ENTINEN OULUJOKI Kirjoittanut Niilo Saarivirta, v. 1954 Rautakausi Rautakauteen siirtyminen ei ole aiheuttanut paljonkaan muutosta Oulujoen varren elämään. Entinen väestö, monirotuisia lappalaisia, siellä lienee elänyt entiseen tapaan, ja hampaalta säästyneitä, metalliesineitä, en edelleen löydetty vähän. Varsinainen rautakausi maassamme alkaa ajanlaskun alussa, nykysuomalaisten maahanmuuton mukaan. Virosta käsin alettiin Suomenniemeltä, käydä, Rooman markkinoille turkiksia hankkimassa, mielistyttiin maahan ja asetuttiin taloksi. Aluksi vain Lounais- Suomeen ja Etelä- Pohjanmaalle, mutta vähitellen väestö levisi laajemmallekin. Pakanuuden loppuessa oli vakinaista asutusta kuitenkin vasta Tampere-Mikkeli-Sortavala linjan eteläpuolella. Muualla oleili vain lappalaisia, joiden joukossa heitä, verottaen retkeili erämiehiä. Oulujoen seudun, niin kuin muunkin lappalaisalueen asutuksen selvittely tulee aina olemaan vaikeata, sillä metalliesineillä, jotka parhaiten asiaa valaisevat, on näillä alueilla huono todistusarvo. Lappalaiset kun itse eivät sellaisia yleensä tehneet, vaan käyttivät naapurilta saamiaan. Kuitenkin jo nykyisten irtolöytöjen perusteella voidaan jonkin verran päätellä Oulunlaakson ja muun Pohjois-Pohjanmaan rautakautisista oloista. Vaalan 300-luvunj.K. olevan kaularenkaan pala ehkä on merkki Etelä-Pohjanmaan asutuskeskuksen varhaisista turkiskaupoista Oulujoen seuduilla asuvien kanssa. Soikeat tuluskivet voivat olla myös siltä, suunnalta peräisin, mutta saattavat ainakin nuoremmat olla Skandinaviastakin, ehkä Norjasta. On nimittäin merkillepantavaa, että Pohjois-Suomen muinaislöydöistä ajalta 600 900 j.k.on enintä, osaa pidettävä todisteina Pohjois-Norjan talonpoikien Lapin retkeilyistä,. Skandinaaviset pronssiset kupurasoljet Kuhmosta ja Kajaanin maalaiskunnasta ovat ehkä todisteina heidän pitkin Oulujoen vesistöä tapahtuneista retkistä. Norjalaisten jälkeen arvellaan lappalaisten verotuksen siirtyneen suomalaisten käsiin, jotka prof. J. Jaakkola on olettanut olleen lähtöisin Ala-Satakunnasta. He olisivat olleet noita kuuluisia kainuulaisia, joiden mukaan koko Perämeren ympärillä olevaa aluetta muinoin kutsuttiin. Kainuulaisten kanssa alkoivat Suomen Lapin eräherruudesta kilpailla karjalaiset. Ns. ristiretkiajalla IlOO-l300j.K. olikin Karjalalla ennenäkemätön eräretkeilyn ja kaupan kukoistusaika ja suuri osa pakanuuden loppuajan esineistöstä Pohjolassa on karjalaista perua. Jopa Ruotsin Lapissakin, Satakunnasta tulleiden pirkkalaisten toimintaalueella, on lappalaisten uhrilöydöissä karjalaisia hopeita. Karjalaishopean runsauden arvellaan myös johtuneen siitä, että he eivät yksinomaan veroina vieneet lappalaisten turkiksia, vaan myös niistä maksoivat. Siihen aikaan kävivät korut yleisesti maksuvälineestä ja tarpeen mukaan niitä myös rikottiin, kuten rahaa ainakin. Nimenomaan