ja Suomen Lääketieteen

Transkriptio

1 Tutkimus ja opetus Tapio Visakorpi Duodecimin ja Suomen Lääketieteen Säätiön apurahat ja niiden jakaantuminen Suomen Lääketieteen Säätiö ja Duodecim jakavat vuosittain noin kahden miljoonan euron edestä kolmentyyppisiä apurahoja: kannustus, tutkimus ja hankeapurahoja. Näitä hakee vuosittain noin 500 eri uravaiheessa oleva tutkijaa. Hakijamäärät ovat vähentyneet. Erityisesti biolääketieteen alalla on käynyt kato lääkäritutkijoista, mikä ei voine olla vaikuttamatta myös kliinisiksi tutkijoiksi pyrkivien määrään. Apurahoja hakeneiden tutkimusaloissa ja paikkakunnissa on myös varsin huomattavia eroja, jotka olisi syytä huomioida. Erityisesti olisi tärkeää pohtia niitä tapoja, joilla rajalliset tutkimusresurssit tulisivat mahdollisimman tehokkaasti käyttöön ja joilla houkuteltaisiin nuoria tutkijanuralle. Duodecim 2007;123: M inulla on ollut kunnia toimia Suomalaisen Lääkäriseuran Duodecimin apurahavaliokunnan ja Suomen Lääketieteen Säätiön (SLS) hankeapurahatyöryhmän puheenjohtajana kolmen viime vuoden ajan. Näissä tehtävissä olen ollut mukana arvioimassa toistatuhatta apuraha anomusta, ja kuvittelen saaneeni varsin hyvän käsityksen lääkärien ja lääketieteen kandidaattien Suomessa tekemästä tutkimuksesta. Tässä esittämäni mielipiteet ovat omiani eivätkä edusta mitenkään Duodecimin tai SLS:n virallisia kantoja. Duodecim ja SLS jakavat kolmentyyppisiä apurahoja: kannustus, tutkimus ja hankeapurahoja, vuonna 2006 yhteensä euron edestä (kannustus , tutkimus ja hankkeet euroa). Duodecim rahoittaa nimenomaisesti kannustusapurahoja ja SLS kaikkia kolmea tukimuotoa. Kannustusapuraha on tarkoitettu väitöskirjaa tekevälle tai juuri väitelleelle tutkijalle»kannustukseksi». Vuonna 2006 sen suuruus oli euroa. Tutkimusapuraha on tarkoitettu mahdollistamaan tutkimustyön (väitöskirjan tai sen jälkeisen) tekemisen henkilökohtaisen stipendin turvin. Viime vuonna jaettiin kahdensuuruisia tutkimusapurahoja: ja euron, jotka oli tarkoitettu neljän ja kahdeksan kuukauden työskentelyä varten. Selvästi rahamäärältään merkittävin tukimuoto on hankeapuraha, joka on tarkoitettu suhteellisen varhaisessa vaiheessa olevalle (eli omaa tutkimusryhmää perustavalle) erikoistuneelle kliinikkolääkärille. Hankeapurahan suuruus vaihtelee. Esimerkiksi vuonna 2006 se oli euroa. Apurahan saaminen edellyttää, että tutkija tekee tutkimusta täyspäiväisesti vuosittain kuusi kuukautta kolmen vuoden ajan. Kannustus ja tutkimusapurahat Kannustus ja tutkimusapurahat on tarkoitettu uransa alkuvaiheessa oleville tutkijoille. Viime vuonna niitä haki yhteensä 487 henkilöä (kuva 1), joista 378 oli lääketieteen lisensiaatteja ja tohtoreita ja 109 lääketieteen kandidaatteja. Kuuden viime vuoden aikana hakijamäärät ovat pienentyneet noin 10 %. Viime vuonna suuntaus vaihtui. Tämä puolestaan liittynee siihen, että tutkimusapurahoilla maksettavaa kuukausikoh 1323

