NAMIBIA Elämää kuivuuden keskellä

Transkriptio

1 NAMIBIA Elämää kuivuuden keskellä

2

3 TURUN MAANTIETEELLISEN SEURAN JULKAISUJA 1. NAMIBIA Elämää kuivuuden keskellä Toim. Maria Pikkarainen Teemu Ranta Taimi Sitari Antti Vasanen Julkaisun tuottamiseen on saatu ulkoasiainministeriön kansalaisjärjestöille suunnattua tiedotustukea. Julkaisussa esitetyt näkemykset eivät välttämättä edusta ulkoasiainministeriön virallista kantaa.

4 Kannen graafinen suunnittelu: Riitta-Liisa Virtanen Kannen kuvat: Teemu Ranta 2004 kirjoittajat ja kuvaajat Kartta-aineistot: 2002 Atlas of Namibia Project Directorate of Environmental Affairs Ministery of Environment and Tourism Julkaisija: Turun maantieteellinen seura Painopaikka: Newprint, Raisio ISBN: X ISSN:

5 Sisällysluettelo Saatteeksi... 9 Johdanto (Taimi Sitari) Kuiva maa, haavoittuva luonto (Veera Miettinen) Lämmintä ja aurinkoista Monimuotoinen kallioperä Niukka kasvillisuus Vähäiset vesivarat Ympäristöuhat haastavat toimintaan Lähteet Sata vuotta luonnonsuojelua (Teemu Ranta) Maan erityispiirteet suojelun taustalla Suojelualueiden ja -ajatusten kehityksestä Namibin aavikko on kattavassa suojelussa Pohjoisosan Etosha tunnetaan eläimistään Koillisessa suojellaan myös kosteikkoja Virkistysalueita pääkaupungin tuntumassa Etelän mahtava kanjoni Kaokolandin suojelu odottaa toteutumistaan Lähteet Namibian historia kivikaudelta nykyaikaan (Mika Orjala) Esihistorialliset namibialaiset Varhainen asutushistoria ja ensimmäiset löytöretket Eurooppalaiset asettuvat Namibiaan Siirtomaakilpailun aikakausi Saksalaisten siirtomaasta Etelä-Afrikan mandaattialueeksi Kylmän sodan taistelutantereiden kautta kohti itsenäisyyttä Lähteet Windhoekin kaupunkikehitys 1900-luvulla: kolonialismista nopeaan kaupungistumiseen (Antti Vasanen) Kaupunkikehitys Etelä-Afrikan hallinnon alla Itsenäisen Namibian pääkaupunki Yhteenveto Lähteet

6 Pieni mutta monipuolinen väestö (Maria Pikkarainen) Harvaanasuttu maa Väestön pääryhmät ja heidän perinteensä Tavoitteena väestön tasapainoinen kehitys Lähteet Tuulahdus vanhaa Afrikkaa Kaokon Himbat (Niko Humalisto) Kaokon yleisiä piirteitä Sotainen historia Uskonto aina läsnä Himbojen yhteiskunnallinen järjestys Luonnon käyttö Tulevaisuus Lähteet Eriarvoistavasta koulujärjestelmästä yhtäläiseen valinnanvapauteen (Taimi Sitari) Koulutus eriarvoistamisen välineenä Kaikille oikeus koulutukseen Tutkintojärjestelmä antaa luottamusta opetuksen tasoon Korkeakouluopetus laajaa ja monipuolista Lähteet Siirtomaataloudesta itsenäiseen suunnitteluun (Verna Mustonen) Maatalouden kaksijakoisuus Hyvät kalavedet Kaivosteollisuus talouden veturina Vähäinen teollisuus ja kasvavat palvelut Talouden kehittäminen Lähteet Ongelmalliset maanomistusolot odottavat ratkaisua (Verna Mustonen) Maan omistus ja käyttö Maanjako 1900-luvun vaihteesta itsenäisyyteen Maareformi itsenäistymisen jälkeen Maareformilaki Maanhankinta vuoden 1995 jälkeen Uudistusta hidastavia tekijöitä Lähteet

7 Kehittyvä terveydenhuolto ongelmien keskellä (Hanna Lauha) Terveydenhuollon varhaisemmat vaiheet Tämän hetken terveyspalvelut Terveydenhuollon resurssit Suurimmat terveysongelmat Palvelujen saavutettavuus ja käyttö Haasteet Lähteet HIV/aids-ongelma koskettaa koko yhteiskuntaa (Maria Pikkarainen) Namibian HIV/aids-epidemian laajeneminen HIV/aidsin vaikutuksia on nähtävissä koko yhteiskunnassa HIV/aids-ongelman ratkaiseminen vaatii kaikkien osallistumista Lähteet

8

9 Saatteeksi Namibia on Afrikan maista suomalaisille läheisin. Sen ovat tunteneet monet meidän isovanhemmistamme ja jo heidänkin vanhempansa, ja se on vaikuttanut syvästi suomalaisten Afrikka-kuvaan. Sama pätee myös toisin päin. Suomi tunnetaan Namibiassa paremmin kuin missään muussa Afrikan maassa ja tämäkin tunnettuus ulottuu useita sukupolvia taaksepäin. Suomalaiset seurasivat tarkasti Namibian itsenäistymistaistelua, ja kun se viimein saavutti itsenäisyyden maaliskuun 21. päivänä 1990, oli kuin mekin olisimme saavuttaneet jotain. Monet suomalaiset, niin valtio, järjestöt kuin yksityiset ihmisetkin, olivat osallistuneet sitä edeltäneisiin vaiheisiin antamalla sekä taloudellista että henkistä tukea. Yhteyttä vahvistivat vielä monet tuona aikana namibialaisten ja suomalaisten välille syntyneet henkilökohtaiset ystävyyssuhteet. Itsenäistymisen jälkeen namibialaiset ovat halunneet luoda maahansa avoimen yhteiskunnan, johon myös vierailijat ovat tervetulleita. Maahantulomuodollisuudet ovat vähäiset ja liikkuminen sekä tiedonhankinta vapaata ja helppoa. Näin Namibia sopii erittäin hyvin sekä loma- että opintomatkan kohteeksi. Matkailu onkin kohonnut nopeasti tärkeäksi elinkeinoksi. Maan avara ja karu mutta kaunis luonto yhdessä hyväkuntoisen maantieverkoston ja toimivien palvelujen kanssa ovat luoneet sille hyvät edellytykset. Perinteisen turismin lisäksi Namibia on kunnostautunut paikallisyhteisöjen pyörittämän ekomatkailun kehittämisessä. Namibia ei kuitenkaan ole säästynyt ongelmilta. Yhteiskunnassa vanhastaan vallinneen taloudellisen ja sosiaalisen eriarvoisuuden poistaminen on osoittautunut erittäin vaikeaksi ja on edelleen keskeisin kehityshaaste. Lisäksi maata rasittaa korkea HIV/aids-tartuntojen määrä. Myös herkän ympäristön hoito ja sen monimuotoisuuden säilyttäminen vaatii huolellista suunnittelua. Namibia on itsenäistymisestään lähtien ollut poliittisesti vakaa, mikä antaa edellytyksiä ongelmien myönteiselle käsittelylle. Turun yliopiston maantieteen opiskelijat tekivät lokakuussa vuonna 2003 kolmiviikkoisen opintomatkan Namibiaan maassa aikaisemmin työskennelleen dosentti Taimi Sitarin opastuksella. Tämä kirja muodostuu pääosin hankkeen aikana kerääntyneestä aineistosta. Kirjan kuvat ovat myös matkan satoa. Matkaan saatiin avustusta Turun yliopistosäätiöltä, ja tähän kirjaan on saatu avustusta Suomen ulkoasiainministeriöltä, mistä molemmille parhaat kiitokset. Kiitämme yhteistyöstä myös Turun maantieteellistä seuraa, jonka toimesta kirja on tuotettu, sekä Siirtolaisuusinstituuttia, joka oli mahdollistamassa taittoprosessia. 9

10 Kirja pyrkii antamaan tietoa Namibiasta, sen luonnosta, yhteiskunnasta ja kehityksestä. Siinä luodaan myös varsin perusteellinen katsaus maan monivaiheiseen historiaan, jossa suomalaiset ovat olleet mukana toistasataa vuotta. Kirjaa toimittaessamme olemme ajatelleet erityisesti lukiolaisia ja kansan- ja kansalaisopistojen oppilaita. Kirja soveltuu oheislukemistoksi kehitystä, kehitysmaita tai Afrikkaa käsitteleville kursseille. Toivomme myös, että lukijat innostuvat joskus suuntaamaan matkansa Namibiaan joko yksittäin tai ryhminä. Turussa lokakuussa 2004 Maria Pikkarainen Teemu Ranta Taimi Sitari Antti Vasanen 10

11 Johdanto Taimi Sitari Namibia on Saharan eteläpuolisen Afrikan kehittyneimpiä maita ja kuuluu Yhdistyneitten kansakuntien kehitysohjelman tekemässä luokituksessa keskituloisiin maihin. Se sijaitsee Afrikan lounaisosassa eteläisen Atlantin rannikolla. Sen sijainti Kauriin kääntöpiirin korkeapainevyöhykkeellä ja Benguelan kylmän merivirran viilentämällä Atlantin rannikolla on paljolti luonut ne karut luonnonolot, joihin sopeutuen maata on kehitetty. Namibian historiaa ja yhteiskunnallisia oloja taas on muokannut sen poliittinen sijainti rotuerottelua harrastaneen Etelä-Afrikan ja pitkään sisällissotaa käyneen Angolan välissä. Etelä-Afrikan läheisyys ja sen yli seitsemänkymmentä vuotta jatkunut siirtomaahallinto loivat taloudellisesti ja sosiaalisesti jakaantuneen yhteiskunnan. Angolasta päin Etelä-Afrikkaa uhanneen sosialismin pelko taas pitkitti Namibian itsenäistymistä. Kun Namibia lopulta maaliskuun 21. päivänä vuonna 1990 itsenäistyi, voitiin siirtomaavallan katsoa lopullisesti väistyneen Afrikasta. Namibia itsenäistyi erilaiseen maailmanpoliittiseen tilanteeseen kuin muut Afrikan maat. Kylmä sota ja kilpavarustelu olivat päättyneet, kommunismi oli romahtanut ja yksipuoluejärjestelmät olivat kadonneet. Samaan aikaan kun namibialaiset kirjoittivat ensimmäistä perustuslakiaan, useat muut Afrikan maat ahersivat vanhojen perustuslakiensa muuttamiseksi uuteen poliittiseen ilmapiiriin sopivaksi. Niinpä Namibiaan luotiin heti avoin yhteiskunta, johon kuuluu oikeus harjoittaa poliittista toimintaa, ilmaista mielipiteensä ja muodostaa yhdistyksiä. Afrikkaa kuvataan usein mantereeksi, jossa on paljon pieniä maita, kaikkiaan viitisenkymmentä. Kuitenkin Euroopan maihin verrattuna monet niistä ovat valtavan suuria. Namibia on kaksi ja puoli kertaa Suomen kokoinen, mutta vielä paljon harvempaan asuttu. Namibiassa asuu vain kolmasosa Suomen asukkaitten määrästä. Tämä vähäinen väestö on epätasaisesti jakaantunut, noin puolet väestöstä asuu maan pohjoisosissa 200 kilometrin vyöhykkeellä rajasta etelään. Suomen yhteys Namibiaan on pidempi kuin mihinkään muuhun Afrikan osaan. Sen voidaan katsoa syntyneen vuonna 1870, jolloin ensimmäiset suomalaiset saapuivat työskentelemään nykyisen Namibian alueen pohjoisosiin. He olivat lähetystyöntekijöitä, jotka runsaan kymmenen vuotta aikaisemmin perustettu Suomen lähetysseura oli lähettänyt. Aluevalinnan taustalla oli saksalainen Reinin lähetysseura, joka oli työskennellyt Namibian 11

12 Taimi Sitari keski- ja eteläosissa 1840-luvulta lähtien ja jonka puoleen suomalaiset olivat kääntyneet etsiessään sopivaa kohdetta maassa virinneelle kristilliselle lähetysharrastukselle. Saksalaiset olivat vierailleet pohjoisessa Ambomaalla, kuten aluetta siellä asuvan väestön mukaan kutsuttiin, mutta heillä ei tuolloin riittänyt voimavaroja työn aloittamiseen. Namibiaa, sen paremmin kuin sen edeltäjää Lounais-Afrikkaakaan, ei tuolloin vielä tunnettu alueellisena yksikkönä. Alueisiin viitattiin siellä asuvan väestön mukaan, ja alueita hallinnoivat heimopäälliköt tai heimokuninkaat. Pohjoisessa asuivat amboheimot, joista jokaisella oli oma kuninkaansa ja alueensa. Suomalaisten saapuessa väkimäärä oli vielä niin vähäinen, että heimoalueiden välillä oli laajoja asumattomia seutuja. Eteläisimmän heimon, Ndongan, kuningas salli ensimmäisenä suomalaisten asettua asumaan ja työskentelemään valtakunnassaan, ja näin heistä tuli suomalaisten pitkäaikaisin namibialaiskumppani. Työ laajeni muille alueille sitä mukaa kun heimokuninkaat antoivat siihen luvan. Kaiken kaikkiaan työ rajoittui Ambomaan ja Kavangon alueille Pohjois-Namibiassa. Suomalaisten työn tuloksena Pohjois-Namibiaan kehittyivät kirkon lisäksi koulu- ja terveydenhoitojärjestelmät. Vasta yhdeksänkymmentä vuotta myöhemmin 1960-luvulla hallitus alkoi ottaa päävastuun näistä palveluista. Sen sijaan yritykset parantaa ja monipuolistaa alueen taloutta eivät tuottaneet merkittäviä tuloksia. On mielenkiintoista, että taloudellisen tuotannon parantaminen on myöhemmässäkin kehitysyhteistyössä osoittautunut ongelmalliseksi, varsinkin Afrikassa. Etelä-Afrikan apartheid-hallinnon kiristyessä ja koulutustason ja siten yhteiskunnallisten kysymysten tiedostamisen kohotessa alkoi alueella luvulla poliittinen liikehdintä. Namibian itsenäisyyttä ajaneen pääpuolueen Swapon (South-West African People s Organization) jäsenistä laaja enemmistö oli amboja. Ilmeisesti Etelä-Afrikka näki myös suomalaisten läsnäolon poliittisena uhkana, sillä monien viisumit peruttiin ja uusien saaminen kävi lähes mahdottomaksi. Kun suomalaisten työntekijöiden määrä oli luvulla ollut toista sataa, oli heitä 1980-luvun lopulla enää neljätoista. Namibian itsenäistymispyrkimyksten voimistuessa 1960-luvulla suomalaisten ja namibialaisten kumppanuus sai lisää ulottuvuuksia monenlaisen ystävyys- ja solidaarisuustyön muodossa. Myös Suomen valtio antoi tukea namibialaisille sekä suoraan humanitaarisena apuna Namibian vapausliikkeelle että tukena kansalaisjärjestöjen toiminnalle. Yhdistyneet kansakunnat teki 1970-luvulla useita Namibian itsenäistymistä ajavia päätöksiä ja vuonna 1978 se nimitti suomalaisen Martti Ahtisaaren valvomaan tähän liittyvien vaalien järjestelyjä. Tarvittiin kuitenkin vielä toistakymmentä vuotta ja maailman poliittisen ilmapiirin muutos, ennen kuin tämä tehtävä saatiin päätökseen vuonna

13 Johdanto Namibian itsenäistymisen jälkeen kumppanuuteen tuli luonnollisesti voimakkaana myös virallinen valtioiden välinen ulottuvuus. Maiden välille solmittiin diplomaattisuhteet ja Windhoekiin perustettiin suurlähetystö. Taloudellinen tuki Namibialle lisääntyi ja siitä tuli yksi Suomen kehitysyhteistyön pääkumppaneista. Suomi antoi kahdenvälistä apua erityisesti vesi- ja terveyssektoreille, mutta mukana oli myös geologiseen kartoitukseen, metsänhoitoon ja koulutukseen liittyneitä hankkeita. Kun Namibian hallintoa alettiin myöhemmin hajauttaa, tuli tämän edistäminen kehitysyhteistyön piiriin. Suomi on jatkanut lisäksi perusterveydenhuollon, vesihuollon ja metsänhoidon avustamista, mutta tuki on suunnattu erityisesti juuri niiden hallinnon kehittämiseen ja alueellistamiseen. Itsenäistyminen avasi myös suomalaisille kansalaisjärjestöille pääsyn maahan. Järjestöt, jotka olivat tukeneet namibialaisia itsenäisyystaistelun aikana maan rajojen ulkopuolella, saattoivat nyt jatkaa työtään itsenäisen maan rakentamiseksi sekä sodan fyysisten ja henkisten vaurioiden korjaamiseksi. Namibiaan syntyi nopeasti parisenkymmentä kansalaisjärjestöprojektia. Niissä painottuivat erityisesti paikallisten vammaisjärjestöjen kehittäminen sekä monenlainen koulutus ja ympäristönhoito. Vastaitsenäistyneessä maassa ei ollut heti vahvoja kansalaisjärjestöjä, mikä aluksi vaikeutti toimintaa. Kuitenkin, ja ehkä osittain juuri kansalaisjärjestöjen aktiivisuuden ansiosta, Namibiaan syntyi nopeasti järjestöjä, jotka ovat osaltaan vahvistaneet kansalaisyhteiskunnan muodostumista. Itsenäinen Namibia on kehittynyt suotuisasti. Tälle on antanut hyvän perustan sen maailman parhaaksi luonnehdittu perustuslaki. Maan sosiaalisen kehittämisen johtoajatuksena on ollut kaikenlaisen eriarvoisuuden vähentäminen. Tämä on merkinnyt panostamista koululaitoksen ja terveydenhuollon parantamiseen erityisesti aikaisemmin syrjityillä alueilla sekä tieto- ja kuljetusliikenteen kehittämistä kaikille seuduille maan sisäisen integraation parantamiseksi. Kehityksen taloudellisen pohjan luomiseksi maa on pyrkinyt luomaan sellaiset olosuhteet, jotka houkuttelisivat investointeja. Vaikka tässä ei olekaan täysin onnistuttu, on bruttokansantuote kuitenkin jatkuvasti kasvanut laskettiinpa se sitten kokonaisuutena tai asukasta kohden. Suotuisasta taloudellisesta kehityksestä ja sen mahdollistavasta toimivasta hallinnosta johtuen Suomen ja Namibian välisissä suhteissa on alettu irtaantua avustaja vastaanottaja-mallisesta yhteistyöstä ja siirtyä tasavertaiseen kumppanuuteen. Suomen lähetysseura on nähnyt, että sen tehtävä siellä on päättymässä ja alkanut korostaa itsenäisten kirkkojen välisen ystävyyden merkitystä. Suomen valtio puolestaan on todennut Namibian kehittyneen niin suotuisasti, että on aika siirtyä lahja-avusta monipuolisempaan yhteistyöhön. Täs- 13

14 Taimi Sitari sä yhteistyössä hyödynnetään monenlaisia välineitä, kuten kaupan, investointien ja yksityisen sektorin yhteistyön edistämistä sekä kulttuurivaihtoa ja muita vaihto-ohjelmia. Näin Namibian ja Suomen välinen pitkä kumppanuus jatkuu molemmat yhteiskunnat laajasti käsittävänä toimintana. Tässä teoksessa luodaan monipuolinen katsaus tämän Suomen pitkäaikaisen kumppanimaan luontoon, yhteiskuntaan ja joihinkin kehityskysymyksiin. Namibian karu luonto on hyvin haavoittuva, ja maassa onkin ryhdytty toimiin sen suojelemiseksi. Tämä tapahtuu sekä yleisen ympäristöpolitiikan, että erityisten suojelualueiden muodossa. Tätä aihepiiriä käsittelevät Veera Miettinen (Kuiva maa, haavoittuva luonto) ja Teemu Ranta (Sata vuotta luonnonsuojelua). Mika Orjala antaa kattavan kuvan Namibian alueen esihistoriasta ja historiasta (Namibian historia kivikaudesta nykyaikaan). Kehitystä seurataan aina ihmiskunnan alkuhämärästä toisen vuosituhannen loppuun. Nämä vaiheet heijastuvat myös pääkaupungin, Windhoekin, kehityksessä, mitä tarkastelee kirjoituksessaan Antti Vasanen (Windhoekin kaupunkikehitys luvulla: Kolonialismista nopeaan kaupungistumiseen). Namibian väestö on kulttuurisesti hajanainen ja saapunut alueelle eri suunnista. Maria Pikkarainen käsittelee kirjoituksessaan sekä väestön demografisia piirteitä että eri väestöryhmien kulttuurisia eroja (Pieni mutta monipuolinen väestö). Namibian keskeisimpiä kehitystehtäviä on tämän siirtomaavallan aikana hajanaisena pidetyn väestön integroiminen yhtenäiseksi kansaksi. Niko Humalisto taas tutustuttaa lukijan lähemmin yhteen Namibian väestöryhmistä, himboihin, jotka sitkeimmin ovat pitäytyneet omaan perinteiseen kulttuuriinsa (Tuulahdus vanhaa Afrikkaa Kaokon himbat). Namibian kansantaloutta leimaa palveluiden ja alkutuotannon suuri osuus kokonaiskansantuotteesta. Vaikka talous onkin kasvussa ja siten kehittynyt suotuisasti, ei sen perusrakenne ole itsenäisyyden jälkeen muuttunut. Jalostettujen tuotteiden osuus on edelleen vähäinen. Taloutta ja siihen liittyviä kehityskysymyksiä tarkastelee kirjoituksessaan Verna Mustonen (Siirtomaataloudesta itsenäiseen suunnitteluun). Hän käsittelee myös Namibian hankalaa maakysymystä (Ongelmalliset maanomistusolot odottavat ratkaisua). Namibia peri siirtomaakaudelta kaksijakoisen etnisyyteen perustuvan maahallinnon, missä kaupallisessa maatalouskäytössä olevaa maata saattoivat omistaa vain valkoiset. Tämän järjestelmän oikeudenmukainen purkaminen on käynnissä, mutta edistyy hitaasti. Opetusjärjestelmä on Namibiassa avainasemassa pyrittäessä luomaan yhtenäinen ja valveutunut yhteiskunta. Namibia pyrkii kaikin tavoin avaamaan kansalaisille yhtäläiset opiskelumahdollisuudet ja käyttää tähän vuosittain noin neljäsosan valtion budjetista. Tämän järjestelmän kehityksen vaiheita 14

15 Johdanto tarkastelee Taimi Sitari (Eriarvoistavasta koulujärjestelmästä yhtäläiseen valinnanvapauteen). Terveyspalveluja tarkastele Hanna Lauha (Kehittyvä terveydenhuolto ongelmien keskellä). Terveydenhuollon verkostoa pyritään vahvistamaan ja samalla siirretään painopistettä entistä enemmän perusterveydenhuoltoon. Terveydenhuolto on kuitenkin tavattomien haasteiden edessä, suurimpana niistä HI-virus, jonka kantajia on aikuisesta väestöstä jo noin 20 prosenttia. Tätä erityiskysymystä ja sen sosiaalisia, taloudellisia ja inhimillisiä vaikutuksia käsittelee Maria Pikkarainen (HIV/aids-ongelma koskettaa koko yhteiskuntaa). 15

16 TEEMU RANTA Kuva 16. Keihäsantilooppi on Namibian kansalliseläin. Kuvan yksilö on turvassa Etoshan kansallispuistossa, mutta heti puistoa ympäröivillä yksityisillä riistafarmeilla laji joutuu luvallisen metsästyksen kohteeksi, salametsästyksestä puhumattakaan. 16

17 Kartta 17. Namibia yleiskartta 17

18 18

19 Kuiva maa, haavoittuva luonto Veera Miettinen Namibian luonnon ja ympäristön vallitsevin piirre on kuivuus. Suuri osa maasta on aavikkoa tai puoliaavikkoa. Namibia voidaankin jakaa karkeasti kolmeen osaan ilmaston ja luonnonolosuhteiden mukaan: lännessä Atlantin rannikolla sijaitsee Namibin autiomaa, idässä Kalaharin puoliautiomaa ja niiden väliin jää keskiylänkö. Jokaiselle alueelle ilmasto, maa- ja kallioperä, topografia ja kasvillisuus luovat omat piirteensä. Karu luonto on haavoittuva ja siksi ympäristöongelmat ovat nousseet Namibiassa suureksi huolenaiheeksi. Ympäristöongelmat on tiedostettu erityisesti itsenäistymisen jälkeen. Namibiaa uhkaa aavikoituminen, jota vastaan maa on alkanut toimia perustamalla sitä hidastavia ja sen vaikutuksia vähentäviä ympäristöohjelmia. Lämmintä ja aurinkoista Namibian ilmasto on kuiva ja kuuma. Lämpötilat vaihtelevat suuresti eri alueiden välillä ja vaikuttavat siten myös näiden kasvillisuuteen ja eläimistöön. Lämpötilat saattavat vaihdella myös samalla alueella vuotuisesti ja vuorokautisesti aina nollan ja viidenkymmenen asteen välillä. Suurimmat päivittäiset lämpötilan vaihtelut esiintyvät kaikista kuivimmilla alueilla, joissa kasvillisuus ei tasoita lämpötilan vaihteluita. Aavikolla päivä- ja yölämpötilojen ero voi olla erittäin suuri. Kun lämpötila päivällä saattaa kohota neljäänkymmeneen asteeseen, voi se yöllä laskea alle nollan. Rannikolla ilmastoa viilentävät kylmä merituuli ja sen mukanaan tuoma kosteus sekä sumu. Namibia sijaitsee eteläisellä pallonpuoliskolla, joten sen lämpimimmät kuukaudet ovat tammi- ja helmikuu. Lämpötiloiltaan eurooppalaiselle miellyttävimmät vuodenajat ovat huhti- ja toukokuu sekä elo- ja syyskuu. Tällöin ilma on miellyttävä erityisesti keskiylängöllä, jossa korkeus merenpinnasta viilentää ilmastoa. Namibian pinta-alasta noin 16 prosenttia on kuivaa ja lähes 70 prosenttia puolikuivaa aluetta. Sateettomia päiviä on vuodessa yli 300, joten kuivuuden lisäksi Namibiaa leimaa lähes jatkuva auringonpaiste. Suurin osa sateista saadaan sadekautena, joka kestää marraskuusta maaliskuuhun. Tällöin voi sataa päivittäin useidenkin viikkojen ajan, mutta yleisesti helmikuuhun mennessä runsaimmat sateet ovat jo sataneet. Sateet tulevat enim- 19

20 Veera Miettinen Kartta 20. Namibian keskimääräinen vuotuinen sademäärä (Koivisto ym. 1990, 18). NIKO HUMALISTO Kuva 20. Epupan putoukset sijaitsevat Angolan vastaisella rajalla virtaavassa Kunenejoessa, maan luoteisosassa. Joessa virtaa vettä ympäri vuoden, toisin kuin Namibian sisäosien vain sadekausina virtaavissa joissa. 20

21 Kuiva maa, haavoittuva luonto TEEMU RANTA Kuva 21. Sossusvlein ympäristössä Namibin dyynit kohoavat jopa yli 200 metrin korkeuteen ympäristöstään ja ovat näin maailman korkeimpien joukossa. Etualan allas täyttyy runsaiden sateiden jälkeen joen kauempaa kuljettamalla vedellä, joka imeytyy maaperään jättäen jälkeensä vaaleaa savea. 21

22 Veera Miettinen mäkseen ukkoskuuroina. Vuotuinen keskimääräinen sademäärä Namibiassa on 250 mm, mutta sademäärät vaihtelevat huomattavasti maan eri osien välillä. Runsaimmat sateet ovat Kaprivilla, keskimäärin noin 700 mm vuodessa, ja niukimmat rannikolla, missä ne jäävät alle 50 millimetriin. Sademäärät vaihtelevat huomattavasti myös eri vuosina, joten sateiden määrää on hankala ennustaa. Namibin autiomaassa sataa erittäin vähän, joillain seuduilla keskimäärin vain alle 20 millimetriä vuodessa. Tämän erittäin kuivan ja vähäsateisen ilmaston aiheuttaa rannikon tuntumassa virtaava kylmä Benguelan merivirta, mikä aiheuttaa sen, että merituulten kosteus sataa jo merellä, eikä siten saavuta rannikkoa. Kosteutta kulkeutuu kuitenkin mereltä Namibin aavikolle sumuna. Sumut yltävät ainoastaan kapealle rannikkovyöhykkeelle, harvoin kauemmaksi kuin kilometrin päähän rannikosta. Sumun tuoman kosteuden määrä on huomattava. Neliömetrin suuruiseen pystyyn asetettuun verkkoon voi tiivistyä jopa useita litroja vettä vuorokaudessa. Tämän kosteuden ansiosta aavikolla esiintyy monenlaista elämää. Aavikon kasvit ja eläimet ovatkin sopeutuneet äärimmäiseen kuivuuteen hyvin eri tavoin. Monet eläimet kaivautuvat päivällä maan sisään vähentääkseen haihtumista. Toisilla kasveilla on pohjaveteen ulottuvat juuret ja toiset ottavat vettä lehdille tiivistyvästä kosteudesta. On myös eläimiä, jotka keräävät vartalollaan ilman kosteutta, joka sitten tiivistyy vedeksi. Sademäärät kasvavat rannikolta koilliseenpäin mentäessä. Keskusylängön alueella vuotuiset sademäärät vaihtelevat 100 ja 350 mm:n välillä. Ai- ANTTI VASANEN Kuva 22. Head-standing beetle eli ns. päällään seisova kovakuoriainen on saanut nimensä taidostaan hyödyntää yöllä mereltä aavikolle työntyvää sumukosteutta antamalla sen tiivistyä dyynin harjalla ylös nostettuun takaruumiiseensa pisaroiksi, jotka sitten valuvat kohti suuta. Gobabeb. 22

23 Kuiva maa, haavoittuva luonto van Namibian koillisosissa sademäärät voivat olla jopa yli 700 mm vuodessa. Maan pohjoisosissa sademäärät ovat riittävät maanviljelyn harjoittamiseen. Korkeat lämpötilat aiheuttavat myös suuren haihdunnan. Arvioiden mukaan jopa yli 80 prosenttia sateesta haihtuu suoraan ja kasvit haihduttavat 14 prosenttia. Näin ollen ainoastaan kaksi prosenttia sataneesta vedestä joko imeytyy maahan tai päätyy vesistöihin. Monimuotoinen kallioperä Namibian kallioperä on monimuotoinen ja melko hyvin tunnettu. Namibian geologiaan on vaikuttanut suuresti niin jääkausi kuin tulivuoren purkauksetkin. Vanhimmat kivilajit Namibiassa ovat yli miljoonaa vuotta vanhoja. Kuva 23. Hoba-meteoriitti on suurin tunnettu maahan iskeytynyt ja yhtenäisenä säilynyt kappale. Se painaa 60 tonnia ja koostuu pääasiassa raudasta (82,4 %), nikkelistä (16,4 %) ja koboltista (0,76 %). Iskusta on aikaa noin vuotta, joten kappale ehti peittyä kokonaaan sedimentteihin ennen kuin se löydettiin ja kaivettiin esiin. MIKA ORJALA 23

24 Veera Miettinen TAIMI SITARI GLOBAL LAND COVER FACILITY, KUVA

25 Kuiva maa, haavoittuva luonto TEEMU RANTA Kuva 24a (vas. ylh.). Namibian ja Etelä-Afrikan rajalla virtaavaan Oranjejokeen pohjoisesta laskeva Fish River on kuluttanut alajuoksulla meanderoivan uomansa syvälle laajemman jokilaakson pohjaan mahtavaksi kanjoniksi. Kuva 24b (vas. alh.). Landsat TM - satelliittikuva Namibin aavikolta näkyvän valon aallonpituusalueella. Kuisebjoen uoma erottuu selkeästi kuvan alaosassa. Se estää ajoittaisten tulviensa ja jokilaakson puuston avulla eteläpuolisen hiekka-aavikon hiekan leviämisen pohjoispuoliselle soraaavikolle (vertaa kuva 51a). Kuvat 25a (oik. ylh.) ja 25b (oik. alh.). Swakopjoessa sijaitsee Moon landscape eli Kuumaisema, joka lienee saanut nimensä harmaasta ja elottomasta yleisvaikutelmastaan. Kulutusta kestänyt tummasävyinen harjanteen ydin on doleriittia. TEEMU RANTA 25

26 Veera Miettinen Vaikka alueen geologia on hyvin monimuotoinen, voidaan Namibian alue jakaa geologisilta piirteiltään karkeasti neljään osaan. 1. Rannikkotasanko ja Namibin aavikko 2. Namibian jyrkänteet (escarpment) 3. Keskiylänkö 4. Kalaharin puoliautiomaa Namibin aavikko, joka käsittää 15 prosenttia Namibian pinta-alasta, sijaitsee Atlantin rannikolla ulottuen noin km sisämaahan. Se on yksi vanhimmista nykyisin maapallolla esiintyvistä aavikkoalueista. Pohjois-eteläsuunnassa autiomaa ulottuu aina Oranjejoelta pohjoisen Kunenejoelle asti eli autiomaa on pituudeltaan lähes km ja se jatkuu vielä pitkälle molempien naapurimaiden alueille. Alueen eteläosissa Kuisebjoelle saakkaesiintyy laajoja hiekkadyynialueita, jotka houkuttelevat paikalle vuosittain paljon turisteja. Korkeimmat hiekkadyynit ulottuvat yli kahdensadan metrin korkeuteen. Hiekkadyynit muodostuvat pääasiassa kvartsijyvistä. Sossusvlein alueella aavikon ja hiekkadyynien keltainen hiekka on peräisin Namibin aavikolta, mutta syvänpunainen hiekka on peräisin Kalaharin alueelta, josta se on kulkeutunut etelään Oranjejoen seudulle. Sieltä etelästä puhaltavat tuulet ovat kuljettaneet hiekkaa pohjoiseen Namibin aavikolle muodostaen siitä monenlaisia dyynejä. Dyynit liikkuvat tuulen mukana etenemisvauhdin vaihdellessa muutamasta metristä aina 50 metriin vuodessa. Etelän hiekkadyyni-alue päättyy Kuisebjokeen ja sen muodostamaan kanjoniin. Tuuli kuljettaa hiekkaa kanjoniin, mutta siinä ajoittain virtaava vesi kuljettaa hiekan merelle, joten hiekka ei pääse kulkeutumaan joen pohjoispuolelle. Kuisebjoen pohjoispuolella autiomaa on karua ja kivistä tasankoa. Rannikon ja keskiylängön välillä on jyrkännevyöhyke, jossa maasto kohoaa melko jyrkästi noin 200 metrin korkeudesta noin metrin korkeuteen. Jyrkänne ei ole yhtenäinen seinämä, vaan se on eroosion ja ajoittain virtaavien jokien halkoma ja kuluttama sekä paikoitellen vaikeasti havaittava. Jyrkännealueen luonto on monimuotoisena erittäin tärkeä suojelukohde. Namibian korkeimmat vuoret ja vuoristot sijaitsevat tällä vyöhykkeellä tai aivan sen välittömässä läheisyydessä. Korkein vuori on metriin kohoava Brandberg. Keskiylänkö sijaitsee jyrkännevyöhykkeestä itään. Se käsittää melkein puolet maan koko pinta-alasta. Suurin osa Namibian alueella virtaavien jokien latvoista sijaitsee tällä keskiylängön alueella. Keskiylänkö ulottuu metrin korkeuteen ja on pinnanmuodoiltaan hyvin vaihteleva. Toisaalla ylänkö on hyvinkin tasaista, ja toisaalla on taas vuoristoista. Keskiylängön luoteisosassa sijaitsevat monimuotoiset Kaokovuoret. Keskiosat ovat lä- 26

27 Kuiva maa, haavoittuva luonto hes tasankoa, johon kuitenkin maisemallista vaihtelua antavat monet jäännösvuoret. Eteläosa on tasaista ja hiekkaista aluetta, jolle ovat leimaa antavia laajat matalahkot pöytävuoret. Idässä sijaitsee Kalahari, jota luonnehtii kallioperän peittävä paksu, enimmäkseen punertava hiekkakerros. Se on kasvillisuudeltaan puu- ja pensasaroa. Kalaharissa sataa hieman runsaammin kuin Namibin aavikolla, mutta sateet ovat sielläkin hyvin epäsäännöllisiä. Maaperän ravinteiden niukkuus kuitenkin estää esimerkiksi maanviljelyn, vaikka sademäärä paikoitellen olisikin siihen riittävä. Niukka kasvillisuus Namibian koillinen länsi-suunnassa muuttuvat ilmasto-olosuhteet ja erilaiset maannokset ovat vaikuttaneet kasvillisuusvyöhykkeiden muodostumiseen. Vuotuisen sademäärän perusteella maa voidaan jakaa kolmeen eri kasvillisuusvyöhykkeeseen: aavikkoon, savanniin ja metsäalueeseen. Vaihettumisvyöhykkeet ovat kuitenkin leveät. Namibin aavikon lisäksi maassa on toinen aavikkoalue, Etoshan allas, joka on suola-aavikkoa. Alueen ympäristö on rauhoitettu Etoshan kansallispuistoksi. Jos Pohjois-Namibiassa ja Etelä-Angolassa sataa runsaasti, saattaa Etoshan altaaseen valua vettä. Tämä ei kuitenkaan tapahdu läheskään joka vuosi, joten allas erottuu ympäristöstään valkoisena suola-aavikkona, joka voidaan erottaa selvästi jopa satelliittikuvissa. Suurin osa Namibian kasvillisuusalueista on ruoho- tai puusavannia. Pohjois- ja koillisosissa, joissa on riittävä vuotuinen sademäärä, esiintyy metsiä. Myös pohjoisrajalla ympäri vuoden virtaavien jokien vesi mahdollistaa niiden varsilla niin kutsuttujen galleriametsien esiintymisen. Aavikon ja keskiylängön alueilla kasvillisuus on runsainta ajoittain virtaavien jokien läheisyydessä. Joen uomissa kasvaa kasvillisuutta, joka saa riittävästi kosteutta myös kuivana kautena suhteellisen lähelle pintaa kohoavasta pohjavedestä. Uutta pohjavettä muodostuu sateiden aikaan osan vedestä vajotessa joen pohjaan. Vähäiset vesivarat Vesi on epäilemättä Namibian niukin luonnonvara. Vesivarojen vähäisyys ja niiden paikallisuus on kautta aikojen vaikuttanut maan asuttamiseen ja ihmisen toimintaan. Jokia, joissa virtaa vettä vuoden ympäri, sijaitsee ainoastaan rajoilla sekä etelässä että pohjoisessa. Oranjejoki virtaa rajajokena 27

28 Veera Miettinen TEEMU RANTA Kuva 28a. Namibin aavikon reunalla voi geologista historiaa tulkita kalliosta helposti, koska peittävä kasvillisuus on vähäistä. Kulutus ja kasautuminen ovat vaihdelleet eri aikoina ja eri olosuhteissa, joista viimeisin kuiva kausi on vain yksi esimerkki. TEEMU RANTA Kuva 28b. Remhoogten solassa voi nähdä kiehtovia poimuja vuorten seinämillä, kun aikoinaan vaakasuoraan kerrostuneet sedimentit ovat joutuneet taipumaan tässä siirrosvyöhykkeessä ja paljastuneet eroosion myötä. Kasvillisuus muodostuu lähinnä ruohoista ja matalista pensaista. 28

29 Kuiva maa, haavoittuva luonto TEEMU RANTA Kuva 29a. Keskiylängöllä maisemaa täplittävät mm. siellä täällä kohoavat vuoret ja kukkulat. Kasvillisuus on melko karua ruoho- ja pensassavannia tässä Rehobothista länteen sijaitsevassa paikassa. Isot puut ovat todella harvinaisia, joten ne ovat kutojalintuyhdyskuntien haluttuja pesäpaikkoja. TEEMU RANTA Kuva 29b. Khorixaksen eteläpuolella ruohostoja täplittävät harvassa kasvavat puut. Autot nostattavat huomattavan pölypilven ajettaessa kuivaa soratietä. 29

30 Veera Miettinen Namibian ja Etelä-Afrikan välillä, ja pohjoisessa virtaavat Kunene-, Kavango-, Kwando- ja Zambesijoet Angolan, Botswanan ja Sambian vastaisilla rajoilla. Tärkeän vesivaran kuivilla alueilla muodostavat myös ajoittain virtaavat joet. Osissa jokia saattaa virrata vettä ainoastaan muutamana päivänä vuodessa sateiden jälkeen ja osa joista on kuivina jopa useana vuotena peräkkäin. Ajoittain virtaavilla joilla on kuitenkin merkitystä pohjaveden muodostumiselle. Joen uomaan kaivetuista kuopista saadaan vettä silloinkin, kun joen pinta on jo kuivunut. Niinpä asutus on keskittynyt näiden jokiuomien läheisyyteen. Namibiassa on vain muutamia pieniä järviä. Jotkin niistä ovat muodostuneet karstialueille maanalaisten luolien romahtaessa. Tällaiset järvet ovat pienialaisia mutta syviä. Tunnetuin näistä on Otjikotojärvi, joka sijaitsee maan pohjoisosassa noin 24 kilometriä Tsumebin kaupungista länteen. Järvi on halkaisijaltaan noin satametrinen ja se on ainakin 55 metriä syvä. Järvi löydettiin vuonna 1851 ja ensimmäisen maailmansodan aikana saksalaiset upottivat sinne suuria määriä aseita ja muita sotatarvikkeita, jotteivät ne joutuisi eteläafrikkalaisten käsiin. Otjikotojärvessä ja läheisessä Guinasjärvessä elää harvinainen kirjoahvenlaji (Pseudocrenilabrus philander), jota ei ole tavattu missään muualla. Osa Namibian järvistä on suurempia ja matalampia suolajärviä. Ajoittain virtaavissa joissa on tasankoja, joihin muodostuu järviä sateiden aikaan. Nämä järvet kuitenkin kuivuvat nopeasti sateiden lakattua. Vesivaroiksi voidaan laskea myös ihmisen tekemät padot ja niiden tekoaltaat. Namibiassa on 12 valtion rakennuttamaa suurta patoa, jotka sijaitsevat ajoittain virtaavissa joissa. Namibia onkin yksi harvoista maista, joka rakentaa patoja jokiin, joissa virtaa vettä vain sadeaikana. Ne ovat rakennettu vesivarastoiksi, joista monet kaupungit saavat makeaa vettä. Suuri määrä vettä haihtuu patoaltaista ja vettä käytetään myös kasteluun. Lisäksi Namibiassa on lukemattomia pieniä, maatalouteen käytettäviä yksityisiä patoja. Namibiassa esiintyy myös lähteitä, joista on historian aikana muodostunut tärkeitä vedenhankintapaikkoja. Pääkaupunki Windhoekkin syntyi nykyiselle paikalleen osaksi sieltä löytyneiden kuumien lähteiden ansioista. Etoshan kansallispuistossa sijaitsee useita luonnonlähteitä, joista on muodostunut tärkeitä villieläinten juomapaikkoja. Kaokovuorilla lähteet ovat pääasiallisin vesivara sekä karjan että ihmisen tarpeisiin. Vesivarojen niukkuuden vuoksi pääkaupungissa on jo pitkään pyritty kierrättämään vettä. Nykyisin Windhoekissa on uusi vedenpuhdistamo, joka tuottaa juomavettä jätevedestä ja Goreangab-padosta saatavasta raakavedestä. Windhoekin jätevesi kierrätetään sataprosenttisesti. Kierrätetyn veden 30

31 Kuiva maa, haavoittuva luonto osuus pääkaupungin talousvedestä on noin kolmasosa. Windhoek on tässä ollut edelläkävijä koko maailmassa. Ympäristöuhat haastavat toimintaan Namibian ympäristöhallinto kuuluu ympäristö- ja matkailuministeriölle. Itsenäistymisen jälkeen on alettu kiinnittää entistä enemmän huomiota kestävään kehitykseen. Vuonna 2001 pidetyssä konferenssissa ympäristöalan ja kestävän kehityksen asiantuntijat pyrkivät määrittelemään Namibian tärkeimmät ympäristökysymykset. Esille tuli seuraavanlaisia asioita: Aavikoituminen on Namibian suurin ympäristöongelma. Jo nykyisin maasta suurin osa on aavikkoa tai puoliaavikkoa. Aavikoituminen tarkoittaa maaperän laadun huononemista ja hedelmällisen maan muuttumista aavikoksi. Aavikoitumisen perimmäisiä syitä Namibiassa kuten myös muualla kuivilla alueilla ovat ihmisten köyhyys ja maan epäreilut omistusoikeudet, mitkä pakottavat ihmisiä ottamaan maanviljelykseen myös siihen sopimattomia reuna-alueita. Vuonna 1994 Namibiassa perustettiin kansallinen aavikoitumisen estämisohjelma. Ohjelman tarkoitus on edistää maan luonnonvarojen kestävää ja tasapuolista käyttöä. Aikaisemmin ympäristöongelmissa on pyritty asiantuntijoiden ja tieteen tarjoamiin ratkaisuihin ja unohdettu paikallinen osaaminen täysin. Nyt perustetun ohjelman tarkoituksena on sen sijaan edistää ja tukea paikallisia yhteisöjä ja viljelijöitä aavikoitumisen torjumisessa. Ohjelman tarkoituksena onkin yhdistää paikallinen osaaminen sekä tiede ja sitä kautta saada aikaan parempia tuloksia. Ohjelman tärkeimmät tavoitteet yleisellä tasolla ovat kansallisten ja paikallisten valvontasysteemien perustaminen aavikoitumisen kartoittamiseksi, valittujen paikallisten organisaatioiden tukeminen niiden toiminnassa sekä luonnonvarojen hoidossa ja kestävässä käytössä, ja ohjelman tuomien kokemuksien antaminen paikallisten tahojen ja muiden aavikoitumisesta kärsivien valtioiden käyttöön. Ohjelma keskittyy muun muassa lisäämään alueiden kuivuuden sietokykyä ja vähentämään paikallisten ihmisten riippuvuutta haavoittuvista luonnonvaroista. Heitä autetaan ja rohkaistaan hankkimaan vaihtoehtoisia tulonlähteitä. Ohjelma kuuluu Yhdistyneitten kansakuntien aavikoitumisen ehkäisysopimukseen liittyviin toimenpiteisiin, ja Saksa ja Suomi tukevat sitä taloudellisesti. Makeaa vettä on hyvin niukasti saatavilla Namibian alueella. Makea vesi on yksi maan kriittisimmistä luonnonvaroista. Vesivarojen niukkuus johtuu erittäin kuivasta ilmastosta ja epäsäännöllisistä sateista. Namibian valtio onkin ryhtynyt toimiin selvittääkseen makean veden johtamista pohjoisen 31

32 Veera Miettinen ANTTI VASANEN Kuva 32a. Waterberg, maan pohjoisosassa on pöytävuori, joka on syntynyt eroosion kulutettua vuorta ympäröiviä sedimenttejä huomattavasti nopeammin kuin sen lakialuetta. Akaasiat peittävät maata paikoin tiheänäkin pensaikkona. TAIMI SITARI Kuva 32b. Caprivin kaistaleella ja sen länsipuolella kasvillisuus muodostaa jo harvahkoa metsää. Tämä on mahdollista, koska alueen vuotuinen sademäärä on Namibian korkeimpia. Vuodenaikaisvaihtelu näkyy kuitenkin selkeästi, sillä useimmat puut pudottavat lehtensä kuivan kauden ajaksi. Ihminen hyödyntää voimakkaasti metsien puustoa, joten ne eivät ole alkuperiäsessä tilassa. 32

33 Kuiva maa, haavoittuva luonto MIKA ORJALA Kuva 33a. Otjikotojärvi sijaitsee Tsumebin kaupungin lähettyvillä. Tämä halkaisijaltaan noin satametrinen järvi on syntynyt karstialueille tyypillisten luolien tai maanalaisten onkaloitten katon romahdettua, jolloin pohjavesi on tullut esiin. Namibiassa tällaiset ja muutkin luonnolliset järvet ovat kuitenkin harvinaisuus. TAIMI SITARI Kuva 33b. Keetmanshoopin lähellä kasvaa maan eteläosalle tyypillisiä, joskaan ei kovin yleisiä, viinipuita (quiver tree). Puun nimi johtuu siitä, että sen tuppena irtoavasta kuoresta valmistetaan nuolikoteloita eli viinejä. 33

34 Veera Miettinen joista maan kuivempaan keskiosaan. Veden laadun heikkeneminen, mikä johtuu veden suolaantumisesta, rehevöitymisestä ja saastumisesta, antaa myös aihetta huoleen. Luonnonvaroja käytetään tehottomasti ja tuhlailevasti, mikä näkyy esimerkiksi kasvaneena jäteongelmana ja ympäristökuormituksen lisääntymisenä. Ekosysteemien, lajien ja geneettisen monimuotoisuuden väheneminen johtuu maankäytön muutoksista ja ihmisen toiminnasta kuten maanviljelyn laajentumisesta, saastumisesta ja salametsästyksestä. Biodiversiteettiä pyritään suojelemaan perustamalla suojelualueita ja -ohjelmia, tehostamalla lainsäädäntöä ja lisäämällä paikallisten asukkaiden osuutta biodiversiteetin suojelemisessa. Väestön kasvu ja kaupungistuminen ovat tärkeimmät syyt saasteongelman lisääntymiseen. Saastuttamisen seurantaa on tiukennettu Namibiassa. Ministeriö pyrki puuttumaan kontrolloimattomaan saastuttamiseen ja jätteiden hävittämiseen siihen suunnatun erityisen ohjelman avulla. Ohjelma kesti vuodesta 1999 vuoteen 2001, ja sen yhtenä tärkeimmistä tavoitteista oli tehokkaan lainsäädännön luominen. Ilman saastuminen on pienempi ongelma Namibiassa kuin monissa muissa maissa. Ilman saastuminen on kuitenkin muodostumassa merkittäväksi paikalliseksi ympäristöja terveysongelmaksi suurimmissa kaupungeissa. Ympäristön roskaantu- Kuva 34. Termiittikeko Waterbergin lähistöllä. Termiittikeko on eräittäin kovaa ainesta, jonka vuoksi sitä käytetään myös rakennusaineena ANTTI VASANEN 34

35 Kuiva maa, haavoittuva luonto minen ja jätteet aiheuttavat uhkaa ekosysteemeille ja vähentävät muun muassa ympäristön maisema-arvoja ja luonnonkauneutta. Kasvihuoneilmiö tarkoittaa tässä yhteydessä ihmistoiminnasta johtuvaa niin sanottujen kasvihuonekaasujen, joista tärkeimpinä hiilidioksidi ja metaani, lisääntymistä ilmakehässä, mikä johtaa maapallon ilmasto-olosuhteiden muuttumiseen. Namibia on yksi Afrikan kuivimmista valtioista ja erittäin altis kasvihuoneilmiön mahdollisesti tuomille ilmastomuutoksille. Namibian keskilämpötilan on ennustettu nousevan 0,8 1,7 asteen verran vuoteen 2030 mennessä. Tämä aiheuttanee esimerkiksi makeanveden saannin vaikeutumista, kasvistollisia muutoksia ja biodiversiteetin vähenemistä. Otsonikato lisää vahingollisen ultraviolettisäteilyn määrää maanpinnalla. Tämä aiheuttaa vahinkoa kasveille, eläimille ja ihmisille. Happamoituminen aiheuttaa muutoksia vesistöissä ja maaperässä. Happamoituminen johtuu ihmisperäisestä happamoittavien kaasujen pääsystä ilmakehään, josta se laskeutuu vesiin ja maanpinnalle kuiva- tai märkälaskeumana. Namibiassa koetaan siis samoja ympäristöuhkia kuin muuallakin maailmassa. Vaikka Namibian valtio on ottanut useita askeleita kestävän kehityksen suuntaan ja kiinnittänyt entistä enemmän huomiota ympäristökysymyksiin, paljon on silti vielä tehtävänä. Erityisesti ympäristölainsäädäntöä pyritään entisestään tehostamaan ympäristö kuormituksen vähentämiseksi. Lähteet Barnard, P. (toim., 1998). Biological diversity in Namibia - a country study. 325 s. ABC Press, Cape town, South Africa. Conservation and the Environment in Namibia (2002). Bottom-up strategy pays dividends. Erkkilä, A. (2001). Living on the land: change in forest cover in north-central Namibia s. Gummerus, Jyväskylä. Koivisto, J., H. Nuotio & M. Rastas (1990). Namibia, maa kahden autiomaan välissä. 20 s. Yliopistopaino, Helsinki. Ministry of Environment and Tourism (2003) < env_issues/env_issues.htm> Swaney, D. (1999). Zimbabwe, Botswana & Namibia. 3.p. 817 s. Lonely Planet Publications. U.S. Geological Survey (1992). Landsat TM Scene, WRS-1 Path 179, Row 76, Level Orbit oriented. Sioux Falls, South Dakota: USGS. 35

