Historiallisten urkujen suojeluohjeet

Historiallisten urkujen suojeluohjeet Kirkon jumalanpalvelus- ja musiikkitoiminnan keskus Kirkon urkutoimikunta 1997 KUT:n suojeluohjetyöryhmä: Olli Johansson (puh.joht.), Pekka Suikkanen, Pentti Pelto (Sibelius- Akatemia), Marja Terttu Knapas (Museovirasto), Eero Raatikainen, Teija Tuukkanen Saatteeksi 1. Piirteitä Suomen urkuhistoriasta 1.1. Seurakuntien omistamat urut 1.2. Rajapyykkejä 1.3. Ruotsin vallan ajan urut 1.4. 1800-luvun urkujenrakennus 1.5. Suoria ulkomaisia vaikutteita 1.6. 1900-luvun vaihteen urkujenrakennuksesta 1.7. Maamme vanhojen urkujen ulkoasusta 1.8. Vanhan musiikin tutkimus ja 1900-luvun urkujenuudistukset 1.9. Vanhan ja uuden musiikin esittämisen ongelmista 2. Urkujen suojelu 2.1. Kirkkolain suojelusäädös 2.2. Mitä suojelu on? 2.3. Suojelu kirkkomuusikon kannalta 2.4. Urkujen suojelu käytännössä 3. Museovirasto urkujen ja kirkollisen kulttuuriperinnön suojelijana 4. Menettelyohjeita 5. Luettelo ennen vuotta 1917 rakennetuista uruista, joista on jotain säilynyt

OHJEET HISTORIALLISESTI ARVOKKAIDEN URKUJEN SUOJELUSTA SAATTEEKSI Suomessa on viime vuosina alettu ymmärtää aivan uudella tavalla vanhojen urkujen arvo ja merkitys. Urkujen, niin kuin minkä tahansa soittimen, arvo on niiden laadussa ja säilyneessä alkuperäisyydessä tai alkuperäisissä osissa. Vanhat urut saavat myös oman merkityksensä siinä tilassa ja sillä paikkakunnalla, mihin ne aikanaan on rakennettu. Aina näitä arvoja ei ole ymmärretty eikä nähty, ja sen seurauksena vanhoja urkuja on romutettu tai radikaalisti uudistettu. Suomen historiallisesta urkukannasta onkin vain osa jäljellä, ja vain muutama soitin on täysin säilynyt. Kirkon urkutoimikunta käynnisti keväällä 1996 historiallisten urkujen suojeluohjeiden laatimisen. Koska urut ovat aina yksilöitä ja vanhoihin soittimiin tehdyt muutokset ovat olleet aina tapauskohtaisia, mitään yksityiskohtaisia toimenpideohjeita ei tietenkään voida antaa. Ohjeiden tarkoituksena onkin auttaa ymmärtämään vanhaa urkukulttuuriamme ja sen suojelun merkitystä sekä osoittaa käytännössä, kuinka urkujen suojelu tulisi hoitaa. Mitä? Tämä ohjeisto sisältää varsinaisten menettelyohjeiden lisäksi lyhyen yleiskatsauksen Suomen urkuhistoriaan, suojelua ja erityisesti urkujen suojelua käsittelevän artikkelin sekä Museoviraston selvityksen omasta roolistaan urkujen suojelukysymyksissä. Mukaan on vielä liitetty ote Suomen historiallisten urkujen tutkimusprojektin (SHUT) tietokannasta, joka sisältää perustietoja Suomessa ennen vuotta 1917 rakennetuista uruista. Kenelle? Tämä materiaali on lähetetty seurakuntiin, joissa tiedetään olevan historialliset urut tai osia niistä. Historiallisuuden kriteerinä on tässä vaiheessa pidetty ensisijaisesti urkujen ikää ja rajana kirkkolaissa esiintyvää kirkkojen ja niiden kiinteän sisustuksen suojeluun velvoittavaa rajaa, vuotta 1917. Iän lisäksi on myös muita tekijöitä, joiden perusteella urkuja voidaan luokitella historiallisiksi. Jokaista soitinta onkin tarkasteltava yksilöllisesti ottaen huomioon niiden asema esim. paikkakunnan ja urkujenrakennuksen historiassa. Miksi? Kirkon urkutoimikunta toivoo, että tämä ohjeisto osaltaan auttaisi seurakuntia, kun urkujen korjaustai muutostyöt tulevat ajankohtaiseksi. Ohjeiston sisältämien tietojen avulla urut voidaan sijoittaa oikeaan ajanjaksoon Suomen urkujenrakennuksen historiassa. Myös urkujen säilyneisyyden selvittäminen ohjeiston urkuluettelon ja paikkakunnalta löytyvien tietojen avulla antavat suuntaa tuleville toimenpiteille. Kunnossa olevien historiallisten urkujen arvo ei ole pelkästään niiden historiallisuudessa vaan myös niiden mahdollisuuksissa aitoina, elävinä soittimina. 2

1. PIIRTEITÄ SUOMEN URKUHISTORIASTA Suomella on oma urkuhistoriansa, joka on varsin pitkä, vaikka se varsinkin varhaisimpien vuosisatojen osalta on kapea. Maamme historiaan sisältyy lukuisia omalla ja vieraalla tanterella käytyjä sotia, jotka ovat haitanneet kulttuuritoiminnan syntymistä ja kehittymistä. Kuitenkin meillä on ollut urkuja jo useitten vuosisatojen ajan, onpa ollut merkittäviä urkureita ja urkujenrakentajiakin. 1.1. Seurakuntien omistamat urut Sen jälkeen kun uruista oli tullut kirkon soitin toisen vuosituhannen sarastaessa, tämä ulkoasultaan ja musiikillisilta ominaisuuksiltaan mitä vaihtelevin instrumentti levisi Eurooppaan huomattavan nopeasti. Uppsalan katedraali sai ensimmäiset urkunsa 1200-luvun lopussa ja Gotlannissa oli 1300-luvun lopussa jo useita kymmeniä urkuja. Voimme pitää mahdollisena, että Turussakin olisi ollut urut jo 1400-luvulla. Mistään pitkäaikaisesta urkukulttuurista ei voida kuitenkaan puhua, sillä Turun seudun kirkkoja ryöstettiin ja poltettiin usein. Varhaisimmat dokumentaariset tiedot Turun tuomiokirkon uruista ajoittuvat 1500-luvun jälkipuoliskolle. Myös Pedersören kirkossa tiedetään olleen urut jo 1500-luvulla. Aivan yleisesti onkin todettava, että maamme varhaisimmasta urkuhistoriasta löytyy uutta tietoa sitä mukaa kuin arkistoja tutkitaan. Kun vuoden 1800 alussa oli maassamme käytössä hieman yli kolmetkymmenet urut, niiden määrä oli vuosisadan lopussa pitkästi yli kolmesataa. Ruotsin vallan ajan urut olivat keskittyneet rannikkoseudulle, 1800-luvun lopussa urkuja voitiin kuulla kautta koko Suomen. Vaikka urkujen konserttikäyttö oli harvinaista ehkä vain vihkiäiskonsertti jäi erikoisuutena kansalaisten mieliin urkuja soitettiin joka sunnuntai jumalanpalveluksessa. Urkujen ääni liittyi siksi kansalaisten mielissä vahvasti kirkollisiin yhteyksiin. Seurakuntien omistuksessa on tällä hetkellä (1997) noin 1060 urkua. Kaikissa pääkirkoissa on urut, muutamissa niistä lisäksi kuoriurut, historialliset urut tai positiivi. Urkuja on myös siunauskappeleissa ja seurakuntasaleissa. Urkujen pääasiallinen käyttö liittyy jumalanpalvelukseen ja kirkollisiin toimituksiin, mutta urkuja käytetään myös itsenäisen musiikin tulkkeina konserttisarjojen ja myös yksittäisten tilaisuuksien muodossa. Urkuihin on sitoutuneena arvokas musiikillinen pääoma, jonka korko tulee hyödyksi soittimien käytön myötä. Seurakuntien omistamien urkujen lisäksi on yksityishenkilöillä, oppilaitoksilla, museoilla yms. yhteensä parisataa urkua. Näiden ikä, suuruus, ominaisuudet ja soittokunto vaihtelevat suuresti. 1.2. Rajapyykkejä Suuri Pohjan sota (1700-1721) ja toisaalta Suomen sota (1808-1809) muodostavat rajapyykkejä, jotka jäsentävät varhaista suomalaista urkuhistoriaa. Ruotsin vallan aikana kulttuuriset yhteydet olivat luonnollisia keskiseen Eurooppaan joko suoraan tai emämaan kautta. Yhteyksiä oli myös etelään, Viroon ja myös sen kautta Keski-Eurooppaan. Venäjään liittäminen ei muuttanut henkisten yhteyksien suuntaa. Vaikka urkujenrakennukselliset yhteydet ovat olleet kiinteitä läntiseen perinteeseen, omiakin urkutaiteellisia ja -teknisiä piirteitä on havaittavissa. Erityisen selvää tämä on 1800-luvulla, jolloin suomalainen urkujenrakennus muutenkin kasvoi voimakkaasti. 3

