HIIPPAKUNTAMALLI SEURAKUNTIEN KIRKKO

HIIPPAKUNTAMALLI SEURAKUNTIEN KIRKKO

Aika ajatella toisin Miten meidän käy? Kysytään eri puolella Suomea. Elämme samanaikaisesti globaalissa ja lokaalissa maailmassa, jossa kaikki on läsnä tässä ja nyt Ebola Länsi-Afrikassa, Krimin miehitys, Euroopan talouskriisi ja naapurissa suljettu tehdas. Painamme jalan hiekkaan vain tässä - vaikka chattailemme samanaikaisesti kavereiden kanssa toisella puolella maailmaa. Tässä ja nyt kysymme, minkälainen tulevaisuus on lapsillamme? Miten voivat ikääntyvät vanhempamme, ja missä ja minkälainen on nuortemme tulevaisuus? Tässä todellisuudessa rakennamme myös kirkon ja seurakunnan tulevaisuutta. Teemme oikeita tai vääriä valintoja. Kuulemme hiljaisia signaaleja tai jätämme ne kuulematta. Usein muutos lähtee marginaalista. Suomessa on kasvukeskuksia vain kourallinen. Luomalla yhteiskunnassa suuria yksiköitä resurssit siirtyvät keskuksiin Reaalimaailmassa on paine rakentaa suurten taloushallinnollisten yksiköiden rinnalle myös suuret toiminnalliset yksiköt. Suomi on sillä tavalla rakennettu, että suurin osa meistä elää enemmän tai vähemmän reuna-alueilla. Näiden reuna-alueiden yhteisöjen tulevaisuudessa on kysymys pelkistetysti siitä miten maaseudun ja taantuvien talousalueiden käy. Luomalla yhteiskunnassa suuria yksiköitä resurssit siirtyvät keskuksiin. Reuna-alueiden ihmisten arjessa tämä merkitsee, että ensin lähtevät julkiset palvelut, sitten yksityiset ja sen jälkeen entinen kuntakeskus muuttuu sivukyläksi, jonka asukkaat menettävät henkilökohtaisen omaisuutensa arvon. Tälle kehitykselle kirkko ei paljon voi, mutta se miten olemme paikkakunnalla olemassa, on todistus, jota ihmiset, seurakuntalaiset, lukevat. Seuraako kirkko samaa kehitystä kuin kunta ja valtio vai osaako kirkko Suomessa olla jotain muuta? On aika ajatella toisin. Kirkko tarvitsee hallintorakenteen, joka palvelee sen omia tarpeita. On aika luoda kirkolle mahdollisimman matala organisaatio. Mihin tarvitaan yhtymärovastia piispan ja seurakunnan välissä? Luomalla suuria taloushallinnollisia yksiköitä, jotka ovat taloudellisesti itsekannattavia, pelataan aikaa sopeuttaa taloutta edessä oleviin muutoksiin. Mutta nykyisellä jäsenkehityksellä tänään suuri on huomenna pieni. Rakenteiden on oltava sellaisia, että ne kestävät tarvittaessa myös rajut muutokset kirkon yhteiskunnallisessa asemassa. Rakenne on itsekannattava vasta silloin, kun toiminta kantaa hallintoa eikä toisinpäin. On aika luoda kirkolle mahdollisimman matala organisaatio. Mihin tarvitaan yhtymärovastia piispan ja seurakunnan välissä? Voitaisiinko hiippakunta nähdä seurakuntien verkostona, jossa kansankirkollisuus on päivitetty kolmannen sektorin osaamisella? Kuljemme palvelun tuottajasta kohti jäsenyhteisöä, ja vain oikeasti yhteisöllä on tulevaisuus. Tässä muutoksessa seurakunnat tarvitsevat toisiaan ja seurakunnat piispaa koutsaamaan sellaista tapaa olla seurakunta, jota meillä ei koskaan ennen ole ollut. Toimiakseen tämä malli edellyttäisi nykyistä huomattavasti useampaa hiippakuntaa. Tarvitsemme myös ekumeenista näkökulmaa. Siihen kuuluu ymmärrys toiminnallisen yksikön, seurakunnan järkevästä koosta. Eri-

tyisesti suuremmilla paikkakunnilla seurakuntaelämä monimuotoistuu. Nuoria aikuisia tavoittavia jumalanpalvelusyhteisöjä ja seurakuntia syntyy kirkon sisälle, liepeille ja ulkopuolelle. Kehitys on jo käynnissä, mutta mahdollistavatko kirkon rakenteet näiden yhteisöjen pysymisen piispallisessa kaitsennassa? Tarvitsemme seurakuntia palvelevan rakenteen, joka mahdollistaa paikallistasolla seurakuntarakenteen nykyistä paljon suuremman monimuotoisuuden.