36 TEEMU RANTA Kuva 36a. Welwitschia (Welwitschia mirabilis) on kasvimaailman erikoisuus, jota tavataan vain Namibin aavikolta. Kasvi luetaan paljassiemenisiin koska sillä on mm. käpyä muistuttavat hede- ja emikukinnot. Lähisukuisia lajeja ei kuitenkaan tunneta. Sen kaksi lehteä kasvavat tyvestään koko kasvin elinajan repeillen liuskoiksi ja kuihtuen toisesta päästä. TEEMU RANTA Kuva 36b. Tsammameloni (Citrullus lanatas) selviytyy Namibin kuivissa olosuhteissa ja pystyy tuottamaan kasvien kokoon nähden suhteellisen isoja hedelmiä. Se on tärkeä ravinnon ja veden lähde monille eläimille ja ihmisillekin. 36

37 MIKA ORJALA Kuva 37a. Namibiassa etäisyydet ovat pitkiä ja maisemat avaria. Suhteellisen hyväkuntoinen tieverkosto palvelee hyvin turisteja. Kuvan tie vie Sossusvleihin, Namibin aavikolle. MIKA ORJALA Kuva 37b. Namibin aavikolla riittää dyynejä myös turistien käveltäväksi, ilman vaaraa koko dyynialueen tuhoutumisesta. Kuvassa Dyyni 45 Sossusvlein tien varressa. Suuret turistivirrat saattavat kuitenkin aiheuttaa paikallista haittaa, kuten jäteongelman. 37

38 38

39 Sata vuotta luonnonsuojelua Teemu Ranta Maan erityispiirteet suojelun taustalla Nojatuolimatkailijan mielessä Namibian luonnosta syntyviä ensimmäisiä mielikuvia ovat mitä luultavimmin kuivuus ja karuus, ja tällaisiin hätiköityihin johtopäätöksiin saattaa ajautua myös maahan saapuessaan, varsinkin jos ajoittaa matkansa kuivan kauden loppupuolelle. Namibian luonto on kuitenkin omalla tavallaan vaihteleva sekä vuodenaikojen että maantieteellisen sijainnin mukaisesti, joten kuivuus, vaikka onkin usein läsnä, on liian yksioikoinen määritelmä tästä laajasta maasta. Vaikka aavikkoalueet näyttävätkin ensisilmäyksellä täysin kuolleilta, paljastaa lähempi tarkastelu, että elämää on näilläkin alueilla, joskin harvakseltaan ja yleensä maan alla piilossa polttavalta auringolta. Aavikot ovat kuitenkin vain osa (16 %) Namibian monimuotoisista elinympäristöistä, sillä suurin osa maasta on savannia ja pohjoisessa sekä koillisessa on metsäsavannia sekä metsämaata. Ihminen on ollut alueella läsnä jo tuhansia vuosia, sopeutunut karuun ympäristöön ja elänyt sen ehdoilla. Kivikaudelta peräisin olevat tuhannet luolamaalaukset kertovat osaltaan muinaisten metsästäjä-keräilijöiden vaiheista. Monet alkuperäiskansat ovat jo kauan harjoittaneet pienimittakaavaista karjankasvatusta ja joutuneet siksi vaeltamaan karjansa mukana laidunmaalta toiselle. Luonnon ehdoilla jatkunut kulttuuri on kuitenkin häviämässä kokonaan, ja tilalle on tulossa modernin länsimaisen ihmisen mukanaan tuoma kulttuuri, joka on leviämässä myös viimeisten Namibiassa alkuperäisten traditioiden mukaisesti elävien himbojen keskuuteen. Siirtomaaisännät Saksa ja Etelä-Afrikka uudistivat maata perusteellisesti tehostamalla karjataloutta, rakentamalla patoaltaita vesivarastoiksi, sähkön tuottamiseksi ja peltojen keinokastelun perustaksi sekä ottamalla maan kaivannaiset käyttöön. Maan pinta-alaan nähden pieni väestö on keskittynyt voimakkaasti pohjoiseen, joten laajat alueet varsinkin etelässä ja lännessä ovat lähes asumattomia suurten karjatilojen tilakeskuksia lukuun ottamatta. Oltuaan itsenäinen vasta reilut kymmenen vuotta on suorastaan hämmästyttävää, miten määrätietoisesti ja pitkäjänteisesti siirtomaaisännät ja namibialaiset ovat halunneet ja pystyneet suojelemaan maan herkkää luontoa 39

40 Teemu Ranta TEEMU RANTA Kuva 40a. Cape Crossin kallioilla elää tuhansien, parhaimpina lisääntymiskausina jopa yli yksilön hyljepopulaatio, joka saa ravintonsa kalaisasta merestä. Paikka on kyseisen lajin pohjoisimpia lisääntymisalueita. TEEMU RANTA Kuva 40b. Sisiliskot viihtyvät kuumassa ja kivisessä maastossa. Kuva Namibian korkeimmalta vuorelta, Brandbergilta. 40

41 Sata vuotta luononsuojelua TEEMU RANTA Kuva 41a. Etoshan kansallispuisto on suosittu turistikohde, mutta vähintään yhtä tärkeää on alueen tuhansille eläimille tarjoama turvapaikka ihmisten uhkaa, salametsästystä ja elintilan kaventumista vastaan. Aidatun puiston portilla peritään pääsymaksu ja samalla voidaan valvoa keitä alueella liikkuu. TEEMU RANTA Kuva 41b. Norsut ovat tavallinen näky Etoshan lukuisilla luonnollisilla tai keinotekoisesti synnytetyillä juomapaikoilla. Taustan mopaanipuussa on jo lehdet, sillä kevät on lokakuussa tuloillaan, vaikka sateet eivät vielä olekaan alkaneet. 41

42 Teemu Ranta jo 1900-luvun alkupuolelta lähtien monien muidenkin tavoitteiden luodessa omia paineitaan maankäytölle. Takaiskuilta ei ole tietenkään kokonaan vältytty, mutta nykyään (vuoden 2002 tilanne) valtion mailla sijaitsevat erilaiset suojelualueet kattavat yhteensä noin 14,1 % ja muut, yksityiset ja yhteisöjen omistamat, suojelualueet noin 9,6 % maan pinta-alasta, josta on täten kokonaisuudessaan suojeltu peräti neljäsosa. Tämä kaikki luonnon eteen tehty työ yhdessä luonnon omaleimaisuuden kanssa on kehittänyt maasta luonnosta kiinnostuneiden turistien suosiman matkakohteen, mistä seuraa taloudellisten kannustinten avulla myös mahdollisuus entistä kattavampaan luonnonsuojeluun mikäli myös turismin aiheuttamat luontohaitat minimoidaan. Suojelualueiden ja -ajatusten kehityksestä Alkuperäisasukkaat eivät luonnollisesti tunteneet suojelualueen käsitettä, mutta saksalaisten tuotua alueelle hallintonsa ja yhteiskuntamallinsa, päättivät he myös varsin pian rauhoittaa osan maasta niin sanotuiksi riistapuistoiksi (Game Parks). Tämä tapahtui niinkin varhain kuin vuonna 1907, jolloin perustettiin kolme puistoa eli Riistapuisto 1, 2 ja 3 (Game Parks 1-3). Puisto numero 1 käsitti alueen maan pohjoisosassa, Grootfonteinin koillispuolella, numero 2 tunnetaan paremmin nykyisenä Etoshan kansallispuistona ja numero 3 käsitti Swakop- ja Kuisebjokien välin maan länsirannikolla. Etelä-Afrikan saatua maan hallintaansa vuonna 1915 suojelualueisiin ei tehty muutoksia vuosikymmeniin, mutta vuonna 1947 Etoshan puiston kokoa pienennettiin merkittävästi muodostamalla alueen luoteisosasta etnisiä kotimaita (ethnic homelands) Etelä-Afrikan harjoittaman apartheid-politiikan mukaisesti. Vuonna 1955 perustettiin Riista- ja riista-aluehallinto (Game and Game Reserve Section), ja vuonna 1956 erillinen tutkimuskomissio suositteli Puisto numero 3:n laajentamista. Näin myös tapahtui ja laajennettu puisto sai nimekseen Namibin autiomaapuisto (Namib Desert Park). Puisto numero 1:n suojelustatus poistettiin kokonaan 1958, jolloin toisaalta Etoshan puisto sai kansallispuiston statuksen, vaikka siitä vielä tämän jälkeenkin poistettiin laajoja alueita etnisiksi kotimaiksi. Lukuisia uusia suojelualueita perustettiin 1960-luvun lopun ja 1970-luvun alun aikana (taulukko 1). Suojelualueet pyrittiin luomaan yhteisömaiden (communal land) ulkopuolelle, mutta vuonna 1983 luotiin Capriville maan koillisosassa ensimmäiset yhteisömailla sijaitsevat suojelualueet. Alueet olivat bushmannien asuttamia, ja he saivat jatkaa siellä elämäänsä. Vastaavat suojelusuunnitelmat Bushmannimaassa kuitenkin kaatuivat pelkoon alueen asukkaitten toimeentulon menetyksestä ja Damaramaassa (entinen Riistapuisto 2:n osa) asukkaitten yleiseen vastustukseen. 42

43 Sata vuotta luononsuojelua Suojelutaroituksen mukaisesti puistot voidaan jakaa kolmeen tyyppiin: puistoon (Park), suojelualueeseen (Reserve) ja virkistysalueeseen (Recreation Area). Puisto tarkoittaa yleisölle avoimia alueita, joissa saattaa silti olla suljettuja suojelualueita (Reserve). Nämä vastannevat suomalaisen luokittelun mukaisia luonnonpuistoja. Myös virkistysalueet lasketaan suojelualueiksi, vaikka niiden pääasiallinen tarkoitus ei olekaan luonnon suojeleminen, vaan sen käyttö vapaa-ajan viettoon. Kotimaan- ja ulkomaanmatkailun sekä luonnonsuojelun tiiviistä yhteydestä kertoo se, että puistojen hallinta on ympäristö- ja matkailuministeriön (Ministry of Environment and Tourism, MET) käsissä. Salametsästys uhkaa edelleen monen lajin tulevaisuutta niin puistojen ulkopuolella kuin niiden sisälläkin. Niinpä tästä tai muista syistä, kuten elinalueiden pienentymisestä, johtuen puistoja perustettaessa osa niiden luontaisesta eläimistöstä oli jo saattanut hävitä. Lajien palauttamiseksi ja kantojen vahvistamiseksi perustettiin vuonna 1966 erityinen riistanpyyntiyksikkö, joka suoritti onnistuneesti muun muassa suippohuulisarvikuonon ja mustakasvoisen (black-faced) impalan palautuksen Etoshan puistoon 1970-luvun alussa. Salametsästyksen aiheuttamaan ongelmaan on yritetty etsiä ratkaisua säätämällä tuntuvat sakko- ja jopa vankeusrangaistukset norsun ja sarvikuonon salakaadosta. Damaramaan suojelemattomalla alueella on salametsästystä yritetty vähentää poistamalla suippohuulisarvikuonojen sarvet ja tekemällä niistä siten vähemmän kiinnostavia metsästyskohteita. Sarvien poistosta on seurannut kuitenkin se, että salametsästäjät ovat kiinnostuneet entistä enemmän Etoshan alueen sarvikuonoista, minkä seurauksena puolestaan alueelle on perustettu erityinen salametsästyksen vastainen yksikkö. Lisäksi varotoimenpiteenä osa alueen sarvikuonoista on siirretty keskeisemmälle paikalle puiston alueelle tai muille suojelualueille. Erikoisena suojelupiirteenä voidaan mainita yksityisten maanomistajien osuus suojelussa. Vuonna 1967 valtio siirsi yksityisellä maalla olevan rauhoittamattoman riistan omistusoikeuden kyseiselle maanomistajalle, mikä mahdollisti yksityisten suojelualueiden ja riistafarmien perustamisen matkailijoita varten. Itsenäistymisen jälkeen yksityisiä suojelualueita on perustettu erityisen nopeaan tahtiin. Vaikka kantoja harvennetaan metsästyksellä, on metsästyksen ja lajien lisääntymisen välinen tasapaino kuitenkin maanomistajan etu ja ehkä siten myös lajin säilymisen tae kyseisellä alueella. Namibiassa sijaitsee kaksi maailmanlaajuisesti tunnettua tutkimuslaitosta, Etoshan ekologinen instituutti (Etosha Ecological Institute) Etoshan kansallispuistossa ja Autiomaan ekologinen tutkimusuksikkö (The Desert Ecological Research Unit) Gobabebissa. Ensin mainittu on keskittynyt Etoshan puiston kasvillisuuden, eläintautien, eläinten vaellusreittien ja käyttäytymisen tutkimiseen. Jälkimmäisessä yksikössä tutkitaan puolestaan 43

44 Teemu Ranta Kuva 44a. Strutsikoiras. Aukeaman kuvat Etoshan kansallispuistosta. TEEMU RANTA Kuva 44b. Dik dik on pienikokoinen, vain noin cm korkea antilooppilaji. TEEMU RANTA 44

45 Sata vuotta luononsuojelua MIKA ORJALA Kuva 45a. Hyppyantiloopit, kuten monet muutkin eläimet, hakeutuvat mieluusti varjoon päivän kuumimpaan aikaan. TEEMU RANTA Kuva 45b. Gnut laiduntamassa edellisen kasvukauden pystyyn kuivunutta ruohoa. Taustalla erilaisten mineraalien vihreäksi sävyttämää Etoshan suola-aavikkoa. 45

46 Teemu Ranta Namibin aavikon herkkiä ekosysteemejä sekä ihmisen vaikutusta ja selviytymistä alueella. Namibin aavikko on kattavassa suojelussa Namibin aavikko levittäytyy maan länsirannikolle pitkänä nauhana ulottuen myös Etelä-Afrikkaan ja pohjoisessa Angolaan. Namibiassa tämän aavikon merkitys on kuitenkin tuntuvin, vaikka sen alueellinen ulottuvuus sisämaahan päin vaihteleekin suuresti. Miltei koko rannikkokaistale on suojeltu, lukuun ottamatta eteläisen Namibian timantinkaivualuetta ja rannikon kaupunkeja. Timanttialue on täysin suojeltu vierailijoilta. Eteläisimmän suojelualueen muodostaa Namib-Naukluftin puisto (Namib-Naukluft Park), jonka pohjoispuolella on Länsirannikon kansallinen virkistysalue (National West Coast Recreation Area) jatkeenaan Angolan rajalle ulottuva Luurankorannikon kansallispuisto (Skeleton Coast National Park). Namib-Naukluft Namib-Naukluftin puisto on pinta-alaltaan Afrikan suurin (vuonna 1993). Puiston vanhimmat osat ovat olleet kauan suojelun piirissä, mutta pinta-alaltaan suurimmat lisäykset ovat tapahtuneet vasta viime vuosikymmeninä. Laaja alue voidaan jakaa useaan kokonaisuuteen, joista pohjoisosan kiviset ja soraiset tasangot ja siellä täällä kohoavat jäännösvuoret erottuvat Kuisebjoen ansiosta veitsenterävästi eteläisemmästä hiekkadyynialueesta. Puiston alue laajenee Naukluftvuorten kohdalla itään, jolloin suojelun piiriin on saatu myös rannikkotasangon ja ylängön välinen jyrkännealue. Hiekkadyynien alue on luultavasti ensimmäisiä mielikuvia, joita aavikoista syntyy, vaikka dyynialueet muodostavatkin keskimäärin vain kolmasosan maailman aavikoiden pinta-alasta. Namibin hiekka-aavikko ulottuu 300 kilometriä Kuisebjoesta etelään ja paikoitellen jopa 140 kilometriä rannikolta sisämaahan päin, joten pinta-alaltaan tätä km 2 :n laajuista aluetta voi hyvin kutsua hiekkamereksi. Aikaisempien dyynivaiheiden kovettuneen hiekkakiven päällä liikkuva nykyinen irtohiekka on luultavasti peräisin Oranjejoesta, jonka mukanaan tuomaa ainesta merivirrat ovat kuljettaneet pohjoiseen Lüderitzin rannoille. Rantaan ajautunut hiekka on sitten 3 5 miljoonan vuoden aikana kulkeutunut vallitsevien tuulten mukana pohjoiseen ja koilliseen, eikä liike ole vieläkään pysähtynyt. Kartta 47 ja kuvio 47 (viereisellä sivulla). Namibian suojelualueet sijaitsevat valtion hallinnoimilla lähes asumattomilla mailla, paitsi Caprivilla, jossa suojelu tapahtuu bushmannien edelleen asuttamilla yhteisömailla. 46

47 47 Sata vuotta luononsuojelua

48 Teemu Ranta Kuva 48a (vas.). Kirahvi näkee korkeuksistaan pitkälle yli matalakasvuisten akaasioiden, jotka yltävät Etoshassa vain muutamilla alueilla eläimen päätä korkeammalle. Kuva 48b (alla). Maaoravan horisontti on hyvin lähellä, joten eläimelle on elintärkeää olla valppaana vaanivien petojen varalta. Etoshan kansallispuisto. ANTTI VASANEN TEEMU RANTA 48

49 Sata vuotta luononsuojelua Dyynialue voidaan jakaa kolmeen osaan: verkko- ja tähtidyynien, lineaaristen dyynien ja sirppidyynien alueeseen. Rannikolla tavataan sirppidyynejä jopa 20 km leveästä vyöhykkeestä, jossa mereltä puhaltavan etelätuulen voimakkuus on suurimmillaan. Nämä dyynit myös liikkuvat suhteellisen nopeasti, jopa 75 metriä vuodessa pohjoiseen. Sirppidyynivyöhykkeen itäpuolella on lineaaristen dyynien alue, jossa dyynit ovat metriä korkeita ja jopa 50 kilometriä pitkiä pohjois-eteläsuunnassa. Tämän alueen dyynien muodostumiseen ja liikesuuntaan vaikuttavat etelätuulten lisäksi myös talvikuukausien voimakkaat itätuulet. Etenemisnopeus on vaatimaton, vain noin 2 metriä vuodessa pohjoiseen. Itäosien verkko- ja tähtidyynien kehityksessä merkittävä rooli on vaihtelevalla tuulensuunnalla, joka estää rintamasuuntien kehittymisen ja dyynien liikkeen. Tästä syystä dyynit muodostavat erilaisia verkkomaisia rakenteita, joita myös kasvillisuus sitoo paikoilleen. Tähtimäiset dyynit ovat verkkomaisten dyynien erikoistyyppi, jossa dyynin huipulta lähtee vähintään kolme harjannetta eri ilmansuuntiin. Vaikuttavimpia tähtimäisiä dyynejä esiintyy Sossusvlein ympäristössä, jossa dyynin suhteellinen korkeus hiekkatasangon pohjalta voi olla jopa 200 metriä (kuva 21). Pohjoisosan sorapintaisten alueiden merkittävimmät vetonaulat ovat kasvimaailman erikoisuuksia, welwitschioita (Welwitschia mirabilis), joita ei tavata missään muualla kuin Namibin aavikolla (kuva 36a). Kasvin suppean levinneisyyden lisäksi erikoista ovat yksineuvoisten kasvien hede- ja emikukinnot, jotka muistuttavat paljassiemenisten kasvien (havupuiden) käpyjä, vaikka kasvilla ei nykytietämyksen mukaan ole ainuttakaan lähisukuista kasvilajia paljas- tai koppisiemenisissä kasveissa. Kasvilla on vain kaksi lehteä, jotka kasvavat tyvestä koko sen elämän ajan ja repeillessään luovat mielikuvan usean lehden olemassaolosta. Juuret ulottuvat vain noin kolmen metrin syvyyteen, joten mereltä rannikolle työntyvät kosteat sumupilvet ovat kasvin tärkeitä kosteuden lähteitä. Sumu työntyy mereltä vain noin 60 km leveälle vyöhykkeelle, joten sumuvyöhykkeen takana on erittäin kuiva aavikko, jossa sataa harvoin. Sateet lisääntyvät vasta keskiylängön reunamilla, kun maaston kohoaminen aiheuttavaa orografisia sateita kohoavan ilman jäähtyessä ja kosteuden tiivistyessä pisaroiksi. Tällä ylängön reuna-alueella myös kasvillisuus lisääntyy. Welwitschiat eivät ole ainoita sumukosteutta hyödyntäviä eliöitä, sillä monet muut kasvit ja jopa eläimet ovat erikoistuneet sumussa olevien pienten vesipisaroiden hyödyntämiseen. Kivien päällä elää paikoin erittäin värikkäitä jäkäläkasvustoja, mutta myös suuremmat puut voivat hyödyntää sumua. Eräälle kovakuoriaislajille on kehittänyt omintakeisen tavan kerätä kosteutta: eläin seisoo dyynin harjalla pää alaspäin ja antaa pienten sumupisaroiden tiivistyä ruumiiseensa, josta ne valuvat isompina pisaroina alaspäin kohti eläimen suuta (kuva 22). 49

50 Teemu Ranta Kuisebjoki ja sen rannoilla kasvavat kasvit estävät tehokkaasti tuulen kuljettaman hiekan pääsyn joen yli. Joen pohjalle asti päässyt hiekka huuhtoutuu pois viimeistään sateen jälkeisissä tulvissa. Kasvillisuuden tarjoaman ravinnon turvin jokilaaksossa elää hartmannin vuoriseeproja ja paviaaneja. Paviaanit ovat tottuneet kuiviin olosuhteisiin, sillä ne selviytyvät jopa kaksi viikkoa ilman juomavettä, kun taas muut sukulaislajit tarvitsevat vettä kerran päivässä. Joen suiston alle on kerääntynyt aikojen kuluessa laaja makean veden allas, jota hyödynnetään nykyään rannikon kaupungeissa Walvis Bayssa ja Swakopmundissa. Epätietoisuus veden pumppauksen vaikutuksista alueen ekosysteemille on saanut aikaan monitieteisen Kuisebjoen tutkimusohjelman perustamisen. Kuisebjoen kanjonissa, noin 60 km:n päässä rannikolta, sijaitsee Aavikon ekologinen tutkimusyksikkö (Desert Ecological Research Unit). Aavikon tutkimukseen tuskin löytyy sijainniltaan parempaa paikkaa, sillä yksikön välittömässä läheisyydessä sijaitsee kolme erilaista ekosysteemiä: dyynien hallitsema hiekka-aavikko, sorapintaiset tasangot ja sateiden aikaan vettä kuljettava, puustoinen jokiuoma. Myös mereltä työntyvä sumuvyöhyke yltää juuri ja juuri 60 kilometrin etäisyydelle sisämaahan, joten sumun esiintyminen tai esiintymättömyys aiheuttaa mainittuihin ekosysteemeihin vielä oman rajalinjansa. Nykyään yksikön tutkimusohjelmat pyrkivät tuottamaan tietoa ihmistoiminnan ja luonnon välisestä vuorovaikutuksesta ja luonnon kestokyvystä tässä kuivassa ympäristössä. Tutkimusten viitekehyksinä toimivat yleensä laaja-alaiset ilmiöt kuten ilmastonmuutos, biodiversiteetti ja aavikoituminen. Käytännön tasolla meneillään on muun muassa tutkimusohjelma, jossa määritetään karjatalouden rajoituksia kuivilla alueilla. Samalla tutkitaan maaperäeliöstön merkitystä maaperän biologisen tilan ja huonontumisen mittarina. Käynnissä on myös toinen ohjelma, jossa selvitetään sumukosteuden keräämismahdollisuuksia sellaisessa mittakaavassa, että paikallisten yhteisöjen vedensaanti voitaisiin turvata. Sandwich-laguuni muodostaa yhden rannikon neljästä suojaisasta lahdesta, joissa olosuhteet poikkeavat merkittävästi muusta rannikosta korkeamman veden lämpötilan ja ravinnepitoisuuden vuoksi. Pohjois-eteläsuunnassa laguuni on 11 km pitkä ja leveimmillään 3,5 km, joten kyseessä on laajuudeltaan merkittävä kosteikkoalue. Suotuisat ympäristötekijät saavat kasvi- ja eläinplanktonin kasvamaan ja ylläpitämään monipuolista ravintoverkkoa, joka huipentuu runsaaseen linnustoon. Alueella viihtyvät niin pohjoiselta pallonpuoliskolta asti tulleet vaeltajat, kuten lapintiira, kuin sisämaalinnutkin, esimerkiksi flamingot. Laguunin edustan rannikolla 45 kilometrin matkalla sijaitsee Namibian ainoa merten suojelualue (Marine reserve), joka levittäytyy 1,6 km merelle päin. 50

51 Sata vuotta luononsuojelua MIKA ORJALA Kuva 51a. Gobabebin aavikontutkimusasema Kuisebjoen takaa kuvattuna. Vasemmalla kasviton jokiuoma, josta runsaiden sateiden jälkeen syntyvät tulvat huuhtovat ylimääräisen hiekan. Uoman rantamilla akaasioita, jotka pysäyttävät tuulen mukana kulkeutuvan hiekan. TEEMU RANTA Kuva 51b. Gobabebin sääasema, johon kuuluu normaalien säähavaintolaitteiden lisäksi myös ns. sumukeräin (kuvan oikeassa reunassa). Laitteen avulla tutkitaan mahdollisuutta hyödyntää sumukosteutta yhtenä vesilähteenä paikallisissa yhteisöissä. 51

52 Teemu Ranta Namibin pohjoisosa Namib-Naukluftin pohjoispuolella levittäytyy rannikolle Länsirannikon kansallinen virkistysalue (National West Coast Recreation Area) Swakop- ja Ugabjokien väliin muodostaen itä-länsisuunnassa noin 50 km leveän vyöhykkeen. Alueelle tyypillisiä ovat sorapintojen laajat jäkäläkasvustot, jotka keräävät tehokkaasti sumukosteutta, hidastavat eroosiota ja ovat myös ravinnonlähde monille eläimille tällä kuivalla alueella. Ugabjoen pohjoispuolella suojelualue muuttuu Luurankorannikon kansallispuistoksi (Skeleton Coast National Park), joka ulottuu pohjoiseen Angolan rajalle keskimäärin 40 km leveänä vyöhykkeenä. Puiston luuranko-nimen (skeleton) alkuperälle on olemassa monia selityksiä, rannikolle haaksirikkoutuneiden laivojen hylyistä aina rannoille ajautuneiden hylkeiden jäännöksiin. Puiston eteläosan maisema on monipuolinen mosaiikki, joka koostuu soratasangoista, matalista ja kivisistä mäistä sekä näiden välissä sijaitsevista pienistä suolatasangoista ja dyyneistä. Puiston pohjoisosassa levittäytyy laajempi km 2 :n suolatasanko- ja dyynialue. Alueella tavataan harvinaisia aavikkoelämään tottuneita norsuja, jotka vaeltavat kymmenien kilometrien matkoja juomapaikkojen välillä. Cape Crossin entinen satama ja eurooppalaisten ensimmäinen maihinnousupaikka Namibiassa on nykyään pienimuotoinen suojelualue rannikolla, Länsirannikon kansallisen virkistysalueen sisällä. Suojelutarkoituksessa tärkein ja turistien kannalta mielenkiintoisin kohde on kuitenkin alueella elävä hyljekolonia. Yleensä tämä hyljelaji suosii kivisiä saaria ja luotoja lisääntymispaikkanaan, mutta Namibian rannikolla sijaitsevista 16 lisääntymispaikasta myös viisi muuta sijaitsee mantereella. Cape Crossin hyljepopulaation koko vaihtelee ja yksilön välillä, kun lajin kokonaispopulaatioksi arvioidaan yksilöä. Laji elää pääasiassa Namibian eteläosan ja Etelä-Afrikan rannikolla, joten Cape Crossin populaatio on lajin pohjoisimpia esiintymiä. Pohjoisen Etosha tunnetaan eläimistään Etoshan kansallispuisto Kansainvälisesti yksi Namibian ja koko Afrikan tunnetuimmista luonnonpuistoista on Etoshan kansallispuisto (Etosha National Park), joka sijaitsee maan pohjoisosassa. Alueen suojelu toteutettiin jo varhain, vuonna 1907, jolloin puisto käsitti yli nelinkertaisen alueen nykyiseen verrattuna ja ulottui Atlantin rannikolle asti maan luoteiskulmassa. Tämä Kaokomaana tunnettu läntinen osa puistosta kuitenkin poistettiin suojelun piiristä vuonna 1947, jotta 52

53 Sata vuotta luononsuojelua alueelle voitiin asuttaa hererokansaa. Kutistuneen puiston kokoa kasvatettiin jälleen vuonna 1956 liittämällä siihen valtion omistamat maa-alueet Hoanib- ja Ugabjokien välistä. Tämä vaihe ei kestänyt kauan, sillä vuoteen 1970 mennessä miltei koko edellisessä laajennuksessa suojeltu alue muutettiin damaraväestön kotimaaksi. Puistoon lisättiin samanaikaisesti muutamia maatiloja ja muita alueita, jolloin saavutettiin nykyinen koko ja pysyvät rajat. Geologisesti puisto sijaitsee laajalla Kalaharin tasangolla, joka ulottuu Namibian pohjois- ja itäosien lisäksi myös naapurimaiden Botswanan ja Angolan alueelle. Tasangon geologinen historia voidaan jäljittää noin miljardin vuoden taakse, jolloin kalliopohja vajosi ympäristöönsä nähden ja syntyi laaja järvi. Miljoonien vuosien kuluessa järvi täyttyi pohjoisesta ja etelästä virtaavien jokien kuljettamista sedimenteistä, jotka jäivät kuivalle maalle kun järvi kosteusolosuhteidensa muuttuessa kuivui. Erityisesti Etoshan alueen kehitykseen on vaikuttanut ratkaisevasti Kunenejoki, joka virtasi alueelle noin 12 miljoonaa vuotta sitten. Joen suunta kääntyi kuitenkin tertiäärikauden lopulla kohti merta ja tasanko kuivui. Karbonaatit iskostivat tasangon pinnan hiekan kalkkipitoiseksi vettä pidättäväksi kuoreksi, josta muodostui lopulta nykyinen km 2 :n laajuinen Etoshan tasanko. Itä-länsisuunnassa tasanko on noin 120 km pitkä ja pohjois-eteläsuunnassakin leveimmillään 70 kilometrin mittainen. Suuren osan aikaa vuodesta tasanko on kuivillaan ja hohtaa tällöin valkoisena, mutta sateiden tultua joet kuljettavat alueelle vettä, jonka määrä ratkaisee syntyvän järven laajuuden, syvyyden ja siten myös veden säilymisajan. Usein sateet ovat niin vähäiset, että allas on kuiva ympäri vuoden. Silloin kun syntyy väliaikaisia vesialtaita saapuu niihin pesimään tuhansia, parhaimmillaan jopa miljoona, flamingoa ja monia muita kahlaajalintuja. Tämän vuoksi Etoshan allas on eteläisen Afrikan tärkeimpiä lintuvesiä. Veden säilymisajalla ennen haihtumista tai maaperään suotautumista on ratkaiseva merkitys poikasten lentokykyiseksi tulemisen ja siten koko pesinnän onnistumisen kannalta. Ainakin kerran on lentokyvyttömiä poikasia yritetty pelastaa kuivuneista lammikoista kuljettamalla ne yhä veden vallassa oleville alueille. Puiston kasvillisuus voidaan jakaa kolmeen tyyppiin, joista suola-aavikoksi määriteltävissä olevan altaan ympäristössä on pienikokoisten pensaiden savannia, itäosissa puita kasvavaa savannia ja länsiosissa pensas- ja piikkipensassavannia. Altaita reunustava pienikasvuinen pensassavanni on paikoin vain kapea vyöhyke, mutta sillä on silti merkitystä esimerkiksi alueen koillisosassa tärkeänä talvilaidunnusalueena. Puistossa elää 114 nisäkäslajia, 340 lintulajia, 110 matelijalajia, 16 sammakkoeläinlajia ja jopa yksi kalalaji. Suuri osa nisäkkäistä on pienikokoisia lajeja, mutta suurista nisäkäslajeista tavataan monia eteläisen Afrikan sa- 53

54 Teemu Ranta vannitasangoille tyypillisiä lajeja yksilömääriltään suurinakin populaatioina, kuten kuviosta 56 käy ilmi. Puistoon on siirretty monia eläinlajeja, kuten 1970-luvun alussa Kaokomaasta tuotu mustakasvoinen (black-faced) impala, joka on menestynyt alueella, ja soopeli, jonka siirto Caprivista Etoshaan lajin entisille asuinseuduille ei ole kuitenkaan onnistunut, sillä lajia ei enää tavata puistosta. Ihmistoiminta on myös edelleen vaikeuttanut joidenkin lajien elämää suojelusta huolimatta. Gnuantilooppi laidunsi vielä 1950-luvulla kesäisin suurina laumoina puiston laajoilla ruohostoalueilla, mutta kun puisto rajattiin riista-aidalla ja 1970-luvuilla, katkesi luonnollinen vaellusyhteys pohjoisessa sijaitseviin talvilaitumiin ja kanta väheni yksilöstä noin yksilöön vuoteen 1973 mennessä. Aitojen pystytys osoittautui kuitenkin vain yhdeksi syyksi kannan romahdukseen, sillä vuosina tehty tutkimus osoitti myös keinotekoisten juomapaikkojen luomisella ja teitten rakentamista varten kaivetuilla sorakuopilla olevan osuutta asiaan. Keinotekoisten juomapaikkojen verkosto tarjosi laiduntaville eläimille vettä ympäri vuoden, ja osaltaan vähensi eläinten vaellustarvetta, mutta tästä hyötyivät myös petoeläimet, kuten leijona ja hyeena, jotka saattoivat nyt muodostaa pysyviä reviirejä juomapaikkojen ympäristöön kun riistakin pysyi paikallaan. Sorakuopat puolestaan keräsivät sadevettä ja muodostivat näin hetkellisesti eläinten juo- TEEMU RANTA Kuva 54. Okaukuejon juomapaikka Etoshan kansallispuistossa sijaitsee leirintäalueen vieressä ja on valaistu, jotta myös pimeässä juomaan tulevia eläimiä voisi tarkkailla. Valo ei häiritse eläimiä, mutta melu voi aiheuttaa niissä levottomuutta. Kuvassa suippohuulisarvikuono ja kaksi kirahvia noin kello 21 aikaan. 54

55 Sata vuotta luononsuojelua mapaikkoja, mutta paikallaan seisova vesi saastui nopeasti pernaruttobakteereista ja sairastutti myös vettä juovat eläimet, jotka kuolivat tautiin tai joutuivat sairauden heikentäminä petojen helpoksi saaliiksi. Saastunut juomavesi vaikutti erityisen paljon myös burchellin seepraan. Petoeläimet olivat kaiken lisäksi immuuneja bakteerille, mikä pahensi tilannetta saaliseläinten kannalta entisestään. Ihmisen aiheuttamat muutokset vaikuttivat saaliseläinten lisäksi myös saalistajiin siten, että leijonapopulaatio kasvoi epätavallisen suureksi ollen vuonna 1981 noin 500 yksilöä, mutta kaikki muut petoeläinkannat, mukaan lukien hyeenat ja gepardit, vähenivät dramaattisesti leijonien menestyksellisen reviiri- ja saaliskamppailun vuoksi. Koska tilanne oli lajien tasapainon kannalta kestämätön, ja koska leijonat olivat tilanteessa ratkaiseva tekijä, päätettiin leijonapopulaation kokoa rajoittaa. Tässä tehtävässä ei kuitenkaan turvauduttu normaaliin metsästykseen vaan syntyvyyden säännöstelyyn. Tämä toteutettiin siten, että osalle naarasleijonista asennettiin kaulaan ehkäisykapseli, jonka erittämä hormoni esti raskaudet, muttei tutkimusten mukaan aiheuttanut muita käyttäytymishäiriöitä verrattuna normaaleihin naaraisiin, eikä myöskään estänyt kyseisiä yksilöitä tulemasta raskaaksi sen jälkeen kun kapseli oli poistettu. Ehkäisy osoittautui menestyksekkääksi, sillä leijonapopulaatio puolittui vuonna 1981 lasketusta 500 yksilön tasosta 250 yksilöön vuoteen 1985 mennessä. Kaikki 250 poistunutta leijonaa eivät kuitenkaan kuolleet luonnollisesti, sillä puiston ulkopuolelle vaeltaneet leijonat joutuivat usein karjankasvattajien ampumiksi. Kuva 55. Burchellin seeproja juomassa Etoshassa. TEEMU RANTA 55

56 Teemu Ranta Kuvio 56. Muutamien Etoshan kansallispuistossa tavattavien suurten nisäkäslajien yksilömääriä. Arviot perustuvat 1980-luvun lopun ja 1990-luvun alun laskentoihin. Waterbergin pöytävuoripuisto Windhoekin ja Etoshan puiston välissä sijaitsee Waterbergin pöytävuoripuisto, joka on muodostettu ympäristöstään selkeästi kohoavan jäännöspöytävuoren alueelle (kuva 32a). Hiekkakivinen kohouma on vain pieni jäänne aikoinaan laajoja alueita peittäneestä kerrostumasta. Kohouman reunoille on syntynyt lukuisia lähteitä tai tihkupintoja, kun sadevesi tunkeutuu vettä helposti läpäisevän maaperän rakoihin, mutta ei pysty läpäisemään hiekkakiven alla olevia tiiviimpiä kerrostumia, vaan on pakotettu nousemaan pintaan rinteen alaosassa. Juuri tämä on antanut vuorelle sen saksankielisen nimen, mikä suomeksi tarkoittaa vesivuorta. Koillisessa suojellaan myös kosteikkoja Caprivin riistapuisto Caprivin riistapuisto sijaitsee Caprivin kaistaleella, Namibian luoteiskulmassa, Kavango- ja Kwandojokien välissä. Itä-länsisuunnassa noin 180 km:n mittainen puisto sijaitsee muuhun maahan nähden huomattavasti kosteammalla alueella. Tämän huomaa myös aluetta halkovaa tietä ajettaessa, sillä metsä on melko tiheää eikä eläimiä siksi yleensä näe tieltä käsin (kuva 32b). Alue on turvapaikka 35 pienelle nisäkäslajille ja lukuisille isommillekin lajeille, joista mainittakoon norsu, puhveli, virtahepo ja krokotiili. Aluetta rajaavis- 56

57 Sata vuotta luononsuojelua sa kahdessa joessa virtaa vettä ympäri vuoden, mutta kasvillisuus ja eläimistö ovat runsaimmillaan kesällä, kun sateet virvoittavat maan ja täyttävät pienet lammikot eläinten juomapaikoiksi myös puiston keskiosissa. Puiston rajoja on kritisoitu muun muassa siitä että ne eivät ota huomioon eläinten luonnollisia muuttoreittejä ja puistoon toiminnallisesti kuuluvia osia, jotka ovat suojelun ulkopuolella. Toisaalta puistosta on hyvät mahdollisuudet toteuttaa rajat ylittävää suojeluyhteistyötä niin Angolan kuin Botswanankin suuntaan, jolloin alueesta on mahdollista saada mahdollisimman yhtenäinen ja suojelutarkoituksessaan toimiva kokonaisuus. Alueen matkailupalvelut ovat vielä keskeneräiset, sillä se oli pitkään Etelä-Afrikan armeijan hallinnassa ja käytössä nimellisestä suojelustatuksesta huolimatta. Suojelu on virkistyskäytön puuttumisesta huolimatta myös itseisarvoisesti tärkeää, sillä alueen rajoilla virtaavien jokien rantametsikköhabitaatti on osoittautunut erittäin uhatuksi, siitä kun on hävinnyt jo noin 70 prosenttia. Koko maan kannalta tilanteen tekee erityisen huolestuttavaksi se, että kyseinen habitaatti ei ole käsittänyt alun perinkään kuin 0,01 % Namibian pinta-alasta. Vuonna 1990 Caprivin alueelta tästä habitaatista löydetyistä 24 lintulajista peräti 13 osoittautui uhanalaiseksi (Namibian Red Data Species). Caprivin kaistaleella sijaitsevat myös Mahangon ja Popan riistapuistot sekä Mamilin ja Mudumun kansallispuistot. Näistä Mamili on Namibian suurin kosteikkoalueiden (wetland) suojelualue, joka koostuu kahdesta suurehkosta saaresta Kwandojoessa ja niitä ympäröivistä alueista. Kalahari Kalaharin aavikko peittää suuria alueita Botswanasta, Namibian itäosan sekä osia Angolasta, Sambiasta ja Zimbabwesta. Kalaharin alueen luontoa suojellaan Namibiassa ainoastaan Kaudomin riistapuistossa, joka sijaitsee maan koilliskulmassa Botswanan rajalla. Alue on Namibian koillisosalle tyypillistä pensaikko- ja puustoaluetta, mutta Kalaharin alueen erikoisuutena ovat niin sanotut fossiiliset joet (omiramba, yks. omuramba), joiden turvekerrokset varastoivat tehokkaasti pintavesiä, eikä virtausta siksi juuri synny. Eläimille pitkään säilyvä vesi on kuitenkin elintärkeä kuivina kausina. Virkistysalueita pääkaupungin tuntumassa Windhoekin lähistöllä, Khomas Hochlandin ylängöllä, noin m:n korkeudessa sijaitsee pieni Daan Viljoenin riistapuisto. Pienestä koostaan huolimatta puistossa on hyvin edustettuina tälle ylänköalueelle tyypillisiä, elinvoimaisia eläinpopulaatioita, kuten Hartmannin vuoriseepra ja hyppyantilooppi. 57

58 Teemu Ranta Alueella sijaitseva pato ja kuusi erilaista habitaattia ovat houkutelleet paikalle lähes 200 lintulajia. Gross Barmenin kuumien lähteiden alue sijaitsee Windhoekin pohjoispuolella, Swakopjoen kanjonissa. Alueen vetovoima turistien keskuudessa selittyy maisemien lisäksi myös mainitulla lähteellä, jota on hyödynnetty rakentamalla sen yhteyteen kylpylä. Hardap Damin virkistysalue on kolmas maan keskiosiin sijoittuva pienehkö puisto, jossa turistien ja virkistyksen osuus on huomattava, vaikka tällä alueella on myös eläimiä. Alueella sijaitsee Namibian suurin pato, joka rakennettiin pitkällisen suunnittelun jälkeen parhaaksi katsotulle paikalle luvun alussa. Alueen vesien patoamista suunniteltiin alustavasti jo luvun lopulla, silloinkin maatalouden tarpeisiin. Myös suojelualue oli perustamiseensa asti (1964) maatalouskäytössä. Viljely ja karjatalous eivät jättäneet tilaa villieläimille, joten puistossa nykyisin tavattavat eläinlajit monista antilooppilajeista (kudu, hyppyantilooppi) suippohuulisarvikuonoon on siirretty alueelle muualta. Gepardi esiintyi alueella luontaisesti, mutta se jouduttiin poistamaan puistosta koska nopeasti kasvava kanta verotti myös ympäröivien laidunmaiden karjaa. Padon taakse syntynyt laaja, 25 neliökilometrin suuruinen tekojärvi on luonut suotuisat olosuhteet myös monien vesilintulajien lisääntymiselle, joten alueella elävä valkopelikaanipopulaatio kuuluukin nykyään Namibian kolmen suurimman joukkoon. Etelän mahtava kanjoni Ai-Aisin kuumien lähteiden (Ai-Ais Hot Springs) ja Fish Riverin kanjonin (Fish River Canyon) puisto sijaitsee maan eteläosassa, Etelä-Afrikan ja Namibian rajalla virtaavaan Oranjejokeen laskevan Fish Riverin varrella. Kuten nimikin antaa ymmärtää, koostuu puisto kahdesta osasta, Ai-Aisin (tulikuuma) kuumien lähteiden alueesta ja Fish Riverin kanjonista. Kanjoni on kaiken kaikkiaan 160 km pitkä, mutta suojeltu osuus käsittää tästä alajuoksun jylhimmät 56 km. Erikoista kanjonissa on se, että oikeastaan se on kanjoni kanjonissa, koska joki on uurtanut kapean meanderoivan uomansa syvälle leveämmän laakson pohjalle kasautuneisiin sedimentteihin ja kallioperään (kuva 24a). Kasvillisuudesta löytyy lukuisia harvinaisia kserofyyttejä eli kuivissa olosuhteissa selviytyviä lajeja. Joen rannoilla ja törmillä kasvaa myös puita, ja suojelualueen länsiosista tavataan namibialaisittain harvinaisena erikoisuutena talvisateiden alueella kasvavia aaloeita, jotka ovat kuitenkin yleisiä Kapmaan alueella. 58

59 Sata vuotta luononsuojelua Kaokolandin suojelu odottaa toteutumistaan Kaokomaan suunniteltu suojelualue kuului alkuperäiseen Riistapuisto numero 2:een, kunnes sen suojelustatus poistettiin vuonna 1947 ja alueelle asutettiin hereroja. Uusia suojelusuunnitelmia on laadittu, mutta niiden toteuttaminen on kangerrellut. Alueen suojelua puoltaa muun muassa sen syrjäinen sijainti ja erämaisuus sekä eläimistö. Aavikkomaisissa olosuhteissa selviytyvä norsu, joka voi vaeltaa jopa neljä päivää juomatta, on alueen harvinaisuus, sillä vastaavissa olosuhteissa eläviä norsuja tavataan vain Malista Saharan eteläreunalta sekä tietenkin jo suojellulta ja tähän alueeseen rajautuvalta Luurankorannikon suojelualueelta. Kaokomaan suojelu muodostaisi vihdoin alueelle vaeltavien norsujen kannalta eheän kokonaisuuden. Myös kirahvi ja suippohuulisarvikuono selviytyvät näissä ankarissa olosuhteissa. Tällä alueella näiden lajien säilymisen suurin uhka on kuitenkin salametsästys. Monet luonnonsuojelu- ja kansalaisjärjestöt huolestuivat norsuja ja sarvikuonoja uhkaavasta sukupuuttoon kuolemisesta 1980-luvun alussa. Vuonna 1982 perustettiin Namibian villieläinsäätiö (Namibia Wildlife Trust), joka aloitti laajan suojelu- ja koulutusohjelman alueella tavoitteenaan saada paikalliset ihmiset suojeluajatuksen taakse. Paikallisten herero- ja himbajohtajien avustuksella käynnistettiin riistanvartiointiohjelma, jonka avulla salametsästys saatiin lopulta kuriin. Varsinainen suojelualueen perustaminen ei ole kuitenkaan toteutunut vielä tähän päivään mennessä. Lähteet Desert Research Foundation of Namibia (2002) < index.html>. Grünert, N. (2003). Namibia. Fascination of geology. A travel handbook. 198 s. Klaus Hess Publishers, Windhoek. Hansen, J. & S. Jensen (1996). The Ecology of the Namib Desert. 32 s. Longman Namibia. Mendelsohn, J. ym. (2002). Atlas of Namibia. A Portrait of the Land and its People. 200 s. New Africa Books, Cape Town. National Parks of Namibia (2002). Travel Africa <namibia.safari.co.za/namibianational-parks.pdf>. Olivier, S. & W. Olivier (1993). A Guide to Namibian Game Parks. 248 s. Longman Namibia. 59

60 60

61 Namibian historia kivikaudelta nykyaikaan Mika Orjala Esihistorialliset namibialaiset Ensimmäiset merkit ihmistoiminnasta Namibian alueella ovat säilyneet fossiilien muodossa, joita on löytynyt muun muassa Otavin vuoristoalueelta. Vuonna 1991 Otavin alueelta löytyi ihmisapinan hampaan fossiili, joka on ajoitettu noin miljoonaa vuotta vanhaksi. Itä-Afrikasta ja Turkista on löydetty myös saman aikakauden hammasfossiileja, jotka tutkijoiden mukaan ajoittuvat suurin piirtein samaan aikaan, jolloin ihmisapinoilla ja hominideilla (ihmiset kaikkine kehitysasteineen) oli vielä yhteinen kantaisä. Windhoekista pohjoiseen sijoittuvalta ylänköalueelta on löydetty ihmisapinafossiilien lisäksi myös fossiileja hominideista. Alueelta on muun muassa löytynyt fossiilinen kallo ja selkänikama, jotka on nimetty kuuluvaksi niin sanotulle Otjisevan ihmiselle. Namibian alueella eläneistä esihistoriallisista ihmisistä on jäänyt jälkiä myös erilaisia kivityökaluja, kuten kirveitä ja veitsiä. Arkeologisissa kaivauksissa löydetyt työkalut, jätteet, hylätyt esineet ja muut kulttuurituotteet antavat hyvän käsityksen menneisyyden ihmisistä, heidän kulttuuristaan, teknisestä taitavuudestaan ja jopa kulttuuri-innovaatioiden leviämisestä. Vanhimmat namibialaiset metsästäjä-keräilijäyhteisöjen tuottamat kivityökalut ovat ajoitettu noin 1,8 miljoonaa vuotta vanhoiksi. Eri puolilta Namibiaa, myös Namibin aavikon ydinosista, on löytynyt runsaasti merkkejä entisaikaisesta ihmistoiminnasta. Arkeologiset löydöt painottuvat kuitenkin karkeasti ottaen Namibian läntiseen ja eteläiseen osaan. Tutkimuslöytöjä on tehty yleensä muinaisten jokipenkkojen, ranta-alueiden ja luonnonvesilähteiden tuntumasta. On mielenkiintoista, että nämä löydöt painottuvat melko tarkasti juuri niille alueille, jotka nykyisin ovat maan harvimmin asuttuja seutuja. Toisaalta Namibian pohjois- ja koillisosissa on tehty tähän mennessä verraten vähän arkeologista tutkimusta, minkä lisäksi jotkut alueittaiset erityispiirteet (luonnonolosuhteet, tiheä asutusalue, historiallinen muistopaikka, hiekkadyynialue jne.) vaikuttavat arkeologisten tutkimuspaikkojen valintaan. Esimerkiksi laajat hiekkadyynimuodostelmat vaikeuttavat arkeologista tutkimusta autiomaa-alueilla, sillä hiekkakerrosten 61

62 Mika Orjala läpäiseminen on hyvin hankalaa tai jopa mahdotonta, jolloin arkeologiset jäännökset jäävät löytymättä. Kivikkoiset autiomaa-alueet ovat hiekkadyynialueiden vastakohta, sillä näillä alueilla maannostuminen eli uuden maaaineksen muodostuminen, on yleensä melko vähäistä; arkeologisia löytöjä, kuten kivityökaluja, voi tällöin tehdä jo hyvin läheltä maanpintaa, kun seulottavan maa-aineksen määrä on pieni. Arkeologisen tutkimuksen perusteella voidaan sanoa, että suurin osa Namibian alueesta oli esihistoriallisella kaudella asuttua. Myös alueella asuneiden ihmisten piirteistä on voitu tehdä eriasteisia teorioita ja päätelmiä, vaikka täydellistä varmuutta ei voikaan saavuttaa menneisyyden tapahtumia käsiteltäessä. Voidaan kuitenkin sanoa, että melko todennäköisesti Namibian alueella eläneet kivikauden ihmiset harjoittivat metsästäjä-keräilijäkulttuuria, ja että he kulkivat alueella pienissä alle viidenkymmenen hengen ryhmissä. He eivät perustaneet pysyväisasutusta, sillä metsästykseen ja keräilyyn keskittyneet ihmiset vaelsivat niukkojen luonnonvarojen kuten veden ja saaliseläinten perässä. Esihistoriallisten ihmisten vaeltava elämäntyyli on syynä myös siihen miksi eri puolilta Namibiaa on löytynyt arkeologisia jäänteitä ihmistoiminnasta. Namibiassa eläneistä esihistoriallisista ihmisistä on jäänyt myös muita merkkejä fossiiliaineistojen, kivityökalujen ja muiden kulttuurituotteiden lisäksi. Näyttävimpiä todisteita menneisyyden namibialaisista ja heidän maailmankatsomuksestaan ovat kalliopiirrokset, joita on löytynyt eri puolilta Namibiaa ja varsinkin Twyfelfonteinista ja Brandbergistä (kuvat 81a ja 81b). Luolamaalaukset ja kallioraaputukset eli kalliotaide ovat visuaalisia todisteita alueella eläneistä ihmisistä, eläimistä ja luonnonolosuhteista. Namibiasta löytyneiden luolamaalausten ikä vaihtelee paikasta ja iänmääritysmenetelmästä riippuen muutamasta tuhannesta vuodesta aina noin vuoteen. Twyfelfonteinin kallioraaputuksissa, joita pidetään sanien eli bushmannien luomuksina, kuvataan esimerkiksi leijonia, elefantteja, kirahveja ja ihmisiä. Näiden eläin- ja ihmishahmojen lisäksi maalauksissa esitetään erilaisia abstrakteja kuvioita, joiden todellinen merkitys jää tulkinnoista huolimatta historian hämärään. Yleensä kalliotaiteen taustalla nähdään uskonnollisia vaikutteita, jotka ovat päätyneet kuvina kivien pinnoille. Luolamaalauksista on tehty eri tieteenalojen piirissä tutkimuksia, ja yhden hyvin yleisen selityksen mukaan sanit pyrkivät luolamaalauksien avulla varmistamaan hyvän metsästysonnen. Tsisabin rotkosta Brandbergistä löydettiin vuonna 1918 hyvin kuuluisaksi tullut luolamaalaus, joka sai nimensä Valkoinen rouva (the White Lady) Abbe Breuil -nimisen ranskalaishistorioitsijan mukaan. Breuil tulkitsi maalauksen aikoinaan kreikkalais- tai egyptiläisperäiseksi, mikä on kuitenkin nykytutkijoiden toimesta kumottu. Abbe Breuilin näkemys kalliomaalauksen alkuperästä kuvasti hyvin 1900-luvun 62