1.3. Ruotsin vallan ajan urut Ennen Suurta Pohjan sotaa Suomeen rakennettiin kolmisenkymmentä urkua, joista vain muutamat säilyivät mainitun sodan yli soittokuntoisina tai korjauskelpoisina. 1700-luvulla rakennettiin lähes neljäkymmentä uutta urkua. Ruotsin vallan ajan urut syntyivät pääasiassa ruotsalaisten rakentajien toimesta, mutta myös Virosta näyttää tulleen sekä urkuja että vaikutteita. 1600-luvun jälkipuolisko oli urkujenrakennuksellisesti vilkasta aikaa. Pääosa soittimista keskittyi rannikkoseudulle Oulusta Viipuriin mutta on löytynyt hajatietoja sisämaankin uruista. Tyylillisesti 1600-luvun urut edustavat pohjoissaksalaisen urkujenrakennuskoulun skandinaavista linjaa. Yleensä Suomeen rakennetut urut olivat pienehköjä, mutta Kokkolan 21-äänikertaiset urut (veljekset Beijer 1696, nyt Munsalassa) olivat tunnettu ja loistava poikkeus mainitusta periaatteesta. Suuren Pohjan sodan jälkeen ensimmäiset urut sai Oulu 1726 ja seuraavana vuonna valmistuivat Turun tuomiokirkon laajaa huomiota herättäneet urut, jotka rakensi Johan Niclas Cahman, aikansa tunnetuin ruotsalainen urkujenrakentaja. Ruotsalainen Cahman-koulu, johon kuului useita maineikkaita rakentajia, on merkittävin tyylillinen vaikuttaja 1700-luvun suomalaisissa uruissa. Pohjoissaksalaisesta barokista lähtöisin oleva loistelias ja juhlallinen sointi sai mainitun koulun uruissa esikuviaan hieman perussävelvoittoisemman ja tukevamman soinnin. Vuosisadan lopulla Suomeen saatiin maineikkaan ruotsalaisen Olof Schwanin pehmeämpisointisia urkuja. Suomalaissyntyisiä urkujenrakentajia, ehkä pitäisi sanoa urkujenkorjaajia, tunnetaan nimeltä jo 1500- luvun lopulta ja heitä esiintyy silloin tällöin myöhemminkin. Koska urkutyötä oli vähän, kaikki joutuivat täydentämään toimeentuloaan muulla työllä, useimmat olivat urkureita. Raumalainen urkuri ja urkujenrakentaja Nils Strömbäck on näistä miehistä tunnetuin. Mistä he kaikki saivat oppinsa, on useimpien kohdalla epäselvää. 1700-luvulla urut levisivät hieman laajemmin sisämaan kirkkoihin ja maaseudulle. Kokonaisia urkuja on ajalta ennen vuotta 1800 säilynyt seitsemän. Suurin osa niistä odottaa asianmukaista restaurointia. Urkujen osia ensisijassa fasadeja on niitäkin säilynyt muutamia. 1.4. 1800-luvun urkujenrakennus Seuraavan vuosisadan, 1800-luvun aikana Suomen urkukanta kymmenkertaistui. Samaan aikaan maahamme rakennettiin runsaasti myös uusia kirkkoja. Kirkollisen musiikin aseman vahvistumista tuolloin kuvaa se, että 1880-luvulla perustettiin kolme kirkkomusiikkiopistoa kouluttamaan "lukkariurkureita", joiden tehtävät määriteltiin 1880-luvun kirkkolaissa selkeästi muusikon tehtäviksi. Venäjän vallan ajan alku vuoden 1809 jälkeen oli urkujenrakennuksellisesti hiljaista, mutta 1830- luvulle tultaessa maahan syntyi lyhyessä ajassa seitsemät urut, joukossa Oulun, Turun ja Kuopion suuret soittimet. Tämä urkurypäs oli lähtömerkki uudelle ajanjaksolle: sen jälkeen on urkuja rakennettu säännöllisesti ilman suuria katkoksia. Ruotsalaissyntyinen Anders Thulé (1813-1872) perusti 1840-luvun puolivälissä Kangasalle urkurakentamon. Thulé oli saanut koulutuksensa ajan arvostetuimman rakentajan, Gustav Anderssonin luona Tukholmassa. Hänen poikansa, Bror Axel Thulé (1847-1911) jatkoi urkujenrakennusta isänsä kuoleman jälkeen 1872. Anders Thulé oli rakentanut ainakin 35 urkua, joista on jäljellä kymmenkunta soitinta, valtaosa yksityishenkilöitten omistamia kamariurkuja. Bror Axel Thulé puolestaan rakensi parisataa urkua, joista on jäljellä parikymmentä kirkkosoitinta ja lukuisia 1-äänikertaisia koulu- 4

urkuja. Kummankin Thulén uruissa on kuultavissa skandinaaviselle romantiikalle ominaiset piirteet: leveä, perussävelvoittoinen ja laulava sointi, joka taipuu luontevasti ajan musiikin vaatimuksiin. Thulét kehittivät urkujen tekniikkaa ajan hengessä: Anders Thulé rakensi ensimmäisen äänikertakanavalaatikon jo 1847 ja hän käytti ensimmäisenä suomalaisena kuutiopalkeita 1867. Bror Axel Thulé puolestaan otti äänikertakanavalaatikon säännölliseen käyttöön 1880; myöhemmin hän patentoi tämän keksintönsä. Hän myös rakensi maamme ensimmäiset pneumaattiset urut Tampereen Aleksanterinkirkkoon 1885. Bror Axel Thulé seurasi aktiivisesti urkujenrakennuksen piirteitä Keski- Euroopassa. Jens Alexander Zachariassen (1839-1902) aloitti urkujen rakentamisen Uudessakaupungissa samaan aikaan kuin Bror Axel Thulé Kangasalla. Zachariassen oli syntyjään tanskalainen ja hän oli saanut koulutuksensa Aabenraassa. Hän rakensi kaikkiaan vähän yli sata urkua, joista puolentoistakymmentä on jäljellä. Vaikka Zachariasseninkin urkujen sointi kuuluu selkeästi saksalaisväritteiseen romantiikkaan, se on yleissävyltään heleämpi ja kirkkaampi kuin kangasalalaisten urkujen. Zachariassen oli teknisessä mielessä vanhoillisempi kuin Thulé; hän omaksui 1800-luvulle niin tyypillisiä teknisiä uudistuksia kilpailijoitansa hitaammin. Kaksi pienehköä urkujenrakentajaa, Albanus Jurva (1865-1926) ja K. G. Wikström (1861-1908) on mainittava 1800-1900-lukujen taitteesta. Molemmat aloittivat B. A. Thulén palveluksessa ja pääsivät valtion stipendin turvin jatkamaan opintojaan. Molemmat perustivat kotimaahan palattuaan urkurakentamon. Kun Wikström toimi itsenäisesti, Jurva asettui läheiseen yhteistyöhön oppimestarinsa, Walckerin kanssa. Molempien lisä Suomen urkukantaan ansaitsee huomiota sekä teknisessä että taiteellisessa mielessä. Muutamat urkurit ja muidenkin ammattien edustajat harjoittivat urkujen rakentamista joko sivutoimena tai lyhyen aikaa päätoimisestikin. Petter Lybäck, Kruunukylän kanttori oli näistä tuotteliain; hän rakensi yhdeksän huomionarvoista soitinta, jotka ovat paria fasadia lukuunottamatta hävinneet. Hans Petter Springert, Uudenkirkon kanttori, rakensi viidet urut 1870-luvulla. 1.5. Suoria ulkomaisia vaikutteita Keskeisten kaupunkien suuret soittimet tuotiin 1800-luvulla yleensä ulkomailta. Tämän vuoksi ulkomaisten rakentajien osuus on pienehköstä lukumäärästä huolimatta merkittävä. E.F. Walcker & co, saksalaisen romantiikan edelläkävijä, rakensi suuret urut Helsingin Nikolainkirkkoon (nykyisin tuomiokirkko) 1846, ja on sen jälkeen rakentanut Suomeen puolensataa muuta urkua. P.L.Åkerman, ruotsalainen urkujenrakentaja rakensi ensimmäiset Suomen urkunsa Helsingin Vanhaan kirkkoon 1869. Sen jälkeen Åkermanilta tilattiin toistakymmentä muuta urkua. Åkerman oli opiskellut Aristide Cavaillé-Collin luona; hänen välityksellään Suomi joutuikin ranskalaisen romantiikan vaikutuspiiriin. Mainittakoon myös, että Bror Axel Thulé vieraili Pariisin maailmannäyttelyn aikaan 1877 kahdesti Cavaillé-Collin tehtaassa. Matkan vaikutus Thulén urkuihin on selkeä, mutta mikä siinä on mainittujen käyntien osuutta, on vaikeampi osoittaa. Virolainen urkujenrakennus ulotti vaikutuksensa 1800-luvulla Suomeen, kun Gustav Normann rakensi tänne kahdeksat urut, joista on jäljellä kahdet soittokuntoiset kahden fasadin ohella. Yhdet Normann-urut odottavat varastoituina uutta elämää. 5

