Liikuntapalvelujen muotoutuminen ja työnjako Suomessa

Transkriptio

1 Dosentti Kalervo Ilmanen, Jyväskylän yliopisto Liikuntapalvelujen muotoutuminen ja työnjako Suomessa Suomalaiselle liikunnan organisoitumiselle on ollut tyypillistä eteneminen alhaalta ylöspäin. Heti, kun urheilu muotoutui laajaksi joukkoliikkeeksi, alkoi se paitsi rakentaa omaa organisaatiotaan, esittää myös vaatimuksia julkishallinnon suuntaan. Ensimmäisessä vaiheessa urheiluväki kaipasi toiminta-avustuksia ja urheilun suorituspaikkojen rakentamista. Jotta kunnat voivat vastata urheiluväen kasvaviin vaatimuksiin, ne joutuivat perustamaan kokonaan uuden hallinnonalan liikuntahallinnon. Ensimmäinen kunnallinen urheilulautakunta perustettiin maan pääkaupunkiin Helsinkiin Tästä kunnallinen liikuntahallinto laajeni niin, että 1980-luvulle tultaessa Suomen jokaisessa kunnassa oli liikunta-asioista vastaava hallintoelin. Samanaikaisesti kuntien liikuntahallinnon kanssa kehittyi valtion liikuntaorganisaatio. Valtion urheilulautakunta perustettiin vuonna Se sijoitettiin opetusministeriön alaisuuteen. Alusta lähtien valtion liikuntahallinnon tehtävänä on ollut ohjata kuntien ja kansalaisjärjestöjen toimintaa. Vuodesta 1980 lähtien keskeisimpinä valtion liikuntapolitiikan linjaajina ovat olleet liikuntalait, joista viimeisin säädettiin Kuntien ja kansalaisjärjestöjen lisäksi liikuntalain piiriin kuuluvat urheiluopistot ja muut valtionavustusta nauttivat liikunnan parissa toimivat laitokset ja yksiköt. Kun tarkastellaan suomalaisen liikuntajärjestelmän kokonaisuutta, on välttämätöntä ottaa mukaan koululaitos. Suomessa voimistelu tuli oppikoulujen opetusohjelmiin jo 1800-luvun puolivälissä. Voimistelunopettajien yliopistotason koulutus aloitettiin miehille vuonna 1882 ja naisille vuonna Vuonna 1963 liikunnanopettajakoulutus siirtyi Helsingin yliopistosta Jyväskylän yliopistoon. Yleinen oppivelvollisuuslaki takaa sen, että kaikki ikäluokat pääsevät koulussa asiantuntevan liikunnanopetuksen piiriin. Opetuksen keskeisenä tavoitteena on turvata oppilaiden fyysinen, motorinen, psykologinen ja sosiaalinen kehitys ja kasvattaa heidät liikunnalliseen elämäntapaan.

2 Kolmantena ja alusta asti mukana olleena liikuntajärjestelmän osana ovat yksityiset yritykset. Urheilun muotoutumisvaiheessa 1800-luvun lopulla yksityinen yritystoiminta oli pienimuotoista luistinratojen, tenniskenttien ja kylpyläpalvelujen tarjoamista maksua vastaan. Tänä päivänä Suomessa on merkittävää liikunnan yritystoimintaa muun muassa laskettelukeskusten, kylpylöiden ja kuntosalien muodossa. Monet liikunta-alan yritykset ovat samalla mukana matkailubisneksessä. Ennen muuta Pohjois- ja Itä-Suomeen on noussut toinen toistaan mittavampia liikunta- ja matkailuyrityksiä. Kuvio1. Suomen liikuntajärjestelmän keskeiset toimijat (soveltaen Heikkala ja Koski 2000). Keskeisten toimijoiden työnjako Suomalaisen liikuntajärjestelmän kokonaisuus voidaan hahmottaa sektoreittain, jolloin kolmanteen sektoriin luetaan liikunta- ja urheiluseurat sekä muut kansalaisten liikuntaa organisoivat vapaaehtoisjärjestöt. Julkishallintoon katsotaan kuuluviksi ensi sijassa valtio- ja kunnat, mutta myös evankelisluterilainen kirkko seurakuntineen edustaa Suomessa julkishallintoa. Yksityinen sektori käsittää puolestaan ne yrittäjyyteen perustuvat

