AINEISTOKOKEEN SUOMENKIELINEN TEKSTI

AINEISTOKOKEEN SUOMENKIELINEN TEKSTI Katkelma on kirjasta Kristinuskon historia 2000. Kristinusko Suomessa. Weilin+Göös 2000 (Hannu Mustakallio) Suomen ortodoksisesta hiippakunnasta sisäisesti itsenäiseksi kirkkokunnaksi J. K. Paasikiven johtama senaatti julkaisi 26.11.1918 Suomen kreikkalaiskatolista kirkkokuntaa koskevan asetuksen, joka muodostui kirkkokunnan tosiasialliseksi itsenäisyysjulistukseksi. Suomen ortodoksiset seurakunnat olivat keisariaikana kuuluneet Pietarin hiippakuntaan ja olleet osa Venäjän kirkkoa. Vuonna 1892 niistä muodostettiin oma hiippakunta. Piispanistuin sijoitettiin Viipuriin, missä hallintoelimenä työskenteli hengellinen konsistori. Ortodoksisen hiippakunnan ensimmäinen esipaimen oli piispa Antoni (1846-1912), joka sai luterilaisen esikuvan mukaan arkkipiispan arvon. Hän osoitti ymmärtämystä kirkon toiminnan suomalaistamispyrkimyksille. 1800-luvun lopulla kasvanut yleinen venäläistämispaine johti kuitenkin arkkipiispa Antonin kutsumiseen pois Suomesta 1898. Hänen tilalleen tuli arkkipiispa Nikolai, joka tuki kenraalikuvernööri Bobrikovin venäläistämispyrkimyksiä rajamaassa. Niitä vastustavaa suomalaiskansallista linjaa ajoi ennen muita rovasti Sergei Okulov (1853-1940), joka pyrki aktiivisesti kehittämään ortodoksista kasvatustyötä ja seurakuntaelämää erityisesti Karjalassa. Hän toimi myös pitkään kansallismielisen suunnan vuonna 1896 perustaman äänenkannattajan Aamun Koiton päätoimittajana. Poliittinen käänne johti jälleen arkkipiispan kutsumiseen pois Suomesta. Arkkipiispa Nikolaita seurasi 1905 Sergei (1867-1944), joka asennoitui aluksi myönteisesti suomenkielisen toiminnan laajentamiseen ja maallikkojen vaikutusvallan kasvattamiseen kirkon hallinnossa. Myöhemmin hän kuitenkin muutti

asumaan Pietariin ja jätti hiippakuntansa hoidon Sortavalassa asuvan apulaispiispan harteille. Sortavalasta, missä oli myös kreikkalaiskatolista väestönosaa palveleva suomenkielinen kansakoulunopettajaseminaari, muodostui ortodoksisen kirkon toinen keskuspaikka. Arkkipiispa Sergei valittiin sittemmin koko Venäjän ortodoksisen kirkon patriarkaksi. Suomessa tuli 1906 voimaan asetus, joka salli ortodoksien siirtyä luterilaiseen kirkkoon. Tämän oikeuden runsas käyttäminen johti venäläishenkisen kirkollisen yhtenäistämispolitiikan voimistumiseen Raja-Karjalassa ja taisteluun myös protestanttiselta taholta uhkaavaa suomalaisvaaraa vastaan. Taistelua ryhtyi vuonna 1907 johtamaan Karjalan veljeskunta, joka tuki muun muassa venäjänkielisten koulujen perustamista Suomen rajaseudulle. Sen kärkihahmona oli pappismunkki, sittemmin apulaispiispa Kiprian (1879-1914). Venäläistämispolitiikka johti toisaalta Pyhäin Sergein ja Hermanin veljeskunnan harjoittaman suomenkielisen sisälähetys- ja julkaisutoiminnan lamaantumiseen. Vastakkain oli kaksi erilaista ja eri alueillakin toimivaa veljeskuntaa. Samalla juopa venäläismielisten ja suomalaiskansallisten ortodoksien välillä syveni entisestään. Heti maaliskuun vallankumouksen jälkeen Suomen senaatti ryhtyi selvittelemään ortodoksisen Raja-Karjalan kirkollisia ja kouluoloja. Kirkollisista asioista vastannut senaattori E. N. Setälä (1864-1935) turvautui tällöin pelkästään ortodoksien kansallismieliseen suuntaukseen ja pyrki syrjäyttämään kirkon venäläismielisen johdon. Tavoitteena oli kirkon uudistaminen ja kansallistaminen käytännöllis-hallinnollisin toimin. Bolshevikkien valtaantulo kiirehti ortodoksisen kirkon uudelleenjärjestelyjä, katkesivathan yhteydet Venäjälle lähes kokonaan. Kansallismielisten vastustuksesta huolimatta venäläinen suunta sai tammikuussa 1918 pidetyssä vaalissa ehdokkaansa Serafimin (1879-1959) Suomen hiippakunnan arkkipiispaksi. Paasikiven senaatin antama asetus koski ortodoksisen kirkon hallintoa sekä kasvatus- ja opetustointa, mutta ei uskonkysymyksiä eikä kanonis-oikeudellisia suhteita. Luterilainen vaikutus näkyi kansansivistystyön ja seurakuntahallinnon järjestelyissä. Maan hallitus sai kirkolliskokouksen rinnalla aloiteoikeuden kirkkolakikysymyksissä. Toimeenpanevaksi elimeksi tuli hengellisen konsistorin sijaan kirkollishallitus. Vuoden 1918 asetus, uusi hallitusmuoto ja

