit Vesalan merkitystä yleisemmin? - Hänen vaikutuksensa jatkuu yhä. Ei häntä aikanaan kunnolla ymmärretty. Mä olin aina sillanrakentaja, kun soitin studiomuusikkona humppaa ja sitten Eetun kanssa freetä - ei mitään ongelmaa. UMOssa selitin heille mitä Eetu soittaa, ja Eetulle mitä UMO soittaa. Hän oli kiistanalainen soittaja, kun rytmimuusikissa perinteisesti joko oli taimia tai sitten ei ollut. Nythän se kuuluu jo koulutukseen, että osaa heittää rubatoa ja kelluntaa, se on normaalia. Eetun soitto lentää, se on kimmoisaa, se menee eteenpäin [laulaa symbaalikomppia du-du-du-duu ], mieletön suunta koko ajan. Sitä kannattaa tutkia hyvin tarkkaan. Hän oli merkittävä myös siksi, että kaatoi jonkun muurin tuonne maailmaan, mitä suomalaisen jazzin tunnettuisuuteen tulee. Heikki teki sitä omalla tavallaan kyllä, ja nyt minäkin omalla, hyvin pienellä tavallani; huomaan siellä, että levyni on aika tarkkaan tutkittu. Sitten alkoi käydä niin, että hänen säveltäjyytensä alkoi tulla voimakkaammin esiin, ja kun siinä aletaan enemmän sitomaan kokonaisuutta, niin se toimii mulle huonosti. Ja hän ikävä kyllä alkoi myös katkeroitua siinä määrin, että minun oli otettava etäisyyttä. Ennen kuin mennään UMOvuosiisi, niin otetaan tähän väliin 70-luvun taitteen seikkailusi rockin, tai niin kuin silloin sanottiin, popmusiikin parissa: en-
sin oli Soulset ja sen perään Tasavallan Presidentti. - Soulset oli Paroni ja Eetu, eli kaksi varsinaista soul-miestä! Se ei ollut ominta alaani, en seurannut rockmusiikkia ollenkaan - valitettavasti - eli kaikki Jimi Hendrixit ja tällaiset, jolle nykyään kumarran maahan asti, meni ohi aikanaan. Mutta kun samat jätkät väänsi, ja kuului siihen jengiin, niin kaikkea yhteistyötä tehtiin. Soulset jäi lyhytaikaiseksi, mutta joku sävy siitäkin varmaan tuli. Olen myöhemmin kuullut, että Pressaan menin Mossen [Groundstroem] ehdottamana. Olin tietyllä tavalla ulkopuolinen siitä porukasta, mutta varmaan joissain Love-sessioissa Mosse kuuli minua. Vuoden mä olin mukana, en suoraan sanoen jaksanut pitempään. Perävaunu auton perässä mentiin, oli kahtakin keikkaa illassa - yksi setti yhdellä lavalla, kamat kasaan, ja ajo toiselle lavalle. Hienoa oli kyllä, kun bändi syntyi 2000-luvulla uudestaan. [Jukka] Tolonenhan oli mieletön lahjakkuus, arvostin hänen sävellyksiään heti jo silloin. Me soitettiin instrumentaaleja levyllekin, ja improvisaatiota oli paljon, aika vapaatakin joskus. Tolosella oli huikea, kirkkaan selkeä tekniikka, mutta hän pystyi myös revittelemään kunnolla; kilpasoitantahan siinä oli kuitenkin koko ajan menossa! Ison orkesterin aika Entä sitten UMO? Soitit jo säännöllisesti Radion Tanssiorkesterissa, ja sitten Heikki Sarmannon toimesta koottiin The Finnish Jazz Workshop Lontoon keikkaa varten syksyllä 75. Se oli teistä niin kivaa, että levykin tehtiin vielä samana vuonna, ja päätettiin oikein perustaa uusi orkesteri. - Heikki sai aikaan paljon. Lontoossa käytiin joo, ja [Esko] Linnavalli astui sen jälkeen kuvioihin aika pian. Muistan olleeni perustamiskokouksessa, ja muita oli ainakin [Esko] Rosnell, [Pekka] Pöyry, Linnavalli, [Markku] Johansson ja ehkä Ahvenlahden Ollikin. Mä en taida siinä ekalla levyllä ollakaan, jostain syystä en siihen päässyt. Se oli aluksi vähän pienempi bändi, ei ollut ihan täydet sektiot. Eiköhän eka fonisektio ollut siis Pöyry, Lahden