Hiippakuntamallin johdantoesitys Esityksen tavoitteet 1. Läheisyys ja yhteisöllisyys Kirkon hallinnon uudistuksen pyrkimys on mahdollistaa seurakunnan hengellistä elämää tukevan hallinnon selkeys, läpinäkyvyys ja toiminnan tuntemus. Lähihallinnon tehtävä on tukea seurakunnan johtamista, toiminnan ohjausta ja yhteistyötä. Seurakunnan tulee olla seurakuntalaiselle samaistumisen mahdollistava ja hengellisen identiteetin vahvistamista tarjoava kuulumisyhteisö. Hallinnon tehtävä on mahdollistaa em. tavoite ja luoda edellytykset kunkin seurakunnan omaleimaiselle toiminnalle ja yhteistyölle. Hiippakuntamalli mahdollistaa läheisyyden ja yhteisöllisyyden säilymisen, koska seurakuntarajoja ei tarvitsisi muuttaa. Nykyisin hyvinkin erikokoiset seurakunnat voivat hippakuntamallissa jatkaa itsenäistä elämää. Seurakuntayhtymämallissa oleva toisiin liittymisen pakko poistuisi. Seurakuntayhtymämallissa oleva toisiin liittymisen pakko poistuisi. 2. Vastuullinen taloudenhoito Seurakuntien ja seurakuntatalouksien eriarvoisuus kasvaa tulojen vähenemisen myötä. Hiippakunta-/maakuntamallilla varmistetaan laajalle alueelle yhteinen veropohja, jonka seurauksena alueellinen tasa-arvo vahvistuu. Tällöin kaikkien hiippakunnan alueen seurakuntien toimintaedellytykset ja itsenäisyys tulevat turvatuiksi ilman turhia seurakuntaliitoksia. Hiippakuntamallissa korostuu kaikista muista hallintorakenteista poiketen erityisellä tavalla Paavalin korostama kristittyjen keskinäinen solidaarisuus (2 Kor. 8:13-15). Vastuulliseen taloudenhoitoon kuuluu myös se, että hiippakunta huolehtii alueensa taloudellisesta itsekannattavuudesta. Sen vastuulla on myös maksuliikenteen itsenäinen hoito, jolloin Kirkon Palvelukeskuksesta voidaan turhana ja kalliina rakenteena luopua kokonaan. Hiippakuntien kokoiselta alueelta löytyy jatkuvasti kirkon sisäisen elämän tuntevia henkilöitä taloudellisen ohjauksen ja maksuliikenteen hoitamiseksi. Tarpeetonta päällekkäistä hallintoa ja toimijoita pitää voida purkaa. 3. Työntekijöiden joustava käyttö Alueen henkilöstö on hiippakunnan palveluksessa. Hiippakunnan tehtävä on huolehtia siitä, että seurakunnilla on riittävä henkilöstö kirkkolain edellyttämien tehtävien hoitamiseksi. Henkilöstöä tulee käyttää luovasti ja joustavasti, koska tulot seurakuntatalouksilta vähenevät. Erityistä asiantuntijuutta edellyttävät seurakunnalliset tehtävät (erityisdiakonia, perheneuvonta, sairaalasielunhoito, jne.) voidaan keskittää hiippakunnan yhteisiin palveluihin. Henkilöstön käyttö erilaisissa alueellisissa prosesseissa ja projekteissa helpottuu merkittävästi. Hiippakunta on palveluorganisaatio, jonka tehtävä on luoda edellytykset kirkon työlle seurakunnissa. Hiippakuntaan sijoitetun henkilöstön rekrytoinnin, irtisanomisen tai työsuhteen purkamisen tekee hiippakuntavaltuusto. Seurakuntaan sijoitetun henkilöstön osalta toimivaltainen elin on seurakuntaneuvosto. 4. Hallinnon tehokkuus ja hyvä johtaminen Seurakuntayhtymämallista poiketen hiippakunnan tai maakunnan laajuisella alueella seurakunnat voivat säilyttää oman identiteet-

tinsä, rajansa ja tutut toimijansa eli henkilöstön ja luottamushenkilöt. Seurakunnan toiminta, toiminnan ohjaus ja työn johtaminen ovat lähellä seurakuntalaista tutussa seurakunnassa. Hiippakuntavaltuusto voi seurakuntaneuvostojen aloitteesta suoraan tehdä päätökset taloudesta ja suurista linjoista ilman turhaa väliportaan hallinnon lisäämistä. Seurakunnan itsehallinto talouden asettamissa rajoissa on esityksen fundamentti lähtökohta. Oman päätösvaltansa rajoissa painopisteistä ja työntekijöistä päättäminen taataan paikallistasolle olennaisena osana johtamisen mahdollistamista. 5. Teologinen näkökulma Kaikista muista hallintorakenteista poiketen hiippakuntamallissa piispalla on suora yhteys kirkkoherran kautta seurakuntaan ja sen hallintoon sekä arjen elämään. Tässä mallissa eivät seurakuntayhtymien tai nykyisten rovastikuntien väliportaat ole esteenä oikealle synodaalisuuden toteutumiselle, piispalliselle kaitsennalle. Tässä mallissa eivät seurakuntayhtymien tai nykyisten rovastikuntien väliportaat ole esteenä oikealle synodaalisuuden toteutumiselle, piispalliselle kaitsennalle. Hiippakuntamallin teologisia lähtökohtia Kirkon ja seurakunnan olemus sekä niiden hallinto eivät saa irtautua täysin toisistaan. Kirkon itseymmärryksen on oltava hallinnon lähtökohta, hallinnon on palveltava olemuksen toteutumista. Perustaltaan seurakunta on Kristuksen ruumis ja Jumalan kansa kussakin paikassa. Seurakunta on ensisijassa yhteisö joka kokoontuu jumalanpalvelukseen, sanan ja sakramentin ääreen, ja lähtee sieltä palvelemaan arjessa kukin jäsen omassa tehtävässään. Yhteisönä seurakunta huolehtii oman alueensa hengellisistä ja aineellisistakin tarpeista, laajempaa yhteisvastuuta unohtamatta. Vasta toissijaisesti seurakunta on hallinnollinen rakenne, juridinen entiteetti. Siksi seurakunnan elämää koskevan päätöksenteon tulee pysyä lähellä toiminnan toteutusta. Hallinnollisen seurakunnan ja tosiasiallisen seurakunnan olemuksen ei tule etääntyä toisistaan alueellisesti eikä periaatteellisesti. Hallinnollisen seurakunnan ja tosiasiallisen seurakunnan olemuksen ei tule etääntyä toisistaan alueellisesti eikä periaatteellisesti. Seurakunta on yhteisö. Se koostuu jäsenistään, jotka ovat seurakunnan subjekti, toimija. Seurakuntalaista ei tule nähdä toiminnan (työntekijöiden työn) kohteena vaan kirkon työn subjektina, seurakunnan kantavana voimana. Työntekijöiden ja hallinnon tulee toimia seurakuntalaisen osallistumisen ja omistajuuden mahdollistajana ja tukijana. Jumalanpalvelus on tämän yhteisön keskus, josta kaikki muu toiminta lähtee ja saa merki-