uskonnonvapauslaki vakiinnuttivat nopeasti ortodoksisen kirkon aseman Suomen toisena kansankirkkona. Ortodoksinen kirkko piti kesäkuussa 1919 Viipurissa ensimmäisen kirkolliskokouksensa, joka anoi Venäjän kirkolta mahdollisimman laajaa sisäistä itsehallintoa, autonomiaa. Tämän patriarkka Tihon vahvistikin helmikuussa 1921. Suomalaiset tosin tavoittelivat ensin täyttä itsenäisyyttä eli autokefaliaa, mutta sen esteenä oli kirkon pienuus. Yhtenä vaihtoehtona oli suomalaisjohtoisen autokefaalisen heimokirkon luominen; sen oli määrä ulottua Viroon ja Itä-Karjalaan saakka. Ortodoksienkin keskuudessa nousi suomalaiskansallisen hengen ohella vallalle itsenäisyyden alkuvuosille tyypillinen heimoajattelu. Heimokirkkohankkeen tärkeimmäksi tulokseksi jäi virolaisen Herman Aavin valitseminen kirkon apulaispiispaksi vuonna 1922. Venäläinen ryhmä pyrki arkkipiispa Serafimin johdolla vastustamaan Hermanin aseman vahvistamista, mikä näytti johtavan kanoniseen umpikujaan. Ortodoksit kääntyivät nyt valtiovallan vahvassa ohjauksessa Konstantinopolin ekumeenisen patriarkan puoleen, joka sai käsiteltäväkseen suomalaisten autokefalia-anomuksen. Suomesta lähti vielä erityinen lähetyskunta neuvottelemaan anomuksesta Istanbulissa kesäkuussa 1923. Tuloksena oli, että patriarkka myönsi Suomen ortodoksiselle arkkipiispakunnalle autokefalian sijasta autonomian. Tämä asema määriteltiin 6. heinäkuuta 1923 tomos-nimisessä asiakirjassa, joka irrotti suomalaiset ortodoksit kokonaan Moskovan patriarkan alaisuudesta ja liitti heidät löyhästi Konstantinopolin yhteyteen. Ekumeeninen patriarkka sai muun muassa oikeuden vahvistaa arkkipiispan vaali. Suomessa toimi tästä lähtien sisäisesti itsenäinen ortodoksinen kirkkokunta. Lopputulos sinetöi kansallisen turvallisuuden nimissä tapahtuneen ortodoksisen kirkon kansallistamisen. Vuoden 1923 lopulla Suomen ortodoksisen kirkkokunnan hallintoa järjesteltiin uudelleen. Entisten piispan ja apulaispiispan tehtävien tilalle perustettiin Viipurin ja koko Suomen arkkipiispan sekä Karjalan piispan virat. Samalla kirkkokunta jaettiin kahteen hiippakuntaan. Apulaispiispa Herman määrättiin Karjalan piispaksi asemapaikkanaan Sortavala. Arkkipiispa Serafim sitä vastoin syrjäytettiin valtiovallan painostuksesta vuoden 1924 alussa puuttuvan suomen kielen taidon