63 Namibian historia kivikaudelta nykyaikaan alun evolutionistista näkemystä ihmisen kulttuurikehityksestä, minkä mukaan esimerkiksi luolamaalausten tyyppinen taide ei voinut olla euroopan ulkopuolista eli vaikkapa afrikkalaista, alkuperää. Nykyään maalauksen tulkitaan esittävän nuorta miestä, jonka valkoinen alaruumis selitetään metsästysonnea tuovana symbolina. Luolamaalauksen hahmo on noin neljänkymmenen senttimetrin korkuinen ja hän kantaa jousta ja nuolta. Valkoinen rouva on ajoitettu noin vuoden ikäiseksi. Arkeologisten tutkimustulosten mukaan Namibiassa asuneet esihistorialliset ihmiset alkoivat käyttää noin kymmenentuhatta vuotta ennen ajanlaskun alkua kehittyneempiä työkaluja ja metsästysvälineitä. Puun, luuaineksen ja kiven käyttö monipuolistui ja esimerkiksi jousta ja nuolia alettiin käyttää metsästyksessä. Kehittyneet työkalut näkyvät myös arkeologisissa kaivauksissa, joiden perusteella on voitu tehdä päätelmiä ekr. välisen ajan asutushistoriasta; tutkimustulosten mukaan tänä ajanjaksona koko Namibia oli jossain vaiheessa asutettu. Tutkijoiden saamien tulosten perusteella voidaan myös esittää, että vuoden ekr. jälkeen Namibiassa alettiin harjoittaa maanviljelyä, vaikka varmoja todisteita kasviviljelystä onkin vasta noin 900-luvulta jkr. Kavangojoen tuntumasta. Bantu-kansoihin kuuluneet heimot ovat saaneet tavallisesti kunnian niin maanviljelystoiminnan kuin myös keramiikan ja metallin valmistamistekniikan tuomisesta Namibian alueelle. Ei voida kuitenkaan varmasti sanoa, että bantu-heimot olisivat tuoneet uudet innovaatiot suoraan Namibian alueelle, sillä innovaatioiden siirtyminen on saattanut tapahtua myös paikallisten heimojen kautta, jotka olivat kopioineet kulttuuri-innovaatiot bantu-kansoilta. Joka tapauksessa vanhimmat namibialaiset keramiikkalöydöt on ajoitettu noin vuotta vanhoiksi kun taas iäkkäimmät metallityöt on ajoitettu noin vuoden jkr. tienoille. Vanhin namibialainen metallinvalmistus keskittyi erityisesti kupariin, jota louhittiin Tsumebin ja Otavin kukkuloilta. Ensimmäisiä kotieläimiä alettiin pitää Namibian alueella noin vuotta sitten, eli suurin piirtein samoihin aikoihin jolloin Namibiassa aloitettiin metallituotteiden valmistaminen. Lampaita, ja sittemmin vuohia ja nautakarjaa, laidunnettiin jo varhain eri puolilla Namibiaa, kun puolestaan maanviljelyä harjoitettiin lähinnä vain Pohjois-Namibiassa. Varhainen asutushistoria ja ensimmäiset löytöretket Saneja eli bushmanneja pidetään yleisesti eteläisen Afrikan vanhimpina asuttajina. Nykytietämyksen mukaan sanit ovat asuttaneet eteläistä Afrikkaa jo ainakin noin vuoden ajan, jolloin he levittäytyivät muun muassa nykyisen Namibian alueelle. Saneja voidaan pitää yhtenä maailman tut- 63

64 Mika Orjala kituimmista ja dokumentoiduimmista etnisistä ryhmistä. Saneilla ei ole kollektiivista nimeä kansastaan, ja useimmat heitä kuvaavat nimet ovat jollain tavoin halventavia. Muun muassa bushmanni-nimitykseen sisältyy rasistisia ja seksistisiä konnotaatioita, minkä vuoksi esimerkiksi monet historioitsijat ja antropologit käyttävät bushmanneista nimitystä sanit tai san-kansa, joka viittaa khoisan-kieliryhmään. Sanien asuttamaan Namibiaan saapui 500- luvulla jkr. khoikhoita (hottentotteja) nykyisen Botswanan alueelta. Khoikhoit, nykyisten namojen esi-isät, muodostavat sanien ja damarojen kanssa Namibian alkuperäisväestön. Näiden alkuperäiskansojen kielet luetaan samaan khoisan-kieliryhmään, joka tunnetaan todennäköisesti parhaiten kielessä käytetyistä naksautuksista. Paimentolaisuutta, maanviljelyä ja keräilyä harjoittavat khoikhoit poikkesivat kulttuuriltaan saneista, jotka keskittyivät metsästys- ja keräilykulttuuriin. Khoikhoit osasivat myös valmistaa keramiikkaa, mikä ei tuolloin ollut vielä kovinkaan yleistä. Khoikhoiden jälkeen Namibiaan saapui mahdollisesti 800-luvulla tummempi-ihoisia damaroita, jotka tulivat maahan todennäköisesti Keski-Afrikan alueelta. Damarojen synnyinseuduiksi on ehdotettu muun muassa Sambian ja Zimbabwen alueita. Vaikkakin damarojen alkuperä on edelleen osin hämärän peitossa, voidaan sanoa, että heillä on paljon yhteistä bantu-heimoihin kuuluvien kansojen kanssa, ja että heidän kielensä kuuluu khoisan-kieliryhmään. Damaroita pidetään sanien ja khoikhoiden ohella Namibian alkuperäiskansoihin kuuluvana kansana. Damarat olivat pääosin metsästäjiä, jotka kuitenkin harjoittivat myös pienimuotoista paimentolaisuutta ja maanviljelyä. Tämän lisäksi damarat tunsivat kuparin valmistuksen. Ajanlaskun alussa, noin vuotta sitten, eteläiseen Afrikkaan alkoi levittäytyä bantu-kielisiä kansoja Länsi-Afrikasta, mikä aiheutti väestöpainetta Namibian alueella. Buurien saapuminen Etelä-Afrikkaan 1600-luvulla pahensi tilannetta entisestään, sillä sanien elinalueita rajoitti tällöin pohjoisessa bantu-kansat ja etelässä buurit. Perinteisen historiankäsityksen mukaan sanien elinolosuhteet vain ja ainoastaan heikkenivät kun buurit levittäytyivät etelässä ja bantut pohjoisessa, rajoittaen sanien asuttaman alueen kokoa. Nykyisen historiankäsityksen mukaan bushmannien kulttuuri pystyi silti kehittymään, jäämättä ansaan kivikaudelle, kun alueelle saapui uusia kansoja. Perinteinen metsästäjä- ja keräilykulttuuri kuitenkin säilyi, vaikka uusia elinkeinoja ilmestyikin sanien kulttuuriin; muun muassa kaupankäynti, kuparinkaivaminen ja ammattimainen metsästäminen yleistyivät sanien keskuudessa. Khoisan-kieliryhmään kuuluvien kansojen tulevaisuus näytti silti yhä synkemmältä vuosisatojen kuluessa. Tähän on löydettävissä useita eri syitä, jotka yhdessä vaikuttivat khoisanien tulevaisuudennäkymien heikkenemiseen. Eurooppalaisten siirtomaavaltojen tunkeutuessa Namibiaan 1700-luvun kuluessa sanit ja khoikhoit menettivät kiihtyvällä tahdilla 64

65 Namibian historia kivikaudelta nykyaikaan elinalueitaan, joita jo alueelle saapuneet bantu-kieliset väestöryhmät olivat ottaneet haltuunsa. Elinalueiden menettämisen lisäksi myös toistuvat kahakat eurooppalaisten, bantujen ja muiden afrikkalaisheimojen kanssa vähensivät khoisanien lukumäärää. Alueelle saapuneet siirtolaiset toivat kaiken lisäksi mukanaan uusia tauteja (esimerkiksi isorokko), joille paikallisilla ihmisillä ei ollut vastustuskykyä. Uudet taudit vaikuttivat hyvin tuhoisasti khoisanien keskuudessa, joiden lukumäärä oli muutoinkin vähenemässä. Metsästys- ja keräilykulttuuria harjoittavia san-ryhmiä löytyi 1900-luvulle tultaessa enää vain Kalaharin autiomaan tuntumasta, joka ei kuivana ja karuna paikkana houkutellut muita alueen kansoja. Namibian alueelle alkoi siirtyä ja 1600-lukujen kuluessa hereroheimoja, jotka kuuluvat bantu-kieliryhmän edustajiin. Keski-Afrikasta, Sambesin alueelta siirtyneet hererot siirsivät edellään sanien ja khoikhoiden asutusta, ja vähitellen karjankasvatusta harjoittaneet hererot asuttivat Namibian pohjois- ja länsiosia. Tämä supisti damarojen ja khoisanien elinalueita, kuten edellä jo todettiinkin, mikä puolestaan aiheutti kansojen välille konflikteja, sillä alueen elinolosuhteiden karuuden vuoksi laidunnus- ja vedenottoalueet eivät riittäneet kasvavan väestöpaineen alla. Heimojen välinen kamppailu rajallisista luonnonresursseista voidaan nähdä yhtenä syynä siihen, että damarojen ja khoisanien, nykyisten namojen edeltäjien, lukumäärä pieneni merkittävästi. Myöhemmin Pohjois-Namibian alueelle saapui uusi bantukielinen väestöryhmä, ambot. He asettuivat Kunene- ja Kavangojokien läheisyyteen. Itä-Afrikasta peräisin olevat ambot muodostavat nykyisin suurimman ryhmän Namibian alueella, sillä noin puolet namibialaisista kuuluu kyseiseen ryhmään. Yleistäen voidaan sanoa, että Namibian alkuperäisheimot eli khoikhoit, sanit ja damarat, joutuivat väistymään hedelmättömimmille seuduille kun alueelle saapui bantuheimoja, hollantilaisperäisiä buureja ja viimein myös saksalaissiirtolaisia. Ensimmäiset eurooppalaiset löytöretkeilijät ja merenkävijät astuivat Namibian maankamaralle ja 1500-luvun vaihteessa. Ensimmäinen portugalilainen laiva vieraili Namibian rannikolla vuoden 1486 tammikuussa, jolloin Diego Cão teki pikaisen rantautumisen Luurankorannikolla Cape Crossin kohdalla ja pystytti paikalle kalkkikivestä tehdyn ristin. Vajaat kaksi vuotta myöhemmin, joulukuussa 1487, Bartholomeu Dias rantautui Lüderitziin. Namibian rannikko vaikutti luultavasti kuitenkin niin karulta ja luotaantyöntävältä paikalta, etteivät portugalilaiset välittäneet tutkia aluetta tarkemmin huolimatta siitä, että portugalilaiset olivat jo asettuneet Angolaan ja buurien esiisät, hollantilaiset, Kapmaahan. Namibia jäi tämän jälkeen hyvin vähälle huomiolle melko pitkäksi aikaa, vaikka hollantilaiset löytöretkeilijät tekivätkin alueelle tutkimusmatkoja 1600-luvun kuluessa. 65

66 Mika Orjala Eurooppalaiset asettuvat Namibiaan Eurooppalaiset kiinnostuivat uudelleen Namibiasta 1750-luvun tietämillä, jolloin alueelle alkoi saapua kaupantekijöitä, metsästäjiä ja lähetystyöntekijöitä. Ensimmäiset brittiläiset lähetyssaarnaajat saapuivat noihin aikoihin Namibiaan, jolloin myös brittiläiset, ranskalaiset ja amerikkalaiset valaanpyytäjät alkoivat käyttää hyväkseen Lüderitzin ja Walvis Bayn satamia. Namibia alkoi vähitellen näyttää ulkovaltojen edustajien silmissä yhä houkuttelevammalta, mutta alueelle tehdyt löytöretket ja valtaukset olivat silti lähinnä yksittäisten toimijoiden voimanponnistuksia, ei niinkään valtioiden harkitun ulkopolitiikan tulosta. Hollantilaiset ja englantilaiset löytöretkeilijät tekivät Namibian rannikkoalueella valtauksia ja 1800-lukujen vaihteessa, joita maiden hallitukset eivät kuitenkaan hyväksyneet. Tilanne alkoi silti vähitellen muuttua kohti määrätietoisempaa valloituspolitiikkaa, kun Kapmaassa toimineet hollantilaiset virkamiehet päättivät ottaa 1790-luvulla Angra Pequenan (nykyisen Lüderitzin) ja Walvis Bayn satamat hallintaansa. Historiallisena yksityiskohtana mainittakoon, että Walvis Bay oli ensimmäinen paikka Namibiassa, joka julistettiin kolonialistisen hallinnon valvontaan vuonna 1793, ja että se oli samalla myös viimeinen paikka, joka liitettiin Namibiaan vuonna 1994, neljä vuotta valtion itsenäistymisen jälkeen. Hollantilaiset halusivat ottaa Walvis Bayn ja Angra Pequenan valvontaansa, sillä he näkivät myös brittien, amerikkalaisten ja ranskalaisten havittelevan kyseisiä satamia. Hollantilaiset olivat asian suhteen oikeassa, mutta Iso-Britannia oli kiinnostunut muistakin Alankomaiden hallinnassa olevista alueista eteläisessä Afrikassa. Ison-Britannian tilaisuus viimein koitti, kun Ranska valloitti Alankomaat hallintaansa vuonna 1793, jolloin hollantilaisten kontrollissa olleet siirtomaat joutuivat suojattomaan asemaan. Hollantilaiset menettivät hallinnassaan olleen Kapmaan brittiläisille lopulta vuonna 1795, ja samalla Ison-Britannian haltuun päätyivät myös hollantilaisten siirtomaa-alueet Namibiassa. Seuraavalla vuosisadalla, 1800-luvulla, Namibiassa koettiin huomattava invaasio basterien (Basters) ja khoisanien taholta. Basterit olivat hottentottien ja hollantilaissiirtolaisten jälkeläisiä, jotka olivat saaneet hyljeksityn vähemmistön aseman Etelä-Afrikan alueella. Vieroksutut basterit kokoontuivat syrjinnän seurauksena omiksi yhteisöikseen kehittäen oman kulttuurinsa. Hollantilaissiirtolaisten aluevaltauksien ajamina basterit alkoivat vähitellen siirtyä Kapmaan alueelta pohjoisen suuntaan, jolloin he viimein päätyivät Namibian alueelle. Basterit käyttivät alueelle tultuaan edistynyttä teknologiaansa, kuten tuliaseita, hevosia ja buureilta kopioitua sotimistaktiikkaa paikallisia heimoja vastaan. Seitsemänkymmenen vuoden ajan, aina Saksan siirtomaa-aikakauden alkamiseen saakka, basterit olivat hallitseva heimo Namibian alueella. Hollantilaisten ja heidän jälkeläistensä buurien sisä- 66

67 Namibian historia kivikaudelta nykyaikaan politiikka oli hyvin aggressiivista alueen alkuperäiskansoja kohtaan, minkä seurauksena myös khoisanit joutuivat vetäytymään Kapmaasta hollantilaisten siirtolaisten tieltä. Tämä tapahtui 1700-luvun jälkipuoliskolta alkaen, osin väkivaltaistenkin taistelujen jälkeen. Virallisten tietojen mukaan hollantilaiset sotilaat surmasivat esimerkiksi vuonna 1774 yhteensä 503 khoisania; vuosien 1786 ja 1795 välisenä aikana hollantilaissotilaat tappoivat noin khoisania. Lukemat olivat luultavammin kuitenkin paljon virallisia tietoja suuremmat. Joka tapauksessa hollantilaisten kasvavan painostuksen johdosta Etelä-Afrikassa asuneet khoisanit, jotka tunnetaan myös oorlam-ryhminä, tunkeutuivat Kapmaasta pohjoiseen Orange-joen ja Etelä-Namibian alueelle. Etelä-Namibiaan saapuneet eteläafrikkalaiset khoisanit ja heille sukua olevat seudun alkuperäiset asukkaat, namat, elivät aluksi melko rauhaisaa yhteiseloa. Tilanne kuitenkin muuttui kun 1800-luvun kuluessa eteläiseen Namibiaan alkoi muuttaa yhä enemmän oorlameja Etelä-Afrikasta, jolloin alkuperäisasukkaiden ja oorlamien välille alkoi syntyä ristiriitoja väestöpaineen kasvaessa liian suureksi niukkoihin elinolosuhteisiin nähden. Vuonna 1840 oorlamien päällikkö Jonker Afrikaner ja namojen päällikkö Oaseb sopi- MIKA ORJALA Kuva 67. Diego Cão rantautui ensimmäisenä eurooppalaisena Cape Crossiin vuonna Tapahtuman kunniaksi hän pystytti paikalle kivisen ristin, joka symbolisoi löytöretkeilijöille kristillisyyttä ja omistusoikeutta alueeseen, ja joka toimi samalla maamerkkinä muille purjehtijoille. Kuvan kivinen risti ei ole alkuperäinen vaan paikalle tuotu jäljennös. 67

68 Mika Orjala vat heimojen väliset ristiriitaisuudet, minkä seurauksena Etelä-Namibia jaettiin kahtia näiden heimojen välillä. Oorlamit saivat asuttavakseen maa-alueen, joka sijaitsi Kuiseb- ja Swakopjokien välisellä alueella, minkä lisäksi oorlamit saivat pohjoisen suunnalta asutusoikeuden aina Kuisebiin, Waterbergille saakka. Oorlamit kohtasivat kuitenkin jälleen uuden esteen levittäytymiselleen, sillä Pohjois-Namibiaan asettuneet hererot olivat laajentamassa asuinalueitaan Etelä-Namibian suuntaan. Ensimmäiset bantu-kansoihin kuuluvat hererot saapuivat Keski-Afrikasta Namibiaan 1500-luvun kuluessa, ja vuoteen 1550 mennessä he olivat päätyneet jo Kunenejoelle saakka, nykyisen Namibian pohjoisrajalle. Uusille alueille siirtyessään hererot vaikuttivat väistämättä alueella jo asuvien heimojen kulttuuriin esimerkiksi kansojen osittaisten yhteensulautumisten tuloksena ja jopa orjuuden keinoin. Paimentolaisuutta harjoittaneet hererot syrjäyttivät muun muassa metsästys- ja keräilykulttuuriin keskittyneet sanit Pohjois-Namibian hedelmällisimmiltä alueilta heikentäen sanien kulttuuria ja elinoloja luvun kuluessa hererot olivat asettuneet Caprivin, Kavangon (Kaakkois-Namibia), Ambomaan (Pohjois-Namibian ydinalue) ja Kaokomaan (Luoteis-Namibia) alueille. Nykyisin Kaokomaata asuttavat himbat kuuluvat hereroihin, mikä näkyy esimerkiksi siinä, että molemmat ryhmät puhuvat samaa kieltä. Kaokolandin alueelle ja Swakopjoen tuntumaan saapuneet hererot kohtasivat lopulta etelästä tulevat oorlamit, sillä molemmat kansat pyrkivät laajentamaan elinalueitaan. Hererojen ja oorlamien kohtaaminen päätyi väkivaltaisuuksiin, ja vuoden 1835 vierähdettyä Jonker Afrikanerin johtamat oorlamit olivat saaneet lukuisia voittoja hereroja vastaan käydyissä taisteluissa. Vuoteen 1840 mennessä oorlamit, eteläafrikkalaiset khoisanit, olivat muodostaneet eräänlaisen puskurivyöhykkeen Pohjois-Namibiassa alueitaan laajentavien hererojen kanssa. Oorlamit perustivat puskurivyöhykkeen myös Etelä-Namibian namoja vastaan, jotka tosin eivät yrittäneet laajentaa elinalueitaan hererojen tavoin. Samaan aikaan kun afrikkalaiset heimot kamppailivat elintilasta Namibiassa, eurooppalaiset lähetyssaarnaajat alkoivat voimistaa toimintaansa alueella. Brittiläiset lähetystyöntekijät Lontoon lähetysseurasta, saksalaiset Reinin lähetysseurasta ja suomalaiset Suomen lähetysseurasta levittivät Namibiassa kristinuskoa ja sen ohella myös eurooppalaista kulttuuria. Länsimaisen kulttuurin tunkeutuessa Namibiaan myös sen lieveilmiöt, kuten moderni länsimainen teknologia ja aseistus, seurasivat vääjäämättä perässä muuttaen alueen sosiaalisia ja taloudellisia rakenteita. Hengellisen työn ja teknologian lisäksi lähetystyöntekijät toivat lähetysalueille myös maallisempia innovaatioita, kuten erilaisia viljelemistekniikoita. Lähetyssaarnaajat asettuivat yleensä melko pysyvästi asemapaikalleen, jolloin suhteiden muodostaminen kaukaisimpiin paikkoihin jäi heikommalle asteelle lähiseutuihin 68

69 Namibian historia kivikaudelta nykyaikaan TEEMU RANTA Kuva 69. Himbojen valmistama kaulakoru, joka on ostettu Opuwon käsityömyymälästä. verrattuna. Lähetysasemien merkitys oli tärkeä alueella toimiville ihmisille, sillä ne toimivat eräänlaisina kiintopisteinä kauppamiehille ja muille alueella matkustaville, jotka yleensä suunnittelivat reittinsä etenevän näiden paikkojen kautta. Tällä tavoin muodostettiin Namibian ensimmäiset kauppareitit, jotka olivat merkityksellisiä varsinkin alueelle tulleille siirtolaisille, sillä tarvikkeiden lisäksi he saivat myös uutisia ulkomaailmasta. Namibian keski- ja eteläosat olivat 1800-luvun aikana jatkuvasti hyvin epävakaita, eikä alueen kansojen välisiä konflikteja, varsinkaan oorlamien aiheuttamia, voitu vähentää tuliaseiden tuonnilla. Ambomaan, Kavangon ja Caprivin alueella elävät heimot pysyivät sen sijaan melko erillään Etelä- ja Keski-Namibiasta, säilyttäen samalla alueellaan vakauden. Oorlamien pitkäaikaisen johtajan Jonker Afrikanerin kuollessa vuonna 1861 Namibian keskiosiin syntyi valtatyhjiö, minkä seurauksena alueella koettiin koko 1860-luvun ajan eriasteisia konflikteja. Keskenään kamppailevat nama-ryhmät (witboois-, afrikaners-, swartboois-, blondelswarts-, topnaar- ja red nation-ryhmät) taistelivat sekä keskenään että hereroita vastaan tavoitteenaan saavuttaa johtoasema alueella. Konflikti jatkui vuosikausia kunnes viimein vuonna 1870 namojen silloinen johtaja, Jan Jonker, teki rauhansopimuksen hererojen johtajan Mahareron kanssa. Rauhansopimuksen tuloksena Namibian alue rauhoittui, eikä alueella asuvien heimojen välillä koettu vakavia yh- 69

70 Mika Orjala teenottoja kymmeneen vuoteen. Rauhallinen ilmapiiri kätki kuitenkin sisäänsä jännitteitä. Oorlamit eivät nimittäin olleet tyytyväisiä saavutettuun lopputulokseen, vaan he etsivät uutta johtajaa palauttaakseen kansansa aikaisemman valta-aseman Namibiassa. Sopivan johtajan etsiminen päättyi viimein eteläiseen Namibiaan, josta oorlamit löysivät Hendrik Witbooin, karismaattisen johtajan kansalleen. Seuraavien kahdenkymmenen vuoden ajan Hendrik Witbooi vaikutti merkittävällä tavalla Namibian historiaan; hän vahvisti valta-asemansa namojen keskuudessa, esti hererojen etelään suuntautuneen aluelaajennuksen, minkä ohella hän vastusti saksalaisten siirtomaaisännyyttä sissitoiminnalla aina kuolemaansa vuoteen 1907 saakka. Siirtomaakilpailun aikakausi Kolonialismilla tarkoitetaan yleensä Euroopassa 1800-luvun loppupuolella vallalla ollutta siirtomaapolitiikkaa, jonka tuloksena eurooppalaiset valtiot, Ison- Britannian johdolla, suorittivat maailmanhistorian suurimman maanvaltauksen luku oli Euroopassa kansallisuusliikkeen aikaa, mikä kuitenkin alkoi muuttua vuosisadan lopulla nationalismiksi, suoranaiseksi kansallisuuskiihkoksi. Euroopan suhteellisen pienet valtiot liittivät omistuksiinsa maita, joiden koko ja asukasmäärä ylittivät monin kerroin emämaansa pinta-alan ja väestömäärän. Eniten siirtomaita oli haalinut Iso-Britannia, jonka hyvässä tuntumassa seurasivat Espanja, Portugali, Ranska, Belgia, Hollanti, Italia, Venäjä ja Saksa. Siirtomaakilpailun tähtäimessä olivat eurooppalaisille vielä osin tuntemattomat mantereet eli Afrikka, Aasia ja Tyynen valtameren saaret. Myös Namibia joutui tämän siirtomaakilpailun kohteeksi. Saksalaiset myöhästyivät pahasti kolonialismin terävimmästä kärjestä, sillä britit, ranskalaiset sekä portugalilaiset olivat toimineet Afrikan mantereella jo pitkään ennen Saksan saapumista. Kolonialismin myöhäissyntyiset, saksalaiset, pääsivät kuitenkin vielä mukaan siirtomaajahtiin kun saksalainen kauppias Adolf Lüderitz pyysi Saksalta suojelusta namibialaisten aluehankintojensa turvaksi. Lüderitz oli ostanut Bethanien nama-päälliköltä maa-alueen Namibian rannikolta vuonna 1882, jonne hän myöhemmin perusti Lüderitzbuchin kaupungin. Adolf Lüderitzin toiveet Saksan mukaantulosta toteutuivat jo vuoden 1883 kuluessa, jolloin Saksan valtakunnankansleri Otto von Bismarck tiedotti, että rannikkoalueet olivat Saksan suojeluksessa. Vuoden 1884 kuluessa Namibian omistus siirtyi vähitellen Saksan käsiin, sillä saksalaiset sopivat alueen haltuunotosta sekä Adolf Lüderitzin että brittiläisten kanssa. Samalla Namibiaa alettiin kutsua Saksan Lounais- Afrikaksi, mikä nimitys säilyi aina Saksan siirtomaakauden päättymiseen asti. Tämän jälkeen maata kutsuttiin pelkästään Lounais-Afrikaksi aina vuo- 70

71 Namibian historia kivikaudelta nykyaikaan teen 1968 saakka, jolloin alue nimettiin viimein Namibiaksi. Eurooppalaisten siirtomaavaltojen kilpailu Afrikan omistamisesta oli edennyt 1800-luvun jälkipuoliskolla siihen pisteeseen, että Saksassa järjestettiin Otto von Bismarckin johdolla kokous tilanteen ratkaisemiseksi. Vuosien 1884 ja 1885 taitteessa pidetyssä Berliinin konferenssissa eurooppalaiset siirtomaavallat neuvottelivat miten Afrikkaan liittyvät aluevaatimukset ja -kysymykset tulisi ratkaista. Afrikkalaisia ei tässä kokouksessa kuunneltu, eikä heitä myöskään oltu kutsuttu mukaan. Ennen konferenssia lähinnä vain Afrikan rannikkoalueet olivat eurooppalaisten siirtomaaisäntien hallinnassa. Arviolta noin 80 prosenttia Afrikasta oli tuolloin edelleen afrikkalaisten hallussa, mutta kokouksen jälkeen tilanne muuttui välittömästi: lähes koko Afrikka jaettiin noin viiteenkymmeneen alueeseen osanottajamaiden kesken. Uusien siirtomaiden rajat vedettiin suoraviivaisesti seuraavien vuosien ja vuosikymmenien aikana, välittämättä alueella asuvien heimojen kulttuurisista tai kielellisistä rajoista. Namibiakin sai eurooppalaisten siirtomaaisäntien aluepolitiikan tuloksena tunnusomaiset suoraviivaiset rajansa, joilla valtio erotettiin brittien protektoraatista Betsuanamaasta (nykyinen Botswana). Lisäksi Iso-Britannia luovutti Saksalle Namibian koillisnurkasta maa-alueen, joka sai nimensä Caprivi Strip saksalaisen valtakunnankansleri kreivi Georg Leo von Caprivin mukaan. Hän toimi Saksan pääneuvottelijana Berliinin konferenssissa. Saksalaiset toivoivat saavansa Caprivin alueen kautta myöhemmin yhteyden myös Saksan Itä-Afrikkaan eli nykyiseen Tansaniaan. Saksalaisten vaalima ajatus idästä länteen ulottuvasta Afrikan siirtomaa-akselista ei kuitenkaan koskaan toteutunut, sillä Saksan pyrkimykset törmäsivät Ison-Britannian vastaavanlaiseen hankkeeseen, jonka tavoitteena oli pohjois etelä-suuntainen siirtomaalinja Afrikassa. Egypti, Sudan, Uganda, Kenia, Rhodesia ja viimein myös Etelä-Afrikka olivat brittiläisten omistuksessa, mutta siirtomaalinjaa ei kuitenkaan koskaan saatu yhtenäiseksi, sillä Kongon alue jäi belgialaisten haltuun. Myös ranskalaisten siirtomaa-akselihaaveet Senegalista Sudaniin kariutuivat, kun Ranska menetti Sudanin Isolle-Britannialle. Kun saksalaiset viimein saivat Namibian hallintaansa, niin alueella puhkesi levottomuuksia vuosikymmenen verran kestäneen rauhanajan jälkeen luvun kuluessa hererot, basterit ja eri nama-ryhmät alkoivat jälleen taistella keskenään. Saksalaiset puuttuivat alueen heimojen toimintaan tekemällä sopimuksen hererojen kanssa, minkä jälkeen saksalaiset ilmoittivat Hendrik Witbooin johtamille namoille, että hererot olivat Saksan suojeluksessa. Saksan ote namibialaisten heimojen vallasta ja voimasta tiukentui entisestään ja 1900-lukujen vaihteessa. Saksalaiset ottivat,ja joskus myös ostivat, yhä enemmän maata namoilta ja hereroilta, jotka vähitellen joutuivat perääntymään saksalaisten tieltä. Menetetyt maa-alueet aihe- 71

72 Mika Orjala TEEMU RANTA Kuva 72. Waterbergin vanha saksalainen sotilashautausmaa on traaginen muistomerkki Saksan siirtomaakaudesta. Vuoden 1904 elokuussa noin saksalaista siirtomaasotilasta piiritti noin hereroa Waterbergin alueella, minkä seurauksena lähes koko hererokansa tuhoutui. Myös paljon saksalaisia kuoli taistelussa. uttivat luonnollisesti katkeruutta namibialaisheimojen keskuudessa, ja muun muassa hererot sekä namat päättivät vastata saksalaisten toimintaan sodilla. Vuosien 1904 ja 1908 välisenä aikana Namibiassa taisteltiin lukuisia sotia, joita nimitetään ns. kansallisen vastarinnan sodiksi. Yksi merkittävimmistä sodista oli hererojen kapina vuonna Samuel Mahareron johtamat hererot julistivat tuolloin sodan saksalaisille miehittäjille. Sotatoimet alkoivat vuoden 1904 tammikuussa, minkä jälkeen hererot saivat pieniä voittoja saksalaisista esimerkiksi maatilojen valloituksissa. Tilanne muuttui kuitenkin hyvin nopeasti. Alueelle saapui raskaasti aseistettuja saksalaisia sotajoukkoja (Schutztruppe), jotka pakottivat hererot takaisin Waterbergille, jonne saksalaiset järjestivät myöhemmin mittavan hyökkäyksen. Tämä nujersi hererojen vastarinnan. Hererosodissa kuoli arvioiden mukaan yhteensä noin hereroa, mikä lähes johti hererokansan sukupuuttoon. Saksalaisten hävitykseltä selvisi vain noin hereroa, joista osa pakeni brittiläisten hallinnoimaan Betsuanamaahan eli nykyiseen Botswanaan. Hererojen kukistumisen jälkeen eri nama-heimot alkoivat kapinoida Hendrik Witbooin ja Jacob Morengan johdolla maahan tulleita miehittäjiä vastaan, mutta tämä oli jo liian myöhäistä hererojen kannalta. Nama-heimot kuitenkin onnistuivat taistelemaan saksalaisia vastaan sissisodalla varsinkin Ka- 72

73 Namibian historia kivikaudelta nykyaikaan laharin kuivissa olosuhteissa, jotka olivat liian vaativia saksalaisille joukoille. Namojen vastarinta lopulta kuitenkin kuihtui, kun namojen päällikkö Hendrik Witbooi sai surmansa taistelussa vuonna Muutamaa vuotta myöhemmin viimeiset kapinalliset antautuivat saksalaisille. Saksalaiset surmasivat namasodissa noin henkeä, joka oli noin puolet koko kansasta. Osa saksalaisten vangeiksi ottamista hereroista, namoista ja myös damaroista sijoitettiin keskitysleireille, joissa heitä menehtyi vielä lisää. Saksalaisten toiminta Namibiassa oli kaiken kaikkiaan pahinta kansanmurhaa, mitä Afrikan siirtomaahistoriassa toteutettiin; nämä tapahtumat saivat kuitenkin hyvin vähän huomiota Namibian ulkopuolella. Namibian sisäisten olojen rauhoituttua alueelle alkoi saapua saksalaisia siirtolaisia, joiden perustamat yhteisöt laajentuivat nopeasti. Maahan alettiin nopeassa tahdissa perustaa kaupunkeja, minkä ohessa muun muassa rautatieverkostoa laajennettiin. Ei-eurooppalaiset namibialaiset joutuivat puolestaan sivustakatsojan rooliin, uuden Namibian marginaaliseksi osaksi, jolle useimmiten jäi vain työntekijän osa. Saksalaiset siirtolaiset alkoivat sen sijaan nopeasti hyödyntää valloitetun maan runsaita luonnonvaroja, minkä tuloksena Namibian taloudellinen kasvu oli voimakasta aina ensimmäiseen maailmansotaan saakka. Rautatieverkoston laajentaminen Lüderitziin johti myös ensimmäisten timanttien löytymiseen vuonna 1908, mikä yhtenä tekijänä johti valtion nopeaan talouskasvuun. Vuosien 1908 ja 1914 välisenä TAIMI SITARI Kuva 73. Kolmanskop perustettiin 1900-luvun alun timanttiryntäyksen seurauksena Namibian etelärannikolle, Lüderitzin lähelle. Kolmanskop autioitui 1940-luvun kuluessa, kun parempia timanttiesiintymiä löydettiin etelämpää. Dyynihiekkaan hautautuva Kolmanskop on nykyään museokohde ja samalla myös Namibian tunnetuin aavekaupunki. 73

74 Mika Orjala aikana saksalaiset timanttiyhtiöt louhivat noin karaatin verran timantteja, jotka päätyivät suurimmaksi osaksi teollisuuden käyttöön. Kaivostoiminnan (esimerkiksi sinkin, kuparin, lyijyn ja timanttien) sekä lampaankasvatuksen tuloksena maan talous kehittyi hyvin nopeasti. Talouskehityksen myötä myös Namibian infrastruktuuri kehittyi, mikä näkyi muun muassa rautatieverkoston laajentumisena. Ensimmäisen maailmansodan puhkeaminen vuonna 1914 ravisteli Euroopan valtioiden lisäksi myös Afrikkaa. Saksan siirtomaakausi loppui lyhyeen jo seuraavana vuonna, kun Etelä- Afrikan liittovaltion joukot hyökkäsivät ympärysvaltojen tukemina Namibiaan. Saksalaiset antautuivat Khorabissa 9. heinäkuuta 1915, mikä sinetöi Saksan siirtomaakauden. Saksalaisten siirtomaasta Etelä-Afrikan mandaattialueeksi Saksan siirtomaa-aika päättyi lopullisesti Versailles n rauhansopimukseen , jolloin ensimmäisen maailmansodan keskusvaltoihin kuulunut valtio joutui nöyrtymään ympärysvaltojen tekemään rauhansopimukseen. Sopimuksen seurauksena saksalaiset joutuivat luovuttamaan myös siirtomaansa, niiden joukossa Namibian. Vuotta aikaisemmin, kun Saksa oli kirjoittanut aseleposopimuksen , Namibiassa asuvia saksalaisia siirtyi osin vapaaehtoisesti ja osin pakotettuina takaisin emämaahansa. Noin saksalaista joutui jättämään siirtomaan taakseen ja palaamaan takaisin Eurooppaan, mikä tarkoitti kokonaisuudessaan lähes puolta Namibian saksalaisväestöstä. Namibia puolestaan siirtyi Kansainliiton päätöksen jälkeen Etelä-Afrikan liittovaltion valvonnan ja hallinnan alaisuuteen mandaatiksi. Caprivin alue palautettiin tässä yhteydessä takaisin Betsuanamaan osaksi, josta se luovutettiin takaisin Namibialle kahdenkymmenen vuoden kuluttua. Etelä-Afrikan rooli Namibian kaitsijana vahvistettiin Genevessä , kun ensimmäisen maailmansodan voittajavaltiot asettivat eteläafrikkalaisille väljät ehdot: Tämä mandaattisuhde tulee edistämään mandaattialueen asukkaiden aineellista ja henkistä hyvinvointia sekä sosiaalista kehitystä. (Haape 1994, 35.) Myöhemmin vuosien kuluessa Etelä-Afrikalle annettiin kuitenkin tarkemmat ohjeet Namibian ohjaamiseksi itsenäisyyteen, mutta tässä vaiheessa maan viranomaiset olivat jo tehneet omat suunnitelmansa Namibian tulevaisuudesta. Eteläafrikkalaiset jatkoivat saksalaisten tavoin Namibian hyödyntämistä omiin tarkoitusperiinsä, sillä Namibiasta luovutettiin vuosien 1915 ja 1920 välisenä aikana noin kuusi miljoonaa hehtaaria maata maattomille eteläafrikkalaisille eli lähinnä valkoihoisille uudisasuttajille. Nämä köyhät eteläafrikkalaiset siirtolaisperheet, jotka olivat yleensä buureja, työn- 74

75 Namibian historia kivikaudelta nykyaikaan sivät tieltään Namibian värillistä väestöä hedelmättömämmille alueille. Bushmannien ja hererojen asuinalueeksi muodostettiin Bushmannimaa ja Hereromaa Kalaharin aavikolle, kun taas Damaramaa ja Kaokomaa perustettiin Namibin autiomaan rajalle. Suurin osa Namibian mustaihoisesta väestöstä asui Pohjois-Namibiassa Ambomaan alueella, mikä oli eteläafrikkalaisten viranomaisten mielestä sopivan kaukana Etelä-Afrikan rajasta. Tämä väestöryhmä toimi myös siirtotyövoimana eteläafrikkalaisille, jotka tuolloin kehittivät maansa kaivosteollisuutta nykyiseen kukoistukseensa. Eteläafrikkalainen hallinto näki ambojen alueen myöhemmin myös hyvänä puskurivyöhykkeenä Angolaa vastaan, kun Angolassa käytiin sisällissotaa ja 1970-luvuilla. Etelä-Afrikan kolonialistinen toiminta Namibian alueella oli kaiken kaikkiaan täysin ristiriidassa ensimmäisen maailmansodan voittajavaltioiden luoman alkuperäissuunnitelman suhteen, jonka mukaan eteläafrikkalaisten olisi pitänyt tukea namibialaisia tulevaan itsenäisyyteen. Etelä- Afrikan omavaltainen ja omaa etua hakeva toiminta Namibiassa nostatti sen sijaan alueella asuvat kansat kapinoimaan uuden miehittäjän omavaltaista toimintaa vastaan. Etelä-Afrikan buurisodan kokeneet sotajoukot olivat kuitenkin liian vahvoja hottentottien, basterien ja muiden alueen kansojen yhdistynyttäkin vastarintaa vastaan. Vuoden 1922 kapina oli viimeinen Namibiassa koettu alkuperäiskansojen kansannousu miehittäjää vastaan. Etelä-Afrikan hallinto toimi saksalaisen siirtomaahallinnon tavoin Namibian alueella. Alueen infrastruktuuria, kuten rautateitä, kehitettiin saksalaishallinnon luoman perustan jatkoksi, mutta tällöinkin lähinnä palvelemaan alueelle muuttavia siirtolaisia. Mandaattialueella asuneet alkuperäiskansat olivat toisen luokan kansalaisia, joita pidettiin hallinnassa muun muassa hyödyntämällä lahjonnalle alttiina olevia heimopäälliköitä. Namibian alkuperäisillä asukkailla ei juurikaan ollut mahdollisuuksia vaikuttaa maansa tai kansansa tulevaisuuteen, sillä valtion noudattama politiikka oli Etelä-Afrikan ja alueella asuvien valkoisten uudisasuttajien käsissä. Mandaattialueen valkoiset siirtolaiset olivatkin hyvin aktiivisia Namibian tulevan kehityksen suhteen. Yhdistyneiden kansakuntien (YK) edeltäjän, Kansainliiton, päätös antaa Namibia mandaattialueeksi Etelä-Afrikalle ei sopinut kaikille alueen valkoisille siirtolaisille. Alueen valkoihoiset asukkaat jakautuivat karkeasti katsottuna kahteen erilaiseen poliittiseen ryhmittymään, joista afrikaansia puhuvat eteläafrikkalaiset siirtolaiset kannattivat mandaatin yhdistämistä Etelä-Afrikan liittovaltion osaksi, kun taas saksalaisperäiset siirtolaiset toivoivat Saksan ottavan Namibian taas hallintaansa ja lopettavan Etelä-Afrikan kontrollin alueella. Toinen maailmansota syttyi Euroopassa virallisesti syyskuun ensimmäisenä päivänä 1939, mikä vaikutti nopeasti varsinkin Pohjois-Afrikkaan ja osin myös Namibiaan. Pohjois-Afrikka joutui toisen maailmansodan aikaan var- 75

76 Mika Orjala sinaiseksi sotatoimialueeksi, mutta maailmansodan vaikutukset ulottuivat myös eteläiseen Afrikkaan. Eteläafrikkalaiset viranomaiset vangitsivat valkoihoisia siirtolaisia useissa tapauksissa jopa vain sillä perusteella osaako maahanmuuttaja saksaa. Namibian saksalaissiirtolaiset internoitiin (yleensä kuitenkin vain miehet) Andalusian ja Baviaanspoortin vankileireille ja vankiloihin, ja heidän omaisuutensa joutui viranomaisten takavarikoimaksi. Saksalaissiirtolaisten tilanne pysyi epävarmana vielä toisen maailmansodan jälkeenkin, mutta kansallispuolueen (National Party) voitto Etelä-Afrikassa vuonna 1948 lopetti myös vihollisuudet saksalaissiirtolaisia kohtaan. Tuolloin viimeisetkin internoituina olleet saksalaiset pääsivät palaamaan takaisin normaalielämään. Toisen maailmansodan jälkeen siirtomaat alkoivat itsenäistyä emämaistaan. Itsenäistymisaalto lähti liikkeelle Aasian siirtomaista, joista Intia ja Pakistan itsenäistyivät vuonna Seuraavalla vuosikymmenellä aalto siirtyi Lähi-itään ja 1950-luvun puolivälissä viimein myös Pohjois-Afrikkaan luvun kuluessa itsenäistymishuuma pyyhälsi läpi Länsi- ja Pohjois-Afrikan ja lopulta 1960-luvun kuluessa myös Itä- ja Keski-Afrikkaan, missä useimmat maat saavuttivat itsenäisyyden. Tämä itsenäistymisinnostus ei kuitenkaan ulottunut Namibiaan asti. Toisen maailmansodan jälkeen eteläafrikkalaisten ote Namibiasta vain tiukkeni, sillä maa ilmoitti vuonna 1947 YK:lle aikomuksistaan liittää Namibia osaksi Etelä-Afrikkaa. Järjestö ei kuitenkaan suostunut Etelä-Afrikan vaatimuksiin, joita maa toistuvasti esitti järjestölle. Vuosien 1961 ja 1968 välisenä aikana YK yritti etsiä rauhanomaista ratkaisua Namibian itsenäistymisen mahdollistamiseksi. Järjestö lakkautti Etelä- Afrikan mandaattioikeuden Namibiaan vuonna 1966, ja viimein vuonna 1971 YK ilmoitti, että Etelä-Afrikan läsnäolo Namibiassa oli laitonta. Nämä toimet eivät kuitenkaan tehonneet eteläafrikkalaisiin viranomaisiin, jotka päättivät nimetä Namibian Etelä-Afrikan viidenneksi provinssiksi vuosien 1968 ja 1969 sisä- ja ulkopolitiikan tuloksena. Vuonna 1968 Lounais-Afrikka nimettiin YK:n yleiskokouksen tuloksena Namibiaksi. Järjestön vaatimuksille niskuroinut Etelä-Afrikka erotettiin lopulta YK:n jäsenyydestä vuonna 1974 (se liittyi uudelleen järjestön jäseneksi vuonna 1994). Namibian mustaihoinen väestö joutui kokemaan Etelä-Afrikan vähemmistökansojen tavoin apartheidin epäoikeudenmukaisuudet. Esimerkiksi politiikassa muilla kuin valkoihoisilla ei ollut mitään vaikutusmahdollisuuksia. Tosin eteläafrikkalaisten apartheidpolitiikan mukaan mustaihoisten sallittiin hoitaa oman alueensa asioita, mutta hiukankin tärkeämmät asiat esimerkiksi ulkopolitiikan saralla hoidettiin Pretoriassa tai Kapkaupungin parlamentissa. Namibian valkoihoiselta väestöltä oli kuusi edustajaa Etelä-Afrikan parlamentissa ja neljä jäsentä senaatissa. Huolimatta namibialaisten pienestä edustuksellisuudesta Etelä-Afrikan hallinnossa, yksi Namibian 76

77 Namibian historia kivikaudelta nykyaikaan merkittävimmistä poliittisista puolueista saatiin perustettua. Ambomaan kansanjärjestö (OPO) -puolueen perustaminen johti hiukan myöhemmin, vuonna 1960, Lounais-Afrikan kansanjärjestö (Swapo) -puolueen syntymiseen, joka keskittyi aluksi lähinnä työvoima-asioihin liittyviin kysymyksiin. Swapo tuli kuitenkin myöhemmin paremmin tunnetuksi itsenäistymis- ja vapautusohjelmistaan, jotka vuoteen 1966 mennessä kärjistyivät aseelliseksi yhteenotoksi Etelä-Afrikan viranomaisten kanssa. Swapon ja eteläafrikkalaisten joukkojen aseelliset konfliktit loppuivat vasta vuoden 1989 huhtikuussa. Namibian valkoihoinen väestö oli huomattavasti paremmassa asemassa kuin mustaihoinen väestö, sillä lukumääräisesti vähemmistön asemassa olleilla valkoihoisilla oli esimerkiksi asutusalueillaan huomattavasti paremmat olot kuin mustaihoisella väestöllä, joka joutui asumaan ahtaammilla ja infrastruktuuriltaan kehittymättömämmillä asuinalueilla. Vaikka Namibian infrastruktuuri oli jo tuolloin hyvin kehittynyt esimerkiksi tiestön, puhelinliikenteen, vesija sähköhuollon sekä rakennustekniikan alalla, niin nämä edistysaskeleet eivät kuitenkaan parantaneet kaikkien väestöryhmien oloja tasapuolisesti. Esimerkiksi tiheästi asutetussa pohjoisessa, joka oli lähinnä mustaihoisten asuttamaa, kehittynyt infrastruktuuri näkyi vain joillain viranomaistoimintaan keskittyneillä alueilla. Etelä-Afrikan talouselämän nopea kehittyminen ja vahva rooli ulottui myös politiikkaan ja Namibian asemaan eteläafrikkalaisten hallinnassa olevana alueena. Etelä-Afrikan talouselämän voimakas asema niin kotimaan politiikassa kuin myös Namibian politiikassa oli yksi suurimpia esteitä Namibian itsenäistymiselle. Eteläafrikkalaiset ja monikansalliset suuryritykset hallitsivat Namibian talouselämää ja poliittista kenttää. Esimerkiksi timantteihin keskittynyt Consolidated Diamond Mines -yhtiö maksoi Namibian itsenäistymiseen saakka noin 40 prosenttia Etelä-Afrikan Namibiaan suuntautuvasta budjetista. Monikansalliset yhtiöt hyötyivät suuresti erilaisista talousetuuksista, joita Etelä-Afrikan valtio myönsi Namibiassa toimiville yrityksille, mutta asetelma hyödytti myös Etelä-Afrikkaa. Arvioiden mukaan Namibian viimein itsenäistyttyä Etelä-Afrikka menetti huomattavasti tuloja ulkomaanviennin (noin 240 miljoonaa US$) osalta, minkä lisäksi ulkomaantuonnin kulut nousivat noin14 miljoonaa US$. Namibian sisäiset tuloerot ovat myös olleet suuret eri väestöryhmien välillä, mistä voidaan esimerkkinä mainita vuoden 1990 tilanne. Tilastojen mukaan mustaihoiset afrikkalaiset (90 prosenttia väestöstä) kuluttivat vuonna 1990 vain noin 12,8 prosenttia bruttokansantuotteesta, kun taas valkoihoiset eurooppalaista syntyperää olevat afrikkalaiset (10 prosenttia väestöstä) kuluttivat noin 81,5 prosenttia bruttokansantuotteesta. Samanaikaisesti valkoihoisten maanviljelijöiden käsissä oli kolme neljäsosaa maatalouden kokonaistuotannosta. Namibialaisten keskimääräiset tulot olivat kokonaisuudessaan Afrikan maiden suurimpiin kuuluvia, 77

78 Mika Orjala mutta tulojen jakautuminen oli hyvin epätasa-arvoista: valkoihoiset ansaitsivat keskimäärin seitsemäntoistakertaa mustaihoisia enemmän. Valkoihoinen väestö pelkäsikin perustellusti mahdollista enemmistövaltaa, sillä tällöin valkoihoisen väestön apartheidiin perustuneet rotuetuisuudet olisivat olleet vakavasti uhattuina. Mustaihoisen väestöosan asema parani vähitellen Etelä-Afrikassa osin kansainvälisen painostuksen tuloksena. Lukumääräisen enemmistön asemassa ollut tummaihoinen väestö sai kansalaisoikeudet vuonna 1973, minkä lisäksi silloinen Etelä-Afrikan pääministeri John Vorster loi maahan neuvoston, joka koostui alueen alkuperäisistä asukkaista. Samaan aikaan Namibian naapurimaassa Angolassa käytiin edelleen vuonna 1961 alkanutta vapaussotaa, joka huipentui viimein Angolan itsenäistymiseen vuonna Angolan tapahtumat vaikuttivat myös Namibiaan, sillä Swapon sissit saivat toiminnalleen tukea angolalaisilta. Swapo lähti järjestönä liikkeelle ambojen keskuudesta. Ambojen asuttama alue on puolestaan maan pohjoisosassa, Namibian ja Angolan rajalla, mikä luonnollisesti vaikutti siihen, että swapolaiset saivat tukea angolalaisilta. Etelä-Afrikan viranomaiset suhtautuivat vakavasti Swapon voimistumiseen, sillä järjestön pelättiin muun muassa an- TEEMU RANTA Kuva 78. Swakopmundin vanhaa eurooppalaistyylistä rakennuskantaa. Nykyisin tähän viileään rannikkokaupunkiin saapuu tuhansittain turisteja eri puolilta Namibiaa ja Etelä- Afrikkaa varsinkin joulukuussa, jolloin sisämaassa on tukalan kuuma. 78