2 taista korvausta lisättiin. Ennen odotettiin tutkijan työskentelevän eurolla 12 kuukautta, nyt kahdeksan. Tämä veroton stipendi on siis nykyään kuukaudelta euroa. Mikä sitten selittää hakemusten vähenevän suuntauksen? Lääketieteen tohtorintutkintojen määrä kasvoi vuosina jonkin verran, vaikka vuosituhannen vaihteen huippuluvuista on jääty hieman jälkeen (KOTA tietokanta, Sen sijaan selkeä muutos, joka on tapahtunut viimeisen vuosikymmenen aikana ainakin omalla kampuksellani mutta ilmeisimmin myös muualla on lääkärien ja kandidaattien kato biolääketieteellisessä tutkimuksessa. Biolääketieteellistä tutkimusta tekevät nykyään lähes yksinomaan luonnontieteilijät (filosofian maisterit ja tohtorit). Muutos on huomattava, koska vielä 1990 luvun alussa biolääketieteellistäkin tutkimusta hallitsivat lääkärikoulutuksen saaneet. Tämän voi olettaa näkyvän kannustusja tutkimusapurahan hakijoiden määrässä, koska kliinikkolääkäreille on tarjolla muitakin rahoituslähteitä, erityisesti erityisvaltionosuus eli EVO rahoitusta. Onko sillä merkitystä, että meiltä kohta puuttuvat lähes kokonaan lääkärin koulutuksen saaneet lääketieteen perustutkijat? Biolääketieteen kannalta sillä ei ehkä ole niin suurta väliä. Itse kuitenkin näkisin ainakin kaksi syytä siihen, miksi tällä voisi olla merkitystä. Ensinnäkin kliininen lääketiede on siirtymässä yhä enemmän molekyylilääketieteen suuntaan. Hoidot tulevat olemaan tautimekanismeihin perustuvia, ja niiden ymmärtäminen ja kehittäminen tulee vaatimaan biolääketieteen tietämystä. Tämän päivän muotisana on translationaalisuus, jolla tarkoitetaan laboratoriolöydösten siirtämistä klinikkaan. Siinä jos missä tarvitaan ymmärrystä biolääketieteestä. Toinen asia on, että biolääketieteellinen tutkijakoulutus antaa hyvän perustan kliinikkotutkijalle. Moni (mahdollisesti suurin osa) menestyneistä kliinikkotutkijoistamme on saanut perustutkijakoulutuksensa biolääketieteen parissa. Onko kliinikkotutkijoiden määrän vähenemisen takana juuri lääkärien kato lääketieteellisen perustutkimuksen parista? Vastavalittu Matti Äyräpään palkinnon saaja akatemiaprofessori Markku Laakso painotti Hakijoita Kannustus Tutkimus Hanke Kuva 1. Kannustus, tutkimus ja hankeapurahojen hakijamäärät vuosina Duodecim lehden haastattelussa, että»kliinisen tutkijan tulee osata perustieteitä» (Saarela ja Saxén 2007). Mikä sitten on syynä siihen etteivät medisiinarit enää innostu tutkimuksesta? Yksi syy lienee krooninen lääkäripula. Kandidaatit rekrytoidaan vuokralääkärin töihin jo varhaisessa vaiheessa, eikä ketään»jää jäljelle» tutkijoiksi. Tätä edistää varmasti myös kasvava palkkakuilu lääkärin ja tutkijan välillä. Kuinka moni lääkäri tai edes kandidaatti on valmis tekemään tutkimustyötä euron kuukausipalkalla, kuten tutkijakouluissa olevat (siis lähinnä luonnontieteilijät) tekevät? Toisaalta vuokralääkärin työ tietysti myös mahdollistaa lääkäritutkijalle lisäansiot, joista luonnontieteilijä voi vain unelmoida. Herää myös epäily, että nykyinen integroitu lääkärikoulutus supistuvine prekliinisine opintoineen voisi vaikuttaa medisiinareitten vähentyneeseen intoon tehdä biolääketieteellistä tutkimusta. Sinänsä on ymmärrettävää, että opetettavien asioiden määrän kasvaessa prekliinisten aineiden osuutta rajataan. Emeritusprofessori Amos Pasternack (2005) epäili tässä lehdessä, että opetuksen ja tutkimuksen eriytyminen olisi yhtenä syynä tutki 1324 T. Visakorpi

