Kirkko ja työn kehittämisen keinot Uutteen voimalla-seminaari 23.4.2018
Seurakunnan juuret Sanan seurakunta alkuperäinen merkitys oli viitata kristittyjen joukkoon, joka kokoontui palvelemaan Jumalaa, mitään organisaatiorakennetta ei ollut. Jerusalemiin perustettiin juutalaisen tradition mukainen vanhimpien ryhmä, joka hallitsi seurakunnan johtajan kanssa. Niinpä päätettiin, että Paavali ja Barnabas ja muutamat muut lähtisivät Jerusalemiin apostolien ja vanhimpien puheille, jotta saataisiin selvyys tästä kiistakysymyksestä ( ) Kun he saapuivat Jerusalemiin, seurakunta, apostolit ja vanhimmat ottivat heidät vastaan, ja he kertoivat niistä suurista teoista, joita Jumala heidän matkallaan oli tehnyt. (Apt. 15.)
Seurakunnan juuret Monissa kiertävien apostolien perustamissa seurakunnassa ei ollut nimettyjä johtajia. Niissäkin löytyi kuitenkin vahvoja keskushahmoja tai Jerusalemin mallin mukaisia vanhemmistoja Myöhemmin joissakin seurakunnissa omaksuttiin kreikkalaiselle yhteiskunnalle tyypillinen hallintorakenne: seurakunnan johtoon valittiin kaitsijoita eli piispoja, ja heidän apunaan oli palvelijoita eli diakoneja.
Noihin aikoihin, opetuslasten joukon yhä kasvaessa, kreikkaa puhuvat alkoivat syyttää hepreankielisiä siitä, että heidän leskiään syrjittiin päivittäisiä avustuksia jaettaessa. Silloin apostolit, ne kaksitoista, kutsuivat koolle koko opetuslasten joukon ja sanoivat: "Ei ole oikein, että me ruoan jakamisen tähden lyömme laimin Jumalan sanan. Valitkaa siis, veljet, keskuudestanne seitsemän hyvämaineista miestä, jotka ovat Hengen ja viisauden täyttämiä, niin me asetamme heidät tähän tehtävään. Silloin me voimme omistautua rukoukseen ja Jumalan sanan jakamiseen." (Apt 6.)
Kolmiportainen virkarakenne 100-luvun alussa Yhdistelmä kuvatuista kreikkalaisesta ja juutalaisesta mallista Seurakuntaa johti piispa, jonka apuna oli papistoa edeltänyt vanhinten neuvosto sekä diakoneja Piispa Vanhimmat Papisto Diakonit
Reformaatio ja Luterilaisuus Luterilainen uskonpuhdistus vahvisti maallikon asemaa kirkossa ja seurakunnassa: kaikilla kirkon jäsenillä ajatellaan olevan yleisen pappeuteen perustuva yhtäläinen valta. Säilytettiin kuitenkin myös erikseen määritelty saarnan ja sakramenttien jakamisen virka, erityinen pappeus sekä piispuus. Tämä perustuu seurakunnan valtuutukseen (vokaatio) eikä muuten anna papille erityistä valtaa suhteessa toisiin. Suomessa kuntaorganisaatio ja seurakuntien hallinto kehittyivät yhdessä 1800- luvulle asti. Edelleenkin ne muistuttavat toisiaan ja monin paikoin samat luottamushenkilöt toimivat molemmissa.
Kahden hallintomallin rinnakkaisuus Kirkossa yleisen pappeuden edustajat (kirkon jäsenet) että erityisen pappeuden edustajat (piispat ja papit) ovat yhdessä tekemässä päätöksiä kirkon puolesta. Tästä teologisesta ajattelusta nousee kirkolle ominaislaatuinen ja samalla jännitteinen kahden rinnakkaisen hallintomallin rakenne. Suomen näkyy edustuksellisuuteen perustuvan kirkolliskokouksen ja piispan viran edustajien muodostaman piispainkokouksen toimivaltasuhteissa. Se heijastuu myös seurakuntiin: esim. kysymys kirkkoneuvoston puheenjohtajuudesta.
Episkopaalinen hallintoperiaate Episkopaalisen hallintoperiaatteen edustajat korostavat hengellistä virkaa, jonka valta on yhtäältä kirkon jäsenten delegoimaa valtaa ja toisaalta Kristuksen itsensä valtaa, jota hengellinen virka käyttää Kristuksen puolesta. Hengellisellä vallalla tarkoitetaan tässä saarnaamista ja sakramenttien jakamista. Piispat edustavat apostolista suksessiota ja episkopaalista valtaa. Nykyisessä keskushallinnossa piispainkokous hengellisen viran näkökulmaa. Seurakunnassa papit ja etenkin kirkkoherra edustavat episkopaalista hallintoperiaatetta.
