Suomen kehityspolitiikan Rio+20 + 5 tiekartta: Kohti kestävää tulevaisuutta Eija Maria Ranta 1 1. Johdanto Kestävä kehitys on yksi aikamme suurimmista haasteista. Taloudellinen hyvinvointi jakautuu epätasa-arvoisesti niin maiden sisällä kuin niiden välillä. Yli miljardi ihmistä elää äärimmäisessä köyhyydessä, eivätkä satojen miljoonien ihmisten perustarpeet, kuten riittävä ravinto, puhdas vesi, koulutus ja terveydenhuolto, tyydyty. Samaan aikaan maailman väestö kasvaa, ympäristön tila heikkenee ja ilmastonmuutos kiihtyy. Maapallon kantokyky ylittyy. Tällä hetkellä taloudellinen, sosiaalinen ja ekologinen kehitys eivät ole kestäviä. On toimittava heti, jotta jokainen yksilö ja yhteisö voi elää hyvää ja ihmisarvoista elämää monimuotoisessa ja elävässä ympäristössä nyt ja tulevaisuudessa. YK:n kestävän kehityksen huippukokous (Rio+20) järjestettiin Rio de Janeirossa, Brasiliassa 20.-22. kesäkuuta 2012. Rio+20 prosessin tavoitteena oli sitouttaa maailman valtiot vuonna 1992 Rion ympäristö- ja kehityskonferenssissa määriteltyihin periaatteisiin ja toimeenpanoon, joilla pyritään taloudellisesti, sosiaalisesti ja ekologisesti kestävään kehitykseen maailmanlaajuisesti. Huippukokouksessa arvioitiin kestävän kehityksen toteutumista ja laadittiin suuntaviivoja tulevaisuutta varten. Lisäksi keskityttiin vihreään talouteen, ympäristöhallinnon uudistukseen, tulevaisuuden tavoitteisiin sekä lukuisiin temaattisiin kokonaisuuksiin, joita olivat esimerkiksi vesi, metsät, luonnon monimuotoisuus, ilmastonmuutos, terveys ja sukupuolten välinen tasa-arvo. Tämä kehityspoliittinen raportti tarkastelee Rio+20 huippukokouksen saavutuksia ja haasteita sekä tekee suosituksia siitä, miten Suomen tulee toimia tulevaisuudessa globaalisti kestävän kehityksen saavuttamiseksi. Kestävän kehityksen tematiikka ja Rio+20 prosessi herättävät eri toimijoissa hyvin erilaisia näkemyksiä. Tämä raportti tarjoaa yhden, auttamatta rajallisen näkökulman monitulkintaiseen ja hyvin laajaan asiakokonaisuuteen. Raportin taustamateriaaleina toimivat Rio+20 loppuasiakirja, Ulkoasiainministeriön, Ympäristöministeriön ja Kepa ry:n dokumentit, kestävää kehitystä koskevat raportit sekä lehtiartikkelit ennen ja jälkeen konferenssin. 2 Raportin rakenne seuraa pääpiirteittäin Rio +20 loppuasiakirjan ulkoasua. Kunkin kappaleen lopussa esitetyt yleiset suositukset koskevat niitä edeltäneen kappaleen sisältöjä ja keskittyvät 1 Kehitysmaatutkimuksen tutkija, Politiikan ja talouden tutkimuksen laitos, Helsingin yliopisto. Tämä raportti on osa Suomen luonnonsuojeluliiton "Kestävän kehityksen tiekartta" -hanketta, jolle on saatu tukea ulkoministeriön kansalaisjärjestöille suunnatuista viestintä- ja kehityskasvatusrahoista. Raportti kirjoitettiin syyskuussa 2013. 2 Lisäksi kirjoittaja on keskustellut aiheesta seuraavien asiantuntijoiden kanssa: Irmeli Mustalahti (Itä-Suomen yliopisto), Rilli Lappalainen (Kehys ry.), Henna Hakkarainen (KEPA) ja Mika Railo (KEPA). Marikki Stocchetti (Ulkopoliittinen Instituutti) ja Jussi Ylhäisi (Helsingin yliopisto) ovat kommentoineet käsikirjoitusta perusteellisesti ja suurella asiantuntemuksella. Kirjoittaja haluaa kiittää kaikkia yllä mainittuja. Vastuu lopullisesta tekstistä on luonnollisesti kirjoittajan. Suurin kiitos kuuluu kehitysmaatutkimuksen professori Anja Nygrenille ja Suomen luonnonsuojeluliiton ympäristönsuojelupäällikölle Jouni Nissiselle asiantuntemuksesta ja tuesta. Raportin toimeksiantaja on Suomen luonnonsuojeluliitto. Yhteistyökumppaneina toimivat Helsingin yliopiston kehitysmaatutkimuksen oppiaine ja Ulkopoliittinen instituutti. Tutkimusraportin tekoa on rahoitettu Ulkoasiainministeriön kehityskasvatus- ja viestintätuella. 1
pääsääntöisesti kehityspolitiikan kannalta tärkeisiin asioihin. Lopussa yleiset suositukset on kerätty yhteen ja eritelty toimijaryhmittäin. 2. Rion periaatteet ja toimeenpano maailmalla ja Suomessa Kestävä kehitys voidaan määritellä monella tapaa. Tunnetuin on kuitenkin YK:n ympäristö- ja kehityskomission vuonna 1987 laatiman Brundtlandin raportin (Our Common Future) määritelmä, jonka mukaan "kestävä kehitys on kehitystä, joka tyydyttää nykyhetken tarpeet viemättä tulevilta sukupolvilta mahdollisuutta tyydyttää omat tarpeensa." Määritelmässä yhdistyy ajatus etenkin maailman köyhimpien perustarpeiden tyydyttämisestä, luonnon kantokyvyn rajoituksista ja siitä, että maailma on yhteen kietoutunut niin maantieteellisesti kuin ajallisesti. Köyhyys ja ympäristöongelmat eivät pysy valtion rajojen sisäpuolella, vaan tarvitaan yhteisvastuuta ja yhteisiä ponnistuksia kotimaassa ja maailmanlaajuisesti. Talous-, sosiaali- ja ympäristöpolitiikan seurauksista vastaavat omat lapsemme ja lapsenlapsemme. Vuonna 1992 järjestetyssä Rion ympäristö- ja kehityskonferenssissa (UNCED, Earth Summit) laadittiin ensimmäistä kertaa yhteiset, maailmanlaajuisesti tunnustetut kestävän kehityksen periaatteet (Rio Declaration on Environment and Development) ja toimeenpanosuunnitelma (Agenda 21). Lisäksi sovittiin kestävän metsätalouden periaatteet (Statement of Principles for the Sustainable Management of Forests) ja avattiin allekirjoitettavaksi YK:n ilmastonmuutosta koskeva puitesopimus (UN Framework Convention on Climate Change, UNFCCC), YK:n biologista monimuotoisuutta koskeva yleissopimus (UN Convention on Biological Diversity, UNCBD), ja YK:n aavikoitumissopimus (UN Convention to Combat Desertification, UNCCD). Periaatteisiin kuuluivat muun muassa oikeus kehitykseen, ympäristö- ja kehitysnäkökulmien liittäminen yhteen, kansallisten ja paikallistasollekin, kuten kuntiin, ulottuvien kestävän kehityksen ohjelmien laatiminen, yhteisten mutta eriävien velvoitteiden periaate, varovaisuusperiaate ja saastuttaja maksaa -periaate 3. Laaja toimeenpanosuunnitelma sitoi eritasoisia politiikan, talouden ja kansalaisyhteiskunnan toimijoita kestävän kehityksen periaatteiden toimeenpanijoiksi. Johannesburgin kestävän kehityksen huippukokous (2002) oli Rion 10-vuotinen seurantakokous. Kokouksessa vahvistettiin valtioiden sitoutuminen Rion periaatteisiin ja toimeenpanoon sekä linkitettiin ne YK:n vuosituhatjulistuksen, Monterreyn kehitysrahoituskonferenssin ja WTO:n Dohan kauppaneuvottelujen tavoitteisiin. Kokouksen 3 Yhteisten mutta eriävien velvoitteiden periaate tarkoittaa sitä, että kaikilla valtioilla ja ihmisillä on vastuu ympäristöstä, mutta jokainen maa on syyllinen ympäristöongelmien syntyyn eri tavoin ja niillä on erilaiset mahdollisuudet torjua ja poistaa niitä. Varovaisuusperiaate, jota kutsutaan EU-tasolla myös nimellä ennaltavarautumisen periaate, on ympäristöhallinnon termi, jonka mukaan tilanteissa, joissa ympäristövaikutukset voisivat olla kohtalokkaita, tulee toimia, vaikkei uhkia olisi tieteellisesti todistettu. Saastuttaja maksaa -periaatteella tarkoitetaan sitä, että ympäristöä saastuttavan tahon on ehkäistävä tai korvattava ympäristölle tuottamansa tuho asianmukaisella tavalla. 2