3 organisaatiot, jotka tavoittelevat taloudellista voittoa tarjoamalla liikunta- ja urheilupalveluita. (Kuvio 1.) Eri sektorien välinen työnjako toimii niin, että kolmannen sektorin kansalaisjärjestöt vastaavat pääosin vapaaehtoispohjalta paikallistason seuratyöstä. Seurat ovat organisoituneet ylöspäin alue- ja valtakunnan tason järjestöihin. Julkisella sektorilla kunnat tukevat seurojen toimintaa sekä suoraan avustuksina että välillisesti edullisia liikuntapaikkoja tarjoamalla. Kunnat ovat kohdentaneet tukeaan erityisesti urheiluseurojen alle 18-vuotiaisiin jäseniin. Kuntien tarjoamista maksuttomista tai edullisista liikuntapalveluista pääsevät nauttimaan kaikki kansalaiset seurajäsenyydestä riippumatta. Valtio puolestaan ohjailee ja avustaa valtakunnan tason järjestötoimintaa. Yksityinen sektori tarjoaa palvelujaan maksua vastaan markkinaperustein kaikille halukkaille. Lisäksi yksityinen sektori on mukana tukemassa sponsorirahoin kilpa- ja huippu-urheilua. Kolmas sektori on kautta historian ollut merkittävin suomalaisen liikuntajärjestelmän toimija. Yhä edelleen suomalaisten vapaa-ajan liikkuminen nojaa suurimmalta osaltaan vapaaehtoisen kansalaistoiminnan varaan. Sen sijaan julkisen ja yksityisen sektorin merkitys liikuntapalvelujen tuottajana on vaihdellut. Vielä 1980-luvun lopulle asti kunnat ja valtio vastasivat lähes 90 prosentin osuudella liikuntapaikkojen ja niihin liittyvien palveluiden tuotannosta, jolloin yksityisen sektorin merkitys oli pieni. Taloudellisten suhdanteiden heikentyessä ja uusliberalistisen talouspolitiikan vahvistaessa asemiaan, julkishallinto on purkanut vastuitaan. Vastaavasti yksityinen sektori on tasaisesti kasvattanut osuuttaan. Tällä hetkellä arvioidaan, että yksityinen sektori tuottaa noin neljänneksen kansalaisten liikuntapalveluista. Valtion liikuntapolitiikka Ennen toista maailmansotaa valtion liikuntapolitiikan tavoitteena oli järjestö- ja rakennusavustuksilla turvata kilpaurheilun harrastamisen edellytykset, jotta Suomi pystyi säilyttämään asemansa yhtenä olympiaurheilun menestyneimpänä kansakuntana. Tämän ohella koulujen ja seurojen liikuntakasvatuksessa korostettiin poikien

