Onni karkaa aina käsistä POLIITIKOT VÄÄRÄLLÄ ASIALLA

Transkriptio

1 Onni karkaa aina käsistä POLIITIKOT VÄÄRÄLLÄ ASIALLA

2

3 Onni karkaa aina käsistä POLIITIKOT VÄÄRÄLLÄ ASIALLA SUOMENTANUT MARJA-LIISA HELENIUS

4 Perustuu alkuteokseen and the Pursuit of Happiness First published by the Institute of Economic Affairs, London, January Copyright The Institute of Economic Affairs 2012 Kuten kaikissa Liberan julkaisuissa, teoksessa esitetyt näkemykset ovat tekijöiden omia ja ne eivät edusta Liberan tai sen edustajien kantaa. Liberalla ei ole omaa yhtenäistä linjaa, toimintamallia tai näkemystä sen säädekirjan määrittämän tarkoituksen lisäksi. Raportti on ladattavissa ilmaiseksi osoitteesta Liberan julkaisusarja Kesäkuu 2012 Libera säätiö Sepänkatu Helsinki Julkaisija: Libera instituutti Oy Design: Manual Paino: Inprint, Riika, Latvia 2012 ISBN (nid.) ISBN (pdf) ISBN (epub)

5 Sisällys Kirjoittajat 5 Alkusanat 7 Gustav von Hertzen ONNELLISUUSPOLITIIKKAA? 7 ONNI KARKAA KÄSISTÄ 8 Ovatko tasa-arvoisemmat maat onnellisempia? 10 Christopher Snowdon ONNI ON TASAINEN KÄYRÄ 10 OLEMATON SUHDE ONNELLISUUDEN JA TASA-ARVON VÄLILLÄ 11 TUTKIMUSKIRJALLISUUS ONNELLISUUDESTA JA ERIARVOISUUDESTA 14 ONNELLISUUS JA SUHTEELLINEN TULO 18 VOIMMEKO SITTENKIN SELVITÄ TULOKATEUDESTA? 20 ASENTEET ERIARVOISUUTTA KOHTAAN 21 VIITTEET 28 Onnellisuuspolitiikan sietämätön keveys 30 Marc De Vos ONNELLISUUDEN PALUU POLITIIKKAAN 30 ONNELLISUUSMITTAUKSEN MITTAAMISTA 32 PINNALLINEN ONNELLISUUDEN MUOTO 37 ONNEA, VAPAUTTA VAI OIKEUTTA? 40 KÖYHÄ MUTTA ONNELLINEN? 41 LOPPUSANAT 42 VIITTEET 44 Oppeja itävaltalaisesta ja julkisen valinnan 46 taloustieteestä onnellisuusväittelyssä Peter J. Boettke ja Christopher J. Coyne JOHDANTO 46 KÄSITTEITÄ 48 KÄYTÄNNÖN ASIOITA 51 NEGATIIVISET TAHATTOMAT SEURAUKSET 52 LOPPUSANAT 55 VIITTEET 56

6 4

7 Kirjoittajat Marc De Vos Marc De Vos on professori Ghentin yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa sekä Itinera-instituutin pääjohtaja. Itinera-instituutti on puolueeton poliittinen ajatushautomo Brysselissä. De Vos julkaisee, luennoi ja väittelee usein sellaisista aiheista kuin Euroopan integraatio, globalisaatio, työmarkkinareformit, eläkkeet, ikääntyminen, terveydenhuolto sekä hyvinvointivaltio. Hän on kirjoittanut ja ollut mukana kirjoittamassa useita kirjoja ja artikkeleita. Hänen viimeisin kirjansa on After the Meltdown: The Future of Capitalism and Globalization in the Age of the Twin Crises (Shoehorn, 2010). Christopher Snowdon Christopher Snowdon opiskeli historiaa Lancasterin yliopistossa ja on toiminut kokopäiväisenä kirjailijana ja toimittajana vuodesta 2009 alkaen. Hänen tutkimuksensa keskittyy kieltolakeihin, roskatieteeseen ja julkiseen terveydenhuoltoon. Hän on kirjoittanut teokset The Spirit Level Delusion sekä Velvet Glove, Iron Fist: A History of Anti-Smoking. Hänen viimeisin teoksensa on The Art of Suppression: Pleasure, Panic and Prohibition since Peter Boettke Peter Boettke on taloustieteen professori George Masonin yliopistossa (GMU) sekä kapitalismin tutkimuksen BB&T-professori Mercatus Centerissä GMU:ssa. Hän on myös Review of Austrian Economics -julkaisun päätoimittaja. Peten henkilökohtaiset verkkosivut ovat Christopher Coyne Christopher Coyne on taloustieteen F.A. Harper -professori George Masonin yliopiston Mercatus Centerissä. Hän on myös Review of Austrian Economics -julkaisun Pohjois-Amerikan osion toimittaja. Chrisin henkilökohtaiset verkkosivut ovat 5