merkittäviä teemoja olivat vesi ja sanitaatio, energia sekä kestävä kulutus ja tuotanto, jossa päätettiin laatia 10-vuotinen globaali kehysohjelma. Kestävä kehitys on yksi YK:n vuosituhatjulistuksen (Millennium Development Goals, MDGs) päätavoitteista. Maailman valtiot ovat sitoutuneet luonnon monimuotoisuuden turvaamiseen, puhtaan veden puutteesta kärsivien osuuden puolittamiseen vuoteen 2015 mennessä ja sadan miljoonan slummissa asuvan elinolosuhteiden parantamiseen merkittävästi vuoteen 2020 mennessä. Kaikkien maiden tulee toteuttaa kestävän kehityksen periaatteita politiikkalinjauksissaan. EU-tasolla kestävän kehityksen periaatteet ovat olleet läsnä Maastrichtin sopimuksesta (1992) lähtien. Amsterdamin sopimus (1997) määritti, että kestävän kehityksen tulee olla läpileikkaava tavoite kaikissa EU:n politiikkalinjauksissa. Lissabonin sopimuksessa (2009) kestävä kehitys määriteltiin yhdeksi EU:n perusarvoista ja ulkosuhteiden yhteisistä tavoitteista. EU:lla on oma kestävän kehityksen strategia, joka arvioitiin vuonna 2009. Ongelmakohdiksi havaittiin ilmastonmuutos, liikenteen korkea energiankulutus sekä luonnon monimuotoisuuden ja luonnonvarojen vähentyminen. Rio+20 prosessissa EU ajoi vihreän talouden käsitettä, kestävän kehityksen tavoitteiden määrittelyä sekä seuraavia teemoja: vesi, meret, energia, maankäyttö, ekosysteemit ja resurssitehokkuus. Kestävän kehityksen periaatteiden ja kansainvälisten ympäristösopimusten toimeenpanon tukeminen kehitysmaissa ovat olleet kiinteä osa Suomen kehityspolitiikkaa 1990-luvun puolivälistä lähtien. Kehityspoliittinen toimenpideohjelma (2012) ajaa ihmisoikeuksia, osallistavaa ja työllistävää vihreää taloutta, luonnonvarojen kestävää käyttöä ja ympäristönsuojelua sekä inhimillistä kehitystä. Sukupuolten välinen tasa-arvo, ilmastokestävyys ja eriarvoisuuden vähentäminen tulee ottaa huomioon kaikissa toimissa. Hallitusohjelman mukaan tavoitteena on tehdä tulevaisuuden Suomesta hiilineutraali yhteiskunta, nostaa Suomi ympäristöteknologian ykkösmaaksi ja kehittää Suomesta maailman ympäristötietoisin kansakunta. Rio+20 prosessissa Suomen ajamat teemat olivat vesi ihmisoikeutena ja vaihtoehtoiset hyvinvointimittarit, minkä lisäksi Suomi tuki YK:n ympäristöohjelman (UNEP) korottamista järjestöksi ja piti esillä metsiin ja terveyteen liittyviä kysymyksiä. Suomen tulee: sitoutua kestävän kehityksen periaatteiden kirjaamiseen hallitusohjelmaan hallituksen kokoonpanosta huolimatta. valtavirtaistaa kestävän kehityksen periaatteet ja toimeenpano kaikille politiikkasektoreille, mukaan lukien maatalous, teollisuus, energia ja liikenne. Kestävä kehitys ei koske ainoastaan ympäristö- ja kehityspolitiikkaa. ajaa taloudellisesti, sosiaalisesti ja ekologisesti kestävää kehityspolitiikkaa ja kirjata kestävän kehityksen periaatteet kehityspoliittiseen ohjelmaan myös tulevaisuudessa. 3
3. Rio+20 konferenssin saavutukset ja haasteet: Kohti kestävää tulevaisuutta? Rio+20 huippukokouksen tulokset kirjattiin 49-sivuiseen ja 283 kohtaa sisältävään loppuasiakirjaan (The Future We Want), jonka sisältö oli monille pettymys. Loppuasiakirja on vapaaehtoinen dokumentti, joka ei pääpiirteiltään sido, vaadi tai pakota. Sen sijaan se toteaa ja vahvistaa jo olemassa olevaa, ja tarjoaa maailman valtioille mahdollisuuden tulkita ja toteuttaa loppuasiakirjan sisältöä haluamallaan tavalla kansallisen itsemääräämisoikeuden nimissä. Kansainvälisessä päätöksenteossa poliittinen tahto on kaiken a ja o, mutta nyt sitä ei löytynyt konkreettisten päätösten aikaansaamiseksi. Kun Rion periaatteita ja toimeenpanoa hahmoteltiin 1990-luvun alussa, elettiin kylmän sodan jälkeistä globalisaation voittokulkua. Pääoma, ihmiset, arvot ja erilaiset yhteiskunnalliset ratkaisut liikkuivat yhä kiihtyvällä vauhdilla rajojen yli. Nyt usko globaalin talouden ja universaalien usein länsimaiden määrittelemien ratkaisujen kykyyn tuottaa hyvinvointia kaikille on horjunut. Ruoka-, ilmasto- ja talouskriisin ilmapiirissä valtiot ovat haluttomia kaikkia velvoittaviin sitoumuksiin. Lisäksi rikkaiden maiden ja kehitysmaiden väliset valtasuhteet ovat muuttuneet. Muun muassa Kiina, Intia ja Brasilia ovat nousseet kasvaviksi talousmahdeiksi, jotkut jopa kehitysavun antajiksi. Globaalin kapitalismin ja länsimaisen kehitysajattelun kritiikki on kasvanut etenkin Latinalaisessa Amerikassa. Vähiten kehittyneet maat, etenkin Saharan eteläpuoleisessa Afrikassa, ovat jääneet kehityksestä jälkeen. Rio+20 neuvottelut näyttäytyivätkin valtataisteluna rikkaiden maiden ja kehitysmaiden välillä. Kehitysmaiden kansainvälinen asema on vahvistunut, eivätkä ne enää hyväksy rikkaiden maiden aloitteita entiseen tapaan. Tulevaisuudessa on välttämätöntä ottaa kehitysmaat tiiviimmin mukaan huippukokousten ja sopimusten valmistelutyöhön, neuvotteluihin ja globaaliin päätöksentekoon mahdollisimman demokraattisella tavalla. Kehitysmaiden G77-ryhmä ei myöskään pysynyt yhtenäisenä, vaan jakautui teemakohtaisesti, esim. kehittyvien talouksien ja vähiten kehittyneiden maiden välillä. On tärkeää kysyä, kuinka paljon köyhimpien maiden ääni kuului neuvotteluissa. Lisäksi on kysyttävä, edustivatko kehitysmaiden valtioiden neuvottelijoiden kannat kunkin maan kansalaisyhteiskunnan moninaisuutta vai kapean poliittisen ja taloudellisen eliitin etuja. Suomen tulee: toimia kestävän kehityksen esimerkkinä, jotta sillä on uskottavuutta globaalisti. edistää sitä, että kehitysmaat, ja erityisesti vähiten kehittyneet kehitysmaat, otetaan mukaan kansainvälisten konferenssien, sopimusten ja linjausten valmistelutyöhön jo alkuvaiheessa. tukea kehityspolitiikallaan kehitysmaiden kansalaisyhteiskuntien, mukaan lukien kansalaisjärjestöt, erilaiset kansanliikkeet ja paikallisyhteisöt, moniäänisyyttä sekä niiden oikeutta päättää omaa ympäristöään koskevista asioista. 4