tyksensä. Kirkkomme jumalanpalveluksen kehittämishanke Tiellä -På väg lähti tästä lähtökohdasta, on suotavaa, että myös muut kehittämishankkeet kulkevat samaan suuntaan ja samanlaisin periaattein, oli sitten kyse toiminnan tai hallinnon kehittämisestä. Suomessa seurakunnat on jaettu parokiaalisesti alueellisin periaattein. Tässä yhteydessä on korostunut kirkon jäsenen pakko kuulua oman alueensa seurakuntaan. Parokiaalisuus tulee jatkossakin säilyttää, mutta se on nähtävä ennenkaikkea parokiaalisen vastuun näkökulmasta. Seurakunta on vastuussa alueellaan kaikista ihmisistä: jäsenistä ja ei-jäsenistä. Näin seurakunta säilyttää missionaarisen ja diakonisen olemuksensa. Seurakunta ei voi olemustaan menettämättä kääntyä vain sisäänpäin, vaan sen on aina suuntauduttava ulospäin. Parokiaalisuutta ei niinkään riko jäsenen vapaus valita seurakuntansa, vaan seurakuntien taipumus unohtaa olemuksensa kaikkien alueensa ihmisten palvelijana. Seurakunta on kirkon elämän ja toiminnan perusyksikkö. Näin ollen seurakunnan on oltava myös kirkon hallinnon perusyksikkö ja tähtäyspiste. Muun hallinnon on palveltava seurakunnan elämän ja olemuksen toteutumista. Kirkon elämän perusyksikkönä oleminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki on tehtävä itse. Moni hallinnollinen tehtävä on hyödyllistä ja järkevää toteuttaa yhdessä. Kirkon elämän perusyksikkönä oleminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki on tehtävä itse. Moni hallinnollinen tehtävä on hyödyllistä ja järkevää toteuttaa yhdessä. Uuden testamentin kirjeissä puhutaan seurakuntien johtajista, kaitsijoista. Nämä kaitsijat siunattiin työhönsä kätten päälle panemisella ja rukouksella. Hyvin pian seurakuntien kasvaessa ja kristillisen uskon levitessä näiden kaitsijoiden hoitoon tuli useampia seurakuntia. Piispan virka kehittyi yhdistämään seurakuntia ja hiippakuntia. Hiippakuntaa on aina, myös Suomessa, johtanut apostolisen perinteen mukaisesti kätten päälle panemisella ja rukouksella vihitty kaitsija, piispa. Hiippakuntaa on aina, myös Suomessa, johtanut apostolisen perinteen mukaisesti kätten päälle panemisella ja rukouksella vihitty kaitsija, piispa. Piispan ja hiippakunnan tehtävänä on huolehtia, että kullakin seurakunnalla on tarpeittensa mukaiset resurssit tehtävänsä hoitamiseen sekä ohjata ja neuvoa seurakuntaa kulkemaan samaan suuntaan muiden seurakuntien kanssa, pysymään yhteisessä uskossa. Hiippakunta ja piispa huolehtivat kaitsennasta ja pappien riittävästä määrästä. Piispan tehtävänä on toimia hiippakunnan kaitsijana ja erityisesti papiston hengellisenä ohjaajana. Nykyisessä järjestelmässä hiippakunnat ovat auttamatta liian suuria näiden tehtävien hyvään hoitamiseen. Piispoista on tullut äänitorvia ja keulakuvia, mutta valitettavan harvinainen vieras suuressa osassa seurakuntia. Yhtymämallissa esitetty yhtymärovastin virka toistaa piispan viran kehityskaarta. Käytännössä yhtymärovastit ovat piispoja ilman vihkimystä ja virkaan liittyviä perinteisiä tunnuksia. Yhtymärovastin virka hämärtää näin piispan asemaa entisestään. Yhtymärovasti on esimies työntekijöille ja vastuussa yhtymän hallinnollisesta johtamisesta. Monissa asioissa yhtymärovastin päätäntävalta ylittää piispan vallan.

Ekumeenisissa keskusteluissa on nähty paljon vaivaa kaitsennan viran selventämiseksi. Suuria edistysaskelia on saavutettu muun muassa Kirkkojen maailmanneuvoston Virka-asiakirjassa sekä pohjolan luterilaisten ja Brittein saarten anglikaanien kanssa sovitussa Porvoon sopimuksessa. Yhtymärovastin virka näyttäytyy näiden asiakirjojen valossa enemmän alueellisena kaitsijana kuin piispa. Voidaan sanoa, että yhtymämalli kulkee teologisesti eri suuntaan kirkkomme ekumeenisiin sitoumuksiin nähden. Olisikin syytä mieluummin muokata piispan viran tehtäviä kuin kehitellä uusia kaitsennan virkoja ja hierarkian tasoja. Seurakunnan talous perustuu jakamisen periaatteelle. Jumalan hyvät ajalliset lahjat maan hedelmä ja ihmisten työn hedelmä kootaan yhteen ja jaetaan tarpeen mukaan. Usein keskustelu kirkon seurakunnan rakenteesta on keskustelua rahasta, siitä mistä ja miten rahat kootaan, miten rahat jaetaan ja kenellä on valtaa päättää rahanjaon ja -käytön periaatteista. Mitä laajemmalta alueelta yhteinen raha kerätään, sitä tasaisemmin vastuu jakautuu rikkaiden ja köyhien seutujen kesken. Yhtymärovastin virka näyttäytyy näiden asiakirjojen valossa enemmän alueellisena kaitsijana kuin piispa. Voidaan sanoa, että yhtymämalli kulkee teologisesti eri suuntaan kirkkomme ekumeenisiin sitoumuksiin nähden. Nykyinen tilanne muistuttaa Paavalin kuvausta Korintin seurakunnasta, jossa kukin söi vain omia eväitään. Hallinnon on perustuttava järjestelmään, joka takaa välttämättömät resurssit kullekin seurakunnalle ja kirkon elämä toteutuu koko Suomessa riippumatta alueen vauraudesta. Kun seurakunnat ymmärretään jumalanpalveluksista kasvaviksi seurakuntalaisten yhteisöiksi ja hiippakunnat näiden yhteisöjen palvelijoiksi, olemuksen ja tehtävän mahdollistajiksi, ollaan teologisesti varmalla ja selkeällä pohjalla. Jos halutaan pitää kiinni kirkon yksittäisten talousalueiden itsekannattavuudesta, Suomen alueellinen talouden epätasapaino vaatii, että veroakantavat yksiköt ovat yksittäisiä seurakuntia suurempia. Hiippakuntien hoitaessa hengellistä kaitsentaa on vain luontevaa, että hiippakunta palvelee seurakuntia myös maallisen hyvän asioissa. Usein nämä kaksi ovat joka tapauksessa niin yhdessä, että erillisten hallintorakenteiden luominen näitä varten on sekä turhaa että vahingollista tehtävien hyvälle hoitamiselle. Kun seurakunnat ymmärretään jumalanpalveluksista kasvaviksi seurakuntalaisten yhteisöiksi ja hiippakunnat näiden yhteisöjen palvelijoiksi, olemuksen ja tehtävän mahdollistajiksi, ollaan teologisesti varmalla ja selkeällä pohjalla.

