Radion sinfoniaorkesterin puupuhaltajat ja cornot Usko Meriläinen: Mouvements Circulaires En Douceur 17 min Petri Alanko, 1. huilu ja kontrabassohuilu Hanna-Kaarina Heikinheimo, 2. huilu ja piccolo Mari Uusitalo, alttohuilu ja 3. huilu Eeva Heikkilä, bassohuilu ja piccolo W. A. Mozart: Puhallinserenadi nro 12 c-molli 25 min Nacht Musique, Yömusiikki Päivi Kärkäs, 1. oboe Francisco Almazán, 2. oboe Reijo Koskinen, 1. klarinetti Marja Kopakkala, 2. klarinetti Jussi Särkkä, 1. fagotti Olavi Ojanperä, 2. fagotti Tommi Hyytinen, 1. käyrätorvi Tatu-Pekka Paukkunen, 2. käyrätorvi Kati Harjanne, kontrabasso VÄLIAIKA 15 min Richard Strauss: Fröhliche Werkstatt, Iloinen työpaja, 36 min sonatiini puhaltimille nro 2 op. AV 143 Den Manen des göttlichen Mozart am Ende eines dankbaren Lebens gewidmet. Omistettu jumalaiselle Mozartille kiitollisen elämän lopussa. Petri Alanko, 1. huilu Mari Uusitalo, 2. huilu Jorma Valjakka, 1. oboe Sanna Niemikunnas, 2. oboe Christoffer Sundqvist, c-klarinetti Reijo Koskinen, 1. klarinetti Marja Kopakkala, 2. klarinetti Tuulia Ylönen, basettitorvi Kullervo Kojo, bassoklarinetti Otto Virtanen, 1. fagotti Jussi Särkkä, 2. fagotti Olavi Ojanperä, kontrafagotti József Hárs, 1. käyrätorvi Annu Salminen, 2. käyrätorvi Tommi Hyytinen, 3. käyrätorvi Tatu-Pekka Paukkunen, 4. käyrätorvi Väliaika noin klo 19.55. Konsertti päättyy noin klo 21.00. Suora lähetys YLE Radio 1:ssä ja internetissä (www.yle.fi/rso). Klo 21.00 21.15 Jälkikoirat. Lauri Otonkoski, Mikael Helasvuo ja Aale Lindgren pureskelevat konsertissa kuultua. Konsertti televisioidaan ja lähetetään YLE Teeman Kausikortti-ohjelmassa keväällä 2010. 1
Usko Meriläinen (1930 2004): Mouvements Circulaires En Douceur (1987) Vuonna 2004 edesmennyt Meriläinen oli oman tiensä kulkija. Hän asui lähes koko ikänsä Tampereella, jossa hän oli pitkään ainoa kansainvälisesti merkittävä säveltäjä. Yksinäisen hahmon Meriläisestä teki se, että hän pysyi uskollisena kerran löytämälleen modernismille. Tämä ei tarkoita, ettei taiteessa olisi tapahtunut tyylillistä kehitystä. Meriläisen musiikki muuttui ajan mukana, mutta erityisesti muutoksen tilassa oli sen suhde omaan aikaan ja kulttuurimiljööseen. Kun Meriläinen 1960-luvun alussa lähti modernistisen sanonnan tielle, hän yksinkertaisesti valitsi puolensa ajan tilanteessa; toinen mahdollisuus olisi ollut konservatiiviseen leiriin sitoutuminen. Pari vuosikymmentä myöhemmin Meriläisen tyyli oli etsiytynyt herkkien detaljien ja runsaasti kirjotun pintakudoksen äärelle. Tyyli oli sidoksissa edelleen vaikutusvaltaisen modernistisen suunnan kanssa. Samalla siihen oli ilmestynyt uusi, tärkeä juonne. Meriläinen oli löytänyt vaistonvaraisen tavan lähestyä musiikkia ja työntekoa. Omien sanojensa mukaan hän oli aina ollut kallellaan intuition suuntaan, mutta modernismi oli vaatinut veronsa; modernisteilla on tunnetusti sisäpiirisyntyinen imperatiivi, joka käskee toimimaan riittävän konstruktiivisesti, jotta