Alueelliset vapaakauppasopimukset

Alueelliset vapaakauppasopimukset

Alueelliset vapaakauppasopimukset

Esipuhe Yritysten markkinoillepääsyä ja kilpailumahdollisuuksia pyritään laajentamaan ja edistämään paitsi monenkeskisen WTOjärjestelmän avulla myös alueellisilla ja kahdenvälisillä sopimusjärjestelyillä. EU:lla on jo nyt verrattain monipuolinen alueellisten ja kahdenvälisten kauppasopimusten verkko. Perinteisesti vapaakauppasopimuksia on tehty lähinnä maantieteellisesti lähellä olevien osapuolten välillä. Globalisaation seurauksena vapaakauppakumppaneita haetaan nykyään myös eri maanosista. Tavoitteeksi ovat tulleet myös suuret kauppablokit, kuten Pohjois-, Väli- ja Etelä-Amerikan maiden yhteinen vapaakauppahanke FTAA, EU:n ja Välimeren etelärannan maiden välinen talousalue EUROMED sekä Aasian uudet vapaakauppasuunnitelmat (ASEAN+3). WTO:n ja alueellisten tai kahdenvälisten vapaakauppahankkeiden välinen suhde ei ole kuitenkaan ongelmaton. Alueellisten sopimusten sisältö ratkaisee, voidaanko niitä pitää multilateraalisen, tasapuolisen ja syrjimättömän kohtelun varmistavan järjestelmän murentajana vai vahvistajana. Pienen ja avoimen kansantalouden kannalta kansainvälisen kaupan vapauttaminen on ensisijaisen tärkeää. Siten Suomenkin hyvinvointi perustuu vientiin ja kansainvälistymiseen. Suomen vienti onkin kolminkertaistunut mm. kansainvälisen kaupan vapautumisen myötä viime vuosikymmenen alun lukemista lähes 50 miljardin euron tasolle 2000-luvulla. Samalla viennin osuus bruttokansantuotteesta on lähes kaksinkertaistunut. Kaupan ja investointien esteiden purkaminen on parantanut suomalaisten yritysten vienti- ja tuontimahdollisuuksia sekä edellytyksiä kilpailla tasavertaisesti muiden maiden yritysten kanssa. Kaupan vapauttamisen jatkaminen on siten jatkossakin keskeinen elementti suomalaisten yritysten kansainvälistymisessä ja hyvinvointimme kartuttamisessa. Tasavertaiset ja syrjimättömät toimintaedellytykset pyritään varmistamaan ensisijaisesti WTO:n monenkeskisen kauppaneuvottelujärjestelmän puitteissa. Mikäli kilpailijamaat tämän rinnalla parantavat kaupankäyntimahdollisuuksiaan myös kahdenvälisillä sopimuksilla, on EU:n panostettava vastaavasti uusiin alueellisiin ja kahdenvälisiin sopimusjärjestelyihin. Tämän julkaisun tarkoituksena on informoida yrityksiä alueellisten vapaakauppasopimusten ja WTO-järjestelmän keskinäisestä suhteesta ja vuorovaikutuksesta, antaa ajankohtaista tietoa eri vapaakauppahankkeista sekä informoida näihin liittyen yritysten vaikutusmahdollisuuksista. Tavoitteena on myös esitellä viranomaisille elinkeinoelämän tarpeita ja tavoitteita uusien vapaakauppasopimusjärjestelyjen osalta. Erik Forsman Johtaja Alueelliset vapaakauppasopimukset 3 Elinkeinoelämän keskusliitto EK 2004

Sisällys 1 Alueellisten vapaakauppasopimusten suhde WTO:n sopimusjärjestelmään... 6 1.1 WTO sallii vapaakauppasopimukset... 6 1.2 Vapaakauppasopimusten motiivit... 7 1.3 Edut ja haitat... 8 1.4 Alueellisten sopimusten uusi aalto... 10 2 EU:n vapaakauppasopimukset ja neuvotteluprosessit... 11 2.1 Sopimusten sisältö... 11 2.2 Sopimusprosessin kulku... 11 2.3 EU:n sopimusverkosto ja -politiikka... 12 2.3.1 Euroopan talousalue... 14 2.3.2 EU:n laajentuminen... 14 2.3.3 Välimeren talousalueen assosiaatiosopimukset... 14 2.3.4 EU:n ja Etelä-Afrikan tasavallan kauppa-, kehitys- ja yhteistyösopimus... 15 2.3.5 EU:n sopimukset Amerikan maiden kanssa... 15 2.3.6 Länsi-Balkanin vakautus- ja assosiaatiosopimukset... 15 2.4 Kesken olevat neuvottelut... 16 2.4.1 EU- Mercosur (Argentiina, Brasilia, Uruguay, Paraguay)... 16 2.4.2 Persianlahden maiden yhteistyöneuvosto GCC... 16 2.4.3 Alueelliset talouskumppanuussopimukset AKT-maiden kanssa... 16 2.5 Yhteistyöhankkeet... 17 2.5.1 EU:n ja Aasian yhteistyö... 17 2.5.2 Andien Yhteisö ja Keski-Amerikka... 17 2.5.3 EU-Kanada kaupan ja investointien edistämissopimus (TIEA)... 17 2.5.4 EU:n ja Venäjän yhteinen talousalue... 18 2.6 Yleinen tullietuusjärjestelmä GSP... 18 3 Suurten kauppamaiden ja alueiden neuvottelutilanne... 19 3.1 Pohjois-Amerikka... 19 3.2 Aasia... 20 3.3 Etelä-Amerikka... 21 3.4 Lähi-Itä ja Afrikka... 21 4 Elinkeinoelämän lähtökohdat vapaakauppasopimuksille... 22 4.1 EU:n sopimuspolitiikan uudelleen arviointi... 22 4.2 Sopimusaloitteet... 22 4.3 Yritysten rooli sopimusneuvottelujen valmistelussa... 25 Liite... 27 Lähteet... 28

1 Alueellisten vapaakauppasopimusten suhde WTO:n sopimusjärjestelmään 1.1 WTO sallii vapaakauppasopimukset Vapaakauppasopimukset ovat etuuskohtelusopimuksia, jotka poikkeavat WTO:n perusperiaatteesta eli suosituimmuuskohtelusta (MFN). Tämä poikkeus on WTO:n säännöissä tietyin edellytyksin sallittu. Vapaakauppasopimuksia koskevat perussäännöt sisältyvät tavarakaupan osalta tullitariffeja ja kauppaa koskevan yleissopimuksen (General Agreement on Tariffs and Trade, GATT) artiklaan XXIV sekä palvelukaupan osalta palvelukaupan yleissopimuksen (General Agreement on Trade in Services, GATS) artiklaan V. Uruguayn kierroksella hyväksyttiin lisäksi sopimus GATT artiklan XXIV tulkinnasta. Suosituimmuus- eli syrjimättömyyskohtelu (MFN) on yksi GATT:n ja WTO:n perusperiaatteista. Sen mukaisesti maan on myönnettävä yhdelle maalle annettu etu myös muille WTO:n jäsenmaille. Etuuskohtelu on GATT:n tietyin edellytyksin sallima poikkeus suosituimmuusperiaatteesta joko alueellisella vapaakauppasopimuksella tai yksipuolisesti kehitysmaatuonnille. Tavarakauppaa koskevan vapaakauppasopimuksen sopimuskatteen tulee olla riittävän laaja. Sen tulee sisältää tullimaksujen ja muiden kauppaa rajoittavien säännösten poistamisen käytännöllisesti katsoen kaikelta sopimuskumppaneiden väliseltä kaupalta (substantially all trade). Kattavuuden määrittely on jäänyt tulkinnanvaraiseksi, käytännössä EU on omaksunut omaksi kynnysrajakseen, että sopimuksen piiriin tulee kuulua vähintään 90 prosenttia osapuolten olemassa olevasta kaupasta. Palvelukaupassa sopimusten tulee kattaa riittävästi eri palvelusektoreita (substantial sectoral coverage). Komissio edellyttää käytännössä pidemmälle meneviä sitoumuksia kuin mihin GATSin piirissä on sitouduttu (GATS plus). Alueelliset järjestelyt eivät saa myöskään johtaa kolmansien maiden tuonnilta perittävien tullien nousemiseen. Mikäli maa joutuu omaksumaan tulliliittoon liittyessään joltain osin korkeammat tullit kuin mitä sillä on aiemmin ollut käytössä, joutuu tulliliitto kompensoimaan tämän kolmansille maille esim. tullinalennusten muodossa. Tulliunionin tai vapaakauppa-alueen tulee syntyä kohtuullisessa ajassa, mikä aika saa vain poikkeustapauksissa ylittää 10 vuotta. Kuva 1. Nykyiset vapaakauppa-alueet NAFTA EU GCC AFTA MERCOSUR NAFTA: North American Free Trade Agreement MERCOSUR: Mercado Común del Sur EU: European Union GCC: Gulf Cooperation Council AFTA: ASEAN Free Trade Area SACU: Southern Africa Customs Union Alueelliset vapaakauppasopimukset 6 Elinkeinoelämän keskusliitto EK 2004