8

9 Alkusanat Kolmisenkymmentä vuotta sitten muistan lukeneeni sanomalehdestä haastattelun, jossa eturivin ruotsalainen sosialidemokraatti ilmaisi syvän pettymyksensä puolueensa aikaansaannoksiin. Hän katsoi, että sosialidemokratia oli täysin epäonnistunut päätehtävässään. Siis missä? Emme ole pystyneet tekemään ruotsalaisia onnellisiksi kuului haastateltavan jämerä vastaus. Avomielisyyden puuskassa paljastui hyvää tarkoittavan ammattipoliitikon rajaton kunnianhimo. Ihmisten onnellistaminen on kautta aikojen toiminut hallitsijoiden ja kirkkokuntien sortovallan oikeutuksena. Ylimaallisen jalo päämäärä on pyhittänyt kaikki keinot ja toistuvasti johtanut historiallisiin umpikujiin ja kauhistuttaviin hirmutekoihin. Demokraattisillakin vallanpitäjillä on sisäänrakennettu taipumus riistää ihmisiltä heidän itsemääräämisoikeutensa. Onnellisuuden optimointi on viimeisin veruke sekaantua kansalaisten yksityisasioihin. Onnemme mittaus onkin täydessä käynnissä. Silmänkantamaton työsarka on avautumassa politikoille ja byrokraateille. Haastattelutekniikkaan perustava onnentutkimus on helposti kyseenalaistettavissa. Yhtä kaikki tulokset ovat osin hämmästyttäviä. Esimerkiksi kehitysmaiden ja kehittyneiden maiden onnellisuuserot ovat yllättävän pienet. Kansainvälisessä vertailussa tulotaso korreloi yllättävän heikosti onnellisuuden kanssa. Onnellisuuspolitiikkaa? Englantilainen ajatuspaja The Institute of Economic Affairs on tuottanut laajan, onnellisuuspolitiikkaa käsittelevän selvityksen. 1 Oheinen julkaisu on laadittu sen pohjalta. Siinä tutkijat valottavat ongelmakenttää eri näkökulmista. Christopher Snowdon toteaa vastoin yleistä käsitystä, että tasa-arvo, ginikertoimella mitattuna, ei korreloi onnellisuuteen ainakaan kehittyneissä maissa. Sitä vastoin naapurikateudella on selvä vaikutus. Lähipiirin tuloerot tai suhteellinen menestys koetaan kiusallisina. Etäiset supervarakkaat eivät herätä vastaavia tunteita. Marc De Vos puolestaan erittelee onnellisuuden mittauksen ongelmia. Hän toteaa, että mitattu onnellisuus parhaimmillaankin on pinnallinen ja ontto käsite. Tärkeimmät kestävän henkisen hyvinvoinnin tekijät jäävät kyselyissä taka-alalle. Alistettu ja näköalaton yksilö voi olla elämäänsä tyytyväisempi kuin stressaantunut yrittäjä tai ahdistunut taiteilija, mutta voiko tästä vetää mitään järkeviä johtopäätöksiä? 1 and the Pursuit of Happiness, toimittanut Philip Booth. 7

10 Peter Boettke ja Christopher Coyne valottavat tätä problematiikkaa taloustieteen itävaltalaisen koulukunnan näkökulmasta. Onnellisuus on syvästi subjektiivinen kokemus ja siis oleellisilta osiltaan yksilöstä riippuvainen. Mikä tahansa onnellisuuspolitiikka törmää heti kättelyssä ratkaisemattomiin sisäisiin ristiriitoihin. Tekijät päätyvät korostamaan yksilön vapautta kulkea omaa tietään etsiessään ikiomaa kestävää hyvinvointiaan. Onni karkaa käsistä Onnellisuuden maksimointi ei ole oikeutettu poliittinen tavoite eikä ihmisten onni voi eikä saa olla valtiovallan vastuulla. Luulisi, että poliitikoilla olisi riittävästi tehtävää ylläpitäessään kunnon edellytykset vapaiden kansalaisten onnen tavoittelulle. Eri asia on tämän itsekeskeisen pyrkimyksen tarkoituksenmukaisuus. Onni karkaa käsistä, jos sitä määrätietoisesti tavoittelee. Tämän tiesivät jo antiikin kreikkalaiset. Onni ei kuulu inhimillisiin perusoikeuksiin se tulee, jos on tullakseen. Onni ei voi olla pysyvä olotila, vaan se on pikemmin sivutuote, joka kumpuaa mielekkään elämäntehtävän täyttämisestä. Onnen edellytyksiä voi tietenkin parantaa ja epäonnea torjua tai vaimentaa sekä yksilö- että yhteisötasolla. Varmuudella meille jää käteen vain oikeus olla onneton, kukin omalla tavallaan. Se on vapauden ja ihmisarvoisen elämän hinta. Helsingissä Gustav von Hertzen Hallituksen puheenjohtaja Libera säätiö 8