Pohjois-Pohjanmaa oli karjalaisille edullista aluetta, sillä sinne johti idästä, monet ja hyvät vesireitit. Niinpä ennen pitkää "Seitsemän kymen maa" Pattijoelta - Kemijoelle muuttuessaan "Karjalaisrannaksi" jää miltei yksinomaan karjalaisten nautintamaaksi ja joutuu sitä kautta vähitellen venäläisten Novgorodin kauppavaltion valtapiiriin. Ensimmäisessä rajanvedossa Ruotsin ja Venäjän välillä v. 1323 tämä alue määrätäänkin kuulumaan venäläisten puolelle Pohjanlahden "Karjalaisranta" oli kaukana karjalaisten rintamaista, Laatokan rantamilta, eivätkä he ajan mittaan voineet estää muita, lähimpinä asuvia pyrkimästä ainakin riistan ja arvokalojen jaolle. 1300-luvulla alkaa jo pohjalaisia ja hämäläisiäkin esiintyä myös vakinaisina asukkaina Oulunsuussa ja muuallakin Oulujokilaaksossa. Myös karjalaisia jää uutisasukkaiksi paraiksi katsomilleen paikoille, ja
lappalaiset saavat väistyä pohjoisemmaksi. Tarinoiden mukaan ovat jokivarren entiset haltijat, lappalaiset yleensä sovinnolla lähteneet. Todetaan vain, että " Lappi vähenee, lanta sakenee. " Lappalaisten väistyrninen muiden tulokkaiden tieltä on tapahtunut vähitellen, melkein huomaamatta. Eikä lappalaisten siirtyminen seuduilta pohjoisemmaksi kovin vanha asia olekaan. Uskonpuhdistuksen aikoihin asti asusti lappalaisia yleisesti Suomen suurimmilla metsäseuduilla. Ennen sitä aikaa oli mm. Paltamo, Limingan Lapinmaata ja 1550 jämsäläiset valittavat savolaisten ja Pohjanmaan lappalaisten liikkuvan heidän kalavesillään Keski-Suomessa. Kainuussa näyttää lapin heimo eläneen vielä 1600-luvulla. Kuhmosta sanotaan viimeisen lappalaisen lähteneen 1621. Keskiajalta uudelle ajalle 1300-luvun alussa oli venäläisten ote täällä pohjoisessakin heikko, sillä he olivat itse mongolien vallan alla. Niinpä Pähkinäsaaren rajakin jäi käytännössä vain paperille. (1323) Ruotsi on kirkollisen ja yhteiskunnallisen järjestyksen vakaannuttamisella aikaisemmin mainitun uudisasutuksen avulla eli siis hiljaisella valtaamisella levinnyt ja turvannut valtansa täälläkin Pohjanlahden rannikon kaistalla. Jo vuosina 1329ja 1335 järjestettiin kuninkaan kirjeillä Saloisten ja Kemin kirkolliset olot, ikään kuin sillanpääasemiksi niiden välillä olevan alueen valtaamiseksi, tahtoipa Upsalan arkkipiispa lohikymmenysten vuoksi ulottaa hiippakuntansa rajan Oulujokeen saakka ja kasvatti sen vuoksi myös Oulu- ja Simo- joen karjalaisia roomalaiskatolliseen uskoon. Vaikka Tornio oli keskiajalla maineessa pirkkalaiskaupan keskuksena, ei Oulujoen suun seutukaan liene jäänyt siitä paljonjälkeen ja ainakin 1500-luvulla se jo oli Pohjanmaan kauppapaikoista vilkkain. Venäläiset ja heidän vaikutusvaltaansa jääneitä laatokankarjalaisia näyttää Ruotsin harjoittama soluttautuminen Peräpohjolan seuduilla ymmärrettävästi kylläkin ärsyttäneen vastatoimenpiteisiin, ja seurauksena oli idästä päin ryöstö- ja