Jukka-Pekka Saraste, kapellimestari Pekka Kuusisto, viulu Esa-Pekka Salonen: Viulukonsertto, ek Suomessa 30 min I Mirage II Pulse I III Pulse II IV Adieu VÄLIAIKA 20 min Dmitri Šostakovitš: Sinfonia nro 8 c-molli op. 65 60 min I Adagio Allegro non troppo Adagio II Allegretto III Allegro non troppo IV Largo V Allegretto Väliaika noin klo 19.40. Konsertti päättyy noin klo 21.05. Suora lähetys YLE Radio 1:ssä ja internetissä (yle.fi/rso). 1
Esa-Pekka Salonen (1958 ): Viulukonsertto Esa-Pekka Salosen 2000-luvun orkesteriteoksia luonnehtii postmoderni impressionismi: häikäisevän aistikas sointimaailma ja vahva tunne nyt-hetkestä, tapahtumallisuudesta. Samalla se soi jälkiteollista, medioitunutta maailmaa; säveltäjä on nykykulttuurin akustinen havainnoija siinä missä uusien sointien kehittelijäkin. Ilmaisukeinoissa kaikuu ranskalainen värimusiikki, konstruktivismi, jälkiminimalismi ja ympäristömusiikki. Musiikki hahmottaa kokemisen tapoja, joihin tavanomainen kielellinen ajattelu ei pysty. Mainitaan vaikka Foreign Bodies (Vierasesineet 2001), wagnertuubien tummentama Insomnia (Unettomuus 2002), sanattomia sopraanoja ja kalan ääntä käyttävä Wing on Wing (2004), pianokonsertto (2007) sekä viime vuosituhannen puolelta LA-variaatiot (1996). Keskeistä on voimaperäinen ja läpikuultava orkestrointi säkenöivine sointeineen ja värihohteineen: tunnistettava salossaundi, omalaatuinen yhdistelmä spektaakkelia ja intiimiä, ilotulitusta ja sisäisyyttä, kirkasta ja pimeää. Samalla musiikki on seos pysähdystä ja liikettä, upottavaa syvyyttä ja kiillotettua pintaa. Tyypillisiä ovat pilvenkevyet sointimassat, suuret virrat, konemaisuudet, hurmospurkaukset, kosmiset sumut, vinot koraalit, keholliset rytmit ja yläsävelsarjat. Kuuntelukokemusta värittää outo mielihyvä, äänipäihtymys (muistuttaen tässä suhteessa Einojuhani Rautavaaran musiikkia). Näin myös viulukonsertossa (2009). Miragessa (Kangastus) kuumeinen sooloviulu kieppuu ja leijuu painottomassa celestan, kellopelin, harpun ja vibrafonin värittämässä avaruudessa. Kuullaan myös imaisevaa jousikenttää, puupuhaltimien murtosointusäleitä, etnistä nau untaa. Kadenssin kaiku- ja varjoäänissä rahisee vastaamaton kysymys. Pulse (Syke) I on mykistettyjen sointien vajoava alamaailma, jota patarumpu tahdistaa. Pulse II soi sulatusuunina, joka melskaa ja tyylittelee, tanssii ja svengaa kuin perinnebändi vieraalta planeetalta. Viimeinen osa Adieu (Hyvästi) palaa mietiskelyyn ja melankoliaan. Ylöspäiset asteikkokulut eivät johda minnekään vaan soivat kaiken olevaisen loputonta kiertokulkua. Musiikki jähmettyy ja lipuu pois. Konserttoon tehtyä Mirage-balettia on esitetty New York City Balletissa kesäkuusta 2010 lähtien (koreografia Peter Martins, näyttämösuunnittelu Santiago Calatrava). Konsertti- ja balettiversioiden kantaesitykset johti säveltäjä itse solistina Leila Josefowicz. Susanna Välimäki Dmitri Šostakovitš (1906 1975): Sinfonia nro 8 c-molli, op. 65 Šostakovitš sävelsi Kahdeksannen sinfoniansa parissa kuukaudessa kesällä 1943. Se on keskimmäinen hänen kolmesta sodanaikaisesta sinfoniastaan, joita jotkut biografit ovat halunneet käsitellä sotatrilogiana. Pyrkimys ei kuitenkaan