Vapaakauppasopimuksilla tarkoitetaan kaikkia kahdenvälisiä tai useammankeskisiä vastavuoroisia etuuskohtelusopimuksia. Yksinkertaisin malli on kahdenvälinen sopimus, joita on suurin osa (80 %) olemassa olevista ja neuvottelun alaisista (90 %) sopimuksista. Sopimukset, joissa jompikumpi osapuoli on itsessään vapaakauppa-alue, ovat monimutkaisempia. Lähivuosina syntynevät ensimmäiset vapaakauppaalueiden väliset sopimukset (EU-Mercosur, EU- GCC jne). Lisäksi on olemassa toimialoittaisia sopimuksia, joita tässä julkaisussa ei käsitellä. Lähtökohtaisesti näiden periaatteiden tavoitteena on mahdollistaa osapuolille kaupan vapauttaminen niin, ettei kolmansille maille aseteta uusia kaupan esteitä. Näin niiden kaupan siirtymisestä aiheutuva vahinko minimoituu. Nämä periaatteet eivät ole yksiselitteisiä ja selkeitä, vaan niiden sisällöstä ja soveltamisesta keskustellaan jatkuvasti WTO:ssa. Epäilyksiä alueellisten ja kahdenvälisten sopimusten yhteensopivuudesta WTO:n pitkän aikavälin tavoitteen, maailmanlaajuisen vapaakaupan, kanssa on esitetty paljon. Teoriassa vapaakauppasopimusten katsotaan olevan hyvinvointia luovia, jos niiden kauppaa luova vaikutus on suurempi kuin kauppaa siirtävä vaikutus. WTO:n jäsenten tulee ilmoittaa kaikki alueelliset vapaakauppajärjestelynsä WTO:lle, jonka tulisi tutkia, että ne täyttävät WTO:n asettamat edellytykset. Käytännössä tätä työtä tekevän pysyvän komitean työ polkee paikallaan jäsenmaiden erimielisyyksien vuoksi. WTO sallii poikkeuksen suosituimmuuskohteluun myös kehitysmaiden suosimiseksi teollisuusmaihin nähden. Tähän perustuvat mm. eri maiden kehitysmaille antamat GSP-etuudet (Generalised System of Preferences, yleinen tullietuusjärjestelmä) sekä EU:n Kaakkois-Euroopan maille antamat tullietuudet. Alueellisen integraation eri asteita Vapaakauppa-alue: sopimusmaat poistavat keskinäisestä kaupankäynnistään tullit sekä määrälliset rajoitukset. Kukin maa säilyttää itsenäisen kauppapolitiikan, mm. oman ulkotullin, kolmansiin maihin nähden. Esim. NAFTA (Pohjois- Amerikan vapaakauppa-alue) ja EFTA (European Free Trade Area) ovat vapaakauppa-alueita. Tulliliitto: kaupan vapauttamisen ohella sopimusmaat omaksuvat yhteisen ulkotullin, esim. Euroopan talousyhteisö. Yhteismarkkina: Tulliliiton lisäksi sopimusmaat hyväksyvät tuotannontekijöiden vapaan liikkuvuuden ja rajoittavat näitä kolmansiin maihin nähden. Esimerkkinä voidaan mainita Euroopan Unioni. Talousliitto: Yhteismarkkinoiden lisäksi toteutetaan raha-, teollisuus-, alue-, liikenne- ja muiden talouspolitiikan osa-alueiden harmonisointia. Esim. Euroopan talous- ja rahaliitto EMU. Täydellinen talousunioni: Jäsenillä on yhteinen talouspolitiikka ja ylikansallinen hallitus. 1.2 Vapaakauppasopimusten motiivit Taloudelliset motiivit Kaupan vapauttaminen hyödyttää yhteiskuntia monilla tavoin. Lisääntynyt kauppa lisää hyvinvointia, tuotantoa ja työllisyyttä sekä tehostaa tuotantoresurssien käyttöä. Pitemmällä aikavälillä nämä vaikutukset lisääntyvät, alueellinen kauppa kasvaa ja johtaa yhä suurempiin erikoistumishyötyihin sekä tarjonnan ja kilpailun lisääntymiseen. Periaatteessa sopimukset edesauttavat kaupan vapauttamista sekä lisäävät hyvinvointia ja vakautta, mikäli ne ovat WTO:n sääntöjen mukaisia, kattavia ja kauppaa vapauttavia. Tavoitteenahan on, ettei sopimusten ulkopuolisten maiden asema huonone, vaikka sopimusosapuolten asema paranee. Alueelliset vapaakauppasopimukset 7 Elinkeinoelämän keskusliitto EK 2004

Vapaakauppasopimusten taloudellisia motiiveja - Markkinoillepääsyn parantaminen - Syvempi integraatio kuin on monenvälisesti mahdollista saavuttaa - Defensiivinen välttämättömyys - Kilpailun rajaaminen alueellisiin kumppaneihin - Investointien houkuttelu - Pysyvä etuuskohtelu Markkinoiden avaaminen voi olla helpompaa alueellisten kuin monenvälisten sopimusten kautta erityisesti tilanteessa, jossa useat maat ovat haluttomia avaamaan markkinoitaan suosituimmuusperiaatteella. Alueellisten sopimusten nähdään myös joissakin tapauksissa antavan mahdollisuuden edetä taloudellisessa integraatiossa pidemmälle ja uusille alueille verrattuna WTO-neuvotteluihin. Erityisesti pienet maat saattavat pitää osallistumista alueellisiin järjestelyihin jopa välttämättömänä, jotta ne eivät jäisi markkinoiden ulkopuolelle. Sopimusosapuolen tavoitteena voi olla kehittää teollisuutensa kilpailukykyä alueellisten sopimusten takaamilla suuremmilla markkinoilla sellaisissakin tuotteissa, joissa se ei vielä pysty kilpailemaan globaalisti. Vapaakauppasopimusten nähdään myös lisäävän osallistujien houkuttelevuutta investointikohteena. Sopimusjärjestelyt varmistavat kehitysmaille pysyvän etuuskohtelun verrattuna yksipuolisesti myönnettyihin GSP-etuuksiin. Poliittiset, turvallisuuspoliittiset ja kehityspoliittiset motiivit Poliittiset motiivit ovat usein olleet vapaakauppa-alueiden luomisen takana. Esimerkkinä voidaan mainita vaikkapa Euroopan integraatio 1950-luvulta nykypäivään, jossa taustalla vaikuttaa halu vahvistaa alueen poliittista vakautta ja yhtenäisyyttä sitomalla jäsenmaiden taloudellinen kehitys tiukemmin yhteen. Vastaavat perusteet ovat olleet vaikuttamassa EU:n vapaakauppasopimuspolitiikkaan erityisesti lähialueilla. Myös Latinalaisen Amerikan integraatioaloitteissa on jo 1960-luvulla ollut poliittinen tausta. Myös kehityspoliittiset syyt, jotka tukevat maiden ja alueiden integraatiota sekä taloudellista ja sosiaalista kehitystä saattavat olla vapaakauppasopimusten lähtökohtia. Esimerkkejä tästä ovat mm. EU:n ja Välimeren maiden välinen talousaluehanke, EU-hakijamaiden kanssa 1990-luvulla tehdyt Eurooppa-sopimukset, Balkanin maiden kanssa tehtävät vakautus- ja assosiaatiosopimukset sekä AKT-maiden kanssa neuvoteltavat taloudelliset kumppanuussopimukset. Sopimushankkeiden taustalla voivat vaikuttaa myös neuvottelutaktiset seikat, kuten halu kasvattaa neuvotteluvoimaa suhteessa kolmansiin maihin monenvälisissä neuvotteluissa varmistamalla myönnytykset ensin alueellisella pohjalla. Kotimaassa vapaakauppasopimusten velvoitteilla voidaan perustella ja hakea oikeutusta poliittisille ja taloudellisille uudistuksille tai hakea niille poliittista tukea. 1.3 Edut ja haitat Monenväliset ja laaja-alaiset neuvottelut antavat parhaat mahdollisuudet etujen ja myönnytysten tasapainolle. Alueellisissa ja kahdenvälisissä neuvotteluissa taas on mahdollista edetä nopeammin jättämällä osapuolille ongelmallisia kysymyksiä pois sopimuskatteesta tai painottamalla osapuolia yhteisesti kiinnostavia aiheita. Ongelmallisista kysymyksistä maatalouskaupan vapauttaminen on perinteisesti luokiteltu hankalien kohteiden kärkijoukkoon. Alueelliset neuvottelut nähdään kuitenkin useimmiten monenvälistä prosessia täydentävinä ja tukevina. Alueelliset sopimukset ovat riittävän kunnianhimoisesti toteutettuna osoittautuneet hyödyllisiksi niihin osallistuville. Ne toimivat parhaimmillaan valmistelufoorumina myöhemmin monenvälisesti edistettäville säännöille. Vaikka talousteoreettisesti alueelliset neuvottelut ovat monenväliseen prosessiin verrattuna vain toissijainen ( second-best ) mahdollisuus kaupan vapauttamiseen, ovat ne paras mahdollinen vaihtoehto, jos monenväliset neuvottelut eivät etene. Sopimusjärjestelyn piiriin kuuluvan kaupan määrä on keskeinen tekijä arvioitaessa sopimusten merkitystä maailmanlaajuisesti tai yksittäisen niihin osallistuvan maan kannalta. Vaikka esimerkiksi USA:lla on toistaiseksi vain muutamia vapaakauppasopimuksia, NAFTAn sisäinen vienti kattoi vuonna 2002 10 % maailman kokonaisviennistä. Alueelliset vapaakauppasopimukset 8 Elinkeinoelämän keskusliitto EK 2004

Tärkeimpien alueellisten vapaakauppa-alueiden sisäinen kauppa (Lähde: WTO: INTERNATIONAL TRADE STATISTICS 2003) Sisäinen kauppa Sisäisen kaupan osuus Arvo Osuus viennistä tuonnista maailmankaupasta 1995 2002 1995 2002 EU (15) 1 509 24,1 64,0 61,6 65,2 61,9 NAFTA (3) 626 10,0 46,0 56,5 37,7 38,1 AFTA (10) 97 1,6 25,5 24,0 18,8 23,6 CEFTA (7) 19 0,3 14,6 12,2 11,3 10,2 MERCOSUR (4) 10 0,2 20,5 11,5 18,1 17,0 ANDEAN (5) 5 0,1 12,3 10,2 12,9 13,9 Yhteensä 2 266 36,3 - - - - Alueelliset järjestelyt syrjivät väistämättä kolmansia maita. Tämä on haitallista köyhille kehitysmaille, joiden kanssa monet suuret kauppakumppanit eivät koe kauppapoliittisista syistä tarpeellisiksi neuvotella. Niille monenvälinen tie ja suosituimmuuskohtelu tai erityiskohtelu yksipuolisesti myönnettyjen etuuksien muodossa voivat olla ainoat mahdollisuudet markkinoillepääsyn parantamiseen. Myös kehitysmaiden keskinäiset alueelliset vapaakauppasopimukset ovat lisääntymässä, mutta käytännössä niiden merkitys on toistaiseksi jäänyt pieneksi. Kehitysmaiden keskinäinen alueellinen integraatio voi merkittävällä tavalla edistää yhteistyötä ja kaupan ja investointien liberalisointia sekä teollisen toiminnan vahvistumista ja sitä kautta maiden kasvumahdollisuuksia ja kehitystä kokonaisuudessaan. Käytännössä kehittyneemmillekin kehitysmaille on usein osoittautunut vaikeaksi päästä hyödyllisiin keskinäisiin järjestelyihin. EU:n kannalta kahdenvälisiä sopimuksia on pidetty ongelmallisina myös siksi, että USA:lla on arvioitu olevan suurempi neuvotteluvoima, jolloin se pääsee parempaan neuvottelutulokseen kuin kilpailijansa. Tämän johdosta amerikkalaisia yrityksiä kohdeltaisiin suhteellisesti paremmin kuin eurooppalaisia yrityksiä. Eurooppa voi siten kärsiä kaupan vapauttamisen painopisteen pysyvästä siirtymisestä monenväliseltä kahdenväliselle tasolle. Kauppajärjestelyjen sirpaloitumisella voi olla yrityksille negatiivisiakin vaikutuksia kauppasuhteiden monimutkaistuessa erilaisten etuusjärjestelyjen, aikataulujen ja poikkeuksien myötä sekä esim. ristiriitaisten alkuperäsääntövaatimusten johdosta. Tämä aiheuttaa juridista epävarmuutta ja lisäkustannuksia sekä yrityksille että valtioille. Alueellisten sopimusten plussat ja miinukset + - Edistävät alueellista vakautta ja yhteistyötä sekä kaupan ja investointien vapauttamista Syventävät maailmantalouden integraatiota ja laajentavat kaupan sopimusjärjestelmää uusille aloille Mahdollistavat suuruuden edut tuotannossa Lisäävät kilpailua Helpottavat ulkomaisten suorien investointien houkuttelua Johtavat monimutkaisiin valtioiden välisiin taloussuhteisiin Vaikeaselkoiset ja ristiriitaiset säännöt (esim. alkuperäsäännöt) aiheuttavat kustannuksia yrityksille Luovat uusia konfliktien aiheita jäsenten ja ei-jäsenten välille Rasittavat rajallista kauppapoliittista neuvottelukapasiteettia Vähentävät kiinnostusta monenväliseen sopimusjärjestelmään Alueellisesti saavutetuista eduista ei usein haluta luopua monenkeskisellä tasolla Kaupan ja investointien siirtyminen aiheuttaa hyvinvointimenetyksiä Heikoimmat maat marginalisoituvat entisestään Alueelliset vapaakauppasopimukset 9 Elinkeinoelämän keskusliitto EK 2004