1.6. 1900-luvun vaihteen urkujenrakennuksesta Ensimmäisen maailmansodan aikoihin tuli suuri taitekohta maamme urkujenrakennukseen. K.G. Wikström oli kuollut 1908 ja Albanus Jurvan työt päättyivät 1915. Zachariassenilainen urkujenrakennus tuli tiensä päähän 1916. Jäljelle jäi vain kangasalalainen urkujenrakennus kolmannen polven urkujenrakentajan, Martti Tulenheimon johdolla. Tulenheimo oli opiskellut Marcussenilla Aabenraassa parin vuoden ajan. Sukupolvenvaihdoksen myötä firma otti käyttöön nimen Kangasalan urkutehdas. Bror Axel Thulé noudatti 1800-luvun lopun perinnettä kuolemaansa saakka, mutta Martti Tulenheimo toi uudenlaisen dispositiokäytännön ja uudenlaisen äänitystekniikan. Kun urkujen ilmalaatikot oli 1800- luvulta jatkuneen perinteen mukaan sijoitettu useimmiten peräkkäin keskimäärin noin neljän metrin levyiseen kaappiin, 1920-luvulla asettelu levisi jopa parven leveyteen saakka. Tällä sijoittelulla tavoiteltiin äänen mahdollisimman vapaata etenemistä. 1.7. Maamme vanhojen urkujen ulkoasusta 1600-luvun suomalaisten urkujen ulkoasusta on vain vähän tietoa. Kansallismuseossa säilynyt ns. Nauvon positiivi, jonka rakentaminen on ajoitettu 1660-luvulle, kantaa ulkoasussaan kansallisia piirteitä, vaikka soittimen yleisilme edustaa 1700-luvun muutostöistä huolimatta keskieurooppalaista perinnettä. Kokkolan urkujen fasadi vuodelta 1696 on voitu rekonstruoida säilyneitten osien perusteella. 1700-luvun urut, joita on säilynyt kokonaisina ja myös fasadeina, edustavat Ruotsi-Suomessa tuolloin yleistä perinnettä, joka kasvoi pohjoiseurooppalaisesta barokista, mutta jolla oli skandinaavisia erityispiirteitä. Voimme puhua kustaviaanisista, useimmiten viisikenttäisestä ryhmittelystä lähteneistä urkujulkisivuista, joissa on runsaita veistoskoristeita ajalle ominaisin yksityiskohdin. Jepuan vanhat urut periytyvät 1600-luvun lopusta, mutta soitin uusittiin 1770-luvulla, jolloin se sai maamme ehkä erikoislaatuisimmat koristeet. Fasadin laitaturellien päällä seisoo kaksi soittajaa, joilla on saksalaisten sotilasmuusikoitten vaatetus. 1800-luvun urkujen fasadit edustavat suurelta osalta kertaustyylejä. Kangasalalaisilta rakentajilta voidaan löytää muutamia fasadityyppejä, jotka toistuvat pienin muunnelmin. Zachariassen puolestaan on rakentanut useitakin urkuja samoilla piirustuksilla. Petter Lybäckin fasadeille tyypillinen yksityiskohta on suurimpien pillien välissä olevat ohuet sauvat, kun taas Albanus Jurva käytti fasadeissaan saksalaista alkuperää olevia mallipiirustuksia. Fasadipillien ryhmittelyssä on nähtävissä lukuisia periaatteita: on yksi- ja kaksikerrosfasadeja, on yksinkertaisia kolmikenttäisiä julkisivuja ja on myös rikkaasti jäsenneltyjä, monikenttäisiä sommitelmia, joissa on ilmeikäs koristelu. Urkujen koristeaiheisiin liittyy ja on aina liittynyt symboliikkaa, mikä ohjaa ja myös rajaa koristeaiheitten valintaa. Fasadin puurakenteet hävisivät vähittäin 1900-luvun puolelle tultaessa. Aluksi pillit muodostivat kiinteitä ryhmiä, jotka sidottiin yhteen metallisilla vöillä. Myöhemmin nämäkin hävisivät ja pelkät pillit, jopa joskus vain pelkät metalliputket muodostivat fasadin. 1.8. Vanhan musiikin tutkimus ja 1900-luvun urkujenuudistukset 1920-luvulla suomalainen urkujenrakennus joutui uusien haasteitten eteen. Elsassissa oli pari vuosikymmentä aikaisemmin syntynyt kritiikkiä ajan urkutyyliä kohtaan. Lähtökohtana oli havainto, että vanhat urut soivat kauniimmin kuin uudet, teknisesti edistykselliset soittimet. Vanhoja urkuja oli etsitty ja löydetty, koska vanha musiikki oli tullut uudenlaisen mielenkiinnon ja tutkimustyön kohteeksi. 6

Tätä uudistusta tuki jo 1800-luvulla alkanut liturginen uudistusliike, jonka kohteena olivat jumalanpalveluselämään liittyvät seikat. Tamperelainen urkuri, Aarne Wegelius (1896-1957) toi elsassilaiset ajatukset Suomeen ja aiheutti aluksi polemiikin, mutta myöhemmin suuren muutoksen suomalaisessa urkujenrakennuksessa. 1930- luvulla rakennettiinkin lukuisia teknisesti ja taiteellisesti laadukkaita urkuja, joissa vanhat urkumaisuuden ideat oli muokattu ajan musiikillisen ajattelun palvelukseen. Näiden urkujen arvo on ymmärretty uudelleen aivan viime aikoina. Wegelius-urut on rakennettu ns. leveän sijoittelun mukaan; ne täyttävät parven takaosan useimmiten kokonaan. Niissä on avoin fasadi, jossa pillit seisovat ilman urkukaappia. Useimmiten niissä on kolme sormiota ja melko paljon äänikertoja. Teknisesti ne toimivat voimakkaasta lämmityksestä huolimatta useimmiten hyvin. Niiden koneisto on yleensä pneumaattinen, mutta sähkökoneisto valtaa 1930- luvun lopussa alaa suurimmissa uruissa. Toisen maailmansodan aiheuttaman määrällisen aallonpohjan jälkeen suomalaiseen urkujenrakennukseen tuli jälleen uusia virtauksia. Elsassilainen urkuliike ja sen saksalainen jatko (Orgelbewegung) muotoutuivat laajaksi urkujenuudistusliikkeeksi, joka huipentui erityisesti tanskalaisissa uruissa. Uudistusajatukset kulkeutuivat 1940- ja 1950-luvuilla maahamme ja saivat konkreettisesti edustajakseen Sipooseen1951 rakennetun soittimen. Muutoksen lähtökohtana olivat jälleen vanhan musiikin vaatimukset, nyt entistä järjestelmällisemmin tutkittuina. Hieman yli kymmenen vuoden kuluessa suomalainen urkujenrakennus orientoitui täydellisesti uudelleen. Uudistusajatusten mukaisesti urkujenrakennuksessa palattiin mm. mekaaniseen koneistoon, klassiseen pillistöperiaatteeseen sekä kirkkaisiin ja värikkäisiin äänikertoihin. Vajaa pari vuosikymmentä myöhemmin urkujenrakennus joutui uudelleen itsetutkistelun paikalle. Vanhan urkutaiteen tutkimus oli tuonut esiin jälleen uusia näkökohtia, jolloin myös soittimille asetettiin uusia vaatimuksia. Tyylillisesti orientoituneitten urkujen käsite tuli maahamme. 1.9. Vanhan ja uuden musiikin esittämisen ongelmista Muusikoitten suhde vanhaan musiikkiin on 1900-luvulla ollut toinen kuin aikaisempina aikoina. Menneinä aikoina on esitetty musiikki ollut pääosiltaan oman ajan tuotetta, mutta nykyisin esitettävästä musiikista valtaosa on sävelletty ehkä satoja vuosia sitten. Sävellysten syntyajan esitystapa on innoittanut aikamme urkureita osin myös muitten instrumenttien soittajia esittämään vanhaa musiikkia autenttisuuteen pyrkivällä tavalla. Tämä periaate edellyttää soittimia, joiden ominaisuudet vastaavat jonkin aikaisemman tyylikauden soittimien ominaisuuksia. Autenttisuuden periaate sisältää myös sen tärkeä näkökohdan, että vanhat soittimet ovat korvaamattomia paitsi kulttuuri- ja musiikinhistoriallisina monumentteina, myös elävinä soittimina. Ne ominaisuudet, joille kunkin aikakauden säveltäjät ovat musiikkiaan säveltäneet, ovat säilyneinä vanhoissa uruissa, joilla siten on tarjottavanaan jotain korvaamatonta, alkuperäistä, nykyisestä poikkeavaa ja arvokasta. Urkujen historia sisältää kehitystä positiivisessä mielessä, mutta siihen sisältyy kehitystä myös huonompana pidettävään suuntaan. Uusi ei ole aina parempi kuin vanha, vaan vanha sisältää kvaliteetteja, joita uudesta on turha etsiä. Tässä on peruste vanhojen urkujen kunnioitukselle ja suojelulle. 7