3 musinnon vähenemiseen. Suomessa perustettiin 1990 luvulla joukko erillislaitoksia ja sateenvarjo organisaatioita, joissa tutkimus ja jatkokoulutus priorisoitiin peruskoulutuksen kustannuksella. Tästä parhaina esimerkkeinä ovat ns. biokeskukset, jotka ovat yllättävän paljolti suuntautuneet (bio)lääketieteeseen, vaikka muidenkin biotieteiden pitäisi olla niissä edustettuina. Kyseiset biokeskukset ovat selvästi kohottaneet biotieteiden ja biolääketieteen tutkimuksen tasoa Suomessa. Tämä on todettu myös kansainvälisessä arvioinnissa (Biotechnology in Finland 2002). Minun on vaikea uskoa, että tällainen kehitys voisi olla lääkäritutkijakadon taustalla. Päinvastoin luulisi, että mahdollisuus tehdä kansainvälisesti merkittävää tiedettä kaikilla Suomen lääketieteellisillä kampuksilla nimenomaan innostaisi nuoria tutkijoiksi. Opetusministeriön asettama tutkijanuratyöryhmä on listannut myös useita tutkijanuran karikoita, joita ovat pätkätyöläisyys ja tohtorintutkinnon jälkeisten vaiheiden rahoitusepävarmuudet. Nämäkin voivat vähentää halukkuutta ryhtyä tutkijaksi (Tutkijanuratyöryhmän loppuraportti 2006). Tieteellinen pätevyys ei ehkä myöskään tänä päivänä ole yhtä merkittävässä asemassa kuin ennen kliinikon urakehityksessä esimerkiksi yliopistosairaaloissa. Syitä siihen, miksi tutkijanura ei kiinnosta, olisi varmasti myös hyvä yrittää systemaattisesti kartoittaa esimerkiksi kandidaateille ja nuorille lääkäreille suunnatuilla kyselyillä. Duodecimin ja SLS:n kannustus ja tutkimusapurahoja arvioi yhteinen apurahavaliokunta ( Se on vuosittain keskustellut siitä, kuinka suuri rahamäärä olisi jaettava kannustus ja toisaalta tutkimusapurahoina. Apurahavaliokunnan yksimielinen kanta on ollut, että tutkimusapurahojen osuutta olisi hyvä kasvattaa kannustusapurahojen kustannuksella. Perusteena on usko siihen, että kuukausistipendit ovat tehokkaampi tapa tukea erityisesti korkeatasoista tutkimusta kuin pieni»könttäsumma» tarkemmin määrittelemättömään käyttöön. Isommat stipendit ehkä myös houkuttelisivat enemmän nuoria tutkijanuralle. Halu tutkimusapurahalla työskentelyyn kävi hyvin ilmi viime vuonna, kun kuukautista stipendierää suurennettiin. Hakijoiden määrä kasvoi ilmeisesti tämän seurauksena 70 % (kuva 1). Kannustusapurahojen tarvetta on puolestaan perusteltu mm. sillä, että näiden apurahojen saanti on jo nykyisin tiukkaa: vain % hakijoista saa sellaisen. Ollaan siis kaukana tilanteesta, jossa kannustusapurahan saanti olisi automaatio, niin kuin yleinen käsitys on ollut. Duodecimin hallitus on kuitenkin nyt päättänyt, että kannustusapurahan voi saada