OPPIMATERIAALIN VALMISTAMINEN 11+4-KIELISELLE KANTELEELLE Plektratekniikan ja komppimelodiasoiton tarkastelua

OPPIMATERIAALIN VALMISTAMINEN 11+4-KIELISELLE KANTELEELLE Plektratekniikan ja komppimelodiasoiton tarkastelua Seminaarityö Kevät 2012 Instrumenttiopettajan pedagogiset opinnot Tampereen yliopisto Anna Kattainen Sibelius-Akatemia/ Kansanmusiikin aineryhmä/ kirjallinen työ

Sisällys 1 JOHDANTO... 4 2 KANTELE... 7! 2.1 11+4-kielinen kantele... 10! 2.2 Perinteiset soittotekniikat... 12! 2.3 Plektratekniikka... 14! 2.4 Komppimelodiasoitto... 16! 2.5 Ohjelmisto... 18 3 AIEMMAT OPPIMATERIAALIT... 20! 3.1 Kanteleoppikirjat... 20! 3.2 Muuta kansanmusiikki- ja kantelekirjallisuutta... 22 4 KANSANMUSIIKKI- JA KANTELEPEDAGOGIIKKA... 24 5 TUTKIMUKSEN TOTEUTUS... 26! 5.1 Tutkimuksen tarkoitus ja tutkimustehtävät... 26! 5.2 Tutkimusmenetelmä... 26 5.3 Tutkimuksen eteneminen... 28 6 OPPIMATERIAALIN VALMISTAMINEN... 31! 6.1 Kappaleiden valitseminen... 31! 6.2 Pedagogiset näkökulmat... 32! 6.2.1 Soiton ergonomia... 32! 6.2.2 Soittotekniikka... 34! 6.3 Nuottikuvan tarkastelu... 35! 6.4 Esimerkki tekemästäni oppimateriaalista... 36 7 OPPIMATERIAALISTA SAATU PALAUTE JA TULOSTEN LUOTETTAVUUDEN TARKASTELU... 44 8 POHDINTA... 51! Lähteet Liitteet

1 JOHDANTO Tämän seminaarityön aiheena on oppimateriaalintekoprosessi, jossa tavoitteenani oli pohtia 11+4-kielisen kanteleen soittotekniikoita ja koota sille soveltuva oppimateriaali. Haluan suunnata oppimateriaalini 11+4-kielisen kanteleen soittajille kannustaakseni heitä etsimään itse lisää ohjelmistoa, harjoittelemaan plektran käyttöä ja komppimelodiasoittoa, sekä kokeilemaan neljän bordunakielen hyödyntämistä melodian soitossa. Oppimateriaali soveltuu musiikkiopiston perustasolla 3 ja musiikkiopistotasolla oleville soittajille, jotka hallitsevat jo soittimensa keskeisimmät soittotekniikat ja ohjelmiston. (SML 2005.) Kappaleet on mahdollista opiskella itse tai opettajan avustuksella. Kanteleensoitto on perinteisesti jaettu kahteen tyylisuuntaukseen: kansanmusiikkiin ja klassiseen musiikkiin. Nykyään kanteletta käytetään myös rytmimusiikin eri lajeissa, kuten pop-, rock- ja jazz-musiikissa. Kantele on saanut näkyvyyttä myös maailmanmusiikin kentällä, jossa se on yhdistetty eri maiden omiin traditioihin ja uusiin tyylisuuntauksiin. Kansanmusiikissa soitettavaksi käyvät esimerkiksi monet perinteiset, usein alun perin viululla soitetut kappaleet. Lisäksi oppilaita kannustetaan sovittamaan, säveltämään ja improvisoimaan. Kanteletyyppejä, soittotekniikoita ja -tyylejä on olemassa useita erilaisia, ja etenkin ammattiopinnoissa kannustetaan monipuolisuuteen. Kantele nähdään tasavertaisena instrumenttina muiden soitinten joukossa ja sitä käytetäänkin monesti yhtyeissä. Klassisen musiikin kentällä soittimena on yleensä konserttikantele, jonka koneisto mahdollistaa nopeat sävellajivaihdokset ja kromatiikan. Repertuaariin kuuluu esimerkiksi harppusävellyksiä, barokkimusiikkia ja uusia moderneja nykymusiikin teoksia. Suurkanteleen, eli koti- tai konserttikanteleen, lisäksi kanteleperheeseen kuuluu monia erilaisia pienkanteleita. Viisikielinen kantele on suosittu soitin musiikkileikkikouluissa, mutta sen käyttöä tulisi edelleen lisätä esimerkiksi päiväkodeissa ja kouluissa. Soiton ergonomiaan ja soittotekniikkaan tulee kiinnittää huomiota heti alkuvaiheessa, onhan varhaiskasvatuksessa tai peruskoulun alaluokilla aloitettu viisikielisen kanteleen soitto usein pohjana monen muun soittimen hallinnalle. Tärkeää on myös muistaa, että vaikka soittimessa on vain viisi kieltä, se on yllättävän monipuolinen ja soveltuu soiton

alkeiden opettelun lisäksi erinomaisesti kaiken ikäisille ja tasoisille soittajille, myös ammattimuusikon käyttöön. 5 Kanteleet, joissa on keskimäärin kymmenestä kahteenkymmeneen kieltä ovat olleet vähemmän tunnettuja ja käytettyjä kuin suurkantele ja viisikielinen. Viime vuosien aikana erityisesti 10 15-kieliset kantelemallit ovat kokeneet melkoista kehitystä rakenteensa ja soitto-ominaisuuksiensa puolesta. Niin sanottu siipimalli, joka usein varustetaan seisaaltaan soittamisen mahdollistavalla hihnalla ja kiinteällä mikrofonijärjestelmällä, on nykyään suosittu oppilaiden keskuudessa. Kanteleiden vetovoimaa on lisätty maalaamalla ne iloisilla tai sähäkän metallisilla väreillä ja markkinoimalla niitä bändisoittimina. Merkittävä parannus entiseen on sävelvaihtajien lisääminen viritystappien tai kielinastojen viereen. Kielen saa näin nopeasti, jopa soiton lomassa, viritettyä ylennykseen tai alennukseen. Vivut antavat siis mahdollisuuden laajentaa perinteistä, useimmiten yhdessä sävellajissa pysyttelevää soittoa kohti kromatiikkaa ja eri sävellajeja. Mielestäni tätä mahdollisuutta käytetään vielä harmittavan vähän. Vipujen käyttö lisää tietenkin soiton haasteellisuutta ja vaatii pitkäjänteistä harjoittelua. Oletukseni on, että 10 15- kielisten kanteleiden suosion kasvaessa eri sävellajien käyttö lisääntyy ja sen myötä myös vipuja pyritään hyödyntämään entistä enemmän. Sibelius-Akatemian kansanmusiikin lehtori Vilma Timonen on tarkastellut ja kehittänyt pienkanteleille sopivaa plektran avulla tapahtuvaa melodian, soinnut ja rytmit yhdistävää soittotekniikkaa, jota hän kutsuu komppimelodiasoitoksi. Timosen esimerkin innoittamana otin tavoitteekseni perehtyä paremmin pienkanteleiden soittotekniikoihin ja mahdollisuuksiin, ja etsiä uutta mielenkiintoista ohjelmistoa etenkin 11+4-kielisellä kanteleella soitettavaksi. Oppimateriaalini kappaleet kuvastavat kansanmusiikin monipuolisuutta ja vaativat soittajalta aiempaa tietämystä ja kokemusta erilaisista soittotekniikoista ja -tyyleistä. Monet perinteiset kanteleelle sävelletyt kappaleet, sekä sulku- ja sekatyylillä että näppäillen, ovat haasteellisia ja vaatia pitkäjänteistä harjoittelua. Esimerkkinä mainittakoon Teppo Revon sulku- ja sekatyylillä soittamat kappaleet sekä Kantele- ja jouhikkosävelmät - kirjaan kootut karjalaiset maanitukset (Väisänen 2002), joissa sorminäppäryyden lisäksi