79 Namibian historia kivikaudelta nykyaikaan tavan esimerkkiä Namibian muille kansoille. Angolan sisällissodan aikaan eteläisen Afrikan alue joutui enenevässä määrin Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton kiinnostuksen kohteeksi ja kylmän sodan temmellyskentäksi. Kylmän sodan taistelutantereiden kautta kohti itsenäisyyttä Toisen maailmansodan jälkeen alkanut kylmän sodan aikakausi jakoi maailman karkeasti katsottuna kahteen eri leiriin, joista toista johti kapitalismia edustanut Yhdysvallat liittolaisineen ja toista puolestaan kommunistista ideologiaa tukenut Neuvostoliitto tukijoineen. Neuvostoliitto ja Kuuba tukivat Angolan sisällissodassa marxistista MPLA:ta (Movimiento Popular para Libertacão de Angola), kun taas Yhdysvallat antoi apua UNITA:lle (União Nacional para la Independência Total de Angola). Myös Etelä-Afrikka kannatti UNITA:a ja heidän taisteluaan MPLA:ta ja samalla myös Kuubaa, Neuvostoliittoa ja kommunismia vastaan. Sotilasrintaman lisäksi myös poliittisella rintamalla tapahtui. Etelä-Afrikan pääministerin John Vorsterin perustettua Namibiaan vuonna 1973 maan alkuperäisistä asukkaista koostuvan neuvoston, tulevat poliittiset tapahtumat alkoivat edetä vähitellen parempaan suuntaan. Namibiassa järjestettiin vuonna 1975, kahden vuoden kuluttua neuvoston perustamisesta, perustuslaillinen konferenssi Turnhallessa, Windhoekissa, jossa pyrittiin luomaan itsenäistyvälle Namibialle perustuslaki. Kuudentoista kuukauden jälkeen, vuoden 1977 maaliskuussa, konferenssissa esitettiin ensimmäinen perustuslakiluonnos, joka oli vahvasti Etelä-Afrikan muotoilema. Perustuslakiluonnos oli eteläafrikkalaisten apartheid-politiikan sävyttämä, ja se mitätöitiinkin kokoukseen osallistuvien Yhdysvaltojen, Länsi-Saksan, Ison-Britannian, Ranskan ja Kanadan toimesta, jotka toimivat konferenssissa YK:n turvallisuusneuvoston edustajina. Turnhallen kokous päättyi lopulta ratkaisemattomana, sillä Etelä-Afrikka ei taipunut turvallisuusneuvostoon kuuluvien maiden vaatimuksiin. Turvallisuusneuvoston jäsenvaltiot halusivat, että konferenssin valmistelema perustuslakiluonnos hylättäisiin, ja että sen sijaan Namibiassa järjestettäisiin vapaat vaalit, minkä tuloksena maahan saataisiin perustuslaillinen hallinto. Turnhallen kokouksen tuloksettomuudesta huolimatta siinä luotiin pohjaa Namibian tulevalle poliittiselle kehitykselle, sillä apartheid-politiikan perustukset alkoivat murentua sekä symbolisesti että käytännöllisesti kun mustaja valkoihoiset kokousedustajat istuivat rinta rinnan konferenssissa. YK:n turvaneuvoston vaatimusten mukaisesti sekä Yhdysvaltain ja Etelä-Afrikan yhteispolitiikan tuloksena YK valmisti päätöslauselman numero 435, joka oli Namibian itsenäistymisprosessin kulmakiviä. YK:n päätöslauselma syntyi osin sekä Yhdysvaltain että Etelä-Afrikan yhteisen toiminnan tuloksena, 79

80 Mika Orjala jonka päämääränä oli kuubalaisten joukkojen poistattaminen Angolasta. Itse päätöslauselman päämäärät olivat seuraavat: alueella tapahtuvat vihollisuudet tulisi lopettaa, rotusyrjintäpolitiikka eli apartheid lakkauttaa ja maassa tulisi järjestää YK:n valvomat vaalit. Tämän lisäksi YK esitti päätöslauselmassaan, että Angolassa ja Sambiassa olevien namibialaisten pakolaisten (noin henkeä) tulisi saada palata takaisin kotimaahansa. Eteläafrikkalaiset vaativat puolestaan että kuubalaiset sotajoukot vetäytyisivät Angolasta, minkä lisäksi Etelä-Afrikka halusi YK:lta varmuuden siitä, että eteläafrikkalaisten taloudelliset hyötynäkökohdat Namibiassa eivät kärsisi päätöslauselman toteutuessa. Namibian itsenäisyyteen tähtäävä Swapo puolestaan kieltäytyi suostumasta mihinkään valkoihoisten edustaman vähemmistön ehdotukseen. Konfliktin eri osapuolten näkemykset olivat toisin sanoen tässä vaiheessa vain toisiltaan vaativia eivätkä niinkään sovittelevia. Tässä vaiheessa suurlähettiläänä toiminut Martti Ahtisaari nimitettiin YK:n Namibia-valtuutetuksi. Ahtisaaren mahdollisuudet tilanteen ratkaisemiseksi näyttivät kuitenkin aluksi hyvin heikoilta. Eteläafrikkalaiset sotajoukot hyökkäsivät vuoden 1987 lopulla eteläiseen Angolaan, missä kuubalais-angolalaisjoukot ottivat Etelä-Afrikan joukoista lopulta voiton Cuito Cuanavalen taisteluissa helmikuussa Tämä oli suurin eteläisessä Afrikassa käyty taistelu, ja se myös tuotti Etelä-Afrikalle sen raskaimmat sotatappiot. Namibian itsenäistyminen alkoi vähitellen näyttää lupaavammalta, kun vuoteen 1988 mennessä konfliktiin osallistuvien tahojen näkökannat alkoivat lähentyä toisiaan: kukaan ei enää jaksanut jatkaa vihollisuuksia muita vastaan. Namibian pohjoisen naapurimaan Angolan talous oli kurjassa kunnossa; vuosina käyty sisällissota maksoi valtiolle arviolta noin 13 miljardia dollaria. Toisaalta Angolan hankala tilanne vaikutti myös Namibiaan, sillä eteläafrikkalaisten sotilaallinen toiminta Namibian pohjoisosissa sekä Etelä-Afrikan ja Kuuban sotajoukkojen operaatiot Angolassa heikensivät koko alueen taloudellista ja diplomaattista vakautta. Vuoden 1988 joulukuussa Yhdysvaltain vetämien neuvottelujen tuloksena Etelä-Afrikan, Kuuban ja Angolan edustajien välille saatiin syntymään sopimus Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton tuen myötä. Sekä eteläafrikkalaisten että kuubalaisten sotajoukkojen sovittiin vetäytyvän Angolasta, minkä lisäksi Etelä-Afrikan sotavoimien sovittiin poistuvan myös Namibian alueelta. YK:n päätöslauselman numero 435 toteuttaminen sekä Namibian itsenäistymisprosessi alkoivat siis viimein sujua suunnitelmien mukaan. Namibiaan saapui vuoden 1989 kuluessa YK:n valvontajoukko UNTAG (United Nations Transition Assistance Group) tarkkailemaan ja valmistelemaan tulevia poliittisia tapahtumia. Namibia-valtuutettu Martti Ahtisaaren johtaman noin YK:n sotilaan ja siviilihenkilön tavoitteena oli vaalien oikeellisuu- 80

81 Namibian historia kivikaudelta nykyaikaan TEEMU RANTA Kuva 81a. Noin vuotta vanha luolamaalaus Valkoinen rouva (White Lady) Brandbergillä seuranaan myös muita ihmis- ja eläinaiheisia kuvia. TAIMI SITARI Kuva 81b. Twyfelfonteinin kallioraaputukset kertovat alueen varhaisesta bushmanniasutuksesta jopa vuoden takaa. 81

82 Mika Orjala MIKA ORJALA Kuva 82. Suomen presidentti Martti Ahtisaari toimi YK:n erityislähettiläänä Namibiassa, ja näin hänellä oli keskeinen tehtävä maan itsenäisyysprosessissa. Itsenäisyyden jälkeen hän on saanut monia kunnianosoituksia kuten kadun nimeäminen hänen mukaansa Opuwon kaupungissa sekä Namibian kunniakansalaisuus. den varmentaminen. Koko itsenäistymisprosessi oli kuitenkin vaarassa kaatua huhtikuun ensimmäisenä päivänä vuonna 1989, kun Namibiaan saapui aseistettuja Swapon sotilaita Angolasta varmistamaan asemaansa tulevissa vaaleissa. YK:n pääsihteerin tuella Ahtisaari valtuutti Namibiassa olleet eteläafrikkalaiset sotajoukot ja namibialaiset poliisijoukot suojelemaan alueen turvallisuutta. Etelä-Afrikan sotajoukkojen luvanvarainen toiminta suututti monia itsenäistymisprosessiin osallistuvia, mutta Martti Ahtisaari onnistui huhtikuun kuluessa rauhoittamaan tilanteen ja jatkamaan itsenäistymissuunnitelmia. Marraskuun 1989 koittaessa noin namibialaista äänesti kansalliskokousvaaleissa, jonka jäsenet tulisivat laatimaan maalle sen ensimmäisen perustuslain. Swapo voitti vaalit ennakko-odotusten mukaisesti, muttei kuitenkaan kahden kolmasosan enemmistöllä, joka olisi antanut puolueelle oikeuden päättää yksinoikeudella Namibian tulevan perustuslain muodosta. Swapo sai noin 57 prosenttia äänistä ja kaiken kaikkiaan 41 paikkaa kansalliskokouksesta. Merkittävin oppositiopuolue Demokraattinen Turnhalle-liitto (DTA) vastaanotti puolestaan noin 28 prosenttia äänistä ja 21 paikkaa kokouksesta. Pienemmät puolueet, Namibian isänmaallinen rintama (NPF), Namibian liittosopimus -puolue (FCN) ja Namibian kansallisrintama (NNF), saivat kaikki yhden paikan kansalliskokouksessa. Kansallinen kristillinen 82

83 Namibian historia kivikaudelta nykyaikaan toiminta (ACN) vastaanotti kolme paikkaa kokouksesta ja Yhdistynyt demokraattinen rintama (UDF) sai kansalliskokouksessa neljä paikkaa. Namibian vähemmistöpuolueet saivat näin äänensä myös kuuluviin perustuslain laatimisessa, millä saattoi ehkä olla pieni merkitys lopullisessa perustuslaissa, mutta jolla oli sitäkin tärkeämpi periaatteellinen arvo. Kansalliskokouksen 72 jäsentä (neljä naista ja 68 miestä), edustaen seitsemää puoluetta, päätyivät melko pian yksimielisyyteen Namibian uudesta perustuslaista. Ja viimein, kello maaliskuun 21. päivänä vuonna 1990, Namibian lippu nostettiin maan pääkaupungissa Windhoekissa salkoon. Yksi maailman viimeisimmistä siirtomaista oli vihdoin itsenäistynyt. YK:n pääsihteeri Javier Perez de Cuellar, sekä väistyvän kolonialistisen hallinnon edustajana toiminut Etelä-Afrikan presidentti F. W. de Klerk olivat tärkeimpien kutsuvieraiden joukossa kun Namibian ensimmäiset hetket itsenäisenä valtiona koittivat. Sam Nujoma, Namibian ensimmäinen presidentti, ilmaisi tunteensa itsenäistymisen hetkellä seuraavanlaisesti: Voin tyytyväisenä todeta, että olemme kokoontuneet tänne tänään. Uuden päätöslauselman sijaan voimme juhlia uuden aikakauden alkua tälle maalle sekä sitä, että uusi tähti on syttynyt Afrikan taivaalle. Afrikan viimeinen siirtomaa on tästä hetkestä alkaen vihdoinkin itsenäistynyt... Me olemme kestäneet vaikean taistelumme uskomalla vakaumuksellisesti tekomme oikeudenmukaisuuteen ja kunniallisuuteen. Tänään historia on vapauttanut meidät; näkemyksemme Namibiasta demokraattisena valtiona on muuttunut todellisuudeksi... Me ilmaisemme syvimmät kiitoksemme kansainväliselle yhteisölle sen vankkumattomasta tuesta. (Haape 1994: 44). Namibian ulkopolitiikka oli maltillista aina 1990-luvun loppupuolelle saakka, jolloin noin namibialaista sotilasta osallistui Kongossa tapahtuvien levottomuuksien rauhoittamiseen. Vuoden 1999 joulukuussa Namibia otti osaa myös toiseen konfliktiin, jota käytiin naapurimaassa Angolassa. Namibia antoi tuolloin luvan Angolan sotajoukoille, että he saisivat käyttää Namibian puoleisia alueita Unitan joukkoja vastaan taistellessaan. UNITA oli sotinut Angolan vallanpitäjiä vastaan jo 1970-luvulta lähtien, ja vuoteen 1994 tultaessa sekä UNITA että sen aiheuttamat sotatoimet olivat lähellä Namibian ja Angolan rajaa, mikä oli luonnollisesti sotilaallinen uhka namibialaisille. Vuoden 1999 joulukuun ja vuoden 2000 tammikuun välillä Namibian pohjoisrajan tuntumassa asuneet kansalaiset joutuivat kärsimään UNITA:n ja Angolan armeijan välisestä sotilaallisesta selkkauksesta, joka vaati lukuisia haavoittuneita ja kuolonuhreja. Itsenäistymisen jälkeinen kehitys on kuitenkin osoittanut Namibian kehkeytyneen perustuslakinsa mukaisesti kohti ta- 83

84 Mika Orjala Kuva 84a (yllä). Namutonin linnoitus nykyisessä Etoshan kansallispuistossa on saksalaisten rakennuttama. Sodissa tuhoutnut linnoitus on entisäity hotelliksi. TEEMU RANTA Kuva 84b (oik.). Saksalaista ratsusotilasta kuvaava patsas pystytettiin niiden saksalaisten sotilaiden ja siviilien muistoksi, jotka saivat surmansa nama- ja hererosodissa vuosina ja Saksan Lounais-Afrikan sotajoukoissa palvelleen eversti Ludwig von Estorffin aloitteesta pystytetty patsas valmistui vuonna MIKA ORJALA 84

85 Namibian historia kivikaudelta nykyaikaan Kuva 85a (yllä). Ambomaalla Olukondassa sijaitseva vanha, lähetyssaarnaaja Martti Rautasen rakennuttama kirkko entisöitiin Suomen valtion kulttuuriyhteistyövaroilla. Kirkko ja sen läheisyydessä sijaitseva asuinrakennus ovat nykyisin museona. Kuva museon avajaisista vuonna TAIMI SITARI Kuva 85b (oik.). Windhoekissa sijaitseva koristeellinen Kristuskirche rakennettiin saksalaisten luterilaisten tarpeisiin. Se vihittiin käyttöön vuonna Kirkko on nykyisin Namibian saksankielisen luterilaisen kirkon käytössä. MIKA ORJALA 85

86 Mika Orjala sapainoista tulevaisuutta. Maassa ei ole koettu itsenäistymisen jälkeen vakavia levottomuuksia saati vakavia erimielisyyksiä naapurimaiden kanssa. Esimerkiksi Etelä-Afrikan omistuksessa aiemmin olleen Walvis Bayn siirtyminen Namibian omistukseen sujui neuvotteluteitse, ja maiden välit pysyivät hyvinä. Vuoden 1994 joulukuussa järjestetyissä vaaleissa Swapo pysyi edelleen suurimpana puolueena, saaden 53 paikkaa 72:sta. Pääoppositiopuolueena pysyi puolestaan Demokraattinen Turnhalle-liitto (DTA), huolimatta sen aiemmasta yhteistyöstä Etelä-Afrikan viranomaisten kanssa, mikä edelleen tahraa DTA:n imagoa. Kansalliskokousvaalien yhteydessä pidennettiin myös Namibian presidentin Sam Nujoman virkakautta presidentinvirassa. Kun Sam Nujoma valittiin jälleen presidentinvirkaan vuonna 1999, Namibian perustuslakiin täytyi tehdä muutos, joka sallisi saman henkilön olemisen maan presidenttinä kolmen virkakauden ajan. Tätä perustuslaillista muutosta on arvosteltu kielteisesti aina ulkomaita myöten, sillä toimenpiteen nähdään olevan ristiriidassa Namibian demokraattisen politiikan suhteen. Lähteet Dickey, S. (toim., 2001). Worldmark Encyclopedia of the Nations. Africa. 10. painos. 566 s. Dale Group. Dierks, K. (2003). Chronology of Namibian history. From Pre-historical Times to Independent Namibia < Flags of the World (2003). Namibia < Haape, J. (toim., 1994). Insight guides. Namibia. 331 s. Apa Publications Ltd, Singapore. Heikkilä, H. (2003). Martti Ahtisaari (1937-), tasavallan presidentti. Suomen tasavallan presidentit kautta aikojen < Mendelsohn, J. ym. (2002). Atlas of Namibia. 200 s. New Africa Books Ltd., Cape Town, South Africa. Namibia Online (2003) < Namibweb.com (s.a.) The Online Guide to Namibia: History of Caprivi Strip < / Raiskio, T. (2003). Oudosta kulkijasta ihmiseksi. Suomalainen bushmannilähetystyö ja sen välittämä kuva bushmanneista vuosina < isbn />. Rantala, R., M. Itkonen & A. Suramo (toim., 1997). Otavan tietosanakirja s. Otava, Tukholma & Keuruu. South Africa Online Travel Guide (2003). Twyfelfontein, Damaraland < South African Museum (2003). Archaeology and anthropology < Prepared Safari Itineraries (2003) < 86

87 namibia_etosha_damaraland-namib-desert_tok-tokkie_safari_p049.html>. Tiscali Reference (2003). Hutchinson s Encyclopaedia. Human species, origins of < To be born a nation: the liberation struggle for Namibia (1981). Department of information and publicity, SWAPO of Namibia. 357 s. Zed Press, Lontoo. Zetterberg, S. (1998). Maailman historian pikkujättiläinen s. WSOY, Porvoo. Älli, H. (1992). Namibia. Rikas ja köyhä. Namibia käsikirja. 111 s. Finnida, Helsinki. 87

88 NIKO HUMALISTO Kuva 88. Opuwon monipuolista väestöä, nuori hakaona-nainen ovahimba restcampissa. 88

89 TAIMI SITARI TAIMI SITARI Kuvat 89a ja 89b. Kansantanssiperinnetta ylläpidetään vuosittaisilla kansantanssijuhlilla ja -kilpailuilla. Kuvat Rundun juhlilta vuonna 1997, missä läänien voittajaryhmät kilpailivat valtakunnan mestaruudesta. 89

90 90

91 Windhoekin kaupunkikehitys luvulla: kolonialismista nopeaan kaupungistumiseen Antti Vasanen Windhoek, Namibian pääkaupunki ja yli asukkaallaan selvästi maan suurin kaupunki, sijaitsee metrin korkeudella Khomas Hochlandin ylätasangolla lähes keskellä Namibiaa. Alueen varhaiseen historiaan liittyvät läheisesti kuumat lähteet, jotka arkeologisten löytöjen perusteella ovat ylläpitäneet paikalla asutusta jo ainakin vuoden ajan. Veden läheisyys ilmenee myös alueen hereron- ja namankielisistä nimityksistä Otjomuise, höyryävä paikka, ja /Ae//Gams, tulivesi. Alueen nimeksi vakiintui Windhoek 1840-luvulta alkaen eurooppalaisten lähetyssaarnaajien ja kauppiaiden toimesta. Windhoekin kaupungin juuret ovat Jonker Afrikanerin 1842 perustamassa noin 2000 hengen siirtokunnassa nykyisen Kleine Windhoekin kaupunginosan alueella. Eurooppalaiset lähtivät alueelta muutama vuosikymmen myöhemmin, mutta aluetta jäivät asuttamaan herero- ja damara-heimot, jotka viljelivät maissia ja muita kasveja lähteiden lähellä. Windhoekin kaupunki asutettiin uudelleen vuonna 1890 saksalaisen Curt von Francoisin toimesta. Saksalaiset synnyttivät Windhoekiin tyypillisen kolonialistisen kaupunkirakenteen, jossa afrikkalaissyntyiset toimivat valkoisten työläisinä ja palvelijoina ja asuivat omalla alueellaan, kuitenkin melko läheisessä kontaktissa valkoisiin. Windhoekin väestö ei juuri kasvanut saksalaishallinnon aikana johtuen hereroja ja namoja vastaan käydyistä sodista, ja alueen siirtyessä Etelä-Afrikan haltuun vuonna 1915 Windhoekissa oli vain asukasta. Windhoekin nykyinen, voimakkaasti segregoitunut kaupunkirakenne syntyi Etelä-Afrikan hallinnon alaisuudessa. Kaupungin hyvä- ja keskituloisten, alunperin valkoisille tarkoitetut alueet sijaitsivat keskustan itä- ja eteläpuolilla. Keskustasta luoteeseen puolestaan sijaitsivat apartheid-hallinnon perustamat ja muusta kaupungista erillään olevat mustien ja värillisten alueet. Kansainvälisen painostuksen seurauksena Etelä-Afrikan oli liennytettävä otteitaan Namibiassa. Mustien oikeuksia rajoittaneiden lakien asteittainen purkaminen 1970-luvun lopulla johti nopeaan kaupungistumiseen Na- 91

92 Antti Vasanen ANTTI VASANEN Kuva 92a. Suurin osa Windhoekiin muuttavista ihmisistä päätyy asumaan Katuturan liepeille syntyneisiin hökkelikyliin. Kuva Okuryangavan alueelta. ANTTI VASANEN Kuva 92b. Windhoekissa toimii useita kansalaisjärjestöjä, joiden tavoitteena on hökkelikylien asuinolojen parantaminen. 92

93 Windhoekin kaupunkikehitys 1900-luvulla ANTTI VASANEN Kuva 93a. Eros Parkin asuinalue on yksi Windhoekin hienostoalueista, joissa asuu yhä enimmäkseen valkoista väestöä. ANTTI VASANEN Kuva 93b. Windhoekin ydinkeskusta on monen muun afrikkalaisen kaupungin tavoin hyvin länsimaisen näköinen. 93

94 Antti Vasanen mibiassa, ja Windhoekin väestönkasvu nopeutui huomattavasti. Windhoekin väestönkasvu on jatkunut nopeana Namibian itsenäistyttyä maaliskuussa Windhoekin kaupunkirakenne vastaa monella tapaa muita kolonialismin synnyttämiä afrikkalaisia kaupunkeja. Perinteisen kolonialistisen hallinnon lisäksi kaupungin rakenteeseen on kuitenkin vaikuttanut vahvasti Etelä-Afrikan hallinnon harjoittama apartheid-politiikka. Pyrin tässä artikkelissa selvittämään Etelä-Afrikan hallinnon vaikutusta Windhoekin kaupunkirakenteeseen, ja Namibian itsenäistymisen jälkeen vallinneita kaupunkikehityksen suuntauksia. Pääpaino kirjoituksessa on kaupunkirakenteen kehityksessä, mutta tarkastelen myös vallinneen kaupunkikehityksen sosioekonomisia piirteitä. Kaupunkikehitys Etelä-Afrikan hallinnon alla Apartheid-kaupungin taustaa Afrikkalaisten kaupunkien sosiaalista, taloudellista ja alueellista rakennetta on historiallisesti usein määrittänyt segregaatio etnisten ryhmien perusteella. Segregoituneen kaupungin rakenne on melko kompleksinen, ja sen muodostumista ohjaavat pääasiassa taloudelliset ja sosiaaliset tekijät, kuten maan hinta ja asuintottumukset. Segregoituneessa kaupungissa valkoinen väestö asuu tyypillisesti kaupungin keskustan ympäristössä lähellä taloudellisia ja poliittisia toimintoja. Mustien ja värillisten (mm. aasialaissyntyiset) jakautuminen noudattaa kunkin ryhmän sosiaalisen statuksen mukaista järjestystä. Tämän järjestyksen mukaisesti heikoimmassa asemassa olevat asuvat marginaalisimmissa olosuhteissa. Sanaa apartheid, jolla tarkoitetaan Etelä-Afrikan 1900-luvulla harjoittamaa laillistettua rotuerottelupolitiikkaa, käytettiin tiettävästi ensimmäistä kertaa vuonna Vaikka rotuerottelupolitiikka sinänsä on eteläafrikkalainen ilmiö, ovat sen juuret vahvasti brittiläisen siirtomaavallan hallintotavoissa. Etelä-Afrikka itsenäistyi Buurisodan seurauksena vuonna 1910, ja vain kolme vuotta sen jälkeen säädettiin afrikkalaisten maanomistusoikeutta voimakkaasti rajoittanut Natives Land Act -laki. Apartheid-järjestelmä syntyi varsinaisessa muodossaan kuitenkin vasta toisen maailmansodan jälkeen nationalistipuolueen noustessa valtaan. Vallanvaihdoksen seurauksena muun muassa passijärjestelmää tiukennettiin, poliisivoimia vahvistettiin ja mustaa väestöä varten ryhdyttiin rakentamaan kaupunkien ulkopuolille eristettyjä asutusalueita. Apartheid-politiikan lähtökohtana on oletus, jonka mukaan etniset ryhmät eivät ole erilaisista kulttuuritaustoistaan johtuen yhteensopivia. Oletuksen 94

95 Windhoekin kaupunkikehitys 1900-luvulla Kartta 95. Windhoekin kaupunkialue mukaan lukien suunnitellut alueet kaupungin eteläpuolella. 95

96 Antti Vasanen Kuva 96a. Jakarandat kukkivat Windhoekin keskustassa. TEEMU RANTA TEEMU RANTA Kuva 96b. Jo osa tästä pääministerinviraston seinämaalauksesta riittää kertomaan kuvissaan surullisia tarinoita maan lähimenneisyydestä saksalaisten ajalta Etelä-Afrikan hallintoaikaan ja itsenäisyyttä edeltäneeseen Swapon vastarintaan. 96

97 Windhoekin kaupunkikehitys 1900-luvulla mukaan eri etnisten ryhmien välinen kanssakäyminen johtaa konfliktiin, jota on pyrittävä välttämään kaupunkisuunnittelun keinoin. Apartheid-politiikan mukaista kaupunkisuunnittelua alettiin toteuttaa Etelä-Afrikassa vuoden 1950 Group Areas Act -lain nojalla. Lain avulla määritettiin mekanismit suunnitelmallisen segregaation toteuttamiseen kaikissa Etelä-Afrikan kaupungeissa, myös nykyisen Namibian alueella. Apartheid-kaupungin lähtökohtana oli eri etnisten ryhmien asuttaminen mahdollisimman homogeenisesti omille alueilleen, jotka tuli erottaa toisistaan joko fyysisillä esteillä tai puskurivyöhykkeillä ryhmien välisten kontaktien välttämiseksi. Julkista liikennettä eri alueiden välillä rajoitettiin, ja teollisuusalueet pyrittiin sijoittamaan niin että työläiset pääsivät niille kulkematta valkoisten alueiden kautta. Apartheid-politiikan mukaista kaupunkisuunnittelua sovellettaessa vanhoissa kaupungeissa jouduttiin ottamaan huomioon olemassa oleva kaupunkirakenne. Koska lainsäädäntö oli täysin valkoisen väestön käsissä, johtivat uudet suunnittelukäytännöt harvoin muutoksiin valkoisten asuinalueilla. Muiden etnisten ryhmien osaksi sen sijaan tuli usein siirtyminen uusille alueille kaupunkien rajojen ulkopuolelle. Windhoek ja apartheid Etelä-Afrikan hallinto Lounais-Afrikassa, joksi Namibiaa kutsuttiin aina vuoteen 1968, alkoi Etelä-Afrikan miehitettyä alueen saksalaisilta vuonna Etelä-Afrikan miehityshallinto alkoi tunnusmerkillisenä länsimaisena kolonialismina. Varsinaista apartheid-politiikkaa ryhdyttiin soveltamaan Namibiassa vuoden 1948 nationalistipuolueen valtaannousun jälkeen lähes samoin periaattein kuin Etelä-Afrikassa. Group Areas Act -lakia ei kuitenkaan toteutettu Namibian kaupungeissa, vaan miehityshallinto tyytyi rajoittamaan mustien asumista samoilla alueilla valkoisten kanssa. Kaupunkisuunnittelussa otettiin 1950-luvulta alkaen huomioon apartheid-politiikan periaatteet, mutta ihmisten joukkosiirtoihin ei turvauduttu ennen 1960-lukua. Ennen 1960-lukua suurin osa Windhoekin afrikkalaissyntyisestä väestöstä asui kaupungin länsipuolelle saksalaismiehityksen aikana syntyneellä alueella (Main Location), joka muodostui pääasiassa asukkaiden itsensä rakentamista perinteisistä majoista. Tyypillisen apartheid-kaupungin rakenteen Windhoek sai vuonna 1957, kun kaupungin luoteispuolelle puskurivyöhykkeen taakse rakennettiin mustalle väestölle tarkoitettu alue, Katutura, joka hereron kielellä tarkoittaa paikkaa jossa emme asu. Hieman tämän jälkeen rakennettiin värilliselle väestölle Khomasdalin alue Katuturan eteläpuolelle (kartta 99). Apartheid-hallinnon kannalta kiusallisen lähellä valkoisten asuinalueita sijainnut Main Location ei hallituksen toiveista huolimatta tyhjentynyt ennen kuin koko alue hävitettiin vuonna Main Locationin hävittämisen jälkeen alueesta on alettu yleisesti käyttää nimeä Old Location. 97

98 Antti Vasanen Vuonna 1970 Katuturassa asui yli 40 prosenttia Windhoekin asukkaasta. Katuturaan oli rakennettu noin vuokra-asuntoa, minkä lisäksi noin tuhat siirtotyöläistä asui lähellä alueen sisäänkäyntiä. Katuturassa asuivat lähes kaikki kaupungin mustat, sillä muualla Windhoekissa afrikkalaissyntyisiä asui ainoastaan valkoisten palvelijoina. Katutura oli jaettu etnisiin alueisiin hererojen, namojen, damarojen ja ambojen kesken. Alueen keskellä sijaitsi kauppakeskittymä, jossa oli kymmenkunta elintarvikeliikettä ja joitain erikoisliikkeitä. Tämän lisäksi eri etnisillä alueilla oli asukkaiden pitämiä yksittäisiä liikkeitä. Monet Katuturan asukkaat kävivät ostoksilla myös Windhoekin keskustan supermarketeissa, vaikka mustien liikkumista Katuturan ulkopuolella olikin rajoitettu. Apartheid-lakien mukaan valkoiset pitivät hallussaan kaikkia hallinnon osia kaupunkien hallinto mukaan lukien. Windhoekin kaupungilla oli useimmissa kysymyksissä itsehallinto mustia koskevia päätöksiä lukuun ottamatta, jotka vaativat Etelä-Afrikan hallinnon hyväksynnän. Apartheid-hallinnon virallinen politiikka salli mustien asua kaupungeissa ainoastaan työssä käymistä varten, elleivät he olleet todistettavasti syntyperäisiä kaupunkilaisia. Muut kuin siirtotyöläiset eivät saaneet tulla Windhoekiin kuin lyhyille vierailuille, jota varten tarvittiin Etelä-Afrikan hallinnon myöntämä passi. Mustien liikkuminen Windhoekin sisällä oli myös rajoitettua. Mustat eivät esimerkiksi ilman erityislupaa saneet olla valkoisten alueilla iltayhdeksän jälkeen. Tosin, apartheidin periaatteiden mukaisesti, valkoisetkaan eivät saaneet liikkua mustien alueilla ilman lupaa. Mustille tarkoitettujen alueiden lisäksi Windhoekiin rakennettiin 1960-luvulta alkaen useita valkoiselle väestölle tarkoitettuja asuinalueita huolimatta siitä, että valkoiset olivat kaupungissa vähemmistönä. Ensimmäisenä rakennettiin kaupungin lounaispuolelle keskiluokkainen Pioniersparkin kaupunginosa, jonka vajaat tuhat asuntoa asutettiin muutamassa vuodessa. Seuraavia rakennusprojekteja olivat Academian, Eros Parkin, Olympian ja Ludwigsdorfin rakentaminen kaupungin etelä- ja itäpuolille. Old Locationin tilalle on rakennettu uusi asuinalue Hochland Park. Windhoekin tulevat kasvusuunnat ovat keskiluokkaisten alueiden osalta pääasiassa kaupungin eteläpuolella. Katuturan pohjois- ja länsipuolille on apartheid-järjestelmän purkamisen jälkeen syntynyt hökkelikyliä, jotka kasvavat ihmisten muuttaessa kaupunkiin paremman elintason toivossa. Apartheidin päätepiste Eteläisen Afrikan poliittinen kartta muuttui huomattavasti Mosambikin ja Angolan itsenäistyttyä Portugalin siirtomaavallasta vuonna Painostus Namibian aseman parantamiseksi kiihtyi sekä kansainvälisesti että Namibi- 98

99 Windhoekin kaupunkikehitys 1900-luvulla an itsenäisyyttä ajavan Swapon (South West African People s Organisation) osalta. Painostuksesta huolimatta Etelä-Afrikan hallitus ei ollut halukas myöntämään Namibialle täyttä itsenäisyyttä, mutta se taipui kuitenkin näennäisesti valmistelemaan Namibian itsenäistymistä. Tärkeimpänä seurauksena tästä oli apartheid-lainsäädännön asteittainen purkaminen Namibiassa luvun lopulla. Suurin osa rotuerottelupolitiikkaa tukevasta lainsäädännöstä kumottiin vuosina Merkittäviä askelia olivat eri etnisten ryhmien välisten avioliittojen salliminen ja mustan väestön liikkumisen ja maanomistuksen helpottaminen vuonna 1977 sekä etnisestä taustasta johtuneiden asumisrajoitusten poistaminen vuonna Vaikka uudistukset olivat Etelä- Afrikan näkökulmasta symbolisia, ei niitä voi kuitenkaan ohittaa merkityk- Kartta 99. Windhoekin kaupunkialue 1960-luvulla. Puskurivyöhykkeenä toimiva joutomaa erottaa Katuturan ja Khomasdalin valkoisten alueista. 99

100 Antti Vasanen settöminä. Windhoekissa melko pieni mutta tasainen muuttovirta vanhoilta mustien alueilta valkoisten alueille alkoi heti uudistusten jälkeen. Etenkin keskustaan sekä Windhoek Westin ja Klein Windhoekin kaupunginosiin alkoi muuttaa uutta väestöä. Apartheid-lakien kumoamista vastustettiin pääasiassa taloudellisista näkökannoista. Erityisesti maan arvon pelättiin laskevan alueilla, jonne muutti uusia mustia asukkaita. Pelättyä maanarvon laskemista ei kuitenkaan tapahtunut, sillä loppujen lopuksi suhteellisen harvat mustat kykenivät muuttamaan uusille alueille. Vuonna 1985 entisillä valkoisten alueilla asui mustia tai värillisiä keskimäärin noin 12 prosenttia, ja valkoiset olivat edelleen enemmistönä lähes jokaisella aikaisemmin valkoisella alueella. Kolonialistisen lainsäädännön purkaminen onkin Namibiassa noudattanut pitkälti muissa Afrikan maissa tapahtunutta kehitystä, jossa vain pieni keskiluokkainen väestönosa on hyötynyt merkittävästi uudistuksista. Itsenäisen Namibian pääkaupunki Kaupungin nopea kasvu Saharan eteläpuolista Afrikkaa on yleisesti pidetty melko kaupungistumattomana alueena. Vuoden 1960 jälkeen, jolloin vain alle viidennes koko Afrikan väestöstä asui kaupungeissa, on kaupungistuminen ollut kuitenkin hyvin nopeaa. Vuonna 2025 jo yli puolet maanosan väestöstä arvellaan olevan kaupunkilaisia. Nopea kaupungistuminen on aiheuttanut monia ongelmia, mutta useissa maissa se on nähty myös mahdollisuutena. Suuret kaupungit on nähty kehityksen vetureina, joissa on paremmat työmahdollisuudet ja palvelut kuin maaseudulla. Juuri toive paremmasta työpaikasta onkin usein merkittävin kaupunkien vetovoimatekijä kehitysmaissa. Muihin eteläisen Afrikan maihin verrattuna Namibia on hyvin heikosti kaupungistunut maa. Vuonna 1991 vain hieman yli neljännes Namibian väestöstä asui kaupungeissa yli kolmanneksen kaupunkiväestöstä asuessa Windhoekissa. Kaupungit ovat syntyneet Namibiaan pääasiassa valkoisten siirtomaa-ajalla perustamiksi kauppapaikoiksi, ja etenkin apartheid-hallinnon aikana mustien muuttoliikettä ja asumista kaupungeissa rajoitettiin voimakkaasti. Tämän vuoksi nopea kaupungistuminen Namibiassa alkoi käytännössä vasta 1980-luvulla rotuerottelulakien purkamisen jälkeen. Kaupungistuminen kiihtyi edelleen Namibian itsenäistymisen jälkeen 1990-luvulla. Tarkkoja lukuja Windhoekin asukasluvun kasvusta ei ole saatavilla, mutta arviot vaihtelevat noin 4 ja 10 prosentin vuotuisen kasvun välillä. Todennäköisin luku lienee kuitenkin noin 4,5 6,5 prosenttia vuodessa, josta yli 100

101 Windhoekin kaupunkikehitys 1900-luvulla TEEMU RANTA Kuva 101.Kaupunkinäkymää Windhoekista. Etualalla oleva suuri rakennus on parlamenttitalo, jonka takana näkyy Kristuskirche. Korkein rakennus on Kalahari Sands -hotelli. Vasemmalla keskivaiheilla näkyvä sypressimetsikkö on Vanha hautausmaa. puolet muodostuu muuttoliikkeestä. Viiden prosentin kasvuennusteen mukaan Windhoekin vuoden 1991 väestölaskennan mukainen asukkaan väestö kaksinkertaistuu vain viidessätoista vuodessa. Nopean väestökasvun vuoksi Windhoekissa on akuutti pula etenkin vähätuloisten asunnoista. Koska varsinaiset asunnot ovat useimmille Windhoekiin muuttaville aivan liian kalliita, päätyy suuri osa uusista kaupunkilaisista Katuturan länsija pohjoispuolille syntyneisiin hökkelikyliin, joissa asui 2000-luvun alussa arviolta ihmistä Vuonna 1998 tehdyn muuttoliiketutkimuksen mukaan kaupungistuminen Namibiassa ei ole laantumassa, vaan tulee todennäköisesti jatkumaan vielä vuosikymmeniä. Muuttoliike ei suuntaudu yksin Windhoekiin, mutta selvästi suurimpana kaupunkina muuttoliikkeen vaikutukset näkyvät siellä selvimmin. Valtaosa muuttajista on köyhiä, jotka eivät kykene hankkimaan asuntoja virallisilta markkinoilta. Tämä tulee olemaan merkittävä tulevaisuuden haaste Windhoekissa niin kaupunkisuunnittelulle kuin sosiaalisen infrastruktuurin rakentamisellekin. Kaupungistumisen haasteet Kaupungistumiseen ei reagoitu Namibiassa kovinkaan nopeasti itsenäistymisen jälkeen. Kaupungistuminen nähtiin aluksi positiivisena ilmiönä, joka mahdollistaa työllisyyden kasvun etenkin palvelusektorilla. Kaupunkien työ- 101

102 Antti Vasanen paikkojen riittämättömyyden käydessä ilmeiseksi on Namibiassa kuitenkin pyritty aluepoliittisin keinoin hillitsemään muuttoliikettä kaupunkeihin. Keskeinen konsepti kaupungistumisen rajoittamiseksi on ollut 1990-luvun alkupuolella tehty kansallinen kehityssuunnitelma, jolla pyrittiin turvaamaan etenkin pohjoisten alueiden runsaan maaseutuväestön mahdollisuudet hankkia elantonsa synnyinseuduillaan. Myös Namibian keskushallinnon toimintoja on siirretty Windhoekista maan pohjoisosan suurimpaan kaupunkiin Oshakatiin, mutta toistaiseksi hajasijoitus ei ole juuri vähentänyt muuttoliikettä pohjoisesta Windhoekiin. Hallituksen aluepoliittisten toimien lisäksi kansainväliset avustusjärjestöt ovat toimineet merkittävässä roolissa pohjoisen Namibian kehittämisessä. Kaupunkisuunnittelun käytännöt eivät ole Namibiassa muuttuneet merkittävästi itsenäistymisen jälkeen. Kaupunkisuunnitteluun ei ole yhtenäisiä periaatteita, ja kaupungistumiseen reagoidaan vaihtelevasti eri kaupungeissa. Namibian kaupungeista käytännössä ainoastaan Windhoekilla on resursseja kaupunkisuunnitteluun, mutta sielläkin suunnittelun käytäntö seuraa pitkälti hyvätuloisten tarpeita, eikä nopean kaupungistumisen tuottamaan asuntopulaan ole kyetty vastaamaan riittävästi. Suurin ongelma Windhoekissa on vähätuloisille tarkoitettujen asuntojen puute. Namibian kansallinen asuntopolitiikka perustuu maan yksityisomistukseen, johon Windhoekiin muuttaneilla on harvoin mahdollisuuksia. Yksityinen sektori ei ole kiinnostunut rakentamaan matalatuloisille suunnattuja asuntoja ilman valtion tukea, jota ei ainakaan toistaiseksi ole ollut saatavilla. Matalatuloisten asuntopulaa Windhoekissa on pyritty ratkaisemaan erilaisilla ohjelmilla. Tunnetuin näistä on ollut avustettuun omatoimisuuteen perustuva rakenna yhdessä -ohjelma, joka käynnistettiin vuonna 1992 Namibian hallituksen ja YK:n kehitysohjelman (UNDP) yhteistyönä. Ohjelman puitteissa myönnettiin vähätuloisille korkotuettuja lainoja asuntojen rakentamiseen, ja sen tuloksena oli vuoteen 2001 mennessä rakennettu lähes neljätuhatta uutta asuntoa. Vaikka rakenna yhdessä -ohjelma on kohdennettu vähätuloisille, on se auttanut pääasiassa vähätuloisen väestön parhaiten toimeentulevia. Hökkelikylissä asuvien kaikkein köyhimpien ihmisten asuinoloja ohjelmalla ei ole juuri kyetty parantamaan. Parhaita tuloksia hökkelikylissä asuvien asumistilanteen parantamiseksi on saavutettu kansalaisjärjestöjen toimesta. Ensimmäiset järjestöt aloittivat toimintansa hieman ennen Namibian itsenäistymistä, minkä jälkeen niiden lukumäärä on kasvanut nopeasti. Hyvä esimerkki kansalaisjärjestöjen toiminnasta on vuonna 1998 perustettu Namibian hökkeliasujien järjestö (Shack Dwellers Federation of Namibia, kuva 92b), joka on kasvattanut toimintaansa nopeasti valtakunnanlaajuiseksi. Järjestön tavoitteena on auttaa köyhiä perheitä säästämään päivittäin vähän rahaa oman asunnon hankin- 102

103 Windhoekin kaupunkikehitys 1900-luvulla taan. Koska Namibian kansallisen asuntopolitiikan mukaan pienin sallittu tonttikoko on 300 m 2, on järjestö pyrkinyt yhteisölliseen toimintaan, jossa kaksi tai kolme perhettä säästävät yhdessä hankkiakseen tontin ja siihen liittyvän infrastruktuurin. Järjestön toiminnan tulokset ovat olleet huomattavia. Vuoteen 2001 mennessä yksin Windhoekissa oli järjestön toiminnassa mukana perhettä, ja toiminnan tuloksena oli rakennettu 400 taloa. Vanha, apartheid-hallinnon rakentama Katutura on muuttunut paljon luvulta. Alueen koko kasvoi yli kaksinkertaiseksi ja 1980-luvuilla, kun siihen liitettiin kuusi uutta aluetta mukaan lukien valkoisen eliittialueen mukaan nimetty Luxury Hill, jolle rakennettiin Katuturan muuta rakennuskantaa korkeatasoisempia ja suurempia asuntoja. Katuturan alueilla on tehty myös huomattavia parannuksia julkiseen infrastruktuuriin, kuten päällystetty katuja ja rakennettu julkisia rakennuksia. Tästä huolimatta kaupungin investoinnit ovat suuntautuneet vahvasti keskustan ja hyvätuloisten asuinalueiden kehittämiseen. Kaupunkisuunnittelun ja -politiikan syvälle juurtuneita käytäntöjä olisi kyettävä muuttamaan, jotta Windhoekin kasvava väestö pystytään asuttamaan kestävällä tavalla. Poliitikkojen ja suunnittelijoiden näkemykset Windhoekin tulevaisuudesta ratkaisevat pitkälti millainen kaupungista kehittyy. Jos näkemys on huoliteltu eurooppalaistyylinen kaupunki, on epätodennäköistä, että Windhoekin pienituloisen väestön asema tulee lähitulevaisuudessa merkittävästi paranemaan. Toimivan afrikkalaisen kaupungin rakentaminen vaatii kaupunkisuunnittelun painopisteen muuttamista korkeatasoisten asuinalueiden kehittämisestä kokonaisvaltaiseen suunnitteluun, mikä vaatii rakentamisstandardien laskemista käytännön mahdollisuuksien tasolle. Merkittävä kysymys onkin, löytyykö kokonaisvaltaiselle kaupunkikehitykselle ja - suunnittelulle tulevaisuudessa poliittista tahtoa. Yhteenveto Windhoek on melko tyypillinen afrikkalainen, siirtomaavaltojen synnyttämä kaupunki, jonka voimakkaasti segregoitunut kaupunkirakenne syntyi ensin saksalaisten, sitten eteläafrikkalaisten kolonialistisen hallintomallin tuloksena. Windhoek jakautui tiukasti valkoisten asuttamiin, väljästi rakennettuihin esikaupunkeihin ja mustille tarkoitettuihin, ahtaisiin ja heikkotasoisiin alueisiin. Mustille tarkoitetut alueet oli erotettu muusta Windhoekista puskurivyöhykkeellä eikä alueen katsottu kuuluvan kaupunkiin ollenkaan. Mustan väestön liikkumista rajoitettiin sekä maaseudun ja kaupungin välillä että kaupungin sisällä. Namibian itsenäistymisen myötä olot entisillä mustien alueilla ovat pa- 103

104 Antti Vasanen rantuneet huomattavasti, ja investoinnit alueiden infrastruktuuriin ovat lisääntyneet. Uudeksi ongelmaksi on kuitenkin muodostunut kaupungistuminen ja Windhoekin asukasluvun nopea kasvu, mikä on seurausta mustien liikkumista rajoittaneiden lakien purkamisesta. Windhoekin kaupungilta on puuttunut sekä resursseja että poliittista tahtoa puuttua nopean kaupungistumisen aiheuttamiin lieveilmiöihin, kuten työttömyyteen ja asuntopulaan. Kaupungin liepeille on syntynyt kasvavia hökkelikyliä, joiden asukkaiden korkea työttömyysaste ei helpota kaupunkiin muuttaneiden heikkoa asemaa. Windhoekin kaupunki on pyrkinyt parantamaan asuntotilannetta, mutta ilman työllisyystilanteen nopeaa paranemista tai valtion runsaita tukia ei kaupungin kasvun aiheuttamia ongelmia tulla lähitulevaisuudessa ratkaisemaan. Lähteet Christopher, A. J. (1983). From Flint to Soweto: reflections on the colonial origins of the apartheid city. Area 15:2, Christopher, A. J. (2001). The atlas of changing South Africa. 2. painos. Routledge, London. Davies, R. J. (1981). The spatial formation of the South African city. GeoJournal Supplementary issue 2, Frayne, B. (1992). Urbanisation in post-independence Windhoek. Namibian Institute for Social and Economic Research, Windhoek. Frayne, B. (1997). Considerations of planning theory and practice in Namibia. SSD Discussion Paper No. 18. Multidisciplinary Research Centre, University of Namibia. Gold, J., A. Muller & D. Mitlin (2001). The principles of Local Agenda 21 in Windhoek: collective action and the urban poor. International Institute for Environment and Development, London. Gottschalk, K. (1987). Restructuring the colonial state: Pretoria s strategy in Namibia. Teoksessa Tötemeyer, Gerhard, Vezera Kandetu & Wolfgang Werner (toim.): Namibia in perspective, Council of Churches in Namibia, Windhoek. Lau, B. (1993a). The names of Windhoek. Teoksessa Heywood, Annemarie & Brigitte Lau (toim.): Three views into the past of Windhoek, History Conference, Windhoek 1 3 June Lau, B. (1993b). Two square miles of history. Teoksessa Heywood, Annemarie & Brigitte Lau (toim.): Three views into the past of Windhoek, History Conference, Windhoek 1 3 June Lemon, A. (1987). Apartheid in transition. Gower, Aldershot. Mabin, A. (1992). Dispossession, exploitation and struggle: an historical overview of South African urbanization. Teoksessa Smith, David (toim.): The apartheid city and beyond, Routledge, London. Pendleton, W. (1993). Katutura: a place where we stay. Gamsberg Macmillan, Windhoek. Pendleton, W. & B. Frayne (1998). Report of the results from the Namibian migration project. SSD Research Report No. 37. Multidisciplinary Research Centre, University of Namibia. 104

105 Peyroux, É. (2001). Urban growth and housing policies in Windhoek: the gradual change of a post-apartheid town. Teoksessa Diener, Ingolf & Olivier Graefe (toim.): Contemporary Namibia. The first landmarks of a post-apartheid society, Gambsberg Macmillan, Windhoek. Simon, D. (1984). The apartheid city. Area 16:1, Simon, D. (1986). Desegregation in Namibia: the demise of urban apartheid. Geoforum 17:2, Simon, D. (1995). Windhoek. Cities 12:3, Tvedten, I. & M. Mupotala (1995). Urbanization and urban policies in Namibia. SSD Discussion Paper No. 10. Multidisciplinary Research Centre, University of Namibia. 105

106 106

107 Pieni mutta monipuolinen väestö Maria Pikkarainen Namibiassa asuu vain vajaa kaksi miljoonaa ihmistä reilun km 2 :n alueella, joten maa on yksi maailman harvimpaan asutuista. Siellä asuu useita eri väestöryhmiä, joiden kulttuuri- ja kieliperinne on hyvin monipuolista ja arvokasta. Maan elinolosuhteet vaihtelevat, ja kansat ovat joutuneet sopeutumaan omilla tavoillaan elämiseen karuillakin alueilla. Namibiassa elää niin metsästäjä-keräilijöitä, paimentolaisia ja maanviljelijöitä kuin kaupunkiväestöäkin. Kaupungeissa asuu monen ammatin harjoittajia, jotka kuuluvat eri kulttuuri- ja etnisiin ryhmiin. Harvaanasuttu maa Väestölaskennan mukaan heinäkuussa 2003 Namibian väkiluku oli henkeä. Valtion väestörakenne on nuori erityisesti maaseudulla, mutta koko maassakin alle 20-vuotiaiden osuus on noin 55 prosenttia asukkaista. Väkiluku kasvaa noin 2,6 prosentin vuosivauhdilla. Vuonna 2025 Namibiassa arvioidaan olevan 2,1 miljoonaa asukasta ja vuonna 2050 jo 2,6 miljoonaa eli väestön lisäystä nykyiseen olisi 37 prosenttia. Väestön alueellinen jakaantuminen on erittäin epätasaista (kartta 113). Kaiken kaikkiaan maa on harvaan asuttu, väentiheys on keskimäärin vain noin kaksi asukasta neliökilometrillä. Tiheintä asutus on Namibian pohjoisosissa, missä asuu noin 60 prosenttia väestöstä ja harvinta rannikkoseudun aavikolla sekä etelässä. Kaupungissa asuvien osuus on noin 40 prosenttia. Kaupunkiväestön osuus kasvaa nopeasti, sillä maaseudun työtöntä ja alityöllistettyä väestöä virtaa kaupunkeihin töitä etsimään. Namibia on vähäisestä väkiluvustaan huolimatta monikielinen maa: äidinkielenä puhuttuja pääkieliä on yhdeksän. Maan virallinen kieli on englanti, jota äidinkielenään puhuu kuitenkin vain pieni osa väestöstä. Suurimmalle osalle namibialaisista se on toinen tai kolmas kieli, mutta on myös paljon ihmisiä, jotka eivät puhu tai ymmärrä sitä lainkaan. Useimmat osaavat hyvin jopa kahta tai kolmea kieltä. Yli puolet väestöstä puhuu ambokieliä ja suuri osa osaa myös afrikaansia, jota puhuu äidinkielenään 60 prosenttia valkoisista sekä lähes kaikki värilliset ja basterit. Koulutuksessa ja yhteiskunnan yleisissä toiminnoissa käytetään englantia, joten se on aiheuttanut 107