Pena, [Eero] Koivistoinen, [Unto] Haapa-aho, ja mä. Sehän oli aluksi monta vuotta ihan keikkapohjalta, vaikka aika säännöllistä kuitenkin. Jotenkin mä muistan sen vakituisen ajan paremmin, se oli ennen sitä kuitenkin freelancerilla keikka keikkojen joukossa. Vakiintuminen alkoi jostain YLE-diilistä, meidät kiinnitettiin puoleksi vuodeksi. Treenasimme Finlandia-talolla, ja muistan sen siitäkin, kun Pöyryn kuolema liittyy tähän; meillä oli ensimmäiset treenit, ja yksi mies puuttui - häntä alettiin siitä etsimään. Mun piti sitten kaivaa altto esiin, ja olikohan niin, että Pena siirtyi baritoniin, ja Salmisen Teemu tuli siinä vaiheessa mukaan, ja alttoon. Se eka sukupolvi ei vielä mun aikana oikeastaan muuttunut, me oltiin sellaista omatekoista porukkaa silloin. Pöyrystä on sanottava, että hän oli todella ikävä menetys. Ihailin monta vuotta jo UMOa aiemmin hänen kykyään, ja ihmettelin miten kaikki voi olla noin selvää. Mutta sitten selvisi, että hänhän soitti hyvin myös pianoa. Hän oli monessa mielessä suvereeni, hallitsi bebopin, mutta pystyi myös menemään täysin vapaasti tai vapaamuotoisesti. Täysi melodikko solistina, erittäin persoonallinen soittotapa, soitti yhtä hyvin ja mielellään huilua; ehdottomasti merkittävimpiä jazzmuusikoita mitä meillä on ollut. Hän tiesi arvonsa, mutta ei ikään kuin nähnyt positiivisia asioita. Hän esimerkiksi mittasi soundiaan jonkun muun mukaan, ja sai siitä ongelman, vaikka se oli hänen omansa, Pöyryn soundi. Minkälainen oli Uuden Musiikin Orkesterin ilmapiiri alkuvuosina? - Kyllä se sellaisena ihanteena alkoi, joka sitten vähän muuttui - aika paljonkin aikanaan, mutta sen lauluja laulat jonka leipää syöt. Jotkut jo halusi jossain vaiheessa Todella Uuden Musiikin Orkesterin. Mä aloin niinä vuosina ymmärtää, ettei vain se mitä minä teen ole hyvää. Kyllä UMO oli mullekin tärkeä bändi. Kun tyylit muuttui nopeassa tahdissa, niin 4 osasin hyödyntää sitä. Esimerkiksi fuusiompi maailma toi puutteitani esiin, ja piti opetella uusia asioita. Se ei ollut aluksi mikään rasvattu koneisto, mitä se sittemmin on ollut - sellaisia ähkyilijöitä oli täynnä koko bändi. Pellollinen oikein saarijärvenpaavoja, mutta toisaalta sitten joukko persoonia. Säveltäminen on mennyt paljon siihen, että sektio on nykyään yksikkö. Mun suosikki taitaa olla Dizzyn [Gillespie] eka iso bändi 40-luvulta; sieltä tuli sellaista puolikaaosta, joka vaan toimi! Käytän termiä ensirakkaus; sitten kun se katoaa, jatkossa on vain kaikki kohdallaan. Haluaisin, että se mikä sai innostumaan jotenkin säilyisi. Ja miten sellaisen saa säilytettyä ei ole bändistä kiinni, vaan siitä ketkä sitä johtaa. Tuosta päästäänkin Esko Linnavalliin, joka oli UMOn kehityksen keskeisin hahmo. - Hänenkään merkittävyyttä ei aikanaan ymmärretty, ei bändissäkään. Hänellä oli suuri näky asiasta, ja hän pystyi menemään kenen tahansa puheille hoitamaan sitä. Monitahoinen ja ristiriitainen, mutta loputtoman musikaalinen henkilö. Hyvin merkittävä minulle henkilökohtaisesti siksikin, että hän soitti nimelläni kulkeneessa kvartetissa. Itse olin siinä edessä kuin hoomoilanen, ja tehtäväni oli vain soittaa, joten annoin mennä, ja muut seurasi niin hyvin kuin osasivat. Eskolla oli huikea harmoniataju; ei niin lyhyttä väliä ettei siihen joku sointu vielä löytynyt (naurua)! Se tuli jo kikaksi, mutta se oli käsittämättömän