6 vaaditaan kykyä improvisoida ja hahmottaa monikerroksisia musiikillisia rakenteita. Edellä mainittujen soittotyylien lisäksi kanteleesta on myös moneen muuhun. Oppimateriaaliini valitsemieni kappaleiden myötä haluan osoittaa, että 11+4-kielisen kanteleen soittaja voi soittaa kiemuraisia melodioita viulistien tapaan ja lisäksi säestää itseään samanaikaisesti. Toivon myös, että oppimateriaalini kannustaa soittajia harjoittelemaan kanteleessaan olevien sävelvaihtajien käyttöä ja rohkaisee heitä valitsemaan ohjelmistoonsa vivun vääntöjä vaativia kappaleita. Erilaisista kantelemalleista johtuen vivut voivat sijaita joko kielen oikeassa tai vasemmassa päässä. Materiaalia testanneet kanteleensoittajat totesivat, että vipujen käyttöä harjoittavat kappaleet kannattaa soittaa kanteleella, jossa vivut sijaitsevat vasemmalla. Seminaarityössäni tarkastelen 11+4-kielistä kanteletta soittajan ja opettajan näkökulmasta ja pohdin kyseisen kanteletyypin käyttöä ja soveltuvuutta suomalaiseen kansanmusiikkiin. Olen käyttänyt 11+4-kielistä kanteletta myös muun pohjoismaisen ja irlantilaisen musiikin soittamisessa, sekä pop-musiikissa, jonka kuitenkin rajaan tämän oppimateriaalin ulkopuolelle. Minua kiinnostaa laajentaa soittimen repertuaaria solistisempaan suuntaan, jolloin muusikko voi esittää kappaleita kiinnostavasti huolehtien itse sekä melodiasta että harmoniasta. Haluan olla omalta osaltani mukana lisäämässä tämän kanteletyypin arvostusta ja tunnettavuutta, ja osoittaa, että sillä voidaan soittaa monipuolista ja haastavaa musiikkia. Luvussa kaksi esittelen kanteleen historiaa ja nykytilannetta keskittyen 11+4-kieliseen kantelemalliin. Luku kaksi sisältää myös kuvaukset perinteisistä soittotekniikoista ja oppimateriaalissani harjoiteltavista soittotekniikoista, plektratekniikasta ja komppimelodiasoitosta. Edellä mainitut kuvaukset, sekä soiton ergonomia (ks. 6.2.1), esitellään oppimateriaalissa ennen harjoiteltavia kappaleita ja niiden tehtävänä on antaa soittajalle taustatietoa kappaleiden avulla käsiteltävistä asioista. Luvuissa kolme ja neljä kerron lyhyesti olemassa olevista oppimateriaaleista ja pedagogiikasta. Oppimateriaalintekoprosessi ja siihen liittyvä esimerkkikappale, Mollisotiisi, käydään läpi luvussa kuusi. Soittotekniikkaan ja harjoitteluun liittyvät ohjeet ovat pitkälti oman pohdintani tulosta, mutta oppimateriaalin valmistumiseen ja viimeistelyyn vaikuttivat suuresti myös materiaalin testaajilta saamani palautteet.

2 KANTELE 7 Suomen kansalliseepoksessa Kalevalassa kerrotaan kuinka Väinämöinen rakensi ensimmäisen kanteleen hauen leukaluusta ja neidon hiuksista. Todellisuudessa suosituin rakennusmateriaali on kuitenkin puu, esimerkiksi mänty. Viritystapit ovat aiemmin olleet myös puuta, mutta nykyisin useimmiten metallia. Kielissä vahvimmaksi materiaaliksi on osoittautunut teräs, mutta pehmeämpää sointia on mahdollista tavoitella esimerkiksi nylon-, jouhi- tai suolikielten avulla. Soitintutkimuksessa kantele kuuluu kordofoneihin, soittimiin, joissa ääni syntyy kahden kiinteän pisteen väliin pingotetun kielen avulla (Asplund 1983, 13). Leisiön (1978) mukaan kantele liitetään kahteen erilaiseen soittimeen 1) pölkkysitraan, jolla tarkoitetaan yhdestä puusta koverrettua, psalttareihin kuuluvaa kanteletta ja 2) lautasitraan, joka tunnetaan myös muun muassa nimellä laatikko- tai suurkantele. (Leisiö 1978, 363.) Arviot kanteleen iästä vaihtelevat tutkijoiden mukaan tuhannen ja kolmen tuhannen vuoden välillä. (Laitinen 2010, 18.) Erityisesti pienkanteleilla soitetun karjalaisen improvisaation koetaan edustavan arkaaista suomalaista kansanperinnettä ja kansallisromantiikan aikana kantele nostettiin jopa Suomen kansallissoittimeksi. Tutkimusten mukaan kanteletta ei ole kuitenkaan keksitty Suomessa, vaan soitin on kulkeutunut maahamme idän ja etelän kautta. Suomalainen kantele kuuluu instrumentteihin, joita on löydettävissä Itämeren alueelta Baltian maista ja Venäjältä. (Hakala 1997, 29, 32.) Myös Pekkilä (1990) sanoo kanteleen kuuluvan historiallisesti balttilaisiin psalttareihin, joiden juuret ulottuvat eräiden tutkimusten mukaan Lähi-Itään. Kanteleen sukulaissoittimia ovat esimerkiksi lyyra, harppu ja dulcimer. Rakenteellisesti kanteletta muistuttava soitin on myös psalttareihin kuuluva arabialainen qanun. (Pekkilä 1990, 164.) Läheisimpiä lienevät naapurimaiden soittimet: Virossa kannel, Latviassa kuokle ja Liettuassa kankles, sekä Venäjällä gusli. (Asplund 1983, 13.) Tällä hetkellä uusinta kanteletutkimusta edustaa Timo Väänäsen vuodesta 2008 lähtien vetämä Kanteleen kielin -hanke, jossa kerätään tietoa kantelekansoista, soittimista, historiasta ja nykypäivästä. Hankkeen keskeisenä lähtökohtana on huomio siitä, ettei kantele ole vain suomalaisuuden symboli, vaan kanteleella on symbolinen merkitys myös

8 muualla Baltiassa ja Venäjällä. Tällä hetkellä kanteletta soittavia kansoja on hankkeen tiedossa 16, mutta lukumäärä voi projektin edetessä muuttua, sillä tarkkaa määritelmää siitä, mikä on kantele, ei ole. Työryhmä haastattelee ja valokuvaa kanteleensoittajia kenttämatkoillaan sekä kerää aineistoa kirjallisuudesta kooten materiaalin kirjaksi. Materiaalia on jo ollut esillä radiossa ja valokuvanäyttelynä. (Väänänen & al. 2012.) Vuonna 1975 kantele valittiin Kaustisen kansanmusiikkijuhlien erityisteemaksi, sillä se haluttiin tehdä yleisölle tutuksi ja nostaa soitin sille kuuluvaan arvoon. Kymmenen vuotta myöhemmin 1985 käynnistettiin virallisesti Kansanmusiikki-instituutin ideoima ja Osuuspankkien Keskusosakepankin sponsoroima Kantele kouluun -hanke, jonka myötä Suomen kouluihin lahjoitettiin 4000 5-kielistä kanteletta opetusmateriaaleineen. (Tenhunen 2010, 212 214.) Tämä tapahtumaketju toi kanteleelle valtakunnallista näkyvyyttä ja vaikutti kanteleinnostuksen syntymiseen. Nykyään useimmat lasten kanssa työskentelevät opettajat tuntevat ainakin 5-kielisen kanteleen ja jotkut ovat tutustuneet myös 10 15-kielisiin malleihin. Kanteleensoittajien määrä 2000-luvun Suomessa kasvaa jatkuvasti. Kanteleensoiton opetusta tarjotaan nykyisin yli viidessäkymmenessä musiikkioppilaitoksessa. Musiikkiopistojen lisäksi kanteleensoittoa on mahdollista opiskella esimerkiksi kansalaisopistoissa, leireillä ja kursseilla. Kanteleliiton valtakunnallisissa soolokilpailuissa vuonna 2007 oli lähes 100 osallistujaa, vuoden 2009 yhtyekilpailuissa soittajia oli lähes 300 ja vuoden 2011 soolokilpailujen 11 sarjassa soitti yhteensä lähes 110 kantelistia lapsista aikuisiin. (Kanteleliitto 2012.) Suomen musiikkioppilaitosten liitto julkaisi uudistetut musiikkioppilaitosten soitonopetuksen tasosuoritusten sisällöt ja arvioinnin perusteet sekä niin sanotun taidetyylin että kansanmusiikin osalta vuonna 2005. (SML 2005.) Kanteleensoiton ammattiopintoja voi suorittaa konservatorioissa ja ammattikorkeakouluissa, esimerkiksi Lahdessa, Kokkolassa, Joensuussa, Jyväskylässä, Helsingissä, Tampereella ja Oulussa. (Tenhunen 2010, 300.) Sibelius-Akatemiassa kanteletta voi opiskella esittävän säveltaiteen koulutusohjelmassa, kansanmusiikin aineryhmässä sekä musiikkikasvatuksen aineryhmässä. (Sibelius-Akatemia 2012.)