perusteella ja venäläismielisestä vehkeilystä syytettynä. Hänen tilalleen kirkon johtajaksi tuli 1925 Herman, joka sopivien ehdokkaiden puuttuessa joutui kymmenen vuotta hoitamaan kahta hiippakuntaa. Arkkipiispa Hermanilla riitti kaittavia Hangosta Petsamoon. Sortavalasta, luterilaisen sisälähetys- ja diakoniatyön vahvasti leimaamasta Laatokan Karjalan kaupungista, tuli ortodoksisen arkkipiispan tyyssija ja kirkkokunnan hallintokeskus. Siellä sijaitsi myös oma pappisseminaari, joka väliaikaisesti saattoi toimia diakonissalaitoksen tiloissa. Heimolähetysajatus yhdisti luterilaista sisälähetysjohtajaa Otto Aarnisaloa ja ortodoksista seminaarinrehtoria Sergei Okulovia. Jo ennen sotia valtaosa ortodoksisesta papistosta oli Sortavalassa koulutettuja. Viipurin piispaksi tuli 1935 rovasti Aleksanteri Karpin (1883-1969), joka oli ensimmäinen suomalaissyntyinen ortodoksinen esipaimen. 1930-luvun lopulla ortodoksisessa kirkkokunnassa oli 29 seurakuntaa ja noin 76 000 jäsentä. Siihen kuului myös neljä luostaria. Valamossa oli kolmisensataa, Konevitsassa vajaat sata ja Petsamossa kolmisenkymmentä munkkiveljeä, Lintulassa Kivennavalla puolestaan nelisenkymmentä nunnaa. Ortodokseihin laskettiin lisäksi maassa olevat noin 5 500 Itä-Karjalan pakolaista, jolloin heidän kokonaismääränsä oli 82 000 henkeä. AINEISTOKOKEEN ENGLANNINKIELINEN TEKSTI Katkelma on artikkelista Finland teoksesta The Encyclopedia of Law and Religion (Brill 2016, Matti Kotiranta) Finland s centuries-long state connections with Sweden were severed in 1809, and Finland was incorporated into the Russian Empire as an autonomous Grand Duchy. The 1686 Church Law was still in force and thus became part of the legislation of the Grand Duchy of Finland. The Orthodox Czar of Russia became head of the Lutheran Church of Finland. However, there was no change in the legal status of the Church.

The Evangelical Lutheran Church of Finland retained its doctrine and order in accordance with the decree issued by Czar Alexander I at the Diet of Porvoo. In the Finnish Lutheran Church, however, there was fear concerning the religious policies of the sovereign of another faith. After Old Finland was annexed to the rest of Finland in 1811, the Orthodox population increased tenfold to approximately 30,000 members. In 1827 an imperial edict opened up military and civil posts in Finland to members of the Orthodox Church. Because the Orthodox professed the Czar s faith, they enjoyed his special protection. All attempts to convert the Orthodox to Lutheranism were forbidden. The confessional Lutheran thaw instantaneously became an Orthodox cold spell in spring. In this altered religio-political situation it was felt that the Finnish Lutheran Church should be given a more independent position. After the Czar gave his approval in the 1860s, the Finnish Senate set up a committee to reform church law. The Church Law of 1869 meant that once again the Church became a community under public law separate from the State. The new Church Law was also a significant step towards freedom of religion. Compulsory confession was abandoned, and the state s commitment to the Lutheran confession was relaxed. Although the law was enacted solely for members of the Lutheran Church, it recognized that there were members of other faiths than the Lutheran Church living in Finland. Special mention was introduced into the law that citizens could not be tied to membership of the Lutheran Church contrary to their convictions, nor be prevented from leaving the Lutheran Church and joining another denomination. The law did not by any means recognize full freedom of conscience and religion. In the Church Law of 1869 freedom of religion meant primarily freedom of religious observance. A religiously neutral state was still an unknown concept in the 1869 Church Law. To sum up, Finland s connection with Russia during the Period of Autonomy created, paradoxically enough, the basis for independence for the Church. When the Lutheran Church emphasized the Western ecclesiastical tradition in its Nordic form alongside