3.1. Vihreä talous Ensimmäinen huippukokouksen pääteemoista oli vihreä talous kestävän kehityksen ja köyhyyden vähentämisen politiikkakehikossa. Oikeudenmukainen ja luonnon kantokykyä kunnioittava globaali talous on avain eriarvoisuuden ja köyhyyden vähentämisessä sekä kestävän kehityksen saavuttamisessa. UNEP tarkoittaa vihreällä taloudella siirtymistä vähähiiliseen, resurssitehokkaaseen ja sosiaalisesti oikeudenmukaiseen talousjärjestelmään, jossa tuotanto- ja kulutustavat edistävät ihmisten hyvinvoinnin lisääntymistä tavalla, joka ei altista tulevia sukupolvia ympäristötuhoille ja luonnonvarojen niukkuudelle. Suomen ympäristöministeriö toteaa, että vihreän talouden siirtymä edellyttää puhtaiden teknologioiden laajamittaista käyttöönottoa, totuttujen toimintatapojen tarkistamista sekä ympäristökysymysten huomioimista kaikissa politiikkatoimissa. Vihreä talous on keino kestävän kehityksen saavuttamiseen. Vihreä talous oli EU:n lippulaivateema. Se ajoi maailmanlaajuisen vihreän talouden tiekartan käyttöönottoa, jossa määritellään selkeät tavoitteet ja toimenpiteet vihreän talouden saavuttamiseksi. Käsitteen kohtaama kiihkeä vastustus yllätti monet. Kehittyvät taloudet arvioivat vihreän talouden käsitteen olevan este niiden talouskasvulle ja kehitykselle. Vähiten kehittyneet maat puolestaan pelkäsivät, että keskittyminen vihreään talouteen vie huomion köyhyyden vähentämiseltä ja vuosituhattavoitteiden saavuttamiselta. Monet maat, etenkin Latinalaisessa Amerikassa, näkivät käsitteen jatkumona rikkaiden maiden ja monikansallisten yritysten pyrkimyksille kaupallistaa ja yksityistää kehitysmaiden luonnonvarat ja hyötyä kehitysmaiden ihmisten köyhyydestä ja jokapäiväisestä taistelusta elinympäristönsä tuhoutumista vastaan. Koska monet globaalit ympäristöongelmat juontuvat teollisesta tuotantotavasta, kehitysmaat vaativat, että rikkaat teollisuusmaat kantavat vastuunsa kestämättömien kulutus-, tuotanto- ja elämäntaparatkaisujen aiheuttamista ympäristöongelmista. Se, että EU toi hyväksyttäväksi uuden ja epäselvän käsitteen ilman etukäteisneuvotteluja ja ilman omia sitoumuksia rahoitukseen 4, kehitysmaiden kapasiteetin vahvistamiseen tai teknologiasiirtoihin, herätti närkästystä. EU:n tapa ajaa monikansallisia yrityksiä suosivaa kaupan vapauttamista kehitysmaissa samalla kun se on suojellut omaa maataloustuotantoaan kehitysmaatuonnilta, kyvyttömyys liittää sosiaalisia ja ympäristönäkökohtia sen omia monikansallisia yrityksiä koskeviin sääntöihin ja vapaakauppaneuvotteluihin sekä kaupan vapauttaminen EU:n ja kehitysmaiden välillä tilanteessa, jossa neuvottelijat ovat hyvin eriarvoisessa asemassa, ei ole ollut omiaan luomaan kuvaa EU:sta oikeudenmukaisena 4 Vaikka huippukokouksessa ei varsinaisesti päätetty rahoituksesta, vapaaehtoisten rahoitussitoumusten tekoon kannustettiin. Yksittäiset maat sekä yksityisen sektorin toimijat ja erilaiset kehityspankit tekivätkin omia rahoitussitoumuksiaan. Yhdysvallat muun muassa lanseerasi puhdasta energiaa koskevan kumppanuusohjelman eri Afrikan maiden kanssa (US$20 milj.), kun taas Brasilia sitoutui tukemaan UNEPin toimintaa vähiten kehittyneissä maissa (US$6 milj.) sekä ilmastonmuutoksen torjuntaa Afrikassa, vähiten kehittyneissä maissa ja köyhissä saarivaltioissa (US$10 milj.). Euroopan komissio ei sitoutunut, mutta lupasi kerätä tulevaisuudessa 400 miljoonaa euroa kestävien energiahankkeiden tukemiseen. 5
taloudellisena toimijana. Valtaosa talouspoliittisesta päätöksenteosta tehdään yhä Yhdysvaltain ja EU:n johdolla kansainvälisissä rahoituslaitoksissa kuten Maailmanpankissa ja Kansainvälisessä valuuttarahastossa (IMF), joissa päätäntävalta on epädemokraattinen. Kehitysmailla on vain vähän sananvaltaa, vaikka rahoituslaitosten toiminta ohjaa etenkin köyhimpiä kehitysmaita velka-, lainaja apujärjestelyin. 5 Osin kehitysmaiden kritiikki oli siis perusteltua ja ymmärrettävää. Tosin yhä useammin myös kehitysmaiden ympäristöongelmissa on kyse teollisuustuotannon kasvusta ja luonnonvarojen ja energian kestämättömästä kulutuksesta. Väkirikkaiden, kasvavien talousmahtien, kuten Kiinan ja Intian, ympäristöratkaisut koskettavat kaikkia. Rikkaat maat ovat siirtäneet tuotantoaan kehitysmaihin, joissa on halpa työvoima ja väljempi ympäristölainsäädäntö, ja siksi halvemmat tuotantokustannukset. Muun muassa veronkierron ja yritysten siirtohinnoittelun vuoksi kehitysmaiden luonnonvarat eivät hyödytä maiden kansalaisia, vaan valuvat esimerkiksi veroparatiiseihin, kun taas ympäristötuho jää kehitysmaiden kansalaisten kärsittäväksi. Kansainvälisen yritystoiminnan ja maailmankaupan oikeudenmukaisuus ei ole siis tärkeää ainoastaan talouden, vaan myös sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja ympäristön kestävyyden, kannalta. Yritysmaailman näkyvä vaikutusvalta Rio+20 prosessissa herätti kysymyksiä siitä, tehdäänkö päätöksiä kansallisen tai alueellisen taloudellisen hyödyn vai kestävän kehityksen näkökulmasta. Myös Maailman kauppajärjestö (WTO) toimii usein talouselämän ehdoilla huomioimatta sosiaalisia tai ympäristöllisiä näkökulmia. Suomen ja EU:n kauppapolitiikassa tavoitellaan usein yritysten lyhyen tähtäimen voittoja sekä kansallista ja alueellista etua. Köyhimpien maiden valmiudet neuvotella tasavertaiselta pohjalta EU:n kanssa tai WTO:n sisällä ovat heikot, eikä kaupan vapauttamisen tuoma taloudellinen etu usein hyödytä kehitysmaaeliittejä laajempia kansanosia. Rio+20 loppuasiakirjassa todetaan, että vihreä talous on yksi keino muiden joukossa kestävän kehityksen saavuttamiseksi. Vihreän talouden käsitettä, tavoitteita, toimeenpanoa tai rahoitusta ei määritellä. Silti vihreän talouden termin sisällyttäminen kansainväliseen poliittiseen julistukseen oli tärkeä avaus. On kuitenkin seurattava tarkkaan, miten käsitettä tullaan käyttämään ja kenen näkökulmasta. Talouskasvuideologiasta ei asiakirjassa ole luovuttu. Vaikka kasvu olisi vihreää, se lisää tuotantoa ja energian ja materiaalien kulutusta sekä sitä kautta ympäristökuormitusta. Talouskasvu ilman puuttumista epätasaiseen tulonjakoon ei ole riittävää, ellei varmisteta hyvinvoinnin tasaista jakautumista. Loppuasiakirjassa ei puhuta tarpeeksi ympäristöystävällisistä verotusjärjestelmistä, yritysvastuusta, kansallisten eliittien asemasta, veroparatiiseista tai vaikkapa velkakriisien syistä. 5 Maailmanpankin hallintoneuvostossa on edustaja 188 maalla. Päätöksenteko tapahtuu kuitenkin johtokunnassa, johon kuuluu 25 jäsentä. Suurimmilla osakkeenomistajamailla, Yhdysvalloilla, Ranskalla, Iso-Britannialla, Japanilla ja Saksalla, on pysyvä jäsenensä, samoin Kiinalla, Saudi-Arabialla ja Venäjällä. Muut jäsenet edustavat maaryhmiä. Kunkin jäsenen päätöksenteon painoarvo riippuu siitä, kuinka paljon hänen edustamansa maa maksaa Maailmanpankin kokonaispääomasta. 6