11 9

12 Ovatko tasa-arvoisemmat maat onnellisempia? CHRISTOPHER SNOWDON Onni on tasainen käyrä Kuvio, joka osoittaa, että mitään ei ole tapahtunut viiteenkymmeneen vuoteen, ei ehkä ole lupaavin alku radikaalille teorialle. Sodista, lamoista, öljykriiseistä, inflaatiosta ja valtion vaihtelevasta jalkapallomenestyksestä huolimatta itse todettu onnellisuus Isossa-Britanniassa ei ole muuttunut miksikään. Kun rikollisuuden kasvu räjähti, kansakunta ei sykähtänytkään; kun rikollisuus laski, hymykään ei vilahtanut. Uskonnot kuihtuivat, tauteja parannettiin, poliitikot tulivat ja menivät, korkokannat nousivat ja laskivat, mutta mikään ei hetkauttanut kansan onnellisuuslukeman vaakasuoraa marssia. Kysytäänpä ihmisiltä sitten onnellisuudesta, elämäntyytyväisyydestä tai sosiaalisesta hyvinvoinnista, 1 kansan mielialassa ei juurikaan ole tapahtunut muutosta sitten 1960-luvun eli siis siitä lähtien, kun kyselyitä alettiin tehdä säännöllisesti. Kansalliset onnellisuustutkimukset eivät juurikaan anna toivoa niille, jotka haluaisivat todistaa jonkin ilmiön lisänneen ihmisten onnea viimeisten 50 vuoden aikana. Sen sijaan ne, jotka haluavat todistaa, että jokin ei ole tehnyt meitä onnellisemmaksi, voivat pitää muuttumatonta linjaa todisteena lähes mille tahansa kuvaukselle. Se voisi esimerkiksi osoittaa terveyden tavoittelun olevan hyödytön poliittinen tavoite, jos otetaan huomioon, että kymmenellä vuodella vuoden 1965 jälkeen lisääntynyt todennäköinen elinikä ei ole johtanut onnellisuuden kasvuun. Voidaan myös väittää, etteivät naisten vapautusliike eikä hyvinvointivaltion laajeneminen ole sen kummemmin parantaneet ihmisen tilaa. Tällaisia argumentteja ei juuri koskaan kuulla. Sen sijaan yleensä oletetaan, että taloudellinen kasvu ei ole onnistunut kasvattamaan hyvinvointia, mikä on ainainen väittelyn kohde. Tämä väittely alkoi jo kun Richard Easterlin havaitsi paradoksin nousevan bruttokansantuotteen ja tasaisena pysyvän onnellisuuden välillä USA:ssa vuonna Easterlinin paradoksin ovat tämän jälkeen haastaneet tutkijat, jotka sanovat onnellisuuden olleen myöskin nousussa. 2 Tämä polemiikki ei kuitenkaan ole tämän luvun aiheena. Me tyydymme siihen yksinkertaiseen tosiasiaan, että bruttokansantuotteen suurta kasvua viimeisten 50 vuoden aikana ei ole seurannut subjektiivisen hyvinvoinnin kasvu samassa suhteessa. Vapaamarkkinoiden kriitikoille tämä merkitsee heidän uskomuksensa toteen käymistä eli kapitalismin loppua. Vaikka Easterlin ei koskaan väittänyt, että ihmiset olisivat onnellisempia pysyvän tilan (nollakasvun) taloudessa kuin kukois Vaikka näiden kolmen mittarin välillä on joitakin eroja, tulokset pysyvät melko lailla samoina, ja tulen käyttämään näitä termejä synonyymeina. 2 Veenhoven ja Hagerty, 2003; Stevenson ja Wolfers, 2008; Deaton, 2008.

13 tavassa vapaamarkkinataloudessa, muut ovat väittäneet näin hänen puolestaan. Nämä kasvukriitikot 3 saattaisivat vastahakoisesti myöntää, että kaksi vuosisataa lisääntyvää hyvinvointia on parantanut elintasoa ennennäkemättömästi. He saattaisivat jopa olla houkuteltavissa myöntämään, että elämä on ollut parempaa kapitalistisessa lännessä kuin Neuvostoliiton työläisten paratiiseissa. He väittävät kuitenkin kivenkovaan, että tasaista viivaa osoittava onnellisuus merkitsee sitä, että kasvusta seuraavat hyödyt on viimein puristettu viimeiseen pisaraan ja että ihmisten euforisen tilan saavuttamiseen vaaditaan erilainen taloudellinen järjestelmä. Olematon suhde onnellisuuden ja tasa-arvon välillä Päädyttyään siihen kyseenalaiseen olettamukseen, että taloudellinen pysähtyneisyys ei tee ihmisistä onnettomia, kasvuskeptikot ovat edelleen päätyneet siihen hypoteesiin, että tulojen tasoittamisella tultaisiin saavuttamaan se, mihin tulojen nostamisella ei ilmeisesti kyetä. On ehdotettu, että tasa-arvoisemmissa yhteiskunnissa elävät ihmiset ovat onnellisempia kuin sellaisissa maissa elävät ihmiset, joissa ero rikkaan ja köyhän välillä on suurempi. Jos asia on näin, tarkoittaisi se sitä, että vaurauden uusjako on tärkeämpää kuin vaurauden luominen. Onkin onnekas sattuma, että juuri näin tällaisten väitteiden tekijät ovat aina uskoneet. Ajatus siitä, että egalitaristisissa yhteiskunnissa elämäntyytyväisyys on korkeampi, on yleisempää poliittisten kommentaattoreiden ja vasemmistoaktivistien keskuudessa kuin akateemista kirjallisuutta tuntevien keskuudessa. The Guardianin kolumnisti Polly Toynbee väittää, että jokainen malli osoittaa, että kaikkein eriarvoisimmat yhteiskunnat ovat vähiten onnellisia. Tämä ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa. Jopa kirjassa, jota Toynbee käyttää todisteena Tasa-arvo ja hyvinvointi ei kertaakaan suoraan todeta, että tasa-arvoisemmat yhteiskunnat saavat paremmat tulokset onnellisuutta ja hyvinvointia mittaavissa tutkimuksissa. Tasa-arvo ja hyvinvointi -teoksen kantava viesti vaikuttaa todellakin olevan se, että tasa-arvoisemmat yhteiskunnat ovat onnellisempia, mutta nämä sanat on laitettu sen kirjoittajien Richard Wilkinsonin ja Kate Pickettin suuhun, vaikkeivät nämä kaksi yhteiskunnallista epidemologia suurempaa vastarintaa olekaan esittäneet. Kun heitä painostetaan tämän kysymyksen tiimoilta, he toteavat, että eriarvoisuuden ja World Values Survey -tutkimuksen onnellisuusmittausten välillä ei ole mitään yhteyttä 4, vaikka he ovatkin valittaneet, että itse ilmoitetut todisteet ovat tunnetusti epäluotettavia. Vaikka olisivatkin epäluotettavia, eivät ne kuitenkaan ole niin epäluotettavia, etteivätkö Wilkinson ja Pickett käyttäisi näitä itse ilmoitettuja onnellisuustilastoja Tasa-arvo ja hyvinvointi -teoksensa ensimmäisillä sivuilla osoittamaan, että onnel- 3 Ben-Ami, Wilkinson ja Pickett,