2. URKUJEN SUOJELU 2.1. Kirkkolain suojelusäädös Kirkoissa, seurakuntasaleissa ja kappeleissa sijaitsevista uruista muodostuva kulttuuriperintö on vuoden 1994 alusta voimaan tulleessa kirkkolaissa tullut suojelun piiriin. Suomen urkuhistoria on liittynyt kaikkina aikoina varsin kiinteästi eurooppalaisiin virtauksiin, mutta suomalaisella urkujenrakennuksella on myös omia piirteitä, joilla se erottuu muista urkuhistorioista ja koulukunnista, ja joilla se edustaa omaa urkukulttuuriamme eurooppalaisessa ympäristössä. Ymmärrys urkuhistoriamme ainutlaatuisuutta ja korvaamattomuutta kohtaan on viime vuosina kasvanut. Tähän on syynä tutkimuksen ja koulutuksen tuoma laajentunut tietämys. Muunneltavuus on uruille ominaista ei ainoastaan rakentamisvaiheessa vaan myöhemminkin. Yleismusiikillisten virtausten mukana urkujenkin tyylit ovat vaihdelleet, jolloin olemassaolevien urkujen ominaisuudet ovat joutuneet kritiikin kohteiksi ja muutosvaatimuksille alttiiksi. Vanhoja urkuja onkin yleensä muuteltu, keskeisten paikkakuntien urkuja voimakkaammin ja tiheämmin kuin syrjäisten paikkakuntien soittimia. Tämä tendenssi on yleinen kautta Euroopan eikä Suomi muodosta siinä poikkeusta. Muutokset heijastavat tekoaikakautensa ihanteita, jotka poikkeavat urkujen rakentajan keskeisinä pitämistä. Muutokset tuovat soittimeen uusia, siihen alunperin kuulumattomia piirteitä. Muutosajan näkökulmasta katsoen nämä näyttävät positiivisilta, mutta laajemmasta perspektiivistä niihin suhtautuminen on kielteistä. Alkuperäisyys ja muuttelemattomuus onkin muodostunut yhdeksi vanhojen urkujen arvokriteeriksi. Alkuperäistä muotoa pidetään parhaana tai ainakin suositeltavimpana, vaikka muuteltukin soitin saattaa olla arvokas. Suojelusäädös sisältyy vuoden 1994 alusta voimaan tulleen kirkkolain 14 luvun viidenteen pykälään: "Kirkollinen rakennus, joka on rakennettu ennen vuotta 1917, on suojelunalainen. Kirkkohallitus voi määrätä sitä nuoremman kirkollisen rakennuksen suojeltavaksi, jos suojeluun on sellainen syy, jonka johdosta vastaavan rakennuksen suojelusta voitaisiin päättää rakennussuojelulain (60/85) mukaan. Kirkkohallitus voi tehdä suojelua koskevan päätöksen myös tuomiokapitulin, seurakunnan, tai museoviraston aloitteesta. Rakennuksen suojelu kohdistuu myös sen kiinteään sisustukseen, siihen liittyviin maalauksiin ja taideteoksiin sekä piha-alueeseen. Jos kirkkohallitukselle on 2 :n 2 momentin mukaan alistettu suojelun alaisen kirkollisen rakennuksen purkamista taikka sen ulko- ja sisäasua olennaisesti muuttavaa korjaamista koskeva päätös, kirkkohallituksen on ennen asian ratkaisemista varattava museovirastolle tilaisuus antaa siitä lausuntonsa. Jos tässä pykälässä tarkoitettu rakennus on sillä tavoin vahingoittunut, ettei sitä voida saattaa ennalleen, tai jos rakennuksen suojeleminen muusta erityisestä syystä ei enää ole perusteltua, kirkkohallitus voi, varattuaan museovirastolle tilaisuuden antaa asiasta lausuntonsa, päättää, ettei sitä enää ole pidettävä suojelunalaisena. Kirkkohallituksen 2 ja 3 momentissa tarkoitettu päätös on alistettava opetusministeriön vahvistettavaksi. Säädös suojelee urut yhteisessä kategoriassa maalausten ja taideteosten kanssa. Perimmältään suojelu koskee toimintaa ja kulttuuria, minkä vuoksi suojelua ei pidä ymmärtää pelkästään esineellisenä. Konkreettiset rakenteet ovat kulttuurin ja kulttuuritoiminnan kantajia, joita ilman kulttuuri ja toiminta häviää. Urut ymmärretään kokonaisuudeksi, johon musiikillisten ominaisuuksien: soinnin ja soitettavuuden ohella kuuluvat myös ulkoinen ja sisäinen arkkitehtuuri. Urkujen soivia osia enempää kuin musiikilli- 8

sia ominaisuuksia ei voi irrottaa ulkoasusta, minkä vuoksi suojelu koskee soitinta kokonaisuudessaan. Urkujen rakenteet kantavat soittimeen liittyvää kulttuuria: sointia, soitettavuutta ja arkkitehtuuria. 2.2 Mitä suojelu on? Suojelun tarkoituksena on estää musiikillisesti ja kulttuurihistoriallisesti arvokkaan soitinkannan häviäminen. Suojelulla pyritään säilyttämään se kansallinen kulttuuriperintö, joka rakennetuissa uruissa konkretisoituu. Suojelu on säilyttävää toimintaa, jonka tuloksena kulttuuri ja sen kantajat jäävät tulevien sukupolvien käytettäviksi, tutkittaviksi ja edelleen säilytettäviksi. Suojelu on säädös, mutta siihen sisältyy kokonaisvaltaista asennoitumista ja toimintaa, joiden yhteisenä tavoitteena on aikaansaada mahdollisimman kattava ja edustava urkukanta varhaisimmista säilyneistä uudempiin saakka. On muistettava, että suojelluilla uruilla on arvonsa paitsi muistomerkkeinä, myös elävinä, toimivina ja käyttöön kelpaavina soittimina. Urkujen suojelu on kokonaisvaltaista toimintaa, jossa asioita tulee tarkastella laaja-alaisesti ja useista näkökulmista. Suojelu pyrkii 1. arvostamaan ja arvottamaan kohdetta musiikilliselta ja historialliselta kannalta, 2. osoittamaan myönteisellä tavalla, että vanhalla on käyttöarvoa ja 3. rajaamaan mahdollisia muutoksia. Suojeltujen urkujen huolto- ja korjaustyöt olisi suunniteltava laajan asiantuntijajoukon voimin, ja niiden tekotapoja olisi pohdittava kokonaisvaltaisesti useilta eri kannoilta. Päätökset tulisi tehdä harkittujen, huolellisesti argumentoitujen ja dokumentoitujen tosiasioiden perusteella. Käytännön suojelutoiminnassa on jokainen soitin inventoitava ja pyrittävä määrittelemään sen merkitys soittimelliselta, urkujenrakennushistorialliselta ja kulttuurihistorialliselta kannalta. Arvioitten tulisi olla objektiivisia, mutta olosuhteiden pakosta ne tahtovat muuttua subjektiivisiksi. Ajan arvostukset nousevat argumentoinnin välineiksi. Sen muistaminen, että arvioinnin perusteet vaihtelevat aikakauteen sidotulla tavalla, auttanee ohjaamaan arviota objektiivisempaan suuntaan. Mitä historialliset urut ovat? Ikä tekee uruista historiallisia. Tähän liittyy usein merkittävyys 1. harvinaisuuden vuoksi, 2. taiteellisen, teknisen tai arkkitehtonisen erityisarvon vuoksi, 3. historiallisen kehityksen indikaattorina tai 4. jonkin muun syyn vuoksi. Suomessa on iäkkäitä urkuja verraten vähän, joten kaikki urkukantamme näkökulmasta katsoen vanhat urut ovat merkittäviä. Historiallisten urkujen vähälukuisuuden vuoksi useat instrumentit ovat myös ainutkertaisia. Urkujen taiteelliset, tekniset, arkkitehtoniset ja muut kvaliteetit paljastuvat kokonaiskuvan näkökulmasta, minkä vuoksi yksittäisen soittimen suhteuttaminen kokonaisuuteen on tärkeää. Historiallisen kehityksen indikaattoreina ovat erityisesti 1800-luvun soittimet tärkeitä. Se, että vain osa 1800-luvun uudistuksista, parannuksista ja keksinnöistä on jäänyt jatkuvaan käyttöön, ei oikeuta pitämään muita vähäarvoisina. Soittimen arvon perustana voi tulla kyseeseen myös soinnillinen edustavuus tai kiinnostavuus, sekä tiettyjen henkilöitten työpanoksen arvostaminen ja korostaminen kyseisen soittimen historiassa. 9