Osallistava ja työllistävä vihreä talous on yksi Suomen kehityspolitiikan pääpainopistealueista. Tarvitaan johdonmukaisia, kehitysmaita hyödyttäviä muutoksia globaalin talouden rakenteissa. Suomen tulee: sisällyttää globaali sosiaalinen oikeudenmukaisuus ja ympäristönäkökulmat kaikkeen taloudelliseen päätöksentekoon ja toimintaan. edistää taloudellisen päätöksenteon ja instituutioiden, kuten kansainvälisten rahoituslaitosten demokratisoimista niin, että kehitysmaiden ääni kuuluu. Kehitysmaiden kauppaneuvottelijoiden kapasiteettia tulee vahvistaa. toimia niin, ettei Suomen ja EU:n kauppapolitiikka mitätöi kehityspolitiikan tai ympäristöpolitiikan tuloksia. Tarvitaan johdonmukaisuutta kauppa-, kehitys- ja ympäristöpolitiikassa. ajaa OECD-maita tiukempia säännöstöjä veroparatiiseille. etsiä sosiaalisesti oikeudenmukaisia ja ympäristöystävällisiä vaihtoehtoisia kehitysrahoituksen muotoja, esimerkiksi ajamalla rahoitusmarkkinaveroa EU-maissa toimiville pankeille ja rahoituslaitoksille sekä lento- ja laivaliikenteen päästöjen verottamista sekä Suomessa että kansainvälisesti. sitoutua kasvattamaan kehitysyhteistyörahoja 0,7 % bruttokansantuotteesta vuoteen 2015 mennessä. ajaa kansainvälistä yritysten yhteiskuntavastuunormistoa ja vaatia EU:n yrityssäännöstöihin sosiaalinen ja ympäristöllinen kehitys. Suomalaisilta kehitysmaissa toimivilta yrityksiltä on vaadittava sosiaalista ja ympäristövastuuta. tukea kehityspolitiikassaan kehitysmaiden verotusjärjestelmien kehittämistä, yritys- ja ympäristölainsäädännön laatimista sekä vaatia yksityisen sektorin hankkeilta yritysvastuuta. pohtia mahdollisuuksia kiristää ympäristö- ja energiaverotusta kotimaassa niin, että se tukee uusiutuvien energianlähteiden käyttöönottoa. tukea vihreää taloutta koskevaa monitieteistä tutkimusta ja kriittistä keskustelua sekä huomioida kasvun kritiikki. 3.2. Globaalin ympäristöhallinnon uudistaminen Toinen Rio+20 prosessin pääteemoista oli kansainvälisen ympäristöhallinnon uudistaminen. Viime vuosikymmenien aikana institutionaalinen kehitys ympäristöasioissa on ollut nopeaa, mutta hajanaista. Rion periaatteita alettiin toteuttaa sekä YK:n ympäristöohjelman että YK:n talous- ja sosiaalineuvoston yhteyteen perustetun kestävän kehityksen toimikunnan (Commission on Sustainable Development, CSD) puitteissa. Lisäksi noin 250-500 kansainvälisen ympäristösopimuksen ympärille on kehittynyt omia, osittain päällekkäisiä, institutionaalisia prosesseja. YK:n hallinto kestävän kehityksen kysymyksissä nähdäänkin heikkona. On kritisoitu sitä, että taloudellisen, sosiaalisen ja ekologisen kehityksen asioita käsitellään erillään toisistaan. Sama ongelma koskee esimerkiksi EU-hallintoa: kauppa, ympäristö ja kehityspolitiikka ovat erillisiä hallintosektoreita, jolloin kokonaisvaltaisen ja johdonmukaisen kestävän kehityksen politiikan ajaminen on vaikeaa. Huippukokouksessa käsitellyillä institutionaalisilla muutoksilla pyrittiinkin vahvistamaan johdonmukaisuutta taloudellisen, sosiaalisen ja ekologisen kestävyyden välillä sekä helpottamaan yhteistyötä YK-ohjelmien ja -järjestöjen, kansainvälisten rahoituslaitosten sekä WTO:n välillä. Ensimmäinen tavoitteista oli YK:n taloudellisen ja sosiaalisen neuvoston (ECOSOC) alaisuudessa 7
toimivan kestävän kehityksen toimikunnan ylentäminen kestävän kehityksen neuvostoksi, joka olisi ECOSOC:in ja ihmisoikeusneuvoston kaltainen, kaikkiin kolmeen kestävän kehityksen pilariin keskittyvä korkean tason seurantaelin. Tässä tavoitteessa ei täysin onnistuttu. Kestävän kehityksen toimikunta päätettiin kuitenkin korvata korkean tason poliittisella foorumilla, jonka tehtävä on johtaa, koordinoida ja seurata kestävän kehityksen periaatteita ja toimeenpanoa. Päätettiin aloittaa hallitusten välinen neuvotteluprosessi foorumin rakenteesta ja kokoontua YK:n yleiskokouksen 68. istuntokauden alussa (9/2013). Toinen tavoitteista oli korottaa YK:n ympäristöohjelma järjestöksi (United Nations Environment Organization, UNEO). Sillä haettiin ympäristöasioiden suurempaa näkyvyyttä YK:n hierarkiassa. EU, Suomi ja monet kansalaisjärjestöt ajoivat järjestön perustamista, mutta tavoitteessa epäonnistuttiin. Monet kehitysmaat vastustivat aloitetta. Esimerkiksi Argentiina näki ympäristöjärjestön perustamisen yrityksenä luoda mekanismi kehitysmaiden teollisuuden, tuotannon ja kulutuksen valvomiseen, mikä puolestaan heikentäisi niiden kaupankäyntiä ja talouskasvua. Osaksi vastustus pohjasi siihen, että uusi institutionaalinen rakenne nähtiin osaksi vihreän talouden tavoitteiden ja mittareiden lanseeraamista. Loppuasiakirja vahvistaa YK:n ympäristöohjelman perustamiskirjan (1972) ja pyytää YK:n yleiskokouksen 67. istuntokautta laatimaan päätöslauselman ohjelman vahvistamisesta siten, että UNEP:in hallintoneuvoston jäsenyys tulee kaikille maille avoimeksi, ohjelma saa lisärahoitusta YK-budjetista ja sen rooli vahvistuu sekä YK-kentässä että kehitysmaiden alue- ja maatasoilla. Institutionaalista uudistusta valmisteltiin muun muassa vuodesta 2010 lähtien toimineessa ministeritason Nairobi-Helsinki-prosessissa, jonka UNEP oli kutsunut koolle. Suomella oli merkittävä rooli tässä prosessissa. Julkilausuman mukaan tarvittavia institutionaalisia toimia ovat: koko YK-järjestelmää koskevan ympäristöstrategian laatiminen, ympäristösopimusten välisen yhteistyön lisääminen, UNEP:in aseman vahvistaminen ja ympäristörahoituksen lisääminen. Suomessa kestävää kehitystä on seurannut ja arvioinut vuodesta 1993 lähtien ympäristöministeriön yhteydessä toimiva kansallinen kestävän kehityksen toimikunta ja sen alue- ja paikallisjaosto. Toimikuntaan kuuluu hallituksen, puolueiden, kansalaisjärjestöjen, kuntien ja monien muiden tahojen edustajia. Suomen kestävän kehityksen strategia (2006) on pitkän tähtäimen poliittinen asiakirja, joka koskettaa Suomea, EU:ta ja globaalia maailmaa. Sen toimeenpanoa on arvioitu vuonna 2009. Suomen tulee: olla aloitteellinen ja jatkaa aktiivista toimintaansa globaalin ympäristöhallinnon uudistamisprosessissa. tukea monenkeskisessä kehitysyhteistyössä UNEP:n aluetoimistojen vahvistamista, esim. rahoituksen ja asiantuntija-avun kautta. pitää ympäristökysymyksiä esillä yhteistyömaissaan kehitysavun antajien koordinaatiotapaamisissa, yhteistyöohjelmissa ja -hankkeissa sekä poliittisessa vuoropuhelussa maan johdon ja 8