luontaista hänelle. Oli ihan sama ketä hän säesti ja mistä sävellajista, aivan kaikki tuli koko ajan. Mitä tulee mieleen kohokohtina UMOn ajoilta? Vieraat ovat pääsääntöisesti olleet kapellimestareita, mutta silloin tällöin myös solisteja. - Bob Brookmeyer tulee ensiksi mieleen. Varmaan siksi, että meillä jotenkin synkkasi; hän arvosti soittoani, ja mä kuitenkin olin arka tuollaisissa. Solisteista elämys oli Zoot Sims, joka oli jo lähes haamu, eikä montaa kuukautta siitä enää elänytkään. Hän soitti ihan hiljaa, jollain 30-lu-
vun fonilla, ja suukappaleella, mihin kukaan muu ei olisi koskenutkaan, ja voi että se svengasi! Mä kun olen aina paahtanut kuin pieni kylä, on isot aukot ja kovat päreet, ja sitten: näköjään voi soittaa kuolemansairaana, ja tulee ihan sama, se voima ja kaikki. Jotain silloin kilahti, ja mulla alkoi monen vuoden prosessi, jossa löysin saksofonin tavallaan uudestaan. Ja huilun kautta, se on toiminut guidena - huilu on minulle niin helppo, otan sen vaan ja annan mennä, enkä mieti. En ole ikinä treenannut huilulla jazzia, vaikka jonkinlainen jazzhuilisti olen olevinani - aina vaan klassista. Aikoinaan huilu oli huilu ja foni oli foni, nyt ne on sama. Dexter Gordon on tietenkin oma, hieno tarinansa. Oltiin Hotelli Hesperiassa konsertissa, johon Dexter tuli myöhässä ja aikamoisessa pöllyssä. Varmaan mies soitti välillä ihan eri kappalettakin kuin me, mutta ei sillä ollut niin väliä, koska hän soitti vaan dexteriä! Sellainen on aina kova juttu. Sitä olenkin itse joskus surrut, että jos vanhana huomaa ettei koskaan ole löytänyt itseään. Muistan, että joskus yritin kuullostaa Coltranelta, eikä se onnistunut - kuuntelin studiossa ottoja, ja olin tyytymätön, vaikka sain kiitosta. En tajunnut, että se tuli kuitenkin siitä, kun se oli erilaista, jotain mun omaani. Lisää omaa Omalla nimelläsi levytit ensi kerran vuonna 1974. Yhtiö oli Love Records, eli siihen liittyy Otto Donner. Miten Etiquette realisoitui? - Se oli Eetun potkimaa. Olin tehnyt trio-keikkoja Pekkiksen ja Reiskan [Laine] kanssa. Kannen valokuvat kyllä kertoo minkälainen porukka siellä oli! Tässä oli jo koko huiluperhe käytössä, ne tuli studiomuusikon työn hyvästä puolesta, bassohuilukin mulla oli jo hyvin varhain. Heikki niitä toi Jenkeistä mukanaan. Strings Oton kanssa tehtiin pari vuotta myöhemmin, ja idean siitä mä heitin Otolle joskus Finnvoxin käytävällä: hei kuule, tehdään sun biiseistä levy sävelradiota varten. Hän alkoi nopeasti toteuttaa sitä, ja idea kyllä matkalla muuttui, esimerkiksi Saxballad ei ole mitään sävelradiota. Sen kohdalla toteutui konkreettisesti se, että eka otto on se paras. Soitin sen taustojen päälle Tukholmassa, ja tein eka oton jälkeen uusia, mutta ei se ole enää samalla tavalla luovaa, ja eka käytettiin. Levyllä on aika vaikeitakin juttuja, ja tutkin niitä pianolla että löytäisin jonkun punaisen langan. Ei valmiita fraaseja, se ei toimi mulla. Mä en tässä vaiheessa paljon vielä soinnuistakaan tiennyt, ja onhan se vähän kömpelöä soittoa näennäisesti, mutta ekan oton fiilis koko ajan - en muista mitään harjoituksiakaan. Olen joskus jopa kadehtinut sitä, että olisipa noin tietämätön, kun nyt tietää jo liikaa, ja siitä alkaa tulla ongelmia. Vesala liittyy olennaisesti kahteen seuraavaan levyysi, eli triolla tehty live Prana, ja huilulevy Springbird. - Pranaa en unohda