1.4 Alueellisten sopimusten uusi aalto WTO:n kauppaneuvottelut ovat olleet vaikeuksissa useita vuosia. Vuoden 1999 epäonnistuneen Seattlen ministerikokouksen jälkeen jäsenmaat pääsivät sopimukseen uuden monenvälisen kauppaneuvottelukierroksen aloittamisesta vuonna 2001 Dohassa Qatarissa. Dohan kehityskierros ei ole kuitenkaan edennyt odotetulla tavalla ja Cancúnin ministerikokous syyskuussa 2003 päättyi tuloksettomana. Kaupan vapauttaminen WTO-neuvotteluissa on useastakin syystä hidas prosessi. WTO:ssa on 147 jäsentä, joilla on erilaisia intressejä ja erilainen halu ja valmius sopia vapaakaupasta muiden jäsenten kanssa. Samalla järjestön päätöksenteko edellyttää yksimielisyyttä. Osittain tämän takia sekä mm. geopoliittisista syistä johtuen on tapahtunut selvä havaittava alueellisten ja kahdenvälisten kauppasopimusaloitteiden lisääntyminen. Useat maat ovat ottaneet vapaakauppasopimukset keskeiseksi osaksi strategista kauppapolitiikkaansa pyrkien hyödyntämään niiden tarjoamia mahdollisuuksia WTO-järjestelmän rinnalla. Sopimusaloitteet lisääntyivät voimakkaasti 1990-luvulla ja kehitys on kiihtynyt entisestään viime vuosina. Lokakuussa 2003 145 WTO:n jäsenmaata on joko jäsenenä tai neuvottelevat alueellisesta tai kahdenvälisestä kauppasopimuksesta. Lokakuuhun 2003 mennessä WTO:lle on notifioitu 285 alueellista vapaakauppasopimusta. Näistä 189 on edelleen voimassa. Pelkästään Dohan kauppaneuvottelukierroksen käynnistämisen jälkeen kahden vuoden aikana WTO:lle notifioitiin 33 alueellista kauppasopimusta, joista 21 kattoi tavara- ja 12 palvelukaupan. Mikäli tällä hetkellä kesken olevat ja esitetyt sopimukset saatetaan päätökseen, alueellisten sopimusten määrä kohoaa yli kolmeen sataan (300) vuoteen 2007 mennessä. Suurin osa, yli 70 prosenttia, voimassa olevista alueellisista sopimuksista on vapaakauppa-alueita. 14 näistä on tulliunionisopimuksia tai sellaiseksi tähtääviä. Toimialoittaisia sopimuksia on noin neljännes. Johtavia maita ovat erityisesti Australia ja Uusi- Seelanti sekä monet Aasian maat (Japani, Singapore, Korea ja Kiina). Neuvottelujen painopiste on siirtynyt Aasian-Tyynenmeren alueelle. Maailmanlaajuisesti merkittävimpiä yksittäisiä hankkeita ovat USA:n ja Latinalaisen Amerikan hanke Amerikkojen vapaakauppa-alueeksi (FTAA) sekä Kiinan ja ASEAN-maiden välinen tavoite vapaakauppa-alueesta 2010 mennessä. Sisällöltään alueellisten sopimusten uusi sukupolvi menee huomattavasti vanhoja, pääasiassa vain teollisuustuotteiden markkinoillepääsyn parantamiseen tähdänneitä sopimuksia pidemmälle. Uudet laajapohjaiset sopimukset sisältävät sääntöjä investoinneista, kilpailusta, ympäristöstä ja jopa työelämästä. Viimeksi mainitut ovat ainakin toistaiseksi pääosin WTO-järjestelmän ulkopuolella. Kuva 2. Uudet vapaakauppahankkeet FTAA EU Euro-Med ASEAN + China GCC SAFTA AFTA FTAA: Free Trade Area of the Americas MERCOSUR: Mercado Común del Sur EU: European Union GCC: Gulf Cooperation Council MERCOSUR SACU AFTA: ASEAN Free Trade Area Euro-Med: Euro-Mediterranean Free Trade Area SAFTA: South Asia Free Trade Area SACU: Southern Africa Customs Union Alueelliset vapaakauppasopimukset 10 Elinkeinoelämän keskusliitto EK 2004

2 EU:n vapaakauppasopimukset ja neuvotteluprosessit 2.1 Sopimusten sisältö Suuri osa sopimuksista käsittelee kauppasuhteiden lisäksi useita muita elementtejä ja tähtää laajaan yhteistyöhön eri aloilla sisältäen mm. taloudellisen ja teknisen yhteistyön, taloudellisen avun sekä kehitysyhteistyön. Sopimusten sisältöä kehitetään jatkuvasti mm. elinkeinoelämän tarpeiden mukaan. EU:n neuvotteluissa omaksuma laaja-alainen lähestymistapa tukee paitsi kaupan ja taloudellisen yhteistyön kehittämistä, myös sopimus- ja yhteistyökumppaneiden taloudellista ja yhteiskunnallista kehitystä. Perinteisesti sopimusten tärkein tavoite on ollut tullitariffien poistaminen. Sopimukset sisältävät vastavuoroisen kaupan vapauttamisen asteittain toteutettavin tullinalennuksin. Sopimukset ovat epäsymmetrisiä, eli sopimuskumppanin tuonti EU:hun vapautuu nopeammin kuin vienti EU:sta sopimusmaahan. Suurin osa sopimuksista kattaa teollisuustuotteiden kaupan kokonaisuudessaan, maataloustuotteissa kate vaihtelee 60-90 prosentin välillä. Alueelliset vapaakauppasopimukset voivat laajimmillaan sisältää mm. seuraavia elementtejä Tulliesteiden poistaminen teollisuustuotteiden kaupalta Maatalouskaupan vapauttaminen Palveluiden kaupan vapauttaminen Kaupan tekniset määräykset Julkiset hankinnat Kaupan helpottaminen, tullimenettelyjen yhdenmukaistaminen Kilpailusäännöt Investointien kohtelu Immateriaalioikeudet, henkisen omaisuuden suoja Eläin- ja kasvinterveydelliset määräykset Valtiontuet Riitojenratkaisu Kehitysyhteistyö Taloudellinen yhteistyö Sosiaalinen yhteistyö Kulttuurinen yhteistyö Ihmisoikeudet Demokratian kunnioittaminen Poliittinen vuoropuhelu Useissa EU:n solmimissa vapaakauppasopimuksissa maataloustuotteiden kauppa on jätetty sopimuksen ulkopuolelle myöhemmässä vaiheessa neuvoteltavaksi (Välimerisopimukset). Kaikkiin sopimuksiin sisältyvät tuotteiden etuuskohtelua koskevat alkuperäsäännöt. Niissä määrätään millä edellytyksin tuote saavuttaa sopimusmaassa alkuperäaseman ja siten kuuluu etuuskohtelun piiriin. Suomalaisyritysten vienti-intressejä palvelevat parhaiten mahdollisimman yksinkertaiset, harmonisoidut ja liberaalit alkuperäsäännöt, jotka sallivat laajaalaisen kansainvälisen teollisen yhteistyön. Säännöt ovat kuitenkin aina neuvottelukysymyksiä ja vastapuolella voi usein olla paineita rajoittaa vapaakauppaa alkuperäsääntöjä tiukentamalla. Voimassa olevat sopimukset on julkaistu Suomen säädöskokoelman sopimussarjassa. www.finlex.fi Ratifiointiprosessissa olevista ja väliaikaisesti sovellettavista sopimuksista ovat saatavissa hallituksen esitykset. http://www.eduskunta.fi/ Sopimukset liitteineen löytyvät täydellisinä EU:n virallisesta lehdestä. 2.2 Sopimusprosessin kulku Yhteinen kauppapolitiikka kuuluu EU:n toimivaltaan ja koskee pääasiassa tavarakauppaa, mutta osin myös palveluita, henkistä omaisuutta, investointeja ja kilpailua. Komissio toimii kauppapolitiikassa aloitteentekijänä, vastaa neuvotteluista sekä toimii toimeenpanijana. Jäsenmailla on päätösvalta, neuvosto tekee päätökset määräenemmistöllä. Sopimusvalmistelu lähtee liikkeelle komission antamasta esityksestä neuvottelumandaatiksi, jonka hyväksymisestä neuvosto määräenemmistöllä päättää. Komissio neuvottelee ja informoi sekä kuulee neuvotteluista jatkuvasti neuvostoa. Jäsenmailla on siten jatkuvasti mahdollisuus antaa komissiolle näkemyksiään tärkeis- Alueelliset vapaakauppasopimukset 11 Elinkeinoelämän keskusliitto EK 2004