syntyvät taideteokset voivat saada uskottavan selityksen olemassaololleen ja hahmolleen. Meriläisen selitykset eivät kovin paljon muistuttaneet modernistien valtavirran verbalistiikkaa. Hän vetosi muutamiin itse kehiteltyihin käsitteisiin, jotka huolimatta teoreettisesti orientoituneista nimistään olivat itse asiassa juuri ja juuri peiteltyjä eufemismeja intuitiiviselle vapaudelle. Kun Meriläinen puhui musiikillisten karakterien metamorfoosista, hän tarkoitti enemmän pidäkkeetöntä keksintää kuin järjestelmällistä rakentelua. Kun toimintaympäristö muodostui pisteistä, linjoista ja kentistä, hän tarkoitti puuhaavansa säveltaiteen peruselementtien parissa, eli siellä missä muutkin. 1970- ja 80-lukujen vaihteessa Meriläinen oli pitkällä vaistonvaraisen toiminnan saralla, ja hän jatkoi johdonmukaisesti sisäisten äänten kuuntelua, yksittäisen soinnin ydintä. 90-luvulle ja edelleen uudelle vuosituhannelle tultaessa Meriläisen intiimi fantasia oli yltänyt kukoistukseen, hillittyyn mutta hehkuvaan; soinnin ja huolella siselöidyn, eläväksi kirjotun pinnan emansipaatio vietti hiljaista riemujuhlaa. Samalla Meriläinen oli etääntynyt päivän iskulauseista ja trendeistä. Hänen viimeiset saavutuksensa olivat komeita, mutta niiden elinpiiri on ollut suppea ja intiimi. Mielenkiintoisen juonteen Meriläisen tuotannossa muodostavat huilulle sävelletyt teokset, jotka olivat suureksi osaksi tulosta hänen ja huilutaiteilija Mikael Helasvuon yhteistyöstä. Klassikoksi vakiintunut Suvisoitto eli duo huilulle ja heinäsirkoille (1979) oli lenkin lähtölaukaus ja myöhempiä tuloksia ovat mm. konsertto Visions and Whispers (1985) sekä kamariteokset Huilu veden peili (1985) ja Henrietten juhlat (1995). Äärimmäinen kulminaatio on huiluorkesterille sävelletty L oiseau fanfare (2002). Luonteva etappi laulavalla, kirmaavalla, visertävällä ja suhisevalla eräretkellä oli Mouvements Circulaires En Douceur ( Pyöreitä liikkeitä suloisuudessa ). Teos on soitinnettu neljälle huilistille, joiden soittimina ovat huiluperheen kaikki jäsenet, myös äärimmäisen harvinainen kontrabassohuilu. Taustalla on Meriläisen visiitti Viitasaaren uuden musiikin kesäakatemiaan 1984. Meriläinen tapasi ranskalaisen mestarihuilistin Pierre-Yves Artaud n, joka kertoi hänelle perustamastaan neljän huilistin yhtyeestä Quatuor de flutes Arcadie sekä Pariisin IRCAM-studiossa kehitetystä kontrabassohuilusta, ja pyysi Meriläistä säveltämään yhtyeelle kappaleen. Kantaesityksensä uutuus sai Helsingin juhlaviikoilla 1986. Meriläisen musiikkia kommentoinut hänen oppilaansa Harri Suilamo on kutsunut teosta manifestiksi tekijänsä estetiikasta. Otsikko on kieltämättä niin oivallisesti valittu, ettei sen viestiin voi juuri mitään lisätä: musiikki on kyllä hetkittäin hyvinkin aktiivista, mutta pääosassa ovat pehmeänpyöreät liikekuviot, jotka hienostuneesti sijoittuvat samettiseen maastoon. 2
