Tapakasvatusmateriaali 3-6 vuosiluokille Henkilöt kertojaminä, joka on yksi lapsista Mii, kapinallinen Lillukka, kiltti tyttö Nikke, viisastelija-hipsteri Pökö, joka tekee ensin ja ajattelee sitten Pökön mummo, eläkkeellä oleva professori Toteutusvaihtoehdot Nämä päivänavaukset voidaan esittää opettajan tai oppilaiden lukemina tai ne voidaan dramatisoida pieniksi kohtauksiksi. Teksteistä on tehty myös pienet dramatisoidut käsikirjoitukset.
MAANANTAI - TAPOJEN HISTORIAA Me oltiin koottu rahaa tätä leirikoulua varten jo neljä vuotta. Sen vessapaperin, joka me oltiin myyty, olis voinut vetää maapallon ympäri. Mun isä tuli allergiseksi mokkapaloille jo sillon, kun me oltiin nelosella. Silti rahat ei riittäneet yhteiseen bussiin, vaan meidän piti lähteä omilla autoilla. Onneksi Pökön äidillä oli seitsenpaikkainen nelivetomaasturi, johon mahtui just meidän jengi ja kaikki meidän kamat. Pökö on mun kaveri, tosi kiva vaikka töppäileekin, kun se hosuu aina. Nikke on meidän luokan hipsteri, joka luulee aina tietävänsä kaiken. Se on asunut pienempänä Ranskassa ja käyttää vaan siistejä merkkivaatteita. Nikke känää aina Miin kanssa, sillä kun on aina revityt farkut ja koskaan ei tiedä, minkävärinen tukka sillä on maanantaina. Mii ei pelkää mitään. Se väittää vastaan reksillekin, soittaa suutaan ja vähän kitaraa. Lillukka on meidän luokan ihana nörtti, joka jeesaa aina toisia. Sillon kotona viis hymytyttöö rivissä ja tänä vuonna tulee varmaan kuudes. Mutta kaikki ei mennyt niinku Strömsöössä. Päivää ennen kuin meidän piti lähteä leirikouluun, Pökön äiti putos vintinportaista, kun se oli raahaamassa retkipatjoja alas, ja siltä meni jalka poikki. Siihen hätään ei kuskiksi saatu ketään muuta kuin Pökön ikivanha mummo. Se on kai joku professori, vähän omituinen kyllä, mutta siinä on yhtä paljon virtaa kuin Pökössä. Iltapäivään asti me ajettiin moottoritietä, mutta sitten Pökön mummo sammutti navigaattorin ja ilmoitti: "Nyt ajetaankin historiallista Suolatietä suoraan rannikolle!" Niin me sitten lähdettiin ajamaan yhtä kauhean mutkaista ja kuoppaista pikkutietä. Angry Apesin kuulat meni ihan mihin sattuu eikä naamakirjaa pystynyt päivittämään, kun oli pakko tuijottaa ulos, ettei olisi oksentanut. Lopulta ajettiin ainakin pari tuntia tosi sankassa kuusimetsässä ja vähitellen tuli aivan pimeää. Osa meistä nukkui jo kuola poskella, kun auto alkoi nykiä ja pysähtyi lopulta kuin seinään. "Mikäs tähän nyt tuli?" Pökön mummo ihmetteli, mutta Lillukka, joka oli istunut etupenkillä, painoi ajotietokoneen nappia ja ilmoitti, että polttoaine oli lopussa. "Mä soitan tiepalveluun!" Nikke touhusi, mutta kenenkään kännykässä ei ollut kenttää eikä edes GPS toiminut. "Missä ihmeessä me ollaan!", Mii kiukutteli. Siinä samassa Pökö, joka oli jo lähtenyt hortoilemaan ympäriinsä, huusi kauempaa: "Tuolta näkyy jotain valoa!" Kännykän kajossa me sitten kompasteltiin reput selässä risujen ja mättäiden yli Pökön ja