vaikuta kovin adekvaatilta. Ensinnäkään säveltäjällä itsellään ei ollut mielessä mitään kolmen teoksen kokonaisuutta, vaan kukin sinfonia syntyi vastauksena eri tilanteen tarpeeseen; eihän hän sitä paitsi, kuten ei kukaan muukaan, voinut tietää, kuinka kauan sota kestäisi ja miten se päättyisi. Toiseksi sinfonioiden yhdessä muodostama kaari on kovin epäyhtenäinen: seitsemäs ja kahdeksas ovat suuren kokoluokan eeppisiä draamoja, yhdeksäs puolestaan pieni ja ilkikurinen Haydn-tyylinen parodia. Mutta sitä voidaan pitää varmana, että kunkin sinfonian kohdalla Šostakovitš määritti työnsä suuntaviivat suhteessa ilmassa väreileviin odotuksiin. Seitsemäs sinfonia (1941) syntyi Leningradin piirityksen aikana; säveltäjä työskenteli hurjissa ja kurjissa olosuhteissa kuolemanpelon ja nälän keskellä ja tunsi voi- 2
makkaasti kanssaihmisten häneen kohdistamat paineet, jotka vaativat voitontahdon ja elämänhalun nostattamista. Riippumatta siitä, kuinka säveltäjä Volkov-muistelmissaan myöhemmin tulkitsi teoksen taustat, Leningrad-sinfoniasta tuli voittopuolisesti sotataidetta propagandistisin sivujuontein ja triumfaalisin lopuin. Tämä sai aikaan sen, että seuraavan sinfonian toivottiin tai jopa vaadittiin olevan vielä mahtavampi isänmaallis-militaristinen spektaakkeli. Nytkin Šostakovitš otti ennakko-odotukset huomioon, mutta päätti toimia suoraan niitä vastaan: seitsemänteen verrattuna kahdeksas on rehellinen ja koskettava kärsimystarina, jonka estetiikassa sodasta ei löydy mitään sankarillista eikä ylevää. Sodan jo lähestyessä loppuaan syntyi Yhdeksäs sinfonia (1945), jonka sekä nääntynyt ja valtavia menetyksiä kokenut kansa että Kremlin muurien suojissa rajattomasta itsevallastaan nauttinut Stalin olettivat olevan Beethovenin yhdeksännen esimerkin mukaisesti suuri kuorosinfonia, jossa yleisinhimillisen ilon sijasta ylistettäisiin Isä Aurinkoisen saavuttamaa (!) voittoa vihollisesta. Säveltäjä petti toiveet pahemman kerran säveltämällä räävittömän parodian, josta kaikki kunnioitus auktoriteetteja kohtaan loistaa poissaolollaan. Toisen maailmansodan verisin yksittäinen taistelu Etelä-Venäjän Stalingradissa (nyk. Volgograd) oli pitkään riehuttuaan päättynyt Puna-armeijan voittoon kevättalvella 1943, mikä antoi poliittiselle nomenklatuuralle aiheen antaa Kahdeksannelle sinfonialle lisänimen Stalingrad se ei siis ole säveltäjän omaa keksintöä, päinvastoin kuin Leningrad-sinfonian tapauksessa. Ilmeisesti päätös sinfonian virallisesta otsikoinnista oli tehty hyvissä ajoin ennen Jevgeni Mravinskin johtamaa kantaesitystä marraskuussa 1943 ja tuntematta musiikin todellista luonnetta. Muuten ei tunnu mahdolliselta, että näin avoimesti traagista ja pessimististä teosta olisi kukaan halunnut valjastaa propagandatarkoituksiin. Ironisen osuvaa kyllä, ulkoa käsin määrätty lisänimi liittää kärsimyksentäyteisen musiikin yhteen Stalingradin taistelun kauhujen kanssa tavalla, joka ei jätä nykyihmistäkään kylmäksi. Myöhempinä vuosinaan, vapauduttuaan Stalinin aitaaman sosialistisen realismin virallisen estetiikan taakasta ja tuntiessaan lähestyvän kuoleman mahdollistavan suoremman puheen, Šostakovitš kutsui seitsemättä ja