tänä vuonna ainoastaan ennen väittelyä ja vain kerran. Näin ollen liiankin kovaksi muodostunut kilpailu kannustusapurahoista toivon mukaan hieman helpottuu. Hankeapurahat Biolääketieteellistä tutkimusta tekevät nykyään lähes yksinomaan luonnontieteilijät Uusin tukimuoto ovat SLS:n hankeapurahat, joita on jaettu vuodesta 2001 lähtien. Niiden avulla SLS on halunnut tukea kliinistä tutkimusta ja houkutella sen pariin parhaat mahdolliset tutkijat. Tukimuoto on tarkoitettu erikoistuneelle kliinikkotutkijalle uran siinä vaiheessa, jossa tutkimusvapaiden saanti on vaikeaa (Duodecim 2001). Tämäkin tukimuodon hakijamäärät ovat olleet vähenemässä. Vuonna 2001 hakijoita oli 39, viime vuonna 24. Merkittävin vähenemä oli viime vuonna, mikä voi osittain johtua siitä, että Suomen Akatemia käynnisti uuden apurahamuodon kliinisen tutkijanuran edistämiseksi. Kyseinen tukimuoto on pitkälti samankaltainen kuin SLS:n hankeapuraha. Akatemia myöntää ansioituneille kliinisille tutkijoille osa aikaista tutkimustyötä varten määrärahaa, joka vastaa viittäkymmentä prosenttia akatemiatutkijan palkkauksesta ( Tämä päällekkäisyys tuskin tekee SLS:n hankeapurahasta turhan. Kilpailu hankeapurahoistakin on nimittäin tiukka. Esimerkiksi viime vuonna vain 29 % anomuksista hyväksyttiin. Akatemian ja SLS:n tukimuodoissa on myös selkeitä eroja. Akatemian hauissa korostuu usein hakijan tieteellinen pätevyys ja monesti päätökset suosivat biolääketieteellistä taustaa, eikä Duodecimin ja Suomen Lääketieteen Säätiön apurahat ja niiden jakaantuminen 1325

4 Kandidaatit rekrytoidaan vuokralääkärin töihin jo varhaisessa vaiheessa, eikä ketään»jää jäljelle» tutkijoiksi spesialiteetti ole vaatimuksena. SLS:n hankeapurahoissa on ainakin toistaiseksi päädytty tukemaan varhaisemmassa vaiheessa olevia kliinikkotutkijoita, joilla kuitenkin on jo erikoisala. Lisäksi hankeapurahoituksessa voidaan ehkä tehdä helpommin ns. riskisijoituksia tai muuttaa myöhemmin jakoperusteita, jos se osoittautuu tarpeelliseksi. Näkisinkin tukimuodot siten, että SLS:n hankeapuraha antaa hakijalle aikaa pätevöityä hakemaan Akatemian tukea. Akatemian apurahan viime vuonna saaneista osa olikin entisiä SLS:n hankeapurahan saaneita. Tukea eri aloille Yksi monesti esitetty kysymys on, mille lääketieteen aloille apurahoja myönnetään eniten. Kannustus ja tutkimusapurahojen osalta meillä ei ole systemaattista kirjanpitoa, tosin sellaista on nyt suunniteltu käyttöön otettavaksi. Apurahavaliokunnan jäsenet on kuitenkin valittu siten, että eri lääketieteen alat ovat mahdollisimman hyvin edustettuina. Kunkin anomuksen lukee viisi arvioijaa, joista kukin antaa numeerisen arvion kouluarvosana asteikolla. Apurahavaliokunnan kokouksessa käydään sitten läpi ne anomukset, joista annetut arviot ovat vaihdelleet. On suorastaan hämmästyttävää, kuinka yhteneviä arvioita eritaustaiset arvioijat biolääketieteestä yleislääketieteeseen antavat. Voidaankin sanoa, että arvioijien oma ala ei vaikuta siihen, mille