virkamiehistön kanssa. tukea kehitysyhteistyökumppaneidensa kansallista ja paikallista ympäristöhallintoa, esimerkiksi vahvistamalla ympäristöministeriöiden institutionaalista kapasiteettia, kuntatason toimijoiden ympäristötietoisuutta, maakohtaista ympäristölainsäädäntöä, kansallisten kestävän kehityksen strategioiden seurantaa ja kestävän kehityksen periaatteiden läpileikkaavuutta kansallisissa politiikkalinjauksissa, kuten köyhyydenvähentämisstrategioissa. jatkaa kestävän kehityksen toimeenpanon seurantaa kahden vuoden välein nykyisen käytännön mukaisesti. tehdä kokonaisvaltainen arviointi kestävän kehityksen toimeenpanosta vuonna 2016 YK:n kestävän kehityksen toimikunnan suosituksen mukaisesti. 3.3. Temaattiset kokonaisuudet Vihreän talouden ja ympäristöhallinnon uudistamisen lisäksi huippukokouksessa käsiteltiin lukuisia kestävää kehitystä koskevia temaattisia kokonaisuuksia. 6 Kussakin asiakohdassa tarkasteltiin jo olemassa olevien sopimusten toimeenpanoa sekä pyrittiin laatimaan konkreettisia tavoitteita ja mittareita tulevaisuutta varten. Pääasiassa loppuasiakirja kuitenkin tyytyy vahvistamaan valtioiden poliittisen sitoutumisen kuhunkin teemaan ja niissä ilmenevien epäkohtien korjaamiseen. Teksti tasapainottelee universaalien oikeuksien ja sopimusten sekä kansallisen itsemääräämisoikeuden välillä. Seuraavassa huomioita muutamista teemoista: Köyhyyden vähentäminen: Tärkeimmän vuosituhattavoitteen saavuttaminen vuoteen 2015 mennessä on epärealistista vähiten kehittyneissä maissa ja etenkin Saharan eteläpuoleisessa Afrikassa. Köyhyys koskettaa etenkin naisia ja lapsia. Vaikka loppuasiakirja mainitsee, että tärkeintä on puuttua köyhyyden syihin, se tarjoaa ratkaisuksi talouskasvua ja sosiaalipolitiikkaa, eikä puutu tulonjaon ja resurssien (maa, tuotantovälineet, taloudellinen ja inhimillinen pääoma) epätasa-arvoiseen jakautumiseen maailmanlaajuisesti ja valtioiden sisällä. Ruokaturva ja maatalous: Loppuasiakirja tunnustaa ihmisten oikeuden ruokaan. Lisäksi huomioidaan kehitysmaiden naisten merkitys ruoantuottajina ja maatalouden toimijoina sekä tunnustetaan alkuperäiskansojen perinteisten toimeentulotapojen tärkeys kestävälle kehitykselle. Edistetään naisten ja alkuperäiskansojen pääsyä lainoituksen, markkinoiden, maanomistuksen ja teknologian pariin. Maininta maaoikeuksista on ensiarvoisen tärkeä vaikkakin riittämätön. Maanomistusolot ovat kehitysmaissa äärimmäisen keskittyneitä kapealle taloudelliselle ja poliittiselle eliitille, vaikka suuri osa kansalaisista on suoraan riippuvaisia ympäröivästä luonnosta. Maanomistusolojen keskittyminen vahvistaa kestämätöntä maataloutta ja ajaa köyhiä haavoittuvien maa-alueiden viljelyyn ja laittomiin hakkuisiin. Loppuasiakirjassa ei kritisoida tehomaataloutta, eläintuotantoa, maatalouden ylijäämien siirtoa rikkaista maista kehitysmaihin tai sitä, että liian 6 Teemat ovat köyhyyden vähentäminen, ruokaturva ja maatalous, vesi ja sanitaatio, energia, turismi, kaupungit, terveys ja väestö, työ ja sosiaaliturva, meret, saarivaltiot, vähiten kehittyneet maat, sisämaat, Afrikka, luonnonkatastrofit, ilmastonmuutos, metsät, luonnon monimuotoisuus, aavikoituminen, vuoristot, kemikaalit ja jätteet, kulutus ja tuotanto, kaivokset, koulutus sekä sukupuolten välinen tasaarvo. 9
usein maatalouden vientituotannon kehittäminen kehitysmaissa syrjäyttää paikallisen ruoantuotannon ja yksipuolistaa maan tuotantorakennetta. Vaikka tasa-arvoisen kansainvälisen kauppajärjestelmän toimivuus nähdään ensisijaisena kehitysmaiden ruokaturvalle ja maataloudelle, ei mainita, että esimerkiksi EU on jäsenmaidensa viljelijöitä suojellakseen vastustanut maatalouskaupan vapauttamista WTO:ssa huomioimatta kehitysmaiden viljelijöiden asemaa. EU-maissa maatalous nauttii yhä ympäristölle haitallisista tukiaisista. Vesi: Loppuasiakirja vahvistaa puhtaan juomaveden olevan ihmisoikeus. Vastustuksesta huolimatta ja ensimmäistä kertaa ihmisten oikeus sanitaatioon tunnustetaan. Johannesburgin toimeenpano-ohjelman ja vuosituhattavoitteiden tavoite puolittaa ilman vettä ja sanitaatiota elävien ihmisten määrä vuoteen 2015 mennessä vahvistettiin. Loppuasiakirjassa ei tunnusteta kehitysmaiden naisten keskeistä roolia vesihuollossa. Terveys ja väestö: Ihmisten oikeus elää fyysisesti ja henkisesti terveenä on kirjattu loppuasiakirjaan. Asiakirjassa on kirjaukset perhesuunnittelusta ja naisten ja miesten oikeudesta kontrolloida ja päättää omasta seksuaalisuudestaan. Valitettavasti seksuaalisuudesta ja lisääntymisestä puhutaan vain terveyden, eikä oikeuksien, näkökulmasta. Väestönkasvu puuttuu loppuasiakirjasta, eikä sen vaikutusta kulutukseen ja luonnonvarojen riistoon tarkastella. Teeman laiminlyönti on poliittisesti ja eettisesti ymmärrettävää, mutta kestävän kehityksen kannalta kestämätöntä. Meret: Suhteessa muihin teemakokonaisuuksiin merten suojelua koskeva teksti on huomattavasti pidempi, painotukseltaan voimakkaampi ja vailla kansalliseen itsemääräämisoikeuteen liittyvää uhoa. Loppuasiakirjassa tunnustetaan vuonna 1994 voimaan tullut merioikeusyleissopimus merten suojelun kansainvälisenä lainsäädäntönä ja patistetaan sopimuksen osapuolivaltioita tehokkaampaan toimeenpanoon. Sitoudutaan vähentämään merten ekosysteemien saastumista ja vähentämään merkittävästi rannikoita saastuttavia jätteitä vuoteen 2025 mennessä. Lisäksi sitoudutaan kestämättömien kalastustapojen, esimerkiksi sivusaaliiden karsimiseen, sekä kiireellisiin toimiin saaliskalalajien määrän ylläpitämiseksi tai palauttamiseksi vuoteen 2015 mennessä. Todetaan, että ylikalastukseen ajavien kalastustukiaisten poistaminen on tärkeää, mutta konkreettisiin toimiin ei sitouduta. Tämä koskee EU:ta, jonka tukijärjestelmät ylläpitävät massiivista kalastuslaivastoa ja tuhoisia kalastusmenetelmiä. Elokuussa YK:n pääsihteeri lanseerasi Oceans Compact -aloitteen, jonka tavoitteena on vahvistaa merioikeusyleissopimuksen toimeenpanoa, YK-koordinaatiota merikysymyksissä ja Rio+20 prosessin seurantaa merten osalta. Ilmastonmuutos: Ilmastonmuutoksen torjunta todetaan tärkeäksi ja valtioita kannustetaan YK:n ilmastonmuutosta koskevan puitesopimuksen ja Kioton pöytäkirjan toimeenpanoon. Yhteisten mutta eriävien velvoitteiden periaate mainitaan. Konkreettisista toimenpiteistä ei päätetty. 10