sen mummon perässä, kunnes tultiin ruosteiselle portille, joka repsotti puoliksi avoinna. "Kappas vain, näyttää ihan barokkiportilta!", mummo totesi ja tunki portin raosta eteenpäin. Edessäpäin häämötti yötaivasta vasten valtavan suuri rakennus. Äkkiä sen ovi avautui ja soihdun häilyvässä valossa näkyi tumma hahmo, jolla oli... Ei voi olla totta! Sillä oli miekka kädessä. "Ei hätää! Nostakaa oikea käsi pystyyn ja heiluttakaa sitä!" Pökön mummo komensi ja näytti esimerkkiä. "Näin hän näkee, ettei meillä ole asetta kädessä." Me heilutettiin kuin hullut ja lopulta hahmo laittoi miekkansa tuppeen ja nosti myös kätensä tervehdykseen. Niin me uskallettiin lähteä ovea kohden. Pökön mummo kapusi ensimmäisenä portaita ja kätteli mustaviiksistä miestä, jolla oli päällään jokin ihmeellinen naamiaisasu. Miehen lerihatussa oli valtava sulka ja pussihousut päättyivät pitkiin reisisaappaisiin. "Jaha, tässä on varmaan jokin aikaryppy", Pökön mummo totesi tyynesti ja käski meidän kätellä isäntäämme. Me kuljettiin jonossa ovesta sisään suureen aulaan, jota valaisivat lepattavat soihdut. Miehen kädenpuristus oli luja, mutta käsi tuntui pelottavan kylmältä. "Beenovoone nastra cassida!" mies sanoi, otti hatun päästään ja kumarsi meille. "Lippikset pois päästä!", Pökön mummo komensi. "Meidän on kunnioitettava isäntäämme!" "Mitä kieltä toi puhuu?" kysyi Pökö mummoltaan, kun me seistiin siinä lippikset kourassa ja mies alkoi vuolaasti selittää jotakin. Pökö oli kerskunut, että sen mummo osasi ainakin kahtatoista kieltä, mutta nyt oli professorikin ymmällään. "Se muistuttaa hiukan latinaa", hän sanoi. "Mutta näettehän te eleistä, että hän kutsuu meitä illalliselle! Nyt täytyy käyttäytyä hyvin, jotta emme loukkaisi häntä." Kylmät väreet kulkivat pitkin selkäpiitä, kun mies kääntyi kannoillaan ja liukui portaita ylös. Mihin ihmeeseen me oli jouduttu? IDEOITA TEHTÄVIKSI - keskustelkaa näistä luokassa tai ryhmissä 1. Miksi tervehtimiseen käytetään nimenomaan oikeaa kättä? (useimmat ihmiset ovat oikeakätisiä ja pitävät asettakin oikeassa kädessä) 2. Ketkä saavat pitää hattua sisällä? (naiset) 3. Nykyisinkin voidaan päähineen avulla osoittaa arvoa tai ammattia. Miettikää esimerkkejä erilaisista juhla- ja virkapäähineistä. (ylioppilaslakki, tohtorinhattu, piispan tai paavin hiippa, joulupukin tai tonttujen hiippalakki, poliisien, lentäjien ja
sotilaiden päähineet, kuninkaalliset kruunut ja tiarat, missien kruunut, urheilijoiden sponsorilippalakit ja pipot) TIISTAI - PIENIÄ SANOJA Vieläkin nousee karvat pystyyn, kun ajattelee sitä meidän merkillistä leirikoulumatkaa. Pökön mummo, joka oli meidän kuskina, päätti nimittäin ajaa jotain ihme Suolatietä. Niin me jouduttiin keskellä yötä sellaiseen vanhaan kivilinnaan, jonka isäntä ei puhunut mitään tunnettua kieltä. "Tää on muuten kummituslinna", Lillukka kuiskasi, kun kavuttiin isännän ja Pökön mummon perässä kiviportaita linnan toiseen kerrokseen. Mäkin muistin sen yhden tietokonepelin, jossa kuljettiin melkein samanlaisessa linnassa, paitsi että siinä oli vallihauta. "Mä en sitten syö mitään hirveitä mössöjä!" Mii julisti kovalla äänellä, kun oli ehditty ylähalliin. Pökön mummo vilkaisi meitä kiukkuisesti ja nosti sormen huulilleen. Hsss. Siinä samassa tultiin ruokasaliin, johon oli katettu illallispöytä. Vaude! Keskellä pöytää komeili kokonainen paistettu