108 Maria Pikkarainen Kuvio 108a. Namibian väestöpyramidi vuonna Kuvio 108b. Namibian väestöpyramidi vuonna 2025 ennusteen mukaan. ongelmia sitä osaamattomalle väestönosalle. Lapsilla on oikeus saada koulun ala-asteen opetus neljän ensimmäisen vuoden ajan omalla äidinkielellään ja vasta viidenneltä luokalta siirrytään englanninkieliseen opetukseen. Kaikkia maassa puhuttuja kieliä ei kuitenkaan voida käyttää opetuksessa, koska niillä ei ole tarvittavaa määrää kirjallisuutta eikä aina vakiintunutta kirjallista 108

109 Pieni mutta monipuolinen väestö Kuviot 109a ja 109b. Namibian kaupungistumisaste ja Namibian kaupunkiväestön keskimääräinen kasvunopeus viisivuotiskausittain muotoakaan. Opetusta voidaan antaa niin sanotuilla kansallisilla kielillä, joita ovat ndonga, kwanyama, kwangali, lozi, herero, nama, afrikaans ja saksa. Aikuiskoulutuksessa kielen valinta on ollut hankalaa ja se on osaltaan vaikuttanut namibialaisten lukutaidottomuuteen erityisesti itsenäisyyden alkuvuosina, koskaopettajilla ei ollut kokemusta englannin käytöstä opetuskielenä. Aikaisemmin lukutaitoisia oli asukkaista vain noin 40 prosenttia, mutta vuonna 2003 arvio oli noussut jo 84 prosenttiin yli 15-vuotiaista. Kristinusko on levinnyt laajalle Namibiaan lähetystyön seurauksena. Erityisesti saksalaisen ja suomalaisen lähetystyön vaikutuksesta suurin osa namibialaisista, noin prosenttia, on kristittyjä, joista yli puolet luterilaisia. Namibia on Afrikan luterilaisin maa. Suomalaisen työn tuloksena syntynyt Namibian evankelis-luterilainen kirkko on maan suurin. Roomalaiskatoliseen kirkkoon kuuluu noin 30 prosenttia väestöstä ja se toimii erityisesti keski- ja pohjoisosissa, jossa se on joillain seuduin enemmistökirkkona. Uskontokuntiin kuulumattomia on namibialaisista noin prosenttia, ja joillain seuduin harjoitetaan edelleen perinteisiä uskontoja. Kuvio 109c. Namibian yleisimmät alkuperäiskielet Unescon mukaan. 109

110 Maria Pikkarainen Väestön pääryhmät ja heidän perinteensä Namibian väestön voidaan katsoa jakaantuvan yhteentoista etniseen pääryhmään. Suurimpaan niistä eli amboihin kuuluu noin puolet väestöstä (kuvio 110). Kavangoja on väestöstä noin 9 %, hereroja ja damaroita 7 %, namoja 5 %, capriveja 4 %, bushmanneja 3 %, bastereita 2 % ja tswanoja 0,5 %. Jokaisella ryhmällä on oma historiansa ja omat perinteensä. Väestöstä mustia on noin 87,5 %, valkoisia 6 % ja värillisiä 6,5 %. Valtiona Namibia yrittää yhä etsiä omaa kansallista identiteettiään, onhan itsenäistymisestä kulunut vasta 13 vuotta. Maassa Etelä-Afrikan hallintoaikana vallinneen apartheid-rotuerottelun vuoksi väestön jakaminen ryhmiin kulttuurin tai heimon perusteella on kansalaisille yhä arka asia. Useimmat ihmiset haluavatkin ajatella olevansa vain namibialaisia. Ambot ovat Namibian suurin väestöryhmä, johon kuuluu noin puolet maan asukkaista. Siihen lasketaan mukaan Pohjois-Namibian ja Etelä-Angolan alueella asuvat 12 heimoa, joista suurimmat ovat kwanyamat (noin 35 % koko väestöryhmästä) ja ndongat (noin 27 % koko väestöryhmästä). Muita pienempiä heimoja ovat kwambit, ngandjerat, mbalanhut, kwaluudhit, eundat ja nkolonkadhit, joilla on omat murteensa. Nämä heimot, jotka kuuluvat banturyhmään, ovat muuttaneet nykyisille asuinsijoilleen Kunene- ja Okavangojokien väliin 1800-luvun alussa luultavasti Itä-Afrikan suurten järvien alueelta. Suurin osa heistä on maanviljelijöitä, jotka kasvattavat hirssiä ja pitävät karjaa. Tuloja useat saavat myös esimerkiksi pitämistään pienistä baareista, joista paikallisesti käytetään nimitystä cuca shop, sekä suuremmista kaupoista ja muista yrityksistä. Nykyisin tietenkin monet toimivat myös Kuvio 110. Namibian väestöryhmät. 110

111 Pieni mutta monipuolinen väestö muissa ammateissa kuten opettajina, virkamiehinä, sairaanhoitajina, autonkuljettajina, pappeina tai mekaanikkoina. Ambojen sosiaalinen järjestelmä on matrilineaarinen eli lapset kuuluvat äitinsä sukuun, mutta se on muuttumassa koko ajan patrilineaarisemmaksi. Lapsille tärkein miesauktoriteetti on heidän äitinsä veli ja hänellä on lapsiin vahvemmat oikeudet kuin heidän omalla isällään. Päällikkyys periytyy nuoremmalle veljelle tai sisaren pojille, ei omille pojille, koska he kuuluvat äitinsä sukuun. Perinteisesti jokaista heimoa on johtanut kuningas tai päällikkö, jonka asema on ollut tällä tavalla periytyvä, ja hänellä on ollut useita neuvoksia apunaan. Maa on jaettu päällikön tai päämiehien määräysten mukaan, eikä maata voi koskaan omistaa. Kuoleman sattuessa päällikkö on voinut osoittaa vainajan pellot jonkun toisen käytettäväksi, vaikka tämä ei välttämättä ole edes kuolleen perillinen. Kuitenkin myös vainajan omainen on voinut saada pellot käyttöönsä. Pellon käyttöoikeuden siirtyessä on siitä aina suoritettu tietty maksu. Nykyään tällaiset päätökset tekee yleensä kyläkunnan vanhimpien neuvosto. Maaseudulla amboperheet asuvat paaluin aidatulla, eumboksi kutsutulla alueella, jonka sisäpuolella asumukset sijaitsevat labyrinttimaisten käytävien varrella. Asumukset ovat joko pyöreitä tai nelikulmaisia olkikattoisia majoja. ANTTI VASANEN Kuva 111. Namibian pohjoisosissa on paljon amboperheiden pitämiä pieniä baareja ja kauppoja aivan vieri vieressä. Kuva Ondangwasta. 111

112 Maria Pikkarainen Perheiden maat ovat aidan ulkopuolella. Perinteisten asumusten joukkoon on rakennettu yhä enemmän nykyaikaisia taloja. Väestönkasvu on ollut nopeaa ja vedensaantipaikkojen läheltä viljeltävää maata on ollut vaikeaa enää löytää. Elämäntyyli on muuttunut sosiaalisesti ja taloudellisesti kaupunkien kehityksen mukana. Pääteiden varsille on muodostunut suuria kyliä, joissa ihmiset asuvat suorakulmaisissa taloissaan. Ambot ovat useimmiten yksiavioisia ja saavat elantonsa maatalouden lisäksi kaupankäynnillä tai palkkatyössä joko omalla paikkakunnalla tai siirtotyöläisinä. Moderni kehitys näkyy myös keskuksien kuten Ondangwan, Oshakatin, Ohangwenan ja Outapin kasvuna. Niihin on rakennettu hallinnollisten rakennusten lisäksi myös yksityisasumuksia. Talot ovat erikokoisia ja - näköisiä kuvastaen omistajan taloudellisesta asemaa. Ambojen asumuskäytännöt kokevat suuria muutoksia, kun sukulaisperheet eivät enää pysy lähellä toisiaan, vaan hajaantuvat maan eri osiin. Ambojen perinteinen jumala on nimeltään Kalunga. Häntä ei perinteisesti palvota aktiivisesti, koska hänen ei uskota olevan läsnä jokapäiväisissä askareissa. Tärkeämpiä ovat esi-isien henget; idästä, josta aurinko sekä kuu nousevat, tulevat apua antavat ja lännestä vaaralliset ja pahaa aikovat henget. Viimeisen vuosisadan aikana monet ambot ovat kääntyneet kristityiksi ja Kalunga-jumala on saanut kristillisen sisällön. Kavangojen määrä Namibiassa on noin henkeä. He ovat hyvin epäyhtenäinen ryhmä, joka voidaan jakaa viiteen pienempään heimoon: kvangaleihin, shambuyuihin, gcirikuihin, mbunziin ja mbukushuihin. He asuvat Kavangojoen varrella maan koillisosissa lähellä Angolan rajaa, mutta ovat muuttaneet sinne idästä Mashi- ja Kwandojokien varsilta. Alun perin hekin ovat lähtöisin Itä-Afrikasta kuten ambot. Väestöryhmässä puhutaan neljää eri kieltä. Erityisesti maaseudulla kavangot kalastavat, metsästävät, laiduntavat karjaa Kavangojoen tulvatasangoilla ja viljelevät durraa, hirssiä ja maissia. Koska Kavangolla kasvaa paljon puita, ovat asukkaat kehittyneet hyviksi puutyöntekijöiksi. He hankkivatkin lisätuloja myymällä taitavasti tehtyjä huonekaluja ja puuveistoksia. Viljasato on paljolti riippuvainen sateista, koska kavangot eivät ole perinteisesti rakentaneet jokivettä hyödyntäviä kastelujärjestelmiä. Katovuosilta ei siis ole voitu välttyä. Hallitus ja kirkot ovat kuitenkin kehitelleet kastelujärjestelmiä, joiden kokeilu on tuottanut hyviä viljelytuloksia. Toisin kuin ambot, kavangot eivät varastoi ruokaa kuin vuodeksi kerrallaan, joten katovuosien seurauksena ruokatilanne muodostuu usein vaikeaksi. Myös kavangojen sosiaalinen organisaatio on matrilineaarinen. Tästä huolimatta päälliköt ovat kuitenkin miehiä. Perinteisesti kylää on johtanut päällikkö apulaistensa kanssa. Päällikön valta ulottuu koko heimoon, ja hänellä on vastuu maiden jakamisesta. Hänen asemaansa ja imagoaan vah- 112

113 Pieni mutta monipuolinen väestö Kartta 113. Namibian yleistetty väentiheys vuonna Väentiheys on laskettu 10 km:n liukuvina keskiarvoina. Kuva 113. Eräs Okubembambun alueen pysyvistä himbakylistä Kaokossa. NIKO HUMALISTO 113

114 Maria Pikkarainen vistaa myös hänen uskonnollinen merkityksensä. Päälliköllä on tärkeä rooli heimon uskonnollisissa rituaaleissa, ja perinteisesti hänellä uskotaan olevan yhteys yliluonnolliseen maailmaan. Hän luo meditoimalla yhteyden heimon ja kuolleiden johtajien välille ja näin varmistaa kaikkien heimon jäsenten hyvinvoinnin sekö heimon menestymisen. Kavangoilla on yhä rikas ja monimutkainen usko ja mytologia. Jumalia ovat Karunga ja Nyabi. Aurinko ja kuu auttavat niitä ohjaamaan ja suojelemaan ihmisiä. Myös taikuus sekä pahojen henkien ja esi-isien palvonta on säilyttänyt asemansa kavangojen joukossa. Myös Hererot ovat tiettävästi muuttaneet Namibian alueelle Itä-Afrikan järvialueelta ehkä noin 350 vuotta sitten, suurin piirtein samaan aikaan ambojen kanssa. Alun perin he asuivat Kunenejoen lähistöllä, mutta vähitellen suurin osa väestöryhmästä siirtyi etelämmäksi jättäen himbat ja tjimbat entisille alueilleen. Himbat elävät erikseen omana ryhmänään, ja he ovat pyrkineet säilyttämään perinteisen elämäntyylinsä. Nykyään hereroja on Namibiassa noin , ja he asuvat pääasiassa maan keski- ja itäosissa. Vaikka hererot ovat amboja ja kavangoja yhtenäisempi ryhmä, on heilläkin alaryhmiä. Tällaisia ovat tjimbat ja ndamurandat, jotka asuvat Kaokovuorilla, mahererot Okahandjan ympäristössä ja zerauat Omarurun alueella. Ennen siirtomaa-aikaa hererot asuivat maan keskiosissa heinikkoalueella, jossa oli hyvät mahdollisuudet karjan laiduntamiseen. He joutuivat kuitenkin useisiin taisteluihin etelästä pohjoiseen vaeltavia namoja ja myöhemmin myös saksalaisia vastaan. Taisteluissa hereroista kuoli jopa 75 %. On arvioitu, että vuonna 1900 maassa asuneesta hererosta vain jäi eloon niin sanottuihin hererosotiin liittyneissä taisteluissa vuonna Paljon hereroita pakeni myös Botswanaan, josta heidän jälkeläisiään palasi Namibiaan itsenäisyyden jälkeen. Hererot ovat karjankasvattajia ja asuvat pääosin maaseudulla. Heitä asuu kuitenkin myös kaupunkiseuduilla, kuten Windhoekissa, Okahandjassa, Otjiwarongossa ja Gobabissa, mutta he ovat säilyttäneet läheiset välit maaseudun sukulaisiinsa ja käyvät usein siellä vierailulla. Hereroille karja on erityisen tärkeä, se on heidän hyvinvointinsa lähde. Perinteisesti he ovat viettäneet paimentolaiselämää ja kulkeneet suurten karjalaumojensa kanssa paikasta toiseen. Nykyään paimentolaispiirteet ovat kuitenkin vähentyneet, koska useimmilla on vakituinen asuinpaikka. Veden ja laidunmaan riittävyyden vaihteluista on selviydytty laiduntamalla karjaa kauempana eri paikoissa. Usein nuoret miehet kulkevat karjan mukana hyödyntäen vuodenaikaisvaihtelua, mutta palaavat muutaman kuukauden päästä takaisin pääkylään, kun siellä laidunmaatilanne on parantunut. Verrattuna muihin eteläisen Afrikan väestöryhmiin hereroilla on erikoinen piirre sosiaalisessa organisaatiossaan, koska heillä on käytössään molem- 114

115 Pieni mutta monipuolinen väestö minpuolinen perintöjärjestelmä, joka on yhtä aikaa sekä patrilineaarinen että matrilineaarinen. Uskonto ja auktoriteetti tulevat isän puolelta ja talous sekä maallisten rikkauksien periminen äidin puolelta. Karjaa ei yksittäinen henkilö voi omistaa, koska se kuuluu koko äidin puolen suvulle. Perijän täytyy jakaa perintö äitinsä nuorempien siskojen poikien sekä omien veljiensä kanssa. Hänen täytyy myös pitää huolta vainajan vaimoista ja lapsista. Nykyään järjestelmä on kokenut hiukan muutoksia, ja lapset perivät yleensä kuolleen isänsä karjan. Hererot ovat luontevasti ottaneet käyttöönsä eurooppalaisten mukanaan tuomaa teknologiaa ja hyödyntäneet sitä taloudellisesti. Väestöryhmän naiset ovat yhä säilyttäneet juhla-asuinaan viktoriaaniset mekot, joita he ensimmäisen kerran näkivät saksalaisten siirtomaavalloittajien vaimoilla. Heidän talojen rakentamisessaan ja sisustamisessaan on tapahtunut paljon muutoksia eurooppalaisten tulon jälkeen. Vaikka hererot ovat saaneet käyttöönsä uusia tapoja ja tavaroita koulutuksen sekä teollisuusammateissa harjoittelun kautta, he kuitenkin yhä arvostavat erityisesti karjankasvattajia ja pyrkivät sellaisiksi itsekin. Tästä syystä he harvoin tarjoavat palveluitaan työmarkkinoilla, vaan jättävät työpaikkojen täyttämisen amboille ja muille väestöryhmille. Uskonnollisesti suurin osa hereroista on kääntynyt kristityiksi lähetystyön vaikutuksesta, ja luterilainen kirkko on saavuttanut vakaan aseman heidän keskuudessaan. Damarat kuuluvat Namibian vanhimpiin kulttuuriryhmiin. Heidän uskotaan olleen ensimmäinen alueelle pohjoisesta saapunut kansa. He olivat mahdollisesti lähteneet Länsi-Afrikasta jo kauan ennen kuin banturyhmät olivat aloittaneet vaelluksensa etelään Itä-Afrikan järvialueelta, mutta heidän muuttoreittiään ei ole pystytty selvittämään. Damarat puhuvat khoisan-ryhmään kuuluvaa kieltä, samaa, jota myös namat puhuvat, mutta näiden kahden ryhmän välillä ei ole etnistä sukulaisuutta. Heitä asuu Namibiassa nykyään vajaa henkeä. Ennen vuotta 1870 damarat asuttivat suurimman osan maan keskiosista, mutta useat heistä kuolivat tai joutuivat pakenemaan, kun namat ja hererot valloittivat alueen parempia laidunmaita etsiessään. Kun ensimmäiset eurooppalaiset tulivat Namibiaan, damarat olivat puolipaimentolaisia, jotka viljelivät pieniä puutarhoja, kasvattivat karjaa, metsästivät ja keräilivät. He myös tunsivat joitain mineraaleja ja osasivat tehdä metallitöitä. Vuonna 1960 Etelä-Afrikan hallitus määräsi damarat asumaan Damaramaan alueelle, jossa maaperä oli köyhää ja sateet hyvin epäsäännöllisiä. Elinmahdollisuuksien heikkenemisen johdosta monet muuttivat kaupunkeihin, joissa nykyisin suurin osa damaroista työskentelee. Vain noin neljännes asuu edelleen Damaramaan alueella, joka tänä päivänä kuuluu Erongon lääniin. Maaseudulle jääneet ovat jatkaneet perinteistä elämäntapaansa kasvattaen pieniä 115

116 Maria Pikkarainen TEEMU RANTA Kuva 116a. Himbakylän päällikkö Opuwon lähistöllä. Päällikkö ei lähde kylästään kuivana kautena, vaan jää pitämään huolta asunnoista ja etenkin kylän pyhästä tulesta. TEEMU RANTA Kuva 116b. Alueen naiset kerääntyvät myymään käsitöitään turisteille Opuwon lähistöllä. 116

117 Pieni mutta monipuolinen väestö NIKO HUMALISTO Kuva 117a. Okarwen karja-aseman elämää Luoteis-Namibiassa - naiset tanssivat ja miehet katselevat. Kuva 117b. Hereropariskunta Khorixaksin lähellä. Naisella on yllään perinteinen juhla-asu, viktoriaaninen mekko sekä hattu, joka on saanut muotonsa sonnin sarvilta. Hän myy tienvarsikojusssaan samanlaisiin perinneasuihin puettuja nukkeja. TEEMU RANTA 117

118 Maria Pikkarainen karjalaumoja ja viljellen tupakkaa sekä kurpitsoita. Viime aikoina he ovat aloittaneet myös vihannesten ja maissin viljelyn. Namoja asuu Namibiassa eri arvioiden mukaan He ovat muuttaneet maahan etelästä. Alun perin he asuivat Oranjejoen varsilla eteläisessä Namibiassa ja Etelä-Afrikan pohjoisosissa luvun puolivälissä heidän johtajansa Jan Jonker Afrikaner johdatti heidät nykyisen Windhoekin alueelle. Kauan ennen tätä he asuivat Namaquamaassa ja heitä kutsuttiin hottentoteiksi, mutta eurooppalaiset maanviljelijät häätivät heidät pohjoisemmaksi. Myöhemmin he joutuivat taisteluihin hererojen kanssa asuessaan samoilla alueilla ja lopulta saksalainen siirtomaahallitus siirsi taistelevat ryhmät useisiin eri paikkoihin. Namoilla on paljon yhteistä bushmannien kanssa, erityisesti samanlainen kielitausta ja ulkonäkö. Heidät tunnetaan vaaleahkoina ja sirorakenteisina. Namat, damarat ja bushmannit puhuvat samaan kieliryhmään kuuluvia kieliä ja ymmärtävät toisiaan. Heidän kielensä tunnistaa siihen kuuluvista naksaustai klikkausäänteistä. Namat ovat erittäin epäyhtenäinen ryhmä: heidät voidaan jakaa kaikkiaan 13 eri alaryhmään, joilla on omat nimensä ja asuinalueensa. Nämä alueet ovat yleensä koko ryhmän omistuksessa, eikä niitä jaeta yksittäisille ihmisille erikseen. Kuitenkin eräs namaryhmä, topnaarsit, tuntevat yksityisen maanomistuksen. Metsästystä varten on varattu oma alue, joka sijaitsee yleensä kuivalla seudulla laidunmaiden ympärillä. Laajempaa metsästystä varten heimot voivat mennä myös oman alueensa ulkopuolelle, koska kaikilla on lupa käyttää Kalaharin erämaata hyväkseen. Heimoissa määräysvaltaa pitävät heimoneuvostot, joita vielä nykyäänkin on yli puolella 13 heimosta. Aikaisemmin neuvostoissa oli vain vanhoja miehiä, mutta nykyisin myös nuoria miehiä hyväksytään jäseniksi. Perinteisesti namat ovat elättäneet itsensä karjankasvatuksella täydentäen toimeentuloaan metsästyksellä ja keräilyllä. Heidän mukanaan karjanhoito on levinnyt alueille, joilla aikaisemmin vain metsästettiin ja kerättiin ruokaa heinäaavikoilta. Tärkeimpinä luonnonvaroina namat pitävät vettä, laidunmaata, metsästysmaata ja ruohoaavikon tarjoamaa ravintoa. Heidän pääravintonsa on liha ja maito, jota täydennetään ruohoaavikoilta löydetyllä ruoalla. Nykyään he viljelevät myös hiukan maata, koska ravinnon löytäminen ruohoaavikoilta on tullut yhä vaikeammaksi. Osa on kuitenkin joutunut lähtemään kaupunkeihin taatakseen itselleen toimeentulon. Musiikki, runous ja tarinoiden kertominen ovat tärkeitä namojen kulttuurissa, ja useat tarinat ovat kulkeutuneet suullisena perimätietona sukupolvelta toiselle. Uskonnossa on säilynyt vielä paljon perinteisiä piirteitä, vaikka suurin osa heistä kuuluukin kristilliseen kirkkoon. Capriveja asuu Koillis-Namibiassa Caprivin alueella Kwando- ja Zambesijokien varsilla eri lähteistä riippuen ihmistä. He kuuluvat 118

119 Pieni mutta monipuolinen väestö lozin, subian, yein ja mbukushun heimoihin. Aluetta ovat hallinneet lozit Zambiasta sekä kololot Etelä-Afrikasta ja heidän perinteensä näkyvät yhä nykyisten asukkaiden elämäntavoissa kuten matrilineaarisuuden ja patrilineaarisuuden yhtäaikaisena käyttönä. Caprivin heimoissa ylin valta on päälliköllä. Hän toimii heimon laaja-alaisena johtajana sekä poliittisissa, oikeudellisissa, puolustuksellisissa, taloudellisissa, rituaalisissa ja seremoniaalisissa asioissa. Hän ei kuitenkaan ole diktaattori, vaan hän työskentelee uskonnollisten heimoperinteiden mukaan ja neuvoston jäsenien valvonnassa. Päällikkyys periytyy suvussa eli kololovallan perinteen mukaan päälliköksi pyrkivän on oltava kuninkaallisen dynastian patrilineaarinen miesperillinen. Myös henkilön ominaisuudet eli hänen pätevyytensä heimon johtoon vaikuttavat valintaan, joka lopullisesti tehdään yleisessä heimon miesten kokouksessa. Perheet muodostetaan avioliitoilla. Vaikka monivaimoiset avioliitot ovat vähenemässä, niitä kuitenkin esiintyy yhä. Ennen oli yleistä, että rikkaalla ja vaikutusvaltaisella miehellä oli monta, jopa 25, vaimoa. Taloudelliset seikat, länsimainen koulutus ja kristinuskon leviäminen ovat vaikuttaneet monogamian yleistymiseen ja polygamian harvinaistumiseen. Naimisiinmenon jälkeen on yhä tavallista, että aviopari asuu morsiamen perheen luona muutaman viikon, jotta sulhanen tutustuisi heihin paremmin ja vaimon vanhemmat alkaisivat luottaa häneen ja uskoisivat tyttärensä tämän mukaan. Oman kotinsa aviopari perustaa sulhasen perheen lähettyville. Koska Caprivi sijaitsee eristyksissä ja etäällä teollisen kasvun alueista, asukkaiden on täytynyt pääasiassa saada toimeentulonsa perinteisillä keinoilla eli maanviljelyllä, karjanhoidolla, metsästyksellä, kalastuksella ja keräilyllä. Työpaikkojen tarjonta ei läheskään vastaa kysyntään, joten maanviljely on pysynyt tärkeimpänä tulonlähteenä. Caprivissa kasvatetaan erityisesti maissia, durraa, hirssiä, kurpitsoita, maapähkinöitä, papuja, maniokkia sekä meloneja. Alueen asukkaiden perusravintoa ovat paksu maissipuuro, kala ja maito. Torikaupalla on edelleen huomattava merkitys tuotteitten markkinoinnissa ja hankinnassa. Bushmanneja asuu Namibiassa noin He muodostuvat useasta eri kansasta, eikä heillä siksi ole yhteistä identiteettiä. Nykyisin bushmanneista on yleisesti alettu käyttää san-nimitystä, mikä viittaa heidän kieliryhmäänsä. Namibian bushmannit eivät kuitenkaan tunne tätä nimitystä omakseen. Heidän mukaansa heillä ei ole yhteistä nimeä, vaan he ovat eri kansoja. He asuvat enimmäkseen Namibian itäosissa. Suurin osa bushmanneista asuu Kalaharin aavikolla Botswanassa. Heitä arvioidaan olevan kaikkiaan noin Heitä pidetään eteläisen Afrikan alkuperäisimpänä väestönä ja heidän arvellaan asuttaneen Namibiaa ainakin vuotta. Tästä on todisteena eri puolilta maata löydettyjä kalliopiirroksia (kuva 81b). Kaikki Af- 119

120 Maria Pikkarainen TAIMI SITARI Kuva 120a. Pohjois-Namibiassa viljeltävä helmihirssi korjataan käsin taittelemalla tähkät koriin. Kuvassa sadonkorjuuta Nkurenkurussa Kavangolla. TAIMI SITARI Kuva 120b. Keräily- ja metsästysmahdollisuuksien vähetessä bushmannit ovat alkaneet harjoittaa myös maanviljelyä. Viljelyä ja karjanhoitoa on opetettu myös kuvan esittämässä entisten bushmannisotilaiden asutusprojektissa Mangetti Dunessa. 120

121 Pieni mutta monipuolinen väestö rikasta löydetyt kalliopiirrokset ovat tyyliltään samanlaisia. Bushmannit ovat metsästäjä-keräilijöitä, jotka pyrkivät elämään täydellisessä sopusoinnussa luonnon kanssa. Heillä ei ole käytössään poliittista ja periytyvää valtahierarkiaa, vaan hyödykkeet ja vastuutehtävät jaetaan yhteisön jäsenen kesken. Bushmanneilla ei ole yhtenäistä uskontoa, vaan heidän käsityksensä jumalasta ja tuonpuoleisesta vaihtelevat ryhmien välillä. He eivät palvo jumalaa, mutta sen sijaan yhteys vainajien ja esi-isien henkiin on merkityksellinen. Maagisilla voimilla on keskeinen sija bushmannien elämässä ja niitä vastaan pyritään suojautumaan lukuisten riittien, tabujen ja rituaalisten toimitusten avulla. Bushmannit ovat selviytyneet metsästäjinä ja keräilijöinä karussa ympäristössä eteläisen Afrikan aavikoilla, koska eivät koskaan ole hävittäneet tai tuhonneet mitään lopullisesti. He hyödyntävät kaiken metsästämästään eläimestä, esimerkiksi sen vatsalaukusta he tekevät vedenkestäviä laukkuja. Hyvinä vuosina, jolloin ravintoa on helposti saatavilla, saattaa ryhmäkoko kasvaa yli satahenkiseksi, kun taas huonoina vuosina bushmannit hajaantuvat pieniin, alle kymmenhenkisiin perheyksiköihin. Liikkuessaan he kantavat mukanaan kaiken minkä omistavat, eikä heillä ole ollut tapana viljellä maata tai pitää kotieläimiä ennen kuin vasta viime aikoina muun muassa erilaisten projektien avustamina (kuva 120b). Bushmannien mukaan villieläimet ovat heidän karjansa. Perinteisesti naiset ovat keränneet syötäviä kasveja sekä etsineet vettä ja miesten tehtävänä on ollut metsästäminen. Metsästyksessä miehet käyttävät eri keinoja vuodenaikojen, ympäristön ja eläinten mukaan. Ansoja käytetään erityisesti kuivina kausina kun saalistetaan pieniä eläimiä ja käärmeitä tapetaan keihästämällä. Suuria eläimiä metsästetään ampumalla niitä myrkytetyillä nuolilla. Vaikka bushmanneilla maa ja tavarat ovatkin heimon yhteistä omaisuutta, kuuluvat metsästystarvikkeet omistajalleen ja siten ne ovat tärkeitä kaupanteon välineitä. Uskotaan, että bushmannit elivät hyvissä väleissä ensimmäisten alueelle saapuneiden bantujen kanssa, mutta kun näiden määrä kasvoi, lisääntyi muuttopaine bushmannien alueille. Monet bushmannit päätyivät bantujen orjiksi, mutta toiset jättivät perinteiset metsästysseutunsa ja muuttivat syrjäisemmille alueille. Buurivalloittajat yrittivät hävittää bushmannit ja onnistuivatkin 200 vuoden aikana tappamaan heistä noin He eivät uskoneet bushmannien olevan ihmisiä vaan pitivät heitä tasavertaisina eläinten kanssa. Nykyisistä kaikkiaan bushmannista asuu noin 60 prosenttia Kalaharissa Botswanassa, 35 prosenttia Namibiassa ja loput eri puolilla eteläistä Afrikkaa. Monet järjestöt pyrkivät auttamaan bushmanneja heidän elintapojensa säilyttämisessä, mutta vähitellen heidän asuttamiaan seutuja ollaan kuitenkin ottamassa muuhun käyttöön, kuten kaupalliseksi farmeiksi ja kaivosalueiksi. 121

122 Maria Pikkarainen Basterit ovat muuttaneet Namibiaan etelästä. He ovat namanaisten ja hollantilaismiesten jälkeläisiä, ja heitä on nykyisin noin He kokevat erottuvansa värillisistä ennen muuta erilaisen historiansa vuoksi, sillä he ovat asuneet samoilla seuduilla yli 100 vuotta. Alun perin basterit asuivat Etelä-Namibiassa lähellä Warmbadia, minne he olivat vaeltaneet Etelä-Afrikasta, mutta 1880-luvulla he muuttivat Rehobothin seudulle. Perinteisesti he ovat olleet karjankasvattajia ja viljelijöitä, mutta nykyisin suuri osa heistä työskentelee monissa eri ammateissa. Erityisen paljon heitä on rakennusalalla. Heidän elämäntapansa on länsimainen, ja he kuuluvat hollantilaisten sukujuurien myötä kristillisiin kirkkoihin. Heidän äidinkielensä on afrikaans. Tswanoja, Botswanan pääväestöä, asuu Namibiassa pieni 6000 hengen ryhmä Gobabissa, lähellä Botswanan rajaa. Eurooppalaisia Namibiassa asuu noin Heistä noin 60 prosenttia on afrikaansia puhuvia buureja ja 25 prosenttia saksalaisia, jotka puhuvat äidinkielenään saksaa. Loput ovat lähinnä englantilaisia ja portugalilaisia. Ennen maan itsenäisyyttä afrikaans ja englanti olivat molemmat virallisia kieliä, eikä saksalla ollut virallista asemaa. Itsenäistymisen jälkeen englannista on tullut maan ainoa virallinen kieli. Suurin osa Namibian afrikaansia puhuvista buureista on tullut Etelä-Afrikasta, kun taas saksalaiset ovat tulleet suoraan Euroopasta siirtomaavallan aikana. Englanninkielinen väestö on enimmäkseen tullut Etelä-Afrikasta ja portugalinkielinen muuttanut Angolasta sen itsenäistymisen jälkeen. Tavoitteena väestön tasapainoinen kehitys Namibian hallitus on määritellyt tärkeimmiksi kehityspäämärikseen maan taloudellisen kasvun ylläpitämisen, työpaikkojen luomisen, tulonjaon epätasaisuuden poistamisen ja köyhyyden hävittämisen. Tärkein väestöllinen tavoite on elintason ja elämänlaadun parantaminen koko maassa. Keinoina pidetään väestön tasapainoista kehitystä suhteessa maan muihin resursseihin. Väestönkasvua pyritään vähentämään perhesuunnittelulla. Itsenäistymisen jälkeen on kuitenkin ilmennyt monia ongelmia, jotka vaatisivat valtion toimenpiteitä. Suuri lapsiluku aiheuttaa ongelmia monille naisille ja perheille. Nopeasti lisääntyneet teiniraskaudet saavat monet nuoret keskeyttämään koulunkäyntinsä. Muuttoliike kaupunkeihin on voimakasta, ja sitä kasvattaa työmahdollisuuksien ja palvelujen epätasainen alueellinen jakautuminen. Alueellinen epätasa-arvo on suurelta osin siirtomaakauden perintöä, joten sillä on vahvat historialliset juuret, eikä tilannetta ole siten yksinkertaista korjata, vaan se vaatii pitkäjänteistä suunnitelmallista työtä. Hallitus on ottanut muutaman erityisnäkökulman väestöhaasteisiin, ku- 122

123 Pieni mutta monipuolinen väestö TAIMI SITARI Kuva 123. Makalani-palmun lehdistä punotut korityöt ovat tärkeä tulonlähde ambonaisille. 123

124 Maria Pikkarainen ten nuorten ja naisten erityisongelmat. Nuorten ongelmiksi lasketaan köyhyys, teiniraskaudet, työttömyys sekä huumeiden ja alkoholin väärinkäyttö. Näihin halutaan vaikuttaa, jotta nuoret saisivat vakaamman pohjan kasvulleen ja olisivat siten kehittämässä maata eteenpäin. Naisten matalaa sosiaalis-taloudellista asemaa yhteiskunnassa halutaan myös parantaa. Presidentin toimistossa on erityinen Naisasiavirasto, jota johtaa ministerin tasoinen virkailija. Naisten työskentelyä ja itsenäisyyttä pyritään tukemaan. On huomattavaa, että Namibia peri siirtomaakaudelta erittäin vanhoillisen patriarkaalisen yhteiskunnan ja lainsäädännön. Maan itsenäistyessä naimisissa oleva nainen ei esimerkiksi voinut omistaa pankkitiliä. Naimisissa oleva nainen oli miehensä holhouksen alainen. Tästä on edistytty jo paljon, joskin vanhat asenteet kuolevat hitaasti. Namibian väestöhaasteista suurimmaksi on viime vuosina noussut HIV/ aids. HIV-tartuntojen määrä on kasvanut nopeasti, kuten muissakin Saharan eteläpuolisissa maissa. Uskotaan, että HIV/aids tulee hidastamaan maan väestönkasvua 2000-luvun alkuvuosikymmeninä. YK:n tilastojen mukaan syntymähetken elinajanodote tulee laskemaan 58,8 vuodesta (vuonna 1995) 40,6 vuoteen (vuonna 2005). Aidsin vaikutuksesta orpojen määrä on kasvanut voimakkaasti. Vaikka afrikkalainen yhteisöllinen yhteiskunta yleensä pystyy huolehtimaan orvoista hyvin, vaatii tämä uusi tilanne myös julkisen vallan, kansalaisjärjestöjen ja kansainvälisen yhteisön tukea ja toimenpiteitä. Lähteet The Cardboard Box Travel Shop (2003). The People of Namibia < Central Intelligence Agency (2003). The World Factbook: Namibia < FAO/World Bank (2000). Namibia: Population < Institute for Security Studies (2003). Namibia population < AF/profiles/Namibia/Population.html>. Malan, J.S. (1995). Peoples of Namibia. 152 s. Rhino Publishers, Wingate Park. The Namibian (2003). Namibia set to have 2,6m people by < NamibWeb (2003). The people of Namibia: Information on ethnic groups < Republic of Namibia (1997). National population policy for sustainable human development. National Planning Commission. 34 s. Windhoek, Namibia. The Republic of Namibia (2003). Namibia in a nutshell: Population <

125 Pieni mutta monipuolinen väestö United Nations Human Settlements Programme (1999). Namibia < U.S. Bureau of the Census (2003). International Data Base: Population Pyramids < Väestöliitto (1998). Riikka Shemeikka: Lehdistötiedote < tiedotus/sisaltosivut/1998/malriik.htm>. Älli, H. (1992). Namibia, rikas ja köyhä. 111 s. Valtion painatuskeskus, Helsinki. 125

126 126

127 Tuulahdus vanhaa Afrikkaa Kaokon himbat Niko Humalisto Himbat ovat eräs Namibian lukuisista kielellisistä ja kulttuurillisista ryhmistä. Heitä on noin , joista kaksi kolmasosaa asuu Namibian Kaokossa ja loput Angolassa. Himbat liikkuvat Angolan ja Namibian välillä, ja erottelu alueen väestöryhmien välillä on epäselvä, joten tarkkoja lukuja on mahdoton antaa. Huolimatta Namibian yrityksestä yhtenäistää alueen väestöryhmiä ja luoda kansallistunnetta vuoden 1990 itsenäistymisen jälkeen, himbat ovat pysytelleet melko riippumattomina kaikesta tästä ja pitäneet kiinni omasta identiteetistään. Himbat määrittävät itsensä karjankasvattajiksi, ja heidän kulttuuriperimänsä, henkilökohtainen varallisuutensa sekä selviytymisensä karussa Kaokossa on sidoksessa karjaan. Himbojen elämäntapa on seminomadista. He ajavat karjansa kuivina kausina rehevien alueiden karja-asemille ja viettävät sadekaudet pysyvissä kyläyhteisöissä. Alueellinen eristäytyneisyys ja asuinseudun karuus osaltaan selittävät, miksi himbat ovat torjuneet eurooppalaisen kulttuurin diffuusion alueelleen ja elämäänsä. Historiasta kuitenkin nousevat esiin vakavimmat tekijät, joiden tuloksena himbat ovat sosiaalisesti, taloudellisesti ja alueellisesti isoloituneita. Heidän nykyiset sosiaaliset ja ekonomiset instituutionsa ovat tulosta siitä, että poliittinen raja, puskurivyöhykkeet ja taloudellinen marginalisoituminen ovat eristäneet heidät muusta Namibiasta. Esimerkiksi himbat ovat ainut väestöryhmä Namibiassa, joka toimii edelleen suurelta osin vaihto- eikä rahataloudella. Syy ei ole himbojen perinteellisissä valinnoissa, vaan kolonialistisessa politiikassa, joka halusi pitää himbat ulkona Ambomaan sisäisistä markkinoista ja karjataloudesta. Kaokon alueesta saa helposti idealisoivan käsityksen sen eristäytyneisyyden ja himbojen romantisoidun kuvan vuoksi. Himboista huokuu menneiden aikojen henki, vaikka kulttuurin muutos on jo yhä kiihtyvällä vauhdilla osa heidän elämäänsä. Himbat ovat osa Namibian suurta turismibisnestä ja jollain tapaa kansallista identiteettiä, osa tuotettua kuvaa vanhasta, aidosta ja alkuperäisestä Afrikasta. Maahan saapuva turisti saa jo lentokentällä representaation okranvärisistä luonnonlapsista, ja Windhoekissa on kaupoissa aidon kokoisia ja näköisiä himba-mannekiineja. 127

128 Niko Humalisto Kaokon yleisiä piirteitä Kaokon alue käsittää km². Luonnonresurssit Kaokon alueella ovat vähäiset. Länsi-Kaoko on dyynien peittämää Namibin aavikkoa, joka muuttuu rosoiseksi puolikuivaksi vuoristoksi itään mentäessä ja joka päättyy ennen Etoshan suola-aavikkoa. Ainut joki, jossa virtaa vettä ympäri vuoden, on Kunene, joka määrittää Kaokon pohjoisrajan. Kaokon ympäristöä kuvaa vähäinen keskimääräinen sade, jonka vaihtelut vuosien välillä ovat hyvin suuret. Keskimääräinen vuotuinen sademäärä on mm, joka lankeaa sadekautena tammi-helmikuusta huhtikuulle ja pienenä sadekautena marraskuussa. Tosin vuosina ovat sateet olleet 20 prosenttia pienemmät kuin aikaisempina mittausjaksoina ja vuonna 1981 ei sadetta tullut ollenkaan. Alueen tyyppilajin, mopaanipuun, ominaisuuksista johtuen savanni on yllättävän vihreää huolimatta sateen vähäisyydestä. Lajistollinen diversiteetti Kaokossa ei ole suuri, mutta alueella on monia endeemisiä eli kotoperäisiä lajeja. Maanviljelykseen alue soveltuu huonosti vähäisiä joen varsien tulva-alueita lukuun ottamatta, joten himbojen elämä on kiinnittynyt karussakin ympäristössä selviävään karjaan, joka himboilla muodostuu vuohista, lampaista sekä lehmistä. Useilla himboilla on Kunenen sivuhaaran varrella tai lähteen läheisyydessä puutarha, jossa kasvatetaan meloneja, maissia, hirssiä, papuja ja tupakkaa. Himbat eivät ole Kaokon ainoa väestöryhmä, muita ovat corocat, ngambwet, ambot, thjimbat, hakaonat sekä zembat. Ryhmien määrittelyt ovat tosin väljät ja muuttuvat ajan mukana. Sotainen historia Aika ennen 1850-lukua Kovin syvälle himbojen historiaan ei pääse, sillä he itse eivät ole tuottaneet kirjallista materiaalia historiastaan eivätkä tarinat ulotu 1800-luvun tapahtumia kauemmas taaksepäin. Sekundäärisistä lähteistä on päätelty, että hererot muuttivat Kaokoon 1500-luvun puolivälissä vain hieman sen jälkeen kun ambot olivat muuttaneet kauemmaksi itään Etoshan lihavammille maille. Ambot pystyivät pitämään omat maansa suljettuina hereroilta, joten nämä joutuivat asuttamaan karua Kaokoa. Alusta alkaen Kaokon hererot omaksuivat liikkuvan ja harvalle asutukselle luonteenomaisen elämänmuodon, jota rytmittivät karjan ajot lähteeltä toiselle. Himbojen mukaan kaikki hereroa puhuvat ihmiset Kaokossa ovat lähtöisin Okarundu Kambetista, kukkulalta läheltä Ruacanan putouksia. He lähti- 128

129 Tuulahdus vanhaa Afrikkaa - Kaokon himbat vät sieltä Kunenen kumpaakin puolta kohti länttä noin seitsemän yhdeksän sukupolvea sitten. He olivat jo silloin paimentolaisia, tosin myös suuressa määrin metsästäjä-keräilijöitä. Hyvä ravinnonlähde oli palmun (Hyphaena ventricosan) pähkinät (omarunga), jotka ovat hyvin kestäviä ilmastollisten muutosten aikana. Myös muita hedelmiä, juuria ja hunajaa käytettiin, ja lisäksi metsästettiin. Jotkut seitsemästä himbojen matriklaanista, joista he kaikki ovat lähtöisin, integroituivat amboihin avioliittojen kautta. Välit amboihin olivat hyvät vielä 1800-luvun lopulla verrattuna nykyiseen varauksellisuuteen. Kaupankäynti ambojen kanssa oli vilkasta, ja etenkin ambojen tekemät kupari- ja rautakorut olivat haluttua tavaraa. Himbat vaihtoivat niitä metsästämiinsä strutsinsulkiin, norsunluuhun, sarvikuonon sarviin tai leijonien taljoihin. Metsästyksen vähennyttyä villieläinkantojen romahduksen takia ja metsästyslainsäädännön tiukennuttua, tuli karjasta yleisin vaihdon väline. Namasodat ja pako Angolaan Varsinaiset Namasodat keskittyivät vuosille Namat ryöstivät karjaa ja vaihtoivat sitä aseisiin ja ammuksiin Keski-Namibiassa. Sodat aiheuttivat tuhoa ja hävitystä hajallaan asuneille himbayhteisöille. Karjan ryöstämisen ohella namat kävivät kaappaamillaan himboilla orjakauppaa. Himbat kertovat vieläkin julmuuksista, jossa naisten kädet leikattiin irti, koska namat tahtoivat niissä olevat kuparirenkaat, joita ei muuten voinut irrottaa. Namojen taisteluyksiköt olivat aseistetun ratsumiehen joukkoja, jotka hyökkäsivät vain muutaman puolustuskyvyttömän paimenen kaitsemien karjalaumojen kimppuun. Tällaisilla yllätyshyökkäyksillä he onnistuivat keräämään tuhansienkin eläinten laumoja. Sotien seurauksena suuri osa himboista joutui karjoineen pakenemaan Kunenen pohjoispuolelle Angolaan, missä heistä suurimmalla osalla oli patriklaanin sukua. Himbat tulivat pyytämään ruokaa ja suojaa, minkä kautta selittyy himba-nimen etymologia; ovahimbe viittaa hererokielessä kerjäläisiin. Monet himbat kuitenkin myös vaurastuivat tekemällä työtä portugalilaisille tai käymällä heidän kanssaan kauppaa. Himbojen maastapako loppui Vita Tom nimisen hererosoturin johdolla. Vita Tom oli saanut hurjan metsästäjän maineen tutkimusmatkailija Frederick Greenin apulaisena. Vita yhdisti pakolaiset työ- ja sotilasjoukoksi ja liittoutui portugalilaisten kolonialistien sekä buuriryhmä Thirstland Trekkersien kanssa ja alkoi joukkoineen osallistua paikalliseen talouteen vaihtamalla oppaita, työvoimaa, palkkasotureita ja kantajia aseiin sekä ammuksiin. Näillä voimavaroilla himbat alkoivat tehdä yllätyshyökkäyksiä varastaakseen karjaa muilta heimoilta ja saivat näin kiinni vanhasta elämäntavastaan. Tosin 1890-luvulla 90 % karjasta kuoli tappavaan karjaruttoon. Samoihin aikoihin 129

130 Niko Humalisto Kunenen toisella puolella Kaokossa saksalaishallinto sai namasodat loppumaan. Tieto sotien loppumisesta saavutti himbat Angolassa, ja paluumuutto Kaokoon tapahtui 1910-luvulla saksalaishallinnon suostumuksella. On epäselvää minkä takia saksalaiset halusivat himbojen muuttavan takaisin Kaokoon hererosotien jälkeen. Muutto alkoi hitaasti, mutta kiihtyi huippuunsa ensimmäisen maailmansodan aikana. Myös monet muut angolalaiset ryhmät halusivat suojaan Kaokoon Portugalin kiristäessä otettaan raja-alueella. Etelä-Afrikan kolonialismin varjossa Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Namibia siirtyi Etelä-Afrikan hallintaan. Sillä oli vuosina kolme poliittista intressiä alueella: erottaa Kaoko muusta siirtomaasta, perustaa päällikköjärjestelmä (headmanship) Kaokoon ja kiristää kontrollia alueesta poliisin ja heimoauktoriteettien avulla. Kaokosta poistettiin alueella viljelleet buurit ja saksalaiset sekä heidän kaivosyhtiönsä, ja alue eristettiin heimoreservaatiksi. Rajat suljettiin 100 kilometrin puskurivyöhykkeillä. Hallitus halusi valvoa Kaokon väestön liikkumista välttääkseen konflikteja eri väestöryhmien välillä sekä luoda esteen heimojen karjantuotannolle ja alueen ulkopuoliselle kaupalliselle karjataloudelle. Yksikään nauta ei saanut rajoja ylittää, ja myös Kaokon sisällä asuvien täytyi hankkia kulkulupa päästäkseen ulos alueelta, joten alue suljettiin kaupankäynniltä. Päällikköjärjestelmä epäonnistui sekä rauhan että hallinnoitavuuden tuomisessa alueelle, sillä päälliköt alkoivat taistella toisiaan vastaan vallasta. Tuloksena syntyi Kaokon jako kolmen eri päällikön kesken, minkä aiheuttamat alueelliset jaot ovat vaikuttavat edelleen himbasukujen välisissä alueiden omistajuuskiistoissa. Etelä-Afrikalle ei loppujen lopuksi muodostunut välillistä hallintovaltaa alueeseen, koska himbojen päälliköillä ei ollut valtaa kansaansa, vaan ne jatkoivat siirtomaavallasta piittaamatonta taisteluaan alueen herruudesta. Lopulta himbat alistettiin kolonialistiseen eristämispolitiikkaan ja väestöryhmä, joka oli historiassaan ollut aktiivinen vuorovaikutuksessaan kaupan ja kulttuurin aloilla muiden heimojen kanssa, joutui elämään eristyksissä. Uskonto aina läsnä Uskonnosta on välttämätöntä puhua himbojen yhteydessä, koska se on jatkuvasti läsnä arjen pienimmissäkin askareissa, ja sillä on edelleen suuri merkitys himbojen elämässä. Lähes kaikki himbat hoitavat sydämensä tuskat, vaikeat elämäntilanteet ja valinnat kysyen esi-isiltä neuvoja selviytymi- 130

131 Tuulahdus vanhaa Afrikkaa - Kaokon himbat seen pyhän tulen kautta. Ympäröivä maailma on täynnä ihmetystä ja symboliikkaa, joka vaatii selittäjää metafyysisestä todellisuudesta, jossa esi-isät ja luojajumala Mukuru ovat. Himboilla on voimakas uskonnollinen näkökulma maailmassa oleviin ja tapahtuviin ilmiöihin. Esi-isien henget ovat läsnä erityisen voimakkaina himbojen rituaaleissa, jotka jaksottavat yksilön elämää. Kunnioittamalla esiisiensä henkiä himbat arvostavat historiaansa ja rituaaliensa säännönmukaisuutta. Esi-isien henget elävät omassa tilassaan ja vaikuttavat konkreettisesti jälkeläistensä elämään. Tuli on rituaalin pääelementti, koska se pitää yllä yhteyttä esi-isien ja elävien välillä. Maailman luominen Himbat eivät juuri kyseenalaista maailmaansa. Mistä se on tullut tai mihin se on menossa ei herätä kysymyksiä. Maailma yleisesti ottaen vain on, ja esimerkiksi heidän kielessään ei ole käsitettä tulevaisuus, sillä nykypäivä rakentuu lähihistorian muistitiedon varaan. Luomiskertomus, jonka ovat dokumentoineet 1800-luvun lähetyssaarnaajat, on yleensä himbojen parissa nyt jo unohdettu. Mukuru-jumala ei ole voimakkaasti ihmisten elämässä läsnä ja häneen saatetaan viitata simerkiksi näin: Mukuru on ilmaa ja tuulta, jota on kaikkialla, muttei kuitenkaan missään täsmällistä; Mukuru on enemmälti maailman ilmiöiden takana ylläpitäjänä kuin niihin vaikuttavana. Himboille esi-isät ovat merkityksellisimmät arkielämässä, ja Mukuru on niistä ensimmäinen. Hererojen kuten myös himbojen luomismyytissä ihmiset ja karja syntyivät ikiaikaisesta elämänpuusta, omumborombongasta, eli lyijypuusta (Combretum imberbe). Yleensä kertomuksessa Mukuru tulee vaimonsa Kamungarungan ja karjan kanssa ulos myyttisestä puusta, ja tästä puusta tulevat myös pyhä tuli ja pyhän tulen rituaalin pyhät oksat. Jokainen pyhä tuli sytytetään kahdella oksalla: maskuliininen onduma asetetaan pystysuoraan feminiinin otjian päälle ja hinkataan kunnes tuli syttyy. Oksat symboloivat Mukurua ja hänen vaimoaan. Pyhä tuli on yhteys esi-isiin, ovakuru, jotka ovat linkittyneet puusta tulleeseen pyhään karjaan. Omusisi, pyhä härkä, yhdistyy Mukuruun, koska Mukuru tuli kuollessaan haudatuksi tämän nahkaan. Mukuru kiinnittyy myös ihmisten moraaliin, mihin liittyvät käsitteet hyvä sydän ja paha sydän. Mukuru yleensä ohjaa sydäntä toimimaan oikeaan suuntaan. Moraalisessa väärintoimimisessa syntyvä pahaolo on myös Mukurun aiheuttamaa eikä sitä voi poistaa kuin pyhän tulen kautta. Ajattelu tuottaa ideoita, ja sydän (Mukuru) auttaa arvioimaan niitä. Esi-isät ovat yhtä jatkumoa, jonka metafyysisenä tehtävänä on pitää maailma tasapainossa. Esi-isät kuitenkin kategorisoituvat sen ongelman tai kysymyksen mukaan, josta on pyhälle tulelle mennessä ollut kyse: pieniin on- 131