W. A. Mozart (1756 1791): Puhallinserenadi nro 12 c-molli Nacht Musique, Yömusiikki (1782/83) Puhallinorkesteri- tai yhtyemusiikki on mielletty liittyväksi tiettyjen yhteisöjen kulttuuriin, erityisesti armeijan, kylä- ja kaupunkiseurojen ja työväenyhdistysten. Varsin harvoin puhallinorkesterimusiikki on päässyt kurottamaan taiteen korkeille parnassoille, eikä se sinne ole kovin voimallisesti pyrkinytkään. Yksi arvonnostolle otollinen vaihe oli 1770 90-luvuilla, kun Itävallassa eli voimiensa tunnossa useampi ammattitaitoinen puhallinorkesteri. Wienissä, Salzburgissa ja Prahassa vaikuttaneille yhtyeille syntyi hyvänkokoinen ohjelmisto, jonka kartuttamisesta pitivät huolta ajan maineikkaimmat säveltäjät, kuten Haydn, Dussek ja Mozart. Pääasiassa heidänkin puhallinyhtyemusiikkinsa pysyttäytyi suhteellisen kevyenä: teosnimikkeitä saattoivat olla keskenään suunnilleen samaa tarkoittavat divertimento, serenadi ja kassaatio (cassazione), eikä esimerkiksi sinfonia. Sisäiseltä jaoltaan ja muun organisoitumisen kannalta nämä sävellykset olivat vapaammin hahmoteltuja kuin tiukempaa kuria vaatinut sinfoninen ajattelu edellytti. Osien lukumäärä oli useimmiten suurempi kuin neljä, ja suurin osa oli tanssipohjaisia. Pääosiksi tarkoitetut allegrot oli sävelletty johtoajatuksenaan lähinnä viehättävien teemojen esittely eikä dramaattisiin tuloksiin johtava kehittely. Puhallinyhtyemusiikki ymmärrettiin ulkoilmakonsertteihin sopivaksi viihteeksi. Mozart ei kaikissa lajin teoksissaan seurannut ajanvietemallia loppuun saakka. Varsinkin kahdessa sävellyksessä hän rikkoi rajoja ja kehitti uutta. Liikanimen Gran Partita saanut suuri B-duuri-serenadi (1781) ohitti ajankohdan normit koollaan: seitsemän osaa kestävät soitettuina pitkälti yli 50 minuuttia, mikä oli ennen kuulumatonta, ja esityskokoonpanokin oli kasvatettu paljon tavanomaista mittavammaksi. Toinen Mozartin erikoisista puhallinserenadeista on saksan ja ranskan kieltä yhdistävän liikanimen Nacht Musique saanut Serenadi nro 12 c-molli. Serenadeja ei juuri sävelletty mollissa, koska se koettiin ajanvietetarkoitusta ajatellen synkäksi ja jyrkäksi. Mollia käytettiin wieniläisklassiseen aikaan vähän esimerkiksi Mozartin 41 sinfoniasta vain kaksi on sävelletty mollissa. Sinfonioissa, konsertoissa ja vaativassa kamarimusiikissa sellainen hyväksyttiin, mutta jos aurinkoisen ulkoilupäivän rauhaa häirittäisiin mollimusiikilla, saattaisi tuloksena olla huolta ja murhetta lauantailevon sijasta! Mozartin teos koettiin harmilliseksi tulokkaaksi ja annettiin ymmärtää, ettei tie ole toivottu. Mozart ei jättänyt yleisön härnäämistä tähän, vaan toteutti koko serenadinsa muutenkin poikkeavasti. Ensimmäisenä osana on osittain uhmaavasti, osittain salaperäisesti soiva allegro, jonka pääteema muistuttaa myöhemmän c-molli-pianokonserton vastaavaa. Kysymyksessä on aidosti vakava statement eikä harmiton rallatus. Sivuteeman sulokkuus on tuttua Mozartia, mutta siihen on upotettu ohikiitävä varjo viestimään tarkkaavaisen kuuntelun