pikkupossu. Tuore leipä ja makkarat tuoksuivat. Jokaisen paikalla oli lautanen, joka hohti hopeisena kynttelikköjen valossa. "Ei saa istua vielä!" Pökön mummo sanoi, kun Pökö oli jo lysähtänyt lähimmälle tuolille. "Isäntä antaa merkin!" Se outo mies talutti mummon pöydän toiseen päähän, viittasi kädellään meille kaikille ja sanoi: "Simenadas, amagiles!" Pökön mummo kiitti ja näytti, että meidänkin piti istua pöydän ääreen. Kun talon isäntä tarjosi Pökön mummolle leipää, Pökö kurottui ottamaan makkaran keskellä pöytää olevasta kulhosta ja kaatoi vahingossa suuren juomakannun, joka oli ollut hänen kyynärpäänsä kohdalla. Oho! "Senkin törppö! Pyydä anteeksi!" Nikke kivahti kiukkuisesti. "Niin mutta mitä mä sanon tolle?" Pökö mutisi nolona. "No vaikka pardon tai sori", Nikke tokaisi. "Kai se nyt sen verran ranskaa tai englantia ymmärtää." "Sori hei", Pökö sanoi miehelle ja yritti kuivata hihallaan pöydälle valunutta juomaa. Se taisi muuten olla jotain siman tapaista ainakin hajusta päätellen.
"Nihiles, nihiles!" mies naurahti ja taputti käsiään. Siinä samassa pöytä oli kuiva ja kannu taas pystyssä omalla paikallaan. "Kiitos!" Pökö sanoi ja hymyili leveästi. "Mitä järkee, hei, on kiittää suomeksi, eihän toi äijä sitä ymmärrä?" ärähti Mii kärttyisästi. Silloin puuttui Pökön mummo puheeseen. "Pardon", hän sanoi ensin vierustoverilleen ja kääntyi sitten torumaan meitä suomeksi. "Kuulkaapas nyt kaikki ja sinä neiti Mutruhuuli erityisesti! Me olemme täällä tämän ystävällisen herrasmiehen vieraina. On aivan sama mitä kieltä kukin puhuu, kunhan olemme kohteliaita. Pienillä sanoilla ja eleillä osoitetaan, että otamme toiset huomioon. Niin kuin näitte, isäntämme ymmärsi kyllä, että Pökö oli pahoillaan kaadettuaan vahingossa tuon astian. Hän vastasi anteeksipyyntöön niin kuin kuuluukin, ettei se mitään haittaa, ja mikä parasta, hän korjasi samantien vahingon. Sitä minä sanon hyväksi käytökseksi!" Totta kai me otettiin opiksemme. Kun Lillukka pudotti vahingossa possunpaistin palan minun syliini, hän virnisti ja sanoi "Sori, pardon, förlåt". Minä panin kuitenkin paremmaksi ja vastasin siihen "Nihiles, nihiles". Silloin rupesi isäntämmekin nauraa hohottamaan ja saman tien oli rasvaläikkä kadonnut t-paidastani. Kun oli syöty niin että napa naukui, noustiin kaikki pöydästä ja kiitettiin isäntää. Tämä johdatti meidät taas uudelle ovelle, jonka takana oli hämärästi valaistu makuusali. "Täähän on ihan kuin Tylypahkasta", ehti Lillukka kuiskata ensimmäisenä. "Beenos notagenas!" isäntämme toivotti kumartaen, mutta oli kadonnut kynnykseltä ennen kuin me ehdittiin vastata hyvänyön toivotukseen. "Nyt kaikki nukkumaan!" komensi Pökön mummo, kellahti lähimpään sänkyyn ja veti peiton korvilleen. "Huomenna mä lähden täältä vaikka kävellen," kuulin Miin mutisevan juuri ennen kuin nukahdin. IDEOITA TEHTÄVIKSI - keskustelkaa näistä luokassa tai ryhmissä 1. Kokeilkaapa, kuinka monella kielellä osaatte sanoa päivää, kiitos, anteeksi, ole hyvä ja näkemiin 2. Keksikää tilanteita, joissa käytetään erilaisia pieniä kohteliaisuussanoja 3. Laskekaa, kuinka monta kertaa päivän aikana sanotte jonkin kohteliaisuussanan