tä neuvottelukysymyksistä. Nykyisin solmittavissa kauppasopimuksissa käsiteltävät asiat voivat kuulua joko EU:n toimivaltaan tai jaettuun toimivaltaan. Jaetun toimivallan sopimuksia kutsutaan ns. sekasopimuksiksi. Neuvoston tulee hyväksyä valmiiksi neuvoteltu sopimus. Jaettu toimivalta johtaa siihen, että käytännössä lähes aina kansainvälisten sopimusten teko vaatii neuvoston yksimielisyyttä ja jäsenvaltioiden ratifiointia. Euroopan parlamenttia tulee kuulla. Jaetun toimivallan sopimukset tulee hyväksyä ratifiointiprosessin osana usein myös kansallisissa parlamenteissa. Kansallinen ratifiointiprosessi vaihtelee maittain kansallisen lainsäädännön mukaisesti. 2.3 EU:n sopimusverkosto ja -politiikka Vapaakauppasopimuksia on vuosien kuluessa neuvoteltu suuren maajoukon kanssa. Tehtyjen sopimusten perustana on WTO-sääntöjen mukainen vapaakauppa, mutta sopimukset jakaantuvat eri ryhmiin alueellisesti, sisällöllisesti ja tavoitteiltaan. EU on ollut alueellisten kauppasopimusten edelläkävijä, sen sisämarkkinajärjestelmä muodostaa itse unionin ytimen. EU on solminut kymmeniä erityyppisiä vapaakauppa- tai tulliunionisopimuksia, joista pääosa on tehty lähialueen maiden kanssa (Euroopan talousalue ETA, Sveitsi, Eurooppa-sopimukset EU:n uusien ja tulevien jäsenmaiden kanssa, Kaakkois-Euroopan maat sekä Välimeren maat). Viime vuosikymmenen loppupuolella solmittiin sopimukset Etelä-Afrikan tasavallan sekä osin NAFTA-sopimuksen johdosta Meksikon kanssa, sekä vuonna 2002 Chilen kanssa. EU:n ja Etelä-Afrikan välinen sopimus oli ensimmäinen vapaakauppasopimus teollisuusmaan ja kehitysmaan välillä. EU:n ja Mercosurin sekä EU:n ja GCC:n välillä meneillään olevat neuvottelut ovat ensimmäisiä yrityksiä neuvotella vapaakaupasta kahden tulliliiton välillä. EU ei ole solminut vapaakauppasopimuksia Aasian maiden kanssa. EU:n kauppapolitiikka vapaakauppasopimusten neuvottelemiseksi pohjautuu Amsterdamin Eurooppa-neuvoston päätelmiin 1997. Uusia neuvottelualoitteita arvioitaessa otetaan huomioon niiden vaikutus monenväliseen kauppajärjestelmään ja WTO-mukaisuus, EU:n offensiiviset kaupalliset tavoitteet sekä muut taloudelliset ja poliittiset näkökohdat. Euroopan komissio haluaa parhaillaan panostaa WTO:n Dohan kierroksen neuvotteluihin eikä sen tarkoituksena ole avata neuvotteluja uusien maiden kanssa ennen WTO-neuvotteluiden päättymistä. EU on kuitenkin jatkanut aktiivisesti keskeneräisten neuvotteluiden eteenpäin viemistä voimassa olevilla neuvottelumandaateilla. Mahdollisuuksia uusien neuvottelujen avaamiselle ei ole myöskään suljettu pois, mikäli riittäviä taloudellisia tai muita perusteita ilmaantuisi. EU:n vapaakauppahankkeet kohdistuivat aiemmin pääasiassa unionin lähialueille. Taustalla vaikuttivat monet muutkin kuin pelkästään taloudelliset ja kaupalliset intressit. Samalla kun sopimukset ovat osa laajempaa poliittista yhteistyökehystä, ovat taloudelliset motiivit korostuneet myös EU:n kauppapolitiikassa 1990-luvulla. EU haluaa sopimusten avulla parantaa eurooppalaisten yritysten markkinoillepääsyä ja toimintaolosuhteita kolmansissa maissa sekä absoluuttisesti että suhteellisesti. Meksikon ja Chilen kanssa neuvoteltujen sopimusten sekä EU:n ja Mercosurin välisten neuvottelujen selkeänä motiivina on säilyttää tasavertaiset kilpailuedellytykset USA:han verrattuna. EU on korostanut periaatteellisena linjanaan, että mahdollisten uusien sopimusaloitteiden tulee perustua selkeiden taloudellisten hyötyjen tavoitteluun. Tämä periaatteellinen linja ei kuitenkaan kaikilta osiltaan selkeästi heijastu EU:n neuvottelutoiminnassa, ottaen huomioon ponnistelut taloudelliselta merkitykseltään vähäisten AKTmaiden kanssa. EU:n viennissä saama etuuskohtelu rajoittuu vapaakauppakumppaneihin. Tuonnissa EU antaa etuuskohtelun paitsi vapaakauppakumppaneilleen myös yksipuolisesti kehitysmaille GSPjärjestelmän kautta. Kaiken kaikkiaan EU:n tuonnin etuuskohtelu koskee suurinta osaa kauppakumppaneista. Vuonna 2002 ainoastaan yhdeksän WTO-jäsenmaata oli pelkästään suosituimmuuskohtelun piirissä: Australia, Kanada, Taiwan, Hongkong, Japani, Etelä-Korea, Uusi-Seelanti, Singapore ja USA. Suomen tuonnista nämä maat vastasivat vuonna 2003 12,3 prosentista, laajentuneen EU:n ulkopuolisesta tuonnista niiden osuus oli 31,3 prosenttia. Vuonna 2003 Suomen viennistä 14,7 prosenttia suuntautui ko. maihin, EU-25 ulkopuolisesta viennistä niiden osuus oli 37 prosenttia. Alueelliset vapaakauppasopimukset 12 Elinkeinoelämän keskusliitto EK 2004

Suomen kauppa tuontietuuskohtelun ulkopuolella olevien maiden kanssa vuonna 2003 (Lähde: Tullihallitus) Vienti Osuus Osuus Tuonti Osuus Osuus MEUR koko EU-25 MEUR koko EU-25 viennistä ulko- tuonnista ulkopuolisesta puolisesta viennistä tuonnista Australia 332 0,7 1,8 279 0,8 2,0 Kanada 509 1,1 2,8 123 0,3 0,9 Taiwan 296 0,6 1,6 260 0,7 1,8 Hongkong 408 0,9 2,2 100 0,3 0,7 Japani 984 2,1 5,3 1492 4,1 10,6 Etelä-Korea 316 0,7 1,7 320 0,9 2,3 Uusi Seelanti 56 0,1 0,3 18 0,05 0,1 Singapore 175 0,4 0,9 135 0,4 1,0 USA 3750 8,1 20,3 1701 4,7 12,0 Yhteensä 6826 14,7 37,0 4428 12,25 31,3 Muut 39380 85,3 63,0 31938 87,75 68,7 Paras etuuskohtelu koskee vähiten kehittyneitä maita (täysin tullivapaa tuonti Everything But Arms, EBA) ja merentakaisia alueita (Overseas Countries and Territories). Seuraavaksi tulevat toistaiseksi yksipuolisen etuuskohtelun piirissä AKT-maat sekä maat joiden kanssa EU on solminut vapaakauppasopimuksen. Suppein etuuskohtelu koskee ainoastaan GSP-järjestelmän piirissä olevia maita. Merkittävä osa myös etuuskohtelun piirissä olevien maiden tuonnista tulee käytännössä suosituimmuuskohtelun puitteissa johtuen järjestelyissä olevista poikkeuksista. Erityisesti GSP-etuuskohtelun ulkopuolella on kauppa- ja kehityspoliittisista syistä monia sektoreita. Mm. Brasilian, Kiinan, Malesian ja Thaimaan kehittyneimmät teollisuussektorit ovat GSP-järjestelmän ulkopuolella. Kuva 3. EU:n kauppapolitiikan painopisteet 2004 WTO 2005 (ND) (FTAA) (2005) NAFTA (FTA 1995) CAN USA MEX (FTA 2000) CHILE (FTA 2002) MERCOSUR (FTA 2005) CERT TABD (1996) ACP (2000-2008) MEBF EU SA (2000) GULF IRT EUROMED (2010) RUSSIA INDIA AEBF ASEM (1996) ASEAN CHINA JAPAN KOREA FTA FTA UNDER NEG. (ASEAN + 1-3) APEC INST. COOPERATION Alueelliset vapaakauppasopimukset 13 Elinkeinoelämän keskusliitto EK 2004