Huippukokouksessa ajettiin fossiilisten polttoaineiden tukiaisten alasajoa, minkä tavoitteena oli laskea ilmastolle haitallisten fossiilisten polttoaineiden kulutusta, mutta lopputekstin muotoilut jäivät heikoiksi. Kestävä kulutus ja tuotanto: Yksi konkreettisista saavutuksista oli, että loppuasiakirjassa hyväksyttiin kansainvälinen puiteohjelma kestävän tuotannon ja kulutuksen edistämiseksi (A 10- year framework of programmes on sustainable consumption and production patterns 2012-2022). Yhtenä ensimmäisistä maista Suomi laati Johannesburgin kokouksen sitoumusten mukaisesti kansallisen kestävän kulutuksen ja tuotannon ohjelman vuonna 2005. Ohjelma uudistettiin alkukeväästä 2012. Suomen tulee: ajaa köyhyyden ja eriarvoisuuden vähentämistä Suomen kehityspolitiikan päätavoitteena ja sitoutua identifioimaan ja poistamaan köyhyyden ja globaalin eriarvoisuuden rakenteellisia syitä. puuttua kehitysmaiden maanomistusoloihin eri tasoilla, esimerkiksi poliittisessa vuoropuhelussa, monenkeskisissä ja kahdenvälisissä maaseutu- ja hallinnonhajauttamisohjelmissa ja kansalaisjärjestöille suunnatussa tuessa. parantaa kehitysmaiden naisten asemaa, ja etenkin seksuaali- ja lisääntymisoikeuksia valtavirtaistamalla sukupuolten välinen tasa-arvo ja naisten oikeudet kaikkiin kehityspoliittisiin toimiin. Erityisiä tasa-arvo- ja seksuaali- ja lisääntymisoikeusohjelmia ja -hankkeita tulee tukea. nostaa kehitysmaiden naiset keskiöön vesi,- metsä,- maatalous- ja ilmastonmuutosohjelmissaan ja hankkeissaan vahvistamalla naisten osallistumista, koulutusta ja päätöksentekoa. selvittää mahdollisuuksia vähentää kestävän kehityksen kannalta haitallisia tukijärjestelmiä ja suhtautua kriittisesti EU:n maatalous- ja kalastustukiaisiin sekä sosiaalisen oikeudenmukaisuuden että ympäristönsuojelun näkökulmasta. harkita ilmastolain laatimista ympäristöministeriön laatiman selvityksen suositusten mukaisesti. tarkastella ilmastonmuutosta kehityspolitiikassaan ilmasto-oikeudenmukaisuuden näkökulmasta, joka tulee valtavirtaistaa kaikkiin toimiin. Erityisiä ilmastohankkeita tulee tukea. 3.4. Kestävän kehityksen tavoitteet Tärkein kehityspolitiikan tulevaisuutta määrittävä huippukokousteema oli kestävän kehityksen tavoitteiden (Sustainable Development Goals, SDGs) ja mittareiden laatiminen. Vuosituhattavoitteet lähenevät loppuaan, ja tarvitaan uusi horisontti 2015 jälkeiseen aikaan. Loppuasiakirjassa kestävän kehityksen tavoitteita ei vielä määritellä, mutta siinä päätetään perustaa kestävän kehityksen tavoitteita laativa kolmekymmentähenkinen hallitusten välinen työryhmä. Työryhmän kokoonpano ja toiminta määritellään syyskuussa alkavan YK:n yleiskokouksen 67. istuntokauden alussa. YK:n pääsihteerin alaisuudessa toimivan työryhmän on määrä tehdä ehdotus kestävän kehityksen tavoitteista YK:n yleiskokoukselle 2013 lopulla. On tärkeää seurata, kuka kestävän kehityksen tavoitteita määrittelee ja kenen näkökulmasta. Rikkaiden maiden vastuun tulee olla entistä vahvempi etenkin oikeudenmukaisen globaalin talouden ajamisessa. Tavoitteiden tulee pohjata vuosituhattavoitteisiin ja arvioon niiden saavutuksista ja haasteista. 11
Kun vuosituhattavoitteet koskettavat ensisijaisesti kehitysmaita, kestävän kehityksen tavoitteiden on määrä olla yhteisiä kaikille maailman maille. Tämä on kunnianhimoinen tavoite kansallista suvereniteettia korostavassa kansainvälisessä ilmapiirissä. Tavoitteiden tulee heijastaa tasapuolisesti taloudellista, sosiaalista ja ekologista kehitystä. Tavoitteille laaditaan mittarit, joilla tavoitteiden saavuttamista seurataan. Suomi on hallitusohjelmassaan sitoutunut kehittämään bruttokansantuotteen rinnalle ympäristön tilaa ja kestävää kehitystä kuvaavia mittareita. Suomen ajamat vaihtoehtoiset hyvinvointimittarit mainitaan loppuasiakirjassa ja poliittista tahtoa niiden ajamiseen löytyy. Rio+20 prosessissa Kolumbia ja Guatemala ehdottivat kestävän kehityksen tavoitteiksi köyhyyden vähentämistä, kulutustapojen muutosta, kestävää asuntopolitiikkaa, luonnon monimuotoisuutta ja metsiä, merten suojelua, vesihuoltoa, ruokaturvaa ja energiaa. Kansalaisjärjestöjen tavoitelista oli vielä pidempi. Vuonna 2010 YK:n pääsihteeri asetti kestävän kehityksen korkean tason paneelin pohtimaan kestävää kehitystä ja ilmastonmuutosta. Paneelin raportti (Sisukkaat ihmiset, kestävä maailma 2012) esittää kestävän kehityksen tavoitteiksi muun muassa ruokaturvaa, työpaikkoja ja kestävää maataloutta. Taloustieteilijä Jeffrey Sachs, joka johtaa YK:n pääsihteerin elokuussa asettamaa kestävän kehityksen tutkijaryhmää (Sustainable Development Solutions Network, SDSN), on ehdottanut, että kestävän kehityksen tavoitteiden tulee koskettaa elämän perustarpeita (esim. vesi, ravinto), ilmastonmuutoksen taustatekijöitä (esim. energian- ja ruoantuotanto, väestönkasvu), inhimillistä hyvinvointia ja hyvää hallintoa. YK:ssa vuodesta 2011 lähtien toiminut uuden kehitysagendan työryhmä tekee kesäkuussa 2012 julkaistussa raportissaan ( Realizing the Future We Want for All ) ehdotuksensa vuosituhattavoitteiden jälkeiselle kehitysagendalle. Satojen kehityskysymyksien parissa työskentelevien kansalaisjärjestöjen muodostama Beyond 2015 -koalitio pohtii tulevaisuuden kehitysagendaa kansalaisjärjestöjen näkökulmasta. EU:n komissio on aloittanut konsultaatiokierroksen ( Towards a Post-2015 Development Framework ) ja sen ensi vuoden kehitysraportti (European Report on Development) tulee käsittelemään aihetta. Suomen ulkoasiainministeriöllä on käynnissä tarjouskilpailu tilaustutkimuksesta, jonka aiheena on vuoden 2015 jälkeinen kehitysagenda ( Post-2015 Development Framework: Finland s partner countries views based on their experiences of the MDGs ). Suomen tulee: uudistaa kansallisen kestävän kehityksen strategia hallitusohjelman lupausten mukaisesti. toimia edelläkävijänä selkeiden kestävän kehityksen tavoitteiden ja mittareiden laatimisessa. Edistää aktiivisesti kehitysmaiden ja niiden kansalaisyhteiskuntien osallistumista uuden kansainvälisen kehitysagendan laatimiseen. 12