Tutkimus Tutkimuksen kannalta vanhoilla uruilla on kahdenlainen tehtävä. Ne ovat sellaisinaan tutkimuksen kohteita, mutta ne ovat myös tutkimuksen välineitä, sillä niiden avulla on mahdollista porautua historialliseen musiikkikäytäntöön soittimen osalta autenttisessa ympäristössä. Soittoteknisten asioiden tutkimiselle vanhat soittimet antavat oivan mahdollisuuden. On myös mahdollista saada kokemusperäistä tietoa urkujen käyttöön liittyvistä kysymyksistä. Urkujenrakennukseen ja -rakennustekniikkaan liittyvien asioiden tutkiminen on osoittautunut tärkeäksi ei ainoastaan korjausten yhteydessä, vaan myös uusia urkuja rakennettaessa. Urkujenrakennustraditio on viimeisten puolentoista sadan vuoden kuluessa muuttunut ja jopa katkennut useaan otteeseen, minkä vuoksi vanhojen rakennustekniikoiden hyödyntäminen riippuu siitä, miten paljon rakennusteknistä tietoa vanhoista soittimista saadaan. Toki voidaan esittää kysymyksiä modernin ihmisen kyvystä arvostaa autenttista soittotapaa tai vanhaa urkujenrakennustraditiota, mutta nämä kysymykset eivät poista itse asian, vanhasta oppimisen merkitystä ja tärkeyttä. 2.3. Suojelu kirkkomuusikon kannalta Kirkkomuusikon asema suojelun yhteydessä on vaativa. Hänen kannanottonsa ovat merkittäviä, ja hänen myönteinen suhtautumisensa suojeltuun soittimeen antaa seurakunnan musiikilliselle toiminnalle poikkeuksellisia mahdollisuuksia. Kielteinen suhtautuminen vaikeuttaa asian käsittelyä ja häiritsee musiikillista kanssakäymistä urkujen kanssa. Viime vuosikymmeninä on urkujensoiton tyylillinen ja käytännöllinen opetus ollut selkeästi urkujenuudistuksen meillä lähinnä sen tanskalaisen muodon värittämää. Urkuja on arvioitu tämän liikkeen ideologian näkökulmasta, edusti käsillä oleva soitin mitä tyylikautta hyvänsä. Selkeimmin tämä on näkynyt historiallisten urkujen korjaustöiden suunnittelussa. Urkujenuudistuksen arvostamia piirteitä on säilytetty, ja mainitun liikkeen vähäarvoisina pitämistä ominaisuuksista on luovuttu. Vaikka tämä on ymmärrettävää vain historialliselta kannalta, on hedelmällisempää ottaa historiallinen soitin sellaisenaan ja tarkastella sitä sen omien mahdollisuuksien ja ominaisuuksien näkökulmasta. Opetuksen osalta on muutos monipuolisempaan suuntaan jo nähtävissä. Historialliset urut edellyttävät soittajalta toisenlaista otetta kuin moderni soitin, joka on ergonomisesti mukava ja joustava. Historialliset urut asettavat soittajalleen poikkeavia vaatimuksia, jotka eivät koske yksinomaan ohjelmistoa vaan myös soittamista fyysisenä tapahtumana. Syvällinen tuttavuus vanhan soittimen kanssa edellyttää pitkäaikaista ja vaivalloista perehtymistä. Mikäli tämän jaksaa käydä läpi, vanha soitin osoittautuu mielenkiintoisella tavalla erilaiseksi instrumentiksi. On parempi perehtyä suojellun soittimen tarjoamiin mahdollisuuksiin, kuin kaivata sellaista, mitä se ei voi tarjota. Sopeutuminen on ratkaisu urkurin ongelmaan, kun hän 'joutuu tyytymään' vanhoihin urkuihin uusien saamisen sijasta. Sopeutuminen on tilanteen hyväksikäyttämistä. Sopeutumista ei voi ohittaa sillä, että opetus vanhojen urkujen soittamisessa on voinut jäädä saamatta. Jokainen sukupolvi opettaa urkujensoittoa parhaaksi havaitsemallaan tavalla, eikä kukaan voi syyttää opettajiaan. Monipuolisuuden ja moniarvoisuuden hyväksyminen merkitsee sitä, että asioihin on perehdyttävä myös itse. Urkujenrakennuksen tyylilliset muutokset ovat 1900-luvun jälkipuoliskolla olleet niin nopeita, että jokainen urkuri ja urkujenrakentaja joutuu orientoitumaan uudelleen ehkä useitakin kertoja aktiivisen uransa aikana. 10

2.4. Urkujen suojelu käytännössä Inventointi Suojeluun liittyvien toimien menestyksellinen ohjaaminen edellyttää kokonaiskuvaa olemassaolevasta tilanteesta. Tämä on mahdollista luetteloitten eli inventaarien avulla. Yleensä erotellaan kahdenlaista inventointia, yleistä ja erityistä. Yleinen inventointi tarkoittaa kaikkien suojelukohteiden liittämistä yhden luettelon alaisuuteen. Erityinen inventointi, josta voidaan käyttää myös nimitystä dokumentointi, tarkoittaa yksittäisen soittimen dokumentoimista mittaamalla, piirtämällä, valokuvaamalla, soittamalla, kuuntelemalla, äänittämällä sekä mahdollisesti muillakin tavoilla. Dokumentit ovat mittaluetteloita, piirustuksia, piirroksia, valokuvia, tiedostoja, äänitteitä jne. Näiden avulla pyritään kustakin soittimesta säilyttämään niin monipuolista tietoa kuin mahdollista, jotta itse soittimen mahdollisesti tuhouduttua sen ominaisuuksista olisi kuva tallella. Kopion rakentaminen on mahdollista hyvien dokumenttien avulla, minkä lisäksi dokumentointi helpottaa tutkimustyötä oleellisesti. Dokumentoiminen on perustutkimuksen yksi muoto. Suomen historiallisten urkujen tutkimusprojektin puitteissa Sibelius-Akatemian Kirkkomusiikin osastolla on muutaman viime vuoden aikana laadittu tietokantaa Suomeen rakennetuista uruista. Tämä tietokanta toimii yleisen tason luetteloinnin runkona. Dokumentoiminen puolestaan on korjausten yhteydessä helppoa, kun soitinta joudutaan purkamaan. Korjaustoimien muistiin merkitseminen on osa erityisen tason dokumentointia. Huolto- ja korjaustoimet Vanhoja urkuja tulee pitää yllä; niitä tulee hoitaa. Huolto tarkoittaa puhdistamista, tarkastamista, säätämistä, virittämistä ja pienimpien puutteiden poistamista. Vanhoja urkuja tulee joskus myös korjata, mihin nimen mukaisesti sisältyy havaittujen vikojen korjaamista, puutteiden täydentämistä ja säilymisen varmistamista. Korjaamiseen sisältyy miltei aina piirteitä restauroimisesta, konservoimisesta ja rekonstruoimisesta. Näillä nimityksillä tarkoitetaan uruissa samaa kuin esineitten ja rakennustenkin kohdalla: restauroiminen on palauttamista, konservoiminen säilymisen varmistamista ja rekonstruoiminen puuttuvien osien korvaamista uusilla. Vanhojen urkujen huoltaminen on periaatteessa samanlaista kuin uudempienkin, mutta koska materiaalit ovat saattaneet pehmentyä, on huoltoa tekevän varmistuttava herkän sormenpäätuntuman avulla, että tarpeettomia vaurioita ei pääse syntymään. Parasta on, jos soittimen huolto voidaan antaa yhden, osaamisensa käytännössä osoittaneen henkilön huoleksi. Vanhojen urkujen korjaaminen edellyttää tekijältään vankkaa tietämystä korjaamisen periaatteista ja kulloisenkin rakentajan työtavoista. Vanhaa materiaalia ei saa korjaamisessa hävittää eikä peruuttamattomia muutoksia tehdä. Milloin varaosia joudutaan käyttämään, on alkuperäiset osat ja niiden jäänteet varastoitava. Jos korjaamiseen liittyy uusien osien tekemistä puuttuvien sijaan rekonstruoiminen on pyrittävä niin pitkälle kuin mahdollista tekemään puuttuvat osat samalla tavalla kuin alkuperäiset oli tehty. Todisteet osien muodosta ja materiaalista tulee löytää itse soittimen tutkimisesta, arkistoista, muista kirjallisista lähteistä taikka asianmukaista varovaisuutta noudattaen vertailukelpoisista kohteista. Ennen kaikkia korjauksia on urut tarkastettava perusteellisesti ja havainnot kirjattava pöytäkirjaan. Tarkastukseen kuuluu aina myös historiallisten seikkojen mahdollisimman tarkka tutkiminen. Tarkastuksen perusteella laaditaan työohjelma, jota tulee tarkentaa, mikäli korjauksen yhteydessä tulee esiin 11