KESKIVIIKKO - TAVAT JA TEKNIIKKA Heräsin siihen, että joku potkaisi mua kylkeen. Ensin en tajunnut yhtään, missä mentiin. Sitten muistin leirikoulun ja Pökön mummon, sen miekkaäijän ja linnan ja makuusalin. Mutta missä olivat seinät ja katto? Aurinko paistoi kuusen oksien lävitse. Nousin istumaan. Kuivia kuusenneulasia oli joka paikassa. Me kaikki maattiin sikin sokin maassa suuren kuusen alla ja Pökön jalka oli mun kainalossa. Mitä ihmettä oli tapahtunut? "Jaha, aikaryppy on tainnut oieta", Pökön mummo totesi, kun kaikki olivat heränneet ja kömpivät jaloilleen neulasia vaatteistaan pudistellen. Olisin taatusti kuvitellut nähneeni unta, ellei vähän matkan päässä olisi seissyt se rautaportti, joka retkotti vieläkin raollaan. "Mulla on muuten kuva siitä äijästä!" Nikke kerskui ja kaivoi kännykän taskustaan. "Mä otin sen silloin, kun se leikkasi miekalla sitä porsasta. Ei tarvittu edes salamaa!" "Hyvänen aika! Menitkö sinä ottamaan hänestä kuvan ilman lupaa?" Pökön mummo puuskahti. "Totta kai!" Nikke ilmoitti. "Ja otin mä videotakin! Siitä tulee muuten mahtava hitti, kun mä laitan sen youtubeen!" "Et muuten laita, et missään tapauksessa!" Pökön mummo huudahti ja näytti tosi vihaiselta. "Kenestäkään ei saa laittaa kuvia tai videoita ilman lupaa nettiin!" "Eikä ainakaan, jos on kuvattu toisen kodissa eikä julkisella paikalla", Lillukka selitti. "Koulussakin kuvaaminen on kielletty. Oikeasti kuvien julkaisemiseen pitäis saada aina vanhempien lupa. Musta oli tosi typerää, että sä laitot youtubeen sen videon, jossa Pökö kaatui fillarilla lätäkköön koulun pihalla!" "Mähän otin sen pois", Nikke mutisi, mutta näki selvästi, että se pelkäsi Pökön mummoa, joka seisoi kädet puuskassa ja käski Niken antaa kännykkänsä hänelle. "Missä se kuva ja video on?" mummo kysyi hetken kännykkää selattuaan. "Eihän täällä ole lopussa kuin kaksi mustaa ruutua!" En voinut sille mitään, että olin vähän vahingoniloinen, kun Niken juoni ei ollut onnistunut. Sillä oli ikävä tapa kuvata meitä muita just noloimmalla hetkellä. Onneksi Mii oli lopulta saanut kuvan, kun Niken jumppahousut oli revenneet. Mii oli uhannut panna sen
nettiin, jos ei Nikke lopettaisi meidän muiden kuvaamista. Kyllä jokaisen pitää itse päättää, millaisia kuvia ja juttuja se tahtoo itsestään julkaista. Netistä kun mikään ei häviä ikinä. Kun Pökön mummo oli palauttanut kännykän Nikelle, ruvettiin miettimään aamiaista. Eilisen mässäilyn jäljiltä kellään ei ollut nälkä mutta sitäkin kovempi jano, sillä ne makkarat olivat olleet aika suolaisia. Itse kullakin oli kyllä repussaan välipalapatukoiden papereita ja tyhjä juomapullo, mutta se ei paljon lohduttanut, kun suu oli kuiva kuin mantsantehtävä Saharasta. "Hajaannutaan etsimään vettä!" Pökön mummo komensi. "Kuljette suoraan korkeintaan tuhat askelta pareittain omaan suuntaanne. Jos löydätte puron tai vettä, huudatte kovalla äänellä! Muuten palaatte samaa tietä takaisin tähän paikkaan!" Mummo lähti tietysti marssimaan Pökön kanssa ja Lillukka ja Mii lähtivät toiseen suuntaan. Mutta mitä teki Nikke, jonka piti olla mun parina? Siinä se istui kivellä ja naputteli kännykkäänsä. "Hei