aloille apurahoja myönnetään. Asiaan vaikuttanee lähinnä se, miltä aloilta anomuksia tulee. Hankeapurahoja on ymmärrettävästi myönnetty eniten suurille erikoisaloille, tosin yllättäviäkin piirteitä tuen jakaantumisessa on. Vuodesta 2001 lähtien hankeapurahoja on myönnetty 52, eniten naistentautien ja synnytysten alalle, yhteensä kymmenen. Tiukasti perässä tulevat lastentaudit, sisätaudit ja neurologia. Sen sijaan suurista erikoisaloista esimerkiksi kirurgia, psykiatria ja yleislääketiede ovat välttyneet lähes kokonaan hankeapurahoilta. Luvut mitä ilmeisimmin kuvaavat tutkimusaktiivisuutta eri erikoisaloilla. Klinikoiden johdolla on varmasti myös keskeinen merkitys hankeapurahan hakijoiden tukemisessa. Olemme kuulleet hankeapurahan saaneilta, että apurahan käyttö ei aina ole ollut helppoa, koska kaikki klinikat eivät ole olleet halukkaita myöntämään virkavapauksia. Joidenkin klinikoiden toiminta on tässä suhteessa käsittämättömän lyhytnäköistä. Missä tutkimusta tehdään Tutkimus, kannustus ja hankeapurahat antavat varsin kattavan kuvan myös siitä, missä lääketieteellistä tutkimusta Suomessa tehdään. Tosin muistettava on, että muiden kuin lääkärikoulutuksen saaneiden tekemä tutkimus ei näissä tilastoissa näy. Kuvassa 2 on esitetty kannustus ja tutkimusapurahan hakijoiden ja saaneiden osuus sen mukaan, minkä lääketieteellisten tiedekunnan vaikutuspiirissä hakijan oletetaan olevan. Luvuissa on epätarkkuuksia siitä syystä, ettei hakemuslomakkeessa ole aina selkeästi mainittu hakijan työpaikkaa. Luvut antanevat kuitenkin varsin paikkansapitävän kuvan siitä, missä päin lääketieteellistä tutkimusta Suomessa tehdään. Huomioitavaa on, että apurahat jakaantuvat lähes samassa suhteessa eri paikkakunnille kuin mistä niitä on haettu. Eli ilmeisesti tutkimuksen tieteellinen taso ei vaihtele merkittävästi eri lääketieteellisten tiedekuntien vaikutuspiirien välillä. Sen sijaan hakemusten määrät vaihtelevat selvästi paikkakunnittain (Helsinki 41 %, Turku 17 %, Oulu 15 %, Kuopio 10 % ja Tampere 9 %). Jos puolestaan katsotaan, mihin hankeapurahat ovat vuosina menneet, Helsinki on listan kärjessä noin 53 %:lla, seuraavina tulevat Oulu 18 %:n ja Turku 15 %:n osuuksilla ja perää pitävät Tampere 10 %:n ja Kuopio 3 %:n osuudella. Näiden tilastojen valossa näyttäisi siltä, että Helsingissä tehdään noin puolet suomalaisesta lääketieteellisestä tutkimuksesta ja loput neljä tiedekuntaa tuottavat yhteensä toisen puolen. Helsingin ylivoimaa selittää osaltaan se, että yliopiston ja yliopistollisen sairaalan lisäksi siellä 1326 T. Visakorpi