2.3.1 Euroopan talousalue ETA-sopimus on EU:n vapaakauppasopimuksista pisimmälle menevä. Se ulottaa sisämarkkinoiden neljä vapautta Islannille, Norjalle ja Liechtensteinille. Sopimus astui voimaan vuoden 1994 alussa. Euroopan vapaakauppaliiton (EFTA) jäsenistä Sveitsi jättäytyi ETAn ulkopuolelle. Täten EU:n ja Sveitsin kauppasuhteita määrittelevät vuonna 1973 voimaan tullut vapaakauppasopimus, sekä ETA-sopimuksen hylkäämisen jälkeen neuvotellut 7 sektorikohtaista sopimusta (työvoiman liikkuvuus, maakuljetukset, ilmaliikenne, julkiset hankinnat, tutkimus, kaupan tekniset esteet, maatalous), jotka tulivat voimaan kesäkuussa 2002. 2.3.2 EU:n laajentuminen Kypros, Latvia, Liettua, Malta, Puola, Slovakia, Slovenia, Tshekin tasavalta, Unkari ja Viro tulivat EU:n jäseniksi 1.5.2004, jolloin Eurooppasopimukset jäivät voimaan enää Bulgarian ja Romanian kanssa. Nämäkin maat neuvottelevat parhaillaan täysjäsenyydestä, jonka tulisi toteutua vuonna 2007. EU:n jäsenkandidaattimaiden (Bulgaria, Romania) kanssa tehtyjen Eurooppa-sopimusten tavoitteena on maiden EU-jäsenyys. Kauppapoliittisilta osiltaan Eurooppa- eli assosiaatiosopimukset tähtäävät EU:n ja assosiaatiomaiden väliseen vapaakauppaan maataloustuotteita lukuun ottamatta. Eurooppa-sopimukset sisältävät teollisuustuotteiden vapaakauppa-alueen luomisen, mutta eivät sisämarkkinasääntöjen voimaansaattamista, kuten ETA-sopimukset. Sopimuksissa on kuitenkin velvoittavia määräyksiä pääomaliikkeiden vapauttamisesta, kilpailusta, julkisista hankinnoista ja yritysten sijoittautumisoikeudesta. EU:n laajentumisen myötä alueellisten vapaakauppasopimusten määrä väheni yli kuudellakymmenellä uusien jäsenmaiden liittyessä EU:n vapaakauppasopimusverkostoon. EU ja Turkki solmivat keskinäisen tulliunionisopimuksen vuonna 1995. Sen lisäksi EU valmistautuu parhaillaan jäsenyysneuvottelujen käynnistämiseen Turkin kanssa. EU:n naapuruuspolitiikka käsittelee unionin 1.5.2004 laajentumisen jälkeisiä suhteita naapurimaihin eli Venäjään, Valko-Venäjään, Ukrainaan, Moldovaan, Algeriaan, Egyptiin, Israeliin, Jordaniaan, Libanoniin, Libyaan, Marokkoon, Palestiinaan, Syyriaan ja Tunisiaan. Se ei kuitenkaan koske maita, joille on annettu mahdollisuus tulevaisuudessa liittyä EU:n jäseniksi eli Bulgariaa, Romaniaa, Turkkia, Kroatiaa ja muita Länsi-Balkanin maita. Kesäkuun 2004 huippukokouksessa naapuruuspolitiikan kohdemaihin lisättiin Armenia, Azerbaidzhan ja Georgia. Naapuruuspolitiikan tavoitteena on vahvistaa vakautta, talouskasvua ja hyvinvointia Euroopassa sekä estää ongelmien syntymistä EU:n ulkorajoilla. Unioni tukee näiden tavoitteiden saavuttamista antamalla naapuruuspolitiikan kohdemaille teknistä apua uudella naapuruusrahoitusinstrumentilla. Euroopan elinkeinoelämän yhteistyöjärjestö UNICE ei pidä yhdenmukaista lähestymistä kaikkiin naapurimaihin mahdollisena maiden heterogeenisyyden ja erilaisten EU-suhteiden vuoksi. Naapuruuspolitiikka voi kuitenkin toimia maakohtaista ja alueellista yhteistyötä koordinoivana instrumenttina. 2.3.3 Välimeren talousalueen assosiaatiosopimukset EU hyväksyi 1995 uuden Välimeri-strategian, Barcelona-prosessin, johon osallistuvat EU:n laajentumisen jälkeen 25 EU-maata ja 10 Välimeren etelärannan maata (Algeria, Egypti, Israel, Jordania, Libanon, Marokko, Palestiina, Syyria, Turkki ja Tunisia). Barcelona-prosessi tähtää Euro-Välimerikumppanuuteen kolmella osa-alueella, joita ovat poliittinen ja turvallisuuspoliittinen dialogi, taloudellinen ja rahoitusyhteistyö sekä laaja yhteiskunnallinen yhteistyö. Assosiaatiosopimukset kattavat em. osa-alueet sekä MEDA-rahoitusavun sopimusten kattamien hankkeiden toteuttamiseksi. Taloudellisen yhteistyön alueella tavoitteena on luoda vuoteen 2010 mennessä vapaakauppa-alue, jonka pohjana toimivat kahdenvälisesti solmittavat assosiaatiosopimukset EU:n ja muiden Välimeren alueen maiden kesken. Vapaakauppa toteutetaan jokaisen partnerimaan kanssa pääsääntöisesti kahdentoista vuoden siirtymäkauden kuluessa sopimuksen voimaanastumisesta. Sopimuksissa sitoudutaan poistamaan tulli- ja muut vastaavat maksut sekä muut teollisuustuotteiden kaupan esteet. Maataloustuotteiden kaupan sekä palveluiden kaupan vapauttamiseen sitoudutaan, mutta tämä tehdään käytännössä suurelta osin myöhemmissä neuvotteluissa. Sopimukset sisältävät kuitenkin helpotuksia myös maataloustuotteiden tulleihin Alueelliset vapaakauppasopimukset 14 Elinkeinoelämän keskusliitto EK 2004

ja kiintiöihin. EU:lle sensitiivisissä tuotteissa on otettu käyttöön tullivapaita kiintiöitä. Käytännössä vapaakauppa-alueen on mahdollisuus toteutua vasta 2010-luvun loppupuolella. EU:n assosiaatiosopimukset ovat voimassa Palestiinan (1997), Tunisian (1998), Marokon ja Israelin (2000), Jordanian (2002) sekä Egyptin (2004) kanssa. Sopimukset Algerian ja Libanonin kanssa allekirjoitettiin 2002. Neuvottelut Syyrian kanssa on myös saatu päätökseen, mutta allekirjoitusta viivästyttävät poliittiset ongelmat. Libanonin kanssa kauppamääräyksiä sovelletaan väliaikaisella sopimuksella ja sama on tavoitteena Syyrian osalta. Tavoitteena on saada aikaan vapaakauppasopimukset myös Välimeren etelärannikon maiden välillä, mutta tämä on edennyt hitaasti. Marokon, Tunisian, Egyptin ja Jordanian välinen sopimus on näistä pisimmällä. 2.3.4 EU:n ja Etelä-Afrikan tasavallan kauppa-, kehitys- ja yhteistyösopimus EU:n ja Etelä-Afrikan välinen kauppa-, kehitysja yhteistyösopimus on osa laajempaa poliittista prosessia, jolla halutaan tukea Etelä-Afrikan ja koko eteläisen Afrikan taloudellista ja poliittista muutoskehitystä. Sopimus edistää sopimusosapuolten suhteiden kehittymistä ja yhteistyön syvenemistä kaikilla sopimukseen kuuluvilla aloilla. Sopimus kattaa vapaakaupan ohella poliittisen vuoropuhelun sekä sisältää myös kehitysyhteistyöhön liittyviä määräyksiä. Lisäksi se sisältää määräyksiä muun muassa kaupan liitännäistoimista ja yhteistyöstä talouden, tieteen, ympäristön, kulttuurin ja sosiaalisten kysymysten aloilla. Sopimus on ensimmäinen EU:n ja kehitysmaan välinen vapaakauppasopimus ja se kattaa mm. tavarakaupan, palvelut, investoinnit, kilpailupolitiikan, valtiontuet, henkisen omaisuuden suojan. Sopimuksen ratifiointi on edelleen kesken, mutta sen kauppamääräyksiä on sovellettu 1.1.2000 alkaen. 2.3.5 EU:n sopimukset Amerikan maiden kanssa EU:n ja Meksikon vapaakaupan perustana on EY:n ja Meksikon ns. globaalisopimus taloudellisesta kumppanuudesta, poliittisesta yhteensovittamisesta sekä yhteistyöstä. Sopimus allekirjoitettiin vuonna 1997. Tavarakaupan vapauttaminen toteutettiin EY-Meksiko yhteisneuvoston päätöksellä, joka tuli voimaan heinäkuussa 2000. Vastaava päätös palveluiden kaupan, investointien ja henkisen omaisuuden suojan osalta tuli voimaan maaliskuussa 2001. EU:n ja Meksikon välinen vapaakauppasopimus oli EU:n ensimmäinen transatlanttinen vapaakauppajärjestely ja katteeltaan laaja-alainen. Sopimus poistaa tullit ja muut kaupan esteet 95 prosentilta osapuolten välisestä kaupasta vuoden 2007 alkuun mennessä. Tuonti EU:hun on ollut tullivapaata vuoden 2003 alusta. Vienti Meksikoon vapautuu asteittain vuoden 2007 alkuun mennessä. EU ja Chile neuvottelivat vuonna 2002 valmiiksi keskinäisen assosiaatiosopimuksen. Neuvottelujen tuloksena syntyi aiempia vastaavia sopimuksia kattavampi ja kehittyneempi kauppa- ja yhteistyösopimus, joka vapautti lähes kaiken keskinäisen kaupan vuoden 2003 puoliväliin mennessä. Sopimus on ns. sekasopimus ja sisältää vapaakauppasopimuksen lisäksi poliittisen dialogin sekä mm. taloudellisen ja institutionaalisen yhteistyön. Sen kauppamääräyksiä ryhdyttiin soveltamaan väliaikaisesti jo vuoden 2003 alusta. Sopimus sisältää määräykset mm. tavara- ja palvelukaupan vapauttamisesta, henkisen omaisuuden suojasta, kilpailusäännöistä, investointien edistämisestä, julkisten hankintojen markkinoiden avaamisesta sekä riitojenratkaisusta. EU antaa Chilelle tullivapauden 3 vuoden kuluessa, Chilen osalta siirtymäaika on 7 vuotta. Molemmat sopimukset kattavat kaikki palvelusektorit lukuun ottamatta audiovisuaalipalveluja, lentokuljetuksia ja rannikkomerenkulkua. 2.3.6 Länsi-Balkanin vakautus- ja assosiaatiosopimukset Vakautussopimus hyväksyttiin EU:n ministerineuvostossa kesäkuussa 1999. Ns. Zagreb-prosessin tavoitteena on integroida Länsi-Balkanin maat (Bosnia-Hertsegovina, Kroatia, entinen Jugoslavian tasavalta Makedonia, Serbia ja Montenegro sekä Albania) Eurooppaan ja sen yhteistyörakenteisiin. EU on myöntänyt maille yksipuolisesti tullietuudet, joiden nojalla lähes kaikki niiden tuotteet pääsevät vapaasti EU:n markkinoille. Osana Balkanin vakautus- ja assosiaatioprosessia ko. maille suositellaan vakautus- ja assosiaatiosopimusten neuvottelemista EU:n kanssa. Sopimukset on allekirjoitettu vuonna 2001 Makedonian ja Kroatian kanssa ja niiden rati- Alueelliset vapaakauppasopimukset 15 Elinkeinoelämän keskusliitto EK 2004