9 Kielimäärältään vähäisin ja yleisimmin tavalliselle kansalaiselle kantele-sanasta mieleen tuleva kanteleiden soitinperheen jäsen on 5-kielinen. Viritys tässä kanteletyypissä on useimmiten d-pohjainen, eli D-duuri tai d-molli, asteikko siis yksiviivaisen oktaavin d, e, f, g, a. Suurkanteleessa on yleisimmin 32 39 kieltä. Ammattilaiskäyttöön soveltuvia sävelvaihtokoneiston sisältäviä 38 39-kielisiä malleja kutsutaan koneisto- tai konserttikanteleiksi. Niissä alin kieli on kontraoktaavin G tai A, ja ylin kieli neliviivainen c. Tästä suurimmasta kanteletyypistä on kehitetty myös sähköinen versio, sähkökantele. Myös muita kanteleita on mahdollista vahvistaa joko sisään rakennetun mikrofonijärjestelmän avulla tai ulkoisesti. Suurkanteleet ovat c-vireessä, mutta sävelvaihtovivut tai virityskoneisto mahdollistavat kromaattiset muunnokset ja siten eri sävellajien käytön. Viisikielisen ja suurkanteleen lisäksi on olemassa monen kokoisia, näköisiä ja kuuloisia kanteleita. Yleisin lienee 10-kielinen kantele, äänialana a d2. Normaalisti sen asteikosta puuttuisi c2, joten nykyään yleisempi malli onkin 11-kielinen, johon tämä sävel on lisätty. Yksitoista kieltä mahdollistavat täyden asteikkokulun pienen oktaavin a:sta yksiviivaiseen d:hen. Monissa kappaleissa kanteleen kielet loppuvat kuitenkin edelleen kesken melodian jatkuessa d:stä ylöspäin. Silloin voidaan harkita sävelten soittamista oktaavia alempaa. Tässä ratkaisussa melodialinja saattaa kärsiä yllättävän hyppäyksen vuoksi, joten vaihtoehtona on muuntaa melodiaa ja jättää ylimmät äänet soittamatta. Joskus ratkaisu löytyy soittamalla perinteisesti ylempää menevä b-osa samasta oktaavista a- osan kanssa. Näin menetellään oppimateriaalissani esimerkiksi irlantilaisen reelin kohdalla. Kuten pienkanteleissa yleensä, myös 15-kielisessä kanteleessa virityksenä on d- asteikko. Kanteletta voi olla kahta tyyppiä: joko niin, että asteikkoa on jatkettu a2 asti (15-kielinen) tai siihen on lisätty neljä bordunakieltä: D, d, a ja a (11+4-kielinen). Kymmenen, yhdentoista tai viidentoista kielen lisäksi kanteleessa voi olla esimerkiksi 19 tai 24 kieltä. Saarijärven kanteleessa, tuttavallisemmin tikkukanteleessa, kieliä on 19 21. Saarijärven kanteletta soitetaan esimerkiksi tulitikulla tai puisesta grillivartaasta katkaistulla tikulla. Soitto perustuu sulkutyyliin, jossa vasen käsi peittää ne kielet, joiden ei haluta soivan. Melodia saadaan kuuluviin oikean käden poimiessa soinnuista halutut sävelet. Myös vasen käsi osallistuu melodiaan näppäämällä peitettynä olevia kieliä soimaan, jolloin voidaan puhua sekatekniikasta. Erikoisuutena Saarijärven kanteleessa on 3 5 bassokieltä. Koska soittaja huolehtii samaan aikaan sekä melodiasta että

säestyksestä, on soittotyyli lähellä oppimateriaalissani esittelemääni komppimelodiasoittoa. 10 Pienkanteletta käytetään useimmiten näppäilysoitossa tai säestyssoittimena. Muita soittotekniikoita ovat esimerkiksi sulku- ja sekatyyli. Pienkantele mielletään edelleen usein perinteen ylläpitämisen välineeksi, ehkä myös helpommaksi soittimeksi kuin konserttikantele. 5- ja 10-kielisten kanteleiden soittaminen voidaan nähdä alkeiden harjoitteluna ja välivaiheena siirryttäessä kohti suurkanteletta, vaikka soittotekniikka on aivan erilainen ja pienkanteleita voi käyttää minkä ikäinen ja tasoinen soittaja tahansa. Yksi syy 10-kielisen unohtamiseen isoon kanteleeseen siirryttäessä saattaa olla se, että rajatun kielimäärän vuoksi ambitukseltaan laajempien kappaleiden soittaminen ei onnistu. Monesti pitäydytään vain d-pohjaisissa sävellajeissa ja kanteletta käytetään lähinnä säestykseen. Kuitenkin esimerkiksi monet A- ja G-duurikappaleet sujuvat kanteleella hyvin. Lisäksi useat kappaleet voidaan transponoida kanteleelle sopivaan sävellajiin. Pienkanteleita valmistavat Suomessa esimerkiksi Koistinen Kantele Oy, Pekka Lovikka Oy, Oy Soitinrakentajat AmF sekä Rauno Nieminen. Malleissa, kielten määrässä ja rakennustavoissa on eroja, samoin soinneissa ja käyttötarkoituksessa. Melko yleinen mielipide soittajien keskuudessa tuntuu olevan, että perinteinen kaikukopallinen kantele sopii hyvin näppäilysoittoon, kun taas siipimallinen kantele toimii sointusoitossa ja sulku- ja sekatyyleissä. Jokainen soitin on kuitenkin oma yksilönsä, joten soittajan on hyvä opetella tuntemaan sille parhaiten soveltuvat soittotavat ja ohjelmisto. 2.1 11+4-kielinen kantele Seminaarityöni ja siihen liittyvän oppimateriaalin kokoamisen lähtökohtana oli 11+4- kielisen kanteleen soiton ja sen käyttömahdollisuuksien tarkastelu. Soitan itse konserttikanteleen lisäksi enimmäkseen omaa 11+4-kielistä siipimallista kantelettani, jossa on mikrofoni sekä seitsemän sävelvaihtajaa: h, c1, e1, f1, g1, h,1 c2 -kielillä. Soittaja saa aina itse valita kuinka monta sävelvaihtovipua hän soittimeensa haluaa. Tilatessani kanteleeni vuonna 2004, oli selvää, että haluaisin oppia soittamaan sitä niin monessa sävellajissa kuin mahdollista. A- ja d-kielille en ottanut vipuja, sillä niitä tarvitsee ylentää tai

11 alentaa vain harvoin. As- tai Des-duuri ovat kansanmusiikissa harvinaisia, mutta tarpeen vaatiessa kanteleen voi toki virittää viritysavaimella. Kanteleeni on käytännössä tavallinen 11-kielinen, mutta siinä on lisäksi neljä bordunakieltä, jotka voidaan tarvittaessa virittää melodiakäyttöön. Kanteleeni skaala ulottuu suuren oktaavin D:stä toisen oktaavin d2:een. Käytin soittimestani aiemmin nimitystä 15-kielinen, mutta 15-kielisestä kanteleesta puhuttaessa voidaan tarkoittaa myös kanteletta, jonka ääniala on pienen oktaavin a:sta toisen oktaavin a2:een saakka, eli jossa tavallisen 10- tai 11-kielisen kanteleen äänialaa on jatkettu ylöspäin. Vaikka 11+4kielinen on ehkä hieman hankala ilmaus käyttämästäni soittimesta, päädyin käyttämään termiä erottaakseni soittimen edellä kuvaillusta 15-kielisestä kanteleesta. KUVA 1 11+4-kielinen kantele, kuva: A. Kattainen 11+4-kielisessä kanteleessa on oikeastaan vain kaksi melodiansoittoon soveltuvaa lisäkieltä tavalliseen 11-kieliseen verrattuna, sillä d-vireisiä bassokieliä käytetään lähinnä säestyksessä. Olen kokeillut omalla soittimellani, että pienen oktaavin d kestää virittämisen e:ksi. Koska kieli on punottu, sen sointi on erilainen kuin teräskielissä. Siitä johtuen en ole käyttänyt kyseistä kieltä osana melodiaa. Bordunakielien voi myös olettaa