sellaisia asioita, joita ei aikaisemmin ole voitu havaita. Korjaustöiden kulku on esitettävä työkertomuksena ja muina tarpeellisina dokumentteina. Urkujen säilymisen varmistaminen Urkujen säilyminen ehjänä varmistetaan parhaiten suotuisilla ilmasto-olosuhteilla ja urkujen soittamisella. Kirkkojen jatkuva lämmittäminen on viime vuosikymmenien ilmiö. Vielä 1950-luvulla urut rakennettiin vain silloin tällöin lämmitettäviin kirkkoihin. Kun tällaiset urut ovat sittemmin joutuneet jatkuvasti lämpimiin tiloihin, niiden puuosat ovat kuivuneet ja kutistuneet. Tämä on aiheuttanut halkeilua, joka voi olla piilossa ja vaikeasti havaittavissa. Kosteuden pitäminen mahdollisimman vakiona, ei kovin alhaisena, on tehokkain varmistuskeino urkujen säilymiselle. Kosteuden vaihtelu on vahvasti sidoksissa lämpötilaan, joka viimeksimainittu on mukavuudenkin kannalta tärkeä. Suhteellinen kosteus on kesällä korkealla, mutta talvella se laskee lämmittämisen vuoksi sisätiloissa hyvin alas. Kosteuden keinotekoinen lisääminen on yksi mahdollisuus, johon kuitenkin saattaa kustannusten ohella sisältyä riskejä. Lämpötila tulisi pitää kohtuullisena, mieluiten selvästi alle 20 C parvella. Nopeita kosteuden ja lämpötilan muutoksia tulisi pyrkiä välttämään. Suhteellisen kosteuden mittaaminen ja muistiin merkitseminen on tarpeen. Jos kirkon lämpötila on vakio, riittää kerran viikossa tai kahdessa tehty muistiinpano. Jos lämpötila ja silloin luonnollisesti myös suhteellinen kosteus vaihtelee viikon aikana, kosteutta tulisi tarkkailla kahdesti viikossa. Yleisiä periaatteita Tulisi pyrkiä siihen, että kaikki osapuolet: soittimien omistajat ja käyttäjät, urkujenrakennuksen ammattimiehet, asiantuntijat sekä viranomaiset voisivat olla mahdollisimman yksimielisiä kulloisistakin toimenpiteistä. Vielä olisi hyvä, jos suunniteltavat toimenpiteet eivät olisi kiistanalaisia, eivätkä päätökset äänestyspäätöksiä. Tällainen periaate varmistanee, että historialliset urut eivät joutuisi kiistanalaisten toimien kohteiksi. Pääasiallisimpana korjausperiaatteena on Suomen oloissa pidettävä sitä, että suojellut urut saatetaan vähitellen alkuperäiseen asuunsa, mikäli tämä suinkin voidaan todentaa riittävällä tarkkuudella. Tämä ei poista sitä, että yksittäistapauksissa saattaa urkujen myöhempi muoto osoittautua alkuperäistä suositeltavammaksi. Lisäyksistä ja laajennuksista tulisi luopua, koska niihin sisältyy todellinen vaara tyylillisesti vieraista elementeistä, olivat nämä suunnittelun tai rakentamistyön puolella. 4. MUSEOVIRASTO URKUJEN JA KIRKOLLISEN KULTTUURIPERINNÖN SUOJELIJANA Museoviraston tehtävänä on edistää ja tukea kansallisen kulttuuriperintömme suojelua. Kirkot ovat keskeinen osa maamme rakennustaiteellista muistomerkkikantaa. Kirkoissa olevat maalaukset, veistokset, kastemaljat, taideteokset, saarnastuolit, ehtoollisastiat, kirkkotekstiilit sekä muut käsityötaidon tuotteet, kuten hautajaisvaakunat, kellot ja valaisimet ovat samaa kansallista taiteellista ja esineellistä kulttuuriperintöä, johon myös urut kuuluvat. Urut liittyvät lisäksi maamme musiikkielämän historiaan ja edustavat kirkkojen perinteistä soinnillista äänimaailmaa. 12

Suomen historiallinen urkukanta on Keski-Eurooppaan tai jopa Ruotsiin verrattuna varsin vähäinen. Vanhimmat säilyneet urut ovat myös kokonaistaideteoksia, joiden rakentamisessa julkisivun veistokäsittelyyn sekä koristeluun, maalaukseen ja kultaukseen on kiinnitetty erityistä huomiota. Suomen historiallisten urkujen tutkimusprojekti osoittaa, että alkuperäisinä säilyneet 1800-luvulla ja sitä ennen rakennetut sekä vielä 1900-luvun alun soittimet ovat erittäin harvinaisia. Lopputulos antaa ymmärtää, että 1920-luvun jälkeenkin tehdyistä uudistamattomista uruista tullaan tekemään suositusluontoinen suojeluluettelo Suomen urkuhistorian kokonaiskuvan säilyttämiseksi niin urkujen rakentamiseen kuin kulloisenkin ajanjakson kirkkomusiikin tyylillisiin virtauksiin liittyvien esimerkkien avulla. Vanhojen urkujen suojelu ja asianmukainen kunnostaminen liittyy osaltaan Museovirastonkin johtoajatuksena olevaan kestävän kehityksen periaatteeseen, jossa tarpeettomia uudistuksia välttämällä säilytetään ympäristöä rikastuttava monimuotoisuus ja historiallinen kerroksellisuus. Mikään uudelleen rakentaminen ei palauta kerran menetettyä aitoutta ja alkuperäisyyttä. Urkujen antikvaarisessa suojelussa olisi myös pyrittävä siihen, että kulttuurihistoriallisesti arvokas urku voitaisiin säilyttää toimivana pääsoittimena alkuperäisellä paikallaan kirkkotilassa. Museovirastolla itsellään ei ole erityisesti urkujen suojeluun perehtynyttä henkilöstöä, vaikka se vanhojen kirkollisten rakennusten korjaushankkeista antaakin lausuntonsa. Niinpä se pitää erittäin suuressa arvossa sitä, että historiallisten urkujen arvostus on herännyt nimenomaan Suomen evankelisluterilaisen kirkon ja urkujen aktiivisen käyttäjäkunnan taholta. Toivottavaa on, että tämä edesauttaisi vanhojen urkujen säilymistä soivina instrumentteina rikastuttamassa kirkkojemme liturgiikan ja jumalanpalvelusuudistuksen myötä ulkoisilta puitteiltaan samankaltaistuvaa ja yhdenmukaistuvaa kirkkotilaa. 4. MENETTELYOHJEITA 4.1 Urkujen korjauksen tai uudistamisen tullessa ajankohtaiseksi seurakunnan on ehdottomasti tutkittava, onko olemassa olevien historiallisten urkujen kunnostaminen tai restaurointi mahdollista ja tarkoituksenmukaista. Urkuhankkeen tulee joka tapauksessa kuulua kiinteästi kirkon peruskorjauksen suunnitteluun. Seurakunnan on otettava huomioon erityisesti kirkkolain 14. luvun 2, 5 ja 6 :issä annetut määräykset kirkollisista rakennuksista. Näissä mainitut suojelumääräykset koskevat myös urkuja. 4.2 Suojeltavat urut tulisi ensisijaisesti pyrkiä restauroimaan. Usein ongelman muodostaa, että urkuihin on vuosien saatossa tehty eri aikakausien mieltymysten mukaisia muutoksia. Tällöin tavoiteltava lopputulos voi hyvinkin olla jonkin myöhemmän aikakauden edustava muistomerkki kuin urkujen aivan alkuperäinen asu. Restaurointi saattaa olla myös uusien urkujen rakentamiseen verrattuna halvempi ratkaisu. Urkujen korjaukseen liittyvät monet käytännön asiat suositellaan annettavaksi kirkkoneuvoston tai seurakuntaneuvoston erikseen valitseman toimikunnan tehtäväksi, ellei seurakunnan hallintoelin itse hoida niitä. Historiallisten urkujen kunnostamisessa seurakunta tarvitsee lähes poikkeuksetta ulkopuolista asiantuntijaa. Kirkkovaltuuston tehtävänä on vahvistaa hankkeen määräraha talousarvioon. 13