fiointiprosessin aikana kauppamääräyksiä sovelletaan väliaikaisilla sopimuksilla. Makedonian osalta on sovittu 10 vuoden ja Kroatian osalta kuuden vuoden siirtymäajasta tullien poistamisessa EU:n vienniltä. Vastaavat neuvottelut on aloitettu myös Albanian kanssa. Bosnia-Hertsegovinan sekä Serbia ja Montenegron osalta neuvotteluja valmistellaan. Kroatia jätti EU-jäsenyyshakemuksen helmikuussa 2003 ja Makedonia (FYROM) maaliskuussa 2004. Myös muille Länsi-Balkanin maille on luvattu mahdollisuus EU-jäsenyyteen. 2.4 Kesken olevat neuvottelut 2.4.1 EU-Mercosur (Argentiina, Brasilia, Uruguay, Paraguay) Pitkään valmistelun alla ollut EU-Mercosur assosiaatiosopimus on luonteeltaan ns. sekasopimus ja tulee kattamaan sekä poliittisen että taloudellisen yhteistyön ml. niihin liittyvän institutionaalisen yhteistyön. Tavoitteena on asteittain etenevä vastavuoroinen kaupan vapauttaminen WTO:n sääntöjä noudattaen. Sopimukseen kuuluvat tavara- ja palvelukaupan vapauttaminen (tullit ja muut kaupan esteet), investoinnit, henkisen omaisuuden suoja, julkiset hankinnat, kilpailupolitiikka, kauppapoliittiset suojatoimet sekä riitojenratkaisu. Assosiaatiosopimusneuvotteluissa on käyty jo 15 neuvottelukierrosta. Neuvottelujen pääongelman muodostavat Mercosurin epäyhtenäisyys sekä osapuolten epäsymmetriset tavoitteet ja epäsuhtaiset resurssit. EU:ta kiinnostavat ensisijaisesti teollisuustuotteiden markkinoillepääsy, palvelukaupan vapauttaminen, investoinnit ja julkiset hankinnat, kun taas Mercosurin päätavoitteena on maataloustuotteiden vapaa markkinoillepääsy. Teollisuustuotteiden markkinoillepääsyn ongelmia ovat Mercosurin korkea tullitaso sekä Mercosurin tullinalennustarjoukseen sisältyvät puutteet, pitkät siirtymäajat, takapainotteiset tullinalennusaikataulut EU:lle keskeisillä tuotealueilla sekä lukuisat tullien ulkopuoliset kaupan esteet. Tavoitteena on saada neuvottelut päätökseen vuoden 2004 loppuun mennessä. Yritysten kannalta on tärkeätä, että neuvotteluissa päästään vähintään yhtä hyvään lopputulokseen kuin USA:n johdolla tapahtuvissa Amerikkojen vapaakauppa-alueneuvotteluissa (FTAA), jotka ovat tällä hetkellä kenties vielä suuremmissa vaikeuksissa, erityisesti Brasilian ja Mercosurin erityisvaatimusten johdosta. 2.4.2 Persianlahden maiden yhteistyöneuvosto GCC EU ja GCC (Saudi Arabia, Kuwait, Bahrain, Qatar, Yhdistyneet Arabiemiirikunnat, Oman) sopivat vapaakauppasopimuksen solmimisesta jo vuonna 1989 osana EU:n Lähi-idän politiikkaa. Neuvottelut ovat edenneet hitaasti. Heinäkuussa 2001 komission neuvotteluohjeet päivitettiin vapaakauppasäännösten kehitys huomioiden. Tavoitteena on WTO:n sääntöjen mukainen asteittain etenevä vastavuoroinen kaupan vapauttaminen kattaen teollisuustuotteet, maatalous- ja kalatuotteet, henkisen omaisuuden suoja, julkiset hankinnat, tulliyhteistyön, kilpailupolitiikan, palvelukaupan ja kiistojen ratkaisujärjestelmän. Vapaakauppaneuvotteluja on helpottanut GCC-maiden välisen tulliunionin voimaanastuminen vuoden 2003 alusta sekä Saudi-Arabian WTO-jäsenyysneuvottelujen eteneminen. 2.4.3 Alueelliset talouskumppanuussopimukset AKT-maiden kanssa Cotonoun sopimus on EY:n ja 78 Afrikan, Karibian ja Tyynenmeren maan (48 Afrikan, 15 Karibian ja 15 Tyynenmeren maata) yhteistyösopimus, joka muodostaa maiden välisten suhteiden perustan. Maailman 49 vähiten kehittyneestä maasta 41 on AKT-maita. Sopimus sisältää kehitysyhteistyötä, kauppaa ja poliittista dialogia koskevia määräyksiä. Kaupan alalla sopimus takaa AKT-maille yksipuolisen etuuskohtelun EU:n markkinoilla. Cotonoun sopimuksen perusteella neuvotellaan tulevina vuosina WTOyhdenmukaisista alueellisesta kauppajärjestelyistä (REPA-Regional Economic Partnership Agreements) EU:n ja AKT-maaryhmien välillä. Näiden tavoitteena on mm. tukea AKT-maiden sisäistä taloudellista integraatiota ja integraatiota maailmantalouteen. Cotonoun sopimuksessa on sovittu alueellisten taloudellisten kumppanuussopimusten neuvottelemisesta vuoden 2008 alkuun mennessä aiempien yksipuolisten tullietuuksien sijalle. Ne AKT-maat, jotka eivät halua neuvotella sopimusjärjestelystä EU:n kanssa, on tarkoitus siirtää EU:n yksipuolisten tullietuuksien piiriin. Komission neuvottelumandaatti hyväksyttiin vuonna 2002, ja sopimusneuvottelut avattiin EU- Alueelliset vapaakauppasopimukset 16 Elinkeinoelämän keskusliitto EK 2004

AKT-yhteisneuvostossa heinäkuussa 2002. Neuvottelut kumppanuussopimuksista on aloitettu. Niitä käytiin syyskuuhun 2003 asti 77 AKT-maan kanssa yhteisesti, minkä jälkeen siirrytään neuvotteluihin yksittäisten maiden ja maaryhmien kesken. Alueelliset neuvottelut aloitettiin Keski-Afrikan (CEMAC) ja Länsi-Afrikan (ECOWAS) kanssa lokakuussa 2003, itäisen ja eteläisen Afrikan (COMESA) kanssa helmikuussa 2004 sekä eteläisen Afrikan (SADC) kanssa heinäkuussa 2004. Etelä-Afrikan tasavalta on yksi AKT-maista, mutta sen ja unionin kauppasuhteita määrittelee edellä selostettu kauppa-, kehitys- ja yhteistyösopimus. Karibian alueen maiden kanssa neuvottelut aloitettiin huhtikuussa 2004, Tyynen meren maiden kanssa ne aloitettaneen syyskuussa 2004. 2.5 Yhteistyöhankkeet Varsinaisten vapaakauppasopimusten ohella EU pyrkii edistämään kauppaa ja investointeja muiden sopimushankkeiden ja erilaisten yhteistyöjärjestelmien avulla. Tällaisia prosesseja on vireillä kaikkien keskeisten kauppakumppaneiden kanssa. 2.5.1 EU:n ja Aasian yhteistyö EU:n ja Aasian välisistä yhteistyöjärjestelmistä laajapohjaisin on vuonna 1996 käynnistynyt EU- 15-maiden ja 10 Aasian maan välinen ASEMyhteistyöjärjestelmä (Asia-Europe Meeting). Aasian maista mukana ovat Kiina, Japani, Etelä- Korea, Brunei, Filippiinit, Indonesia, Malesia, Singapore, Thaimaa ja Vietnam. ASEM on epävirallinen keskusteluprosessi, jossa jäsenmaat toteuttavat päätöksiä vapaaehtoiselta pohjalta. Vaikka jäsenmaita sitovia päätöksiä ei tehdä, tarjoaa prosessi mahdollisuuden kaupanesteiden tunnistamiseen ja yhteisten ehdotusten tekemiseen maiden hallituksille niiden poistamiseksi. ASEMin taloudelliseen pilariin kuuluu kaupan ja investointien kehittämiseen liittyviä ohjelmia. Kaupan helpottamisohjelman puitteissa käsitellään mm. tullimenettelyjä, standardeja ja vaatimustenmukaisuuden arviointia, julkisia hankintoja, kasvin- ja terveydensuojelutoimenpiteitä, immateriaalioikeuksia ja sähköistä kauppaa. EU on myös vahvistamassa yhteistyötä Kaakkois-Aasian 10 ASEAN-maan kanssa vuonna 2003 julkaistun uuden aluestrategian myötä. Strategiassa on keskeisessä asemassa uusi kaupan ja investointien edistämisen toimintasuunnitelma TREATI (Transregional EU-ASEAN Trade Initiative), jossa painopisteinä ovat mm. kaupan helpottaminen ja edistäminen, investoinnit, kaupan tekniset esteet, kasvin- ja terveydensuojelutoimet, tulliyhteistyö ja turismi. Tavoitteena on myös valmistella mahdollisia tulevia vapaakauppaneuvotteluja. 2.5.2 Andien Yhteisö ja Keski-Amerikka Andien Yhteisön ja Keski-Amerikan maiden pitkäaikaisena tavoitteena on ollut aloittaa vapaakauppaneuvottelut EU:n kanssa. Sen sijaan niiden kanssa käynnistettiin vuonna 2003 neuvottelut poliittista vuoropuhelua sekä yhteistyötä koskevasta sopimuksesta, jotka saatettiin loppuun nopeassa tahdissa. Sopimusten yhtenä tavoitteena oli edellytysten luominen sille, että sopimuspuolet voivat neuvotella Dohan kehitysohjelman tulosten pohjalta keskinäisen assosiaatiosopimuksen, johon sisältyy vapaakauppasopimus. EU:n ja Latinalaisen Amerikan huippukokouksessa päätettiin jatkaa neuvotteluedellytysten kehittämistä laatimalla yhteinen arviointi Andien Yhteisön ja Keski-Amerikan maiden integraatiokehityksestä. 2.5.3 EU-Kanada kaupan ja investointien edistämissopimus (TIEA) EU:n ja Kanadan välisten taloudellisten suhteiden pohjan muodostavat sopimus taloudellisesta yhteistyöstä vuodelta 1976, julistus transatlanttisista suhteista vuodelta 1990 sekä yhteinen poliittinen julistus ja siihen liittyvä toimintaohjelma vuodelta 1996, missä yhtenä osa-alueena neljästä ovat talous- ja kauppasuhteet. Vuonna 1998 EU ja Kanada sopivat kauppa-aloitteesta (Europe-Canada Trade Initiative, ECTI), jonka tavoitteena on edistää kauppapoliittista yhteistyötä. EU:n ja Kanadan välillä on päätetty aloittaa vuoden 2004 aikana neuvottelut kaupan ja investointien edistämissopimuksesta (TIEA, Trade and Investment Enhancement Agreement). Sopimuksen sovellutusalueet kattaisivat mm. sääntely-yhteistyön, palveluiden kotimaisen sääntelyn, ammatillisten pätevyysvaatimusten vastavuoroisen tunnustamisen, rahoituspalvelut, sähköisen kaupan, julkiset hankinnat, kaupan menettelyjen helpottamisen, investoinnit, Alueelliset vapaakauppasopimukset 17 Elinkeinoelämän keskusliitto EK 2004