kahdeksatta yhdessä omaksi requiemikseen, ja varsinkin jälkimmäisen tapauksessa ilmaus on mitä parhaimmin paikallaan. Kahdeksas sinfonia on hieman runsaan tunnin mittainen teos. Siinä on viisi osaa, joista kolme viimeistä soitetaan yhteen ilman taukoa. Näin syntyy holvimainen muoto, jossa hyvin laajaa ensimmäistä osaa tasapainottaa suunnilleen samanmittainen kolmen osan kokonaisuus, ja näiden järkäleiden väliin jää suhteellisen lyhyt, itsenäinen scherzo-tyyppinen osa. Osat on sidottu toisiinsa yksinkertaisten motiivien avulla: toisaalta edestakainen sekuntikulku (esim. C-B-C tai E-F-E), toisaalta avoin kvintti-intervalli hallitsevat kaikkien osien tematiikkaa. Ensimmäinen osa on suurimman osan ajasta tempoltaan hidas, mutta se nopeutuu välillä ja yltyy samalla raivokkaaseen deksriptioon, joka tuo sodan ja varsinkin sen aiheuttaman inhimillisen kärsimyksen suoraan aistiemme eteen. Osa alkaa selkeästi itsenäisten linjojen tasapainoisella polyfonisella kudoksella, hyvin samankaltaiseen tapaan kuin paljon soitettu Viides sinfonia (1937). Nyt musiikki pitäytyy pitkään vielä hillitympänä ja säilyttää melankolisen, alistuneen pohjavireensä läpi koko mittavan osan, lukuun ottamatta mainittua rajua keskijaksoa. Myöhempi vertauskohta voisi olla Yhdestoista sinfonia (1957) sillä erotuksella, että lavein linjoin maalattu viipyilevä tunnelma on tuossa kapinakuvauksessa pahaenteisesti väreilevä, Kahdeksannessa sinfoniassa puolestaan yksinomaan resignoitunut. Keskijakson tuskaisuus saa ylimääräistä kireyttä soitinnuksesta, joka vie kuulijan hetkittäin korvien sietokyvyn rajoille: lyömäsoitinten terävyys, vaskien riitasointiset akordit ja erityisesti kahden piccolon viiltävä ujellus ovat esimerkki orkestraatiosta maksimissaan. Tämän vastapainona ovat hitaan valtavirran monet koskettavat soolot. Toinen osa on säveltäjän ylimalkaisen luonnehdinnan mukaan marssi, jossa on scherzon 3
piirteitä. Sekä sen kekseliäässä tematiikassa että virtuoosisessa ja lennokkaassa kulussa on riemukkaita piirteitä, mutta surun värittämä viitekehys saa sen kuulostamaan musertavan irvokkaalta. Päätöksenä olevan kolmen osan kokonaisuuden aloittaa kirjallisuudessa toccataksi kuvattu erikoislaatuinen kuolemantanssi, jonka alastomassa tekstuurissa on jotain aidosti demonista. Tästä edetään vähintään yhtä kolkonsävyiseen hitaaseen osaan, joka jatkaa siitä mihin ensimmäisen osan makaabereimmissa kohdissa päästiin. Rakenteellisesti osa on vapaa passacaglia, jossa toistuvana elementtinä on muunneltu kehitelmä avausosan sivuteeman materiaalista. Finaali alkaa fagottisoololla ja jatkuu pitkään sävyltään pastoraalisena. Tämä on kuitenkin hämäävää, sillä vähitellen kehittyvä fugato johtaa ensimmäisen Jukka-Pekka Saraste osan katastrofaalisten purkausten paluuseen vähintään yhtä tehokkaassa asussa. Riipaisevan kliimaksivaiheen jälkeen musiikki vaatii pitkän ajan rauhoittuakseen. Lopun sävytyksen tarkoitus on nostattanut kirjallisuudessa poikkeuksellista väittelyä. Jotkut kirjoittajat katsovat hiljaisen C-duuri-codan olevan sittenkin saavutetun voiton merkki ja siitä seuranneen mielenrauhan vakiinnuttamista. Toisten mielestä dramaturgisena ideana on