Seurakunnan asema hiippakuntamallissa Mallin perustavoitteena on, että seurakuntien identiteetti säilyisi ja oikeudenmukaisuus vahvistuisi. Seurakuntien rakennemuutosta on perusteltu sillä, että kaikkialla Suomessa voidaan turvata seurakuntien perustyö. Tämä tavoite on ilman muuta kannatettava. Rakenteiden kehittäminen ja tukitoimien yhdistäminen tarjoavat ydintoiminnalle paremmat resurssit, mutta toteutuuko jako oikeudenmukaisesti? Seurakuntayhtymämalli toimii siellä, missä seurakunnat ovat suurin piirtein samankokoisia ja niillä on suunnilleen samanlaiset lähtökohdat toimia. Sen sijaan kirkossa on myös toisenlaisia esimerkkejä. On yhtymiä, joissa mukana olevat pienet seurakunnat ovat jääneet täysin yhden tai useamman ison seurakunnan vietäväksi. Tällainen ei mitenkään rakenna yhteistä työtä ja työnäkyä, vaan aiheuttaa pettymystä ja katkeruutta. Käy niin, että mahdollisen hallinnon keventämisen tilalle tulee uusia ongelmia. Olipa yhtymä sitten väljä tai kiinteä, niin aina valta hallinnossa myös kiinnostaa valtaa. Silloin hyvästä tahdosta huolimatta, isot kasvavat ja pienet supistuvat myös resursseiltaan. Käykö niin että ne, joilla on jo ennestäänkin vähän, heikentyvät? Ajattelemmeko yhtymämallin turvaavan pienten seurakuntien tulevaisuuden? Jos näin on, niin unohdammeko riskin, että pienet seurakunnat jäävät ison tai isompien pelinappulaksi.? Yhtymämallissa ja sen hallinnossa tämä riski on todellinen, vaikka sitä valmisteluvaiheessa vähätellään. Pieni seurakunta tai pienet seurakunnat saattavat hyvinkin jäädä

isompiensa jalkoihin päätöksenteossa, resurssien jaossa ja tasapuolisuudessa. Yhtymämalli ei muuta sitä tosiasiaa, että kasvukeskukset ja niiden ympäristössä sijaitsevat seurakunnat ovat ihan toisessa asemassa kuin seuraavalla tai sitä seuraavalla kehällä olevat. Yhtymämalli ei muuta sitä tosiasiaa, että kasvukeskukset ja niiden ympäristössä sijaitsevat seurakunnat ovat ihan toisessa asemassa kuin seuraavalla tai sitä seuraavalla kehällä olevat. Hiippakuntaan perustuva rakennemalli antaa seurakunnille laajemman vapauden vaalia omaa identiteettiään ja omia vahvuuksiaan. Kun hallinnon ylätaso keskittyy hoitamaan välttämättömät hallinnon tehtävät, paikallisella tasolla voidaan keskittyä perustehtävään. Samalla turvataan myös pienten seurakuntien mahdollisuudet pysyä toimivina, niiden ei tarvitse jäädä yhtymässä yhden tai useamman isomman jalkoihin. valvova ja ohjaava. Tämä vahvistaisi seurakuntien mahdollisuutta vaikuttaa omaan toimintaansa ja lisäisi samalla myös demokratiaa. Rakenneuudistuksen yksi iso haaste on löytää ratkaisu, joka olisi jotenkin tasapuolinen seurakunnille niiden koosta ja resursseista riippumatta. Optimaalista ratkaisua on vaikea löytää. Oikeudenmukaisuusnäkökulmasta katsottuna hiippakuntamallissa on kuitenkin selvät vahvuudet. Jos on mahdollista löytää hallinnon kehittämisessä ratkaisu, joka antaa seurakunnille vahvan identiteetin, mutta edistää myös solidaarisuutta ja välittämistä heikommassa taloudellisessa tilanteessa olevia seurakuntia kohtaan, on hiippakuntamalli kestävämpi ratkaisu kuin yhtymämalli. Samalla vältetään yksi hallinnon lisäporras, joka aikaa myöten kasvaa vääjäämättä ongelmaksi. Miksi siis lykätä joka tapauksessa edessä jossain vaiheessa olevaa ratkaisua, kun sen voisi tehdä suoraan? Hiippakunnassa erikokoisten seurakuntien runsauden vuoksi taloudelliset resurssit tullaan hiippakuntatasolla ohjaamaan tasapuolisemmin. Näin myös pienten sekä taloudellisesti eriarvoisessa asemassa olevien seurakuntien todellisuus tulee huomioiduksi. Seurakunnat säilyttäisivät myös selkeämmin toiminnallisen itsenäisyytensä, mikä vahvistaa myös oikeudenmukaista ja tasapuolisempaa suhtautumista toisiin seurakuntiin. Hiippakunnan rooli on vahvasti konsultatiivinen. Vaikka kirkollisvero päätetään hiippakuntatasolla ja talous- sekä kiinteistöhallinto on yhteistä, seurakunnat toimivat hyvin itsenäisesti ja itseohjautuvasti. Hiippakunta on seurakuntien työtä tukeva organisaatio, ei