132 Niko Humalisto gelmiin kysytään apua entiseltä paikalliselta vaikuttajalta, ja koko kansaa koskeviin ongelmiin haetaan apua himbojen suurilta sankareilta. Jos esiisiä vaivataan liikaa tyhjänpäiväisillä ongelmilla, he saattavat kääntyä häiritsijäänsä vastaan. Hautajaiset ja muistojuhlat Himbojen esi-isien kunnioittamiseksi vietetään muistojuhlaa, okuyamberaa, joka on himbakulttuurin tärkein rituaali. Tällöin kylän päällikkö seurueineen lähestyy esi-isien hautapaikkaa ja kyyristyy avoimen haudan ääreen ilmoittamaan saapuneet esi-isälle. Härkä uhrataan, ja saapujat asettavat kepit haudalle, jotta esi-isät olisivat auttamassa, kun siihen tulee tarve. Sama rituaali on edelleen käytössä, ja sen suorittaja on edelleen omuhona eli henkilö, jonka uskotaan olevan elävänä esi-isänä maan päällä ja jonka ainoana uskotaan pystyvän tuomaan siunauksen vainajalle. Hän on yhteisössään kaikkivoipainen, tukipilari ja myyttis-rituaalinen manifestoituma. Muistojuhlaa vietetään noin kahden vuoden päästä hautaamisesta. Muistojuhlassa ei vain keskitytä muistelemaan mennyttä, vaan kyseessä on sosiaalinen ja myös iloinen tapahtuma, kun kaukaiset sukulaiset ja ystävät kohtaavat toisensa. Juhlat kestävät yhteensä kymmenen päivää, ja niitä vietetään kuolleen kotikylässä lähellä varsinaista hautaa. Kuolleen henki, otjiruru, nokkela osa ihmistä, jää hautajaisten jälkeen vaeltamaan ja tekemään pahoja tekoja vihamiehilleen. Esimerkiksi lapsen kuolema muistoseremonian aikana voidaan tulkita tämän rauhattoman hengen aikaansaannokseksi. Otjiruru on kiinnittynyt omaan hautapaikkaansa, kunnes se laskeutuu itse hautaan muistoseremonian jälkeen. Karja siirtyy myös osaksi tuonpuoleista, sillä kuolleen suosikkihärkä teurastetaan, ja sen kallo asetetaan haudan sisään seuraamaan omistajansa matkaa tuonpuoleiseen. Ruumis lisäksi kääritään eläimen nahan sisään. Muut osat karjasta asetetaan roikkumaan lähipuuhun symboloimaan vaurautta. Puu yhdistää näin tuonpuoleisen ja arkipäivän. Tästä voi löytää syyyhteyden hautapaikkojen valtavaan merkitykseen himbojen kulttuurissa, sillä metafyysinen entiteetti on täsmällisesti sijoittunut tiettyyn pisteeseen tilassa. Ihmisille, jotka ovat kuolleet taistelussa, jolloin ei ole ollut aikaa valmistaa kelvollisia hautajaisia, on kerätty 1 2 metriä korkeat kivikasat haudoiksi. Jos matkaaja haluaa itselleen onnea, on hänen vain asetettava kivi tai mopaanipuun lehti haudalle. Suurten omuhonien hautoja ohittaessa on myös asetettavaa kivi tai lehti haudalle tai muutoin voi joutua esi-isän kirouksen kohteeksi. Ennen oli tapana, että kotikylä, jonne omuhona on haudattu, tuli purkaa ja väestön piti muuttaa uudelle alueelle. Alue, jonne omuhona oli haudattu, tuli 132

133 Tuulahdus vanhaa Afrikkaa - Kaokon himbat osaksi hänen sukunsa alueita, josta pysyvänä symbolina oli hauta. Hautajaisissa teurastettujen lehmien veri vuodatetaan maahan samoin kuin niiden liha, jota ei saa syödä kukaan lähivieraista, vaan se heitetään puskiin koirien ja muiden eläinten syötäväksi. Tällä halutaan osoittaa heidän ruokkivan maataan. Tämä voi myöhemmin toimia omistusoikeuden osoittajana alueeseen. Himbojen yhteiskunnallinen järjestys Omuhonat eli johtajat Himboilla on omat johtajansa, omuhonat. Nimi tarkoittaa varakasta miestä, ja johtajat ovatkin aina miehiä. Karjan määrällä ja poliittisella auktoriteetilla on edelleen selvä yhteys. Johtajilla ei kuitenkaan ole selvää kulttuurista lakia, jota seurata, eikä heillä ole muodollista auktoriteettia tehdä päätöksiä, joita hänen seuraajiensa tulisi noudattaa, vaan ihmisillä on mahdollisuus toimia toisinkin. Johtajainstituutio on vanha, se on muodostunut jo ennen siirtomaa-aikoja. Omuhonat eivät vastaa vain arkipäivän asioista, kuten riitojen sovittelusta tai maankäytön suunnittelusta, vaan he ovat myös kulttuurisen tiedon ammattilaisia, jotka integroivat symbolisen ja poliittisen tiedon. Koska menneisyyden paikallisilla tapahtumilla on merkitystä nykyisyyden aluepolitiikassa, on selvää, että nämä omuhonat ovat aina aktiivisia osallistujia paikallispolitiikassa. Himboilla historian tapahtumien representoiminen ja politiikasta puhuminen ovat hyvin lähellä toisiaan. Tieto menneestä antaa auktoriteetin. Headmanship eli päällikköjärjestelmä Päällikköjärjestelmä rakennettiin osittain entisen omuhona systeemin päälle osana Etelä-Afrikan 1920-luvulla aloittamaa kolonialistista politiikkaa, jolla pyryttiin saamaan Kaokon alue hallintaan. Päällikön rooliksi ajateltiin, että hän pystyisi valvomaan lakia, ja näin vastuuta siirrettäisiin enemmän paikallistasolle. Ensimmäinen päällikkö oli Vita Tom, vaikutusvaltaisimman hereroryhmän johtaja Kaakkois-Kaokossa. Vaikka alkuun päälliköt kilpailivat keskenään, oli himbojen kulttuuri muuntumassa valtiottomasta ja strukturoimattomasta yhteisöstä keskushallinnolliseksi ja hierarkkiseksi, joka sopi mainiosti Etelä-Afrikalle, koska keskusjohtoista järjestelmää oli helpompi ohjailla kuin aluetta, jossa väestö koostui hallinnollisesti hajanaisista ryhmistä. Keskusjohtoinen hallinto johti myös alueellisiin eroihin: Weripaka, Pohjois-Kaokon päällikkö, onnistui pitämään siirtomaapolitiikan oman alueensa ulkopuolella, vaikka Etelä-Kaokon hereropäälliköt yrittivät kaikin keinoin hän- 133

134 Niko Humalisto tä käännyttää. Siirtomaavallan hankkeita ei toteutettu pohjoisessa, sillä Weripakaa ei onnistuttu syrjäyttämään päällikön asemastaan. Eteläisten hererojen ja siirtomaahallinnon näkökulmasta pohjoinen symboloi takapajuisuutta ja sivistymättömyyttä. Etniset ryhmät erottuivat selvemmin toisistaan Etelä-Afrikan luomien rajavyöhykkeiden takia, jolloin interaktio katosi Kaokon ja muun maailman välillä. Pohjoisen asukkaat pitivät voimakkaammin kiinni perinteisestä elämäntavastaan, kun etelässä taas alettiin omaksua eurooppalaisia tapoja. Aluepolitiikka Himbayhteisöjen vaatiessa uusia alueita korostuvat aikaisemmin perustetut patrilineaariset oikeudet maahan. Esi-isiensä kautta muodostuvaa kytköstä pidetään voimakkaampana oikeutena alueeseen kuin siellä sillä hetkellä asumista. Alueella jo olleilla ei ole oikeutta kieltäytyä toisen suvun paikkaansa pitävistä vaatimuksista, vaikkakin neuvottelut saattavat kestää vuosikymmeniä, jolleivät osapuolet sorru väkivaltaisuuksiin. Jokaisella kyläyhteisöllä on karja-asemansa, joita käytetään kuivien kausien aikana. Nuoret miehet aina vuotiaiksi asti muuttavat paimentamaan karjaa kuivaksi kaudeksi. Karja-asemien käyttöön täytyy kysyä lupa alueen päälliköltä tai johtajalta. Mies voi perustaa oman kyläyhteisön vanhemman sukulaisen luvalla noin neljänkymmenen ikävuoden jälkeen. Kyläyhteisöönsä hän saa aluksi väliaikaisen pyhän tulen, joka korvaantuu lukuisten muistojuhlien jälkeen pysyvällä pyhällä tulella. Tämän jälkeen kuluu vielä aikaa, jotta pyhää tulta voi kutsua täydelliseksi pyhäksi tuleksi. Täydellinen oikeus maahan muodostuu vasta henkilön kuollessa, kun kelvolliset muistoseremoniat ovat pidetty. Matri- ja patriklaanit Vain muutama kulttuuri hererojen ja himbojen ohella maailmassa käyttää kaksoissyntyperäsysteemiä, jossa jokainen yksilö linkittyy kahteen eri sukulaisryhmään: äidin puoleen sukua, matriclan, ja isän puoleen sukua, patriclan. Patriklaanin puolelta periytyvät lailliset asemat, uskonnolliset asemat sekä oikeudet asuinpaikkoihin. Matriklaani sen sijaan kantaa suurempaa sosiaalista merkitystä. Taloudellinen kontrolli, sekä omaisuuden periminen tapahtuu matriklaanin kautta. Esimerkiksi poika ei peri isäänsä, vaan perii setänsä, mutta perii isältään paikan sukunsa johtajana. Himbat uskovat polveutuvansa yhdestä esiäidistä seitsemäksi eri patriklaaniksi, joista johonkin jokainen himba nykyään itsensä määrittelee. Nykypäivänä kehitys on menossa suuntaan, jossa pojat ovat alkaneet periä omaisuutta isiltään rahatalouden tunkeutuessa vaihdannaistalouteen. Rationaalisuus ajaa perinteen läpi, kun siskon poikien tulisi periä setänsä, 134

135 Tuulahdus vanhaa Afrikkaa - Kaokon himbat joka voi asua tuhansien kilometrien päässä. Tosin matri- sekä patriklaanien mukaan toimiminen ei ole niin normatiivista kuin sitä koskevan normiston on usein kuvattu olevan. Se taipuu realiteettien kuten pitkien etäisyyksien mukaan. Esimerkiksi veljekset, jotka asuvat hyvin kaukana toisistaan eivät enää kuulu samaan patriklaaniin, vaan saattavat muodostaa omansa. Luonnon käyttö Himbojen käyttämässä hererokielessä ei ole käsitettä ympäristö, vaan himboille luonto on se, joka heitä ympäröi. Toisin kuin omassa kielessämme, luonnolla ei hererokielessä ole tieteen ja kristinuskon kaltaista ihmisestä irrotettua objektiivista entiteettiä. Himbat käyttävät luontoaan hyvin monipuolisesti ja ovat siihen jatkuvassa vuorovaikutuksessa. Luonnon arvo syntyy osana sen välitöntä käyttöä ja siksi, että se on Mukurun lahja ihmisille. Himbat eivät kuitenkaan aktiivisesti pyri harmoniaan luonnon kanssa, kuten esimerkiksi bushmannit, jotka muuttavat mieluummin leirinsä paikkaa kuin tappavat eläimen, jonka kulkureitille he vahingossa leirinsä olivat pystyttäneet. Esimerkiksi yhteistä kaikille himbamiehille on, että he pyrkivät keräämään mahdollisimman suuren määrän karjaa, jotta he pystyisivät jonain päivänä saavuttamaan omuhonan aseman. Luonto on Mukurun ja esi-isien säädeltävissä, mutta suurimman osan ajasta luonto on mykkä. Vasta huonoina aikoina himba kääntyy pyhän tulen kautta pyytämään esi-isiltään sadetta tai voimaa karjalle. Paimentolaisuus ja riskit Paimentolaisten tavoitteita epävarmassa ympäristössä on minimoida riskit, ettei tuotanto tipahda alle omien tarpeiden, minimoida raskaat tappiot karjan määrissä ja suojella instituutioita, jotka takaavat yhteisten maiden kestävän käytön. Erilaiset ympäristöön liittyvät riskit ympäristössä ovat tuottaneet himbojen kulttuuriin monia institutionaalistuneita tapoja, joiden kautta riskien minimiointi tapahtuu. Erittäin keskeinen ympäristöriski on kuivuus, joka kohtaa Kaokoa aika ajoin. Kaokon ilmasto on vuodesta toiseen kovin vaihtelevaa, ja alueella on koettu vuosia, jolloin ei ole saatu sadetta ollenkaan. Kuivuudet ovat himboille katastrofaalisia, sillä suurimman osan päivittäisestä ruoastaan he saavat omasta karjastaan ja puutarhastaan. Karja on myös vaihdon väline eli karjan kuollessa ruohon tai veden puutteeseen he menettävät myös pääomansa. Ympäristön rappeutuminen on myös vakava riski. Rappeutuminen on osittain luonnollista johtuen Kaokon kuivuudesta, mutta joen varsilla on kas- 135

136 Niko Humalisto villisuuden kulumisesta aiheutuva voimakas rappeutuminen intensiivisen laiduntamisen seurausta. Lisäksi himbat keräävät joen varsilta paljon puuta talojen rakentamiseen, puutarha-aitoihin ja nuotioihin. Noin viisi prosenttia Kaokon alueesta kuuluu tämän intensiivisen käytön alueeseen. Osittain rappeutuminen on ollut niin voimakasta, että karja pidetään koko vuoden karjaasemilla, ja vain naiset tulevat muutama vuohi mukanaan viljelemään puutarhaa. Myös karjataudit ovat ympäristöriski niiden aika ajoin iskiessä Kaokon lehmiin, vuohiin ja lampaisiin. Rokotuksilla ja lääkityksillä voidaan tauteja pitää kurissa, mutta karjataudit eivät ole kurissa alueella ennen kuin Angolan raja pitää tai taudit saadaan häviämään rajan molemmilta puolilta. Tauti riskin takia Namibia kontrolloi lihan liikkumista maansa sisällä karja-aidan avulla siten, ettei Pohjois-Namibiasta kulkeudu tauteja etelän kaupallisille karjatiloille (kartta 167). Karjan materiaalinen ja symbolinen arvo Kaoko on kuivaa pensas- ja ruokosavannia, jossa karjan, vuohien ja lampaiden paimentamisen mahdollistaa lähteiden verkosto. Kuivuus määrää elinehtoja, sillä pysyvistä kylistä muutetaan kuivana kautena lähteiden lähelle karja-asemille. Näin kyläyhteisön karja hajautetaan laajoille alueille, jotta ravintoa riittää yli kuivan kauden. Himbojen jaksottaista muuttamista kutsutaan puolinomadiseksi (transhumance), sillä himbat eivät vaella jatkuvasti kuten nomadit, vaan viettävät sateisen kauden pysyvissä kyläyhteisöissään. Karja-asemilla ihmiset tulevat toimeen lypsykarjan sekä kotikylän säilöttyjen, enimmäkseen kuivattujen, puutarhatuotteiden turvin. Päivittäin hyvästä lypsylehmästä voi saada noin 2 3 litraa maitoa, jota prosessoidaan piimäksi tai jogurtiksi. Syyskuussa alkaa kuiva kausi, joka on myös rituaalien aikaa. Yksi syy tähän on se, että rituaaleihin tarvittava liha ei joudu kärpästen pilaamaksi tähän aikaan vuodesta. Muutto takaisin tapahtuu tammikuu-helmikuun vaihteessa sadekauden alkaessa, kun karjalle kelpaavaa kasvillisuutta alkaa nousta kyläyhteisöjen läheisyydestä, ja se pystyy elättämään yhteisön karjan, jolloin ihmiset voivat asettua vähäksi aikaa paikoilleen. Karja ilmentää usein paimentolaisyhteisöissä ihmisen sosiaalista statusta. Karja on pääomaa, jolla on symbolista, henkistä ja taloudellista arvoa. Ilman karjaa himballa ei voi olettaa olevan korkeaa itsekunnioitusta tai hyvää minäkuvaa. Karjan symbolinen arvo kuvastuu sen käytössä kulttuurillisissa rituaaleissa, kuten hautajaisissa ja muistotilaisuuksissa. Esimerkkinä karjan tärkeydestä himba-miehen kommentti thjimbasta, joka ei kasvattanut karjaa: En ymmärrä miten mies voi tyydyttää vatsansa pelkällä puurolla päivästä toiseen. Hänellä ei ole eläimiä, vaikka hän voisi pyytää 136

137 Tuulahdus vanhaa Afrikkaa - Kaokon himbat NIKO HUMALISTO Kuva 137. Omuhangen alueella Kunenen kuivana olevaan sivujokeen on kaivettu 3 4 metriä syviä kuoppia, josta yhteistyöllä nostetaan pohjavettä karjalle ja alueen himboille, thjimboille ja hakaonille. lainaan muutaman lehmän ja aloittaa oman laumansa kokoamisen. Hän ei tee mitään, hän ei omista mitään, hän ei ole mitään. Lehmät ovat himbojen myyteissä sidoksissa ihmiseen aivan ensimmäisten ihmisten astuessa maailmaan. Suvun päämiehillä on usein hoidossaan pyhää nautakarjaa, jota käytetään välttämättöminä osina himbojen uskonnollisia rituaaleja. Tulevaisuus Himbojen etsiessä kehityksensä suuntaa on 2000-luvun teknologiakehitys asettumassa vastakkain perinteisen elämäntavan kanssa. Namibia on tietoisesti pyrkinyt vähentämään voimakkaiden heimoidentiteettien merkitystä ja myötävaikuttamaan yhtenäisen namibialaisen kansallisuuden tunteen syntyyn. Kaokon pääkaupunki Opuwo on hyvänä esimerkkinä himbojen kulttuurin muutoksesta. Alueen keskuksena se on kasvanut nopeasti ja on ehkä länsimaalaisen silmissä pieni, epäsiisti ja huonosti järjestäytynyt, mutta yhä kasvavalle osalle Kaokon asukkaista se ilmentää valoineen, kauppoineen ja baareineen jotain uutta ja kiinnostavaa. Himbojen perinteisestä kyläyhteisön perspektiivistä kaupunkilaisuus ja länsimainen individualismi rikkovat niiden käytäntöjen perustan, jolla kult- 137

138 Niko Humalisto tuuri voisi säilyä elävänä. Namibian kulttuurin yhtenäistämisyritykset eivät ole vielä saaneet vahvaa vastakaikua kyläyhteisöissä asuvilta himboilta, koska monet luottavat mieluummin tuttuihin ja perinteisiin sosio-ekonomisiin järjestelmiin. Kulttuurin muutostekijöitä kumpuaa kulttuurin sisältä. Sellaisia ovat arvomuutos kohti individualismia, materialistista omistamista, kaupungistumista ja palkkatyötä. Arvomuutoksen agentteja ovat olleet ulkopuoliset tekijät, kuten rajojen avautuminen Namibian itsenäistymisen jälkeen, jatkuvasti kasvava turismi ja keskushallinnon ajama Kaokon ja himbojen maantieteellinen ja kulttuurinen integraatio Namibiaan ja namibialaisuuteen. Muutokset ovat ilmenneet verrattaen nopeasti, eivätkä himbat ole tulevaisuustoiveiltaan yhtenäinen väestöryhmä, vaan himbojen kulttuurin sisällä on syntynyt valtavia jännitteitä siitä, miten muutokseen tulisi tarttua, minkälaiseksi tulevaisuutta tulisi rakentaa ja keiden se tulisi rakentaa. Lähteet Beiderbecke, H. (1879). Some Religious ideas Ideas and Customs of of the OvaHerero. Folklore Journal. 1: Cape Town. Bollig, M. (1997a). Risk and risk minimisation among himba pastoralists in northwestern Namibia. Nomandic peoples 1: Berghahn Journals. Bollig, M. (1997b). When War Came the Cattle Slept Himba oral traditions. 337 s. Rydiger Köppe Verlag, Köln. Bollig, M. (1999). Production and exhange among the Himba of Northwestern Namibia. 24 s. NEPRU occational paper 17. The Namibian Economic Policy Research Unit, Windhoek. Coetsee, H. (s.a.). The Shell Map of Kaokoland Kunene Region Namibia. Ministry of Environment and tourism, Windhoek. Coetsee, H. & A. Otto. (s.a). Man and his Environment The national museum of Namibia, Windhoek. Crandall, D.P. (2000). The Place of Stunted Ironwood Trees. 269 s. Continuum, New York and London. Dilys, R., M. Grieg-Gran & W. Schalken. (2001). Getting the Lions Share from Tourism: Private Sector-Community Partnerships in Namibia. Poverty, Inequiality and Environment I. 24 s. IIED in assosiation with NACOBTA. Friedmann, J.T. (1999). Representig Namibian Development: Community, State and the Case of the Lower Kunene Hydropower Scheme. 56 s. Julkaisematon maisterin tutkinto. Department of Social Anthropology. University of Cambridge Harring, S.L. (2001). God Gave Us This Land : the OvaHimba, the Proposed Epupa Dam, the Independent Namibian State, and Law and Development in Africa. International Environmental Law Review XIV: Georgetown Jacobsohn, M. (1988). Preliminary notes on the symbolic role of space and material culture 138

139 Tuulahdus vanhaa Afrikkaa - Kaokon himbat among semi-nomadic Himba And Herero herders in western Kaokoland, Namibia. Cimbebasia 10. Jacobsohn, M. (1990). Himba Nomads of Namibia. Struik Publishers, Cape Town. Malan, J.S. (1995). Peoples of Namibia. 152 s. Rhino Publishers, Pretoria. Marloth, R. (1925). The Flora of South Africa. Vol.II. Darter Bros & Co., Cape Town Mupya, W. (2000). Media in Kaoko. Teoksessa Henrichsen, D., G, Miescher (toim.): New notes on Kaoko, Basler Afrika Bibliographien, Switzerland. Rice, M. & C. Gibson. (2001). Heat dust and dreams; an exploration of people and environment in Namibia s Kaokoland and Damaraland. 159 s. Struik publishers, Cape town. Rothfuss, E. (2001). Ethnic tourism among the mobile herder Society of the Himba in Northwestern Namibia:Introduction, Socio-spatial Dynamics and the indigenous Perspective Julkaisematon seminaari kokoelma. Department of Geography an Environmental Studies University of Namibia, Windhoek. Rothfuss, E. (2000). Ethnic Tourism in Kaoko: Expectations, Frustrations and trends in a Post-Colonial Business. Teoksessa Henrichsen, D. & G. Miescher (toim.): New notes on Kaoko, Basler Afrika Bibliographien, Switzerland Röhreke, A. (1994). An investigation concerning the origins of the Herero holy fire myth and rite, and its relation to Pastoral ideology. 4 s. Institut fur Völkerkunde und Afrikanistik, Munchen. Warmelo, N.J.van. (1951). Notes on the Kaokoveld and its People. Ethnologil publications No. 26. Pretoria: Department of native affairs. Wärnlöf, C. (1998). An Ovahimba Political Landscape: Patterns of Authority in Northwestern Namibia. 187 s. Julkaisematon väitöskirja. Samhällsvetenskapliga fakulteten vid Göteborgs universitetet, Göteborg. 139

140 140

141 Eriarvoistavasta koulujärjestelmästä yhtäläiseen valinnanvapauteen Taimi Sitari Namibian koululaitos alkoi kehittyä 1800-luvun jälkipuolella eri lähetysseurojen toimesta. Koulut syntyivät ensin antamaan kristillistä kasvatusta, mutta sitä mukaa kun paikalliset kielet saatiin kirjoitettuun muotoon, tuli opetusohjelmaan myös luku- ja kirjoitustaito ja laskento sekä muita aineita. Laajeneva työ tarvitsi opettajia, ja niin syntyivät opettajaseminaarit. Koulut olivat sekä taloudellisesti että toiminnallisesti pääasiallisesti lähetysseurojen ja myöhemmin kirkkojen vastuulla aina 1950-luvulle asti, jolloin hallitus alkoi vähitellen myöntää niille taloudellista tukea. Samalla hallitus alkoi vaikuttaa enemmän koulujen työskentelyyn saadakseen ne linjaan kolonialistisen politiikan kanssa antamalla määräyksiä opetuksen sisällöstä ja oppiaineista. Koulutus eriarvoistamisen välineenä Hallituksen aktiivisuus koulupolitiikassa vahvistui 1960-luvun alussa, jolloin se otti päävastuun kouluista ja opettajankoulutuksesta. Kirkkojen koulut rakennuksineen ja henkilökuntineen siirtyivät nyt hallituksen haltuun. Käytännössä välitön muutos ei ollut suuri, mutta hallitukselle tuli periaatteessa entistä paremmat mahdollisuudet käyttää koululaitosta politiikan välineenä. Muutoksessa oli myönteistä erityisesti opetustyön ja opettajakoulutuksen parantuneet taloudelliset edellytykset. Apartheid-politiikan voimistuessa Namibiassa koululaitos valjastettiin yhä määrätietoisemmin sen välineeksi. Mustille annettu peruskoulutus pidettiin sekä tasoltaan että sisällöltään sellaisena, että se tuotti halpaa työvoimaa kaivoksiin ja maatiloille. Näin heikolla koulutuksella yritettiin pitää yllä käsitystä epätasa-arvon oikeudellisuudesta. Namibian kysymyksen saadessa yhä enemmän kansainvälistä huomiota ja kansainvälisen yhteisön vaatiessa maalle itsenäisyyttä Etelä-Afrikka alkoi etsiä kysymykseen niin sanottua sisäistä ratkaisua, jossa Namibiasta olisi luotu etnisesti jakaantunut valtio. Jotta väestö olisi saatu suhtautumaan näihin pyrkimyksiin myönteisesti, piti mustalle enemmistöllekin antaa mah- 1

142 Taimi Sitari dollisuuksia sosiaaliseen nousuun. Koululaitosta kehitettiin sellaiseksi, että se mahdollistaisi mustan keskiluokan muodostumisen. Väestön vapaata liikkumista estänyttä lainsäädäntöä purettiin vähitellen ja maahan perustettiin korkeakoulu, Turnhalle Akatemia, johon siis myös mustilla oli mahdollisuus päästä. Namibian koululaitos pysyi kuitenkin hajanaisena. Maassa oli useita erillisesti hallinnoituja etnisesti muodostettuja reservaatteja, niin sanottuja kotimaita (homeland, bantustan), joilla kullakin oli oma kouluhallintonsa. Näiden alueiden koulujen kehittämiseen käytettiin oppilasta kohden paljon vähemmän varoja kuin muiden alueiden kouluihin. Maan itsenäistyessä pohjoisten kotimaiden kouluissa käytettiin oppilasta kohden kymmenesosa siitä rahasta, mikä käytettiin valkoisten kouluissa Windhoekissa. On syytä korostaa, että mustalle väestölle tarkoitettujen koulujen heikossa kehityksessä ei ollut kysymys köyhän maan kyvyttömyydestä järjestää koulutusmahdollisuuksia, vaan tietoisesta koulupolitiikasta, jossa eri väestönosat erotettiin toisistaan ja toiset pidettiin heikommalla tasolla. Koulupolitiikalla siis vahvistettiin ja suunnitelmallisesti pidettiin yllä väestönosien välisiä eroja. TEEMU RANTA Kuva 142. Lastentarhan lapsia ohjaajansa kanssa Opuwossa. Namibian lastentarhojen kehittäminen ja ylläpito on kirkkojen ja kansalaisjärjestöjen tehtävä. 2

143 Eriarvoistavasta koulujärjestelmästä yhtäläiseen valinnanvapauteen Kaikille oikeus koulutukseen Namibia on monikielinen ja monikulttuurinen maa, ja se peri itsenäistyessään hajanaisen ja eriarvoisuutta vahvistavan koululaitoksen. Niinpä maan uuteen perustuslakiin kirjattiinkin selvästi, että kaikilla on oikeus koulutukseen. Samalla säädettiin, että peruskoulutus on ilmaista ja pakollista. Oppivelvollisuus on 16-vuotiaaksi asti. Kansalaisilla on myös oikeus perustaa yksityisiä kouluja ja muita oppilaitoksia. Namibiaan perustettiin heti maan itsenäistyessä opetusministeriö, jonka ensimmäinen tehtävä oli yhdistää maan yksitoista erillistä opetushallintoa. Myöhemmin ministeriö jaettiin kahteen osaan, toinen vastaa perusopetuksesta ja toinen korkeammasta opetuksesta ja ammattikoulutuksesta. Itsenäisyyden jälkeisessä koululaitoksen suunnittelussa avainsanoja ovat olleet saavutettavuus, tasapuolisuus, tasa-arvoisuus ja demokratia. Koululaitoksella nähdään olevan avainasema yhtenäisen kansakunnan luomisessa. Koulutuksen saamat budjettiosuudetkin osoittavat sen keskeistä merkitystä maan kehityspolitiikassa. Koulutukseen on suunnattu vuosittain noin neljännes valtion budjetista, joinain vuosina osuus on ollut lähes 30 prosenttia. Osuus on maailman korkeimpia. Koululaitos onkin nopeasti laajen- TAIMI SITARI Kuva 143. Baganin koulu Länsi-Caprivilla rakennettiin 1990-luvun alussa seudulla toteutetun entisten bushmannisotilaiden jälleenasutusprojektin yhteydessä. Tämä metsäinen alue on suojeltu, mutta siellä vanhastaan asuneet bushmannit ovat saaneet jäädäsinne asumaan ja raivata pieniä peltoja. 3

144 Taimi Sitari tunut kattamaan koko väestön. Peruskoululaisten määrä nousi 30 prosenttia vuodesta 1990 vuoteen 1998, jolloin peruskouluikäisistä oli koulussa jo noin 95 prosenttia. Samanaikaisesti monet aikuiset, joiden koulunkäynnin sota tai muut syyt ovat keskeyttäneet, ovat täydentäneet opintojaan tätä varten perustetussa Namibian avoimessa opistossa (Namibia College of Open Learning), jolla on toimipisteitä eri puolilla maata. Monet ovatkin halunneet käyttää tätä tilaisuutta hyväkseen, ja opistossa oli vuonna 1998 jo yli kaksikymmentätuhatta opiskelijaa. Itsenäistyessään Namibia päätti ottaa vain yhden virallisen kielen (official language). Kieleksi valittiin englanti. Englanti on Namibiassa hyvin harvojen, vain noin kahden prosentin, äidinkieli. Sitä pidettiin kuitenkin poliittisesti ainoana mahdollisena vaihtoehtona. Vaikka afrikaans oli huomattavasti laajemmin käytetty, ei sille voinut antaa virallisen kielen asemaa, sillä se oli ihmisille siirtomaavallan ja sorron kieli. Laajimmin puhuttu kieli on ambokieli, joka tosin muodostuu useista jonkin verran toisistaan eroavista kielistä, mutta jonka käyttäjät helposti ymmärtävät toisiaan. Sitä ei kuitenkaan voinut valita viralliseksi kieleksi, koska se on yhden etnisen ryhmän kieli ja olisi siten korostanut maan etnistä jakoa, josta juuri haluttiin päästä eroon. Koska englannista tuli maan virallinen kieli, tuli siitä myös koulujen opetuskieli. Suurin osa kouluista oli tähän asti ollut afrikaansinkielisiä. Oletuskielen vaihtaminen oli tietenkin valtava ponnistus kouluille ja varsinkin opettajille. Oli tarpeellista järjestää kielikoulutusta eri aineiden opettajille ja vahvistaa englanninkielen opetusta kaikilla tasoilla. Koska on hyvin tunnettua, että lapset oppivat parhaiten omalla äidinkielellään, päätettiin kuitenkin, että peruskoulun ala-asteella neljän ensimmäisen vuoden aikana opetuskielenä voidaan käyttää myös niin sanottuja kansallisia kieliä (national languages). Tällaisiksi määriteltiin kaikki sellaiset kielet, joita oli kehitetty niin paljon, että niillä oli opetuksessa tarvittavaa kirjallisuutta. Niitä on kahdeksan, ja ne ovat afrikaans, herero, kwangali, kwanyama, lozi, nama, ndonga ja saksa. Kansalliset kielet voivat olla koulussa myös oppiaineena aina ylioppilastutkintoon asti ja monia niistä voi opiskella myös yliopistossa. Koska koulutus on kaikkien perustuslaillinen oikeus, sisältyy järjestelmään myös erityisoppilaitoksia. Tutkintojärjestelmä antaa luottamusta opetuksen tasoon Koululaitos tarvitsi myös tutkintojärjestelmän uudistuksen. Ennen itsenäisyyttä Namibiassa suoritettiin eteläafrikkalaisten tutkintolautakuntien keskikoulu- ja ylioppilastutkintoja. Nämä tutkinnot olivat muodoltaan ja sisällöltään vanhanaikaisia eivätkä siten vastanneet Namibian tarpeita. Niinpä sekä 4

145 Eriarvoistavasta koulujärjestelmästä yhtäläiseen valinnanvapauteen peruskoulussa että lukiossa tehtiin kohta itsenäistymisen jälkeen perinpohjainen opetussuunnitelma- ja tutkintouudistus. Kymmenenvuotiselle peruskoululle kehitettiin oma kansallinen tutkinto, ja ylioppilastutkinto kytkettiin Cambridgen Kansainväliseen tutkintoon (International General Certificate of Secondary Education (Cambridge) ). Lukio on kaksivuotinen, mutta voi olla myös kolmivuotinen, jolloin oppilaat suorittavat Ylemmän kansainvälisen tutkinnon (Higher General Certificate of Secondary Education). Jälkimmäinen tutkinto on tarpeellinen erityisesti niille oppilaille, jotka aikovat hakeutua opiskelijoiksi ulkomaille. Näin Cambridgen tutkintolautakunnan asiantuntijat kehittävät yhdessä Namibian oman opetushallinnon kanssa sisällöltään sopivan tutkinnon, joka myöhemmin on tarkoitus erottaa kansalliseksi tutkinnoksi. Yhteys kansainväliseen järjestelmään on kuitenkin tarpeellinen uudelle tutkintojärjestelmälle, jotta sen kansainvälinen vertailutaso voidaan varmistaa. Korkeakouluopetus laajaa ja monipuolista Ennen itsenäisyyttä Namibialla oli kaksi korkeakoulua. Vuonna 1976 oli perustettu Lusakaan, Sambiaan, Yhdistyneitten kansakuntien Namibia-instituutti (United Nations Institute for Namibia). Siellä koulutettiin maanpaossa olevia namibialaisia lähinnä hallintoaineissa. Windhoekiin, Namibiaan oli vuonna 1980 perustettu Turnhalle Akatemia (Turnhalle Academy) joidenkin käsityksen mukaan vastapainoksi edelliselle. Toisaalta Akatemian perustaminen tuki siirtomaavallan pyrkimyksiä luoda musta keskiluokka. Akatemia oli ohjelmaltaan suppea keskittyen ylioppilaspohjaisten opettajien ja sairaanhoitajien sekä alempien hallintovirkailijoitten kouluttamiseen. Ennen Akatemian perustamista olivat namibialaiset voineet saada korkeakoulutasoista opetusta vain Etelä-Afrikassa. Monet pakolaiset tietenkin päätyivät eri maiden yliopistoihin, sillä monet vapaustaistelua tukeneet järjestöt ja valtiot myönsivät stipendejä ja hankkivat opiskelupaikkoja namibialaisille. Myös Namibiassa ylioppilaaksi tulleille yritettiin järjestää opiskelumahdollisuuksia ulkomailla. Esimerkiksi Luterilainen maailmanliitto koulutti yli 100 namibialaista Yhdysvalloissa. Nämä opiskelijat eivät olleet pakolaisia, vaan heidät valittiin Namibiassa kirjoittaneiden ylioppilaiden joukosta, ja he palasivat takaisin opinnot päätettyään. Itsenäistymisen jälkeen nousi luonnollisesti esille kysymys yliopiston perustamisesta. Uusi hallinto katsoi, että Akatemiaa ei voinut muuttaa yliopistoksi, koska se edusti vanhaa hallintoa ja oli palvellut sen tarkoitusperiä, joten yliopisto tuli perustaa uutena instituutiona. Myös Sambiasta muuttanut YK:n Namibia-instituutti piti sijoittaa opetusjärjestelmään. Uusi Namibian yli- 5

146 Taimi Sitari Kuva 146. Namibian yliopiston uusi kirjasto Windhoekissa. TEEMU RANTA opisto (University of Namibia, UNAM) perustettiin vuonna Akatemia lopetettiin, ja sen omaisuus sekä henkilökunta siirrettiin yliopistoon. Yliopiston toimitilat tulivat käsittämään Windhoekin keskustassa olevat entisen Akatemian tilat ja kaupungin etelälaidalla sijaitsevan entisen opettajaopiston. Yliopisto on nopeasti monipuolistunut käsittäen nykyisin kuusi tiedekuntaa, ja sen opiskelijamäärä nousee noin viiteen tuhanteen. Yliopiston alaisuuteen kuuluvat myös eri puolilla maata sijaitsevat sairaanhoito- ja opettajaopistot. Yliopistolla on myös toimipiste maan pohjoisosassa, missä asuu puolet maan väestöstä. Akatemian osana toimi aikoinaan osasto nimeltä Teknikon, joka antoi opistotasoista koulutusta erilaisissa teknisissä aineissa. Se siirtyi aluksi osaksi yliopistoa, mutta itsenäistettiin vuonna 1995 erilliseksi instituutiksi. Samalla se nimettiin uudelleen Namibian polyteknikseksi opistoksi (Polytechnic of Namibia). Itsenäisenä polytekninen opisto onkin kehittynyt nopeasti monipuoliseksi koulutuslaitokseksi. Siellä voi opiskella teknisiä aineita, informaatioteknologiaa, tiedotusaineita, matkailualaa sekä kaupallisia ja hallintoaineita. Polytekninen opisto on tehty ohjelmaltaan sopivaksi myös niille, jotka haluavat opiskella työn ohessa. Opiskelijamäärä on lähes sama kuin yliopistossa. 6

147 Eriarvoistavasta koulujärjestelmästä yhtäläiseen valinnanvapauteen Namibiassa toimii viisi valtion omistamaa ammattikoulua ja joukko muita ammattikoulutusta antavia keskuksia. Ammattikoulutusta on itsenäisyyden jälkeen voimakkaasti uudistettu ja kehitetty. Maatalousalan koulutusta annetaan kolmessa maatalousopistossa, ja luokanopettajien ammatti- ja täydennyskoulutuksesta huolehtii neljä opettajaopistoa. Kaiken kaikkiaan Namibia on pystynyt luomaan mittavan ja paljon erilaisia mahdollisuuksia tarjoavan koulutusjärjestelmän. Opetushallinnon tavoitteena on luoda Namibiaan parinkymmenen vuoden aikana hyvinkoulutettu ja teknologisesti korkeatasoinen yhteiskunta. Lähteet Amkugo, E. (2002). Education for all in independent Namibia reality or political ideal? Teoksessa Winterfeldt, V. & T. Fox & P. Mufune (toim.): Namibia, Society, Sociology, University of Namibia Press, Windhoek. Government of Namibia (2004) Ministry of Higher Education, Training and Employment Creation, Ministry of basic Education, Sport and Culture. < Decade_peace/h_edu.htm>. Gretschel, H.-V. (2001) Education in Namibia. Teoksessa Diener, I. & O. Grafe (toim.): Contemporary Namibia The first landmarks of a post-apartheid society, Gamsberg Macmillan Publishers, Windhoek. Lehtonen, L. (2001). Ondjokonona yoosikola mowambo s. University Printing House, Helsinki. 7

148 8

149 Siirtomaataloudesta itsenäiseen suunnitteluun Verna Mustonen Namibia peri siirtomaakaudelta sille tyypillisen talouden, ja sen rakenteelliset piirteet ovat edelleen tunnistettavissa. Kotimainen elintarviketuotanto on riittämätöntä, ja ulkomaille viedään raaka-aineita. Maahan tuodaan jalostettuja hyödykkeitä, koska maan oma teollisuus on vähäistä. Maanjako on edelleen erittäin epätasainen, ja kansalaisten väliset tuloerot ovat suuret. Talouden rakenne on kehitysmaalle tyypillisesti kaksijakoinen. Suurin osa väestöstä saa pääasiallisen elantonsa omavaraismaataloudesta, pienempi osa väestöstä toimii modernilla ja kaupallisella sektorilla. Vaikka kaksi kolmasosaa maan väestöstä on ainakin osittain sidoksissa luontaistalouteen, koko Namibian bruttokansantuotteesta se vastaa vain muutamia prosentteja. Vuonna 2000 maatalouden osuus bruttokansantuotteesta oli 8,4 prosenttia. Talouden merkittävimmän osan muodostaa voimakkaasti kasvava moderni, eurooppalainen vientisektori. Tämän osa-alueen omistus, tuotantotavoitteet sekä kasvuvaikutukset suuntautuvat pääasiallisesti ulospäin. Vuosittaiset sääolot vaikuttavat merkittävästi Namibian maataloustuotannon onnistumiseen. Jos sateet jonakin vuonna jäävät hyvin pieniksi tai kokonaan tulematta, on sillä suoraa vaikutusta väestön valtaosan päivittäiseen toimeentuloon. Vaikka maatalouden harjoittaminen on Namibian olosuhteissa vaikeaa ja ruoan puute arkipäivää, on maa kuitenkin luonnonvaroiltaan ja taloudellisilta kehittymisedellytyksiltään Afrikan mantereen rikkaimpia valtioita. Mineraalit ovat maan tärkein luonnonvara, ja kaivostoiminnan osuus bruttokansantuotteesta on noin 20 prosenttia. Afrikan maiden joukossa Namibia on neljänneksi suurin mineraalien tuottaja, ja esimerkiksi uraanin viejänä se on maailman suurimpia. Muita hyödynnettäviä kaivannaisia ovat timantit, kupari, lyijy, sinkki, tina ja hopea. Kaupankäynnissä Namibialla on pitkät perinteet Etelä-Afrikan kanssa. Ennen itsenäistymistä Etelä-Afrikka piti Namibiaa raaka-aineiden tuottajana ja vienti- sekä investointimarkkinoina. Läheisiä kauppasuhteita pitävät edelleen yllä Eteläisen Afrikan tulliunioni SACU (South African Customs Union) sekä rand-raha-alue. Namibian dollarilla ja Etelä-Afrikan randilla on sama vaihtoarvo eli niiden välillä on niin sanottu pariteetti. Tärkeitä vientimaita Etelä- Afrikan lisäksi ovat Iso-Britannia, Espanja, Japani ja Saksa. Tärkeimpiä tuon- 9

150 Verna Mustonen timaita ovat Yhdysvallat ja Euroopan unionin valtiot. Pääosa tuonnista koostuu elintarvikkeista, polttoaineista, koneista ja kemikaaleista. Vuoden 2002 tilastojen mukaan Namibian bruttokansantuote kasvoi 3,2 prosentin vuosivauhdilla. Henkeä kohden laskettu elinkustannuksiin suhteutettu bruttokansantuote oli samana vuonna dollaria. Kuitenkin puolet väestöstä eli todellisuudessa köyhyysrajan alapuolella, sillä tulot jakaantuvat erittäin epätasaisesti. Maatalouden kaksijakoisuus Omavaraismaatalous Maa-alueiden jako on Namibiassa peräisin siirtomaavallan ajalta, jolloin valkoiset siirtomaaisännät hankkivat itselleen laajat maaomaisuudet. Itsenäisyyden alkuun tultaessa kaupallisen maatalouden harjoittaminen vei maaalasta 44 %. Mustalle väestölle kuuluivat niin sanotut heimohallintoalueet, joiden osuus kokonaispinta-alasta oli 41 %. Väestöstä yli 80 % asui näillä heimohallintoalueilla. Loput 15 % Namibian pinta-alasta kuului valtion omistamiin kansallispuistoihin ja muihin luonnonsuojelualueisiin sekä timanttialueisiin. Omavaraismaataloutta harjoitetaan ennen muuta maan pohjoisosissa, missä sademäärät riittävät viljelyyn. Täälläkin maat ovat hiekkaisia ja karuja, ja maanviljelyn harjoittaminen on kovan työn takana. Epävarmojen sateiden vuoksi katovuodet ovat yleisiä. Koska pelkkä maanviljely ei takaa hyvää toimeentuloa, ihmiset lähtevät kaupunkeihin ja maan eteläosiin etsimään palkkatyötä. Varsinkin nuoret miehet ovat irrottautuneet perinteisestä maantaloudesta. Työn hakuun on lähdetty etelän kaivoksille ja maatiloille, osa taas on jäänyt työttömiksi. Ne, jotka ovat onnistuneet hankkimaan itselleen töitä, ovat palkkatuloineen tärkeitä maaseudulle jääneen suurperheen taloudelle. Namibian maataloutta on kehitetty vain vähän ja vain niiltä osin, kun se on ollut eduksi viennille. Pienviljelyn kehittämiseen ei ole kiinnitetty juurikaan huomiota, eikä heidän harjoittamansa maatalouden monipuolistamiseksi tai kehittämiseksi ole tehty käytännössä juuri mitään. Myyntiin tulevista peruselintarvikkeista, meijerituotteista, viljasta ja vihanneksista noin 10 prosenttia on omassa maassa tuotettuja ja loput on tuotu maahan. Käytännössä kuitenkin noin puolet maan väestöstä on riippuvainen omavaraismaataloudesta. Tämä on keskittynyt maan pohjoisosiin, jossa tuotanto koostuu pääasiassa maissista ja hirssistä sekä karjasta. Karjan kasvatusta harjoitetaan enimmäkseen omiin tarpeisiin, sillä tuotteita ei karjatautien leviämisuhan vuoksi saa markkinoida pohjoisen vyöhykkeen ulkopuolella. Eläimiä, 10

151 Siirtomaataloudesta itsenäiseen suunnitteluun erityisesti härkiä, pidetään myös vaikka ne eivät tuottaisikaan juuri mitään, sillä suuri määrä karjaa kuvastaa yhä perinteistä vaurautta. Perheyhteisöissä maataloustyöt on jaettu selvästi miesten ja naisten kesken. Miesten osana on ollut huolehtia perheen karjasta. Naiset puolestaan ovat huolehtineet maanviljelystä, mikä on tarkoittanut sitä, että naisille ovat jääneet kaikki raskaimmat työt. Työtä on kuitenkin helpottanut aasien ja härkien käyttö kyntötöissä. Tällöin siitä vastaavat miehet. Viljelypalstojen käsittäessä vain muutamien hehtaarien, pienimmillään vain yhden hehtaarin, kokoisia alueita, ei koko suurperhe ole saanut riittävää toimeentuloa näistä pienistä peltotilkuista. Lisää toimeentuloa on etsitty muualta ja koska muuttaneet ovat olleet perheen nuoria, ovat raskaat maataloustyöt kasautuneet yhä enemmän perheen naisten ja myös vanhusten harteille. Maan pohjoisosissa maataloutta harjoitetaan yhä varsin perinteisin menetelmin. Tämä tarkoittaa sitä, että maan muokkaus, kylvö, sadonkorjuu ja puinti tapahtuvat käsin. Koneellistuminen on vielä vähäistä, koska alueen ihmisillä ei ole varaa hankkia tehokkaampia työvälineitä. Satojen saaminen suuremmiksi ei näillä perinteisillä työmenetelmillä ole juurikaan mahdollista. Lisäksi ongelmana on veden puute. Alueella ei ole ympärivuotisesti virtaavia jokia, ja keinokastelun järjestäminen on hankalaa. Pohjavedet ovat monin paikoin liian suolaisia käytettäväksi edes talousvetenä. Veden käyttä- TAIMI SITARI Kuva 151. Namibian keski- ja eteläosissa sijaitsee laajoja karja- ja villieläinfarmeja, joiden koko yleisesti vaihtelee viiden tuhannen ja kymmenen tuhannen hehtaarin välillä. 11

152 Verna Mustonen minen kasteluun nostaisi maaperän luonnolliset suolat pintaan ja maanviljely muuttuisi käytännössä mahdottomaksi. Talousveden asukkaat useilla seuduilla saavat nykyisin jo vesijohtoverkostosta. Sen lisäksi, että maata on tarpeisiin nähden liian vähän, karjan liian suuri määrä suhteessa laidunalueisiin uhkaa huonontaa ympäristöä. Vaikka eläimet eivät paljon mitään tuottaisikaan, ne toimivat eräänlaisena pankkina, joka määrittelee perheen varallisuuden. Mitä enemmän eläimiä, sitä varakkaampi perhe. Erityisesti härillä on taloudellisen arvon lisäksi kulttuurista arvoa. Itsenäisyyden alkuaikoina laskettiin kaikkia kotieläimiä olevan yhteensä vajaa miljoona päätä. Tähän lukuun laskettiin naudat, joita oli noin ja vuohet sekä muut pienemmät kotieläimet, joita oli yhteensä noin puoli miljoonaa. Koska eläimiä on näin paljon, laidunalueet eivät ehdi palautua laidunnuspaineesta, ja vähitellen kasvillisuus häviää kokonaan altistaen maanpinnan eroosiolle. Paikoin maaperä onkin jo pahasti tuhoutunut. Eroosiota on viime vuosina kiihdyttänyt vähäisistä sateista seurannut kuivuus ja kasvillisuuden heikentyminen. Näillä alueilla on laidunnusta vaikea rajoittaa, koska siihen on perinteisesti kaikilla oikeus. Kaupallinen maatalous Kaupallinen maatalous on keskittynyt pääasiassa maan etelä- ja keskiosiin, suhteellisen kuiville alueille, joilla karjankasvatus on tuottoisampaa verrattuna maanviljelykseen. Karjankasvatuksen osuus kaupallisen maatalouden tuotoista on noin kaksi kolmasosaa, mutta vaihtelee herkästi kuivuuskausien mukaan. Etelässä kasvatetaan lisäksi lampaita ja strutseja, ja yhdessä karjankasvatuksen kanssa nämä muodostavat noin 80 % maan koko maataloustuotannosta. Karakul-turkislampaita kasvatti itsenäisyyden alussa noin eteläisen Namibian valkoista tilallista. Vastasyntyneiden karitsojen vuotia myydään turkiksiksi pääasiassa Euroopan markkinoille, jossa niistä valmistetaan ylellisiä kriminnahkaturkkeja. Karakul-lampaiden kasvatus on peräisin vuodelta 1907, jolloin eräs saksalainen turkiskauppias keksi ostaa Venäjän Keski-Aasiasta Buharan-lampaita ja viedä ne Saksan silloiseen siirtomaahan Namibiaan. Lampaat menestyivät alueella hyvin, ja kymmenessä vuodessa lampaiden määrä kasvoi kahteen miljoonaan. Turkisten myynnistä muodostui maan viennin tärkeä osa, ja melkein puolet maailmalla myytävistä karakul-turkiksista onkin edelleen namibialaista alkuperää. Maauudistus ja maatalouden tulevaisuus Pian itsenäistymisen jälkeen vuonna 1991 Namibian hallitus päätti ryhtyä toimiin maauudistuksen aikaansaamiseksi. Koolle kutsuttiin maakonferenssi, johon osallistui niin suurtilallisia kuin kaikkein köyhimpiäkin maanviljelijöitä 12