12 soivan parhaiten alkuperäisessä vireessään, sillä kanteleen rakenne on suunniteltu kestämään tietty viritystaso. Kuitenkin kaksi muuta bordunakieltä, eli normaalisti pienen oktaavin a:ksi viritetyt kielet, on helppo virittää tarpeen mukaan esimerkiksi g:ksi ja f:ksi. Kanteleen äänialaa saadaan tällä tavoin laajennettua niin, että entistä useampien kappaleiden soittaminen mahdollistuu. Oppimateriaalissani olevista kappaleista neljässä hyödynnetään näitä kahta a-bordunakieltä. D d a a a h cis d1 e fis g a h cis d2 KUVA 2 11+4-kielisen kanteleen perusviritys 2.2 Perinteiset soittotekniikat Kanteleen soitto- ja käyttötavat sekä myös rakenne ovat vaihdelleet alueittain. Improvisointi ja sen myötä muuntelu ovat kuitenkin aina kuuluneet olennaisesti kanteleensoittoon. (Saha 1996, 144.) Pienkanteleilla on perinteisesti soitettu kahdella tavalla, melodia- tai sointulähtöisesti, tai näitä yhdistelemällä. Yleisin ja oletettavasti ensimmäisenä kehittynyt tekniikka on näppäilysoitto, jossa kieliä näpätään ilmaan usein tietyn sormijärjestyksen avustamana. Kymmenkielisen tai suuremman pienkanteleen soittotekniikka on sama kuin viisikielisessä, eli sormet leijuvat kanteleen kielien yläpuolella ja näppäävät yksi kerrallaan kulloinkin tarvittavaa kieltä. Laitisen (2010) mukaan perinteisessä näppäilysoitossa kieliä ei koskaan sammuteta, ainoastaan joskus erityistehoja etsittäessä. Kielet saavat soida niin kauan kuin soivat tai kunnes niitä näpätään uudelleen. Kielten humina ja helinä on musiikillisen kudoksen

13 tärkeä elementti. Kudoksen ydin syntyy kuitenkin siitä, että jokaisella sormella on oma kielensä ja kädet asetetaan sormet sormien lomahan. Kansanmusiikin tutkija A. O. Väisänen kutsui soittotapaa yhdysasentoiseksi soittotekniikaksi. (Laitinen 2010, 129.) Sointusoitossa vasemman käden rooli on toimia suunnannäyttäjänä valitsemalla oikeat sointuotteet halutun soinnun aikaan saamiseksi. Sormilla siis sammutetaan ne kielet, jotka eivät sointuun kuulu. On tärkeää, että kosketus on kevyt, eivätkä sormet paina kieliä. Vapaiksi jäävät kielet muodostavat soinnun, jonka oikea käsi saa esiin ylös tai alaspäin suuntautuvalla vetäisyllä. Vedon suuntaa ja voimakkuutta voidaan muunnella, ja vaikuttaa näin kanteleen sointiin. Äänensävy on aivan erilainen esimerkiksi sormen pehmeällä osalla soitettuna kuin kynsipuolella soitettaessa. Ihmiset keksivät jo varhain vahvistaa kanteleen ääntä käyttämällä puun tai nahan palaa. Tämä oivallus johti sulkutyylin, sekatyylin ja nykyaikana suositun plektrasoiton kehittymiseen. Sointuvaihdoksissa sormet kannattaa ajatella niin sanotusti "pakettina", jolloin ne liikkuvat yhtä aikaa, eivätkä vuorotellen. Liike muodostuu pääosin kolmesta vaiheesta: kaikki liikutettavat sormet nousevat yhtä aikaa ylös, siirtyvät halutun kielen yläpuolelle ja laskeutuvat alas. Sointuvaihdoksissa on joskus helpompaa ajatella paikallaan pysyviä sormia kuin paikkaa vaihtavia sormia. Esimerkiksi 10-kielisessä kanteleessa D-duurilta G-duurille siirryttäessä peukalo, etusormi ja pikkusormi liikkuvat yhden kielen alaspäin. Silloin voidaan ajatella keskisormea ja nimetöntä, jotka pysyvät omilla kielillään. Näitä sormia voi soinnun vaihdon aikana painaa kevyesti kieltä vasten, jotta tuntemus paikallaan pysymisestä vahvistuu ja ilmaan nousevien sormien keveys ja liikkuvuus korostuu. Kolmantena soittotekniikkana voidaan pitää soinnut ja melodian yhdistävää sulkutyyliä. Sillä tarkoitetaan tekniikkaa, jossa melodia saadaan aikaa sointuja muuttamalla. Jos melodia esimerkiksi kiipeää asteikkoa ylöspäin, täytyy vasemman eli sointukäden hyppiä kieleltä toiselle väistäessään oikeaa, melodiakättä. Sulkutyyli mahdollistaa kanteleelle ominaisen sonnillisen runsauden esille tulon, mutta haittapuolena saattaa etenkin nopeassa tempossa olla melodian hämärtyminen sointujen alle. Vaikka kyseessä ovat siis soittotekniikat, käytän synonyyminä yleisessä käytössä olevaa kansanomaista termiä tyyli, sillä olen oppinut puhumaan tekniikoista näillä nimillä. Myös Heikki Laitinen (2010) kuvailee soittotapaa näin:

14 Sointuun kuulumattomat sävelet sammutetaan vasemman käden sormilla, ja oikean etusormella, nahan palalla tai tikulla lyödään muut kielet soimaan. Välillä saatetaan näppäillä sammuttavillakin sormilla. Soittotapaa voidaan kutsua sulkutyyliksi. (Laitinen 2010, 128 129.) Selkeämpää melodiaa tavoitteleva voi kokeilla sulkutyyliin pohjautuvaa sekatyyliä, jossa melodia soitetaan paitsi oikealla kädellä, sormella tai plektralla, myös vasemman käden näppäyksillä. Sointukäsi ei siis väistäkään melodian tieltä kokonaisuudessaan, vaan tarpeen tullen sormi voi näpätä melodiaan kuuluvan kielen. Tekniikka soveltuu hyvin esimerkiksi asteikkokulkuihin ja nopeita sointuvaihdoksia sisältäviin kappaleisiin. Sekatyylissä ongelmana voi olla äänen voimakkuuden epäsuhta oikean ja vasemman käden tuottamien sävelten välillä. Varsinkin, jos oikea käsi käyttää plektraa, on vasemman käden sormien näpättävä todella voimakkaasti, jotta melodia tulisi hyvin esille. Tämä on erityisen haasteellista luonnostaan hieman heikommille sormille, nimettömälle ja pikkusormelle. Ne eivät saa välttämättä aikaan tarpeeksi voimakasta ääntä ja ketteryydessäkin voi olla toivomisen varaa. Etu- ja keskisormi sekä peukalo taasen voivat innostua kilpailemaan plektrakäden kanssa, jolloin äänen laatu kärsii liiallisen voimankäytön vuoksi. Näpättävä kieli voi silloin "vonkaista tai särähtää" tai tuotettu ääni voi kuulostaa kovalta ja terävältä. 2.3 Plektratekniikka Kitaristien suosiman muovisen plektran käyttö kanteleensoitossa on melko uusi keksintö, vaikka erilaisia tikkuja ja nahanpalasia onkin hyödynnetty jo vuosisatoja sitten. Sointusäestyksen ja edellä kuvattujen sulku- ja sekatyylin lisäksi plektra soveltuu hyvin myös pelkän melodian soittamiseen, sillä sen avulla tuotettu melodia erottuu yhtyesoitossa sormin näppäiltyä melodiaa paremmin. Oppimateriaalissani kuvatussa sulkutyyliin perustuvassa plektratekniikassa jokainen melodiasävel näpätään plektralla. Sointukäden sormet väistävät plektraa nousemalla hetkeksi ilmaan. Nostoliikkeen tulee olla kevyt ja mahdollisimman huomaamaton. Sormi nousee vain hieman, jolloin se pysyy rentona eikä käteen aiheudu jännitystä.