Rahoitusvaihtoehdot on mietittävä ajoissa. Taloudellisia sitoumuksia ei pidä tehdä ennen hankkeen lainmukaista hallinnollista käsittelyä. Huomionarvoista on, että vanhan kunnostamiseen kirkkohallitus myöntää avustusta aivan samoin perustein kuin uuden rakentamiseenkin. Paikalliset tai alueelliset kannatusyhdistykset, museot, musiikkiopistot ym. saattavat tulla kysymykseen myös mahdollisina yhteistyökumppaneina. 4.3 Aina kun kyseessä on historiallisia urkuja koskeva hanke, seurakunnan tulee ottaa yhteyttä Kirkon jumalanpalvelus- ja musiikkitoiminnan keskuksen (KJMK) alaisuudessa toimivaan kirkon urkutoimikuntaan, Seurakunnan tulee pyytää lausunto, vaikka vaihtoehtona olisi myös urkujen korjaamatta jättäminen. Lausuntopyyntöön tulee liittää seuraavat tiedot: 1) Selvitys siitä, mitä aiotaan tehdä tai mitä pitäisi tehdä. 2) Tiedot kirkosta tai vastaavasta kirkollisesta rakennuksesta - pohjapiirros, josta selviää urkujen paikka - pinta-ala ja tilavuus, henkilömäärä - rakennusvuosi ja -materiaali, lämmitysjärjestelmä - luonnehdinta akustiikasta, mahdolliset mittaustulokset ym. - mikäli urut eivät ole kirkossa, selvitys niiden tämänhetkisestä olinpaikasta 3) Tiedot uruista - rakentamo, rakennusvuosi, dispositio - tehdyt muutokset ja suurehkot korjaukset, niiden suorittajat ja ajankohdat jne. - mikäli urkuja säilytetään varastossa tms, luonnehdinta osien kunnosta ja säilytystavas ta 4) Kuvia uruista ja kirkon sisätiloista 5) Kanttorin lausunto uruista 6) Uruista mahdollisesti aikaisemmin annetut lausunnot 7) Selvitys urkuhankkeen rahoitussuunnitelmasta, mikäli sellainen on tehty 4.4 Saatuaan kirkon urkutoimikunnan lausunnon ja hankittuaan alustavan kustannusarvion kirkkovaltuusto tekee päätöksen urkujen kunnostamisesta tai restauroinnista sekä mahdollisen kirkon keskusrahastosta myönnettävän avustuksen ja/tai lainan hakemisesta. Kirkkohallituksen hyväksyttyä hankkeen avustettavaksi kohteeksi seurakunta vasta voi hakea kirkkohallitukselta avustusta tai lainaa. 14

Luettelo ennen v. 1917 rakennetuista uruista, joista on jotain säilynyt Luettelo sisältää Suomen historiallisten urkujen tutkimusprojektin tietokantaan sisältyvät, säilyneet urut ja niiden jäänteet Luettelossa voi olla puutteita ja virheitä. Taulukon sarakkeet: Idnumero on SHUT-tietokannassa käytetty, urkukohtainen tunnistusnumero, joka koostuu rakennusvuodesta, rakentajakoodista ynnä järjestysnumerosta. Kohteet on järjestetty tämän numeron mukaan, eli ne ovat kronologisessa järjestyksessä, kukin vuosi rakentajakohtaisesti. Paikkakunta: urkujen alkuperäisen sijoituspaikkakunnan nimi. Paikka: urkujen tarkempi sijoituspaikka. Sij.: Sijaintipaikan tyyppi (kirkko, kappeli, koti, laitos, koulu, museo, konserttisali jne). Uusi paikka: Urkujen mahdollisen siirtämisen jälkeinen sijaintipaikkakunta. Om.: Alkuperäinen omistaja tyypeittäin (seurakunta, koulu, laitos, museo, yksityinen jne.) Rakentaja: Rakentaja on kirjoitettu siinä muodossa, missä tietokanta sen tallentaa. Vanhemmista rakentajista on muitakin oikeinkirjoitusmuotoja, minkä lisäksi firmannimien kirjoittamisessa esiintyy kirjavuutta. Vuosi: Rakennusvuosi, sikäli kuin se on tiedossa. Mikäli rakennusvuosi ei ole tarkkaan tiedossa, tunnistusnumeron perässä on x. Äk: Äänikertamäärä ilman siirtoäänikertoja. S: Sormiomäärä. Skon: Soittokoneiston tyyppi Hall: Hallinnan tyyppi Säil: Säilyneisyysluku: 5=muuttamaton, 4=muuteltu 3=soittokunnoton 2=fasadi ja merkittävä määrä pillejä säilynyt 1=yleensä fasadi, joskus myös jotain muuta säilynyt 0=mitään ei ole säilynyt. Kenttä Paikkakunta sisältää sen paikkakunnan nimen, jonne urut on alunperin rakennettu. Mikäli urut on siirretty, kenttä Uusi paikkak. kertoo nykyisen paikkakunnan. SEURAAVAT URUT OVAT SÄILYNEET MUUTTAMATTOMINA Idnumero Paikkakunta Paikka Sij. Uusi paikkak. Om. Rakentaja Vuosi Äk S Skon Hall Säil 184302700 Mäntsälä kirkko kirk Pornainen yks Maisala 1843 3 1 mek mek 5 184703000 Paimio F.G.Hedberg koti Kangasala museo yks Anders Thulé 1847 2 1 mek mek 5 185003000x Ilmajoki Yli-Könni koti yks Anders Thulé 1850 4 1 mek mek 5 185603000 Kuorevesi kirk Hämeen museo srk Anders Thulé 1856 7 1 mek mek 5 185903001 Kangasala Liuksiala kpli yks Anders Thulé 1859 2 1 mek mek 5 186003000x Lempäälä Rikala, Helny Kajala koti yks Anders Thulé 1860 4 1 mek mek 5 186103000x Särkisalo Pett-niminen kartano koti kirkko yks Anders Thulé 1861 3 1 mek mek 5 186105000 Eckerö kirkko kirk srk Adam Ravander 1861 7 1 mek mek 5 187704004 Pyhämaa kirk srk J.A.Zachariassen 1877 7 2 mek mek 5 188104004 Närpiö kirkko kirk Rangsby srk J.A.Zachariassen 1881 20 2 mek mek 5 188104006 Turku Lääninvankila kirk lai J.A.Zachariassen 1881 3 1 mek mek 5 188403104 Karinainen kirkko kirk Kyrön pappila srk Bror Axel Thulé 1884 5 1 mek mek 5 188704004 Tenhola kirkko kirk srk J.A.Zachariassen 1887 14 2 bar mek 5 189103105 Valkeakoski Kansakoulu koul kou Bror Axel Thulé 1891 1 1 mek mek 5 189403102 Kuru kirkko kirk srk Bror Axel Thulé 1894 11 2 mek pne 5 189403104 Kerimäki kirkko kirk srk Bror Axel Thulé 1894 18 2 bar pne 5 189503106 Kangasala Kansakoulu koul kou Bror Axel Thulé 1895 1 1 mek mek 5 189503107 Kanta-Loimaa kirkko kirk srk Bror Axel Thulé 1895 19 2 bar pne 5 189604003 Kullaa kirkko kirk srk J.A.Zachariassen 1896 11 2 mek mek 5 189604300 Sauvo kirkko kirk srk Albanus Jurva 1896 17 2 mek mek 5 189804005 Angelniemi kirkko kirk srk J.A.Zachariassen 1898 6 2 mek mek 5 189804006 Hankasalmi kirkko kirk srk J.A.Zachariassen 1898 20 2 pne pne 5 190003100 Merikarvia kirkko kirk srk Bror Axel Thulé 1900 25 2 pne pne 5 190003101 Valkeakoski Kansakoulu koul kou Bror Axel Thulé 1900 1 1 mek mek 5 190003102 Joroinen Tahkorannan kk. koul kou Bror Axel Thulé 1900 1 1 mek mek 5 190003106 Hausjärvi Mäkelän kk. koul kou Bror Axel Thulé 1900 1 1 mek mek 5 190003107 Kangaslampi Palvalahden kk. koul kou Bror Axel Thulé 1900 1 1 mek mek 5 190003108 Halikko Paavolan kk. koul kou Bror Axel Thulé 1900 1 1 mek mek 5