153 Siirtomaataloudesta itsenäiseen suunnitteluun TAIMI SITARI Kuva 153a. Pohjois-Namibian keskiosa on riippuvainen Kunenejoen vedestä, joka johdetaan ensin kanavaa ja sitten putkistoa pitkin eri seuduille. Vettä hyödynnetään myös suoraan kanavasta, kuten läheltä Oshakatia otetussa kuvassa. Nykyisin kuljetuksessa käytetään kantamisen lisäksi aasikärryjä ja autoja. TEEMU RANTA Kuva 153b. Vuohia laiduntamassa tien reunassa Remhoogten solassa Länsi-Namibiassa. 13

154 Verna Mustonen syrjäisistä kylistä. Maauudistus nähtiin välttämättömänä toimenpiteenä, jotta vakava työttömyys vähenisi ja jotta pystyttäisiin tuottamaan itse riittävästi ruokaa. Konferenssi laati erinäisiä periaatteita, joiden mukaan olisi tehtävä uusi maanjako. Ulkomaalaisten omistamat suurtilat oli otettava valtion hallintaan samoin kuin tilat, joiden omistajat eivät itse käytä tilojaan maatalouteen. Ulkomaalaisille sallittaisiin vain oikeus vuokrata maata sekä mahdollisuus sijoittaa paikalliseen maatalouteen. Suurtilojen kokoa oli rajoitettava, ja kaupallisen maatalouden suurtiloille tulisi määrätä maavero. Perinteisen maatalouden alueilla pitäisi luopua heimoyhteisöille maksettavista maankäyttömaksuista. Lisäksi pohjoisen Namibian karja-aita olisi säilytettävä, kunnes karjatautien valvonta olisi hallinnassa. Edellä mainittujen periaatteiden mukaan tapahtuvan maanjaon odotettiin kuitenkin tapahtuvan hitaasti, sillä se olisi vaatinut valtiolta suuria investointeja. Asiantuntijoiden mukaan kaikkein tärkeimmät toimenpiteet maauudistuksessa olisivat kuitenkin koulutuksen kehittäminen ja opastaminen kestävään maankäyttöön. Suunnitellut toimenpiteet ovat toistaiseksi jääneet enimmäkseen toteuttamatta. Maatalousministeriöllä on aikomuksena saada perinteiset omavaraisviljelijät tuottamaan enemmän ja samalla vähitellen muuttamaan perinteisiä käytäntöjään. Maatalousministeriön mukaan tuottavuuden kasvattamiseen on kaksi keinoa. Aiemmin maanviljelijät tuottivat hirssiä vain omaan kulutuk- TEEMU RANTA Kuva 154. Suolan tuotantoon valjastettuja altaita Walvis Bayn eteläpuolisella laguunilla. Aurinko ja tuuli ovat tehokas yhdistelmä veden haihduttamiseksi altaisiin johdetusta merivedestä. Saatu suola viedään Etelä-Afrikkaan kemianteollisuuden raaka-aineeksi. 14

155 Siirtomaataloudesta itsenäiseen suunnitteluun seen. Ylijäämän tuottamiseen ei ollut kannustimia, koska sille ei ollut olemassa markkinointijärjestelmää. Valtion tulisikin siis tarjota apuansa järjestämällä ylijäämän markkinointi. Lisäksi tuottavuutta pyrittäisiin nostamaan tarjoamalla apua erityisesti kyntötöihin, neuvontaan ja koulutukseen. Maatalouden kehittämisen pääpaino on pohjoisessa perinteisen maanviljelyn alueilla, sillä väestön enemmistö asuu juuri tällä alueella. Maataloutta on pyritty kehittämään paitsi ruoan tuotannon lisäämisen vuoksi, myös siksi, että se toisi lisää työpaikkoja. Pohjoisessa työttömyysongelma on maan vaikein, noin 30 % työvoimasta on työttömänä. Eräällä maatalousministeriön koetilalla Kavangon alueella todettiin puuvillan viljelyn luovan kolme työpaikkaa hehtaaria kohden kun viljan viljelyssä työpaikkoja syntyisi yksi hehtaari kohden. Ambomaalla hankkeet ovat olleet vaatimattomampia, koska sateet ovat niukat ja maanviljelyn tehostamismahdollisuudet ovat varsin rajalliset. Suunnitelmissa on ollut vihannestilojen perustaminen erityisesti tomaatinviljelyä varten. Vihannesviljelyn piiriin kuuluisi hankkeen valmistuttua kaiken kaikkiaan ihmistä. Tällainen hanke onkin jo perustettu Eundaan lähelle Ruacanaa Pohjois-Namibiassa. Projektin kastelujärjestelmään johdetaan vesi Kunenejoesta, kuten kuvasssa 153a. Hyvät kalavedet Namibian rannikkovedet ovat maailman kalaisimpia. Atlantin eteläosasta tuleva kylmä Benguelan merivirta tuo mukanaan runsaasti pieneliöitä kalojen ravinnoksi. Kansainvälisessä vertailussa Namibia sijoittuu kymmenen suurimman maan joukkoon, jos tarkastellaan kalastuksesta saatujen saaliiden arvoa. Kalastuksen myötä myös kalanjalostusteollisuus on kehittynyt lähinnä rannikkoalueella, erityisesti Walvis Bayn satamakaupungissa. Siirtomaakaudella Namibian vesillä harjoitettiin suoranaista ryöstökalastusta, mistä johtuen kalakannat romahtivat. Namibian rannikkovesiä käytettiin häikäilemättömästi hyödyksi, ja käytännössä kalastus oli täysin kontrolloimatonta. Edes Kaakkois-Atlantin kansainvälisen kalastuskomission tai YK:n Namibia-neuvoston määräykset eivät estäneet rajoituksetonta kalastusta, sillä kukaan ei todellisuudessa valvonut määräysten noudattamista. Kaikki kalastuksesta saadut tulot menivät ulkomaille, eikä Namibialle itselleen jäänyt mitään sen luonnonvarojen hyödyntämisestä. Eniten Namibian vesillä kalastivat Neuvostoliiton ja muiden sosialistimaiden sekä Espanjan troolarit. Aivan itsenäistymisen alkuaikoihin saakka espanjalaiset kalastajat pyysivät Namibian rannikkovesiltä jopa alamittaista turskaa, ja kalakantojen lopullinen häviäminen oli todella lähellä. Kuitenkin vähitellen kalastuksen kontrolli lisääntyi, ja laiton kalanpyynti saatiin kuriin. 15

156 Verna Mustonen TAIMI SITARI Kuva 156. Hirssi survotaan maahan upotetussa puisessa huhmaressa. Survottaessa jauhoon sekoittuu maasta hiesua, josta on tullut jauhoon kuuluva osa. Hiesu kirskahtelee hampaissa hirssipuuroa syötäessä. 16

157 Siirtomaataloudesta itsenäiseen suunnitteluun TAIMI SITARI Kuva 157a. Saksalainen siirtomaaomistus alkoi Lüderitzista, mihin myöhemmin syntyi satamakaupunki. Lüderitzin satama palvelee edelleen eteläistä Namibiaa. TEEMU RANTA Kuva 157b. Namibian kallioperässä on runsaasti mineraaleja, joista tärkeimpiä ovat uraani ja kupari. Kuvan vanha rautakaivos sijaitsee keskellä Namibin erämaata ja on ilmeisesti lopettanut toimintansa kohta aloituksen jälkeen. 17

158 Verna Mustonen Jotta kalastuselinkeino saatiin turvattua, Namibian täytyi määrätä esimerkiksi turskalle ja muutamille muille uhanalaisille lajeille pyyntikielto kantojen elpymisen ajaksi. Nykyisin kalastusoikeudet myönnetään enimmäkseen kotimaisille kalastusyhtiöille ja niiden vuokraamille aluksille. Vaikka saadut kalansaaliit ovatkin alle puolet siitä, mitä ulkomaiset kalastajat olivat ennen itsenäistymistä saaneet, nyt kalastuksesta saadut tulot jäävät Namibiaan eivätkä kulkeudu ulkomaille. Kalastuksen osuus kansantuotteesta kasvoi itsenäisyyden alussa nopeammin kuin minkään muun talouden lohkon. Lähes koko saalis menee vientiin. Tärkeimpiä kalalajeja ovat sardiini, anjovis, tonnikala ja makrilli. Lisäksi pyydetään muun muassa hummereita ja simpukoita, jotka säilötään ja myydään pääasiassa Etelä-Afrikkaan. Kaivosteollisuus talouden veturina Namibian kansantalouden perusta on kaivosteollisuudessa. Vuonna 2001 kaivosteollisuuden osuus viennistä oli 69 prosenttia ja bruttokansantuotteesta 20 prosenttia. Kaivokset tuottavat kaikkiaan kolmeakymmentä erilaista mineraalia. Kolme tärkeintä tuotetta ovat timantit, uraani ja kupari, joiden osuus kaivostuotannosta on lähes 90 prosenttia. Mineraalien hyödyntäminen ja kaivosteollisuuden kehittäminen ovat keskeisessä asemassa ajateltaessa Namibian tulevaisuutta. Hyödyntämättömiäkin mineraalivaroja on vielä runsaasti ja tuotannon tehokkuutta voidaan yhä parantaa. Namibian kaivostoiminta on paljolti ulkomaisessa omistuksessa. Monet kaivosyhtiöt ovat osittain tai kokonaan kansainvälisten, lähinnä eteläafrikkalaisten, brittiläisten ja amerikkalaisten suuryritysten omistuksessa. Kolmen suurimman yhtiön hallinnassa on 95 prosenttia maan kaivostuotannosta ja viennistä. Itsenäistymisen jälkeen kaivossektorin merkitys, lukuun ottamatta timantteja, on joko laskenut tai pysynyt samana vuodesta toiseen. Mineraalien maailmanmarkkinahinnat ovat herkkiä heilahteluille, ja viime vuosina hinnat ovat olleet melko alhaiset. Esimerkiksi uraanin hinta lähes puoliintui vuosina , eivätkä hinnat sen jälkeen ole juuri nousseet. Myös muiden kaivosteollisuuden tuotteiden hinnat ovat viime aikoina olleet varsin alhaiset. Kullan hyödyntäminen alkoi vuonna Muita tärkeitä kaivannaisia ovat lyijy, pyriitti, sinkki ja suola. Lisäksi hyödynnettäviin kaivannaisiin kuuluvat muun muassa marmori, graniitti sekä puolijalokivet kuten ruusukvartsi, turmaliini, ametisti ja akaatti. Namibian tärkeimmät timanttialueet sijaitsevat lounaisrannikolla. Timanttien louhinta on Namibian kaivosteollisuuden merkittävin osa-alue. Timantti- 18

159 Siirtomaataloudesta itsenäiseen suunnitteluun yhtiö Namdeb on Namibian valtion ja eteläafrikkalaisen De Beers-yhtiön yhteisyritys. Sillä on yksinoikeus timanttien hyödyntämiseen. Timanttialueella, johon kuuluu lähes kolmasosa Namibin autiomaasta, on maailman suurin yhtenäinen jalokivitimanttien esiintymä. Alue on täysin suljettu ulkopuolisilta. Lähes kaikki alueelta löydetyt timantit ovat erittäin korkeatasoisia ja 1990-luvuilla lähes puolet maailmanmarkkinoille tulleista timanteista oli peräisin juuri Namibiasta. Timantteja on kaivettu jo 1920-luvulta lähtien ja vähitellen varat ovat alkaneet köyhtyä. Kun tuotanto vuonna 1980 oli 1,56 miljoonaa karaattia, oli se itsenäisyyden alussa enää noin karaattia vuodessa. Lisää kaivoksia täytyi siis avata, sillä vanhemmat kaivokset oli suurimmalta osin hyödynnetty ennen Namibian itsenäistymistä. Uusia timanttiesiintymiä otettiin käyttöön avaamalla muun muassa Elizabeth Bayn kaivos Lüderitzin eteläpuolella sekä Auchasin kaivos Oranjejoen pohjoisrannalla. Timanttiyhtiö on maan merkittävimpiä työnantajia ja kaivosteollisuuden suurin työllistäjä. Kuparia Namibiassa hyödynnettiin yksinkertaisin perinteisin menetelmin jo ennen saksalaisten maahantuloa 1800-luvun loppupuolella. Kuparintuotanto lisääntyi nopeasti, kun monikansallinen Tsumeb-yhtiö alkoi hyödyntää Tsumebin rikasta kupariesiintymää vuonna Yhtiö oli pohjoisen Namibian suurin yksittäinen työllistäjä. Tsumebin kupariesiintymän luultiin jo ehtyvän 1990-luvulla, kunnes metrin syvyydestä löytyi uusia esiintymiä. Toiminta keskeytettiin jo muutamaksi vuodeksi laitteiden rikkoutumisen vuoksi, kun laskettiin, että niitä ei enää kannata uusia. Vuonna 2000 Tsumebin kaivos ja kuparisulatto aloittivat kuitenkin toimintansa uudelleen. Rannikolla sijaitsevasta Swakopmundin kaupungista noin 40 kilometriä sisämaahan sijaitsee maailman suurin uraanin avolouhos, joka on kolme kilometriä pitkä ja kilometrin leveä. Tämän Rössingin uraaniesiintymän hyödyntäminen alkoi 1970-luvun puolivälissä, kun kaivosyhtymä Rio Tinto Zinc (RTZ) osti esiintymän oikeudet eteläafrikkalaiselta omistajalta. Pitoisuudeltaan uraanimalmi on niukkaa, ja tämän vuoksi jalostettavaksi otetaan myös sellaista maa-ainesta, mikä esimerkiksi Kanadassa jätettäisiin jalostamatta. Vuonna 2001 Rössingin uraaniyhtiö tuotti 6,3 prosenttia maailman uraanin tuotannosta. Viime vuosina kaivos ei ole hyödyntänyt koko kapasiteettiaan, koska uraanin maailmanmarkkinahinnat ovat olleet alhaiset. Vuoden 2002 esiintymätietojen perusteella Rössingin kaivoksen lasketaan pysyvän tuottavana vielä 16 vuotta. Energian suhteen Namibia on riippuvainen tuonnista. Tulevaisuuden energiantarpeen tyydyttämiseksi valtiolla on kuitenkin monia mahdollisuuksia, sillä hyödyntämätöntä vesivoimaa on Kunenejoella, esimerkiksi Epupassa (kuva 20), jonne on suunniteltu voimalaa paikallisten vastustuksesta huolimatta. Lisäksi rannikolla on todettu olevan laajat hyödyntämiskelpoiset maa- 19

160 Verna Mustonen TEEMU RANTA Kuva 160a. Kunenejoen pato ja -allas Ruacanalla sijaitsevat kokonaan Angolan puolella, mutta vesi johdetaan voimalaitokseen Namibian puolelle. Namibia hyödyntää toistaiseksi kaiken syntyvän energian. Maitten välinen raja seurailee jokea voimalaitokselta mereen asti (vertaa kuva 20). Kuva 160b. Uudisrakentamista Hochland Parkissa Windhoekissa. ANTTI VASANEN 20

161 Siirtomaataloudesta itsenäiseen suunnitteluun kaasuvarat. Kaasuresurssien hyödyntämismahdollisuutta on tutkittu jo usean vuoden ajan, mutta vielä ei ole päästy tyydyttävään toimintaratkaisuun tässä miljardeja euroja vaativassa hankkeessa. Kaasuesiintymän käyttöönotto vaatii onnistuakseen lisätutkimuksia ja tarkkaa rahoituksen selvittämistä. Vähäinen teollisuus ja kasvavat palvelut Namibiassa on toistaiseksi vähän teollisuutta. Suurimmat teollisuuden alat ovat kalanjalostus, lihanjalostus ja kaivosteollisuus. Tehdasteollisuuden osuus bruttokansantuotteesta on vain viisi prosenttia. Suuri osa teollisuudesta on pienten yritysten hallitsemaa, ja tuotanto tehdään käsityönä. Tuotannonaloja ovat muun muassa puunveisto, kudonta, koristetekstiilit ja korinpunonta. Elintarvikepuolella valmistetaan edellä mainittujen kala- ja lihatuotteiden lisäksi olutta ja makeisia. Suurin osa teollisuudesta sijaitsee pääkaupungissa Windhoekissa ja rannikkoalueen kaupungeissa, erityisesti Walvis Bayssa. Namibia on Etelä-Afrikan teollisuustuotteitten markkina-aluetta, minne niiden vapaan pääsyn takaa Eteläisen Afrikan tulliunioni. Namibian oman nuoren teollisuuden on vaikea kilpailla Etelä-Afrikan vahvan tuotannon kanssa suojelemattomilla markkinoilla. Namibian hallitus on käynnistänyt erityisen teollistamisprojektin, jotta maan talous ja kaupankäynti saataisiin kestävämmälle pohjalle. Tavoitteena on sekä paikallisen kulutuksen että vientimarkkinoiden käyttöön tarkoitettujen tuotteiden valmistaminen. Investointien houkuttelemiseksi on perustettu erityisiä tullivapaita vyöhykkeitä muun muassa rannikolle Walvis Bayhin ja Oshikangoon Angolan rajalle. Nostamalla teollisuustuotantoa saataisiin pysyvämpiä ja monipuolisempia työmahdollisuuksia, mitkä osaltaan auttaisivat vähentämään laajaa köyhyyttä. Erityisesti elintarvikkeiden, nahkatuotteiden, tekstiilien, puutuotteiden ja rakennusmateriaalien kuten sementin tuotantoa pyritään kehittämään. Samoin pyritään lisäämään puolijalokivien jatkokäsittelyä ja erilaisten paperituotteiden valmistusta. Julkishallinnon ja yleensä palvelualan osuus bruttokansantuotteessa on kasvanut. Itsenäisyyden alussa niiden osuus oli lähes puolet ja vuonna 2001 jo lähes kaksi kolmasosaa. Vuoden 2001 tilastojen mukaan bruttokansantuote jakautui seuraavasti: maatalous 11 %, teollisuus 28 % ja palvelut 61 %. Merkittävimmät alat palvelusektorilla kyseisenä vuonna olivat julkishallinto, tukku- ja vähittäiskauppa, kiinteistö-, rahoitus- ja vakuutustoiminta sekä kuljetus ja tietoliikenne. Julkisen hallinnon kasvuun on vaikuttanut erityisesti koululaitoksen ja terveydenhuollon nopea kehittäminen. Namibiassa oli ennen itsenäisyyttä jyrkkiä alueellisia eroja näiden palvelujen määrissä ja laadussa. Näitä eroja on py- 21

162 Verna Mustonen Kuvio 162. Bruttokansantuotteen muodostuminen (Bank of Namibia) ritty tasoittamaan lisäämällä palveluja aikaisemmin laiminlyödyillä alueilla. Myös tietoinen pyrkimys tasapainottaa virkamieskunnan etnistä kokoonpanoa on lisännyt julkishallinnon henkilömäärää. Talouden kehittäminen Itsenäisyyden alussa Namibian infrastruktuuri oli paljon paremmassa kunnossa kuin monissa muissa Afrikan maissa. Infrastruktuurin kehittäminen tapahtui ennen itsenäistymistä kuitenkin eurooppalaisten ja eteläafrikkalaisten tarpeita ja etuja silmällä pitäen. Tavoitteena oli lähinnä kulkuyhteyksien luominen Etelä-Afrikasta siirtomaan asutuskeskuksiin sekä kaivosalueiden kytkeminen satamiin. Myös asutusalueiden rakentamisprojektit liittyivät pääasiassa uusien kaivosyhdyskuntien perustamiseen. Maanteitä rakennettiin raja-alueilla myös strategisiin tarpeisiin. Itsenäistyttyäänkin Namibia oli ulkomaankaupan kuljetusyhteyksiltään täysin riippuvainen Etelä-Afrikasta kunnes Walvis Bay vuonna 1994 liitettiin Namibiaan. Itsenäisen talouspolitiikan mahdollistamiseksi Namibia päätti perustaa oman keskuspankin ja luoda oman rahayksikön. Sille annettiin nimeksi Namibian dollari. Toistaiseksi Namibian dollarin vaihtoarvo on kuitenkin sidottu Etelä-Afrikan randiin. Eteläisen Afrikan tulliunioniin kuuluminen myös vahvistaa maiden välistä taloudellista yhteyttä. Itsenäistyessä Namibian haasteeksi jäi maan talouden vinoutuneisuuden poistaminen. Ongelmana oli, kuinka tehdä taloudellisilta mahdollisuuksiltaan rikkaasta maasta oikeasti vauras. Lisäksi varallisuuden jakautumi- 22

163 Siirtomaataloudesta itsenäiseen suunnitteluun nen tuli saada maan sisällä aiempaa tasaisemmaksi. Hallitus asettikin tavoitteekseen tuotantorakenteen monipuolistamisen siten, että riippuvuus kaivosteollisuuden viennistä ja elintarvikkeiden tuonnista vähenisivät. Tavoitteiksi asetettiin maatalouden ja maaseudun kehittäminen, koulutus, terveydenhoidon perusparannus sekä asumisen kohentaminen. Lähteet Afrikan Tähti ry. (1993). Eteläisen Afrikan SADC-maat. 66 s. Afrikan Tähti ry, Helsinki. Bank of Namibia (2002). < GDP%20by%20Activity%20-Current%20Prices.htm> CIA. (2003) The World Factbook < geos/wa.html>. Institute for Security Studies. Africa fact files (2003). Kiljunen, K. & M.-L. (toim., 1980). Namibia, viimeinen siirtomaa. 320 s. Tammi, Helsinki. Ministry of Trade and Industry. < U.S. Geological Survey. The Mineral Industry of Namibia by George J. Coakley < Älli, H. (1992). Namibia, rikas ja köyhä. Namibia käsikirja. 111 s. Painatuskeskus Oy, Helsinki. 23

164 24

165 Ongelmalliset maanomistusolot odottavat ratkaisua Verna Mustonen Maa on Namibian tärkeimpiä luonnonvaroja. Sitä voidaan käyttää sekä suoraan että epäsuorasti. Maan suora käyttö tarkoittaa maan hyödyntämistä muun muassa viljelyyn, kaivostoimintaan ja turismiin. Epäsuoraa käyttöä puolestaan ovat esimerkiksi maan toimiminen pääomana, asuinpaikkana sekä polttopuun ja muiden hyödykkeiden tarjoajana. Kun tarkastellaan Namibian maankäyttöä nykypäivänä, sitä ymmärtää parhaiten tarkastelemalla menneitä maankäytön tapoja ja muutoksia. Namibian siirtomaahistoria on vaikuttanut maanjakoon merkittävästi, ja aiemmat muutokset maanjaossa ja -käytössä ovat yhä näkyvissä. Tärkeimmät tekijät maanjaossa ovat olleet muuttoliike, asutus, segregaatio ja maa-alueiden myöntäminen tietyille ihmisryhmille. Nämä vaikuttavat edelleen siihen, kuinka maata tänä päivänä käytetään. Itsenäistymisen jälkeen Namibian yksi tärkeimmistä haasteista on ollut maakysymys ja siihen liittyvä ihmisten tasa-arvo. Vuoden 1990 itsenäistymisen jälkeen Namibian hallitus on pyrkinyt ratkaisemaan vaikean maakysymyksen. Ensimmäinen todellinen saavutus asiassa oli vuonna 1995 säädetty laki kaupallisen viljelyn maareformista (The Agricultural (Commercial) Land Reform Act). Tämä laki toimii perustana hallituksen toimille sen pannessa toimeen maan uudelleenjakoa. Keskeisin toimija maakysymyksessä on ollut asuttamisesta ja maa-asioista vastuussa oleva ministeriö (Ministry of Lands, Resettlement and Rehabilitation). Sen tehtäviin kuuluu maan hankkiminen uudelleenasuttamiseen ja kehittämiseen, maa-alueiden valmistelu tiettyihin maankäyttötarkoituksiin, tulevaisuuden maankäytön ja suunnittelun koordinointi sekä jokaisen kansalaisen kiistattoman maankäyttöoikeuden suojelu. Vaikka maakysymys on ollut yksi keskustelluimmista asioista Namibiassa useiden vuosien ajan, muutokset maanjaossa ovat olleet hitaita ja arvostelu toimijoita kohtaan on koventunut jatkuvasti. Namibialaiset haluavat päättäjiltä parempaa sitoutumista asiaan sekä näkyvämpiä tuloksia. Maan omistus ja käyttö Namibian maatalous on jakautunut perinteisen ja kaupallisen sektorin kesken. Kaupallisen sektorin maanviljelijät ovat pääasiassa valkoisia, saksa- 25

166 Verna Mustonen laista ja eteläafrikkalaista alkuperää olevia viljelijöitä. He omistavat ja kontrolloivat suurinta osaa maan keski- ja eteläosista. Suurin osa heidän tuotannostaan viedään Etelä-Afrikkaan ja Euroopan unioniin sekä osa myydään Namibiassa. Perinteisen sektorin maanviljelijät, jotka asuvat pääosin maan pohjoisosassa yhteisomistusalueilla, entisissä reservaateissa, harjoittavat omavaraismaataloutta. Yhteisomistusalueet ovat useiden maankäyttömuotojen muodostama kokonaisuus, ja niiden käyttötavat ja käytön kontrolli ovat hyvin moninaisia. Siksi termi yhteisomistus ei aina kuvaa tilannetta täysin totuudenmukaisesti. Yhteisomistusalueilla on myös runsaasti kaupallista maataloutta, ja jotkut viljelijöistä myyvät osan maataloustuotteistaan. Keskushallinto valvoo ja säätelee yhteisomistusalueiden maankäyttöä yleisellä tasolla yhdessä paikallisten viranomaisten kanssa, mutta maanviljelijät itse päättävät omien viljelyalueidensa käytöstä. Yhteisomistusalueiden maankäyttö on siis paikallisten viljelijöiden hallinnassa ja käyttöoikeus saadaan perinteisen hallinnon mukaan, mutta maa-alueet omistaa valtio. Erityisesti köyhille ihmisille, joilla ei ole varaa ostaa omaa yksityistä maata, yhteisomistusalueet tarjoavat mahdollisuuden elannon hankkimiseen. Yksityisomistuksessa olevien maatilojen kokonaispinta-ala on km² kattaen 43,3 prosenttia Namibian koko pinta-alasta. Itsenäistymisen aikaan, vuonna 1990, yksityisiä maatiloja oli noin 6 000, ja niiden koko vaihteli ja hehtaarin välillä. Yhteisomistusalueen viljelijöiden perheellä oli käytössä puolestaan 42 prosenttia viljelykelpoisesta maa-alasta. Yksityiset maatilat ovat maan etelä- ja länsiosissa huomattavasti suurempia kuin pohjoisessa ja idässä, sillä etelässä kasvuolosuhteet ovat heikommat kuin pohjoisessa, ja saman eläinmäärän ylläpitämiseksi tarvitaan laajempia maa-alueita. Vaikka suurin osa kaupallisista tiloista on valtavia karjankasvatusyksiköitä, erityisesti Tsumeb Grootfontein Otavi -kolmion alueelta löytyy pienempiäkin tiloja. Tämän alueen tilat ovat keskittyneet viljanviljelyyn, sillä sen maaperä on tarpeeksi hedelmällistä ja sademäärä riittävän suuri tuottavien satojen saamiseksi. Kaupallisen maatalouden tärkeimmät eläimet ovat nauta ja lammas. Näitä eläimiä kasvatetaan pääasiassa lihanmyyntiä varten. Pihvit, jalostetut lihatuotteet sekä Karakul-lampaiden nahkat ovat päävientituotteita. Muita maataloustuotteita ovat esimerkiksi maitotaloustuotteet, villa ja viljat. Koska yksityisten maatilojen maaperä ei ole yhtä hedelmällistä ja tuottavaa kuin yhteisomistusalueilla, maauudistus ja maan uudelleenjakoprosessi voivat monessa tapauksessa osoittautua vaikeaksi tehtäväksi. Viljelijät, jotka myyvät maansa valtiolle saavat hyvin vaihtelevia korvauksia. Lisäksi maan uudelleenjako tulee tehdä siten, että uudet tilat ovat riittävän suurikokoisia elinkelpoisuuden takaamiseksi. 26

167 Ongelmalliset maanomistusolot odottavat ratkaisua Kartta 167. Maan hallinta vuonna Ondangwan luoteispuolella on paljon pieniä valtion alueita, kuten armeijan käyttämiä alueita ja sairaaloita. Maanjako 1900-luvun vaihteesta itsenäisyyteen Namibia oli kolmen vuosikymmenen ajan Saksan siirtomaana. Saksalaisten maanhankinta alkoi vuonna Seuraavana vuonna Saksa julisti Namibian yhdeksi protektoraateistaan, minkä jälkeen suoritettiin useita maaalueiden haltuunottoja. Samanaikaisesti saksalaiset maahanmuuttajat ostivat ja vuokrasivat maita, joita oli käytetty yhteisomistusmaatalouteen. Vähitellen myös alkuperäisasukkaiden alueet alkoivat virallisesti määrittyä. Koska eläintaudit olivat merkittävä ongelma paikallisille maatalouden harjoittajille, heidän täytyi etsiä muita toimeentulon keinoja. Siitä syystä he olivat myös entistä valmiimpia myymään maansa ulkomaisille uudisasukkaille ja yrityksille. Vielä vuonna 1902 yksityisomistuksessa olevat maatilat eivät kuitenkaan olleet kovin yleisiä. Yksityisten maatilojen osuus koko maan pinta-alasta oli tuolloin 6 prosenttia, kun taas 30 prosenttia maasta oli määritelty yhteisomistusalueiksi. Yhteisomistusalueet sijaitsivat maan keskiosassa ulottuen etelästä Etelä-Afrikan rajalta pohjoiseen Angolan rajalle. Yksityiset maa- 27

168 Verna Mustonen tilat olivat pieniä ja sijaitsivat hajallaan yhteisomistusalueiden lomassa. Merkittävä vähentyminen yhteisomistusalueissa tapahtui vuonna 1907, mikä oli seurausta saksalaisten ja herero- ja namajoukkojen välillä käydystä sodasta. Hererojen ja namojen maat takavarikoitiin, mikä avasi uusia mahdollisuuksia valkoisille viljelijöille lisämaan hankintaan. Vuoteen 1911 mennessä kaupallisen maatalouden maa-alueet olivat 21 prosenttia ja yhteisomistusalueet 9 prosenttia koko Namibian pinta-alasta. Ensimmäisen maailmansodan aikana Etelä-Afrikka otti Namibian haltuunsa voittamalla saksalaiset joukot taisteluissa. Sodan jälkeen eteläafrikkalaisia maanviljelijöitä muutti Namibiaan. Lukuisia lakeja säädettiin kontrolloimaan maanjakoa; toiset suosivat eurooppalaisten jälkeläisiä, kun taas toiset pitivät yllä alkuperäisten yhteisöjen oikeuksia maanjaossa. Kaikesta huolimatta yksityisten maatilojen osuus jatkoi kasvuaan. Valkoisten omistamien maatilojen osuus jatkoi kasvuaan 1920-luvulla. Vuoteen 1937 mennessä yhteisomistusalueiden osuus maan pinta-alasta oli 17 prosenttia, kun taas yksityisten omistuksessa oli 36 prosenttia maasta. Seuraavien vuosikymmenten aikana sekä yhteisomistusalueet että yksityiset omistukset kasvoivat samalla kun valtion omistamat maa-alueet pienenivät. Vuonna 1955 kaupallisen maatalouden maata oli 47 prosenttia, yhteisomistusmaata 27 prosenttia ja valtion maata 26 prosenttia koko maan pinta-alasta. Vuoden 1955 jälkeen myytiin enää vain muutamia maatiloja valkoisille viljelijöille. Vuosi 1964 oli tärkeä merkkipaalu Namibian maanomistus- ja maanjakokysymyksessä. Niin sanotun Odendaal-komission ehdotus esitti perustettavaksi kymmentä etnistä aluetta, joiden tarkoituksena oli vahvistaa kunkin Namibian etnisen ryhmän sitoutumista omaan maa-alueeseensa. Alueita kutsuttiin nimellä homeland, ja niiden omistusperusta oli yhteisomistuksessa. Useimmat näistä yhteisomistusalueista sijaitsivat maan pohjoisosissa lukuun ottamatta kolmea pienempää aluetta, jotka sijaitsivat etelämpänä. Komission ehdotuksesta useita yksityistiloja siirrettiin yhteiskäyttöön. Tästä johtuen kaupallisten maatilojen osuus koko maan pinta-alasta laski 44 prosenttiin. Odendaal-komission ehdotukseen perustuva maanjako säilyi Namibiassa aina vuoden 1990 itsenäistymiseen saakka. Järjestäytynyt toiminta maakysymyksessä alkoi 1970-luvun loppupuolella. Vapautusliike Swapo (South West Africa People s Organisation), joka oli maanpaossa, sekä erinäiset poliittiset puolueet ja instituutiot maan sisällä alkoivat tarkastella maakysymystä ja kehittivät maareformiohjelman. Myös YK:n Namibia-instituutti, joka perustettiin 1970-luvun puolivälissä Lusakaan, Sambiaan, oli merkittävä vaikuttaja maan uudelleenjaossa. Instituutin mielestä valtiolla oli maakysymyksessä tärkein rooli. Valtion tulisi korjata yksityisten ja yhteisomistuksessa olevien maatilojen välillä vallitseva epätasa- 28

169 Ongelmalliset maanomistusolot odottavat ratkaisua Kuvio 169. Maanomistuksen jakautuminen Namibiassa vuodesta 1902 vuoteen arvo suorittamalla maanjako uudelleen. Instituutti esitti, että yksityisomistuksessa olevat maatilat maan etelä- ja keskiosissa tulisi muuttaa joko valtion maatiloiksi tai osuustoiminnallisiksi maatiloiksi. Liiketoimintaa harjoittavien maatilojen nähtiin olevan epäsopiva maankäyttömuoto, sillä valtio ei voinut kontrolloida niitä tarpeeksi. Toisaalta osuustoiminnallisia maatiloja myös kritisoitiin eräässä instituutin tekemässä tutkimuksessa, sillä toimivia esimerkkejä niistä ei ollut löydettävissä muualla Afrikassa. Tutkijat esittivät, että maanviljelijöiden tulisikin muodostaa yhteistyöhön perustuvia maatiloja, joilla jokainen omistaisi maa-alueensa itsenäisesti. Yhteisviljely ja muu viljelijöiden välinen yhteistoiminta auttaisi maanviljelijöitä toimeentulonsa hankkimisessa. Ehdotettu malli yhteisviljelystä perustui Zimbabwen esimerkkiin. Mallia pidettiin kiinnostavana, sillä se kannustaisi myös vähävaraisempia ihmisiä harjoittamaan maataloutta. Suuremmassa mittakaavassa mallin nähtiin muuttavan pienimuotoista maanviljelyä kohti sosialistista käytäntöä. Poliittiset puolueet maan sisällä pitivät maan uudelleenjakoa tärkeänä kysymyksenä. Kun YK:n Namibia-instituutti ja Swapo pitivät uudelleenjakoa sosialistisena muutoksena, maan poliittiset puolueet näkivät maauudistuksen lähinnä sosio-ekonomisena ja poliittisena muutoksena. Poliittisen johdon tärkein päämäärä oli tarjota myös mustille maanviljelijöille oikeus ja mahdollisuus yksityiseen maanomistukseen. Näin mustien edistymismahdollisuudet maan sisällä lisääntyisivät, minkä odotettiin vievän pohjaa Swapon johtamalta taistelulta. Vuoteen 1990 asti maakysymyksessä oli siten vallalla kaksi vastakkaista näkökulmaa, toisaalta yksityisen maanomistuksen laajentaminen ja toisaalta maan kansallistaminen ja maatalouden sosialistinen kehittäminen. Itsenäistymisen jälkeen Namibia-instituutin näkökanta 29

170 Verna Mustonen ANTTI VASANEN Kuva 170. Apinanleipäpuu, jonka taustalla näkyy Pohjois-Namibian viljelymaisemaa. Apinanleipäpuu varastoi vettä paksuun ja huokoiseen varteensa, eikä puuaines siten ole riittävän kestävää esimerkiksi rakennuspuuksi. painottui enemmän maakysymyksessä, mutta toisaalta poliittinen johto luopui sosialismista ja maan perustuslakiin kirjattiin vahva yksityisen omaisuuden suoja. Valtiolla on kuitenkin keskeinen asema jaettavien maa-alueiden etsinnässä, maan hankkimisessa, suunnittelussa, maanjaossa sekä uudisasukkaiden valinnassa. Maareformi itsenäistymisen jälkeen Maakysymys nousi keskusteluihin ensimmäisessä parlamentin kokouksessa itsenäistymisen jälkeen. Pääministerin tehtävänä oli kutsua koolle kansallinen konferenssi, joka käsittelisi maakysymystä ja maareformia ja päättäisi, mitä asialle tulisi tehdä. Konferenssi järjestettiin kesällä Konferenssi oli luonteeltaan neuvoa-antava eikä sillä ollut valtuuksia tehdä päätöksiä, vaan se saattoi tehdä vain suosituksia. Laaja-alaisen keskustelun takaamiseksi konferenssiin kutsuttiin 500 namibialaista, jotka olivat tekemisissä tuottavan maankäytön kanssa. Osallistujia oli runsaasti; mukana oli niin yhteisomistusalueiden viljelijöitä, hyvin toimeentulevia liiketoimintaa harjoittavia viljelijöitä kuin sellaisiakin viljelijöitä, jotka olivat aidanneet yhteis- 30

171 Ongelmalliset maanomistusolot odottavat ratkaisua omistusalueiden maita yksityiseen käyttöön. Konferenssin päätavoitteina oli tuoda julki tutkimustietoa ja kokemuksia maareformista muissa Afrikan maissa sekä tarjota keskustelukanava kaikille aiheeseen liittyville tahoille. Eniten kritiikkiä sai osakseen kaupallisen maatalouden sektori. Maanjaon nähtiin olevan epätasa-arvoinen, ja jotain tuli tehdä maan uudelleenjakamiseksi. Eräs konferenssissa kiistelty asia oli alkuperäisten asukkaiden esi-isien maa-alueiden palauttaminen takaisin perinteisille omistajilleen. Konferenssi päätyi lopputulokseen, että vaatimukset yksityismaiden palauttamisesta olisivat käytännössä mahdottomia sopia ja toimeenpanna. Muita runsaasti keskustelua herättäneitä asioita olivat kaupallisten maatilojen omistus ja käyttö. Näihin lukeutuivat muun muassa ulkomaalaisten maanomistus, maanomistus poissaolevana, maanomistuksen ylärajat sekä maatalousmaan vajaakäyttö. Maanhankintamahdollisuuksia kaupallisen maatalouden tiloilta tutkimaan ehdotettiin asetettavaksi komitea. Vuoden 1991 lopussa pääministeri nimittikin kaupallisen maatalouden teknillisen komitean (Technical Committee on Commercial Farmland). Komitea teki useita ehdotuksia maareformiin ehdottaen, että esimerkiksi hylätyt, vajaakäytetyt ja käyttämättömät maa-alueet tulisi ottaa takaisin tuotantoon. Ulkomaalaisten ei tulisi sallia omistaa maata Namibiassa yksityisomistuksen pohjalta, ja maasta poissaolevien maanomistajien tilat tulisi määrätä uudelleenjakoon. Lisäksi komitea suositteli ylärajaa siihen, kuinka paljon yksi henkilö voisi omistaa maata. Maareformin suorittamiseksi tarkasteltiin useita vaihtoehtoja. Yksityisomistuksessa olevien alueiden uudelleenjakamiseksi oli neljä erilaista mallia. Ensimmäisessä mallissa yksityistiloja ostettaisiin yhteisomistusalueiden laajentamiseksi. Tässä suunnitelmassa yhteisomistusalueet laajenisivat niiden välittömästä läheisyydestä ostetuille kaupallista toimintaa harjoittaville maatiloille. Järjestelmällistä uudelleenasuttamista tai tarkasti määritettyä maanjako ei olisi. Uusia alueita hoidettaisiin yhteisomistusalueella olemassa olevan maankäytön ja hallintatavan mukaisesti. Pääasialliset kulut valtiolle aiheutuisivat tilanomistajille maksetuista hyvityksistä. Tarvetta infrastruktuurin kehittämiselle ei juuri olisi, sillä alueilla oli jo riittävä vesihuolto ja tieverkostot. Ehdotettu malli olisi käyttökelpoinen erityisesti maan keskiosissa entisen Hereromaan ja Damaramaan alueilla sekä etelässä entisen Namamaan alueella. Toisessa mallissa ehdotettiin karjatilallisten asuttamista yksityistilojen alueelle. Tässä ehdotuksessa ostettaisiin tiloja yksityisomistusalueilta nauta- ja pienkarjavyöhykkeiltä ja pidätettäisiin valtiolle oikeus maanomistukseen. Yhteisomistusalueilta muuttaville karjatilallisille turvattaisiin tietyt henkilökohtaiset maankäyttöoikeudet. Erilaiset vuokra- ja laiduntamissopimuk- 31

172 Verna Mustonen set olisivat maankäytön järjestämisessä toimintamalleina. Asutusrakenne olisi melko hajanainen maaperän heikosta tuottavuudesta johtuen. Perusajatuksena olisi, että uudelleenasutetut maanviljelijät jatkaisivat kaupallista maataloutta, ja siten tämä kehitysmalli kiinnostaisi todennäköisesti eniten suuria karjanomistajia, jotka olisivat jo ennestään kaupalliseen maatalouteen suuntautuneita. Ehdotettua mallia voitaisiin soveltaa kaikkialla yksityisomistusalueilla niin nauta- kuin pienkarjavyöhykkeilläkin. Kolmas toimintamalliehdotus oli pientilallisten ja tilattomien asuttaminen yksityisomistustiloille. Tässä vaihtoehdossa tavoitteena olisi köyhien ihmisten asuttaminen sekaviljelyn alueille. Koska maaperä useimmilla yksityisomistuksessa olevilla alueilla on heikosti tuottavaa, ainoa sopiva kohde asuttamiselle olisi hedelmällisen Tsumeb Grootfontein Otavi -kolmion alue. Asutusmalli soveltuisi parhaiten tiheästi asutuilta viljan- ja sekaviljelyn alueilta lähtöisin oleville muuttajille esimerkiksi maan pohjoisosasta, Ambomaalta, lähteneille. Koska kolmion alueella on runsaasti käyttämätöntä viljelykelpoista maata, se sopisi muuttojen kohdealueeksi hyvin. Tämän mallin kustannukset olisivat kuitenkin varsin korkeat. Valtio joutuisi huolehtimaan useista asioista, muun muassa ostamaan maa-alueita ja viljelytarvikkeita, hankkimaan karjaa vähävaraisille tilallisille sekä avustamaan taloudenpidossa yleisesti. Lisäämällä ja monipuolistamalla muuttajien toimeentuloa valtio voisi TEEMU RANTA Kuva 172. Tiet on usein aidattu erilleen yksityistilojen laajoista laitumista, kuten tässä kuvassa Keski-Namibiasta. Tienvieren kasvillisuus on laidunaluetta runsaampaa. Liikalaidunnus vähentää suojaavaa kasvillisuutta ja altistaa siksi maaperän eroosiolle. 32

173 Ongelmalliset maanomistusolot odottavat ratkaisua turvata riittävän elintason. Ehdotettu malli on neljästä vaihtoehdosta kaikkein intensiivisin maankäytöltään. Mallin avulla henkilöä voitaisiin asuttaa uudelleen hehtaaria kohti. Neljäs malli perustui yhteisomistusalueelta kotoisin olevien maanviljelijöiden suorittamaan yksityistilojen ostoon, jota valtio tukisi. Jo joitakin vuosia ennen ehdotusta malli oli itse asiassa käytössä. Maanviljelijöitä tuettiin lainoilla, mutta jonkin ajan kuluttua tuki lakkautettiin. Mallissa ehdotettiin, että lainoja alettaisiin tarjota uudelleen. Maanostot mahdollistuisivat maanostopankin ja yksityisen pankkisektorin myöntämillä lainoilla. Ehdotuksen heikkoutena oli korkea korkotaso, mikä vaikeutti lainojen ottamista. Jotta yhteisomistusalueilta lähtöisin oleva maanviljelijä olisi voinut ryhtyä kaupallista toimintaa harjoittavaksi viljelijäksi, hänellä olisi pitänyt olla merkittävän suuri oman rahoituksen osuus, ja näin ei useinkaan ollut asian laita. Edellä mainittujen neljän yksityisten maiden maareformimallien lisäksi komitea esitteli kolme mallia yhteisomistusalueiden kehittämiseksi. Vaikka kaikkia malleja tarkasteltiin sekä kustannusten ja hyötyjen että oikeudenmukaisuuden ja tehokkuuden näkökulmista, varsinaisia toimintasuunnitelmia ei tehty. Maareformilaki Namibian parlamentti sääti lain maareformista alkuvuonna 1995 ja se pohjautui kaupallisten viljelysmaiden teknisen komitean suosituksiin. Lain mukaan maata tulisi olla saatavilla kaikille Namibian kansalaisille, jotka eivät omista tai joilla ei muuten ole käytössä lainkaan tai riittävästi viljelysmaata. Erityisasemassa olisivat ne Namibian kansalaiset, jotka ovat sosiaalisesti, taloudellisesti tai koulutuksellisesti heikommassa asemassa aiemmin voimassa olleiden syrjivien lakien tai toimenpiteiden vuoksi. Kaikki merkittävimmät poliittiset puolueet, lukuun ottamatta yhtä pientä valkoisten oikeistolaista puoluetta, kannattivat lakia. Maakysymyksestä käytiin vilkasta keskustelua, sillä parlamentin mielestä kyseessä ei ollut ainoastaan sosio-ekonomisesti merkittävä asia vaan siihen liittyi myös kysymys poliittisesta ja taloudellisesta vallasta, koska valkoiset maanviljelijät omistivat suurimman osan yksityisistä maa-alueista ja koska mustien maanviljelijöiden tilanne oli huomattavasti heikompi. Laissa koottiin yhteen toimintalinjat yksityismaiden hankkimiselle ja sen jaolle uudelleenasuttamisen tarkoituksiin. Lain mukaan valtiolla on ensimmäisenä etuoikeus ostaa maatalousmaata aina kun sitä on tarjolla. Maareformin neuvoa-antava komissio perustettiin neuvomaan maareformista vastuussa olevaa ministeriä maan ostoissa sekä maanjaon ja -käytön organi- 33

174 Verna Mustonen soimisessa. Kaupallisessa tuotannossa olevan maatalousmaan hankkimista rajoitettiin osin ulkomaalaisten kohdalla. Laki ei kuitenkaan kieltänyt täydellisesti ulkomaalaisia ostamasta maata. Valtion roolina olisi punnita paikallista kysyntää suhteessa ulkomaisten maanhankintojen tuomaan hyötyyn. Toimintamalliksi ehdotettiin, että maa, joka ei sovellu uudelleenasuttamiseen, voitaisiin hyväksyä myytäväksi ulkomaalaisille. Laissa annettiin myös määräys maaverosta, joka maanomistajien olisi maksettava. Vero pakottaisi suuret maanomistajat myymään ylimääräiset maansa. Kysymys vaatimuksista esi-isien maa-alueisiin nostettiin jälleen esille parlamentin kokouksessa, ja asia tuntuukin olevan kaikkein herkin Namibian maakysymyksessä. Maanhankinnan periaatetta halukas myyjä, halukas ostaja, jossa valtiolla on etuoikeus myynnissä olevan liiketoimintaa harjoittavan maatilan ostamiseen, kritisoitiin runsaasti, sillä periaatteen mukaan myyjälle tulee suorittaa kohtuullinen korvaus kaupasta. Periaatteen vastustajat olivat sitä mieltä, että kaupallista tuotantoa harjoittavat maanviljelijät olivat alun perin varastaneet maansa alkuperäisiltä maanviljelijöiltä, eikä heillä siitä syystä olisi oikeutta korvauksiin. Ehdotus esi-isien heimoalueiden palauttamisesta hylättiin lopulta. Koska laaja enemmistö, erityisesti pohjoisen maanviljelijät, eivät olleet koskaan joutuneet maiden takavarikoinnin kohteiksi toisin kuin etelän paimentolaiset, parlamentti päätti, että maanjako tulisi suorittaa kaikkia heikossa asemassa olevia maanviljelijöitä hyödyttävällä tavalla,ei vain suosien niitä, jotka oli joskus häädetty pois omilta mailtaan. Maanhankinta vuoden 1995 jälkeen Laki maareformista vauhditti yksityisomistusmaiden hankkimista. Tilojen hankkimisessa valtion taloudellisella sitoutumisella oli tärkeä osa. Myös Namibian ensimmäinen kehityssuunnitelma vuosille muotoiltiin tuolloin. Suunnitelma asetti tavoitteet maanjaolle ensimmäisen kerran. Tavoitteena oli asuttaa uudelleen henkilöä uudelleenjaetulle maalle vuoteen 2000 mennessä samalla kun valtion tulisi hankkia hehtaaria maata. Vuoteen 1997 mennessä liiketoimintaa harjoittavia maatiloja oli hankittu hehtaaria ja ihmistä oli asutettu. Vaikka valtio saikin aikaan edistystä, ensimmäisen kehittämissuunnitelman tavoitteet eivät olleet täysin realistisia. Namibian todellista tilannetta ei oikeastaan otettu huomioon. Kehittämissuunnitelma laadittiin vailla maankäytön suuntaviivoja ja ilman selvää käsitystä siitä, kuinka paljon rahaa valtio oli valmis käyttämään maareformiin. Maattoman väestön lukumääräksi arvioitiin virallisesti , ja siksi valtion täytyi nostaa tavoitettaan uudel- 34

175 Ongelmalliset maanomistusolot odottavat ratkaisua TEEMU RANTA Kuva 175. Etoshan altaan koillislaidalla karjaa juotetaan arteesisten kaivojen vedellä, joka on kulkeutunut pohjoisesta vettä pidättävän maakerroksen alla ja on siksi tällä alavammalla alueella paineellista. leenasutetuista :een vuoteen 2000 mennessä. Tällä hetkellä maattomia namibialaisia on arvioitu olevan ja heistä oli asutettu uudelleen vuoteen 2003 mennessä. Samanaikaisesti suunnitelmat maan ostoista täytyi arvioida suuremmiksi. Vuonna 2000 valtion tavoitteena oli ostaa ylimääräiset hehtaaria yksityistä maatalousmaata. Vuoteen 2001 mennessä yksityisen maatalousmaan kokonaismäärä uudelleenjakoa varten oli hehtaaria. Vuoteen 2003 mennessä valtio oli hankkinut ainoastaan 124 maatilaa, kokonaispinta-alaltaan hehtaaria. Tarkkaa asutettujen määrää hankituille tiloille on vaikeaa arvioida, sillä asuttamisprojekteja on meneillään myös yhteisomistusalueilla. Vuodesta 1990 vuoteen 2001 mennessä noin perhettä oli asutettu valtion hankkimalle maalle. Lisäksi noin 300 maanviljelijälle oli myönnetty lainoja yksityisten maiden ostamista varten vuoden 1992 jälkeen. Valtio sitoutui kaupallisten tilojen ostoihin toiselle suunnittelujaksolle vuosille myöntämällä varoja 100 miljoonaa Namibian dollaria. Summa on sama kuin ensimmäisellä suunnittelujaksolla. Kaikesta huolimatta toisen kansallisen kehityssuunnitelman tavoitteet olivat vaatimattomia. Hallitsevalla puolueella, Swapolla, joka koostuu pääasiassa pohjoi- 35