15 Sormien nostelua eri sointuotteissa ja eri kielillä on suositeltavaa harjoitella erikseen, ilman oikeaa kättä. Tällainen sormijumppa vahvistaa sormia ja kämmenen pieniä lihaksia, muodostaa hermoratayhteyksiä ja auttaa koordinoimaan kunkin sormen liikeratoja. Soittamiseen vaaditaan erittäin paljon hienomotoriikkaa, joten myös karkeamotoriikasta ja kehon hallinnasta kannattaa huolehtia monipuolisen liikunnan avulla. Melodiaääniä poimivan plektrakäden on huolehdittava äänen laadusta: plektran osumiskulma, käytettävä voimakkuus ja osumiskohta kielen pituussuuntaan nähden ovat tekijöitä, jotka vaikuttavat siihen millainen ääni lyönnistä syntyy. Soittaja voi tietoisesti säädellä plektrakätensä lyöntivoimakkuutta soittaen välillä kevyemmin, toisinaan aksentoiden. Plektratekniikassa käden liikkeen voi ajatella suuntautuvan viistosti alakulmaan, jolloin liike pysähtyy soitettavan sävelen alapuolella olevalle kielelle. On kuitenkin varottava ettei tästä aiheudu ylimääräistä kopsahtavaa ääntä, vaan pysäytys on pehmeä. Kun sävel soitetaan ylöspäin suuntautuvalla vedolla, plektra jää ilmaan lähelle kieltä. Myös alaspäin suuntautuvissa lyönneissä voidaan tarpeen mukaan poimia melodiasävel ilman osumista seuraavalle kielelle. Soittajan kannattaa kuunnella tarkkaan erilaisista lyöntitekniikoista aiheutuvia sävyeroja, jotta hän voi valita sopivimman tyylin tilanteen mukaan. Kielille osutaan yleensä plektran terävimmällä kärjellä, mutta plektran voi myös kääntää siten, että osumispinta-ala on suurempi. Havaintojeni mukaan näin tuotettava ääni pehmenee ja soittoon saadaan enemmän sävyjä. Myös plektran paksuus vaikuttaa äänenväriin, joten soittaja voi valita plektran mallin omien mieltymystensä ja soitettavan ohjelmiston mukaan. Suositeltavin plektran paksuus lienee 0.80 1.20 mm. Aloittelijalla plektran käytön vaatima käden liikkeiden hienosäätö ei ole vielä kehittynyt. Oman kokemukseni mukaan hieman pehmeämpi plektra auttaa estämään liian kovat ja voimakkaat lyönnit, ja auttaa soittajaa kuulemaan ja tuottamaan enemmän sävyeroja. Plektra ei kuitenkaan saa olla liian ohut, sillä silloin se saattaa aiheuttaa ylimääräisen äänen kielelle osuessaan. Myös liikkeen pysäyttäminen kieltä vasten on helpompaa sellaisella plektralla, joka ei taitu, vaan pitää hyvin muotonsa. Käytän itse yleensä 1.14 mm paksuista plektraa. Plektran käyttäminen mahdollistaa voimakkaamman ja tasaisemman soinnin, jolloin melodia saadaan paremmin esille kuin sormella tai kynnellä soitettaessa, ja kanteleen

16 kuuluvuus paranee esimerkiksi yhtyesoitossa. Plektran käytöstä huolimatta tarvitaan usein myös sähköistä äänenvahvistusta. Kanteleisiin kiinteästi asennettavat mikrofonit mahdollistavat erittäin hyvän äänentoiston suurissakin tiloissa tuoden esiin voimakkaan soiton lisäksi myös kaikkein hiljaisimmat ja herkimmät sävyt. Kiinteän mikrofonin sisältävä nk. puoliakustinen kantele, jota sähkökanteleeksikin kutsutaan, on lisännyt kanteleen suosiota bändisoittimena esimerkiksi peruskoulun ala- ja yläluokilla. Sähköisesti vahvistettua kanteletta soitetaan usein plektralla, joten harjoittelumateriaalia plektran käyttöön tarvitaan, varsinkin jos halutaan oppia soittamaan melodioita sointusäestyksen lisäksi tai yhdistämään nämä kaksi musiikin elementtiä. 2.4 Komppimelodiasoitto Plektratekniikkaa käyttämällä on mahdollista saada aikaan äänenlaadultaan tasainen melodia, ja säestää sitä samaan aikaan sopivilla soinnuilla ja rytmeillä. Soittotekniikkaa, jossa sointurytmit ja melodia yhdistyvät, voidaan kutsua komppimelodiasoitoksi. Siinä tärkein musiikin elementeistä on melodia, joten soinnut muodostuvat yleensä sen alle ja rytmitys eli komppi syntyy sen ehdoilla. Rytmin ylläpitämisessä auttaa plektrakäden liikuttaminen kappaleessa esiintyvän tiheimmän aika-arvon tahtiin. Esimerkiksi kahdeksasosanuotteja soitettaessa plektrakäsi jatkaa kuudestoistaosaliikettä ilmassa, poimien vain melodiaan kuuluvat kahdeksasosat. Kun kappaleessa tulee eteen nopea kuudestoistaosakulku, on käden liike näin valmiina, eikä sitä tarvitse enää tihentää. Käden jatkuvasta liikkeestä seuraa, että tahdin pääiskut soitetaan useimmiten alaspäin suuntautuvalla liikkeellä, kun taas heikoilla tahdinosilla käsi liikkuu ylöspäin. Oppimateriaalissani merkitsin plektrakäden suunnat nuotinnuksiin nuolilla. Kappaleisiin liittyvät komppimelodiaesimerkit ovat suuntaa antavia, ja kannustavat soittajaa keksimään omia säestystapoja. Kanteletradition valossa melodian ja säestyksen yhdistämisessä ei varsinaisesti ole mitään uutta, ovathan melodia ja soinnut aina kuuluneet yhteen. Sana komppi viittaa kuitenkin monimutkaisempaan säestämiseen. Haasteena on lisätä sointusoittoon rytmisiä elementtejä ja soluttaa ne sopiviin paikkoihin suhteessa melodiaan. Koska melodialinja ei saa missään välissä katketa, parhaat paikat säestysrytmeille löytyvät useimmiten hitailta aika-arvoilta tai tauoilta. Kompin tarkoituksena on rytmin ilmentämisen lisäksi

17 tuoda lisää väriä ja eloa soittoon. Ennen komppirytmien harjoittelua soittajan on hahmotettava hyvin kappaleen harmonia eli se, millaisia sointuja kappaleeseen kannattaa soittaa. Sen jälkeen voi opetella soittamaan sointuja tietoisesti eri kohtiin, joko harvakseltaan tai tiheämmin, ja pohtia myös minkä muotoisina soinnut soivat parhaiten. Kanteleella sointujen luominen on melko helppoa, sillä sointuun sopivat sävelet löytyvät vasemman käden sointuotteiden vapaaksi jättämiltä kieliltä. Plektrakäden tehtävänä on säädellä, kuinka monta säveltä soi yhtä aikaa, kuinka voimakkaasti sointu soi suhteessa melodiaan, mihin kohtaan kappaletta sointu soitetaan ja millä rytmillä. Myös soinnun sävyyn voidaan vaikuttaa plektran osumiskulmaa muuttamalla tai siirtämällä kättä kielen pituussuunnassa. Sekä näppäilyssä että sointusoitossa paras, luonnollisesti soiva ääni saadaan kielen keskikohdasta, huiluäänimerkkien kohdalta. Sivuille lähelle viritystappeja tai kielinastoja mentäessä ääni muuttuu terävämmäksi, mutta myös sameammaksi. Mikäli melodiaa halutaan värittää pelkän tahdin ykkösiskulle sijoittuvan suoran soinnun sijaan erilaisilla rytmeillä, muuttuu soitto aiempaa vaikeammaksi. Melodian soittamisen vuoksi oikean käden on noudatettava säännöllistä edestakaista rytmiä, jossa plektra osuu kielille vuorotellen ylhäältä ja alhaalta. Sointujen rytmittäminen tuo mukanaan lisäiskuja ja voi sekoittaa melodian rytmin. Siksi melodian ja sointurytmien soittoa on harjoiteltava ensin paljon erikseen ja aloitettava tarpeeksi helpoista rytmeistä. Myöhemmin, tietyt rytmikuviot opittuaan, soittaja voi muunnella soittoaan mielensä mukaan keskittyen eniten tarkkuutta vaativissa paikoissa pelkkään melodiaan ja heittämällä sekaan svengaavia rytmejä silloin, kun melodia on varmasti hallussa ja antaa tilaa kompille. Musiikki ei muodostu vain tekniikan hallinnasta ja tyylin tuntemuksesta. Pelkkä tekniikan harjoittelu voi johtaa mekaaniseen soittoon, josta puuttuu tunne ja tulkinta. On erittäin tärkeää, että soittaja kuuntelee itseään ja soitintaan etsien tietoisesti hyvää ja laadukasta ääntä. Voimavaihtelut ja fraseeraus, sekä etenkin kansanmusiikissa muuntelu ja improvisointi tekevät jokaisesta soittokerrasta ainutlaatuisen. On myös hyvä muistaa, että jokainen kantele on oma yksilönsä, joten soittajan kannattaa tutustua omaan soittimeensa monipuolisesti ja etsiä siitä erilaisia sävyjä ja sointivärejä.