kamoon, mennään nyt!" sanoin sille, mutta se ei edes nostanut katsettaan kännykästä. Vaikkei kenttää ollut vieläkään, Nikke oli ruvennut pelaamaan Angry Apesia. "Nyt paat pois sen kännykän!" huusin sille. "Muut ettii vettä ja sä vaan pelaat!" "Voithan sä mennä yksinkin", Nikke sanoi muhun vilkaisematta. Just silloin kivikosta luikerteli käärme. "Varo!" mä ehdin huutaa. Nikke pomppasi syrjään mutta pudotti kännykkänsä kivien sekaan. Kauhusta jäykkinä me katsottiin, kun käärme luikerteli kännykän yli ja katosi kivenkoloon. "Kirottua! Näyttö hajosi!" Nikke huusi itku kurkussa, kun se lopulta uskalsi ottaa kännykän käteensä. Just silloin pyyhkäisi meidän yli tuulenpuuska, joka lennätti kuusesta käpyjä ja pieniä oksia. Vaikka aurinko paistoi, mun iho meni ihan kananlihalle. IDEOITA TEHTÄVIKSI - keskustelkaa näistä luokassa tai ryhmissä 1. Tehkää luokan seinälle ohjeet kännykän käyttäjille. 2. Tehkää myös ohjeet tietokoneen käyttäjälle. 3. Tehkää luettelo paikoista ja tilanteista, joissa kännykkä on ehdottomasti pidettävä kiinni.
TORSTAI - RYHMÄTYÖT Vähältä piti, ettei kuoltu janoon siellä metsässä, johon oli jääty Suolatiellä, kun bensa loppui ja jouduttiin kummituslinnaan. Aamulla linna oli kadonnut, kun aikaryppy oikeni. "Ei hätää", Pökön mummo sanoi. "Nyt palataan autolle! Suolatien varrella on vanhoja kyliä. Kun lähdemme eteenpäin, pääsemme varmasti ihmisten ilmoille!" "Mä en kyllä lähde mihinkään!" Mii kivahti ja istahti kivelle kiukkuisen näköisenä. Pökön mummo ei aikaillut vaan harppoi Miin luokse ja totesi tuimasti: "Totta kai sinä tulet mukaan! Porukan on pysyttävä yhdessä. Sitä paitsi meidän on työnnettävä autoa ja siihen tarvitaan jokaista!" Kumma kyllä, Mii nousi ylös ja kiirehti saman tien auton taakse. "Mitä te kuppaatte? Tulkaa työntämään!" se huusi ja me kaikki sännättiin auton luokse. Mummo itse kapusi ratin taakse, sillä jonkun piti toki ohjata autoa. "Onks vaihde vapaalle ja käsijarru pois päältä?" Nikke huusi auton takaa, kun maasturi ei liikahtanutkaan vaikka kuinka työnnettiin. "On, on!" Pökön mummo huusi avoimesta ikkunasta. "Työntäkää yhtä aikaa! Yksi! Kaksi! Työntäkää!" Muutaman keinahduksen jälkeen auto nytkähti lopultakin liikkeelle ja alkoi hitaasti liikkua eteenpäin. Onneksi vähän matkan päässä alkoi alamäki. Renkaat alkoivat rullata yhä nopeammin eikä autoa oikeastaan tarvinnut enää edes työntää. "Varokaa, vettä näkyvissä!" Lillukka kiljaisi äkkiä. Mäen alla puiden välissä välkkyi joki. Tie laski jyrkkää mäkeä suoraan kohti siltaa... "Käsijarru!" Pökö ehti karjaista. "Silta on poikki!" Mä näin jo sieluni silmin, miten mummo ja auto rysähtää jokeen ja me itketään ja huudetaan rannalla. Onneksi mummo kuuli Pökön huudon ja ehti tempaista käsijarrusta just kun auton nokka työntyi sillalle. Auto pysähtyi jarrut kirskahtaen ihan viime tingassa. "Kiitos, lapset!" mummo huohotti ja näytti aika kalpealta kömpiessään autosta. Mekin oltiin ihan hengästyneitä, kun oltiin rynnätty mäkeä alas. Joen toisella puolella ei näyttänyt olevan metsää vaan peltoja ja niittyjä, joiden keskellä tie kiemurteli kohti taivaanrantaa. Kaukana peltoaukean takana häämötti muutama talo.