5 % Hakijoita Saajia Helsinki Turku Oulu Kuopio Tampere Muu Kuva 2. Kannustus ja tutkimusapurahojen hakijoiden ja saajien prosenttiosuudet paikkakunnittain (keskiarvo vuosilta ). Kohta»muut» koostuu lähinnä ulkomaille tohtoritutkijoiksi menevistä. toimii sektoritutkimuslaitoksia, kuten Kansanterveyslaitos ja Työterveyslaitos, joissa on varsin vahva tutkimusperinne. Lisäksi Helsingin yliopisto on paremmin resursoitu kuin muut yliopistot. Tämä johtuu sille annetuista erityisoikeuksista (esim. rahastotalous, joka tosin kuluvasta vuodesta lähtien koskee myös muita yliopistoja ja Yliopiston Apteekkia). Olettaisin kuitenkin, että keskeisenä tekijänä tässä Helsingin»ylivoimassa» ovat perinteet tehdä ja arvostaa tutkimusta. Tämä näkyy jo nuorten lääkärien suuntautumisessa tutkimusalalle. Helsingistä samoin kuin toisesta»vanhasta» tiedekunnasta Turusta vuosina valmistuneista jopa % ilmoitti Suomen Lääkäriliiton tekemässä kyselyssä sijoittuvansa opetus ja tutkimusalalle (Nikkari ym. 2004). Kuopion osuus oli noin 5 % ja Tampereen noin 7 %. Yliopiston lisäksi hyvin tärkeä tekijä on varmasti myös yliopistollinen sairaala. Tämä tulee esiin erityisesti, kun tarkastellaan hankeapurahoihin liittyviä lukuja. Näistä apurahoista Helsinkiin on mennyt yli puolet. Ilmeisesti HYKS on onnistunut hyvin säilyttämään yliopistollisuutensa kaikista HUS organisaatiomuutoksista huolimatta. Tässä varmasti tieteellisesti pätevät professorit ja muut seniorilääkärit ovat olleet keskeisessä asemassa. Muiden yliopistosairaaloiden osalta voidaan kysyä, onko yliopistollisuus katoamassa kunnista tulevien paineiden johdosta. Olisi ehkä hyvä muistaa, että esimerkiksi menestyvät yritykset, kuten Nokia, panostavat merkittävän osan liikevaihdostaan tutkimukseen ja kehitykseen. Miksi eivät sairaalat? Jos Helsinki näyttäytyy vahvana, niin toisesta äärilaidasta löytyvät Tampere ja Kuopio. Tampereen lukuja katsellessa palautuvat elävästi mieleen lääketieteellisen koulutuksen supistusvaiheet 1990 luvun alkupuolella. Tuolloin selvitysmies Jussi Huttunen kävi Tampereella kertomassa suoraan tapaansa, että tamperelainen biolääketieteellinen tutkimus on huonotasoista: vaikka sen siltä istumalta lopettaisi, ei suomalainen lääketieteellinen tutkimus siitä juuri kärsisi. Paikalla olleena ja paria vuotta aiemmin Tampereelta biolääketieteen alalta väitelleenä ajattelin, että kyseessä oli perusteeton herjaus. Nyt näitä lukuja katsellessa täytyy todeta, että ehkä Huttusen puheissa oli häivähdys totuutta. Tampereen ja Kuopion lukuja selittänee panostus opetukseen. Tampereen lääketieteellinen tiedekuntahan on kehittänyt ansiokkaasti lääkärikoulutusta. Se saisi varmasti pysyväisluonteisen opetuksen huippuyksikön aseman, jos se vain sääntöjen puitteissa olisi mahdollista. Kuopio on puolestaan tehnyt enemmän kuin osuutensa sen hyväksi, että Suomessa on ylipään Duodecimin ja Suomen Lääketieteen Säätiön apurahat ja niiden jakaantuminen 1327