kilpailukysymykset sekä henkisen omaisuuden suojan. Kanadan pyrkimyksenä on myös vapaakauppasopimus, minkä EU on toistaiseksi torjunut. 2.5.4 EU:n ja Venäjän yhteinen talousalue EU:n ja Venäjän huippukokouksessa toukokuussa 2001 päätettiin, että osapuolet ryhtyvät tutkimaan yhteisen talousaluesopimuksen luomista, Common European Economic Space, CEES. Yhteisellä talousalueella tavoitellaan EU:n ja Venäjän välisen kaupan ja investointien edistämistä. Hankkeen lähtökohtana ovat toimivat markkinataloudet ja pyrkimys kestävään kehitykseen ottaen huomioon keskeiset kansainväliset periaatteet, kuten syrjimättömyys, läpinäkyvyys ja hyvä hallintotapa. Yhteisellä talousalueella pyritään luomaan yrityksille liiketoimintamahdollisuuksia yhtenäisillä, harmonisoiduilla ja yhteensopivilla säännöillä sekä toisiinsa yhdistetyillä infrastruktuuriverkoilla. Energiaverkkojen yhdistämisessä tavoitteeksi on asetettu vuosi 2007. Lisäksi pyritään parantamaan EU:n ja Venäjän talouksien kilpailukykyä globaaleilla markkinoilla. Yhteinen talousalue -hankkeessa ei ole kysymys vapaakauppasopimuksesta, koska siihen ei sisälly tullipoliittisia järjestelyjä. Näiden osalta ensimmäinen askel on Venäjän WTO-jäsenyys. Asetettujen tavoitteiden saavuttamiseksi laaditaan ja koordinoidaan toimintaohjelmia, joilla kehitetään ja tuetaan tavara- ja palvelukauppaa, yritysten perustamista ja niiden operatiivista toimintaa sekä henkilöiden liikkuvuutta. Tähän liittyviä toimenpiteitä ovat markkinoiden avaaminen EU:n ja Venäjän WTO-sitoumusten ja WTO:n yleisten periaatteiden mukaisesti, standardien, teknisten määräysten ja menettelyjen yhdenmukaistaminen sekä tuonti-, vienti ja muiden kaupan menettelyjen helpottaminen. GSP on EU:n kehitysmaatuonnin tullietuusjärjestelmä. Järjestelmä myöntää yksipuolisesti kehitysmaille teollisuusmaatuontia paremman yleisen, syrjimättömyyteen perustuvan tullietuuskohtelun yhteisömarkkinoilla. GSP - järjestelmällä annettavien tullietuuksien tavoitteena on lisätä kauppaa kehitysmaiden kanssa vientitulojen kasvattamiseksi, teollistumisen ja taloudellisen monipuolistumisen ja kasvun edistämiseksi. Suomalaiset yritykset voivat hyötyä järjestelmästä edullisimpien tuontipanosten muodossa. GSP-järjestelmään kuuluva kannustinjärjestelmä mahdollistaa lisäetuuksien myöntämisen maille, jotka noudattavat työelämän perusoikeuksia koskevia ILOn sopimuksia tai keskeisiä kansainvälisiä ympäristösopimuksia. Etuudet voidaan myös peruuttaa työelämän perusoikeuksien rikkomusten perusteella. Andien ryhmän ja Keski-Amerikan maat saavat yhteisön GSP-järjestelmässä erityiskohtelun johtuen sitoutumisestaan huumeiden vastaiseen taisteluun. Vähiten kehittyneiden maiden tuotteiden vienti EU:hun on tullitonta GSP-asetukseen sisällytetyn ns. EBA-asetuksen (Everything but Arms) mukaisen tullittomuuskohtelun kautta. Kohtelu kattaa aseita lukuun ottamatta kaikki tuotteet. Banaaneja, riisiä ja sokeria koskeva tullittomuus toteutetaan kuitenkin siirtymäkausijärjestelyin vuoteen 2006 (banaanit) tai 2009 (sokeri ja riisi) mennessä. LDC-maiden kannalta olisi tärkeätä, että myös muut teollisuusmaat seuraisivat EU:n esimerkkiä WTO:n Singaporen ministerikokouksen päätöksen mukaisesti. EU:n yksipuolisesti antamiin kauppaetuuksiin on havaittu liittyvän useita ongelmia. Kauppaetuudet jarruttavat monenvälisiä kauppaneuvotteluja, herättävät kysymyksiä insentiivi- eli lisäetuuslausekkeiden WTO-mukaisuudesta ja ovat varsin vähän käytettyjä juuri köyhien maiden ja pienten yritysten piirissä. Kehitysnäkökulmasta tarkasteltuna tulisi juuri näiden olla järjestelmän suurimpia edunsaajia. EU pyrkii uudistamaan nykyisen tullietuusjärjestelmänsä. Tavoitteena tulee olla kauppaa ja kehitystä tukeva järjestelmä kauppaa vääristämättömällä ja WTO:n sääntöjen mukaisella tavalla. Kehitysmaiden tulisi myös antaa tullietuuksia toisilleen erityisesti lähialueillaan. 2.6 Yleinen tullietuusjärjestelmä GSP Alueelliset vapaakauppasopimukset 18 Elinkeinoelämän keskusliitto EK 2004

3 Suurten kauppamaiden ja alueiden neuvottelutilanne 3.1 Pohjois-Amerikka NAFTA-North American Free Trade Agreement on vuoden 1994 alussa voimaan astunut Yhdysvaltain, Kanadan ja Meksikon välinen vapaakauppasopimus. Se sisältää tavara- ja palvelukaupan esteiden vähentämisen, kilpailun edistämisen, investointimahdollisuuksien lisäämisen, henkisen omaisuuden suojan ja riitojenratkaisujärjestelmän. NAFTA on osaltaan saattanut Kanadan ja Meksikon pysyvään riippuvuussuhteeseen USA:sta. Kummassakin maassa käydään keskustelua NAFTAn kehittämisestä kohti tulliliittoa ja yhteismarkkinoita. USA on valinnut kauppapolitiikassaan Competitive Trade Liberalization -strategian, jonka mukaan USA käy samanaikaisesti neuvotteluja WTO:ssa, alueellisella tasolla ja kahdenvälisesti. Yhdysvaltain etujen mukaisesti valittu strategia ei ole vielä ehtinyt tuottaa kovinkaan monta uutta sopimusta. Sen sijaan se on lisännyt jännitteitä neuvottelukumppaneiden välillä. USA:n neuvottelumahdollisuuksia rajoittavat taas kongressin taholta tulevat ristiriitaiset paineet ja presidentin tarvitseman neuvotteluvaltuuden säännöllinen uusimistarve. Amerikan maiden huippukokouksessa 1994 Miamissa 34 Pohjois-, Väli- ja Etelä-Amerikan valtion päämiehet päättivät muodostaa Amerikkojen vapaakauppa-alueen (Free Trade Area of the Americas, FTAA). Neuvottelujen takarajaksi sovittiin tammikuu 2005. Muodollisesti neuvottelut aloitettiin vuonna 1998 Santiagon huippukokouksessa. Miamin FTAA-kokouksessa marraskuussa 2003 ei asiallisesti edetty juurikaan johtuen erityisesti Brasilian ja Argentiinan sekä USA:n välisistä erimielisyyksistä maatalouskaupassa. Yhdysvaltojen tavoitteena on laaja sopimus, jossa markkinoillepääsyn lisäksi ovat mukana 8 muuta neuvottelualuetta, mm. maatalous, palvelut, henkisen omaisuuden suoja, investoinnit ja julkiset hankinnat. Osa neuvottelukumppaneista suosii suppeampaa asialistaa. FTAA olisi syntyessään maailman suurin vapaakauppa-alue, jonka alueella asuisi yli 800 miljoonaa ihmistä. USA kiertää sekä WTO- että FTAA-neuvotteluongelmia panostamalla suppeampiin neuvotteluihin alueen maiden kanssa ja taivuttamalla sopimuksen ulkopuolelle jääneitä maita suurempaan joustavuuteen. USA:n kongressi hyväksyi Chilen ja Singaporen kanssa neuvotellut vapaakauppasopimukset heinäkuussa 2003, Australian kanssa sopimus allekirjoitettiin v. 2004 alussa. USA:lla on voimassa oleva vapaakauppasopimus myös Jordanian ja Israelin kanssa. Sopimus Keski-Amerikan maiden (Costa Rica, El Salvador, Guatemala, Honduras, Nicaragua) kanssa allekirjoitettiin kesäkuussa 2004. Dominikaaninen tasavalta liittyi sopimukseen elokuussa 2004. Näiden lisäksi USA on aloittanut kahdenväliset vapaakauppaneuvottelut Etelä-Afrikan Tulliunionin (SACU), Thaimaan, Panaman, Kolumbian, Perun ja Equadorin kanssa. Lokakuussa 2002 USA tarjosi ASEAN-maille tietyin edellytyksin mahdollisuutta kahdenvälisten vapaakauppasopimusten solmimiseen Enterprise for ASEAN Initiative-aloitteessaan. Singaporen kanssa solmittu sopimus toimii tässä päänavaajana ja esimerkkinä. Viime aikoina on keskusteltu myös paitsi EU:n ja USA:n välisestä vapaakauppahankkeesta myös USA:n ja Japanin välisestä vapaakauppasopimuksesta. Taustalla vaikuttavat molemmille osapuolille myönteisiksi arvioidut taloudelliset vaikutukset, USA:lle erityisesti maatalousviennin muodossa ja Japanille alhaisemman kotimaisen hintatason kautta. Lisäksi geopoliittisesti sopimus vahvistaisi USA:n tärkeintä liittolaissuhdetta Aasiassa ja takaisi Japanille paremmat mahdollisuudet toimia alueellisena taloudellisena vastavoimana Kiinan talouden kasvulle. USA:n vapaakauppasopimukset NAFTA (USA, Kanada, Meksiko) voimassa Israel voimassa Jordania voimassa Chile voimassa Singapore Marokko Australia CAFTA (Keski-Amerikka) Bahrain Alueelliset vapaakauppasopimukset 19 Elinkeinoelämän keskusliitto EK 2004