tarpeesta. Hidas osa on kuosiltaan hillitty, eikä senkään väliaikainen rauha ole läpikäyvä. Menuetissa Mozart yllättää: odotetun hovitanssin sijasta kuullaan perusteellisen taitavasti läpiviety ja ankarasti soiva kaanon. Trio-jakso on leppoisampi, mutta taustalla on mutkikkaampi kontrapunktinen taitotemppu, ns. vastaliikekaanon, jossa jälkimmäinen äänistä esitetään ensimmäiseen nähden ylösalaisin. Finaalina on suoraviivaisesti etenevä muunnelmasarja vakavasta mutta ilmeikkäästä c-molli-teemasta. Kun musiikki kääntyy duuriin, vaikutelma on aidosti vapautunut. 3
Richard Strauss (1864 1949): Fröhliche Werkstatt, Iloinen työpaja, sonatiini puhaltimille nro 2 op. AV 143 (1944 45) Straussin viimeisiin elinvuosiin liittyi menetyksiä ja tragiikkaa. Hän oli II maailmansodan syttyessä ollut aikeissa lopettaa uransa kapellimestarina ja säveltäjänä, muttei ollut tehnyt ratkaisevaa päätöstä. Yhtäkkiä Strauss joutui todistajaksi vyörylle, joka tuhosi suuren osan hänen elämäntyöhönsä elimellisesti liittyneistä rakennuksista ja instituutioista. Saksan ooppera- ja konserttitalojen hävitys raastoi Straussin sielua, eikä asiaa auttanut, että häntä epäiltiin natsihallinnon sympatisoijaksi. Tosiasiassa Strauss oli ajautunut sen kanssa sukset ristivälle kurssille varhaisessa vaiheessa. Ajatus passiivisesta tarkkailusta tuntui mahdottomalta, joten Strauss jatkoi työntekoa. Ratkaisu koitui myöhemmälle musiikkiyleisölle onneksi, sillä 1940-luvulla syntyivät monet Straussin nerokkaimmista töistä, eikä maestro osoittanut korkeasta iästään huolimatta hellittämisen merkkejä. Näin on sanottava siitä huolimatta tai juuri siksi että Strauss itse suhtautui vähätellen myöhäiseen sävellysinnostukseensa. Hän varusti täysipainoisia mestariteoksia kuolemanjälkeisiin löytöihin yleensä liitetyllä postuumin opuksen merkinnällä, otsikoi sinfonian kokoiset puhallinorkesteriteoksensa sonatiineiksi ja antoi ensimmäiselle niistä lisänimen invalidin työpajasta ; lisäksi hän sanoi puolijulkisesti, ettei hänen säveltelynsä tuloksilla ole mitään historiallista arvoa, vaan ne on tehty omaksi iloksi ja ajankuluksi. Strauss kutsui uusia, kestoltaan yli puolituntisia puhallinteoksiaan sonatiineiksi, mikä on yksi musiikin viime vuosisadan understatement-valioista. Kustantaja hermostui ja julkaisi ne salaa otsikolla sinfonia, mutta Strauss ei taipunut tätä hyväksymään. Sonatiinin nro 2 sävellystyö käynnistyi ensimmäisen sonatiinin osoittauduttua toimivaksi. Sota oli alkanut kääntyä saksalaisille tappiolliseksi ja Straussin välit hallituksen kanssa olivat viilentyneet. Hän oli nähnyt Münchenin kansallisen teatterin tuhoutumisen ja palannut perheineen kotiin Garmischiin, jossa vuoriston suhteellinen rauha sopi hänen raastetuille hermoilleen. Ehkä kappaleen liikanimi Iloinen työpaja on luettava ylistyksenä syrjäisen lintukodon tunnelmalle, sillä sen tulkitseminen ajankohtaa ironisoivaksi koettelee säveltäjän huumorintajun ymmärrysyrityksiä. Strauss