ikinä, sitä tekovaiheen paniikkia: basistina joku [Reggie Workman], joka on soittanut Coltranen kanssa - miten minä sille voin sanoa yhtään mitään mitä tehdään?! Siinä olen enemmän kuin veitsi kurkulla, veitsi on jo vähän sisässä; ei mitään sellaista, että on kivaa, on levossa. Eetu vaan sähisi, eikä ymmärtänyt ollenkaan, että minä olin siinä tilassa. Minusta ei oikeastaan ollut tekemään sitä, mutta pakko oli vääntää kaksi päivää. Se on elämässäni merkittävä levy, koska jouduin ylittämään valtavia pelon kynnyksiä sen kanssa. En pystynyt varmaan pariinkymmeneen vuoteen kuuntelemaan sitä, mutta 2001 kun tulin takaisin, kuuntelin, ja hoksasin että tuossa on tonaliteetti ja teen spiraalin sen ympärille. Silloin napsahti: tässä se on - se palautui heti, vaikka en ollut tehnyt mitään tuon tyyppistäkään kymmeneen vuoteen. Opin myös, että aina omista jutuistaan pitää eteenpäin jatkaa. Springbird meni niin, että olin juuri tullut kotiin Andersenin kiertueelta, ja illalla soitti Eetu: hyvä että tulit, olen varannut Loven studion, kun Senegalin kansallisbaletti on ollut täällä, ja buukkasin rumpuryhmän sinne, tule huilun kanssa kymmeneksi paikalle, ja oliko heti seuraava tai sitä seuraava aamu! Eetu siis tiesi, että teen huilulevyn, mutta minä en 5 tiennyt! Menin paikalle, muusikot tuli pomonsa kanssa, eikä me edes päivää sanottu. Eetu jutteli jotain niiden kanssa, mä menin laulukoppiin, ja laitoin huilun kasaan samalla kun äijät kaivoi rumpujaan esiin. Saman tien pomo iski soiton käyntiin, ja punainen valo päällä - ei mitään sovittuna. Hädissäni väänsin jotain, ja sitten tehtiin lisää, kunnes pomo laittoi poikki, ja saman tien ne lähti, kiitos ja näkemiin! Ikinä en vaihtanut sanaakaan niiden kanssa! Se oli taas uimaan oppimista, mutta uudella tavalla. Tein sitten Eetun kanssa kaksistaan jotain lisää, kun äänittäjä vahingossa jyräsi yhden oton. Sitäkään levyä en ole yli 20 vuoteen kuunnellut, ja vaikkei painos olekaan kuin muutama sata, niin kyllä esimerkiksi jenkkihuilistit tuntee sen. Lienee muuten vain ajan kysymys, että [Vesalan Leolevymerkin] oikeudet on selvitetty, ja sitten sekin saadaan CD:lle. Muistan, miten Eetun kanssa aina mietittiin huolella biisien nimiä. Otolla on nimet olleet selvät, mutta Heikin ja Eetun kanssa on aina mietitty ja haettu, että mikä on menossa. Eetulla oli esimerkiksi joku aasialainen sanakirja, ja kun päädyttiin siihen, että joku musiikki kuvasi jotain, niin etsittiin se sana, ja jos se sointui kivasti, niin se käytettiin. 70-luvun loppupuolelle osuu jaksosi Arild Andersenin kvartetissa. - Siinä olin kolme vuotta. Jon Balke oli aluksi pianossa, sitten tuli tilalle Lars Jansson, joka on molemmilla levyillä. Se olisi jatkunut kyllä, mutta minulle tuli terveyden kanssa ongelmia. Me tehtiin useita rundeja Norjassa, ECM:n kautta myös Euroopassa. Manfred Eicher oli kiinnostunut aloittamaan myös minun kanssani, mutta valitsin toisin. Minähän menin olemassa olevaan bändiin, Knut Riisnaesin tilalle, ja aloin revittämään, mikä muutti bändiä aika paljon. Muistan jopa, että Arild joutui kerran puhuttelemaan rumpali [Pål] Thowsenia, joka olisi jo hellittänyt, vaikka mä vaan väänsin: Niin kauan soitat kun Junnu vetää, etkä lopeta vaikka henki menisi!.