"Sanoinhan minä, että siellä on kylä! Nyt täytyy vain miettiä, kuinka pääsemme joen yli."" Mummo selitti, kun me juotiin jokirannassa vettä pahimpaan janoomme. "Mä voin uida yli ja juosta tonne kylään hakemaan apua!" Pökö ilmoitti ja rupesi jo riisumaan paitaansa, mutta Mii sanoi tylysti, ettei ollut mitään järkeä mennä hukkumaan noihin pyörteisiin. Kun ehdotin, että rakennettaisiin lautta, Nikke alkoi nauraa. Mistä me muka saatais puita ja nauloja? "Ei saa tyrmätä tuolla lailla toisten ehdotuksia!" Pökön mummo sanoi tuimasti. "Miettikää yhdessä..." "Hei, tuolla kaukana pellolla on joku ihminen hevosen kanssa!" Lillukka huusi äkkiä ja alkoi hyppiä ja huitoa ja huutaa apua. "Äkkiä tulta nuotioon!" Nikke huusi. "Ei se muuten näe meitä!" Me Pökön kanssa oltiin siinä samassa jo keräämässä kuivia puita. Mii raahasi niitä juoksujalkaa rantatörmälle kokoksi. Lillukka oli jostain löytänyt kuivaa heinää ja tunki sitä sytykkeeksi puiden väliin. "Mutta mistä saadaan tulta?" Pökön mummo huuteli tuulitakkinsa taskuja kopeloiden. Juuri kun Pökö alkoi hangata kahta puupalaa vastatusten, Mii syöksyi autolle, käänsi avainta virtalukossa ja palasi saman tien takaisin kädessään auton sytkäri, jonka pää hehkui punaisena. Hetkessä leimahtivat leikit kohti taivasta. "Hei me onnistuttiin! Se tulee tänne päin!" Pökö huusi ja mummokin totesi tyytyväisenä: "Hyvää ryhmätyötä, lapset!" IDEOITA TEHTÄVIKSI - keskustelkaa näistä luokassa tai ryhmissä 1. Miettikää ryhmässä, miten voi herättää huomiota ja hälyttää apua, jos on eksynyt outoon paikkaan. Tehkää yhdessä kuvitettu ohjetaulu näistä keinoista. 2. Kun ryhmätyöt on tehty, jokaisen ryhmän pitää selvittää joko suullisesti tai kirjallisesti, mikä oli ryhmän työnjako 3. keskustelkaa luokassa, mikä yhdessä tekemisessä oli vaikeaa ja mikä helppoa
PERJANTAI - SYNTYMÄPÄIVILLÄ Loppujen lopuksi meidän seikkailu Suolatiellä päättyi ihan hyvin. Se hevosmies oli nimittäin hakemassa koivuja koristeeksi äitinsä kuuskytvuotisjuhliin, mutta nähtyään savua ja tulta hän tuli katsomaan, mikä oli hätänä. Vaikka taloon oli juuri tulossa iso joukko vieraita, haki poika isänsä ja pari muutakin miestä sekä kaksi oikein pitkää lankkua, joita pitkin auto saatiin työnnetyksi rikkinäisen sillan yli. Tasaisella peltotiellä auto kulki kevyesti yhdelläkin hevosvoimalla. "Totta kai te jäätte minun syntymäpäivilleni!" emäntä ilmoitti, kun vihdoin tultiin juhlataloon, jonka porraspäähän juuri pystytettiin koivuja. Pökön mummo kysyi, voisimmeko olla jotenkin avuksi ja voitiinhan me. Pihalle piti kantaa aitasta pöytiä ja penkkejä omenapuiden varjoon, kun oli niin kaunis ilma. Ensimmäiset vieraat seisoivat jo lasikuistilla pitämässä puheita emännälle, kun me oltiin saatu kädet pestyiksi ja vähän siistityksi itseämme. Nyt ei Pökön mummon tarvinnut