14 lisuustasot eivät nouse vaikka rikkaat maat rikastuvat edelleen 5 6. Tämän Easterlinin paradoksiin viittaavan lausuman jälkeen koko loppukirja vakuutteleekin, että vaikka talouskasvu on saavuttanut käyttökelpoisuuden rajat, tuloerojen vähentäminen parantaa kansakunnan suorituskykyä kaikin tavoin lapsikuolleisuudesta jätteiden kierrätykseen. Teos vihjailee vahvasti, että nämä parannukset johtavat onnellisuuden kasvuun, joten Toynbeen virhe on ymmärrettävä. Mutta vaikka kirja sisältää kymmeniä kaavioita kansakuntien suorituksista erilaisten kriteerien kannalta, onnellisuustilastoja ei koskaan koetella samalla tavoin. Vaikka onnellisuustutkimuksia pidetään tarpeeksi luotettavina haastamaan perinteinen uskomus siitä, että korkeammat tulot johtavat suurempaan onnellisuuteen, ei samaa todistetaakkaa vaadita siltä hypoteesilta, että suurempi tulojen tasavertaisuus johtaisi suurempaan onnellisuuteen. Tähän on hyvä syy. Kuvio 1 näyttää täydellisen vastaavuuden puutteen tulojen eriarvoisuuden ja onnellisuuden välillä maailman rikkaimmissa maissa. Itseään egalitaristeiksi kutsuvat ovat innokkaina siteeraamassa subjektiivisen hyvinvoinnin 1960-luvun puolivälistä asti suorana pysyttelevää viivaa murskaavana todisteena siitä, että taloudellinen kasvu on hyödytöntä, mutta he harvoin mainitsevat sitä seikkaa, että eriarvoisuudella ei myöskään ole ollut havaittavaa vaikutusta onnellisuuteen viimeisten 50 vuoden aikana. Easterlinin työn valossa ilmeinen testi olisi eriarvoisuuden vertaaminen onnellisuuden tasoon ajan kuluessa, mutta harvat yhteiskuntatieteilijät ovat vaivautuneet tekemään niin. Arthur C. Brooks on harvinainen poikkeus 7. Tutkimalla yhteiskuntakyselyn America s General Social Survey (GSS) -tutkimuksen tuloksia, hän havaitsi silmiinpistävän yhteyden puutteen näiden kahden muuttujan välillä: Jos egalitaristit ovat oikeassa, keskimääräisten onnellisuuden tasojen pitäisi olla laskemassa. Mutta ne eivät ole. Edellä mainittu GSS osoittaa, että vuonna 1972 väestöstä 30 prosenttia totesi, että he olivat erittäin tyytyväisiä elämäänsä; vuonna 1982 tämä luku oli 31 prosenttia, vuonna 1993 se oli 32 prosenttia ja vuonna 2004 se oli 31 prosenttia. Toisin sanoin mitään huomattavaa muutosta ilmoitetussa onnellisuudessa ei ole tapahtunut vaikka tulojen eriarvoisuus kasvoi jopa puolella. Onnellisuuden tasot ovat todellakin osoittaneet heilahtelua viimeisen kolmen vuosikymmenen aikana, mutta tulojen eriarvoisuus ei selitä mitään näistä Ibid., 8. 6 Tasa-arvo ja hyvinvointi -teoksessa ilmoitetaan myös muut itse ilmoitetut mittaukset, kuten luottamus ja lasten hyvinvointi. 7 Brooks, 2007.