SHUT-TIETOKANTA: ENNEN VUOTTA 1917 RAKENNETUT, MUTTA SÄILYNEET 2/Virhe. URUT JA URKUJÄÄNTEET Tuntematon valitsimen argumentti. Idnumero Paikkakunta Paikka Sij. Uusi paikkak. Om. Rakentaja Vuosi Äk S Skon Hall Säil 190003111 Ilomantsi kirkko kirk srk Bror Axel Thulé 1900 1 1 mek mek 5 190003112 Nastola Immilän kk. koul kou Bror Axel Thulé 1900 1 1 mek mek 5 190103100 Oulainen kirkko kirk srk Bror Axel Thulé 1901 1 1 mek mek 5 190103103 Lempäälä Kuljun kk. koul kou Bror Axel Thulé 1901 1 1 mek mek 5 190103105 Kärsämäki Kirkonkylän kk. koul kou Bror Axel Thulé 1901 1 1 mek mek 5 190203101 Jomala Kirkonkylän kk. koul kou Bror Axel Thulé 1902 1 1 mek mek 5 190203103 Juupajoki Korkeakosken kk. koul kou Bror Axel Thulé 1902 1 1 mek mek 5 190203105 Kangasala Matti Halonen koti yks Bror Axel Thulé 1902 1 1 mek mek 5 190203106 Loimaa Vesikosken kk. koul Loimaa siun.kpli kou Bror Axel Thulé 1902 1 1 mek mek 5 190203107 Messukylä "lukkari" koti yks Bror Axel Thulé 1902 1 1 mek mek 5 190303101 Rauma Lyseo koul kou Bror Axel Thulé 1903 1 1 mek mek 5 190303102 Mikkeli Otavan kk. koul Kansanopisto kou Bror Axel Thulé 1903 1 1 mek mek 5 190303104 Vesilahti Anian kk. koul kou Bror Axel Thulé 1903 1 1 mek mek 5 190303106 Nurmijärvi Palojoen kk. koul kou Bror Axel Thulé 1903 1 1 mek mek 5 190303108 Suoniemi kirkko kirk srk Bror Axel Thulé 1903 12 2 pne pne 5 190306600 Hinnerjoki kirkko kirk Karunki srk Johan Gust Lindqvist 1903 3 1 mek mek 5 190403101 Korpilahti kirkko kirk srk Bror Axel Thulé 1904 22 2 pne pne 5 190403103 Kuopio Albert Pekuri koti yks Bror Axel Thulé 1904 1 1 mek mek 5 190404301 Hämeenlinna Lääninvankila kirk lai Albanus Jurva 1904 7 2 mek pne 5 190503101 Vesilahti Kirkonkylän kk. koul kou Bror Axel Thulé 1905 1 1 mek mek 5 190503103 Pihtipudas Kansakoulu koul kou Bror Axel Thulé 1905 1 1 mek mek 5 190504300 Artjärvi kirkko kirk srk Albanus Jurva 1905 16 2 mek pne 5 190604200 Salo Rukoushuone rukh yhd K.G.Wikström 1906 3 pne pne 5 190703100 Toholampi kirkko kirk srk Bror Axel Thulé 1907 14 2 pne pne 5 190703103 Kärsämäki kansakoulu koul kou Bror Axel Thulé 1907 1 1 mek mek 5 190703105 Helsinki Sokeain amm.koulu koul kou Bror Axel Thulé 1907 7 2 pne pne 5 190803101 Luumäki kirkko kirk srk Bror Axel Thulé 1908 25 2 pne pne 5 190803102 Kestilä kirkko kirk srk Bror Axel Thulé 1908 6 2 pne pne 5 190803105 Kangasala lainaurut kpli yks Bror Axel Thulé 1908 1 1 mek mek 5 190903100 Ahlainen kirkko kirk srk Bror Axel Thulé 1909 16 2 pne pne 5 190903102 Pori Yyterin kk. koul kou Bror Axel Thulé 1909 1 1 mek mek 5 191003103 Paattinen kirkko kirk srk Bror Axel Thulé 1910 10 2 pne pne 5 191004000 Velkua kirkko kirk srk J.A.Zachariassen 1910 6 2 pne pne 5 191103108 Kuhmalahti kirkko kirk srk Bror Axel Thulé 1911 10 pne pne 5 191103111 Joroinen Kotkatlahden kk. koul kou Bror Axel Thulé 1911 1 1 mek mek 5 191303200 Joensuu Kansakoulu koul kou Kang. urkutehdas 1913 3 1 pne pne 5 191303201 Karkku kirkko kirk srk Kang. urkutehdas 1913 12 2 pne pne 5 191503203 Kuusjärvi kirkko kirk srk Kang. urkutehdas 1915 12 2 pne pne 5 191703205 Tyrväntö kirkko kirk srk Kang. urkutehdas 1917 12 2 pne pne 5 Yhteensä 67 kpl. SEURAAVIA URKUJA ON VUOSIEN KULUESSA MUUTELTU. Muutostöiden perusteellisuutta ei ole eritelty. Idnumero Paikkakunta Paikka Sij. Uusi paikkak. Om. Rakentaja Vuosi Äk S Skon Hall Säil 166400000x Nauvo Kirkko kirk srk Tuntematon 1664 5 1 mek mek 4 172601300 Fagervik Fagervik kirk Fagervik yks Olof Hedlund 1763 5 1 mek mek 4 174701300 Närpiö kirkko kirk Övermark srk Olof Hedlund 1747 6 1 mek mek 4 176101400 Alatornio kirkko kirk srk Gren & Stråhle 1761 9 1 mek mek 4 176400700 Sund kirkko kirk Vårdö museo srk Carl Petter Lenningh 1764 8 1 mek mek 4 176800900 Finström kirkko kirk Kirkon asehuone srk Petter Lindqvist 1768 8 1 mek mek 4 176801200 Uusikaarlepyy kirkko kirk Kirkon lattialla srk Anders Telin 1768 8 1 mek mek 4 177601100 Kristiinankaupunki kirkko kirk srk Nils Strömbäck 1776 9 1 mek mek 4 179101601 Nauvo kirkko kirk srk Olof Schwan 1791 12 1 mek mek 4 179307600 Turku Akatemia muu kou Carl Torenberg 1793 4 1 mek mek 4 182002500 Hämeenlinna Lindström koti Seurasaari yks Johan Lindström 1820 6 1 mek mek 4 184403000 Tammisaari kirk srk Anders Thulé 1844 23 2 mek mek 4 185003001x Kerimäki kirk Anders Thulé 1850 2 1 mek mek 4 185103000 Halikko kirk srk Anders Thulé 1851 15 1 mek mek 4 186508000 Uusikaupunki kirkko kirk srk Marcussen & Son 1865 28 2 mek mek 4 186607800 Lemland kirk Sottunga srk Frans Andersson 1866 7 1 mek mek 4 187003000 Korppoo kirk srk Anders Thulé 1870 8 1 mek mek 4 187501900 Myrskylä kirkko kirk srk Velj. Buchert 1875 19 2 mek mek 4 187707900 Leppävirta kirkko kirk srk Gustav Normann 1877 14 2 mek mek 4 187804003 Paimio kirk Tuupovaara srk J.A.Zachariassen 1878 13 2 mek mek 4 187904002 Liperi kirk srk J.A.Zachariassen 1879 16 2 mek mek 4 188004002 Somero kirk srk J.A.Zachariassen 1880 19 2 mek mek 4 188006000 Uusikaarlepyy kirkko koti Sibelius-museo yks Anders Gästrin 1880 mek mek 4 188104401 Isokyrö kirkko kirk srk Åkerman & Lund 1881 16 2 mek mek 4 188203101 Alastaro kirkko kirk Merijärvi srk Bror Axel Thulé 1882 12 2 mek mek 4 188204005 Houtskär kirkko kirk Korppoo Norrskata srk J.A.Zachariassen 1882 6 1 mek mek 4 188207900 Snappertuna kirkko kirk srk Gustav Normann 1882 9 1 mek mek 4 188304001 Iisalmi msrk kirk srk J.A.Zachariassen 1883 18 2 mek mek 4 188803105 Yläne kirkko kirk srk Bror Axel Thulé 1888 14 2 mek pne 4 188803106 Porvoo Suomalainen kirkko kirk lattialla srk Bror Axel Thulé 1888 7 1 mek mek 4