Yksi merkkipaalu urallasi on vuonna 84 HKO:n kanssa levytetty Jukka Linkolan Crossings, konsertto tenorisaksofonille ja orkesterille. Miten mies sinun ympyrästäsi hyppää tuollaisen ison sinfoniaorkesterin eteen - sieltä kun pölähtää hieman eri tavalla kuin jazzrumpalin miekkailusta? Mihin tuollaisessa nojaa? - Kapuun ja partituurin tutkimiseen. Haaste se on kelle vaan, nimenomaan kun ei ole kysymyksessä vuosia sitten opeteltu konsertto. Siinä on helposti aika heikoilla, ei mulla stemmakaan muistaakseni ollut edes kahta viikkoa. Kahdessa päivässä se tehtiin, eikä kokonaisuutta montaa kertaa läpi menty. Me taidettiin esittää se kahdesti myös konsertissa, ja olisi kyllä kivaa saada soittaa sitä enemmänkin. Osaisin sen nyt niin paljon paremmin, ja nykypäivän orkesteritkin pystyisivät lähestymään sitä ihan eri tasolla. Heikin kanssa on ollut myös pari tällaista, joista pidän paljon: Suomi, jossa oli jazzbändi, [Maija] Hapuoja ja jouset, sekä Hearts, mikä tehtiin livenä Radion sinfoniaorkesterin kanssa. Suomi tehtiin alun perin Alkon tilaustyönä - absolutisti Sarmanto siis sävelsi - yhteen filmiin. Tavallaan Alkon mainos, mutta siitä tulikin myös merkittävä levy. Se me on esitetty Garnegie Hallissakin [New York]. 30 vuotta alkuperäistä myöhemmin teit Donnerin kanssa uudelleen vierailun, eli albumin Strings Revisited. Miten siihen päädyttiin? - Petri Haussila soitti, ja pyysi firmansa 10-vuotisjuhlaan soittamaan. Hän ehdotti, että voitaisi kutsua USAsta joku mukaan vaikka. Hän taisi myös ehdottaa Ottoa. Se sitten paisui niin, että tehtiin trion ja jousiryhmän kanssa konsertti Helsingissä, ja tuntui siltä, että kokonaisuus pitää myös levyttää. Vaikka tämä ei ole sarjanumeroltaan ensimmäinen, niin tästä TUM-levyfirma lähti. Näitä kahta levyä on vaikea verrata toisiinsa, tämä ei ole rekonstruktio tai nostalgiaa, vaikka onhan niissä paljon samaa. En ollut aikoihin tehnyt tällaista, joten se oli kova haaste, ja tyypillistä Ottoa taas, eli jotain blokkeja vaan ja joku käyttöohje. Mutta haaste, joka on johtanut johonkin muuhun. TUM-startin myötä lähti myös uuden Triosi toiminta käyntiin 2000-luvulla, mukanasi hieman nuoremman polven soittajat. - Analla [Antti Hytti] oli yhtye Suhkan Uhka, ja hän oli jo useamman kerran kysellyt minua mukaan. Jossain vaiheessa sitten lähdin, ja siinä olivat mukana Uffe Krokfors [basso] ja Tom Nekljudow [rummut]. Tunsin heidät jotenkin, mutta ei oikeastaan oltu soitettu kimpassa. Se lähti hyvin luontevasti, olihan mulla vuosia ollut trio pysytyssä ensin Pekkiksen ja Reiskan kanssa, johon myöhemmin vaihtui Häkä [Heikki Virtanen] bassoon. Sittemmin on Reiska tullut takaisin, ja Iro [Haarla] lisäksi pianoon. Mother tongue -levy syntyi siten, että olimme Jazzlitton rundilla, ja Kanneltalon [Helsinki] keikka nauhoitettiin. Kun on heittänyt monta keikkaa, niin se toimii. Mä olen basic man, ei mitään suurta repertoaaria, ja putoan mä mihin vaan, niin sillä selviän. Siitä nimikin tuli; soitan omalla kielelläni. Voima ei soitossa ole fyysisessä enää, pitääkin tulla muita arvoja. Aloitin 65-vuotiaana pianoharjoittelun, ja tulos on ollut aika arvaamatonta. Pelkällä huilulla ja fonilla menisi kyllä nopeammin, kirkkaammin, korkeammalta, ja kovempaa, mutta ei mitään sisältöä. Jännä kehitys toki motorisesti, mutta muutenkin on avautunut uutta, ihan toinen maailma musiikin kauneuteen. Aivan eri aivolohkot tekee duunia, ja kun soitan myös aika paljon rumpuja, niin siinä tulee neliraajatekniikkaa. Soitan paljon paremmin huilua näistä syistä. Tapahtuu musiikillisen kentän haltuun ottamista kokonaisuutena, joka auttaa, kun johtaa bändiä. Kuuntelee kokonaiskuvaa, ja mihin se voisi mennä, vaikka soittaa koko ajan. Ei ole niin, että on minä, ja muut komppaa; ei ole varaa pitää säestäjää. Minkälainen suhde sinulla on muihin jazzin suuriin saksofonisteihin? 