15 Kuvio 1. Erittäin onnellinen tai melko onnellinen (%) ERITTÄIN ONNELLINEN TAI MELKO ONNELLINEN (%) Ruotsi Tanska Japani Norja Suomi Tšekin tasavalta Alankomaat Itävalta Saksa Unkari Irlanti Kanada Sveitsi Belgia Espanja Korea Slovenia Ranska Kreikka Italia ERIARVOISUUS (GINI) Uusi-Seelanti Iso-Britannia Australia Portugali Israel USA Singapore Hong Kong Kuvio 2. Keskimääräinen onnellisuus KESKIMÄÄRÄINEN ONNELLISUUS Keskimääräinen onnellisuus Gini-kerroin GINI-KERROIN

16 Kuvio 2 osoittaa eriarvoisuuden ja onnellisuuden tasojen vertailun USA:ssa vuodesta 1965 eteenpäin. 8 Ilmiselvä yhteyden puute tukee jälleen selvästi näkemystä siitä, että eriarvoisuudella on vain vähän tai ei lainkaan vaikutusta onnellisuuteen. Onnellisuusmittaukset perustuvat väistämättä subjektiiviselle aineistolle ja on jo kauan ollut hyväksyttyä, että ihmiset tottuvat korkeampaan elintasoon ja vain kasvattavat pyrkimyksiään. Tätä jatkuvaan elintason kohentamiseen tähtäävää kaavaa kutsutaan pahaenteisesti hedonistiseksi oravanpyöräksi. Objektiivisemman hyvinvoinnin mittaustavan etsintä johti eräät tutkijat näkemään itsemurhan valintaa merkkinä epäonnellisuudesta 9. Tieteellinen kirjallisuus osoittaa, että eriarvoisuuden ja itsemurhan välillä ei ole positiivista yhteyttä. 10 Kuten kuvio 3 osoittaa, rikkaita kansakuntia verrattaessa vastaavuus on päinvastainen. Itsemurhaluvut ovat keskimäärin matalampia maissa, joissa eriarvoisuus on suurempi negatiivinen yhteys, joka myönnetään jopa Tasaarvo ja hyvinvointi -teoksessa 11. Kirjoittajat kuitenkin väittävät, että korkeampia itsemurhalukuja tasapainottavat alhaisemmat henkirikostilastot, mutta faktat eivät tue tätä argumenttia. 12 Verrataanpa sitten tasa-arvoisempia maita vähemmän tasa-arvoisten kanssa tai tutkitaan jokaista maata pitkällä aikavälillä, kansallinen mieliala pysyttelee itsepäisen välinpitämättömänä tulotason eroavaisuuksia kohtaan. Tämä on totta, katsotaanpa sitten onnellisuutta, subjektiivista hyvinvointia, elämäntyytyväisyyttä tai kaikkien näiden kolmen edustusta. Tutkimuskirjallisuus onnellisuudesta ja eriarvoisuudesta Karkeiden tilastotietojen vertailu kokonaisten maiden välillä on huono työväline, mutta monimutkaisemmat yritykset sen varmentamiseksi, vaikuttaako eriarvoisuus onnellisuuteen, eivät ole tuottaneet vakuuttavaa näyttöä. Näistä ehkäpä ajatuksia herättävin oli tutkimus, jonka suorittivat Alesina kumppaneineen 13 (2004) ja joka osoitti, että eriarvoisuus vaikutti joissain tapauksissa onnellisuuteen, mutta oli pääasiassa riippuvainen sosiaalisista asenteista eikä eriarvoisuudesta sinänsä. Tähän johtopäätökseen tulivat myös Biancotti ja D Alessio (2008), Hopkins (2008) ja Bjørnskov kumppaneineen (2010) tutkimuksissaan. Vaikka saattaisi olla odotettavissa, että rikkaita huolestuttaisi eriarvoisuus vähemmän kuin köyhiä, asia ei kuitenkaan välttämättä ole näin. Alesinan tutkimuksen mukaan alhaisen tulotason eurooppalaisia eriarvoisuus harmistutti, kun taas alhaisen tulotason amerikkalai Johns ja Ormerod, 2007: Koivumaa-Honkanen et al., 2003; Daly and Wilson, Mellor ja Milyo, 2001; Rodríguez, 2005; Minoiu ja Rodríguez, Wilkinson ja Pickett, 2009: Snowdon, 2010: Jatkossa viitataan vain Alesina.