hävitysretkiä riidanalaisille rannikoille. Oulujoella alkoi liikkua vainomiesten pursia. Jo v. 1377 mainitaan tapahtuneen retken Oulunsuuhun, jossa jo silloin lienee ollut pieni linna. Mutta varsinkin 1400-luvulla Venäjän ja Karjalan puolelta usein samottiin Pohjanmaata hävittämään. Ryöstön ja kaupanteon välillä ei silloin näytä olleen suurta eroa, vaan kaupantekoon saapuneet saattoivat milloin tahansa yltyä tuhotöihin. Oulujoen Turkansaari on jo silloin tunnettu kauppapaikka ja venäläiset ja karjalaiset koetettiin hengen ja omaisuuden menettämisen uhalla kieltää saapumasta sen alapuolelle. Kun sen sijaan Turkassa heidän oli lupa tehdä kauppaa talonpoikien kanssa. Vuonna 1496, Viipurin pamauksen jälkeen, kiersi Pohjanmaalle Lapin kautta oikein todellinen sotajoukko ja levitti suurta tuhoa. aina Kalajoelle saakka. Moskovan Venäjä, jota Tanskan kuningashuone oli tukemassa, näyttää yrittäneen parhaansa erottaakseen riidanalaiset Peräpohjolan seudut Ruotsin vallasta, mutta yritys ei silloin onnistunut. Koko sisämaa eli Oulujärven ja sen latvareittien alue oli keskiajalla vielä asumatonta seutua, jossa siis vain lappalaiset kiertelivät ja rantaseutujen miehiä kulki metsällä ja kalassa. Hallinnollisesti koko alue kuului Limingan pitäjään, se oli Limingan "Lappia" eli takamaata. On tunnettua, että Oulujärven tienoo sai ensimmäisen vakinaisen asujaimistonsa Kustaa Vaasan aikana v. 1552ja että uudisasukkaat olivat savolaisia. Vuonna 1558 perustettiin Oulujärven pitäjä ja sen ensimmäinen kirkko rakennettiin Manamansalon rannalle. Parinkymmenen rauhanvuoden aikana asutus karttui ja laajeni ripeästi. Kustaa Vaasan toiminnalla Oulujärven seutujen asuttamiseksi on suuri ulkopoliittinen merkitys, suurempi kuin edellisten ajanjaksojen tapahtumilla. Uudisasukkaat olivat ikään kuin miehitysjoukkoja ja samalla todistamassa, kenen maa oli. Tienoosta ei
tullut lännen äärialue. Mutta Ruotsin ja Venäjän väliset rajakysymykset olivat vielä lopullisesti selvittämättä ja ne tulivat ratkaisuvaiheeseen ns. viisikolmattavuotisessa sodassa (1570 1595),jota kutsutaan myös vanhanvihan ajaksi ja Kainuussa rappasotien ajaksi. Silloin Pohjois- Pohjanmaa sai kokea monet veriset hävitykset. Jo (1574-75 venäläiset hyökkäsivät Oulujärven erämaihin, ja polttivat pitäjän 190 talosta 60 eli lähes kolmanneksen. Näin alkoivat rajametelit, joita sitten kesti taukoamatta pari vuosikymmentä. Hävitysretkiä tapahtui kummaltakin taholta. Monesti ovat silloin Oulujoen reittiäkin viiletelleet vainolaispurret, mutta myös vastaiskujen tekijät sitä seuraten ovat samonneet itään ja palanneet sieltä kotiin. Talvisin ovat hiihtopartiot myös vesireittien suuntia noudatelleet. Keskikesällä 1578 uusi hyökkäys tuhosi kolme neljännestä Oulujärven seurakunnan asutuksesta ja mm. seurakunnan uuden pappilan. Kesällä 1579 Oulujärven erämaita kohtasi jälleen