käskeä meitä ottamaan lippiksiä pois, kun seistiin onnittelujonossa. Mekin käteltiin ja toivotettiin onnea, kun tuli meidän vuoromme. Jalkalaseihin oli kaadettu onnittelumaljat ja meillekin tarjottiin lasit kouraan. "Vissyä ja omenamehua", Pökö kuiskasi ja olisi varmaan juonut lasinsa tyhjäksi, ellei Nikke oli kieltänyt häntä. "Kai sä nyt tiedät, että kohta juodaan päivänsankarin malja", hän kuiskasi. Niin me sitten odotettiin, kunnes mummo oli pitänyt pienen onnittelupuheen meidän kaikkien puolesta. Sitten emäntä kilisti omaa lasiaan meidän kaikkien kanssa. Lopultakin saatiin huuhdotuksi se jokiveden maku suustamme. "Nyt kyllä mennään syömään", Mii ilmoitti, kun meidät oli käsketty peremmälle. Suureen tupaan oli katettu seisova pöytä, joka notkui herkkuja. Vasta silloin tajusin, miten hirveä nälkä meillä oli. "Hei, annetaan noiden vanhojen ihmisten mennä ensin", Lillukka sanoi kun me oltiin jo tunkemassa ruokajonon päähän. Lopulta tuli meidänkin vuoromme. "Ensin kalat, sitten kinkut ja makkarat ja vasta lopuksi lämmin ruoka", Nikke neuvoi meitä ikäänkuin me ei ikinä oltaisi oltu ruotsinlaivalla. Koska mummo ja muutkin vanhat ihmiset halusivat syödä sisällä viileissä huoneissa, me lähdettiin kukkuraisten lautastemme kanssa ulos puutarhaan. Siellä oli yksi pitkä pöytä melkein tyhjänä. Vain joku vanha mies istui sen päässä selin meihin.
"Anteeksi, onkohan tässä tilaa meille viidelle?", Lillukka kysyi kohteliaasti. Mies ei sanonut mitään, nyökkäsi vain, koska hänellä oli suu täynnä ruokaa. Vasta kun olimme istuneet paikoillemme, huomasin, että vanha mies näytti jotenkin tutulta. Nolotti vähän, kun jouduin istumaan hänen viereensä. Pitäiskö mun sanoa sile jotakin? Kerrankin olin iloinen siitä, että Nikke oli oppinut Ranskassa niitä suuren maailman tapoja. Se kumarsi kuin elokuvissa, kätteli miestä, kertoi nimensä ja meidänkin nimet. Mies nyökkäsi meille hymyillen, mumisi nimensä ja kertoi olevansa tuosta naapurista. Juuri kun Nikke oli selittämässä, että me olimme leirikoululaisia, joiden autosta oli loppunut polttoaine, Pökön mummo tulla touhotti paikalle. "Tulkaa lapset!", hän komensi. "Nyt lauletaan sankarittarelle. Osaattehan te kaikki sen Neito kaunoisen?" Me oltiin hädin tuskin ehditty syödä lautaset tyhjiksi, mutta pakko oli totella, kun mummo kerran käski. Muut olivat jo menneet, kun kapusin penkiltä ja tönäisin vahingossa sitä vanhaaherraa. "Anteeksi!", kiirehdin sanomaan. "Ei ollut tarkoitus!" "Nihiles, nihiles", mies sanoi matalalla äänellä ja iski minulle silmää. Kun tulimme laulamasta lautaset täynnä kakkua, muukalainen oli kadonnut pöydän äärestä. IDEOITA TEHTÄVIKSI - keskustelkaa näistä luokassa tai ryhmissä 1. Millaisissa juhlissa olette olleet? 2. Millaisia tapoja liittyy häihin? 3. Millaisia tapoja liittyy hautajaisiin?