17 Kuvio 3. Itsemurhalukema per (2009) 30 ITSEMURHALUKEMA PER (2009) 25 Unkari Japani Slovenia Korea 20 Belgia Suomi Sveitsi Itävalta Ranska 15 Ruotsi Tšekin tasavalta Uusi-Seelanti Portugali Tanska 10 Norja Saksa Kanada Irlanti Australia Alankomaat Espanja Iso-Britannia 5 Italia Israel USA Hong Kong Singapore Kreikka ERIARVOISUUS (GINI) siin se ei vaikuttanut lainkaan. Rikkaat amerikkalaiset ilmaisivat useammin harmistusta eriarvoisuudesta kuin köyhemmät maanmiehensä, kun taas vasemmistolaiset olivat herkempiä muutoksiin varakkuuden jakautumisessa Atlantin molemmin puolin. Alesina kumppaneineen selittivät paradoksin amerikkalaisten suvaitsevaisuudesta eriarvoisuutta kohtaan monet Euroopan maat kellistävästä varakkuuserosta huolimatta viittaamalla vallitsevaan uskomukseen siitä, että varakkuus on kovan työn ja meriitin ansiota näkökanta, jonka Euroopassa jakavat laajalti vain rikkaat. Toisin kuin eurooppalaisilla, amerikkalaisilla on taipumusta nähdä eriarvoisuus perusteltuna ja varakkuuden uusjako epäreiluna. Amerikkalaisilla on suurempi usko sosiaaliseen liikkuvuuteen; köyhät uskovat rikastuvansa ja rikkaat pelkäävät köyhtyvänsä. Alesinan mukaan 60 prosenttia eurooppalaisista uskoi köyhien olevan köyhyysloukussa, kun taas vain 30 prosenttia amerikkalaisista ajatteli samoin. Kun heiltä kysyttiin, olivatko köyhät laiskoja, prosenttiluvut olivat täysin päinvastaiset. Perustuivatpa nämä uskomukset todellisuudelle tai eivät, tutkimus osoitti, että käsitykset oikeudenmukaisuudesta ja sosiaalisesta liikkuvuudesta ovat tärkeämpiä kuin eriarvoisuus itsessään. Eriarvoisuus tekee jotkut ihmiset onnettomammiksi kun taas toiset pitävät siitä. Suurin osa ilmaisee välinpitämättömyyttä. Tämä voi johtua siitä, että he eivät ole tietoisia eriarvoisuuden asteikosta maassaan tai että he eivät pidä eriarvoisuutta luonnostaan epäreiluna. Huolimatta siitä, mitä yksilölliset reaktiot saattavat olla, mikään ei viittaa siihen, että amerikkalaiset tai 15

18 eurooppalaiset olisivat niin närkästyneitä eriarvoisuudesta, että tämä yksittäinen taloudellinen muuttuja voisi olla vastuussa kokonaisen kansakunnan onnellisuuden laskusta. Todisteet siitä, että eriarvoisuus olisi suoraan verrannollinen kansallisen onnellisuuden alhaisiin tasoihin, ovat vähäisiä. Helliwell (2003) päätteli varovasti, että hyvinvoinnin tasot olivat korkeammat kun tulot jakautuivat tasaisemmin, ja Fischer (2009) päätyi siihen tulokseen, että elämäntyytyväisyyspisteillä oli negatiivinen yhteys verojen jälkeisten tulojen eriarvoisuuteen. Graham ja Felton (2005) havaitsivat sekalaisia todisteita siitä, että eriarvoisuus vaikuttaisi onnellisuuteen Latinalaisessa Amerikassa. Ott (2005) ja Clark (2003) puolestaan havaitsivat, että onnellisuudella oli positiivinen yhteys tulojen eriarvoisuuteen, ja jälkimmäinen totesi, että yksilöt näyttävät pitävän eriarvoisuudesta sen sijaan, että olisivat sitä vastaan 14. Tomesin (1986) aikaisempi tutkimus tuli samaan lopputulokseen, ja 119 kansakunnasta tehdyssä tutkimuksessa Berg ja Veenhoven (2010) päättelivät, että eriarvoisuudella ei ollut negatiivista vaikutusta onnellisuuteen. Absoluuttisten tulojen tutkimisen jälkeen Berg ja Veenhoven itse asiassa raportoivat mahdollisista myönteisistä vaikutuksista: Nykymaailmassa kansakuntien tulojen eriarvoisuuden ja kansalaisten keskimääräisen onnellisuuden välillä ei juurikaan ole yhteyttä. Varakkuutta tutkittaessa tulee esiin jossain määrin positiivinen vastaavuus. Ei ole olemassa selkeää tulojen eriarvoisuuden tasoa, jonka jälkeen onnellisuus laskisi. Tulojen eriarvoisuus ei korreloi onnellisuuden eriarvoisuuden kanssa, kun varakkuus on otettu huomioon. Vaikka tulojen eriarvoisuudella saattaa olla huonot puolensa, eriarvoisuuden hyvät puolet selvästikin painavat enemmän. Suurin osa tutkimuksista on todennut, että eriarvoisuudella ei ole huomattavaa vaikutusta onnellisuuteen kumpaankaan suuntaan. Kaikkien listaaminen kävisi pitkäveteiseksi, mutta muutaman esimerkin antaakseni Luttmer (2004) sekä Bjørnskov kumppaneineen (2010) havaitsivat, että eriarvoisuudella ei ollut mitään vaikutusta onnellisuuteen; Fahey ja Smyth (2004) totesivat, että sillä ei ollut vaikutusta elämäntyytyväisyyteen; Senik (2002) ei löytänyt mitään todisteita sen vaikutuksesta onnellisuuteen Venäjällä; Schwarze ja Härpfer (2003) eivät löytäneet todisteita siitä, että eriarvoisuuden väheneminen olisi parantanut hyvinvointia Saksassa; Veenhoven (1996) ei nähnyt yhteyttä tulojen eriarvoisuuden ja onnellisen elinajanodotteen välillä; ja Helliwellin ja Huangin 75 maata koskeva tutkimus (2006) ei havainnut tulojen eriarvoisuudella olevan mitään vaikutusta subjektiiviseen hyvinvointiin S. 9 10