6 - [Sonny] Rollins oli jossain vaiheessa sellainen jota eniten kuuntelin, kun löydän itsestäni samantapaista pientä hulluutta; aletaan kepittää, vaihde päälle ja koko kroppa on mukana. [Wayne] Shorter on myös vaikuttanut. Hänellä on kyky soittaa musiikin läpi: [piirtää pöytään] lähtee tästä, soinnut on tässä, ja hän vaan meni tuonne. Ei tarvi joka sointua huomioida, ja jotenkin ehdottomasti tuoda esiin; sehän on säestäjän tehtävä. Eli horisontaalisuutta, ja samassa mielessä Miles [Davis] on hyvin tärkeä. Oli jo puhettakin, että Getziä kuuntelin alkuaikoina paljon, ja Lars Gullinia. Kun ihan alkuvaiheessa ei ollut mitään äänikuvaa saksofonin sondista, niin Gullin oli tärkeä. Käsittämätöntä oli se taito, millä Ruotsissa jo silloin soitettiin. Ne omi tradition ihan toiseen malliin; me olemme eri kansaa, ja sota vielä katkaisi kaiken. Eikä bebop tullut aikanaan meille. - Totta, se ei tullut. Tietty koulu jäi siitä välistä pois, ja sitten me kaverit pudottiin suunnilleen suoraan puusta ja alettiin revittämään. [Archie] Sheppiltäkin otin jotain soundiin; poimin sieltä jonkun jutun ja tajusin, että ai tällä lailla, ja kyllä [Albert] Aylerin soundikin oli mulle niin kuin syömään käskisi. Mulla oli studiotyön ansiosta sellainen ansatsi, että pystyin noukkimaan tuollaisista jutuista jotain. Entä Jan Garbarek Norjasta käsin, ja hänen soundinsa? - Hänet tunnen henkilökohtaisestikin, ja on hän vaikuttanut, vaikka me ollaan tunnemaailmoilta erilaisia. Jos hän on cool, niin mä olen hot, mutta on siinä joku pohjoismainen systeemi jotenkin samaa. Testasin joskus hänen foniaan puolisalaa, ja oli hyvin kevyt koneisto, pieni aukko, ohut päre - en pystynyt sillä soittamaan. Michael Breckeristä on pakko kysyä. - Soundimaailma ei ole minun, mutta ihan posketon soittaja hän oli, nostan hattua korkealle. Tun-
nemaailmakin oli eri, sillä jazzissa minua on aina sytyttänyt sellainen tumma, lämmin, negroidi, afroamerikkalainen fiilis. Haluan aina pitää siitä kiinni, ja siksi Elvin Jones on kova rumpali. Samoin Reiska on mulle sellainen, ikään kuin vanha konjakki: niin kypsynyttä, niin hienostunutta. Ei tarvi oikeastaan mitään ajatella, eikä tehdä mitään, sen kun vain hengittelee mukana. Mutta myöhempien aikojen saksofonisteilla ei sellaista ole, ja niiden puutteena on se, että ei ole tarvinnut keksiä, ja sen kuulee. Jazz parhaimmillaan sisältää sosiaalisen aspektin, mikä on hyvin suuri. Ne, jotka keksi asioita elivät sitä elämää, eikä se ollut helppoa, ja se vaikuttaa syvyyteen - siinä on katu mukana, se sosiaalinen ympäristö. Ei vain mennä ja opiskella, vaan se sosiaalinen ympäristö oikeastaan täysin ratkaisee miltä se alkaa kuullostamaan, ja mihin se menee. Tuhansia raitoja Muistatko Gramexin mukaan tulon? - Muistan kun alettiin täyttää niitä vihreitä listoja studiossa. Ja kun saatiin tunnusnumerot, niin mulle tuli kolmonen. Sen hetkinen kaarti laitettiin aakkosiin, ja Aallon Jussi oli kakkonen. En muista ekaa tilitystä, mutta vuosien