the different church of the Czar, holding that it was the representative of Western Christianity in Finland, it was successful in ensuring for itself a new, legally guaranteed status of non-interference. Before the increasing integration of the European Union, there was no perceived need to open the special preserve enjoyed by the Evangelical Lutheran Church of Finland and the Orthodox Church of Finland, with their associated cooperation with the state, to outsiders in any significant way. Since Finland joined the European Union (in 1995), the issue of state-church relations has in a new way become a matter of interest in Finland. The deepening integration of the European Union, the associated intergovernmental cooperation, and the development of legislation have raised the question of the importance of freedom of religion and of the position of the churches and religious bodies in the Finland of the future. In the religiously uniform Scandinavia and Finland of the past there was no urgent need to re-evaluate church-state relations. In the Nordic countries, political and social development has taken place without abrupt crises in the position of the churches. A fixed state church system has gradually disintegrated in most Nordic countries. In comparison with Norway and Sweden, Finland can be regarded as a good example of a country where traditional church-state relations have been dismantled in stages without complete separation between church and state. The Evangelical Lutheran Church of Finland today is clearly a separate institution from the state, with its own legal status. Nevertheless, in Finland there has been constant debate as to whether and in what sense the Lutheran Church is a state church. The Lutheran Church has certain links with the state, and in Finland has retained certain features of the state church. The special position of a state church is clearly shown by certain features of ecclesiastical legislation, such as the legal status of the church; until 1995, the state s obligation to maintain the diocesan chapters; until 2000, the President s right to nominate bishops; many economic ties to the government, the right to levy church tax, the employment of chaplains (army, prison, and for the blind and

deaf), etc. In the true sense of the word the Evangelical Lutheran Church of Finland has not, however, been a state church since the Church Law of 1869 and the Constitution of 1919. The Finnish State is neutral in matters of religion, and the Evangelical Lutheran Church is legally and administratively independent in relation to the state. Actually, only as recently as the 1990s did the human rights documents of the Council of Europe (CE) and the Organization for Security and Cooperation in Europe (CSCE, now OSCE) and European integration genuinely force the Nordic churches to evaluate the organization of church-state relations on the basis of the principle of freedom of religion, albeit from quite a new perspective. On the one hand, in the 1990s church-state relations were evaluated in human rights documents primarily from the point of view of the religious freedom of the individual. Does the close relationship between the Lutheran Church and the state infringe the religious freedom of the individual or to what extent does the privileged position of one or two churches in a country encroach upon the rights and freedom of other religious bodies? In this connection it needs to be emphasized that, for example, one of the eccentricities of the Finnish system is that two churches, the Lutheran and Orthodox, to this day occupy a legal and economic position differing from other churches and religious communities. While other religious bodies are required to register on the basis of the law on freedom of religion, the status of the Lutheran and Orthodox churches is based on specific regulations. The formulation of church policy, as presented in the new Finnish Constitution 2000 (maintaining the status quo and thus supporting the relevant section 76 concerning the Lutheran Church), does not, however, suggest that the state has adopted a more favorable attitude towards the Lutheran Church in particular. The judicial position of the church does not reveal the profound nature of the relationship between the state and the church, not to mention the overall value attached to religious values in Finnish society. On the other hand, the whole discussion of church-state relations has altered in nature.

The old-fashioned idea of freedom from religion and an ideological antithesis between church and state is losing ground. Similarly, the antithesis between Christian values and the values of society is also losing ground. They have been replaced by a positive interpretation of freedom of religion that has been in high profile in international documents on the subject of freedom of religion since the Second World War. Citizens have the right to religion and its communal practice and not only the right to be unattached to anything to do with religion. Relations between the state and the Evangelical Lutheran Church of Finland went through a degree of change during the years from 1993 to 2000. In the field of politics as well as in the Church, there is now greater independence of the Church on the one hand and the State on the other. For this reason, in 1993 Lutheran Church law was divided into two parts: a Church Code passed by the State regulates the relations between Church and State, while a Church Ordinance passed by the Church regulates the Church itself its doctrines as well as its life. The new Constitution of Finland was passed in 1999 and came into force on 1 March 2000. In this Constitution, the freedom of the individual has been emphasized. Because of this, the Law on Religious Freedom (1922) has been updated; a new Religious Freedom Act was passed in 2003. This Act deals with various issues relating to state and church. The new Law will make all Christian churches and other religious communities more equal in society. Also the dominant status of the Evangelical Lutheran Church of Finland has decreased. A sign of this is that exemption from Lutheran religious education no longer requires a request by the family of pupils who are not members of the Evangelical Lutheran Church of Finland. Instead they are automatically exempt unless the family wishes to sign up for education in the Lutheran religion. In addition, teachers belonging to other religions are now permitted to teach Lutheran religious education. Another sign of the equality of all Christian churches and other religious communities is that seceding from a church or religious community has been made easier.