2.5 Ohjelmisto 18 Pienkanteleilla soitettava ohjelmisto on perinteisesti koostunut näppäilysoitossa improvisaatioista ja arkaaisesta tanssimusiikista, kuten maanituksista, ripatskasta ja letskasta. Sointusäestystä on käytetty laulun taustalla ja melodiasoittimia, kuten viulua säestettäessä. Sulku- ja sekatyylillä on kanteleelle keksitty paljon omia sävellyksiä ja sovitettu pelimannisävelmiä ja kansanlauluja. Kuitenkin sävellajivalikoima on säilynyt pitkään varsin suppeana, samoin käytettyjen kielien lukumäärä. Nykykansanmusiikissa kanteletta voidaan käyttää sekä säestys- että melodiasoittimena, ja tietenkin myös molempina yhtä aikaa. Erityisesti pienkanteleille keksitään paljon riffejä eli melodiaostinatoja, toistuvia rytmikuvioita. Kanteleella saa myös tehtyä monipuolisia komppirytmejä kitaransoiton tavoin ja säestystä voi muunnella efekteillä, kuten raksutuksella, jossa sointukäsi peittää kanteleen kielet niin että kuuluu vain raksuttava ääni. Kanteleesta löytyy paljon erilaisia sointeja, esimerkkinä huilu- ja mattaäänet. Varsinkin suurkanteleella soitetaan useimmiten melodiaa ja säestystä yhtä aikaa, joten soitin on verrattavissa esimerkiksi pianoon tai harppuun. Toivon, että myös 10 15- kielisten kanteleiden soittajat pyrkisivät aktiivisesti laajentamaan ohjelmistoaan tähän suuntaan. Plektratekniikan hallitseminen auttaa tässä paljon, sillä silloin melodia ei jää niin helposti soinnuttelun jalkoihin. Monet keskeiset, alunperin esimerkiksi viululle tarkoitetut kansanmusiikin sävelmät sisältävät niin paljon kromatiikkaa, että ne ovat valitettavasti mahdottomia soittaa sellaisenaan pienkanteleilla. Hankalia kappaleita voi kuitenkin usein soveltaa soittamalla melodiaa ainakin osissa ja säestämällä silloin, kun melodian soitto on mahdotonta. Tällainen menettelytapa toimii yhtyesoitossa, kun tehtävät voidaan jakaa usean soittajan kesken. Kanteleensoittaja voi esimerkiksi vastata kappaleen C-osan melodiasta ja olla muuten säestäjän roolissa. Soolosoitossa edellytetään tietenkin katkeamatonta melodialinjaa, joten kantelistit joutuvat itse etsimään sopivia kappaleita ja muokkaamaan niitä tarvittaessa. Yhtenä oppimateriaalini tavoitteena onkin rohkaista soittajaa kokeilemaan eteen tulevaa kappaletta, vaikka se ei ensi näkemältä sopisikaan kanteleelle. Tällaiseen tilanteeseen voi monesti joutua esimerkiksi yhtyesoitossa, jossa kantelistin oletetaan pystyvän valitsemaan millä tekniikalla hän kappaletta lähestyy. Soittajan on paitsi tunnettava soitti-

19 mensa ja oman soittotaitonsa rajoitukset, myös huomattava mahdollisuudet ja pyrittävä vastaamaan haasteisiin. Muuntelun ja soveltamisen lisäksi suosittelen harjoittelemaan hankalilta tuntuvia kappaleita alkuperäismuodossaan, mikäli kanteleen ääniala niihin riittää. Soittotekniikka kehittyy vain harjoittelemalla, joten koen, että kantelistin tulee rohkeasti kokeilla vaikeiltakin tuntuvia kappaleita omalla soittimellaan. Yhteissoittoon vaadittavan nopean tempon saavuttaminen voi vaatia aikaa, mutta uusia soittimelle soveltuvia kappaleita etsiessään kantelisti kerryttää ainakin omaa soolorepertuaariaan, sillä yksin soittaessa voi itse määritellä sopivan tempon.

20 3 AIEMMAT OPPIMATERIAALIT Kansanmusiikkipedagogiikan kirjallista muotoa ollaan monin paikoin vielä kehittelemässä, vaikka sillä on pitkät suulliset perinteet ja jokainen opettaja on varmasti luonut omaa opetusmateriaaliaan omissa muistiinpanoissaan ja monisteissaan. Esimerkkinä kehitystyöstä mainittakoon Sibelius-Akatemian Kansanmusiikin aineryhmässä tehdyt soitto-oppaat ja opinnäytetyöt, joissa pohditaan kansanmusiikin olemusta ja erityispiirteitä, ja annetaan soitinkohtaisesti neuvoja kansanmusiikin tyylien hallintaan. 3.1 Kanteleoppikirjat Paljon puhuttu asia kanteleensoittajien keskuudessa on oppimateriaalin puute. Suurkanteleelle on kyllä sovitettu paljon kansanlauluja ja klassisen musiikin kappaleita alkeista ammattilaistasolle asti, mutta yhtenäistä musiikin laajan opetussuunnitelman mukaisesti etenevää kirjasarjaa, Kantelekoulua ei vielä ole. Viime vuosina on ilmestynyt joitakin soiton aloittajille tarkoitettuja opuksia, kuten Kanteleen kanssa sävellysten ja sovitusten maailmassa, toim. Honkonen, Huovinen, Piispanen & Sopanen (2002) ja Vivo Kantele, toim. Piispanen, Pitkänen-Eerola & Sopanen (2005). Edistyneemmille on tarjolla esimerkiksi Paul Salmisen sovituksia kansanlauluista (Smolander-Hauvonen 1998). Nuottijulkaisuista huolimatta suurkanteleen soiton opetus on etenkin kansanmusiikissa edelleen pitkälti opettajan oman nuottivaraston varassa. Klassisessa musiikissa ohjelmistoa etsitään esimerkiksi harppumusiikista, barokista sekä nykysäveltäjiltä. Kansanmusiikissa suurkanteleelle suunnattuja oppikirjoja ei varsinaisesti ole, sillä ohjelmistona käytetään eri soittimille soveltuvia perinteisiä kappaleita, joita sitten itse sovitetaan kanteleelle sopiviksi. Olennaista kanteleensoiton ja kansanmusiikin opetuksessa onkin sovittamisen ja säveltämisen harjoittelu kuulonvaraisen soiton, muuntelun ja improvisoinnin ohella. Pienkanteleiden soiton opetus rakentuu vahvasti opettajan näkemyksen ja aktiivisuuden varaan. Pienkanteleiden soittoa opetetaan monesti ryhmissä, joka tuo soolosoittoon nähden lisää ulottuvuuksia ja mahdollisuuksia. Soittotekniikoista erityisesti soinnuilla säestäminen ja näppäily koetaan keskeisiksi. Näiden tekniikoiden yhdistäminen sulku-