uusi ja entistä kovempi hävitys, joka ulottui aina Yli-Kiiminkiin saakka. Seuraavan kesän tuhot tapahtuivat samoilla alueilla ja v. 1581 näyttää Oulujärven kirkkoherra Olavi Rahikainen joutuneen Muhoksella vihollisen käsiin ja saaneen tuskallisen kuoleman. Näihin aikoihin myös Manamansalon kirkko poltettiin. Vuonna 1582 ryöstäjät vainosivat Iitä, Olhavaa ja Simoa ja pian tuli Oulujoen ja Limingan vuoro joutua samaan kurjuuteen. Vuonna 1583 tuho vyöryi Oulujärven erämaiden yli aina Niskakoskelle asti. Seuraavan vuoden syksyllä surmattiin erämaiden asukkaista suurin osa ja vähän myöhemmin loput, jotka eivät olleet päässeet pakosalle. V. 1585 jälkeen Oulujärven seutu oli aivan autiona. Vuonna 1587 hävitettiin Oulunniska, Utajärven ja Sotkajärven kylät kokonaan, Ahmasjärven ja Sanginjärven asukkaat lähtivät pakoon. Aina Laitasaareen saakka ryöstäjät etenivät sillä kertaa. Kun suomalaisten vastahyökkäys oli v.1580 epäonnistunut ei pystytty pitkään aikaan uusiin yrityksiin. Vasta keväällä 1589 ylikiiminkiläinen talonpoikaispäällikkö Pekka Vesainen järjesti retken Kannanlahteen ja paluu tapahtui Oulujoen reittiä pitkin. Myös Oulun linnan päällikön poika Sven Baggen retkikunta syksyllä 1591 Vienanmereltä palatessaan kulki Oulujoen vesistöä myöten. Mutta Vesaisen ollessa miehineen Kantalahdenretkellä rapparit olivat järjestäneet kotiin palaville kalan näyn. Suurin osa Iin pitäjästä, Vesaisen kotitalokin tuhottiin, kirkko poltettiin ja kappalainen surmattiin. Vielä saman vuoden lopulla myös Limingan kirkko poltettiin ja samalla pitäjien useimmat talot. Vanhanvihan viimeinen hävitysretki tapahtui tammikuulla 1592 ja suurimmalla joukolla kuin koskaan ennen. Limingan kirkko, joka jo oli ehditty rakentaa uudelleen, ja samoin Siikajoen kirkko poltettiin ja koko tienoo kärsi suuria menetyksiä. Pian sen jälkeen alkoivat rauhanneuvottelut ja v. 1595 Täyssinän rauhassa saatiin uusi itäraja. Pohjois-Pohjanmaan kohtalo oli ratkaistu: maakunta kuului Ruotsi- Suomeen. Mutta vanhanvihan yhtämittaisissa hävityksissä oli Kemistä Siikajoelle saakka kirkot poltettu, kyliä tuhottu ja ryöstetty, ihmisiä surmattu. Täyssinän rauhanteon aikana koko Oulujärven seutu oli verokirjojen mukaan aivan autiota, joitakin Iymyilijöitä huomioimatta, eikä jokivarressakaan ollut verolle pantavia taloja Laitasaarta ylempänä. Mutta kun Oulujärven erämaa taasen 1604 pantiin verolle, oli siellä jo yhteensä 150 savua. Sinne oli muuttanut tulokkaita rannikolta ja Savosta, kenties karjalaisiakin. Jo v. 1599 oli perustettu seurakunta uudelleen. kirkonpaikkana Paltamo. Rajan siirryttyä kauemmaksi ihmiset uskaltautuivat vähitellen asettua Oulujärven laskevien vesireittien varsille ja v. 1605 perustettu Kajaanin linna vahvisti turvallisuutta. Kuitenkin vuosien 1609-1617 sodan aikana v. 1611 hävitys vielä uusiintui pienoiskoossa. Vihollinen poltti Oulujärven pitäjästä 88 savua, vieläpä Jorkunan kylän ihan sileäksi ja osittain Kurjenpilven Niskakosken alla. Kesä on jälkeenpäin muisteltu "suurena karkukesänä" asukkaiden kun oli paettava kodeistaan. Stolbovan rauhassa v. 1617 raja siirtyi nykyiselle paikalleen asti.