Taloushallinto ja kiinteistöasiat hiippakuntamallissa Rakenneuudistuksella pyritään taloudellisesti terveeseen rakenteeseen. Meillä on, kuten edellä käsitelty, paljon pieniä ja syrjäisiä seurakuntia, jotka eivät pärjää yksin. Isojen kaupunkien vauraiden yhtymien ulkopuolelle näyttää jäävän alueita, joihin ei saada syntymään minkäänlaisia toimivia ja itsekannattavia yhtymiä. Tarvitaan noin maakunnan kokoisia seurakuntatalouksia. Seurakuntien kiinteistömassa on nykyisellään mahdoton ylläpitää. Paikallisten seurakuntien on monista tunnesyistä mahdotonta realisoida omaisuuttaan tulevaisuuden toimintaedellytystensä varmistamiseksi. Kiinteistöstrategiset ratkaisut on välttämätöntä tehdä laajemmissa puitteissa. Nykyisessä rakenteessa kiinteistöjen hallinnointi ja käyttö on tehotonta ja kallista. Korkeaa asiantuntemusta vaativat kiinteistötoimen suunnitteluun, investointeihin, realisointeihin ja hankintoihin liittyvät tehtävät joudutaan ostamaan ulkopuoliselta asiantuntijalta. Seurakunnat voivat toki keskinäisin sopimuksin ostaa tätä osaamista toisiltaan, mutta olisiko mielekkäämpää, että hiippakunnalla olisi tämä erityisasiantuntemus tarjottavanaan seurakunnille? Omaisuus ja kiinteistöt olisivat hiippakunnan omistuksessa. Hiippakuntatasolla hoidettaisiin vain kiinteistöstrategiset linjaukset, investointeihin ja realisointeihin liittyvät päätökset. Itsenäisten seurakuntien verkosto päättäisi edustajiensa kautta kiinteistöstrategiasta. (Vertailukohdan tarjotkoon erityissairaanhoidon kuntayhtymä, joka päättää keskussairaalan laajennusinvestoinneista). Kuitenkin vastuu paikallisen omaisuuden hoidosta (metsätaloussuunnitelmat, kiinteistöjen ja hautausmaiden kehittäminen) olisi seurakunnilla. Hiippakuntamallissa taloutta hoitaa hiippakunnallinen Kipa. Se siis keskittyy hoitamaan taloushallinnon palvelut, mutta päätöksenteko talousasioissa pyrittäisiin säilyttämään mahdollisimman pitkälle itsenäisillä seurakunnilla. Talouden ohjaus hiippakuntavaltuuston päätöksenteossa olisi väljempää kuin ehdotetussa yhtymämallissa. Itsenäisten seurakuntien vapaus kehysbudjettinsa puitteissa päättää varojen käytöstä varmistetaan. Hiippakuntamallin perusidea on verkosto. Resurssi jaetaan hiippakuntatasolla. Seurakunnat toimivat keskinäisessä vuorovaikutuksessa. Hiippakunta toimii vain ohjaavassa ja fasilitoivassa roolissa. Yhteisesti hoidetaan vain niitä tukipalveluja, joita seurakunnat katsovat tarvitsevansa. Hiippakuntamallin perusidea on verkosto. Resurssi jaetaan hiippakuntatasolla. Seurakunnat toimivat keskinäisessä vuorovaikutuksessa. Johtaminen, työvoiman liikkuvuus ja verkostoituminen Seurakunta on kirkollisen elämän keskus, niin hengellisenä kuin toiminnallisenakin yksikkönä. Raskaan julkishallinnollisen taakan keskittäminen hiippakuntatasolle vapauttaa seurakunnan toimivan johdon sekä luottamushenkilöjohdon aidosti suunnittelemaan toimintaa seurakunnan paikallisten vaatimusten mukaisesti. Julkishallinnollisten toimien keskistäminen hiippakuntatasolle takaa osaavan toiminnan sekä mahdollisuuden sellaisten ammattilaisten palkkaamiseen, joihin nykyisistä isommistakin seurakunnista resurssit puuttuvat. Samalla seurakuntatason päättäminen pystyy

keskittymään seurakuntalaisten kannalta olennaisiin kokonaisuuksiin. Hiippakunta toimii seurakunnan johtamisen tukena. Jotta johtamiselle on kestävä perusta, seurakunnan henkilöstö toimii kirkkoherran alaisuudessa. Työntekijöiden liikkuvuus hiippakunnan ollessa työnantajana ei ole itsetarkoitus. Työnjohdon säilyttäminen seurakuntatasolla toteutuu myös jaettujen työvoimaresurssien kohdalla. Hiippakunnan tuki voi toteutua myös työyhteisön kriisitilanteissa, jolloin siirtyminen työyksiköstä toiseen voi ratkaista kriisejä nopeastikin. Yhteistyöhön pystytään tarjoamaan sekä konsultaatioapua että taloudellista tukea. Samanlainen mahdollisuus liittyy vaikkapa suurten kasvukeskusten ympärille muodostuviin tiedotuksellisiin projekteihin tai toiminnallisiin kampanjoihin. Suurten yksiköiden innovaatioista voivat hyötyä välittömästi myös pienemmät seurakunnan ns. toisella kehällä. Seurakunnat voivat hiippakunnan sisällä muodostaa yksinkertaisia työaloittain tai alueellisin perustein toimivia verkostoja. Joissakin tilanteissa Hiippakunta voi toimia myös aloitteen tekijänä huomatessaan vaikkapa alueellisia synergiaetuja. Seurakunnat rakentavat yhteistyötään omista tarpeistaan käsin. Näin yhteistyötä ei pakoteta tai sidota jäykkiin yhtymäsopimuksiin.