Sanasto Church Law = kirkkolaki Grand Duchy = suuriruhtinaskunta Diet = valtiopäivät military and civil posts = sotilas- ja siviilivirat under public law = julkisoikeudellinen yhteisö religious observance = uskonnon harjoittamisvapaus have been dismantled in stages = on asteittain purettu the diocesan chapters = tuomiokapitulilaitos the Council of Europe = Euroopan neuvosto the Organization for Security and Cooperation in Europe = Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssi (ETYK) encroach = sortaa the eccentricities = erikoisuus positive interpretation of freedom of religion = positiivinen uskonnonvapauden tulkinta Church Code = kirkkolaki / Church Ordinance = kirkkojärjestys are permitted = ovat sallittuja

ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO, TEOLOGIAN OSASTO Teologian valintakoe 18.5.2018 Mallivastaukset, I Suomenkielinen teksti Väite Pitää paikkansa Ei pidä paikkaansa 1 Suomen kreikkalaiskatolista kirkkokuntaa koskevan asetuksen julkaisi 26.11.1918 E. N. Setälän johtama senaatti. 2 Suomen ortodoksit kuuluivat vuodesta 1892 lähtien Pietarin hiippakunnan alaisuuteen. 3 Suomen ortodoksien äänenkannattaja Aamun Koitto perustettiin vuonna 1885. 4 Ortodoksien suomalaiskansallista linjaa ajoi ennen muita rovasti Sergei Solntsev. 5 Suomen ortodoksit saattoivat siirtyä luterilaiseen kirkkoon vuodesta 1906 lähtien. 6 Karjalan veljeskunnan tarkoituksena oli perustaa ortodoksinen pappisseminaari Joensuuhun. 7 Suomen hiippakunnan arkkipiispaksi tuli vuonna 1918 kreikkalaismielinen Damaskinos. 8 Vuonna 1918 annettu Suomen kreikkalaiskatolista kirkkokuntaa koskeva asetus koski uskonkysymyksiä ja kanonis-oikeudellisia suhteita. 9 Venäjän kirkon patriarkka Aleksei vahvisti Suomen ortodoksien sisäisen itsehallinnon eli autonomian helmikuussa 1921. 10 Apulaispiispa, sittemmin arkkipiispa Herman tuli Suomeen Latviasta. 11 Suomen ortodoksit saivat Tomos-asiakirjassa 1923 Konstantinopolin ekumeeniselta patriarkalta täyden itsenäisyyden eli autokefalian. 12 Viipurista tuli 1925 ortodoksisen arkkipiispan tyyssija ja kirkkokunnan hallintokeskus. 13 Jo ennen sotia valtaosa ortodoksisesta papistosta koulutettiin Kuopiossa. 14 1930-luvun lopulla Suomen ortodoksiseen kirkkokuntaan kuului kaksi luostaria.

II Englanninkielinen teksti Kysymykset (II 1 7) 1. Vuoden 1827 keisarillinen asetus takasi, että kaikkinainen ortodokseihin kohdistuva käännytystyö oli kiellettyä. T/E 2. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon julkisoikeudellinen asema perustuu kirkkolakia koskevaan erityismainintaan hallitusmuodossa. T/E 3. Yksilön uskonnonvapauden toteuttaminen ja valtion tunnustuksettoman luonteen hyväksyminen ei hallitusmuodon mukaan edellytä valtion ja luterilaisen kirkon suhteen purkamista. T/E 4. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkkolaissa eräät perinteiset piirteet viittaavat siihen, että Suomessa on tosiasiallisesti valtiokirkko. T/E 5. Vapaus uskonnosta -ajattelun on korvannut Suomessa uusi eurooppalainen vapausajattelu. T/E 6. Euroopan neuvoston (EN) ja ETYJ:n ihmisoikeusasiakirjat ja Euroopan yhdentyminen ovat pakottaneet Pohjolan kirkkoja arvioimaan kirkon ja valtionsuhteiden järjestelyjä ensisijaisesti uskonnonvapausperiaatteen pohjalta. T/E 7. Luonnehdi kirkko valtio-suhteiden kehityksen keskeisiä piirteitä autonomian ajalta Suomen EU-jäsenyyteen. Tarkempia perusteluja vääriin vastauksiin (E = epätotta, väärin) 4. VÄÄRIN Suomessa on säilynyt eräitä valtiokirkollisuuden piirteitä. Suomen evankelisluterilaisen kirkon osalta näitä ovat kirkon julkisoikeudellinen asema, valtiolle vuoteen 1995 asti kuulunut velvoite ylläpitää tuomiokapitulilaitosta, vuoteen 2000 asti presidentille kuulunut oikeus nimittää piispat ja monet taloudelliset siteet, kuten oikeus kerätä kirkollisveroa.