Yleisten olojen vakiintumista ei ole edes isoviha kyennyt häiritsemään. Jo vuonna 1647 muodostui Sotkamon seurakunta. Ollessaan kolmatta kertaa käymässä Kajaanin linnassa Pietari Brahe maaliskuussa 1651 perusti Kajaanin kaupungin, Kainuun nykyisen sydämen. Hyrynsalmi perustettiin v.1786, jolloin siihen kuuluivat. Suomussalmi ja Puolanka ja vuodesta 1804 Ristijärvi. Kaarle IX oli v. 1605 määrännyt Oulun linnan rakennettavaksi kokonaan uudelleen ja perustettavaksi Oulun kaupungin vastapäätä linnaa olevalle Siikaniemen eli Pokkisen törmälle. Niin syntyi Oulun kaupunki, joka sai etuoikeuskirjansa 26.9.1610. Oulun pitäjään joka erotettiin silloin Limingasta tuli kuulumaan koko Oulujoen varsi. Vihdoin v. 1766 Muhoksen seurakunta itsenäistyi, mutta Utajärvi, josta v. 1761 oli tullut Muhoksen kappeli, pääsi eri kirkkoherrakunnaksi vasta v.1900. Utajärvi erotettiin Oulujoen niskaosat Vaalan pitäjään, miksi Säräisniemi oli v. 1954 muutettu. OULUJOEN VESISTO JA SEN ALUEEN VUORIPERÄ Ennen varsinaiseen aiheeseen, Oulujoen historiikkiin, siirtymistämme on syytä kuvata, kylläkin lyhyesti, Oulujoen vesistöä ja sen vuoriperää. Oulujoen vesistöalue on maassamme Vuoksen, Kemijoen, Kymijoen ja Kokemäenjoen vesialueidenjälkeen viidenneksi suurin, sen pinta-ala on 22.920 km2, josta 430 km2 on rajan takana. Siinä on tavallaan kolme vyöhykettä: Hyrynsalmen ja Sotkamon reitit latvavesinä, Oulujärvi keskusjärvenä ja Oulujoki laskuväylänä. Hyrynsalmen eli Kannanreitin alkulähteenä on Kuusamon puolella sijaitseva Salmijärvi, toisena latvahaarana Vuokin vesistö, joka alkaa rajan takaa. Reitti laskee Oulujärveen koillisesta Kiehimäjoen kautta, sen sadealue on lähes 8.800 km2 ja sillä on pituutta noin 17 peninkulmaa. Sotkamon reitti eli Kuhmon reitti alkaa maaselän länsireunalta kolmena vesistöhaarakkeena Näistä haarakkeista kaksi nimittäin Juorttananjärvestä alkava Lentiiran reitti ja Viiksimanjärvestä lähtevä sumsanjoen reitti laskevat kumpikin Lentuanjärveen, mutta kolmas haara Kiekinkosken reitti, yhtyy vesistöön vasta Lentuanjärveä alempana sijaitsevassa Lammasjärvessä. Sotkamon reitti laskee Oulujärveen idästä Kajaaninjoen kautta. Reitin sadealue on 7.460 km2 ja sen pituus noin 15 peninkulmaa. Oulujärvi, Kainuunmeri on yli 900 km2 laajuinen eli Suomen neljänneksi suurin järvi, sen Ärjänselkä ja Niskanselkä ovat maamme väljimpiä järvenulapoita. Oulujoki, vesistön laskuväylä, alkaa Oulujärven luoteiskulmasta Vaalasta ja virtaa luodetta kohden laskien Pohjanlahteen Oulun kaupungin kohdalla. Melkein välittömästi joen luusuasta alkaa entisen Oulujoen