4 maanpuolustusvalmiuden kehittämistä. Sotavuosien jälkeen painopiste siirtyi kansalaisten kunnon ja terveyden edistämiseen, mikä on edelleen valtion liikuntapolitiikan päätavoite. Vuonna 1993 muodostettiin valtion ohjauksella uusi, kaikki eri toimijatahot yhdistävä kattojärjestö Suomen Liikunta ja Urheilu (SLU), josta toivottiin pitkäaikaista liikunnan kansalaisjärjestöjen etujen ajajaa. Näin ei kuitenkaan käynyt, sillä parhaillaan SLU:n seuraajaksi ollaan muodostamassa uutta kattojärjestöä, joka on saanut nimekseen Valtakunnallinen liikunta- ja urheiluorganisaatio (Valo). Samanaikaisesti Suomessa on meneillään huippu-urheilun uudelleen organisoituminen, jonka yhteydessä on keskusteltu Valon ja Suomen olympiakomitean yhdistämisestä yhdeksi urheilun kattojärjestöksi. Siten täsmällistä kuvaa ei ole siitä, minkälainen liikunnan ja urheilun kansalaisjärjestöjen organisaatiorakenne tulee vuoden 2013 muotoutumisvaiheen jälkeen olemaan. Vaikka tilanne joltain osin muuttuu, niin suomalaisen liikunnan ja urheilun kansalaisjärjestöjen organisoitumisen perustasona tulevat edelleenkin olemaan liikunta- ja urheiluseurat, joissa on yhteensä yli miljoona jäsentä. Seuroja oli vuoden 2012 lopulla noin 9000 ja niitä toimii kaikissa Suomen runsaassa 300 kunnassa. Seurat ovat puolestaan jäseninä lajiliitoissa ja niiden kautta myös kattojärjestö Valossa. Perinteisistä keskusjärjestöistä Suomen Valtakunnan Urheiluliitto (SVUL) lopetti toimintansa vuonna Sen sijaan Työväen Urheiluliitto (TUL) ja ruotsinkielinen keskusjärjestö SFI jatkavat edelleen toimintaansa, joten osa seuroista on myös niiden jäseniä. Valtakunnan tasoa edustavilla keskusjärjestöillä ja lajiliitoilla on omat alue- ja piiriorganisaationsa, jotka ovat välittävinä linkkeinä paikallistason seuroihin. Muita liikunnan keskusjärjestöjä ovat kansalaisten ulkoiluharrastuksia edistävä Suomen Latu, Suomen Uimaopetus- ja Hengenpelastusliitto sekä koululaisten ja opiskelijoiden liikuntajärjestöt. Kansallisen liikuntapolitiikan linjausten arvopäämääränä korostuu tasa-arvoisuus. Viime kädessä valtiovallan tehtävänä on yhdessä kuntien kanssa turvata liikuntapalvelujen tasapuolinen saavutettavuus henkilön asuinpaikasta ja varallisuudesta riippumatta. Tavoitteen saavuttamista on vaikeuttanut kuitenkin maaseudun väestön muuttoliike kaupunkitaajamiin ja sitä seurannut kuntarakenteen muutos. Tällä hetkellä ollaan tilanteessa, jossa pienet ja harvaan asutut maaseutukunnat eivät kykene tarjoamaan kaupunkien veroisia

5 liikuntapalveluja. Myös kotitalouksien tulo- ja varallisuuserot nakertavat tasaarvoisuusperiaatetta. Alimpiin tuloluokkiin kuuluvat kotitaloudet eivät pysty harrastamaan liikuntaa yhtä monipuolisesti kuin ylimpiin tuloluokkiin kuuluvat. Koska viidesosa suomalaisista osallistuu liikunta- ja urheiluseurojen toimintaan, on niiden toimintaedellytysten turvaaminen yksi kansallisen liikuntapolitiikan perustehtävistä. Valtion tavoitteena on kohentaa liikunnan kansalaistoiminnan laatua sekä madaltaa ennen muuta lasten ja nuorten urheilun harrastamisen kynnystä taloudellisia, sosiaalisia ja kulttuurisia esteitä poistamalla. Vastuu seuratoiminnan edistämisestä on liikuntalain mukaisesti kuitenkin viime kädessä kunnilla. Kunnat turvaavat seurojen toimintaedellytykset rakentamalla liikuntapaikkoja, osoittamalla niitä edullisesti järjestöjen käyttöön sekä jakamalla seuraavustuksia. Myös eettisesti kestävän huippu-urheilun tukeminen lukeutuu kansallisen liikuntapolitiikan keskeisiin tavoitteisiin. Huippu-urheilun eettisiksi ongelmiksi on Suomessa koettu luvulla muun muassa doping, väkivalta ja taloudelliset väärinkäytökset, joiden kitkemiseen opetus- ja kulttuuriministeriö on kiinnittänyt erityistä huomiota. Paitsi, että ministeriö rahoittaa lähes kokonaisuudessaan Suomen Antidopingtoimikunnan (ADT) toiminnan, se myös puuttuu sanktioilla niiden urheilujärjestöjen valtionavustuksiin, joiden piirissä on esiintynyt rikkeitä urheilun eettisiä periaatteita vastaan. Saavuttaakseen kansallisen liikuntapolitiikan tavoitteita, valtiovalta käyttää ohjauskeinoinaan järjestöille ja kunnille myöntämiään avustuksia. Osa avustuksista suuntautuu toimintaan osa liikuntarakentamiseen. Vuonna 2012 valtio käytti yhteensä 145 miljoonaa euroa liikuntaavustuksiin. Rahat kertyivät valtion hallinnoiman rahapeliyhtiö Veikkauksen voittovaroista. On kuitenkin painotettava, että valtion panostukset suomalaisten liikunnan tukemiseen ovat huomattavasti kuntia vähäisemmät. Yksistään Helsingin kaupunki panostaa asukkaidensa liikuntapalvelujen järjestämiseen huomattavasti valtiovaltaa enemmän. Väestön liikunnallisen elämäntavan ja riittävän päivittäisen liikunnan lisäämisellä valtiovalta ei tavoittele pelkästään kansalaisten omaa hyvinvointia, vaan taustalla ovat myös kansantaloudelliset vaikuttimet. Liikkuvan ja hyväkuntoisen kansalaisen uskotaan