suunnitteli toisesta sonatiinista yksiosaista diptyykkiä Johdanto ja allegro. Sellaisen hän myös ensin sävelsi tammikuussa 1944, mutta muutti sen suuremman kokonaisuuden viimeiseksi osaksi. Strauss lisäsi uuden ensimmäisen osan maaliskuussa 1944, mutta väliosat tulivat mukaan vasta kesällä 1945, Saksan antauduttua. Dresdenin pommittaminen helmikuussa 1945 oli järkyttänyt Straussia enemmän kuin muu: Olen epätoivoinen --- minun rakas Dresdenini, Weimar, München --- kaikki mennyttä! Sonatiini nro 2 Es-duuri tuntuu valmistuneen onnellisessa takomossa. Musiikki on energistä ja raikasta, teemat ilmeikkäitä, harmonia melodioita uljaasti tukevaa. Ennen kaikkea soitinnus on sitä, mihin vain Straussin taustalla varustettu mestari pystyy. Polyfoninen kudos soi yhtä aikaa mahtavana kymenä ja eriytyneinä puroina, ja vaikka säveltäjä yritti uskotella työskennelleensä aikaa tappaakseen, on helppo aistia taustalta jylisevä innoitus. Jouni Kaipainen 4
Radion sinfoniaorkesterin puupuhaltajat ja cornot Petri Alanko esiintyi RSOn nuorten solistien konsertissa vuonna 1980, soitti ensimmäiset keikat orkesterissa 1983 ja liittyi vakituiseksi huilistiksi 1990. Erityisen hyvin hän viihtyy metsässä mieluiten sukset jalassa tai sienikori kädessä. Eeva Heikkilä on soittanut huilua RSOssa vuodesta 1991. Hän hiihtää, juoksee, kävelee sauvojen kanssa ja ilman sekä lukee paljon. Mari Uusitalo toimii Emmi Niemen äitiyslomasijaisena kevään 2010. Mari harrastaa huilunsoiton lisäksi lapsikatraan kasvattamista... Hanna-Kaarina Heikinheimo on toiminut RSOn soolopikkolon ja huilun soittajana vuodesta 1994. Jos Hanna-Kaarinaa ei näy soittamassa, hänet saattaa tavoittaa juoksulenkiltä tai sitten on ruisleipätaikina juuri valmistunut ja odottaa paistamista. Francisco Almazán soittaa oboeta. Hän syntyi Madridissa ja liittyi RSOhon vuonna 2003. Francisco pitää lukemisesta ja on kiinnostunut mm. gemmologiasta ja jalokivien keräilystä. Päivi Kärkäs on ollut RSOssa vuodesta 1980, nykyisin 2. soolo-oboistina ja englannintorvistina. Harrastaa sitä sun tätä, varsinkin kamarimusiikkia, ja on kiinnostunut kaikesta. Sanna Niemikunnas soittaa oboeta ja englannintorvea. Sanna liittyi orkesteriin vuonna 1988 ja harrastaa tällä hetkellä asunnon remontointia. kesteriin vuonna 1979. Harrastuksia ovat lenkkeily koirien kanssa ja kutominen. Reijo Koskinen on soittanut RSOn toisena sooloklarinetistina vuodesta 1988. Hulluna savusaunaan & avantouintiin. Christoffer Sundqvist on toiminut RSOn 1.sooloklarinetistina vuodesta 2005. Toffe Viihtyy tenniskentällä erityisesti verkolla. Tuulia Ylönen soittaa klarinettia Suomen Kansallisoopperassa. Harrastuksia ovat ruoanlaitto ja ulkoilu. Olavi Ojanperä soittaa RSOssa fagottia vuodesta 1975 alkaen. Jussi Särkkä on RSOn 2. soolofagotisti vuodesta 1995 alkaen. Hän on intohimoinen kestävyysurheilun harrastaja, lajeina mm. juoksu, pyöräily ja etenkin hiihto. Otto Virtanen soittaa vuodesta 2004 