Suomen evankelis-luterilainen kirkko ei kuitenkaan ole ollut valtiokirkko vuoden 1869 kirkkolain ja vuoden 1919 hallitusmuodon säätämisen jälkeen. Suomen valtio on uskonnollisesti sitoutumaton, ja kirkko on lainsäädännöllisesti ja hallinnollisesti varsin itsenäinen suhteessaan kirkkoon. 5. VÄÄRIN Vanhakantainen vapaus uskonnosta -ajattelu ja ideologinen vastakkainasettelu kirkon ja valtion välillä on väistymässä. Sen rinnalle on tullut kansainvälisissä uskonnonvapausasiakirjoissa toisen maailmansodan jälkeen korostunut positiivinen uskonnonvapauden tulkinta. Kansalaisilla on oikeus uskontoon ja sen yhteisölliseen harjoittamiseen eikä ainoastaan oikeus olla irti kaikesta uskontoon liittyvästä. Tässä uudessa eurooppalaisessa vapausajattelussa valtio pyrkii aktiivisesti suojaamaan ja turvaamaan ihmisoikeuksien ja kansalaisvapauksien myös uskonnonharjoittamisen toteutumisen alueellaan. MALLIVASTAUS Kysymys 7. Luonnehdi kirkko valtio-suhteiden kehityksen keskeisiä piirteitä autonomian ajalta Suomen EU-jäsenyyteen (maksimi 8 pistettä) Kahdeksan kohtaa (pallukat), joista kustakin saa yhden pisteen. Pallukoiden sisällä yhden pisteen saamiseen riittää jokin sen sisältämistä asiakokonaisuuksista. 1. Suomen vuosisataisen valtioyhteyden katkettua Ruotsiin 1809 ja Suomen tultua liitetyksi autonomisena valtiona osaksi Venäjää oli vuoden 1686 kirkkolaki edelleen voimassa ja siirtyi osaksi Suomen suuriruhtinaskunnan lainsäädäntöä. Autonomian kaudella kirkon oikeusasemassa ei tapahtunut muutosta, vaikka Suomen luterilaisen kirkkohallinnon johtoon tuli Venäjän ortodoksinen keisari. Koska ortodoksit olivat keisarin uskontoa tunnustavia, he nauttivat hänen erityistä suojelustaan.

2. Vuoden 1869 kirkkolaki merkitsi kirkon uudelleen syntymistä valtiosta erillisenä julkisoikeudellisena yhteisönä. Uusi kirkkolaki oli myös merkittävä askel kohti uskonnonvapautta. Tunnustuspakosta luovuttiin ja valtion sitoutumista luterilaiseen tunnustukseen väljennettiin. Lakiin tuli erillismaininta, ettei kansalaisia saanut vastoin vakaumusta sitoa luterilaisen kirkon jäsennyyteen eikä myöskään estää eroamasta luterilaisesta kirkosta ja liittymästä toiseen kristilliseen kirkkokuntaan. Vuoden 1869 kirkkolain uskonnonvapaus tarkoitti ensisijaisesti uskonnon harjoittamisvapautta. Täydellistä omantunnon- ja uskonnon vapautta laki ei suinkaan tunnustanut. Uskonnollisesti neutraali valtio oli vielä 1869 kirkkolaille täysin tuntematon käsite. 3. Suomen yhteys Venäjään autonomisen kauden aikana loi, paradoksaalista kyllä, itsenäistymisen edellytykset kirkolle. Evankelis-luterilainen kirkko pitäessään esillä läntistä kirkollista perinnettä pohjoismaisessa muodossaan toisuskoisen keisarin uskontokunnan rinnalla ja korostaessaan olevansa läntisen kristinuskon edustaja Suomessa onnistui turvaamaan kirkolle uudenlaisen, lailla turvatun puuttumattomuusaseman. Tätä reviiriään Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ei ennen Euroopan unionin syvenevää integraatiota ja siihen liittyvää valtiollista yhteistoimintaa ole tarvinnut missään olennaisessa avata sen piiriin kuulumattomille. 4. Suomessa on säilynyt eräitä valtiokirkollisuuden piirteitä. Suomen evankelisluterilaisen kirkon osalta näitä ovat kirkon julkisoikeudellinen asema, valtiolle vuoteen 1995 asti kuulunut velvoite ylläpitää tuomiokapitulilaitosta, vuoteen 2000 asti presidentille kuulunut oikeus nimittää piispat ja monet taloudelliset siteet, kuten oikeus kerätä kirkollisveroa.