Piispan tehtävät ja hiippakuntajärjestelmä Hiippakunta on seurakunnissa tapahtuvan toiminnan mahdollistaja ja tarvittaessa koordinoi seurakuntien välisiä yhteyksiä. Hiippakunnan koordinointitehtävä on vahva silloin kun se joutuu jakamaa resursseja seurakuntien kesken. Kun verkostoitumisen kautta seurakunnat etsivät parhaita mahdollisia ja kustannusvaikutuksiltaan tehokkaita ratkaisuja jäsenlähtöiseen kohtaamiseen on koordinointitehtävä konsultoiva. Käyttäessään työnantaja-asemaa hiippakunta neuvottelee seurakunnan kanssa. Piispa on kirkkoherrojen esimies. Hänellä on teologisesti ohjaava rooli, ja hiippakunnan johtavien viranhaltijoiden tuella hän voi myös ohjata käytännössä esimiehenä kirkkoherrojen työtä. Rakenneuudistuksessa on syytä pohtia uudestaan tuomiokapituli-instituutiota ja piispan esimiesaseman kaksoisroolia kurinpitoasioita käsittelevän orgaanin puheenjohtajana ja toisaalta esimiehenä. Tässä esimiestyön käytännöissä saattaa hiippakunnan dekaanin tehtävä muodostua työnkuvaltaan uudenlaiseksi. Piispalla on johtamistehtävässään käytössä uudenlainen hiippakuntatoimisto. Sen koko vaihtelee hiippakunnittain, mutta kokoonpano voi muistuttaa nykyisten seurakuntayhtymien hallinto-osastojen rakennetta. Kiinteistöasiat, hallinto ja yhteiset työmuodot sijaitsevat hiippakunnan tasolla. Malli antaa mahdollisuuden myös johtamisen ja alueellisten projektien tukeen asiantuntijavoimin. Piispojen edustuksellinen työmäärä on muodostunut historian saatossa suureksi. Se suuntautuu usein myös poispäin hiippakunnasta. Ekumeenisesti vertailussa muihin kristillisiin kirkkoihin Suomessa yhtä piispaa kohden on moninkertainen määrä seurakuntalaisia. Olisi perusteltua jakaa tulevaisuudessa suurempia tai tehtäväkentältään laajoja hiippakuntia useampaan osaan. Suomeen mahtuisi hyvin useampia hiippakuntia, jotka olisivat tehtävän asettelultaan konkreettisempia. Uudistuksessa arkkipiispan tehtävä piispainkokouksen puheenjohtajana korostuisi.

Ylätason johtaminen yhtymämallissa Ylätason johtaminen hiippakuntamallissa

Vaikutusten arviointi Hiippakuntamallin vaikutusten arviointi perustuu Sille rakenteella, joka on omaksuttu seurakuntayhtymämallissakin. Osion tarkoitus on mm. näyttää, että rakennemuutoksen vaikutukset ovat monissa tapauksissa yhteneviä seurakunnan ympäristöön nähden. Vaikutuksia ei tässä esityksessä ole käsitelty samassa laajuudessa kuin yhtymämallin esityksessä. Eroavaisuudet on pyritty tuomaan esiin. Taloudelliset vaikutukset Hiippakuntamallissa hiippakuntien määrä sovitettaisiin niin, että hiippakunnat olisivat itsekannattavia. Hiippakunnassa olisi yksi kirkollisveroprosentti, jonka määrittää hiippakuntavaltuusto. Jotta itsekannattavuus varmistettaisiin, rakenteellisten ratkaisujen lisäksi täytyy onnistua tiettyjen kulujen karsimisessa. Kiinteistöstrategia ja pitkän tähtäimen henkilöstösuunnittelu ovat välttämättömät työkalut. Alueellisesti vastuun tästä kantaisivat seurakunnat. Hiippakunnalla olisi mahdollisuus koordinoida suunnittelun kokonaisuutta. Hiippakunnan seurakunnilla on ollut hyvin erilaisia kirkollisveroprosentteja. Tästä syystä hiippakunnan sisällä seurakuntien välinen rahanjako tulee tuottamaan haasteen. Seurakuntien erilaisuuden tunnistamiselle on jätettävä tilaa. Tästä syystä hiippakunnan sisällä seurakuntien välinen rahanjako tulee tuottamaan haasteen. Seurakuntien erilaisuuden tunnistamiselle on jätettävä tilaa. Esityksen myötä seurakuntien omaisuus siirtyy hiippakunnalle. Tästä huolimatta seurakunta on vastuullinen ja asiantunteva osaaja alueellaan. Sillä on aito mahdollisuus tehdä valintoja painopisteissä oman alueensa arvoista riippuen. Vaikutukset viranomaisten toimintaan Tulevaisuudessa seurakunta voi entistä paremmin keskittyä perustehtävänsä hoitamiseen. Hiippakuntiin keskittyy sellaista asiantuntemusta, joka helpottaa viranomaistehtävien hoitoa, esimerkiksi hautaustoimi, kirkonkirjojenpito, kulttuurihistoriallisesti merkittävien kiinteistöjen ylläpito, viestinnän tukitoimet erityisesti pieniä seurakuntia ajatellen sekä julkiset hankinnat. Tehtävien jako seurakuntien ja hiippakunnan välillä voi tietyissä toiminnallisissa kysymyksissä erota hiippakunnittain. Seurakuntien omaisuus siirtyisi hiippakunnalle suoraan lain nojalla, hiippakunta vastaisi sekä seurakuntien että hiippakunnan taloudellisista velvoitteista. Seurakunnat olisivat edelleen oikeushenkilöitä, joilla on omia kirkkolaissa tai muussa lainsäädännössä säädettyjä tehtäviä. Seurakunnan muodostaisivat sen jäsenet, kuten voimassa olevan lainsäädännönkin mukaan. Seurakunta olisi oikeushenkilönä edelleen oikeustoimikelpoinen. Se voisi kuitenkin tehdä itsenäisesti sopimuksia tai muita oikeustoimia vain niiden varojen puitteissa, jotka sen käytettäväksi on osoitettu. Seurakunnan oikeustoimikelpoisuus olisi siten rajoitettua. Seurakunnan nimissä ei myöskään voisi olla omaisuutta, koska seurakunnan omaisuus siirtyisi suoraan lain nojalla hiippakunnalle. Ainoastaan seurakunnalle nimenomaisesti lahjoitettu tai testamentattu omaisuus voisi