pikemminkin tasapainon epäonnistuminen : pyrkimys palauttaa paimenidyllin rauha, mikä ei koetun jälkeen kuitenkaan enää käy päinsä. Oma tulkintani on, että Šostakovitš jättää lopputuloksen kiehtovasti avoimeksi, kuulijan itsensä päätettäväksi. Aineksia on moneen asenteeseen. Jouni Kaipainen Jukka-Pekka Saraste aloitti syksyllä 2010 kolmivuotisen kautensa WDR Sinfonieorchester Kölnin eli Kölnissä sijaitsevan Westdeutschen Rundfunks -yleisradioyhtiön sinfoniaorkesterin ylikapellimestarina. Hän on toiminut myös Oslon filharmonikkojen musiikillisena johtajana vuodesta 2006. Hän on Suomalaisen Kamariorkesterin taiteellinen neuvonantaja ja Tammisaaren kesäkonserttien taiteellinen johtaja. Syksyllä 2008 Saraste aloitti kolmivuotisen kautensa Sinfonia Lahden taiteellisena neuvonantajana ja Sibelius-festivaalin taiteellisena johtajana. Saraste toimi Radion sinfoniaorkesterin ylikapellimestarina 1987 2001. Kauden aikana ohjelmassa oli mm. useita vierailuja Euroopassa, kaksi matkaa Kaukoitään ja debyytti Yhdysvalloissa. BBC:n sinfoniaorkesterin päävierailijana Saraste oli 2002 05 ja Toronton sinfoniaorkesterin musiikillisena johtajana 1994 2001. Hän on työskennellyt myös Skotlantilaisen kamariorkesterin taiteellisena johtajana. Viime vuosina Saraste on johtanut mm. Chicagon, Lontoon ja Milanon La Scalan filharmonikoita, Philharmonia-orkesteria, Amsterdamin Concertgebouw -orkesteria ja Bostonin sinfoniaorkesteria. Savonlinnan oopperajuhlilla Saraste johti Merikannon Juhan vuosina 2002 ja 2003. Jukka-Pekka Saraste ja RSO ovat levyttäneet mm. Sibeliuksen kaikki sinfoniat kahdesti (RCA ja Finlandia), Mahlerin 5. sinfonian ja Stravinsky-albumin (Virgin Classics). Levytyksiin kuuluvat myös oopperat Merikannon Juha (Ondine) ja Madetojan Pohjalaisia (Finlandia). Nielsenin sinfonioiden kokonaislevytys valmistui vuonna 2001 (Finlandia). Toronton sinfoniaorkesterin kanssa Saraste on levyttänyt mm. Bartókia, Dutilleux ta, ja Prokofjevia. 4
Pekka Kuusisto Pekka Kuusisto on tullut tunnetuksi monipuolisena ja avarakatseisena muusikkona, joka on yhtä kotonaan niin viulukonserttojen solistina kuin vaikkapa elektronisen musiikin maailmassa. Kuusisto voitti marraskuussa 1995 ensimmäisenä suomalaisena Jean Sibelius -viulukilpailun ja sai erikoispalkinnon Sibeliuksen viulukonserton parhaasta esityksestä. Suurin osa hänen kalenteristaan täyttyy vierailuista sinfoniaorkestereiden solistina Suomessa ja eri puolilla maailmaa. Solistiuransa aikana Kuusisto on ehtinyt esiintyä Afrikkaa lukuun ottamatta kaikilla mantereilla ja työskennellä kymmenien merkittävien orkestereiden ja kapellimestareiden kanssa. Syyskaudesta 2006 Kuusisto on toiminut yhtenä Tapiola Sinfoniettan vakituisista taiteilijapartnereista. Yhteistyön tavoitteena on kamarimusiikillinen ja vapautunut yhtyesoitto ilman varsinaista kapellimestaria. Tällainen solistin ja orkesterinjohtajan velvollisuudet yhdistävä työ on viime vuosina lisääntynyt merkittävästi Kuusiston taiteellisessa toiminnassa. Hän työskenteleekin säännöllisesti myös Virtuosi di Kuhmon kanssa, Australian, Lontoon, Skotlannin ja Irlannin kamariorkestereissa sekä brittiläisessä Britten Sinfoniassa. Vuonna 2008 