6 selviytyvän työelämässä pidempään kuin sellaisten kansalaisten, jotka eivät ole liikunnallisesti aktiivisia. Selkeitä tutkimuksellisia näyttöjä tästä ei kuitenkaan ole. Joka tapauksessa Suomessa on monelta taholta nostettu kansallisen liikuntapolitiikan tavoitteeksi kansalaisten fyysisen ja miksei myös henkisen työkyvyn turvaaminen. On syytä uskoa, että kansallisella liikuntapolitiikalla, sitä tukevilla hankkeilla ja koulujen liikuntakasvatuksella voidaan ainakin jossain määrin edesauttaa suomalaisia löytämään liikunnasta iloa ja sisältöä elämäänsä. Voidaan kuitenkin perustellusti kysyä, onko tämä sittenkään Suomen kaltaisessa, pitkälle modernisoituneessa teknoyhteiskunnassa mahdollista. Sellaisten nyky-yhteiskunnan rakennetekijöiden kuten autoistumisen ja korkean teknologian myötä lasten, nuorten ja aikuisten ei tarvitse kotien arjessa juuri omalla lihasvoimalla liikkua, eikä tietokonepäätteen ääressä istuminenkaan fyysistä ponnistelua vaadi. Koulu- ja työmatkatkin tehdään useasti konevoimalla, jolloin liikunta jää helposti pelkästään vapaa-ajan harrastukseksi.

7 Lähteet Heikinaro-Johansson, P. & Telama, R. (2004). Physical Education in Finland. In U. Puhse & M. Gerber (toim.) International Comparison of Physical Education. Oxford. Meyer & Meyer Sport, Heikkala, J. and Koski, P. (2000). Järjestöt kolmen merkitysulottuvuuden vapaaehtoisuuden, valtion ja markkinoiden leikkauspisteessä. Teoksessa H. Itkonen, J. Heikkala, K. Ilmanen ja P. Koski; Liikunnan kansalaistoiminta muutokset, merkitykset ja reunaehdot. Liikuntatieteellisen Seuran julkaisu nro 152. Helsinki, Hentilä, S. (1992). Urheilu järjestäytyy ja politisoituu. Teoksessa T. Pyykkönen (toim.) Suomi uskoi urheiluun. VAKP-kustannus. Helsinki, Ilmanen, K. (1996). Kunnat liikkeellä. Kunnallinen liikuntahallinto suomalaisen yhteiskunnan muutoksessa Studies in Sport, Physical Education and Helth 43. Jyväskylä. Ilmanen, K. (1982). Voimistelunopettajakoulutuksen kuusi ensimmäistä vuosikymmentä. Vuodet Teoksessa K. Ilmanen & T. Voutilainen Jumpasta tiedekunnaksi. Suomalainen voimistelunopettajakoulutus 100 vuotta Helsinki. Valtion painatuskeskus, Liikuntatoimi tilastojen valossa (2012). Perustilastot vuodelta Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisuja 2012:20. Meinander, H. (2010). Suomen historia. WSOY. Helsinki. Mäkinen, J. (2010). Urheilun rakenteet ja tuki Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa. KIHU. Jyväskylä. Suomi, K., Sjöholm, K., Matilainen, P., Glan, V., Nuutinen, L., Myllylä, S. Pavelka, B., Vettenranta, J., Vehkakoski, K. ja Lee, A. (2012). Liikuntapaikkapalvelut ja väestön tasaarvo. Seurantatutkimus liikuntapaikkapalveluiden muutoksista Opetus- ja kulttuuriministeriö. Valtion liikuntaneuvosto (2012). Lausunto vuoden 2013 talousarvioesityksestä.

8 Vasara, E. (2004). Valtion liikuntahallinnon historia. Liikuntatieteellisen Seuran Julkaisu nro 157. Helsinki.