säilyä seurakunnan omistuksessa. Esitys ei juuri muuttaisi seurakuntien johtamisjärjestelmää. Ainoa muutos olisi, että seurakunnan päättäväksi toimielimeksi tulisi seurakuntaneuvosto nykyisten kirkkovaltuuston ja kirkkoneuvoston sijaan. Uuteen seurakuntayhtymään kuuluvissa seurakunnissa esitys antaisi mahdollisuuden erilaisiin osa-aluehallinnon ratkaisuihin. Tällainen on jopa suotavaa ja hiippakunta voi tukea seurakuntia tällaisten järjestelyjen tekemisessä. Jäsenlähtöisyys voi joskus toteutua parhaiten pienemmässä alueellisessa yksikössä kuin kokonaisessa seurakunnassa. Verkostomainen rakenne tule sallia myös hallinnollisin keinoin. Kirkonkirjojen pitäminen siirtyisi hoidettavaksi vähintään alueelliseen keskusrekisteriin, mieluummin hiippakuntaan. Jäsenten asiointia esityksellä ei kuitenkaan ole tarkoitus merkittävästi muuttaa, koska seurakunnassa olisi jatkossakin kirkkoherranvirasto jäsenten asiointia varten. Jäsenten asiointia esityksellä ei kuitenkaan ole tarkoitus merkittävästi muuttaa, koska seurakunnassa olisi jatkossakin kirkkoherranvirasto jäsenten asiointia varten. Hiippakunta toimii prosessin johtajana ja tarvittaessa myös alullepanijana. Teologiselta kannalta piispan yhteys suoraan seurakuntiin ja kirkkoherroihin selkiytyisi entisestään. Viranhaltijoihin ja työntekijöihin keskeisimmin vaikuttaisi se, että ehdotuksen mukaan työnantajana olisi aina hiippakunta. Kuhunkin seurakuntaan osoitettujen viranhaltijoiden ja työntekijöiden valinnasta päätettäisiin kuitenkin seurakunnassa. Sijaisjärjestelyt on näin helpompi toteuttaa. Ehdotetulla sääntelyllä voidaan nykyistä paremmin turvata se, että henkilöstöhallintoa hoitaa tähän tehtävään perehtynyt ja siihen keskittyvä ammattitaitoinen henkilöstö. Suuremmat hallinnolliset yksiköt luovat siten aiempaa paremmat mahdollisuudet laadukkaan henkilöstöpolitiikan hoitamiselle, työvoiman joustavalle käytölle ja mielekkäiden tehtävänkuvien rakentamiselle. Ehdotetulla sääntelyllä voidaan nykyistä paremmin turvata se, että henkilöstöhallintoa hoitaa tähän tehtävään perehtynyt ja siihen keskittyvä ammattitaitoinen henkilöstö. Erilaisissa muutostilanteissa on myös mahdollista järjestää tehtäväkuvia tarkoituksenmukaisesti uudestaan, kun työnantajan koko on riittävän suuri. Työntekijöiden tehtäväjaosta sovittaisiin aina seurakuntien kesken hiippakunnan myötävaikutuksella. Esityksessä seurakunnille asetettaisiin nykyistä suurempi vastuu alemman asteisten määräysten antamisessa, kun osa nykyisistä alistusmenettelyistä purettaisiin. Alistusmenettelyä ei pidetä enää kaikilta osin tarpeellisena, koska esityksessä korostettaisiin seurakuntien itsenäisyyttä toiminnan ja hallinnon järjestämisessä. Alistusmenettely säilytettäisiin merkittävimmissä toimintaa ohjaavissa säännöstöissä ja päätöksissä. Yhteiskunnalliset vaikutukset Seurakuntalaisuus ja seurakuntalaisten näkökulma on kirkon elinehto myös rakenteiden