koskijaksoista ensimmäinen, Niskakosken koskijakso. Sen putouskorkeus on noin 35 metriä. Koskijakso jatkuu alavirtaan mentäessä: Kauko, Jylhämä, Siitari, Oterma, pyterä, Kovera, ja Nuojua. Niskakoskea seuraa suvantovesiä, joiden väliin jäävät Kurenkoski, sekä noin 5 m putouksiset: Ahmaskoski, Utakoski ja Sotkakoski. Sitten seuraa Suomen korkein ja pisin koski, pyhäkoski, jossa on noin 56 metrin putous, jakaantuen 17 km:n matkalle. Tällä osalla joki virtaa syvällä maastoon uurtautuneessa uomassa, paikoitellen kanjonimaisten melkein pystysuorien kallioseinien välissä. Heti pyhäkosken alapuolella on vähäinen Montanakoski. Täällä joki jatkaa juoksuaan leveänä, verrattain tasaisena virtana, lukuun ottamatta välillä olevaa Madekoskea, jossa putousta on 2 m. Jokisuulla, lähes 8 metrin korkuisessa Merikoskessa jakautuu joki useampaan haaraan, joiden kautta se purkautuu Pohjanlahteen. Virratessaan Oulujärvestä mereen, halkoo Oulujoki 106 kilometrin pituisen taipaleen, pudoten samalla keskiveden mukaan mitattuna 122,5 metriä. Oulujärven ja meren välillä laskee Oulujokeen lukuisten pienenpien purojen lisäksi seuraavat huomattavat sivujoet: Kutujoki, Utosjoki sekä Muhosjoki ja Sanginjoki.
Kun Oulujoen latvavesialue kuuluu maamme runsassateisimpiin seutuihin, joissa haihtuvuus lisäksi on pienempää kuin etelässä, niin Oulujoki on suhteessa runsasvetinen. Niinpä Oulujoessa on vuotuinen keskivesimäärä suurempi kuin esim. Kokemäenjoessa, vaikka sen sadealue on yli 4.000 km 2. Kokemäenjoen sadealuetta pienempi. Runsaasta vedestä johtuu järven ja joen nimikin. Kielitieteilijät selvittävät, että oulu, oulas, todenn. lappia on aikanaan merkinnyt samaa kuin vuolas (tulva ). Oulujoen vesistöalueen itäinen osa aina Sotkamon ja Hyrynsalmen kirkonkylien länsipuolelle saakka kuuluu valtakunnan itärajan suunnassa kulkevaan gneissigranittien alueeseen. Sen länsipuolella on noin 50 km leveä kalevalaisten kiille- ja kvartsiittiliuskeitten jono, joka suuntautuu pohjoisesta etelään. Kvartsiittiliuskeet muodostavat tällä alueella korkeita vaaroja. Oulujärven itäpäässä on kapea postkalevalaisten graniitti vyöhyke, järven keskiosan ollessa gneissigraniittia. Vaalassa työntyy postkalevalainen graniitti jälleen esiin Niskakoskelta Sotkaan on vuoriperä kiilleliusketta, mikä osaltaan selvittää syynmaisemien pehmeyteen sekä siihen, että joki näiltä osiltaan on useinkin syvälle maastoon syöpynyt. Pyhäkosken yläosa on uurtautunut osittain graniitti osittain seoskivi-, eli migmatiittialueeseen. Pyhäkosken, Leppiniemen alapuolella peruskallio äkkiä painuu jyrkästi alaspäin ja maanpinnassa oleva paksun moreenikerroksen alta on tavattu yli 500 m vahvuinen kalkki -ja lietesedimenttikerrosturna joka todennäköisesti täyttää Pohjanlahteen saakka ulottuvan peruskallion painuneen hautalaskeuman. Oulujoen vesistöalueen vuoriperä. on suuressa