19 Lyhyesti sanottuna on olemassa vain häviävän pieni määrä todisteita tukemaan väitettä, että eriarvoisuus vaikuttaisi negatiivisesti yhteiskuntien onnellisuuteen. Eriarvoisuus saattaa vaikuttaa eri ihmisiin eri tavoin riippuen maasta, jossa he asuvat, heidän poliittisista näkökannoistaan ja omista tuloistaan. Nämä vaikutukset voivat olla positiivisia, negatiivisia tai olemattomia, mutta niillä on vähän tai ei lainkaan vaikutusta yhteiskunnan hyvinvointiin sellaisenaan. Kirjallisuuskatselmuksessaan Clark ja Senik (2010) päätyivät siihen tulokseen, että empiirinen tutkimus on pyrkinyt osoittamaan yksiselitteisen yhteyden ex post tulojen eriarvoisuuden ja onnellisuuden välillä. Hopkinsin samankaltaisessa tutkimuksessa (2008) todettiin, että lyhyessä katsauksessa teoreettiseen kirjallisuuteen selvisi, että on olemassa mahdollisia malleja suhteellisista huolista, missä eriarvoisuus on huono ja missä se on hyvä, ja missä eriarvoisuuden eri muodoilla on vastakkainen vaikutus. Libertaarille kommentaattorille Will Wilkinsonille onnellisuutta käsittelevä tutkimuskirjallisuus toimii amerikkalaisen taloudellisen mallin puolustuksena: Tilastotiedot näyttävät, että valtion uusjaon lisääntyminen sen paremmin kuin tulojen eriarvoisuuden alhaisemmat tasot eivät tee meitä onnellisemmiksi, kun taas korkeammat taloudellisen vapauden tasot ja korkea tulojen keskitaso korreloivat vahvasti subjektiivisen hyvinvoinnin kanssa. 15 Vasemmiston kommentaattoreilla ei juurikaan ole panoksia tämän väitteen alas ampumiseksi. Jopa Richard Layard, joka omaksui eriarvoisuus/onnellisuus -hypoteesin jo aikaisessa vaiheessa 16, hyväksyy, ettei vielä ole suoria todisteita osoittamaan, että eriarvoisuus sinänsä vaikuttaisi tietyn yhteiskunnan yksilöiden onnellisuuteen 17. Kirjassaan Happiness: Lessons from a new science hän myönsi, että oletuksena oli ennen, että ihmiset eivät pidä eriarvoisuudesta. Mutta kasvava määrä todisteita osoittaa, että jotkin ryhmät (sellaiset, jotka ovat liikkuvaisia tai tuntevat olevansa liikkuvaisia) itse asiassa pitävät siitä. Hyväksyttyään sen, että eriarvoisuudella on vähän tai ei lainkaan vaikutusta onnellisuuteen, Layard sen sijaan väittää, että jokainen ylimääräinen ansaittu dollari tuo enemmän onnellisuutta köyhille kuin rikkaille. Tämä saattaa olla totta, mutta vaikka Layard mainitsee tämän tulojen uusjakoa tukevana esimerkkinä, se on oikeastaan vain väite, jonka avulla köyhistä tulisi rikkaampia, eikä ole lähimainkaan varmaa, että köyhät rikastuisivat sen nopeammin vakaassa egalitaristisessa järjestelmässä kuin kasvavilla vapailla markkinoilla. 15 Wilkinson, 2007: Layard Layard, 2005;

20 Onnellisuus ja suhteellinen tulo Kun valtava kasa tutkimuksia ovat teoriaa vastaan, miksi niin monet ihmiset edelleen uskovat lainatakseni London Equality Groupia että tasa-arvoisemmat yhteiskunnat ovat onnellisempia? Osittain tämä selittyy akateemisen kirjallisuuden tahattomalla vääristymisellä julkisissa tiedotusvälineissä, mutta se on myös seurausta siitä, että tietoviisaat sekoittavat tulojen eriarvoisuuden ja suhteellisen tulon. Tämä sekaannus on ymmärrettävä. Nämä kaksi käsitettä tuntuvat tarkoittavan samaa, mutta suhteellinen tulo ei merkitse tulojen eriarvoisuutta, kuten Clark ja Senik (2010) osoittavat: Nämä kaksi käsitettä ovat tietenkin erilaiset, sillä tulovertailut viittaavat tiettyyn tuloeroon yksilöiden tulojen ja joidenkin muiden oleellisten osapuolten tulojen välillä, kun taas tulojen eriarvoisuus viittaa tulojen kokonaisvaltaiseen jakautumiseen yhteiskunnassa. Tämä erottelu saattaa vaikuttaa päivänselvältä Clarkin ja Senikin kaltaisille onnellisuuden tutkijoille, mutta nämä kaksi konseptia ovat sulautuneet yhteen populaarikirjallisuudessa. Yksinkertaisesti sanottuna suhteellinen tulo erottaa sinut naapuristasi, ystävistäsi ja perheestäsi. Tulojen eriarvoisuus puolestaan viittaa eroon maan rikkaimpien ja köyhimpien ihmisten kesken. Vielä yksinkertaistaen voimme sanoa, että tulojen suhteellisuus saa aikaan kateellisia katseita piha-aidan yli, kun taas tulojen eriarvoisuus houkuttaa etäisten rikkaiden kateutta. Suurin osa tutkimuksista suhteellisten tulojen vaikutuksia koskien on tullut siihen tulokseen, että ihmisten onnellisuuteen todellakin vaikuttavat heidän ympärillään olevien tulot. 18 Vaikutuksen suuruus on kyseenalainen. Jotkin tutkimukset arvioivat, että naapurin ansaitsema ylimääräinen dollari vaikuttaa onnellisuuteen samalla tavoin kuin sentin henkilökohtainen menetys. 19 Näiden projektioiden huipulla sekä Ferrer-i-Carbonell (2005) että Luttmer (2004) laskivat, että naapurin ansaitsemalla ylimääräisellä dollarilla on lähes sama vaikutus onnellisuuteen kuin itse menetetyllä dollarilla. Ystävien ja naapureiden tulot vaikuttavat onnellisuuteen osittain, koska ne vaikuttavat pyrkimyksiin. Kuten Stutzer (2004) on väittänyt, hyvinvointi riippuu ansioiden ja pyrkimysten välisestä kuilusta. Kun vertailuryhmän jäsenet ansaitsevat enemmän ja hankkivat uutta omaisuutta, he näyttävät meille, että elintaso, jonka kerran kuvittelimme kuuluvan vain rikkaille, onkin kaltaistemme ihmisten tavoitettavissa. Tämä on asian yksi puoli. Toinen on suoranainen statusahdistus. Kenties kuuluisin behavioristinen koe tällä alueella oli Harvardin Julkisen terveydenhuollon koulun opiskelijoille tehty tutkimus, jossa he vastasivat kysymyksiin suhteellisesta ja absoluuttisesta tulosta. Kun heiltä kysyttiin, ansaitsisivatko he mieluum Weisbach, Layard, 2005: 46, 252.