21 tai sekatyyliksi on osa opetusta. Laadukas ja monipuolinen pienkanteleiden soiton opetus vaatii opettajalta aktiivisuutta kanteleelle soveltuvien laulujen ja sävelmien etsimisessä, niiden sovittamisessa ja nuotintamisessa. Viisikieliselle kanteleelle on tarjolla hyviä kirjoja niin alkeisopetukseen Minä soitan kanteletta 1 ja 2, toim. Kaasinen (2004; 2005), Olin kantele: viisikielisen kanteleen soitonopetukseen, toim. Kaikkonen, Ollaranta, Piispanen & Sopanen (2003) ja Juhlivat hiiret: leikkiohjeita ja viisikielisen kanteleen soitto-ohjeita varhaiskasvattajille, toim. Kastinen & Pirinen (2006), kuin myös pidemmälle ehtineille Viisikielisen kanteleen ohjelmistoa 1 ja 2, toim. Saha (1983; 1987), Viisikielisen kanteleen ohjelmistoa 3, Martti Pokelan sävellyksiä, toim. Järvinen (1989) ja Väinämöisen nuorimmaiset: viisikielisellä kanteleella Haapaveden tyyliin, toim. Linnaranta (2002). Ainoat painetut julkaisut 10-kieliselle kanteleelle ovat Hannu Sahan (1986) 10-kielisen kanteleen opas, jossa esitellään perussoinnut ja sulkutyyli, mutta keskitytään lähinnä näppäilysoittoon, Eila Kostamon ja Sergei Stangritin (2002) Pienkanteleopas lapsille, jossa keskitytään kymmenkielisen kanteleen alkeisopetukseen niin tuttujen laulujen ja lorujen kuin myös uusien sävellysten kautta, sekä Arja Kastisen (2007) Heilani sydän teräksestä, 11-kielisen kanteleen opas, jossa esitellään näppäilysoiton lisäksi myös sulku- ja sekatekniikkaa sekä sointupohjaista muuntelua ja improvisaatiota. Vilma Timonen (2004) on koonnut Sibelius-Akatemiassa opinnäytetyönään Soiva sointutaulukko kanteleelle laajat sointutaulukot 15-kieliselle kanteleelle. Työssä esitellään kaikki mahdolliset soinnut käännöksineen, jotka D-duuriin viritetyllä 15-kielisellä, tarkemmin sanottuna 11+4-kielisellä, voi soittaa. Suurkanteleelle soveltuvaa materiaalia julkaistaan varmasti tulevaisuudessa lisää. Pienkanteleiden osalta tilanne näyttää heikommalta, vaikka intoa ja taitoa soittamiseen ja opettamiseen on. Pienkanteleet ovat moderniin konserttikanteleeseen verrattuna tuntemattomampia ja niiden käyttö rajoittuu valitettavan usein soiton aloittamisen. Usein käy niin, että soittaminen aloitetaan viisikielisellä kanteleella, josta siirrytään parin vuoden päästä suurkanteleeseen. Jos 5-kielisestä siirrytään 10-kieliseen kanteleeseen, jää kymmenkielisen rooli sittenkin valitettavan usein vain välilliseksi, ja soitin unohdetaan suurkanteleeseen siirryttäessä. 10 15-kielisille kanteleille tulisi mielestäni tuottaa paljon

nykyistä enemmän oppimateriaaleja, sillä ne voisivat auttaa lisäämään pienkanteleiden käyttöä ja arvostusta. 22 3.2 Muuta kansanmusiikki- ja kantelekirjallisuutta Tuntemani kansanmusiikkijulkaisut ovat lähinnä nuottivihkoja, joissa soittajan oletetaan tuntevan kansanmusiikin tyylit ja tekniikat entuudestaan. Varsinaisia pedagogisia oppaita on vielä suhteellisen vähän. Sibelius-Akatemian Kansanmusiikin osaston julkaisusarjassa on omat kirjansa esimerkiksi kitaralle, viululle ja suurkanteleen lyhyen sivun soitolle. Opinnäytteinään oppimateriaalin ovat valmistaneet esimerkiksi Milla Viljamaa: Kansanmusiikkia pianisteille (2008) ja Anu Alviola: Kansanmusiikkietydejä konserttikanteleelle (2009). Merkittävä kansanmusiikin opaskirja on Suomen musiikin historia -kirjasarjaan kuuluva Kansanmusiikki (2006), jossa esitellään suomalaisten ja osittain myös sukukansojen ja etnisten vähemmistöjen historiallisen kansanmusiikin muodot, laulu- ja soittotyylit sekä ohjelmistot. Kirjaan sisältyy myös tutkimushistoriaa ja katsaus kansanomaisen musiikin nykyilmiöihin. Vuonna 2010 ilmestyi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran julkaisema teos Kantele, joka kokoaa yhteen olemassa olevan kanteletietouden. Kirjassa esitellään muun muassa erilaisia kanteletyyppejä ja soittotekniikoita, sekä kerrotaan soittajista ja kanteleenrakentajista. Vuonna 2011 ilmestyneessä Kari Dahlblomin kokoamassa Keski- Suomen Kantele -kirjassa esitellään kanteleita, soittajia, yhtyeitä, rakentajia, tutkijoita ja opettajia, jotka ovat vaikuttaneet tai vaikuttavat edelleen Keski-Suomen alueella. Kansanmusiikki- ja kanteletietoutta sekä oppimateriaaleja on tarjolla lisääntyvässä määrin myös internetissä, esimerkkinä Sibelius-Akatemian kansanmusiikin osaston sivusto etno.net sekä Kansanmusiikki-instituutin internetsivut. Yhtenä syynä kansanmusiikkioppaiden vähäisyyteen saattaa olla korvakuulolta muistinvaraisesti oppiminen ja mestari-kisälli-suhde, jossa oppilas omaksuu opettajansa soittotapoja ja ohjelmistoa, luoden samalla omia teknisiä ja tulkinnallisia ilmaisukeinojaan. Kansanmusiikin tutkijoiden havaintojen perusteella voidaan sanoa, että kansan soitot ja laulut elivät ja muuntuivat, ei ainoastaan ajan mittaan ja kylästä toiseen, vaan myös yhdessä esityksessä esimerkiksi monisäkeistöisen laulun eri säkeistöissä. Koko kansanmu-

23 siikin historia ei ole kuitenkaan muistinvaraista, vaan etenkin tutkijat ovat äänittäneet ja kirjanneet ylös merkittävät määrät kansanperinnettä, sanoja ja sävelmiä. Pelimannien nuottikirjoja on olemassa 1800-luvulta, mutta toisaalta vielä nykyisinkin soitetaan sävelmiä, joita ei ole koskaan kirjoitettu nuoteille tai äänitetty. (Asplund & al. 2006, 12.)

24 4 KANSANMUSIIKKI- JA KANTELEPEDAGOGIIKKA Kansanmusiikkipedagogiikka on ollut oppiaineena Sibelius-Akatemian Kansanmusiikin aineryhmässä 1980-luvulta alkaen. Vuonna 2012 voimassa olevassa opetussuunnitelmassa opintojaksoa kuvaillaan seuraavasti: Opiskelija saa yleiskuvan musiikkipedagogiikan peruskäsitteistöstä ja kansanmusiikkipedagogiikan erityisluonteesta, perehtyy kansanmusiikin ja kansantanssin opettamisen eri tavoitteisiin ja menetelmiin, perehtyy kansanmusiikin ja kansantanssin käyttömahdollisuuksiin musiikinopetuksessa ja kansanmusiikin merkitykseen yleiselle musiikkipedagogiikalle, perehtyy eri-ikäisten ja eritasoisten, erilaisissa koulutus- ja harrastusmuodoissa opiskelevien opettamisen kysymyksiin, perehtyy kansanmusiikkiin pienryhmäkommunikaationa, harjaantuu opetusmateriaalin keräämiseen, järjestämiseen ja tuottamiseen sekä saa valmiudet opetuksen suunnitteluun, kehittämiseen ja johtamiseen. (Kansanmusiikin koulutusohjelma 2012.) Kansanmusiikin erityispiirteiksi voidaan nimittää soittotyyliin ja -tekniikkaan kuuluvia yksityiskohtia, jotka saavat aikaan kansanmusiikille ominaisen soinnin ja poljennon. Melodian säveliä voidaan esimerkiksi painottaa eri tavoin tanssilajista riippuen. Tällaiset painotukset, joiden tekemistä esimerkiksi viulun- ja jouhikonsoitossa kutsutaan puntittamiseksi, tukevat tanssijaa korostamalla tanssissa tärkeitä iskuja ja rytmejä. Kansanmusiikissa myös tyylinmukainen fraseeraus on tärkeää. On olemassa perinnetietoa esimerkiksi siitä kuinka pitkissä jaksoissa vaikkapa polskamelodia tulisi hahmottaa. Melodian tulkitseminen fraaseina vaikuttaa myös säestykseen ja saa aikaan luontaisia voimavaihteluja ja sävyjä. Erityispiirteisiin lukeutuvat lisäksi monenlaiset korut, pariäänet ja varsinkin yhteissoitossa stemmat eli melodiaan sopivat toiset äänet. Kansanmusiikkipedagogiikassa kiinnitetään erityistä huomiota myös improvisaatio- ja muuntelutaitoihin ja oman musiikillisen ilmaisun löytämiseen. Esittelen oppimateriaalissani jokaisen tanssilajin kohdalla lyhyesti näitä erityispiirteitä ja ohjeistan soittajaa huomioimaan ne soitossaan. Tarkoituksena ei ole siis ainoastaan teknisen osaamisen kehittäminen, vaan soittajan on muistettava kiinnittää huomiota myös siihen, miltä musiikki kuulostaa. Oppimateriaali on suunnattu musiikkiopiston perustutkinto 3 -tasoisille soittajille, jotka jo hallitsevat 11+4-kielisen kanteleen perussoittotekniikat ja tuntevat kansanmusiikin eri tanssilajeja tyyleineen.