176 Verna Mustonen sen asukkaista ja siten sellaisista namibialaisista, jotka eivät ole koskaan olleet maattomia, on vain vähän poliittisia paineita maan uudelleenjaon nopeuttamiseksi. Maattomat namibialaiset ovat lisäksi heikosti järjestäytyneitä, ja heillä on vain vähän vaikuttamismahdollisuuksia päätöksenteossa. Maareformista vastuussa oleva ministeriö aikoi asuttaa toisen kehityssuunnitelman vuosien 2000 ja 2005 välisenä aikana 180 perhettä eli noin henkilöä. Tällä hetkellä lukuja on kuitenkin korjattu ylöspäin. Ministeriön mukaan nykyinen vuosittainen uudelleenasutettujen määrä on henkilöä. Visiossa 2030, joka perustuu tähän lukuun, ministeriö tavoittelee noin henkilön uudelleenasuttamista vuoteen 2030 mennessä. Uudistusta hidastavia tekijöitä Namibian maareformi on edennyt hyvin hitaalla vauhdilla. Tähän on useita syitä. Kenties tärkein tekijä hitaalle kehitykselle on niiden maattomien namibialaisten, joita asia eniten koskee, vähäinen poliittinen vaikutusvalta maareformin nopeuttamiseksi. Lisäksi siirtomaavallan toimesta maattomiksi joutuneiden määrä on vain noin 10 prosenttia koko väestöstä. Ehkä siksi maakysymystä ei nähdä keskeisimmäksi poliittiseksi asiaksi. Toinen tekijä hitaalle kehitykselle on epäilemättä taloudellisten ja inhimillisten resurssien vähyys. Liiketoimintaa harjoittavien maatilojen hankkiminen on valtiolle kallista, sillä se on sitoutunut maksamaan myyjille kohtuullisen korvauksen maasta, vaikka maa olisikin maatalouden harjoittamisen kannalta heikkolaatuista. Tämänhetkisen taloudellisen tilanteen perusteella valtio voi ostaa vain pieniä määriä myytäväksi tarjotusta maasta. Esimerkiksi vuonna 2001 maareformista vastuussa oleva ministeriö osti ainoastaan 18 tilaa valtiolle tarjotuista 173 tilasta. Lisäksi rahankäytönsuunnittelu on merkittävä ongelma. Vaikka maanjakoon suunnatun rahasumman pienuutta onkin arvosteltu, joinakin vuosina valtio ei ole edes pystynyt käyttämään koko summaa. Maareformiohjelman täytyy myös kilpailla julkisesta rahoituksesta muiden tärkeiden sektoreiden kuten terveydenhuollon, koulutuksen ja maatalouden kanssa. Näille sektoreille suuntautuvat investoinnit hyödyttävät todennäköisesti paljon useampia ihmisiä. Myöskään liiketoimintaa harjoittavien tilojen merkitystä paikalliseen ja perheiden talouteen ei tunneta tarpeeksi hyvin. On arvioitu että työntekijää saa elantonsa liiketoimintaa harjoittavien maatilojen kautta. Kun tähän lasketaan mukaan perheet, luku voi nousta jopa henkilöön. Kaupallista maataloutta harjoittavien maatilojen uudelleenjako saattaisi itse asiassa laskea työntekijöiden määrää alueilla jos jako tehtäisiin ympäristöä ajatellen kestävältä pohjalta. Niinpä maata tarvitsevien määrä voisi täten jopa kasvaa. 36

177 Ongelmalliset maanomistusolot odottavat ratkaisua Vaikka valtio onkin ryhtynyt toimenpiteisiin ratkaistakseen maakysymyksen, paljon on vielä tehtävää. Valtio ei ole pystynyt vastaamaan köyhien ja työttömien tarpeisiin. Saadakseen aikaan ympäristöllisesti ja sosio-ekonomisesti kestävän maareformiohjelman valtion tulisi löytää vastaukset kehitystä hidastaviin tekijöihin. Tällä hetkellä kuitenkin näyttää siltä, että maakysymys tulee olemaan myös tulevaisuudessa pinnalla oleva asia niin kansan kuin poliittisten päättäjienkin keskuudessa. Lähteet The AfricaOnline (2004). Namibia: Special report on land reform, Part < IUCN, The World Conservation Union. (1995). The Agricultural (Commercial) Land Reform Act < Agricultural%20Land%20Reform%20Act%20summary.html>. Mendelsohn, J. ym. (2002). Atlas of Namibia. A Portrait of the Land and its People. 200 s. David Philip Publishers, Cape Town. Mthoko, N. A. ym. (1990). Geography of Namibia. 335 s. Gamsberg Macmillan Publishers Pty, Windhoek. Purcell, R., (1994). Economic Analysis of Land Reform Options in Namibia. 50 s. The Namibian Economic Policy Research Unit (NEPRU), Windhoek. The Republic of Namibia (s.a.) < Gov_launch.htm>. Werner, W. (1997). Land Reform in Namibia: The First Seven Years. 25 s. The Namibian Economic Policy Research Unit (NEPRU), Windhoek. Werner, W. (2001). Land reform and Poverty Alleviation: Experiences from Namibia. 21 s. The Namibian Economic Policy Research Unit (NEPRU, Windhoek. 37

178 38

179 Kehittyvä terveydenhuolto ongelmien keskellä Hanna Lauha Namibian terveyssektori on mukautumassa itsenäisyyden tuomiin haasteisiin ja uudenlaisten terveysuhkien asettamiin vaatimuksiin. Terveyssektorin pyrkimyksenä on parantaa ja ylläpitää kansalaisten hyvinvointia tuottamalla tauteja ehkäiseviä ja hoitavia palveluita, kuntouttaa sairastuneita ja yleisesti kannustaa terveyttä parantaviin elintapoihin. Terveyssektorin tavoitteena on saada terveydenhuoltopalvelut kaiken kansan ulottuville. Tämän Namibian terveydenhuollon yhteenvedon lähteenä on pääosin käytetty Namibian terveysministeriön yhteistyössä Ranskan suurlähetystön kanssa tuottamaa teosta Health in Namibia, Progress and Challenges, jonka on julkaissut Raison (Research and Information Services of Namibia). Terveydenhuollon varhaisemmat vaiheet Namibian terveyssektorin kehittymiseen on vaikuttanut sen historia sekä Saksan että Etelä-Afrikan siirtomaana. Siirtomaa-aika loi maahan hyvin epätasaisesti jakautuneen palvelurakenteen. Lisäksi itsenäistymiseen johtanut lähes 30 vuoden yhteiskunnallinen levottomuus häiritsi muun ohella myös Namibian taloudellista kehitystä. Namibian ensimmäiset viralliset terveyspalvelut perustettiin saksalaisten toimesta 1890-luvulla, jolloin Windhoekiin perustettiin kenttäsairaala saksalaisille sotilaille ja Swakopmundiin perustettiin yleinen sairaala luvun alkuvuosina perustettiin Pohjois-Namibiaan suomalaisen lähetystyön toimesta useita klinikoita, joista muutamat myöhemmin kehittyivät sairaaloiksi. Vuonna 1907 maassa oli yhdeksän lääkäriä. Siirtomaahallinnon luomat terveyspalvelut kehittyivät nopeimmin maan keski- ja eteläosissa, missä oli eniten valkoisia. Nämä palvelut olivat aluksi lähinnä valkoisia varten. Lähetysjärjestöt perustivat koko väestöä palvelevia klinikoita ja sairaaloita. Myöhemmin Etelä-Afrikka alkoi tukea taloudellisesti tätä toimintaa. Etelä-Afrikan alettua soveltaa apartheid-politiikkaa palvelujen kehittämisessä Namibiaan syntyi kaksijakoinen terveydenhoitojärjestelmä. Valkoiselle väestölle oli tarjolla lähes eurooppalaista tasoa olevat palvelut, kun taas mus- 39

180 Hanna Lauha tan väestön käyttöön tarkoitetut palvelut olivat heikomman tasoiset ja vaikeammin saavutettavissa. On kuitenkin todettava, että maahan kehittyi lähetysjärjestöjen toimesta myös hyviä, kaikkia ihmisiä palvelevia sairaaloita, kuten katolinen Andaran sairaala Kavangolla ja luterilainen Ona-ndjokwen sairaala Ambomaalla. Namibian terveydenhuolto on vanhastaan keskittynyt hoitavaan terveydenhuoltoon ja lähinnä kaupunkeihin. Ennalta ehkäisevän terveydenhuollon, terveellisen ravinnon ja terveyskasvatuksen merkitystä ei ole arvostettu riittävässä määrin. Perusterveydenhuollon kehittäminen on jäänyt taka-alalle. Yleisesti sairaaloissa annettava hoito on ollut laadukasta, mutta siitä on saanut nauttia vain pieni vähemmistö urbaaneilla alueilla. Arviolta noin 70 % väestöstä jäi itsenäisyyttä edeltävänä aikana järjestäytyneen terveydenhuollon ulkopuolelle joko pitkien matkojen tai köyhyyden vuoksi. Tämän hetken terveyspalvelut Julkinen terveydenhuolto keskittyy nykyisin entistä enemmän perusterveydenhuoltoon, jolloin painopisteenä ovat kunnallinen terveyspalvelu, ehkäisevä terveydenhuolto sekä helposti, edullisesti ja nopeasti tarjottavat hoitomuodot. Perusterveydenhoitopalvelut on pyritty levittämään koko maahan viemällä terveydenhoitopalveluita myös syrjäseuduille ja lisäämällä klinikoita, terveyskeskuksia sekä aluesairaaloita. Vakavampia terveysongelmia hoidetaan toisen asteen terveyskeskuksissa, kuten terveysasemilla ja aluesairaaloissa. Erikoishoitoa vaativat potilaat hoidetaan maan kolmessa keskussairaalassa Rundussa, Oshakatissa ja Windhoekissa. Tällä järjestelyllä pyritään vastamaan terveydenhoitopalvelujen tarpeeseen, mutta olemaan samalla kustannustehokkaita. Perusterveydenhoidon lisäksi erityisiä ohjelmia on käynnistetty keskittymään eri terveysongelmien ratkaisuun ja hoitoon. Suurin osa terveyspalveluista löytyy Pohjois-Namibiasta, sillä siellä asuu myös suurin osa väestöstä. Koko maassa oli vuonna 2001 terveysministeriön tai kirkon alaisia julkisia klinikoita 244, terveysasemia 37 ja sairaaloita 34. Yksityisiä klinikoita oli 5 ja sairaaloita 12. Hallinnollisesti terveyssektori jakautuu kahteen tasoon: terveysministeriön päätoimistoon Windhoekissa ja aluehallintoon. Päätoimisto jakautuu kahteen osastoon, joista toinen vastaa sosiaalipalveluista, toimintakehityksestä sekä resurssien hallinnasta; toinen vastaa terveyspalveluista. Terveyspalveluosasto jakautuu edelleen kahtia perusterveydenhoitoon ja kolmannen asteen terveydenhoitoon. Päätoimisto on vastuussa toimintasuunnitelman laatimisesta, strategisesta suunnittelusta, lakien ja säännösten laatimisesta, valvonnasta ja koordinoinnista. Aluehallinto toteuttaa toimintasuun- 40

181 Kehittyvä terveydenhuolto ongelmien keskellä nitelmaa käytännön tasolla ja tarjoaa palveluita. Aiemmin maa oli jaettu neljään terveydenhuollon aluehallintopiiriin, jotka puolestaan jaettiin 34 hallintoalueeseen. Uusien poliittisten läänien myötä myös terveys- ja sosiaalihallinto jakautuu nykyään 13 hallinnolliseen alueeseen. Terveydenhuollon resurssit Namibiassa työskentelee noin ihmistä suoraan tai epäsuorasti terveysministeriön alaisuudessa. Koulutettua terveydenhuoltohenkilökuntaa on noin 3000 henkeä, ja he työskentelevät lääkäreinä, hoitajina sekä muissa terveydenhuoltopalvelujen tehtävissä. Loput ovat ministeriön hallinnollisissa tehtävissä. Namibiassa ei vielä toimi lääketieteellistä tiedekuntaa, joten kaikki lääkärit on koulutettu ulkomailla. 67 % lääkäreistä on saanut koulutuksen Etelä-Afrikassa, 18 % Euroopassa, 8 % muissa Afrikan maissa ja loput 7 % muualla. Monet koulutetusta henkilökunnasta ovat ulkomaalaisia, sillä Namibian hyvä palkkataso houkuttelee erityisesti muiden Saharan eteläpuoleisen Afrikan maiden koulutettua väkeä. Suurin osa hoitajista on saanut koulutuksensa Namibiassa. Sairaanhoidon koulutus on nykyisin kokonaisuudessaan yliopiston alainen, mutta sitä annetaan monessa paikassa. Sairaanhoidon koulutusta annetaan tällä hetkellä ainakin Windhoekissa, Oshakatissa, Rundussa, Otjiwarongossa ja Keetmanshoopissa. Yliopistossa opiskellaan myös muihin alan tehtäviin kuten röntgenhoitajiksi ja sosiaalityöntekijöiksi. Lääkäreistä ja muusta ammattihenkilökunnasta on kova pula, sillä mikäli väestön määrä (noin ) jaetaan kaikkien maassa toimivien lääkäreiden määrällä (noin 600), jää yhden lääkärin vastuulle keskimäärin henkeä. Jos huomioidaan vain julkisen sektorin lääkärit, on yhden lääkärin vastuulla noin henkeä. Julkista terveydenhuoltoa täydentävät nykyisin erityisesti suurimmissa kaupungeissa nopeasti kasvavat hyvätasoiset yksityiset palvelut. Namibiassa on pitkään katsottu, että lääkärikoulutuksen aloittaminen omassa maassa ei kannattaisi, vaan olisi parempi kouluttaa lääkäreitä muiden maiden yliopistoissa. Namibia onkin lähettänyt valtion stipendeillä vuosittain opiskelijoita erityisesti Etelä-Afrikan yliopistoihin. Viime aikoina on kuitenkin nähty, että tämä ei riitä, vaan olisi sittenkin parempi perustaa oma tiedekunta. Erityisesti laajenevat yksityiset terveyspalvelut houkuttelevat lääkäreitä, jolloin julkinen terveydenhuolto potee jatkuvaa työntekijäpulaa. Lääketieteellinen tiedekunta aloittaneekin toimintansa lähivuosina. Namibian terveyssektorin ylläpito maksaa paljon luvun alusta terveysministeriön osuus oli prosenttia valtion budjetista. Talousvuonna 41

182 Hanna Lauha 2000/2001 terveysministeriön kokonaisbudjetti oli noin 1,2 miljardia Namibian dollaria, mikä on noin 133 miljoonaa euroa. Perusterveydenhuollon osuus sosiaali- ja terveysministeriön budjetista on nykyisin noin %, sosiaalieläkerahastojen osuus on %, ja 5 8 % menee lääkkeisiin ja lääketeknisiin laitteisiin. Huomattavan suuri osa kunkin sektorin budjetista kuluu henkilömenoihin. Namibian dollarin vaihtoarvon aleneminen ja lääkkeiden hintojen nousu ovat heikentäneet ministeriön mahdollisuuksia ostaa riittävästi lääkkeitä. Ministeriö onkin nimennyt 400 välttämätöntä lääkettä, joiden toimittaminen kaikkiin terveyspalvelukeskuksiin pyritään turvaamaan. Valtion oman rahoituksen lisäksi terveyssektori on saanut huomattavia avustuksia kansainvälisiltä järjestöiltä erilaisiin kehitysprojekteihin ja -ohjelmiin. Järjestöjen apu on ollut vuosittain noin miljoonaa Namibian dollaria. Suurin osa näistä tuloista ohjataan perusterveydenhuoltoon. Erityiskohteina ovat HIV/aidsin ehkäisy ja lisääntymisterveyteen liittyvät hankkeet. Näiden tulojen lisäksi saadaan potilasmaksuina noin 16 miljoonaa Namibian dollaria. Maksun suuruus riippuu potilaan saamasta hoidosta, käytetyistä apuvälineistä ja potilaan maksukyvystä. Suurimmat terveysongelmat Yleisen terveyden edistämisessä ovat puhdas talousvesi ja hyvä hygienia oleellisen tärkeitä. Namibiassa on vettä tunnetusti vähän, ja sen puute vaikuttaa kaikkeen elämään erityisesti maaseudulla. Vuonna 2000 noin 77 prosentilla kotitalouksista oli mahdollisuus saada puhdasta vettä. Vesihuolto muodostuu sekä vesijohtoverkostoista että kaivoista. Puhtaan veden saannissa korostuu erityisesti kaupunkien ja maaseudun erilaiset mahdollisuudet. Kaupungeissa 98 prosentilla talouksista on saatavilla puhdasta vettä, kun maaseudulla vastaava osuus on vain 67 %. Erityisesti syrjäisillä seuduilla käytetään vielä puhdistamattomia pintavesiä ja avoimia kaivoja. Kaupungeissa 85 % kotitalouksista käyttää nykyaikaista vesi- tai kuivakäymälää, kun taas maaseudulla vastaava osuus on 19 %. Maan keskiarvo on 41 %. Yleisin epäpuhtaasta vedestä ja riittämättömästä hygieniasta aiheutuva terveyshaitta on ripuli, mikä saattaa lapsille olla kohtalokas. Yleisiä kuolemansyitä ovat nykyisin aids, tuberkuloosi ja malaria. Myös äkilliset hengitystieinfektiot ja aivoinfarktit ovat yleistyneet. Aidsin osuus on lähes 20 prosenttia kaikista kuolinsyistä. Tämäkin luku saattaa olla liian pieni, sillä moni tuberkuloosin, äkillisen hengitystieinfektion tai muiden tulehdusten aiheuttama kuolema saattaa olla pohjimmaltaan aidsin aiheuttama. Kuolinsyyt vaihtelevat kuitenkin paljon ikäryhmittäin. Ennen syntymää aiheutuneisiin kuolemiin yleisimpiä syitä olivat synnytyksen ennenaikaisuus sekä 42

183 Kehittyvä terveydenhuolto ongelmien keskellä raskauden ja synnytyksen aikana esiintyneet komplikaatiot. Alle 5-vuotiaiden kohdalla yleisin kuolinsyy on edelleen aliravitsemus, mutta myös äkilliset hengitystieinfektiot ja vatsa- ja suolistosairaudet ovat yleisiä kuolinsyitä. Keski-ikäisillä yleisimmät kuolinsyyt ovat aids, malaria ja tuberkuloosi. Yli 50-vuotiailla kuolemaan johtavat yleisimmin krooniset sairaudet, kuten syöpä ja sydän- ja verisuonisairaudet. Kuolinsyiden välillä on havaittavissa myös alueellista vaihtelua, sillä pohjoisessa yleisiä aikuisten kuolinsyitä ovat tulehdukset ja loistaudit, kun taas etelässä ja harvaan asutuilla alueilla ihmisiä kuolee enemmän syöpään sekä sydän- ja verisuonitauteihin. Ikärakenteen ja yleisen kehittyneisyyden alueelliset erot vaikuttavat kuolinsyiden alueellisiin eroihin. Erityistä huomiota Namibiassa kiinnitetään tauteihin, jotka terveydellisen uhan lisäksi uhkaavat koko yhteiskuntarakennetta. Nämä taudit ovat aikuisväestön yleisimmät kuolinsyyt eli HIV/aids, malaria ja tuberkuloosi. Myös äitien ja lasten terveys on terveysministeriön erityisen huolen aiheena. Varsinkin raskauteen liittyvät riskit, joita HIV/aids vielä lisää, nähdään ongelmallisina, sillä terveet lapset ovat yhteiskunnan tulevaisuuden perusta. HIV/aids on tunnettu vasta runsaat 20 vuotta, mutta se on nopeasti noussut yhdeksi suurimmista terveysuhista. Tauti on tappava eikä sille ole vielä keksitty parantavaa hoitoa eikä ehkäisevää rokotusta tai lääkitystä. Aids (Acquired Immune Deficiency Syndrome) on HIV:n (Human Immunodeficiency Virus) terminaalivaihe, joka johtaa kuolemaan muutaman vuoden sisällä. HIV-tartunnan jälkeen voi kestää jopa kymmeniä vuosia ennen kuin tauti puhkeaa aidsiksi. Saharan eteläpuolisessa Afrikassa lasketaan HIV-tartunnan saaneita olevan jo yli 25 miljoonaa. HI-virus tarttuu ihmisen ruumiinnesteiden välityksellä. Tällaiseen tartuntaan altistuu ennen muuta suojamattomassa sukupuoliyhteydessä ja verensiirrossa. Vauvat voivat saada tartunnan jo ennen syntymää siittämisen yhteydessä isän siemennesteestä tai raskauden aikana äidiltä. Yksi kolmasosa lapsista, joiden toinen tai molemmat vanhemmat ovat viruksen kantajia, syntyy HIV-positiivisena. Virus voi myös tarttua äidiltä synnytyksen yhteydessä tai rintaruokinnan aikana. Vaikka tartunnan saaminen on suhteellisen helppo välttää, on tauti kuitenkin levinnyt nopeasti ja laajalti. Rokotteen tai parantavan hoidon puuttuessa on tartunnan ehkäisyllä erittäin suuri merkitys. Namibian ensimmäinen aids-tapaus todettiin vuonna 1986, mutta vasta vuonna 1992 Namibiassa julkaistiin ensimmäinen suunnitelma aidsin voittamiseksi ja käynnistettiin HIV:n levinneisyyttä selvittävä tutkimus. Tämä tutkimus suoritettiin valituissa sairaaloissa raskaana olevien naisten keskuudessa. Vuonna 2001 Namibiassa otettiin käyttöön viruksen tarttumista äidiltä lapseen estävät lääkkeet. 43

184 Hanna Lauha Vuoden 1992 selvityksen mukaan HIV-tartunnan oli tuolloin saanut 4 prosenttia aikuisesta väestöstä. Vuoteen 2000 mennessä oli osuus noussut 22,3 prosenttiin. Suurin osa tartunnan saaneista namibialaisista on nuoria aikuisia, 25 prosenttia heistä on vuotiaita. Eniten HIV-tartunnan saaneita raskaana olevia naisia oli sekä vuonna 1992 että 2000 Katima Mulilossa Caprivilla, jossa osuus nousi jälkimmäisessä tutkimuksessa 33 prosenttiin. Myös muissa pohjoisen sairaaloissa prosenttiosuudet olivat korkeita. Pohjoisten alueiden lisäksi HIV-tartuntoja on paljon pääkaupungissa Windhoekissa, missä osuus vuonna 2000 oli 31 prosenttia. Sen sijaan Kavangon HIV-positiivisten 20 prosentin osuus väestöstä on huomattavasti muita pohjoisen alueita alhaisempi. Aidsin aiheuttamien kuolemien määrä on lisääntynyt merkittävästi, ja vuonna 1999 sen osuus oli jo 25 prosenttia kaikista kuolemista. Aidsiin kuoli vuosien 1995 ja 1999 välillä yli tuhat lasta. Heidän osuutensa kaikista aids-kuolemista oli 12 prosenttia. Suurin osa aidsiin kuolleista on vuotiaita, ja naiset kuolevat siihen noin 5 10 vuotta nuorempina kuin miehet. Naiset saavat HIV-tartunnan yleensä nuorempina kuin miehet, koska seksuaalisessa kanssakäymisessä miesosapuoli on yleensä vanhempi kuin nainen. HIV/aids vaikuttaa merkittävästi myös koko maan taloudelliseen tilanteeseen, sillä suurin osa sairastuneista ja kuolleista on työikäisiä, joista monet ovat hyvin koulutettuja. Namibian taloutta uhkaakin tuottavan työvoiman väheneminen, mikä näkyy osaamisen, tuotannon ja verotulojen menetyksenä. HIV/aids koskettaa myös henkilökohtaisesti lähes kaikkia namibialaisia sairastuneiden ja kuolleitten perheenjäsenten, ystävien ja tuttavien kautta. Surutyön ohella omaisensa menettäneille kasautuu myös vastuu perheen ja suvun taloudesta. Heidän harteillaan on yhä useamman orvoksi jääneen lapsen elättäminen. Malariaa arvellaan esiintyneen ihmisellä jo noin vuotta. Ensimmäiset tartunnat saatiin mahdollisesti alkukantaisen maanviljelyksen yhteydessä. Hippocrates kuvaili malarian oireita jo noin vuotta sitten, mutta vasta 1880 Charles Louis Alphonse Laveran tunnisti malarian aiheutuvan Plasmodium loisesta. Malariaa esiintyy kosteilla ja kuumilla alueilla, sillä malariaa levittävät hyttyset tarvitsevat seisovaa vettä lisääntyäkseen. Namibiassakin malaria on yleisintä pohjoisen kuumilla ja suhteellisen kosteilla seuduilla. Namibiassa yleisin malarialoinen on Plasmodium falciparum, joka muodostaa 97 prosenttia kaikista tartunnoista. Tämä malariatyyppi saattaa aiheuttaa niin sanotun aivomalarian, joka varsinkin hoitamattomana voi johtaa kuolemaan. Malariaa yritetään torjua välttämällä hyttysen pistoja käyttämällä hyttyskarkotteita, -verkkoja ja -myrkkyjä. Markkinoilla on myös erilaisia lääkkeitä, joilla pyritään ehkäisemään ja hoitamaan malariaa. Ongelmaksi on noussut 44

185 Kehittyvä terveydenhuolto ongelmien keskellä hyttysten vastustuskyky useita lääkkeitä vastaan. Malarian levinneisyys on kasvanut, ja erityisesti ilmastonmuutos, joka aiheuttaa lisääntynyttä vesisadetta ja korkeita lämpötiloja lisää malariaa. Malaria aiheuttaa trooppisissa ja subtrooppisissa maissa joka vuosi noin 1,5 3 miljoonaa kuolemaa. Suurin osa tartunnan saaneista elää Afrikassa. Malarian yleisyydessä on huomattavia alueellisia eroja, jotka johtuvat alueellisista kosteus- ja lämpötilaeroista. Yleisimpiä malariatartunnat ovat Caprivilla Katima Mulilossa ja Kavango- ja Kunenejokien läheisyydessä. Maan kuivissa eteläosissa ja viileällä rannikolla ei malariaa juurikaan esiinny. Malaria kuormittaa huomattavasti terveyspalveluita. Keskimäärin 15 prosenttia vuodepotilaista sairastaa malariaa. Kuormitus on kuitenkin sadeaikana luonnollisesti paljon suurempi. Suurin osa potilaista paranee muutaman päivän sisällä, jos saa asianmukaista lääkehoitoa. Lapsille ja heikkokuntoisille malaria on kuitenkin usein kohtalokas. Hoitamattomana se voi helposti tappaa kenet vain. Tuberkuloosiin sairastuu maailmassa nykyisin vuosittain noin 8 miljoonaa ihmistä, ja heistä noin 2 3 miljoonaa kuolee sen seurauksena. Tuberkuloosi on nykyisin erityisesti kehitysmaiden ongelma. Se on viime vuosina lisääntynyt, kun ihmiset ovat HIV-tartunnan seurauksena menettäneet vastustuskykynsä. Taudin lisääntynyt esiintyminen puolestaan lisää tartuntoja myös muihin kuin HIV-positiivisiin. Namibiassa tuberkuloositapausten määrä lisääntyi vuosien 1995 ja 1999 välillä 27 prosenttia ja kuolleisuus siihen kasvoi 64 prosenttia. Erityisesti iäkkäät ja aidsia sairastavat kuolevat Namibiassa tuberkuloosiin. Tuberkuloosi kuormittaa huomattavasti sairaaloita ja terveyskeskuksia, sillä potilaat ovat hoidossa useita kuukausia. Tuberkuloosi on Namibian toiseksi yleisin kuolinsyy aidsin jälkeen. Namibiassa on järjestetty äitiys- ja lastenneuvolatoiminta. Suurin osa namibialaisista odottavista äideistä käykin neuvolassa ennen lapsen syntymää. Erityisesti koulutetut ja kaupungeissa asuvat naiset käyttävät näitä mahdollisuuksia hyväkseen. Syrjäisemmillä seuduilla naisten neuvolakäynnit ovat epäsäännöllisempiä. Suurin osa naisista käy kuitenkin neuvolassa ainakin toisella kolmanneksella raskausajastaan. Suurin osa saa myös jäykkäkouristusrokotuksen, mikä antaa suojan äidin lisäksi myös syntyvälle vauvalle. Vaikka Namibia on suhteellisen vauras verrattuna muihin Saharan eteläpuoleisen Afrikan maihin, on siellä myös köyhyyttä. Neuvoloissa käyvistä odottavista äideistä vielä viime vuosinakin on noin kymmenen prosenttia ollut aliravittuja. Alipainoisten vauvojen määrä on viime vuosina hiljalleen laskenut; vuonna 1992 vauvoista oli 16 prosenttia alipainoisia, mutta vuonna 2000 osuus oli laskenut 12 prosenttiin. 45

186 Hanna Lauha Palvelujen saavutettavuus ja käyttö Muutos terveyssektorin rakenteessa vaikutti myös terveydenhuoltopalvelujen saavutettavuuteen. Siirryttäessä sairaalakeskeisestä hoidosta perusterveydenhoidon ja ehkäisevän terveydenhoidon pariin lisääntyi pienempien terveysasemien ja klinikoiden määrä sekä käyttö. Viimeisen 20 vuoden aikana julkisten terveysasemien määrä on yli kolminkertaistunut ja etenkin Pohjois-Namibiassa saavutettavuus on parantunut. Vuonna 2000 väestöstä oli 80 % kymmenen kilometrin säteellä terveysasemasta. Heikoin terveyspalvelujen saavutettavuus on Omaheken ja Kunenen lääneissä. Näillä harvaan asutuilla alueilla terveydenhuoltopalvelujen järjestäminen kaikkien saataville tulee erittäin kalliiksi. Vertailtaessa maan kolmeatoista terveyshallinnon aluetta havaitaan, että niiden välillä on suuria eroja tarkasteltaessa terveydenhoitohenkilökunnan ja sairaalavuoteiden määrää. Eniten henkilökuntaa on Khomaksen ja Oshanan alueilla, joista löytyvät myös maan keskussairaalat. Henkilökunta on tarkoitettu palvelemaan näiden alueiden asukkaiden lisäksi myös muita potilaita, jotka on ohjattu alueiden sairaaloihin. Heikoin henkilökuntatilanne on Ohangwenan ja Omaheken alueilla. Eniten vuodepaikkoja löytyy Khomaksen (157 henkeä/vuode), Oshanan (180), Karaksen (181) ja Kavangon (204) alueilta, kun taas Ohangwenan ja Omusatin alueilla yhden sairaalavuoteen jakaa yli 400 henkeä. Koko maan keskiarvo on 271 henkeä yhtä sairaalavuodetta kohden. TAIMI SITARI Kuva 186. Engelassa lähellä Angolan rajaa sijaitseva luterilaisen kirkon vanha sairaala rakennettiin uudelleen itsenäisyyden jälkeen Suomen valtion kehitysyhteistyövaroilla ja samalla se siirtyi valtion hallintaan. 46

187 Kehittyvä terveydenhuolto ongelmien keskellä Namibialaiset käyttivät jonkin klinikan palveluita avopotilaana keskimäärin 1,5 kertaa vuodessa vuosina , huomioiden vain uudet tarpeelliset käynnit. Muihin Afrikan maihin verrattuna luku on korkea. Terveyspalvelujen käyttöaste vaihtelee suuresti alueittain riippuen väestöntiheydestä. Kuitenkin myös tiheään asutetuilla alueilla, kuten Caprivilla, voi terveysasemien, klinikoiden ja sairaaloiden käyttöaste jäädä alhaiseksi. Tämä saattaa merkitä sitä, että terveyspalveluja on alueella tarjolla liian runsaasti, tai että ne ovat heikkotasoisia ja ihmiset hakeutuvat muille alueille. Haasteet Namibian terveyssektorilla on edessään suuria haasteita, vaikka edistystä on tapahtunut itsenäisyyden aikana. Erityisestä tarvetta nähdään tehokkuuden lisäämiseen. Ammattitaitoisen henkilökunnan riittämättömyys vaikeuttaa luonnollisesti tehokkuuden parantamista. Lääkärikoulutuksen aloittaminen ja muun koulutuksen kehittäminen ovatkin lähitulevaisuuden haasteita. Uhkaavin terveysongelma on HIV/aids, jonka hallintaan saaminen olisi erityisen tärkeää koko maan tulevaisuudelle. Namibian on kuitenkin varauduttava siihen, että taudin huippu on vielä edessäpäin. Lisäksi sosiaalisektorilla on suuret paineet löytää ratkaisu aids-orpojen huoltamiseen. Afrikkalainen suurperheisiin perustuva yhteiskunta pystyy yleensä hyvin huoltamaan orvoksi jääneet. Nyt kuitenkin aikuisten aids-kuolemat ja sairastaminen yhdessä orpojen suuren joukon kanssa on luonut tilanteen, joka ylittää perinteisen järjestelmän kantokyvyn. Tulevaisuuden ongelma on varmasti myös taloudellinen, sillä jo nyt terveyssektorin kulutus on maailmanlaajuisestikin mitattuna suurta. Resurssit olisi kohdennettava paremmin sairauksien ehkäisyyn kuin kalliisiin hoitoihin. Terveyssektorin saavutettavuus on huomattavasti parantunut itsenäistymisen jälkeen, mutta maan epätasaisesti jakaantunut asutus tulee aina olemaan ongelma eri alueiden palvelujen tasavertaiselle kehittämiselle. Lähteet Löytönen, M. (2003). AIDS and Africa when will the epidemic level off. Fennia 181:1. 1 s. Raison (2001). Health in Namibia. Progress and Challenges. 107 s. Raison, Windhoek, Nambia. Slotten, R. (1995). Aids in Namibia. Social science and medicine 41:2, Teinilä-Huittinen, L. (2003). Harrastuksena namibialaisten terveys. Kotiliesi ,

188 48

189 HIV/aids-ongelma koskettaa koko yhteiskuntaa Maria Pikkarainen Tämän hetken tärkein ja vakavin kehityskriisi Namibiassa on HIV/aids-pandemia. Namibiassa on tällä hetkellä suhteessa väkilukuun maailman seitsemänneksi eniten tartunnan saaneita. HIV/aids-tartuntojen määrä on maailmassa kasvanut dramaattisesti 1980-luvun alun ensimmäisten havaittujen tapausten jälkeen. Yli 36 miljoonaa ihmistä maailmanlaajuisesti oli HIVpositiivisia vuonna 2000 ja heistä yli 70 prosenttia asui Saharan eteläpuolisessa Afrikassa. On arvioitu, että vuonna 2003 tällä alueella 26,6 miljoonaa ihmistä oli viruksen kantajia ja että heistä 3,2 miljoonaa oli saanut tartunnan edellisen vuoden aikana. Aids tappoi noin 2,3 miljoonaa ihmistä vuonna Kuvio 189. HIV-tartuntojen osuus vuotiaan väestön keskuudessa taudin pahiten vaivaamissa maissa vuoden 1999 lopussa. 49

190 Maria Pikkarainen Namibian HIV/aids-epidemian laajeneminen HI-virus on levinnyt nopeasti koko maahan Koska Namibia ja Etelä-Afrikka olivat 1980-luvulla poliittisesti ja sosiaalisesti erityksissä niitä ympäröivistä maista, epidemia alkoi siellä myöhemmin kuin naapurimaissa Sambiassa, Zimbabwessa ja Botswanassa. Ensimmäiset neljä HIV-tartuntatapausta havaittiin Namibiassa vuonna Aluksi maan harva asutus hidasti viruksen etenemistä, ja se pääsi leviämään hitaasti vain liikkuvien väestöryhmien mm. armeijan henkilöstön, rekkakuskien ja siirtotyöläisten mukana. Viruksen leviäminen on ollut nopeaa tiheään asutuilla alueilla, kuten suurimmissa kaupungeissa, erityisesti Windhoekissa sekä Oshakatin ja Ondangwan ympäristössä. Ensimmäiset tartunnat tapahtuivat epäilemättä Caprivin alueella, koska sen uskotaan olleen viruksen maantieteellinen sisääntuloväylä, jonka kautta virus on levinnyt Namibi- Kuvio 190. Raskaana olevien naisten HIV-tartuntojen määrä prosentteina vuosina suurimmissa sairaaloissa ja koko maassa. 50

191 HIV/aids-ongelma koskettaa koko yhteiskuntaa aan. Vuorovaikutus idässä olevan Botswanan ja etelässä olevan Etelä-Afrikan kanssa oli niin suppeaa 1980-luvulla, ettei virus niiden kautta levinnyt, ja näissä maissa oli muutenkin vähän tartuntoja vielä siihen aikaan. Alueellisesti tarkasteluna Caprivin kaistale erottuu muista alueista korkeilla tartuntamäärillään. Tartuntoja on suhteellisesti enemmän Pohjois-Namibiassa kuin etelässä, mutta Kavangolla on muita pohjoisen tiheään asuttuja alueita pienemmät tartuntamäärät. Kuten voidaan olettaakin, aids-potilaiden osuudet ovat korkeampia suurissa kaupunkisairaaloissa (Oshakati, Walvis Bay ja Windhoek) kuin niitä ympäröivissä maaseudun asukkaita hoitavissa sairaaloissa. Maaseudulla keskimääräinen tartuntasuhde on noin prosenttia, kun se kaupunkialueilla on korkeampi, noin prosenttia. Eteläinen Afrikka tarjoaa hyvät olosuhteet HI-viruksen leviämiseen: köyhyys on levinnyt laajalle, sukupuolitauteja esiintyy yleensäkin paljon, terveydenhuolto on huonosti kehittynyt, muuttoliike on voimakasta ja kaupungistuminen on nopeaa. Lisäksi kuivuus ja alueella käynnissä olevat rakennemuutokset nähdään syyksi ihmisten syrjäytymiselle, joka voi lisätä heidän seksuaalista riskikäyttäytymistään. Kaupungistumisen aiheuttama väkivallan lisääntyminen ja sukupuolten välisten suhteiden vinoutuminen tukevat myös marginalisoitumista. HIV:n epidemiologia Namibiassa on yllättävän monimutkainen. Tähän ovat syynä itsenäistymisen aikana vuosina saapuneiden arviolta paluumuuttajan ja alueella olevien siirtotyöläisten liikkeistä muodostuvat monitahoiset seksuaaliverkostot. Paluumuuttajat olivat olleet paossa pääasiassa Angolassa ja Sambiassa, joista varsinkin jälkimmäisessä HIVtartuntojen määrät olivat jo tuolloin korkeat. Heistä yli oli yli 18-vuotiaita, joten oletettavissa oli, että merkittävä osuus, noin 20 prosenttia, oli saanut tartunnan maanpaossa ollessaan. Tämä on siis tuonut alhaisten tartuntamäärien maahan kerralla suuren määrän tartuntoja ja muuttoaktiivinen paluumuuttajaryhmä levitti virusta yhä laajemmalle työnhakumatkoillaan. Neljännes namibialaisista on HIV-positiivisia Tartuntamäärät lisääntyvät joka vuosi; lähes 80 prosenttia kaikista HIV-tapauksista on rekisteröity aivan viime vuosina. On laskettu, että päivittäin tapahtuu 30 tartuntaa, joista kahdeksan lapsilla. Tartuntaprosentit ovat lisääntyneet vuoden 1992 neljästä prosentista jo 22,3 prosenttiin vuonna Enemmistö tartunnan saaneista on nuoria aikuisia, sillä 25 prosenttia kaikista HIV-positiivisista namibialaisista vuonna 2000 oli iältään vuotiaita. Tartuntojen yhteismäärä oli noin vuoden 1999 lopussa. HIV-diagnoosin saaneista enemmistö (54 %) oli naisia vuonna

192 Maria Pikkarainen Kuvio 192. Vuoden 1999 lopussa tehdyt arviot HIV/aidsia sairastavista ihmisistä, vuotiaiden tartuntamääristä ja viruksen aiheuttamien orpolasten määrästä. Naiset myös diagnosoidaan yleensä nuorempina kuin miehet: mediaani-ikä diagnoosille naisilla on 30 vuotta ja miehillä 35 vuotta. Naisten koulutuksella on tärkeä yhteys HIV-positiivisuuteen: naisilla, joilla on takanaan yli 12 vuotta koulutusta, on korkeimmat tartuntaluvut ja täysin kouluttamattomilla alhaisimmat. Tämän syynä voi olla näiden naisten seksuaaliset verkottumiset eli se, että heidän kumppaninsa ovat useimmiten varakkaita, hyvässä työssä olevia ja heillä on mahdollisuus käyttää useita muita seksipartnereita. Yliopiston opiskelijanaisilla saattaa olla nk. huoltaja, joka on yleensä vanhempi mies. Tämä auttaa opiskelijaa rahallisesti, ja vastavuoroisesti nainen harrastaa hänen kanssaan seksiä. Suurin osa näistä naisista saattoi saada tartunnan jo ennen suurten ehkäisykampanjoiden aloittamaa valistusta, mutta nyt odotetaan, että korrelaatio muuttuu ja koulutetuilla naisilla olisi paremmat mahdollisuudet vaikuttaa tulevaisuuteensa ja omaan käyttäytymiseensä ja siten saada aikaan muutoksia. HIV/aidsin vaikutuksia on nähtävissä koko yhteiskunnassa Maan väestörakenteessa tapahtuu muutoksia On selvää, että aidsilla on voimakkaat vaikutukset Namibian väestöön. Suurin osa muutoksista johtuu kolmesta seikasta: kuolleisuuden kasvusta, hedelmällisyyden vähenemisestä sekä niiden lasten puutteesta, jotka olisivat syntyneet ennen lapsien saamista tautiin kuolleille naisille. Elin-iänodote laskee huomattavasti ja väestön rakenne muuttuu, koska monet nuoret 52

193 HIV/aids-ongelma koskettaa koko yhteiskuntaa HANNA LAUHA Kuva 193. HIV/aids-ongelma vaikuttaa koko yhteiskuntaan. Valistus on tärkeää taudin etenemisen pysäyttämiseksi. Kuva Oniipasta. aikuiset kuolevat. Aids on jo aiheuttanut syntymänaikaisen eliniän-odotteen huomattavan laskun. Kun namibialaisten eliniänodote vuonna 1995 oli 58,8 vuotta, oli se vuoteen 2001 mennessä laskenut 47,4 vuoteen. Hedelmällisyysluvut voivat laskea jopa prosenttia pelkästään aidsin vaikutuksesta. Namibialaisista vuotiaista 20 prosenttia on HIVpositiivisia ja uskotaan, että joka viides heistä kuolee aidsiin ennen vuotta Aidsista johtuneita kuolemia on sairaaloissa raportoitu vuonna 1999 olleen yhteensä lähes vuotiailla raportoitujen kuolemien määrä on kasvussa, nyt se vastaa 47 prosenttia kaikista sairaalakuolemista. HIV/ aids-kuolemien aliraportointi on yleistä, muun muassa logististen rajoitteiden, potilaiden HIV-testihaluttomuuden ja HIV/aids-kuolinsyyraportoinnin vajavuuden vuoksi. Kuolinsyyksi saattaa kirjautua esimerkiksi tuberkuloosi, johon aidsia sairastava helposti menehtyy. HIV/aidsin aiheuttaman demografisen muutoksen näkee selkeästi väestöpyramidissa, joka on arvio Namibian väestöstä vuodelle 2016 (kuvio 194). 53

194 Maria Pikkarainen Kuvio 194. Aidsin vaikutukset vuoden 2016 ennustetussa väestöpyramidissa. HIV/aids-ongelma rasittaa kaikkia taloudellisesti HIV-tartuntojen seurauksena Namibian taloudellinen tuottavuus ja tulot vähenevät. Kun kasvavan terveydenhuollon tarpeen ja menetettyjen työvuosien aiheuttamat kulut lisätään yhteen, huomataan epidemian huomattavat taloudelliset vaikutukset. On arvioitu, että HIV/aidsin aikaansaamat epäsuorat kulut lisättyinä yhteen terveydenhuollon aiheuttamien suorien kulujen kanssa vastaavat yhteensä 8 miljardin Namibian dollarin (20 prosenttia BKT:sta vuonna 2001) menetyksiä Namibian taloudelle. Tuottavan työväen menetys vahingoittaa taloutta asiantuntijoiden, työtuntien sekä vienti- ja verotulojen vähenemisen vuoksi. Aidsin aiheuttamat työntekijöiden kuolemat ovat vakava seuraus. Osaavan työvoiman menetys ja muut todelliset vaikutukset yritystoimintaan varmasti paljastuvat pian, jolloin yritykset joutuvat uuden tilanteen eteen. Kotitaloudet menettävät tuloja, ja niiden tarvitseman työvoiman saanti hankaloituu. Samalla riippuvuus terveinä säilyneistä kasvaa, eli yhden aikuisen vastuulla saattaa olla suuren perheen ja suvun elättäminen. Perheet joutuvat käyttämään enemmän rahaa terveydenhoitokustannuksiin ja samaan aikaan hallitus pyrkii ylläpitämään ja laajentamaan järjestelmää. HIV/ aids-ongelman hoitaminen rasittaa kaikkia taloudellisesti. Vaikutus terveydenhoitojärjestelmään on suuri, koska tarvitaan lisää sairaspaikkoja, hoitajia, lääkäreitä, lääkkeitä ja muita aids-potilaiden tarvitsemia palveluita. Samaan aikaan muut potilaat joutuvat kärsimään hoitopalvelujen heikosta saatavuudesta. Muiden sairauksien vaatimien hoitojen tarve lisääntyy, sillä aids- 54

195 HIV/aids-ongelma koskettaa koko yhteiskuntaa potilaat ovat hyvin alttiita kaikenlaisille tartunnoille. On kuitenkin huomattava, että HIV/aids-ongelman aiheuttamista kustannuksista vain osa on syntynyt virallisen terveyssektorin toimista ja todellisuudessa yksityiset kotitaloudet maksavat ja tulevat maksamaan suurimman osan aidsiin liittyvistä kuluista. Tulevaisuudessa nämä maksut tulevat varmasti mukaan paikalliseen politiikkaan. HIV/aids kasvattaa sosiaalista taakkaa HIV-tartuntojen aiheuttamina sosiaalisina vaikutuksina voidaan mainita muun muassa sosiaalisen taakan kasvamista, perheenjäsenten menetystä sekä orpolasten määrän lisääntymistä. On arvioitu, että vuoteen 1999 mennessä jopa lasta on tullut orvoksi aidsin takia. Vaikka tämä on jo suuri luku, on se vielä pieni verrattuna tulevaisuuden orpolasten määrään. Kasvavat luvut rasittavat sekä perheitä ja sukuja että hallintorakenteita. Epidemian alueellinen erilaisuus merkitsee sitä, että kaupungeissa orpoja on huomattavasti enemmän ja samoille alueille keskittyneempänä kuin maaseudulla. Seurauksena tälle saattaa olla (epävirallisen) lapsityövoiman käyttö sekä katulasten määrän lisääntyminen, ja ne yhdessä voivat johtaa kasvavaan rikollisuuteen ja nuorten työttömyyteen. Orpo lapsi kärsii suuremmalla todennäköisyydellä kroonisesta vajaaravitsemuksesta, hänellä on huonommat mahdollisuudet terveydenhuoltoon, ja moni joutuu syrjinnän, väkivallan tai kodittomuuden uhriksi. Maaseudun ihmiset, jotka kantavat HI-virusta, ovat usein liian huonossa kunnossa työntekoon. On mahdollista, että heidän täytyy syödä siemenviljansa tai myydä työkalunsa ennen korjuu- ja kylvökautta hankkiakseen ruokaa koko perheelle. Jos vanhemmat ovat liian heikossa kunnossa peltotöihin, vastuu niistä siirtyy lapsille. Tämän vuoksi lapset joutuvat jäämään pois koulusta tehdäkseen vaadittavat työt, mutta koska heillä ei ole niistä tarpeeksi kokemusta, työt eivät välttämättä tule tehdyksi tarpeeksi hyvin ja sato voi jäädä pieneksi. Kun perheenpää sairastuu aidsiin, hänen kuntonsa heikkenee, mikä johtaa kotitalouden pieneviin tuloihin, suureneviin lääkelaskuihin, ehkä talon myyntiin sekä lasten ottamiseen pois koulusta. Kaikki nämä yhdessä voivat luoda noidankehän, jossa tilanne vain huononee entisestään. Kun perheenpää sitten kuolee, perheelle jäävät vielä maksettavaksi hautajaiskulut ja he voivat joutua elämään köyhyydessä. Riippuvuussuhteen muutos perheissä, joissa vanhemmat ovat sairaita, voi tasapainottua, mikäli muut perheen- ja suvunjäsenet ottavat heidän taakkaansa kannettavakseen. Riippuvuussuhteen muutos kuitenkin käy yhä vakavammaksi sitä mukaa, mitä kauempaa suvusta apua joudutaan hakemaan. Sukujen uskotaan auttavan orpolasten hoitamisessa, mutta hoitovastuu ei jakaudu tasaisesti vaan se on useimmiten äideillä ja äidinpuolen 55

196 Maria Pikkarainen sukulaisilla. Aikuisten sairastuminen ja kuolema saavat aikaan lasten ja jäljelle jääneiden vanhempien muuttoliikettä. Erityisesti lasten maaseudun ja kaupungin välinen muuttoliike rasittaa niitä maaseudun kotitalouksia, joissa riippuvuussuhde kääntyy ympäri ja vääristyy. Köyhien lasten ja nuorten määrän lisääntymisellä on vakavat vaikutukset työvoimapohjaan. Kun julkinen sektori nostaa maksujaan, ei kaikilla ole enää mahdollisuutta hankkia peruskoulutusta. Tämä kasvattaa nuorten eristäytymisriskiä, ja he ovat silloin vaarassa saada virustartunta itselleen. Viruksen kannalta riskiryhmässä olevien määrä on yhä kasvussa, eikä laskua näy eli edessä riittää haasteita epidemiasta selviytymiseksi. HIV/aids-ongelman ratkaisu vaatii kaikkien osallistumista Namibia on joutunut kohtaamaan suuria haasteita itsenäistymisensä jälkeen. HIV/aids-ongelma tuo vaikeita tilanteita eteen terveydenhuollon sektorilla sekä myös sosioekonomisella puolella. Tällä hetkellä näyttää siltä, että taudin huippu on vielä saavuttamatta, eli tartuntaluvut tulevat kasvamaan useita vuosia. Vaikka kaikkien yhteiskunnan sektorien on osallistuttava taudinehkäisemisohjelmiin ja osallistuttava auttamaan jo tartunnan saaneita, suurin taakka on terveydenhoitojärjestelmällä. Sen täytyy kyetä tarjoamaan hyvä hallinto ja osata neuvoa valtiota sen epidemianvastaisissa toimissa. Järjestelmän tulee pystyä vastaamaan hoitopalveluiden kasvavaan kysyntään ja samalla parantaa sekä laajentaa myös sosiaalihuoltopalvelujaan. Lisäksi täytyy löytää keinot huolehtia kasvavista orpolapsimääristä. HIV/aids-epidemia vaikuttaa niin hyvinvoinnin ylläpitämiseen, asumisjärjestelyihin, työttömyys- ja sosiaaliongelmiin, kuten rikollisuuteen, sekä yleisellä tasolla kaikkeen politiikkaan ja yhteiskunnan elämään. Yksityisellä sektorilla on tärkeä merkitys valistustyössä ja ihmishenkien pelastamisessa, vaikka Namibia onkin tehostanut kansallista vastuutaan epidemian leviämisestä. Yhteistyötä ja hallintorakenteita on luotu sekä valtio- että aluetasolle, mutta tällaisten monisektoristen projektien hoitamisessa ja tehokkuuden säilyttämisessä on ollut vaikeuksia. Toimintasuunnitelmia on tehty eri hallintoaloille, alueille sekä useille yksityisen sektorin toimijoille. Tärkeää olisi tarvittavan rahoituksen ja teknisen avun saaminen, jotta saataisiin nopeutettua ja lisättyä toimintasuunnitelmien käyttöönottoa, eivätkä todelliset epidemianvastaiset toimet jäisi vain suunnitelmatasolle. 56

197 HIV/aids-ongelma koskettaa koko yhteiskuntaa Lähteet Mendelsohn, J. ym. (2002). Atlas of Namibia. A Portrait of the Land and its People. 200 s. David Philip Publishers, Cape Town. Namibia Ministry of Health and Social Services (2001). Health in Namibia: Progress and Challenges < Otaala, B. (2000). Impact of HIV/Aids on the University of Namibia and the University s Response < Palander, M. (2002). Namibiassa hiv-tartunnasta ei uskalleta kertoa. Väestöviesti 5/ < UNAIDS (2002). Report on the Global HIV/Aids Epidemic < UNAIDS (2003). Aids epidemic update < Resources/Publications/Corporate+publications/AIDS+epidemic+update+- +December+2003.asp>. United Nations Development Program (2000). UNDP in Namibia < Valtonen, L. (2004). Lapsuuden loppu. Kumppani 4/2004, Webb, D. (1997). HIV and AIDS in Africa. 258 s. David Philip, Cape Town. Webb, D. (1998). The Sexual and Economic Politics of (Re)integration: HIV/Aids and the Question of Stability in Southern Africa. Teoksessa Simon, D.: South Africa in Southern Africa. Reconfiguring the Region, Villiers Publications, London. Webb, D. & D. Simon (1995). Migrants, Money and the Military: The Social Epidemiology of HIV/Aids in Owambo, Northern Namibia. NEPRU Occasional Paper s. Namibian Economic Policy Research Unit, Windhoek. Whiteside, A. & C. Sunter (2000). AIDS. The Challenge for South Africa. 179 s. Human & Rousseau, Cape Town. 57