määrin irtonaisten maalajien peitossa, joten se tulee näkyviin vain joittenkin niemien nenissä ja virtojen könkäissä. Tämä johtuu siitä, että Kainuun alue jo jääkauden loppuaikoina suureksi osaksi kohosi merenpinnan yläpuolelle eikä enää ollut alttiina veden huuhtovalle vaikutukselle, Mannerjäätikkö patosi Kajaanin seudulta itään päin jääjärven, jonka rantaviivat ovat näkyvissä Sotkamon reitin rinteillä noin 200 m korkeudella yli merenpinnan eli noin 40-60 m nykyisten järvenpintojen yläpuolella ja joka purkautui ensin Pielisjärveen sekä myöhemmin Kallaveteen. Vesistöalueen pääosa on sitten moreenin peitossa, jossa kulkee joukko harjujonoja. Näiden suunta Hyrynsalmen reitin alueella on idästä Iänteen ja kääntyy Sotkamon retin alueella vähitellen kaakkoluode suunnaksi. OULUJOEN V ARHAISHISTORIA Neljään eri kertaan arvellaan valtavienjäätiköiden peittäneen Suomenkin seudut. Ne ovat näiltä mailta kuluttaneet olemattomiin korkeat vuoristot ja pehmeät ruokamullat ovat kulkeutuneet muihin maihin mustaksi mullaksi. Pääasiassa maisemarnme ovat nyt sellaisia, jollaiseksi ne viimeisen jääkauden ja sen jälki-ilmiöiden muovaamina ovat tulleet. Viimeisenä kylmänä kautena ulottui Pohjois-Euroopan jäätikkö Keski-Saksaan asti, ja meidän maamme kohdalla jään paksuuden lasketaan olleen 1,5 km. Noin 18.000 vuotta sitten ilmasto alkoi jälleen lämmetä ja jäätikkö sulaa. Salpausselkäin kohdalla jään reuna pysytteli kauemmin ja sulamisvedet ehtivät kerätä sinne hiekkaa isoiksi harjuiksi. Noin 8150 vuotta e.kr. Ilman taas enemmän lärnpeni,jää suli nopeasti ja noin 6800 vuotta e.kr. vapautui Suomen viimeinenkin kohta, juuri Oulun seudut pääpeitteestä. Silloin oli myös jäätikön sydän Skandinaviassa niin pienentynyt, että koko jääkausi katsotaan tähän aikaan päättyneeksi. Kuivaksi maaksi Oulunlaakson seudut eivät jään alta paljastuneet, sillä läntisessä Suomessa vallitsi "vedenpaisumus." Jäämassojen alla painunut maakamara kuitenkin nopeasti kohosi, alussa toistakymmentäkin metriä vuosisadassa. Kohoamista jatkuu edelleenkin tasaisesti, ja Oulun tienoilla nousun määrä on suurin maassamme, runsas metri sadassa vuodessa. Milloin maa oli kohonnut niin
paljon, että aikaisempi merenlahti muuttui Oulujärveksi ja Oulujoki syntyi, on vielä selvittämättä samoin kuin Oulujoenkin vaiheet. Ehkä joskus 7000-8000 vuotta sitten joen synty on tapahtunut, sillä geologi en näkökulmasta katsottuna koko Oulujoki on nuori. Nuorin osa joen yläjuoksun uomasta on pyhäkosken mutka. Ennen sen syntyä virtasi joki nykyistä enemmän lounaaseen, todennäköisesti Poika- ja Muhosjoen uomia seuraten. Sitäkin myöhempi on alajuoksu, Muhoksen ja Oulun väli, jolle prof. M. Sauramo mainitsee ikää kertyvän tuskin 1500 vuotta. Kauan ainakin vedet ovat virranneet Tyrnävän suuntaan muinaiseen merenlahteen, johon on kertynyt kymmenmetriset kerrokset savea ja hietaa.