4. Yhteenveto suosituksista toimijaryhmittäin Ulkoasiainministeriön tulee: toimia kestävän kehityksen esimerkkinä, jotta sillä on uskottavuutta globaalisti. valtavirtaistaa kestävän kehityksen periaatteet ja toimeenpano kaikkeen toimintaansa, mukaan lukien kauppa, kehitys ja EU-suhteet. edistää sitä, että kehitysmaat, ja erityisesti vähiten kehittyneet kehitysmaat, otetaan mukaan kansainvälisten konferenssien, sopimusten ja linjausten valmistelutyöhön jo alkuvaiheessa. tukea kansalaisjärjestöyhteistyön kautta kehitysmaiden kansalaisyhteiskuntien (kansalaisjärjestöt, erilaiset kansanliikkeet, paikallisyhteisöt, jne.) moniäänisyyttä sekä niiden oikeutta päättää omaa ympäristöään koskevista asioista. vahvistaa kehitysmaiden kauppaneuvottelijoiden kapasiteettia. toimia johdonmukaisesti niin, ettei Suomen ja EU:n kauppapolitiikka mitätöi kehityspolitiikan tai ympäristöpolitiikan tuloksia. rahoittaa yhdessä Suomen Akatemian kanssa vihreää taloutta koskevaa monitieteistä tutkimusta. ajaa kansainvälistä yritysten yhteiskuntavastuunormistoa ja vaatia EU:n yrityssäännöstöihin sosiaalinen ja ympäristöllinen kehitys. Suomalaisilta kehitysmaissa toimivilta yrityksiltä on vaadittava sosiaalista ja ympäristövastuuta. tukea kehityspolitiikassaan kehitysmaiden verotusjärjestelmien kehittämistä, yritysja ympäristölainsäädännön laatimista sekä vaatia yksityisen sektorin hankkeilta yritysvastuuta. olla aloitteellinen ja jatkaa aktiivista toimintaansa globaalin ympäristöhallinnon uudistamisprosessissa. tukea monenkeskisessä kehitysyhteistyössä UNEP:n aluetoimistojen vahvistamista, esim. rahoituksen ja asiantuntija-avun kautta. pitää ympäristökysymyksiä esillä yhteistyömaissaan kehitysavun antajien koordinaatiotapaamisissa, yhteistyöohjelmissa ja -hankkeissa sekä poliittisessa vuoropuhelussa maan johdon ja virkamiehistön kanssa. tukea kehitysyhteistyökumppaneidensa kansallista ja paikallista ympäristöhallintoa, esimerkiksi vahvistamalla ympäristöministeriöiden institutionaalista kapasiteettia, kuntatason toimijoiden ympäristötietoisuutta, maakohtaista ympäristölainsäädäntöä, kansallisten kestävän kehityksen strategioiden seurantaa ja kestävän kehityksen periaatteiden läpileikkaavuutta kansallisissa politiikkalinjauksissa, kuten köyhyydenvähentämisstrategioissa. ajaa köyhyyden ja eriarvoisuuden vähentämistä Suomen kehityspolitiikan päätavoitteena ja sitoutua identifioimaan ja poistamaan köyhyyden ja globaalin eriarvoisuuden rakenteellisia syitä. puuttua kehitysmaiden maanomistusoloihin eri tasoilla, esimerkiksi poliittisessa vuoropuhelussa, monenkeskisissä ja kahdenvälisissä maaseutu- ja hallinnonhajauttamisohjelmissa ja kansalaisjärjestöille suunnatussa tuessa. parantaa kehitysmaiden naisten asemaa, ja etenkin seksuaali- ja lisääntymisoikeuksia valtavirtaistamalla sukupuolten välinen tasa-arvo ja naisten oikeudet kaikkiin kehityspoliittisiin toimiin. Erityisiä tasa-arvo- ja seksuaali- ja lisääntymisoikeusohjelmia ja -hankkeita tulee tukea. nostaa kehitysmaiden naiset keskiöön vesi,- metsä,- maatalous- ja ilmastonmuutosohjelmissaan ja hankkeissaan vahvistamalla naisten osallistumista, koulutusta ja päätöksentekoa. tarkastella ilmastonmuutosta kehityspolitiikassaan ilmasto-oikeudenmukaisuuden näkökulmasta, joka tulee valtavirtaistaa kaikkiin toimiin. Erityisiä ilmastohankkeita tulee tukea. edistää aktiivisesti kehitysmaiden ja niiden kansalaisyhteiskuntien osallistumista uuden kansainvälisen kehitysagendan laatimiseen. Ympäristöministeriön tulee: toimia kestävän kehityksen esimerkkinä, jotta sillä on uskottavuutta globaalisti. valtavirtaistaa kestävän kehityksen periaatteet ja toimeenpano kaikkeen toimintaansa. tutkia ja luoda mekanismeja ympäristö- ja energiaverotuksen kiristämistä ja uusiutuvien energianlähteiden käyttöönottoa varten. 13
kestävän kehityksen sihteeristön tulee jatkaa kestävän kehityksen toimeenpanon seurantaa kahden vuoden välein nykyisen käytännön mukaisesti. tehdä kokonaisvaltainen arviointi kestävän kehityksen toimeenpanosta vuonna 2016 YK:n kestävän kehityksen toimikunnan suosituksen mukaisesti. selvittää mahdollisuuksia vähentää kestävän kehityksen kannalta haitallisia tukijärjestelmiä ja suhtautua kriittisesti EU:n maatalous- ja kalastustukiaisiin sekä sosiaalisen oikeudenmukaisuuden että ympäristönsuojelun näkökulmasta. jatkaa ilmastolain laatimista koskevaa selvitystyötä. uudistaa kansallisen kestävän kehityksen strategia. toimia kansainvälisenä edelläkävijänä selkeiden kestävän kehityksen tavoitteiden ja mittareiden laatimisessa. Valtiovarainministeriön tulee: sisällyttää globaali sosiaalinen oikeudenmukaisuus ja ympäristönäkökulmat kaikkeen taloudelliseen päätöksentekoon ja toimintaan. edistää taloudellisen päätöksenteon ja instituutioiden, kuten kansainvälisten rahoituslaitosten demokratisoimista niin, että kehitysmaiden ääni kuuluu. ajaa OECD-maita tiukempia säännöstöjä veroparatiiseille. etsiä sosiaalisesti oikeudenmukaisia ja ympäristöystävällisiä vaihtoehtoisia kehitysrahoituksen muotoja, esimerkiksi ajamalla rahoitusmarkkinaveroa EU-maissa toimiville pankeille ja rahoituslaitoksille sekä lento- ja laivaliikenteen päästöjen verottamista sekä Suomessa että kansainvälisesti. kasvattaa kehitysyhteistyörahoja 0,7 % bruttokansantuotteesta vuoteen 2015 mennessä. Muiden ministeriöiden tulee: toimia kestävän kehityksen esimerkkinä, jotta niillä on uskottavuutta globaalisti. valtavirtaistaa kestävän kehityksen periaatteet ja toimeenpano kaikkeen toimintaansa. opetusministeriön tulee tukea vihreää taloutta koskevaa monitieteistä tutkimusta ja kriittistä keskustelua sekä huomioida kasvun kritiikki. Hallituksen tulee: toimia kestävän kehityksen esimerkkinä, jotta sillä on uskottavuutta globaalisti. hallituksen kokoonpanosta huolimatta sitoutua kirjaamaan kestävän kehityksen periaatteet hallitusohjelmaan. vaatia kestävän kehityksen periaatteiden ja toimeenpanon valtavirtaistamista kaikille politiikkasektoreille. ajaa taloudellisesti, sosiaalisesti ja ekologisesti kestävää kehityspolitiikkaa ja kirjata kestävän kehityksen periaatteet kehityspoliittiseen ohjelmaan myös tulevaisuudessa. sisällyttää globaali sosiaalinen oikeudenmukaisuus ja ympäristönäkökulmat kaikkeen taloudelliseen päätöksentekoon ja toimintaan. edistää taloudellisen päätöksenteon ja instituutioiden, kuten rahoituslaitosten demokratisoimista niin, että kehitysmaiden ääni kuuluu. toimia johdonmukaisesti niin, ettei