varrella sillä alkoi olla huomattavaa merkitystä. Moniraitatekniikka muutti kaiken, ja sopimuksen uusiminen vaati lakonkin vuonna 73. - Olihan se aika korni tilanne, kun parhaat sai huonointa liksaa. Muistan joskus tehneeni seitsemän raitaa tunnissa. Työskentelytapa muuttui, ja sopimus oli tärkeä juttu. Mä olen tainnut kaikki vaiheet käydä läpi. Vuonna 2007 julkaistussa listauksessa 100:sta eniten tallentaneesta muusikosta olet sijalla 13 raitamäärällä 3227. Tästä on uusintajulkaisut ja samassa biisissä tehdyt tuplaukset otettu pois, eli puhutaan faktisesta eri äänitteiden määrästä. Saksofonisteista olet kärjessä, kun Pentti Lasasen 9. sijaan (3575) kuuluu lauluraitoja - K:t, eli kapellimestarit on pois - ja Martti Metsäkedon 7. sijaan kuuluu varmaan enemmän bassoa ja laulua. Kollegasi Pentti Lahti on sijalla 33 (2168), ja tuo kahden ja kolmen tuhannen väli on melko tiivistä. Eli paljon olet studiossa ehtinyt tehdä, kun radio ja tv-keikat ovat tietenkin vielä tästä erikseen. Olet nähnyt tämän alueen kehityksen 100% otoista yksin soitettuihin moniraitoihin ja konemaailmaan. Koitko selkeää yhtäkkistä pudotusta studioduunissa, vai menikö se tasaisemmin, ja siirtyi jossain määrin tv:n puolelle? - Aikoinaan kun oli joskus joku isompi kokoonpano, niin me saatettiin siinä katsella toisiamme ja todeta että tässähän me kaikki taas ollaan. Eli se studiomuusikkoryhmä oli melko pieni pitkän aikaa. Mutta kaikki muuttuu, kehittyneen tekniikan avulla voitiin korjata ja paikata. Koulutus toi tietenkin uusia, tasokkaita muusikkoja esiin. Kyllä mulla oli vielä pitkin 80-90-lukuja paljon tuota duunia. Teeveelle tein kyllä paljon, kapellimestareina olivat Olli Ahvenlahti - jonka kanssa soitin muutenkin - Markku Johansson ja Antti Hyvärinen. Olen saanut tutustua hyvin merkittäviin kevyen musiikin tekijöihin, ja tehdä heidän kanssaan töitä - on vielä mainittava erikseen Rauno Lehtinen ja Jaakko Salo. Olet nähnyt monta komppiryhmää, kun sitä osastoa on päivitetty paljon tiuhempaan. - Kyllä, aika monta. Studiomuusikkous sellaisenaan on jo ylipäätään kadonnut, mutta en ole nälkää nähnyt; hommia on tullut kyllä, niin kuin tuo raitamäärä jo osaltaan kertoo. Ei sellainen kaikkien kohdalle osu, ja siihen jazz päälle. Vaikka olen sanonutkin, että enhän mä voi sanoa olevani jazzmuusikko, kun amatööritkin soittaa jazzia enemmän kuin minä! Toisaalta olen juuri sitoumuksia välttänyt, koska olen halunnut aina pitää vapauden tehdä jazzia. 7 Sait 87 valtion 15-vuotisen apurahan, historiallisesti ensimmäisenä niin sanotun kevyen musiikin soittajana. Paronin [joka sai myös 15-vuotisen] kanssa puhuitte Muusikko-lehdessä keväällä 89, että apuraha ei tuo vapautta vaan vastuuta - Saada se soittajana oli aika ällistyttävää; Paronillahan painoi säveltäjyys myös vahvasti. Kyllä se vastuuta antaa, ja näen, että jollainlailla sitä on lunastanut. Levyissä on tullut ulos se, että on ollut hyvä tilanne; sellainen ilmapiiri, että voi tapahtua. Sellainen toimii, jos on valmiudet. Jos ja kun Dexter soitti dexteriä, niin Junnu on soittanut junnua ties mistä saakka, jos minulta kysytään. Väitän tunnistavani soittosi ekasta fraasista, joskus ekasta äänestä jo, vaikka soundisi on vuosien varrella hieman muuttunutkin. Se on kuin allekirjoitus. - Olen yrittänyt tehdä työni niin hyvin kuin mahdollista, jälkeä tulee jos on tullakseen. En työskentele paineen alla, sellaisesta olen vapautunut. Inkeroispoika voi sanoa, että mie oon rehelline ittellein. Olen onnellinen siitä, että olen saanut elää tällaisen elämän, ja kun tästä haastattelusta nyt lähden, niin tuntuu kyllä, että se ainakin vähän aikaa vielä jatkuisi.