Synodaalinen hallintoperiaate Synodaalisen hallintoperiaatteen mukaan maallikoilla on vastuu kirkon tunnustuksen ja opetuksen sisällöstä. Periaate toteutuu silloin, kun seurakunta kutsuu itselleen pappeja. Siinä korostetaan maallikoiden ja kirkon viran yhteistä päätöksentekoa. Keskeinen rooli on koko kirkkoa edustavalla yleisellä kokouksella: kirkolliskokous eli synodi. Parlamentaarisen demokratian kehittyminen vienyt sitä yhä enemmän demokraattisen päätöksenteon suuntaan. Suomessa tiivis yhteys kuntahallintoon on tuonut siihen myös poliittiset voimasuhteet.
Konsistoriaalinen periaate Konsistoriaalisen hallintoperiaatteen mukaisessa mallissa kirkolla on edustus pienehkössä hallintoyksikössä eli konsistorissa, joka toimii valtiovallan virkakoneiston osana tai sen kanssa yhteistyössä. Konsistoriaaliseksi kutsutaan nykyisin sellaista hallintorakennetta, jossa kirkon viranhaltijoilla on hallinto- ja päätäntävaltaa samaan tapaan kuin luottamuselimillä. Jäänteitä siitä näkyy tuomiokapitulin kollegion toiminnassa, mutta sellaisenaan sitä ei esiinny.
Seurakunnan organisaation erityspiirre: pastoraalinen johtaminen Seurakunta on samanaikaisesti maallinen ja hengellinen yhteisö. Työpaikkana siihen pätevät yhteiskunnalliset hallinnon ja johtamisen lainalaisuudet mutta samanaikaisesti sillä on hengellinen tehtävä. Pastoraalinen johtaminen liittyy sen hengelliseen tehtävään: yksityisten ihmisten ja ryhmien hengellisenä tukena ja ohjaajana toimiminen perustehtävän toteutuminen työyhteisössä ja sen toiminnassa Hengellinen johtaminen liittyy episkopaaliseen perintöön: Piispa valvoo seurakuntien ja pappien toimintaa Kirkkoherra valvoo seurakuntansa toimintaa sekä kirkon tunnustuksen ja perustehtävän mukaisuutta
Hengellisen työn tekijät ja tukipalveluhenkilöstö Seurakunnassa on rinnakkain ja sisäkkäin kaksi työkulttuuria Tukipalveluhenkilöstöllä (talous, toimisto, hautaus, kiinteistö tms.) työehdot perustuvat yhteiskunnassa yleisiin periaatteisiin työajan, työehtojen ja työn vaatimusten suhteen. Ns. hengellisen työntekijöiden työn kuva on poikkeava etenkin työajan ja edellä kuvattujen kirkon erityisistä hallintoperiaatteista johtuen. Syntyy helposti vaikeuksia ymmärtää toisen työntekijäryhmän työtä ja sen perusteita.
Hallintoperiaatteiden moniulotteisuus seurakunnassa Synodaalinen, luottamuselinten edustama johtaminen tulee lähelle demokraattista hallintomallia. Siihen on liittyvät myös poliittiset voimasuhteet jopa mahtisukujen vaikutusvalta. Tukipalveluhenkilöstön johto on useimmiten talouspäällikön tai henkilöstöjohtajan vastuulla, joka edustaa yhteiskunnallista normia henkilöstöhallinnossa. Kirkkoherra edustaa taas monissa asioissa episkopaalista hallintoperiaatetta, joka perustuu ilmoitukseen, traditioon ja piispalliseen kaitsentaan.
Hengellinen yhteisö vai työorganisaatio? Kirkkoherran tehtävä nähtiin 1980-luvulle saakka pelkästään episkopaalisena hengellisen johtajan tehtävänä Samoin seurakunnan työyhteisö nähtiin vahvasti omaleimaisena hengellisenä yhteisönä Samanaikaisesti seurakunnat kehittyivät monipuolisiksi työorganisaatioiksi, jossa monien eri alojen edustajia. Yhteiskunnan vaatimukset työorganisaatioille lisääntyivät. => pelkästään episkopaalinen näkökulma ja osaaminen ei enää riittänyt Johtamisen ja organisaation toimivuuden vaatimukset kasvoivat Alettiin kehittää kirkon johtamiskoulutusjärjestelmää sekä työn kehittämisen keinoja.
Lopuksi Kuinka olla tänä päivänä samalla kertaa perinteestä elävä hengellinen yhteisö ja toimiva työorganisaatio? Kuinka löytää yhteinen kieli eri vierekkäisten ja sisäkkäisten toimintakulttuurien välille. Onko esimerkiksi episkopaalisen perinteen ja nykypäivän demokraattisen yhteiskunnan vaatimusten välillä sovittamaton ristiriita?