Suomen ja EU:n kauppapolitiikka mitätöi kehityspolitiikan tai ympäristöpolitiikan tuloksia. ajaa OECD-maita tiukempia säännöstöjä veroparatiiseille. etsiä sosiaalisesti oikeudenmukaisia ja ympäristöystävällisiä vaihtoehtoisia kehitysrahoituksen muotoja, esimerkiksi ajamalla rahoitusmarkkinaveroa EU-maissa toimiville pankeille ja rahoituslaitoksille sekä lento- ja laivaliikenteen päästöjen verottamista sekä Suomessa että kansainvälisesti. sitoutua kasvattamaan kehitysyhteistyörahoja 0,7 % bruttokansantuotteesta vuoteen 2015 mennessä. harkita ympäristö- ja energiaverotuksen kiristämistä kotimaassa niin, että se tukee uusiutuvien energianlähteiden käyttöönottoa. Eduskunnan tulee: toimia kestävän kehityksen esimerkkinä, jotta sillä on uskottavuutta globaalisti. seurata ja vaatia aktiivista hallitusohjelman toimeenpanoa kestävän kehityksen osalta. ajaa OECD-maita tiukempia säännöstöjä veroparatiiseille. etsiä sosiaalisesti oikeudenmukaisia ja ympäristöystävällisiä vaihtoehtoisia kehitysrahoituksen muotoja, esimerkiksi ajamalla rahoitusmarkkinaveroa EU-maissa 14
Poliittisten puolueiden tulee: Kansalaisjärjestöjen tulee: toimiville pankeille ja rahoituslaitoksille sekä lento- ja laivaliikenteen päästöjen verottamista sekä Suomessa että kansainvälisesti. vaatia hallitusta kasvattamaan kehitysyhteistyörahoja 0,7 % bruttokansantuotteesta vuoteen 2015 mennessä. vaatia hallitukselta kiristyksiä ympäristö- ja energiaverotukseen kotimaassa. harkita ilmastolain laatimista ympäristöministeriön laatiman selvityksen suositusten mukaisesti. sitoutua kestävän kehityksen periaatteiden kirjaamiseen hallitusohjelmaan hallituksen kokoonpanosta huolimatta. ajaa taloudellisesti, sosiaalisesti ja ekologisesti kestävää kehityspolitiikkaa ja kirjata kestävän kehityksen periaatteet kehityspoliittiseen ohjelmaan myös tulevaisuudessa. oppositiopuolueiden tulee seurata ja vaatia aktiivista hallitusohjelman toimeenpanoa kestävän kehityksen osalta. toimia kestävän kehityksen esimerkkinä, jotta niillä on uskottavuutta globaalisti. tukea kehitysmaiden kansalaisyhteiskuntien (kansalaisjärjestöt, erilaiset kansanliikkeet, paikallisyhteisöt, jne.) moniäänisyyttä sekä niiden oikeutta päättää omaa ympäristöään koskevista asioista. vaatia hallitukselta ja eduskunnalta toimia kestävän kehityksen aikaansaamiseksi. ajaa köyhyyden ja eriarvoisuuden vähentämistä kehitysyhteistyön päätavoitteena ja sitoutua identifioimaan ja poistamaan köyhyyden ja globaalin eriarvoisuuden rakenteellisia syitä. puuttua kehitysmaiden maanomistusoloihin esimerkiksi tukemalla maattomien liikkeitä ja paikallisia etujärjestöjä. parantaa kehitysmaiden naisten asemaa, ja etenkin seksuaali- ja lisääntymisoikeuksia valtavirtaistamalla sukupuolten välinen tasa-arvo ja naisten oikeudet kaikkiin toimiin. Erityisiä tasa-arvo- ja seksuaali- ja lisääntymisoikeusohjelmia ja -hankkeita tulee tukea. nostaa kehitysmaiden naiset keskiöön vesi,- metsä,- maatalous- ja ilmastonmuutoshankkeissa vahvistamalla naisten osallistumista, koulutusta ja päätöksentekoa. tarkastella ilmastonmuutosta ilmasto-oikeudenmukaisuuden näkökulmasta ja tukea erityisiä ilmastohankkeita. edistää aktiivisesti kehitysmaiden kansalaisyhteiskuntien osallistumista uuden kansainvälisen kehitysagendan laatimiseen. Kansalaisten tulee: sisällyttää globaali sosiaalinen oikeudenmukaisuus ja ympäristönäkökulmat omiin taloudellisiin päätöksiinsä ja toimintaansa. pitää esillä kestävää kehitystä koskevaa kriittistä kansalaiskeskustelua, mukaan lukien kasvun kritiikki. 5. Lähdeluettelo Elliot, Jennifer A. (1999). An Introduction to Sustainable Development. London & New York: Routledge. Kehys ry (2012). Matkaraportti Rio+20 huippukokouksesta. Kepa (2012). Matkaraportti YK:n kestävän kehityksen huippukokous 20.-22.6.2012. Kepa (2012). Kestääkö kehitys Maailma vuosituhattavoitteiden jälkeen. Helsinki: Kepan ajankohtaiskatsaukset. Kepa (2012). Yritysvastuuta vai vastuuttomia yrityksiä? Helsinki: Kepa. 15
Stocchetti, Marikki (2012). Ripe and Ready for Rio+20? The UN Conference on Sustainable Development and the European Union. Helsinki: Ulkopoliittinen Instituutti. Ulkoasiainministeriö (2007). Kansainväliset ympäristösopimukset ja Suomen kehityspolitiikka. Ulkoasiainministeriö (2012). Suomen kehityspoliittinen toimenpideohjelma. UN Economic and Social Development, Division for Sustainable Development (1992). Agenda 21. United Nations General Assembly (2012). The Future We Want. The Outcome Document of the Rio+20. Resolution A/RES/66/288. United Nations (1992). Rio Declaration on Environment and Development. United Nations (2012). A 10-year framework of programmes on sustainable consumption and production patterns. A/CONF.216/5*. UN System Task Team on the Post-2015 UN Development Agenda (2012). Realizing the Future We Want. Report to the Secretary-General. New York. Yhdistyneiden kansakuntien pääsihteerin kestävän kehityksen korkean tason paneeli (2012). Sisukkaat ihmiset, kestävä maailma. Valitsemisen arvoinen tulevaisuus. New York: UN. Ylhäisi, Jussi & Koponen, Juhani (2007). Ympäristö ja kestävä kehitys. Teoksessa Kehitysmaatutkimus. Johdatus perusteisiin. Toim. Juhani Koponen, Jari Lanki & Anna Kervinen, s. 257-282. Helsinki: Gaudeamus. Ympäristöministeriö & Kestävän kehityksen sihteeristö (2005). Johannesburgin kestävän kehityksen toimintaohjelman toimeenpano Suomessa. Tilannekatsaus maaliskuussa 2005: toteutuneet tavoitteet ja tulevaisuuden haasteet. Ympäristöministeriö (2009). Kansallisen kestävän kehityksen kokonaisarviointi. Helsinki: Ramboll Consulting. Ympäristöministeriö (2012). Vihreä talous kestävän kehityksen ja köyhyyden poistamisen politiikkakehikossa (GESDPE). Ympäristöministeriö (2012). Rio+20: Kestävän kehityksen uusi hallintorakenne. Ympäristöministeriö (2012). Miten vihreällä taloudella edistetään kestävää kehitystä ja köyhyyden poistamista? Ulkoasiainministeriön kestävän kehityksen nettisivut: http://formin.finland.fi/public/default.aspx?nodeid=32099&contentlan=1&culture=fi-fi Ulkoasiainministeriön Rio+20 nettisivut: http://formin.finland.fi/public/default.aspx?nodeid=44965&contentlan=1&culture=fi-fi Ympäristöministeriön kestävän kehityksen nettisivut: http://www.ymparisto.fi/default.asp?node=22119&lan=fi Kepan Rio+20 nettisivut: http://www.kepa.fi/toiminta/kampanjat-ja-vaikuttaminen/kansainvaliset-kokoukset/2012/rio-yk 16