Neuvottelut kesken FTAA Southern Africa Customs Union, SACU (EAT, Botswana, Lesotho, Namibia, Swazimaa) Thaimaa Panama Peru Ecuador Kolumbia Kanadalla on NAFTAn lisäksi vapaakauppasopimukset Chilen, Costa Rican ja Israelin kanssa. FTAA-neuvottelujen lisäksi Kanada neuvottelee EFTAn, Keski-Amerikan maiden (El Salvador, Guatemala, Honduras and Nicaragua) ja Singaporen kanssa. Andien Yhteisön, Caribbean Community and Common Market Caricomin ja Domikaanisen Tasavallan kanssa harkitaan neuvotteluja. Meksiko on viimeisen kymmenen vuoden aikana voimakkaasti laajentanut kauppasopimusverkostoaan siten, että tällä hetkellä sillä on maailman laajin vapaakauppasopimusverkosto, joka kattaa 32 maata. NAFTAn lisäksi maalla on voimassa alueelliset vapaakauppasopimukset EU:n ja EFTAn kanssa, G-3 sopimus Kolumbian ja Venezuelan kanssa sekä Pohjoisen kolmion sopimus Guatemalan, Hondurasin ja El Salvadorin kanssa sekä kahdenväliset vapaakauppasopimukset Chilen, Bolivian, Costa Rican, Nicaraguan, Israelin ja Uruguayn kanssa. Maa on myös APECin jäsen ja osallistuu FTAA neuvotteluihin. Meksiko neuvottelee parhaillaan sopimuksesta myös Japanin ja Argentiinan kanssa. 3.2 Aasia Aasian sisäinen taloudellinen integraatio etenee nopeaa tahtia. Tästä ovat osoituksena lukuisat alueelliset ja kahdenväliset vapaakauppahankkeet. Kehityksen keskiössä on kymmenen Kaakkois-Aasian maan yhteistyöjärjestö ASEAN, johon kuuluvat Brunei, Filippiinit, Indonesia, Kambodzha, Laos, Malesia, Myanmar, Singapore, Thaimaa ja Vietnam. ASEAN-maiden vapaakauppa-alue AFTA on jo laskenut monien tuotteiden tulleja kuuden keskeisen ASEAN-maan välisessä kaupassa; päämääränä on täysi tullivapaus vuoteen 2010 mennessä. ASEANin tavoitteena on luoda vuoteen 2020 mennessä ASEANin talousyhteisö, jonka sisällä tavarat, palvelut, investoinnit, työvoima ja pääomat liikkuvat vapaasti. ASEAN neuvottelee vapaakauppasopimuksesta tai keskustelee läheisemmästä talousyhteistyöstä Kiinan, Japanin, Korean ja Intian kanssa. ASEANin ja Kiinan vapaakauppa-alue olisi syntyessään maailman suurin. Sopimuksen on määrä toteutua kahdessa vaiheessa vuosiin 2010 (Kiina, Brunei, Indonesia, Malesia, Filippiinit, Singapore ja Thaimaa) ja 2015 (Laos, Kambodzha, Myanmar ja Vietnam) mennessä. Myös monet yksittäiset ASEAN-maat neuvottelevat vapaakaupasta Aasian sisällä. Pitkällä tähtäimellä erittäin merkittävä olisi ASEANin, Kiinan, Japanin ja Korean muodostama talousalue. Käytännössä tähän on kuitenkin vielä pitkä matka johtuen mm. historian painolastista ja Japanin ja Korean haluttomuudesta avata maataloussektoriaan. Yritysten piirissä vapaakaupalla on vankka kannatus, lähes ¾ japanilaisista, korealaisista ja kiinalaisista yrityksistä pitää maidensa välistä vapaakauppaa ratkaisevana Itä-Aasian talouskehitykselle. Intian ja Pakistanin välien lientyminen on mahdollistanut uuden lähentymisen. Etelä-Aasian alueellisen yhteistyöjärjestön SAARCin jäsenmaat Bangladesh, Bhutan, Intia, Malediivit, Nepal, Pakistan ja Sri Lanka päättivätkin tammikuussa 2004 SAFTA-vapaakauppa-alueen perustamisesta vuoteen 2006 mennessä. Bangladesh, Intia, Myanmar, Sri Lanka ja Thaimaa ovat sopineet vapaakauppa-alueen perustamisesta vuoteen 2017 mennessä. Tämä sekä valmisteilla oleva ASEAN-Intia -sopimus luovat pohjaa mahdolliselle laajemmalle ASEA- Nin ja SAARCin väliselle sopimusjärjestelmälle tulevaisuudessa. Yksittäisistä Aasian maista erityisesti Japani on muuttanut kauppapoliittista strategiaansa viime vuosina. Aiemmin WTO-yhteistyötä painottanut Japani panostaa nyt myös alueellisiin yhteistyöjärjestelmiin ja on lisäksi ryhtynyt solmimaan kahdenvälisiä vapaakauppasopimuksia. Tämän strategian yhtenä tavoitteena on luoda ulkoisia paineita Japanin talousreformeille ja rakenteellisille uudistuksille talouden elvyttämiseksi ja kilpailukyvyn parantamiseksi. Japani neuvottelee nyt talousyhteistyön tiivistämisestä koko ASEANin kanssa ja luo näin lähtökohtia mahdolliselle Japani-ASEAN-vapaakauppasopimukselle. Japani solmi ensimmäisen kahdenvälisen vapaakauppasopimuksensa Singaporen kanssa vuonna 2002 ja se käy parhail- Alueelliset vapaakauppasopimukset 20 Elinkeinoelämän keskusliitto EK 2004

laan kahdenvälisiä vapaakauppaneuvotteluja Thaimaan, Filippiinien, Malesian, Etelä-Korean ja Meksikon kanssa. Japanin vapaakauppapyrkimyksiä rajoittaa sille vaikeuksia tuottava maatalouden ja työmarkkinoiden avaaminen. Maatalous jätettiinkin Singaporen kanssa tehdyn sopimuksen ulkopuolelle. Tyynenmeren 21 ympärysvaltion ja talouden (Pohjois- ja Latinalainen Amerikka, Aasia ja Oseania) yhteistyöjärjestön APECin tavoitteena on kaupan ja investointien vapauttaminen vuoteen 2010 mennessä kehittyneiden maiden osalta ja vuoteen 2020 mennessä kehittyvien maiden osalta. APEC ei ole varsinaisesti vapaakauppasopimus. APEC on kuitenkin merkittävä vapaakaupan edistäjä ja alueellinen koordinaatiojärjestelmä, koska monet sen työkohteista ovat yhteisiä WTO:n kanssa. Alueellisten vapaakauppasopimusten lisääntyessä myös APEC-maiden keskuudessa muodostaa APEC lisäksi tärkeän koordinointipisteen sopimusten johdonmukaisuuden varmistamiseksi. Itsenäisten valtioiden yhteisön IVY:n alueella on käynnistetty lukuisia päällekkäisiä taloudellisia integraatiohankkeita. Uusimman aloitteen tähtäimessä on koko IVY:n kattava vapaakauppa-alue, johon alueen maiden sitoutuneisuus on vielä kuitenkin epäselvä. 3.3 Etelä-Amerikka Etelä-Amerikassa alueellisella integraatiolla on pitkä, joskin vaihteleva historia. Mercosur (Mercado Común del Sur), Argentiinan, Brasilian, Paraguayn ja Uruguayn yhteismarkkinahanke, on tärkein Etelä-Amerikan tämän hetkisistä vapaakauppasopimuksista. Mercosurin alueella asuu lähes puolet Latinalaisen Amerikan väestöstä ja sen yhteenlaskettu BKT on yli puolet Latinalaisen Amerikan BKT:sta. Vuonna 1991 allekirjoitetussa Asunciónin sopimuksessa päätettiin yhteismarkkina-alueen luomisesta tarkoituksena tavaroiden, palveluiden ja tuotannontekijöiden vapaa liikkuvuus ja tämän edellyttämä lainsäädännön harmonisointi. Mercosur etenee vaihteittain kohti tavoitteena olevaa yhteismarkkina-aluetta ja sillä on myös pidemmälle meneviä integraatiotavoitteita. Käytännössä edes vapaakauppa ja yhteinen ulkotulli eivät ole toteutuneet täydellisinä vaan sisältävät poikkeuksia. Chile, Bolivia, Peru ja Venezuela ovat Mercosurin liitännäisjäseniä. Chile on liberaalin kauppapolitiikan edelläkävijä Latinalaisen Amerikan maista sekä unilateraalisti että vapaakauppasopimusten myötä. Chilellä on erittäin kattava alueellisten ja kahdenvälisten vapaakauppasopimusten verkosto (USA, EU, EFTA, Meksiko, Kanada, Etelä-Korea, Mercosur, Andien Yhteisö, Keski-Amerikka) sekä alueelliset aloitteet APEC ja FTAA. Parhaillaan Chile neuvottelee Singaporen, Uuden Seelannin, Intian ja Bolivian kanssa. 3.4 Lähi-Itä ja Afrikka Arabimailla on tavoitteena Arab Free Trade Area vuoteen 2007 mennessä (GCC (Bahrain, Kuwait, Oman, Qatar, Saudi Arabia, Yhdistyneet Arabiemiraatit) ja Jordania, Tunisia, Egypti, Sudan, Syyria, Somalia, Irak, Palestiina, Libanon, Libya, Marokko, Jemen). Eteläisessä Afrikassa on olemassa sekä suunnitteilla lukuisia alueellisia vapaakauppa- tai tulliunionihankkeita. Hankkeita vaivaavat niiden päällekkäisyys, osallistujien erilainen kehitystaso ja poliittiset ongelmat. Eteläisen Afrikan tulliunioni (Southern Africa Customs Union, SACU: Etelä-Afrikan Tasavalta, Swasimaa, Lesotho, Botswana, Namibia) on kehittymässä integraation ylläpitäväksi voimaksi ja on myös ryhtynyt hakemaan vapaakauppakumppaneita mm. sekä Euroopasta (EFTA), USA:sta että Mercosurista. Muita merkittäviä integraatiohankkeita ovat 14 valtion Eteläisen Afrikan kehitysyhteisö (Southern African Development Community, SADC) ja Itäisen Afrikan tulliliitto EACU sekä Itäisen ja Eteläisen Afrikan yhteismarkkina COMESA. Alueelliset vapaakauppasopimukset 21 Elinkeinoelämän keskusliitto EK 2004