ja seurakuntien toimintakulttuurien kehittämisessä. Vaikutukset seurakuntalaisiin Hallintorakenteen uudistuksen tarkoitus on varmistaa, että kirkko on läsnä ja kohtaa ihmiset heidän omassa elämänpiirissään. Jäsenlähtöisyys on kirkon elinehto, samoin kuin jäsenten aito vaikutusmahdollisuus seurakunnan toimintaan. Kiinnostus hallinnolliseen vaikuttamiseen ei enää ole niin merkittävää kuin aiemmin. Esityksellä pyritään turvaamaan jäsenille mahdollisuus osallistua seurakunnan toimintaan lähiympäristössään. Esityksen mukaan seurakuntalaisen kannalta merkityksellinen, toimintaa koskeva päätöksenteko tapahtuu paikallistasolla. Organisaation keventäminen tapahtuu organisaatiota madaltamalla ja suoraviivaistamalla hallintoa. Voimavaroja vapautuu varsinaisen toiminnan toteuttamiseen ja kehittämiseen. Esitys sisältää ehdotuksia, jotka parantaisivat seurakuntalaisten mahdollisuutta vaikuttaa seurakunnan ja hiippakunnan asioihin. Seurakuntalaisten vaikuttamismahdollisuuksien turvaamiseksi liitytään yhtymämallin ehdotukseen tukea erityistä tiedottamisvelvollisuutta seurakuntajaon muutostilanteissa. Seurakuntien jäsenille olisi viipymättä tiedotettava seurakuntajaon muutosta koskevasta aloitteesta. Seurakuntalaiset voisivat myös jättää aloitteesta kannanoton tuomiokapitulille. Uuden menettelyn käyttöönotto toisi seurakuntalaisille mahdollisuuden lausua mielipiteitään seurakuntajaon muutosasiassa. Kielivaikutukset Esityksessä ei ehdoteta sellaisia perusmuutoksia, jotka vaarantaisivat kielellisen yhdenvertaisuuden. Kielivaikutusten täsmällinen määrittely on syytä jättää esityksen jatkotyöstövaiheeseen. Seurakuntien jäsenten oikeudet turvattaisiin kuitenkin samaan tapaan kuin voimassa olevan sääntelyn nojalla. Seurakunnan hiippakunta määräytyy seurakunnan läsnä olevien jäsenten kielellisen enemmistön perusteella. Lähtökohtaisesti harkittavaksi voitaisiin ottaa malli, jossa ruotsinkieliset seurakunnat ovat osa suomenkielisiä hiippakuntia hallinnollisesti ja taloudellisesti, mutta niiden hengellinen kaitsenta järjestetään erikseen ruotsinkielisen piispan toimesta. Malli vastaa järjestelyä, joka on käytössä nykyisissä seurakuntayhtymissä. Esille kannattaa nostaa myös Ahvenanmaalle perustettava Maarianhaminan hiippakunta. Hiippakuntahallinto voi lisätä mahdollisuuksia ottaa kielivähemmistöt huomioon. Hiippakunnan alueella verkostoituminen voisi toimia niin, että kielivähemmistöön kuuluvien jäsenten mahdollisuus perustaa oma vähemmistökielinen seurakunta helpottuisi. Joissakin tilanteissa hiippakuntaan kuuluvan vähemmistökielisen seurakunnan aluetta voitaisiin myös laajentaa. Nykyisten yksikielisten seurakuntien muutoksissa on erityisen tärkeää varmistaa myös vähemmistökieltä käyttävien seurakuntalaisten oikeus saada palveluja omalla kielellään. Hiippakunnassa pystytään huolehtimaan siitä, että seurakuntien verkostosta löytyy viranhaltijoita, joiden kielitaito on riittävä seurakuntalaisten palvelemiseen heidän omalla äidinkielellään.

Hiippakunnassa pystytään huolehtimaan siitä, että seurakuntien verkostosta löytyy viranhaltijoita, joiden kielitaito on riittävä seurakuntalaisten palvelemiseen heidän omalla äidinkielellään. Saamelaisten kielelliset oikeudet on jo nyt otettu huomioon kirkkolaissa. Esityksellä ei ole huomattavia vaikutuksia saamenkielisten asemaan kirkossa. Vaikutukset lapsiin ja nuoriin (Olennaisin osin muuttamaton) Lapsen ja nuoren kannalta oma asuinalue on lähin ja tärkein kehitysyhteisö. Uudessa seurakuntayhtymässä seurakunnan toiminta on jatkossakin lähellä kotia ja koulua. Viimeaikaisissa tutkimuksissa on todettu, että seurakuntaliitokset ovat vaikuttaneet negatiivisesti lapsi- ja diakoniatyön tavoittavuuteen. Esitys tukee paikallistoiminnan ylläpitoa ja kehittämistä niin voimakkaasti, että on mahdollista varmistaa huomio kasvatustyön jatkuvuuteen. Hiippakuntamalli antaa nykytilaa paremmat mahdollisuudet kasvatuksen alan ammattiosaamisen jakamisen kaikkien seurakuntien käyttöön. Hiippakunnassa pystytään tarvittaessa perustamaan virkoja ja työsuhteita siten, että niihin sisältyy työskentelyvelvoite kahdessa tai useammassa seurakunnassa. Näin varhaiskasvatuksen erityisosaamisen alueet ovat kaikkien seurakuntien saavutettavissa. Myös mahdollisia yhteisiä erityistyömuotoja (esimerkiksi perheneuvontaa) voivat hyödyntää myös pienet seurakunnat, joiden ei yksinään olisi mahdollista kyseistä palvelua järjestää. Uudet säännökset seurakuntalaisten mielipiteiden selvittämisestä antaisivat myös lapsille ja nuorille uusia mahdollisuuksia tuoda mielipiteitään esiin. Siten esitys parantaisi heidän mahdollisuuttaan vaikuttaa seurakunnan asioihin. Ympäristövaikutukset Esitys ei poikkea rakenneratkaisuna Yhtymämallin esityksestä siten, että vaikutuksia tarvitsisi arvioida toisin. Työllisyysvaikutukset Talouden ja hallinnon tehtävien siirtyminen hiippakuntiin vaikuttaisi kuitenkin siten, että henkilöstön tarve olisi suurempi hiippakunnissa. Seurakunnissa näiden tehtävien työvoiman tarve puolestaan vähentyisi. Esityksen ansiosta seurakuntien resursseja voitaisiin jakaa toisin kuin nykyisin. Osa hallintoon käytetyistä resursseista voitaisiin kohdentaa toimintaan. Hiippakunnilla on velvollisuus huolehtia siitä, että seurakunnilla on toimintaansa tarvittavat resurssit ja varmistamaan eritysosaamisen säilyminen seurakunnissa. Maaseutuvaikutukset (muuttamattomat) Esitys ei poikkea rakenneratkaisuna Yhtymämallin esityksestä siten, että vaikutuksia tarvitsisi arvioida toisin.

Kirjoittajat: Ari Hukari, dekaani Teijo Peltola, kirkkoherra Kimmo Reinikainen, kirkkoherra Olli-Pekka Silfverhuth, kirkkoherra Mikko Laitinen, kirkkoherra Antti Sipola, kirkolliskokousedustaja Miika Ahola, pappi Mikko Sulander, asiantuntija