6 sä tarpeeksi lääkäreitä (tehtävä, josta Helsinki on lähinnä kieltäytynyt). Kuitenkin tekisi mieli muistuttaa tamperelaisia ja kuopiolaisia siitä, että yliopistolla on kolme lakisääteistä tehtävää, joista opetus on»vain yksi». Mitä merkitystä tällaisella paikkakuntakohtaisella vertailulla oikein on? Opetusministeriö ja Suomen Akatemia ovat viime aikoina toistuvasti tuoneet esille profiloitumisen tärkeyden. Tämä tarkoittanee sitä, että nämä rahoittavat organisaatiot panostavat tulevaisuudessa enemmän kunkin yliopiston ns. vahvuusalueisiin. Siksi on kunkin lääketieteellisen tiedekunnan itsensä kannalta tärkeää, että ne profiloituvat yliopistojensa keihäänkärjiksi. Ellei näin käy, seurauksena tulee olemaan yhä vähenevä (tutkimus)rahoitus. Tämä puolestaan tulee haittaamaan rekrytointia tiedekuntiin ja niiden yhteydessä toimiviin yliopistollisiin sairaaloihin. Parhaat kun hakeutuvat parhaisiin ympäristöihin. Tämän luulisi huolestuttavan sekä yliopistoja että yliopistollisia sairaaloita. Tutkimukseen profiloitumattomien lääketieteellisten tiedekuntien suunta kohti ammattikorkeakoulustatusta kiihtyy entisestään ja kyseiset sairaalat putoavat auttamattomasti lääketieteen kehityksen eturintamasta! Lopuksi Tilastot osoittavat, että lääketieteellistä tutkimusta tehdään Suomessa yhä varsin paljon. Hyvä niin! Julkisen sektorin rahoitus lääketieteelliselle tutkimukselle puolestaan näyttää ongelmalliselta. Suomen Akatemia, joka on keskeisin tutkimuksen tukija, panostaa yhä melko vähän lääketieteelliseen tutkimukseen. Terveydentutkimuksen toimikunnan budjetti on pienin Akatemian toimikuntien joukossa. Akatemia on tähän mennessä tukenut enimmäkseen biolääketieteellisestä tutkimusta, varsin vähän edes translationaalista tutkimusta. Tosin uudet kliinisen tutkijanuran apurahat tuovat tähän kaivattua muutosta. Valtion tutkimus EVO yliopistollisille sairaaloille on puolestaan dramaattisesti vähentynyt (Pasternack 2005), ja huhut EVO uudistuksesta viittaavat siihen, että tätä tukea ohjataan tulevaisuudessa yhä enemmän muuhun kuin lääketieteelliseen tutkimukseen. Toivottavasti huhut ovat vääriä. Tässä tilanteessa säätiöiden ym. yksityisten organisaatioiden tuki lääketieteelliseen tutkimukseen on erityisen tärkeää. Ongelmana on monesti ainakin aiemmin ollut säätiöiden tuen pirstaloituminen pieniksi apurahoiksi. Ehkä myös Duodecimin ja Lääketieteen Säätiön olisi hyvä miettiä apurahamuotojaan, jotta käytettävissä oleva raha tulisi käytettyä mahdollisimman tehokkaasti lääketieteellisen tutkimuksen hyväksi niin, että se myös houkuttelisi nuoria tutkijanuralle. Kirjallisuutta Biotechnology in Finland: impact of public research funding and strategies for the future. Evaluation report. Publication of the Academy of Finland 11/02. Helsinki: Suomen Akatemia, Duodecim. Suomen Lääketieteen Säätiö panostaa kliiniseen tutkimukseen. Duodecim 2001;117: Nikkari ST, Holmberg-Marttila D, Hakkarainen K, ym. Lääketieteelliset tiedekunnat vastaavat yhä paremmin alueellisiin tehtäviinsä. Suom Lääkäril 2004;40: Pasternack A. Elvytys! Akateeminen lääketiede on pulassa. Duodecim 2005;121: Saarela L, Saxén H. Äyräpään palkinto 2007 akatemiaprofessori Markku Laaksolle. Duodecim 2007;123:15 7. Tutkijanuratyöryhmän loppuraportti. Opetusministeriön työryhmämuistioita ja selvityksiä 2006;13. Tapio Visakorpi, professori Lääketieteellisen teknologian instituutti Tampereen yliopisto 1328