Kuusisto palkittiin Väinö Tannerin säätiön huomattavalla Tanner-palkinnolla. Kuusisto on Tuusulanjärven kamarimusiikkijuhlien taiteellinen johtaja. Oman festivaa- lin piirissä hän esiintyy suomalaisten eturivin muusikoiden kanssa ilman genrerajoja. Perinteistä viulu-piano-ohjelmistoa Kuusisto on soittanut mm. Raija Kerpon, Heini Kärkkäisen ja Olli Mustosen kanssa. Muita vakituisia duopartnereita ovat Anna-Mari Kähärä, Marzi Nyman ja Iiro Rantala sekä Ismo Eskelinen. Harmonikkataiteilija Johanna Juholan kanssa Kuusisto muodostaa omaleimaisen KRAFT-yhtyeen. Triokokoonpanossa Kuusisto on esiintynyt mm. norjalaisen improvisaatiokaksikon Fe- Mailin sekä Anne Sofie Otterin ja Bengt Forsbergin kanssa. Kuusiston oma yhtye The Luomu Players (Anna-Mari Kähärä, Zarkus Poussa ja Sara Puljula) saa innoituksensa suomalaisesta perinnemusiikista. Menestyksekkäitä yhteistyöproduktioita on takana myös mm. lauluyhtye Rajattoman, Trio Töykeiden, Don Johnson Big Bandin, Rinneradion ja yhdysvaltalaisen Salsa Duran kanssa. Kuusisto levyttää etupäässä Ondine-levymerkille, mutta hänen soittoaan ovat julkaisseet äänitteillään mm. Rockadillo, BIS, Texicalli, Warner ja Sony Classical. Kuusistolla on kumppaninaan kaikenlaiseen ääni-ilmaisuun innokkaasti heittäytyvä Giovanni Battista Guadagnini (1752) -viulu, jonka omistaa Suomen Kulttuurirahasto. RADION SINFONIAORKESTERi Radion sinfoniaorkesteri (RSO) on Yleisradion orkesteri, joka syksyllä 2007 juhli 80 vuottaan. Orkesterin ylikapellimestari Sakari Oramo aloitti kautensa syksyllä 2003. Radio-orkesteri perustettiin vuonna 1927 kymmenen muusikon voimin ja sinfoniaorkesterin mittoihin se kasvoi 1960-luvulla. RSO:n ylikapellimestareita ovat olleet Toivo Haapanen, Nils-Eric Fougstedt, Paavo Berglund, Okko Kamu, Leif Segerstam ja Jukka-Pekka Saraste. RSO:n ohjelmistossa on tärkeällä sijalla uusin suomalainen musiikki ja orkesteri kantaesittää vuosittain useita Yleisradion tilausteoksia. Yhteensä RSO on kantaesittänyt yli 550 teosta. Kaudella 2010 2011 ohjelmassa on kuusi kantaesitystä sekä Suomen ensiesityksiä. Yli sadan levytyksen joukossa on mm. historiallinen helmi Sibeliuksen ainoasta taltioi- 5
dusta kapellimestariesiintymisestä. Sakari Oramon kanssa RSO on levyttänyt mm. Bartókin, Hakolan, Lindbergin, Kaipaisen ja Kokkosen teoksia sekä Launiksen Aslak Hetta -oopperan ensilevytyksen. Levytykset ovat saaneet useita palkintoja, joista tuorein, MIDEM Classical Awards -palkinto myönnettiin 2008 RSO:n ja Lisa Batiashvilin levytykselle Lindbergin ja Sibeliuksen viulukonsertoista (Sony BMG). New York Times valitsi RSO:n Magnus Lindbergin orkesteriteoksia sisältävän levyn vuoden levyksi 2008. RSO levyttää myös mm. Ondinelle. RSO tekee säännöllisesti konserttikiertueita ympäri maailmaa ja on soittanut ulkomailla yli 300 konserttia. Kaudella 2010 2011 orkesteri esiintyy mm. Edinburghin festivaalilla, Frankfurtissa ja Zürichissa sekä tekee kotimaan kiertueen. RSO:n kotikanava on YLE Radio 1, joka lähettää orkesterin kaikki konsertit yleensä suorina lähetyksinä niin Suomesta kuin ulkomailtakin. Konsertteja voi kuunnella myös ympäri maailmaa RSO:n verkkosivujen kautta (www. yle.fi/rso). 6