Suomen evankelis-luterilainen kirkko ei kuitenkaan ole ollut valtiokirkko vuoden 1860 kirkkolain ja vuoden 1919 hallitusmuodon säätämisen jälkeen. Suomen valtio on uskonnollisesti sitoutumaton, ja kirkko on lainsäädännöllisesti ja hallinnollisesti varsin itsenäinen suhteessaan kirkkoon. 5. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon julkisoikeudellinen asema perustuu kirkkolakia koskevaan erityismainintaan vuoden 2000 hallitusmuodossa ( 76). Perustuslain maininta ei kuitenkaan tarkoita, että valtiovalta olisi juridisesti omaksunut muita uskonnollisia yhteisöjä suosivamman asenteen luterilaista tunnustusta kohtaan. Luterilaisesta ja ortodoksisesta kirkosta poiketen muiden uskonnollisten yhteisöjen on järjestäydyttävä uuden uskonnonvapauslain (2003) mukaisesti. 6. Sangen yksiuskontoisissa Skandinavian maissa ja Suomessa ei ole ollut pakottavaa tarvetta radikaaliin kirkon ja valtion suhteen uudelleen arviointiin. Vasta 1990-luvulle tultaessa Euroopan neuvoston ja ETYK:in ihmisoikeusasiakirjat sekä Europan yhdentyminen ovat pakottaneet Pohjolan kirkkoja arvioimaan kirkon ja valtion suhteiden järjestelyjä uudesta perspektiivistä: Yhtäältä vanhakantainen vapaus uskonnosta -ajattelu ja ideologinen vastakkainasettelu kirkon ja valtion välillä on väistymässä. Toisaalta, sen rinnalle on tullut kansainvälisissä uskonnonvapausasiakirjoissa toisen maailmansodan jälkeen korostunut positiivinen uskonnonvapauden tulkinta. Kansalaisilla on oikeus uskontoon ja sen yhteisölliseen harjoittamiseen eikä ainoastaan oikeus olla irti kaikesta uskontoon liittyvästä. Tässä uudessa eurooppalaisessa vapausajattelussa valtio pyrkii aktiivisesti suojaamaan ja turvaamaan ihmisoikeuksien ja kansalaisvapauksien myös uskonnonharjoittamisen toteutumisen alueellaan. 7. Valtion ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon suhteet kävivät läpi muutoksen vuosien 1993 2000 aikana. Tämä lisäsi sekä valtion että kirkon itsenäisyyttä toisistaan kirkko valtio-suhteissa. Erityisesti tämä muutos näkyi vuoden Suomen ev.-lut kirkon 1993 kirkkolaissa, joka jaettiin kahteen osaan:

kirkkolakiin, jonka eduskunta vahvistaa ja joka säätelee kirkon ja valtion suhteita, ja kirkkojärjestykseen, jolla kirkko säätelee omaa tunnustustaan ja kirkollista elämäänsä. 8. Suomen uusi perustuslaki tuli voimaan vuonna 2000. Siinä on korostettu erityisesti uskonnonvapautta perusoikeutena. Lain seurauksena vanha, vuoden 1922 uskonnonvapauslaki uudistettiin, ja syntyi uusi vuoden 2003 uskonnonvapauslaki. Uusi vuoden 2003 uskonnonvapauslaki tekee kristillisistä kirkoista ja muista uskonnollisista yhteisöistä lain edessä tasa-arvoisempia. Myös Suomen evankelis-luterilaisen kirkon valta-asema on uuden uskonnonvapauslain myötä vähentynyt: Konkreettisesti tämä näkyy siinä, että niiden perheiden lapsien, jotka eivät kuulu luterilaiseen kirkkoon, ei tarvitse enää osallistua evankelis-luterilaisen uskonnon opetukseen. Myös kirkosta tai uskonnollisesta yhteisöstä eroaminen on tehty helpommaksi.