25 Klassista kantelepedagogiikkaa opetetaan Sibelius-Akatemiassa esittävän säveltaiteen koulutusohjelmassa. Kansanmusiikin koulutusohjelmassa on tällä hetkellä tarjolla valinnaisaineina opetusharjoittelun sisältävä Kansanmusiikkipedagogiikka -opintojakso sekä instrumenttipedagogiikkakurssi. Kanteleensoiton opettajaksi voi valmistua myös ammattikorkeakouluissa. Vaikka varsinkin klassisessa kanteleensoitossa soittimena on enimmäkseen konserttikantele, jokainen ammattiopiskelija perehtyy opinnoissaan myös pienkanteleisiin, niiden erilaisiin soittotekniikoihin, sekä soiton opettamiseen. Kanteleiden moninaisuuden vuoksi joku kanteletyyppi tai soittotekniikka voi jäädä opiskelujen aikaan vähemmälle huomiolle, mutta onneksi omaa osaamistaan voi laajentaa myöhemminkin. Olen ainakin itse huomannut, että opettajana toimiminen on entisestään lisännyt kiinnostustani ja tietämystäni erilaisista kanteleista ja niiden soittamisesta. Omissa opinnoissani painottui suurkantele, joten olen perehtynyt 11+4-kieliseen kanteleeseen pitkälti omien ja oppilaideni soittokokemusten kautta. Hyvää lisäoppia soitonopetukseen sain kahdelta kanteleensoiton ergonomiaa käsitelleeltä kurssilta lukuvuonna 2005 2006. Kursseilla keskityttiin lähinnä suurkanteleiden soittoon, mutta myös pienkanteleet huomioitiin. Opin, että oikea ergonomia on perusta hyvälle soittotaidolle ja kehonhuoltoa tulee harrastaa säännöllisesti soittokunnon ylläpitämiseksi.

26 5 TUTKIMUKSEN TOTEUTUS 5.1 Tutkimuksen tarkoitus ja tutkimustehtävät Tutkimuksen tarkoituksena on koota oppimateriaali 11+4-kieliselle kanteleelle, pohtia oppimateriaaliprosessin vaiheita, arvioida tuloksia ja kehittää materiaalia edelleen saadun palautteen perusteella. Koska tutkija osallistuu itse aktiivisesti materiaalin kokoamiseen ja arviointiin, voi tutkimuksen sanoa olevan luonteeltaan tekemisperustainen (Anttila 2005, 449). Materiaalista saatua palautetta ja prosessin lopputulosta tarkastellaan luvussa 7. Tutkimustehtävät: - 11+4-kielisen kanteleen käyttötavan laajentaminen ja monipuolistaminen - plektratekniikan ja komppimelodiasoiton mahdollisuudet ja haasteet - musiikkiopiston perustasoille 2 3 soveltuvan oppimateriaalin kehittäminen 5.2 Tutkimusmenetelmä Seminaarityöni tutkimusmenetelmänä ovat pääosin omat havaintoni ja kokeilun kautta saatu tieto 11+4-kielisen kanteleen soittamisesta ja oppimateriaalin kokoamisesta. Käytän prosessissa enimmäkseen omaa 11+4-kielistä kantelettani, joten kyseessä on empiirinen tutkimus tämän kanteletyypin soittamisesta pyrkimyksenä kehittää kanteleen soittotapoja ja laajentaa soittimen käyttömahdollisuuksia. Keskeinen osa tutkimusta on uuden oppimateriaalin etsiminen, kansanmusiikkikappaleiden soveltaminen kanteleelle ja materiaalin testaaminen yhdessä oppilaiden ja kanteleensoiton opettajien kanssa. Tarkastelen oppimateriaalin syntyä ja pedagogiikkaan ja soittotekniikkaan liittyviä asioita, sekä omia kokemuksiani oppimateriaalin tuottajana itsereflektion kautta. Itsereflektion voidaan kuvailla tarkoittavan itsensä kohtaamista, itsensä ilmaisemista ja itsensä arvioimista. Kognitiivisen psykologian sanastossa itsereflektio merkitsee omien tunteiden ja ajatusten tiedostamista (Anttila 2005, 417). Pyrin aktiiviseen dokumentaatioon,

27 joka Anttilan (2005, 426) mukaan paljastaa teoreettiset, henkilökohtaiset ja käytännölliset tarkoitusperät sekä niihin liittyvät ja esille kohonneet vaikeudet ja ongelmat jo hankkeen aikaisessa kehitysvaiheessa. Tavoitteenani on siis kuvailla omaa oppimistani prosessin aikana ja pohtia tekemiäni ratkaisuja niin onnistumisten kuin myös ongelmallisten seikkojen osalta. Aktiivinen dokumentointi on keino saada kuva tehtyjen ratkaisujen pätevyydestä. Se ei ole varsinainen tutkimusmenetelmä, mutta sen avulla voidaan silti nähdä, miten ideat ovat kehittyneet. (Anttila 2005, 221.) Tutkimusmenetelmän voi myös sanoa olevan tekemisperustainen, mikä tarkoittaa sitä, että tutkimus tapahtuu prosessin kautta eli tekemällä. Tällöin tutkimus- ja kehitystoiminnan kohteena voi olla esimerkiksi suunnittelutoiminta kokonaisuudessaan tai jokin sen osa-alue, tai sen tarkoituksena on tuottaa tietoa toiminnasta sinänsä. Kehittämisprojektille asetettavia vaatimuksia voivat olla esimerkiksi: ongelmalähtöinen toiminta, tutkimuksen ja kehityksen tarve, tutkimuksellisen tuloksen käyttökelpoisuus ja tuotetun tiedon soveltaminen uusissa konteksteissa. Lisäksi kehittämisestä saatu tieto ja osaaminen on olennaisempaa kuin kohteena olevan yksittäistapauksen toteuttaminen, josta muodostuu lähinnä esimerkki jatkokehittelyä varten. (Anttila 2005, 449 450.) Määritelmä kuvaa mielestäni hyvin oppimateriaalintekoprosessia, johon sisältyy materiaalin kokoamisen lisäksi havainnointia itsestä ja instrumentista. Heikkisen ja Jyrkämän (1999) mielestä prosessin voi nähdä tutkimuksena, jos se pyrkii tuottamaan uutta tietoa ja saattaa sen julkisesti arvioitavaksi myös muille. (Heikkinen & Jyrkämä 1999, 40.) Prosessin tuloksena syntyvän oppimateriaalin testaaminen sen eri vaiheissa tutkijan omilla oppilailla, kollegojen toimesta sekä heidän oppilaillaan, onkin tämän tutkimuksen kannalta tärkeää. Tutkija saa tukea ja neuvoja omilta opettajiltaan ja tuttaviltaan. Saatu palaute kirjataan ylös ja esille nousseet seikat käydään läpi, jotta soittajien havaintoja voidaan hyödyntää ja materiaalia parantaa ennen sen julkaisemista. Yksi oppimateriaalin kappaleista, Mollisotiisi, esitellään luvussa 5.4. Tutkimuksessa saadut tulokset, eli oppimateriaali ja siitä saatu palaute, analysoidaan ja tutkija esittää myös ehdotuksia seuraaviksi tutkimusaiheiksi. Tutkimukseen kuuluu olennaisesti oman työskentelyprosessin kuvaus työn suunnittelun, toteutuksen ja käytännön esimerkkien osalta. Tutkija pohtii ja arvioi käyttämiään metodeja, valmista ma-