alkaen fagottia RSOssa. Harrastuksena on metsässä hiihtely. József Hárs on unkarilainen käyrätorvisti. Hän on soittanut RSOssa kolme ja puoli vuotta. József valokuvaa sekä pyöräilee joka päivä, säässä kuin säässä. Tommi Hyytinen toimii RSOn käyrätorven varaäänenjohtajan viransijaisena. Muusikon työn ohessa hän ohjaa pilatesta. Jorma Valjakka soittaa oboeta. Hän liittyi RSOhon vuonna 1989. Harrastaa maratonjuoksua. Kullervo Kojo liittyi RSOhon vuonna 1974 ja toimi 1. sooloklarinetistina 2004 saakka, jolloin hän vaihtoi bassoklarinettiin. Harrastaa liikuntaa ja kaikenlaisen musiikin kuuntelua. Kiusaa perhettään sellon soitolla. Marja Kopakkala toimii RSOn klarinetistina (soittaa myös Es-klarinettia). Hän liittyi or- 5 Annu Salminen toimii RSOssa käyrätorven määräaikaisena soittajana keväällä 2010. Harrastuksina liikunta, ulkoilu, kielet ja kulttuurit. Tatu-Pekka Paukkunen toimii RSOssa käyrätorven sijaisena 8.2.2010 alkaen. Harrastaa mm. valokuvausta. Kati Harjanne on kontrabassoryhmän äänenjohtaja, RSOssa vuodesta 2000. Harrastus/pakkomielle bassonsoiton lisäksi on villavaatteiden neulominen.
RADION SINFONIAORKESTERi Radion sinfoniaorkesteri (RSO) on Yleisradion orkesteri, joka syksyllä 2007 juhli 80. vuottaan. Orkesterin ylikapellimestari Sakari Oramo aloitti kautensa syksyllä 2003. Radio-orkesteri perustettiin vuonna 1927 kymmenen muusikon voimin ja sinfoniaorkesterin mittoihin se kasvoi 1960-luvulla. RSO:n ylikapellimestareita ovat olleet Toivo Haapanen, Nils-Eric Fougstedt, Paavo Berglund, Okko Kamu, Leif Segerstam ja Jukka-Pekka Saraste. RSO:n ohjelmistossa on tärkeällä sijalla uusin suomalainen musiikki ja orkesteri kantaesittää vuosittain useita Yleisradion tilausteoksia. Yhteensä RSO on kantaesittänyt yli 500 teosta. Kaudella 2009 2010 on ohjelmassa kuusi kantaesitystä sekä useita Suomen ensiesityksiä. Yli sadan levytyksen joukossa on mm. historiallinen helmi Sibeliuksen ainoasta taltioidusta kapellimestariesiintymisestä. Sakari Oramon kanssa RSO on levyttänyt mm. Bartókin, Hakolan, Lindbergin, Kaipaisen ja Kokkosen teoksia sekä Launiksen Aslak Hetta -oopperan ensilevytyksen. Levytykset ovat saaneet useita palkintoja, joista tuorein, MIDEM Classical Awards -palkinto myönnettiin 2008 RSO:n ja Lisa Batiashvilin levytykselle Lindbergin ja Sibeliuksen viulukonsertoista (Sony BMG). New York Times valitsi RSO:n Magnus Lindbergin orkesteriteoksia sisältävän levyn vuoden levyksi 2008. RSO levyttää myös mm. Ondinelle. RSO tekee säännöllisesti konserttikiertueita ympäri maailmaa ja on soittanut ulkomailla lähes 300 konserttia. Japanissa orkesteri on vieraillut neljä kertaa. Kaudella 2009 2010 RSO esiintyy mm. Pietarissa, Länsi-Afrikan Beninissä ja Tukholmassa. RSO:n kotikanava on YLE Radio 1, joka lähettää orkesterin kaikki konsertit yleensä suorina lähetyksinä niin Suomesta kuin ulkomailtakin. Konsertteja voi kuunnella myös ympäri maailmaa RSO:n verkkosivujen kautta (www. yle.fi/rso). 6