21 min dollaria kun muut ansaitsisivat puolet tästä, vai dollaria, kun muut ansaitsisivat kaksinkertaisen määrän. Puolet heistä sanoivat, että he ottaisivat mieluummin alhaisemman palkan kuin alhaisemman statuksen. 20 Tätä huomiota herättävää löydöstä on siteerattu laajalti todisteena suhteellisen tulon valtavasta merkityksestä nykyajan yhteiskunnassa. Se näkyy selvästi sekä Robert H. Frankin Luxury Fever että Happiness- ja Tasa-arvo ja hyvinvointi -teoksissa. Jälkimmäisessä sitä pidetään todisteena siitä, että ihmisten halu suurempiin tuloihin on todellisuudessa halu korkeampaan statukseen 21. Tämä on kaukaa haettu johtopäätös näin vähäisten todisteiden perustella. Koska suurin osa vastaajista oli opiskelijoita, harva ansaitsisi edes dollaria todellisessa elämässä, ja kysely saattoi vaikuttaa hypoteettiselta moraalikokeelta. Alhaisemman summan valinneet saattoivat ilmaista vastenmielisyytensä materialismia kohtaan. Kertoo paljon, että henkilökunnan jäsenistä useimmat eivät olisi uhranneet rahaa statuksen vuoksi. Myöhempi samojen tutkijoiden tutkimus tuotti mielenkiintoisia tuloksia. Kun kysely käännettiin muihin kuin taloudellisiin seikkoihin, 18 prosenttia opiskelijoista olisi mieluummin kärsinyt kaksi epämiellyttävää hammashoitoa yhden sijaan, kunhan muut ihmiset joutuisivat käymään neljä kertaa hammaslääkärillä sen sijaan, ettei heidän tarvitsisi käydä lainkaan. Kolmetoista prosenttia väitti, että he hyväksyisivät korkeammat lapsikuolleisuusluvut sen sijaan, että lapsikuolleisuus muissa maissa olisi vähäisempi kyseessä olivat siis julkisen terveydenhuollon opiskelijat. Kun heille annettiin vaihtoehdoksi olla sairaana kuusi päivää kun muut taas olivat sairaana kaksi päivää, yksitoista prosenttia vastaajista väitti olevansa mieluummin sairaana yhdeksän päivää, kunhan muut olisivat sairaana kaksitoista päivää. Sama määrä vastaajista sanoi, että he mieluummin kärsisivät useammin rikotuista autoista ja pahemmista ilmansaasteista, kunhan rikollisuus ja ilmansaasteet olisivat vielä pahemmat muille. 22 Käytännöllinen tulkinta näistä tuloksista olisi se, että huomattava määrä vastaajista ei ottanut koetta kovin vakavasti, tai ei ymmärtänyt kysymyksiä, tai heillä oli muuten hyvin omituinen elämänkatsomus. Mikä sitten onkaan totuus, on selvää, että taisteluun statuksesta liittyy paljon muutakin kuin tulot. Jos ihmiset ovat valmiita menemään juurihoitoon vain nostaakseen statustaan, on kohtuullista olettaa, että he kilpailevat aivan mistä tahansa. Vaikka suhteellisilla tuloilla on merkitystä, kaikenlaiset muut suhteelliset arvot merkitsevät aivan yhtä paljon. Keskittymällä vain rahaan itseään egalitaristeina pitävät jättävät huomiotta ihmisen sisäisen halun kunnioitukseen ja statukseen, joka ei olisi yhtään vähemmän voimakas vaikka materialistista nautintoa ei olisikaan olemassa. 20 Solnick ja Hemenway, Wilkinson ja Pickett, 2009: Solnick ja Hemenway,