Palkintoja ja tunnustuksia: Jazzliiton Yrjö-palkinto 1968 Valtion 15-vuotinen taiteilija-apuraha 1987-2001 Vantaan Vantaa-palkinto 1987 Ääni- ja kuvatallennetuottajien Jazz-Emma 2003 (Mother Tongue) Suomen Leijonan I luokan ritarimerkki 2005 Säveltaiteen valtionpalkinto 2007 Valikoitu diskografia: Juhani Aaltonen - Etiquette (Love) 1974 - Strings (Love) 1976 (& Otto Donner) - Springbird (Leo) 1979* - Prana (Leo) 1981* - Strings Revisited (TUM) 2003 (& Otto Donner) - Mother Tongue (TUM) 2003 - Reflections (TUM) 2004 - Illusion of a Ballad (TUM) 2006 - Conclusions (TUM) 2009 Heikki Sarmanto - Flowers in the Water (Columbia/EMI) 1969* - Counterbalance (Odeon/EMI) 1971 - Like a Fragonard (Odeon/EMI) 1971* - Onnen aika (Columbia/EMI) 1973 - Syksy ja muita lauluja (Hi Hat/Scandia) 1976* - Moment musical (Hi Hat/Scandia) 1978 - Suomi (Finlandia/Fazer) 1984 - Pohjoisia kuvia (Finlandia/ Fazer) 1988 - Felix the Great (EMI) 1988* - Salakuljetettu ikoni (CBS) 1989 - Distant dreams (Finlandia/Fazer) 1990 - Pan Fantasy (Finlandia/Fazer) 1990 - Tales of Max (Finlandia/Fazer) 1991 - The Traveler (Finlandia/Fazer) 1991 - Hearts (Columbia/Sony) 1994 - Carrousel (Warner/Finlandia) 1996 (& Helen Merrill) - Helsinki haiku (Warner/Chappell Music) 2000 - Rise (Columbia/Sony) 2001 - The Touch of Your Voice (LongPlay) 2004 - The Song of Extinct Birds (Octopus/Ondine) 2005 Edward Vesala - Contemporary Finnish (Finnlevy) 1969* - Nana (Blue Master/PSO) 1970* - Hot Lotta (Blue Master/PSO) 1973* - Nan Madol (Japo) 1974 - Satu (ECM) 1976 - Rodina (Love) 1977 - Mau-mau (Johanna/P. Karhu) 1982 - Neitsytmatka (Polarvox) 1982* 1979X - Kullervo (Leo) 1985* UMO - Umophilos (RCA/Discophon) 1979* - Thad Jones & Mel Lewis (RCA/Discophon) 1976* - Bad Luck, Good Luck (Leo) 1983* (Edward Vesala) - Kalevala Fantasy (Finlandia/Fazer) 1986 (Heikki Sarmanto) - Dalens Ande (Beta) 1991 (Otto Donner) - The Sky Is Ruby (TUM) 2007 (Raoul Björkenheim) Eero Koivistoinen Odysseus (Otava) 1969 The Otto Donner Treatment En soisi sen päättyvän (Love) 1970 Tasavallan Presidentti - Tasavallan Presidentti (Love) 1970 - Still Struggling for Freedom (TAVA) 2001 - Six Complete (Presence/Texicalli) 2006 Paroni Paakkunainen Nunnu (Blue Master/PSO) 1971* Olli Ahvenlahti - Based on a Novel (Ponsi) 1981* - Tämä on ensimmäinen päivä (Dig It/Finnlevy) 1983* - Kaksi ihoa Tabermann X Finnforest Demonnights (Love) 1979* Pihasoittajat Kontaten kotia (Love) 1975 Matti & Pirjo Bergström Suomen kansan joululauluja tänään (Blue Master/PSO) 1975* Arild Andersen Quartet - Shimri (ECM) 1977 - Green Shading Into Blue (ECM) 1978 Irina Milan Mitä tapahtuu! (Dig It/Finnlevy) 1979* Jukka Linkola - Kuinka myöhään valvoo blues? (Ponsi) 197X* (& Otto Donner) - Crossings (Finlandia/Fazer) 1984 Maija Hapuoja The Voice (Bluebird) 1980 Markku Johansson - Funny Tricks, But Beautiful (Dig It/Finnlevy) 1982* - Blue echoesx Suhkan Uhka Uhka (TUM) 2003 Nordic Trinity - Wonders Never Cease (KSJazz) 2006 - Eternal Echoes (KSJazz) 2008 Verneri Pohjola Aurora (Texicalli) 2009 * = vain LP 8